Huomenna polvileikkaukseen. Ynseää, mutta toivottavasti tulee kuntoon.

Luin tällaisen Hesarista.

Minulle tulee väkisinkin mieleen, että kirjoittajalla on Missio, ja se on osoittaa suomalaiset miehet jokseenkin kelvottomiksi yksilöiksi. Yleistyksillä ja kummallisilla aasinsilloilla rakennetaan omituinen ja sekava vyyhti, jossa kaiken väitetään johtuvan jostain kulttuurillisesta viasta, muttei sitä pahemmin osoiteta.

Tapausten jälkeen väkivaltaisuuden syitä on etsitty väkivallantekijöiden mielenterveysongelmista sekä yhteiskunnan rakenteista ja välineistä, kuten aselaeista ja internetistä.

Ongelmana on, että emme näe pahaa itsessämme vaan kuvittelemme sen tulevan ulkoa. Keskustelussa ei ole juuri tarkasteltu kulttuurista arvopohjaa tai tekijöiden motiiveja. Olisi kuitenkin tärkeää pohtia, miksi tällaisia tekoja tapahtuu eritoten Suomessa ja minkälaisesta kulttuurisesta taustasta teot kumpuavat.

Minun muistaakseni kouluammuskeluja sattuu kyllä kaikkialla, ja niitä ei Suomessa ollut sattunut ikinä ennen kuin nyt pari hullua ammuskeli väkeä hengiltä. USA:ssa ja Saksassa niitä on käynyt aivan eri tahtiin. Kun jälkikäteen on selvinnyt, että ammuskelijoilla on nimenomaan ollut mielenterveysongelmia, miksi pitää mennä merta edemmäksi kalaan ja syyllistää koko kulttuuri siitä, että pari hullua tekee pahojaan? Sellainen kulttuuri, jossa hullut eivät pääse tekemään ikinä mitään pahaa, on niin kyttäävä ja ahdistava, että sellaista en ainakaan itse toivo nykyisen kaikilta osin täydellisen epäkelvon kulttuurin korvaajaksi, sillä tällaisesta yhteiskunnasta puuttuu vapaus.

Minun on vaikea löytää mitään kulttuurillista arvopohjaa, joka hyväksyy sivullisten ammuskelun koulussa, mutta kirjoittaja ilmeisesti näkee toisin.

Traagiset tapaukset heijastavat äärimmäisellä tavalla suomalaisten miesten sielunmaisemaa, joka on ikiaikaisen miehisen soturikulttuurin arvojen mukainen.

Vika ei siis ole suinkaan yksittäisissä henkilöissä vaan miehissä yleensä, kun peräti kaikkien suomalaisten miesten sielunmaisema on mukamas jonkun soturikulttuurin arvojen mukainen. Miehiä on kaksi ja puoli miljoonaa, ja joukkoon mahtuu kaikenlaista väkeä ja kaikenlaisia arvoja. Yhden osajoukon arvojen nostaminen kaikkien arvoiksi on röyhkeä yleistys, jonka tekijän pitäisi jotenkin perustella se, miksi tämän yleistyksen voi tehdä. Nyt se annetaan meille heittona ja taivaasta tipahtaneena faktana. Itse en taida aivan purematta niellä asiaa, sillä omaan tuttavapiiriini ei kuulu yhtäkään väkivallan ihannoijaa ja jonkun muinaisen soturikulttuurin arvojen kannattajaa.

Jos kyseessä olisi niinkin keskeinen ja määräävä tekijä miestemme kulttuurissa, minun pitäisi maallikkonakin kyetä asia huomaamaan jostakin.

Sotaisa arvomaailma on saanut Suomessa tukevan jalansijan. Esimerkiksi kirjakaupat mainostavat isänpäivälahjaksi lähinnä sotakirjoja.

Halleluja! Sotakirjan lukeminen tai sotaelokuvan katsominen on siis osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Kun miettii, kuinka keskeisiä asioita maailmalla sodat ovat olleet rajojen piirtäjinä ja kulttuurin muokkaajina, tuntuu oudolta, että vain suomalaisten miesten kiinnostus sotaa, sen taustoja ja seurauksia kohtaan olisi osoitus sotaisasta arvomaailmasta. Jos teeskentelemme, ettei sotaa ole olemassakaan ja maailma on vain muuten päätynyt nykyisen kaltaiseksi, vakosamettihousuväki epäilemättä hieroo tyytyväisenä käsiään, mutta maailma sodattomasta vinkkelistä näyttää jossain määrin hassunkuriselta.

Kun sodasta saa aikaan helposti vauhdikasta fiktiota, sitä voi nähdäkseni lukea viihteenä ilman suurta sodan ihannointia. Alistair McLeanin lukeminen pikkupoikana lienee jättänyt minunkin sieluuni lähtemättömän vamman, joten nyt pitänee etsiä jostain pyssy ja käyä roiskimassa sivullisia päreiksi. Näin teoria saa täyttymyksensä eikä tarvitse miettiä sitä, miksi valtaosa Tuntemattoman sotilaan lukeneista tai katsoneista ei ole ikinä ampunut ketään.

Arvomaailman taustalla ovat myös toisen maailmansodan aiheuttamat sotatraumat ja niiden periytyminen isältä pojalle. Tämä on osoitettu esimerkiksi Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkimusprojektissa, jossa tarkasteltiin rauhaan palaamisen ongelmia.

Näin voi olla, mutta miksi asia on erityisesti suomalainen piirre? Toinen maailmansota koetteli koko Eurooppaa, ja Suomen osuus siinä oli lopulta aika pieni verrattuna moneen muuhun paikkaan. Jos sodan traumat olisivat joku suurensuuri selittävä tekijä, meidän pitäisi nähdä ongelmia erityisesti Puolassa ja Saksassa, tai vaikkapa miehitetyksi tulleissa Ranskassa ja Belgiassa. Sota ei voi mitenkään olla erityisen suomalainen juttu asioiden selittäjänä.

Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.

Mistä kirjoittaja mahtaa ammentaa tätä nyrkkitappelumyönteisyyttä? Jälleen heitto, joka pitäisi vain uskoa sellaisenaan. Minäpä en usko. Enkä muista nähneeni näitä viitattuja lukuisia samanaikaisia nyrkkitappeluja ravintoloiden ulkopuolella, ja minä olen tullut niistä aika monta kertaa sulkemisaikaan. Kun nyt mietin tarkemmin, en ole nähnyt Helsingissä ikinä katutappelua, joten ei niitä nyt aivan valtoimenaan tapahdu. Niitä tapahtuu, Suomessa ja muualla, mutta onkohan ongelman laajuutta kenties hieman liioiteltu?

Suomi ei ole suinkaan ainut paikka, jossa maanpuolustustahto on vahva. Ovatko sveitsiläiset nyrkkitappeluihin suopeasti suhtautuvaa roskaväkeä vahvan maanpuolustustahtonsa takia, vai onko vahva maanpuolustustahtokin sellainen asia, että se selittää vain suomalaisen miehen väärien asenteiden ongelman vähän kuin sotakin, ja muualla kyseessä on Ihan Eri Asia?

Jos tilanne on todella sellainen, että sota, maanpuolustustahto ja sensellaiset universaalit asiat selittävät ongelmat Suomessa mutta eivät aiheuta ongelmia missään muualla, minulle tulee insinöörinä mieleen, että ongelma ei ole sodassa, maanpuolustustahdossa ja sotakirjojen lukemisessa vaan jossain aivan muussa. Jos ongelmat liittyvät Suomeen muttei kyetä löytämään mitään perusteita, jotka olisivat erityisesti ja ainutlaatuisesti suomalaisia, tutkimus on nähdäkseni jäänyt puolitiehen eikä ole löytänyt sitä asiaa, joka väkivallan selittää.

Suomalaista väkivaltaa selittää suureksi osaksi humalajuomisen suurempi määrä viininliristäjämaihin verrattuna. Jos poistetaan rötöksistä ne, joissa tekijä on tukevassa kännissä, jäljelle jää suunnilleen saman verran väkivaltaa kuin muissakin maissa vastaavan poiston jälkeen. Alkoholin käyttökin on kirjoittajan mukaan osoitus mädän soturikulttuurin olemassaolosta, mikä panee miettimään, että ranskanpullat ne vasta sotaisaa sakkia ovatkin, ja vellihousuiset ruotsalaisetkaan eivät tule kaukana suomalaisten perässä.

Väkivallan määrän vähentäminen on haastava urakka kaikkialla, ja homma ei varsinaisesti helpotu siitä, että yleistäen syyllistetään kaikki miehet kahden hullun kouluammuskelijan ja Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Jos se vaappuu kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, se voi vaikka olla ankka.

Katainen kertoo, että valtio velkaantuu tänä vuonna 10 miljardia ja ensi vuonna kaksitoista. Eli siis enemmän kuin koskaan ennen.

Heinäluoma taas penää rahaa älyelvytykseen kuten ratahankkeisiin ja laivanrakennukseen, jotka eivät hankkeina työllistä yhtäkään niistä, joihin tämä lama kovimmin osuu, eli paperiduunareista ja valkokaulustyöläisistä. Heinäluoma ei maagisesti kerro, mistä hän haluaisi leikata rahat tähän elvyttämiseen, sillä velaksi sitä ei voi tehdä. Menoja on helppoa keksiä, mutta niiden rahoittaminen on huomattavasti vaikeampaa, ja tämä räksyttäminen kertoo meille lähinnä Heinäluoman kapasiteetista ja voimme olla tyytyväisiä, ettei hänellä enää ole sananvaltaa valtion raha-asioihin. Ai niin, ja lisäksi piti saada vielä rahaa kunnille, ja tämäkin raha epäilemättä tursuaa runsaudensarvesta.

Kataisen ja Vanhasen pitäisi sen sijaan pistää väsäämänsä budjetti perusteiltaan uusiksi jos tarkoitus on, että valtio kattaa neljäsosan menoistaan ensi vuonna velalla. Ei tarvitse olla suuremmin kouluja käynyt ja kansantaloustieteen oppia saanut kyetäkseen ymmärtämään, että 12 miljardin lainaaminen ei voi olla mikään satunnainen lama-ajan tuotos vaan vakava rakenteellinen ongelma. Valtio törsää enemmän kuin mitä tienaa ja kun ongelma on rakenteellinen, sitä ei voi ratkaista lisävelanotolla.

Rakenteiden uudistamiseen ei näytä kykenevän hallitus. Vaaleissa asia ei parane, sillä opposition sosialistit ovat vielä nihkeämpiä tekemään valtiontalouden täysremonttia. Äänestämällä ei siis asiaan voi vaikuttaa, joten matka jatkuu kunnes velansaanti tyrehtyy ja Suomi ajautuu IMF:n holhoukseen.

Kun julkiset finanssit ovat tässä asennossa, on tympeintä mahdollista populismia vaatia lisäelvytystä velaksi, koska 25% menoista velaksi kattava budjetti on jo itsessään valtavasti elvyttävä jos rahan äyskäröimisen yhteiskuntaan katsotaan elvyttävää olevan. Kun Heinäluomalla ei ole runsaudensarvea eikä kenelläkään muullakaan, on pakko miettiä, mitä veroja voidaan korottaa ja mitä julkista puuhastelua leikata. Veronkorotustie on rajallinen, sillä verojen korottaminen leikkaa kulutusta ja toimii osittain hölmölän peitonjatkamisena.

Menopuolella säätövaraa on enemmän. Perusturvan, opetuksen ja terveydenhoidon voi aivan hyvin jättää tarkastelun ulkopuolelle kokonaan ja ryhtyä ensin perkaamaan humpuukia muista hankkeista. Vasta sitten kun kaikki muu on käyty läpi, puututaan tähän osaan jos pakko on. Veikkaan ettei ole.

Missä ihmeessä on Suomen riippumaton lehdistö, joka kääntäisi huomion tähän järkyttävään budjettivajeeseen? Ei meidän kuulu päästää nykyistä vallankahvaa niin helpolla, että ne voivat vain lainata kaikkien menoautomaattien rahoittamiseen siksi, etteivät viitsi tehdä ikäviä päätöksiä. Heille maksetaan niiden tekemisestä eikä niiden välttelystä. Ilmeisesti kaikki ajattelevat, että jos teeskentelemme, että ongelmaa ei olekaan ja pistämme pään pensaaseen, ongelma poistuu itsekseen. Eipä taida poistua, mutta seuraavalla vallankahvalla on vielä isompi urakka edessään.

Tässä mielessä ihmetyttää erityisesti Kokoomuksen vastuunpakoilu, sillä jos kannatusluvut eivät täysin heitä häränpyllyä, seuraavasta hallituksesta on vastuussa nimenomaan Kokoomus. Täysi vauhti kohti jorpakkoa ennen vaaleja ja äkkipysäys vaalien jälkeen ovat myrkkyä puolueen kannatukselle jatkossa ja vitkuttelulla ei voiteta oikeastaan mitään. Kepulien vastuunpakoilu ei sinänsä yllätä, koska vastuun pakoilu ja kaikkien petkuttaminen on kepulismin kovaa ydintä. Demarien pihallaolokaan ei jaksa pahemmin yllättää, sillä puolue on ollut pihalla Lipposen loppukaudesta lähtien.

Tähän ei minulla ole kovinkaan paljon lisättävää.

Millähän tästä saataisiin Vihreiden linja, ja sen jälkeen valtion politiikka? Asiat ovat siinä, ongelmat on tunnistettu oikein, ratkaisuehdotukset ovat järkeviä. Niin ei kai vain voi tehdä.

Nyt siitä on sitten “tietoa”. Ns. sirpalevakuutukset ovat tarpeettomia ja kalliita.

Olen samaa mieltä siitä, että ne ovat kalliita. Tarpeettomiksi niitä en kutsuisi, vaikkakin niiden pitäisi olla tarpeettomia.

Jokainen matkustavainen on tuskaillut matkavakuutusten kohtuuttomalta kuulostavien rajoitusten kanssa. Vakuutus ei ole voimassa koskaan jos poistuu seuramatkan possujuhlista ilman viittä virallista valvojaa ja seitsemää saattajaa. Tavaroiden vakuuttaminen on vielä suurempi murheenkryyni, sillä niitä ei pääsääntöisesti haluta vakuuttaa ensinkään. Likaiset sukat voidaan vakuuttaa bulkkina, mutta kymppitonnin kameralaukkua ei matkavakuutus yleensä korvaa.

Kotivakuutus korvaa hövelisti, jos jääkaappipakastin räjähtää ja ampuu itsensä maatakiertävälle radalle. Näin ei kuitenkaan käy juuri koskaan. Sen sijaan polkupyöriä varastetaan, kännyköitä tippuu vessanpönttöön ja rillejä menee solmuun kun unenpöpperössä kävelee niiden päälle. Moniko vakuutus korvaa nämä vahingot siten, että omavastuun jälkeen saa edes 80% uuden hinnasta vakuutusyhtiöltä? Ei todennäköisesti yksikään.

Vakuutusyhtiöt ovat keksineet juuri ne asiat, joissa vahinkoja sattuu, ja rajanneet ne normaalien vakuutusten ulkopuolelle. Poissa ovat ne ajat kun rivimiehelle riitti kolme vakuutusta: kotivakuutus, matkavakuutus ja autovakuutus. Kotivakuutus korvasi kaiken kotona ja koti-irtaimistoksi katsottavan kuten vaikkapa rillit ja fillarin.

Matkavakuutukset eivät liene olleet hyviä koskaan, mutta matkatavaravakuutuspuolta on vesitetty entisestään kun matkatavarakorvauksen enimmäissummiin ei ole tehty inflaatiotarkistuksia 420 vuoteen, eikä varsinkaan huomioitu sitä, että tämän päivän matkustavaisella on mukana hyvin erilaista tavaraa kuin ennen. Kannettava tietokone kulkee melkein jokaisen mukana, ja niitä matkavakuutus ei korvaa maagisesti välttämättä ollenkaan. Järjestelmäkamera ei ole enää valokuvausammattilaisen työkalu vaan aktiivisen harrastajan, ja meitä on paljon. Matkavakuutus korvaa avokätisesti jos sattuu kuolemaan, mutta harva vakuutettu hyötyy siitä mitään. Tavaravahinkoja sen sijaan sattuu, ja ne menevät pääosin omaksi vahingoksi.

Autovakuutuksista en tiedä kovin paljon, mutta olen ymmärtänyt, että ne eivät korvaa muuta kuin auton. Jos nisti pöllii navigaattorin ja vaihtaa sen nappeihin, vakuutettu jää nuolemaan näppejään, koska kyseessä oli joku vapaaehtoinen lisälaite. Vain pöllitty auto olisi korvattu, tai joku osa siitä.

Minusta olisi mukavaa, jos voitaisiin palata siihen aikaan, että perusvakuutus korvasi ihmisten arkisia mutta nettopalkkaan suhteutettuna kalliita vahinkoja eikä ainoastaan vesitetysti jättiläiskatastrofeja. Kun näin ei ole, jäljelle jäävät erillisvakuutukset. Jos kameraa ei vakuuta kukaan matkavakuutuksen osana, sille tarvitaan oma vakuutus. Jos fillaria ei vakuuta kukaan, tarvitaan oma vakuutus. Jos sairauskuluvakuutus ei korvaa tapaturmaa, joka aiheutuu kolmea metriä kauempana kotisohvasta, tarvitaan erityisvakuutus joka harrastusta varten. Jne.

Näin vakuutusyhtiöt lypsävät rahaa kahdesti normaalista vakuutusturvasta. Vertailun vuoksi nykyinen kotivakuutukseni, joka maksaa noin 270 puntaa vuodessa (kattaa koti-irtaimiston, ei itse taloa kun en omista sitä, eli talon palovakuutus jne. olisivat tuon päälle), korvaa mukisematta edelleenkin kaiken silmälaseista polkupyöriin, ja koti-irtaimisto, kuten vaikkapa kymppitonnin kameralaukku, on vakuutettu kaikkialla maailmassa jos se on minun mukanani maailmalla. Tavarat korvataan “uutta vanhan tilalle” -periaatteella eikä siten, että lasketaan joku maaginen “arvonalenema”, ja jos eläkeläisen talo palaa ja talossa ei ole mitään viisi vuotta tuoreempaa, korvaussumma käyttökelpoisesta koti-irtaimistosta on nolla, koska sillä ei ollut laskennallista arvoa. Siitä huolimatta pitää ostaa uudet astiastot ja vaatteet, maksoi vakuutus tai ei.

Suomen vakuutusbisnes näyttää täältä katsoen toivottomalta kartellihärdelliltä. Kaikki tarjoavat suunnilleen samaa suunnilleen samalla hinnalla, periaatteita ei kyseenalaista kukaan. Erityisvakuutuksia suositaan, koska ne ovat vakuutusyhtiölle tuottoisia ja vakuuttajalle pieni pakko.

Miettikääpä tätä siellä Vakuutus- ja rahoitusneuvonnassa älkääkä kertoko ihmisille, että on tyhmää kun he hommaavat vakuutuksia tarvitsemilleen asioille.

Lähden viikonlopuksi johonkin Somersetiin päin.

Lähteminen ei sen sijaan ollut aivan helppoa. Mistään lähistöltä ei saa enää vuokrattua automaattivaihteista autoa viikonlopuksi, Gatwickista sellainen sentään löytyi. Hotelleja ei ollut toivoakaan saada sieltä mistä olisin halunnut, mutta jostain sentään löytyi jämähuone.

Tiheään asutun maan ongelma on se, että kun on viikonloppu tai loma, kaikki tuntuvat olevan samoissa paikoissa. Itse en halua suunnitella elämää yli viidentoista minuutin päähän, joten on henkisesti ahdistavaa, että elokuun bank holiday -viikonlopun varaukset olisi pitänyt tehdä jo jos haluaisi päästä johonkin.

Olemme taas tässä vaiheessa vuotta.

Kestopuheenaiheista koirankakat käsiteltiin keväällä, bensan hinta kesälomakauden alla ja epäilemättä talvi yllättää autoilijat tänäkin vuonna joulukuussa.

Nyt on taas palkkaerovertailun aika. Ei siinä mitään, vertaillaan vain, mutta soisin, että tästä päästäisiin viimeinkin hieman eteenpäin. Nyt on menty samalla hieman eteen- ja taaksepäin jättämällä julkinen sektori tarkastelusta pois. Eteenpäin menoa on siinä, että monoliittia on saatu viimein hieman pilkottua. Takapakkia otetaan siinä, että tilasto on tehty epäilemättä populismi mielessä, sillä jättämällä palkkaluokkapohjaisen julkisen sektorin pois tilastoja tasoittamasta, huomataan vieläkin räikeämpiä "palkkaeroja" kuin huomattaisiin, jos kaikki olisivat samassa nipussa.

Tämä esitetty luku ei valitettavasti ole kovin informatiivinen, sillä se vain kertoo meille, että on naisten ja miesten aloja, ja niillä maksetaan erilaista palkkaa. Tämä tieto ei ole juurikaan hyödyksi, sillä se ei pureudu tarkemmin asiaan. Suomessa palkoista perinteisesti sovitaan varsin keskitetysti liittotasolla, joten palkkaerot eivät ole niinkään sukupuolikeskeisiä vaan alakeskeisiä.

Jotta tästä kestopuheenaiheesta päästäisiin eteenpäin, pitäisi jakaa koko palkkaerokeskustelu useampaan osaan.

Ensinnäkin, pitäisi katsoa, millä aloilla vallitsee palkkakuoppa, jotta näiden alojen liitot tietäisivät yrittää terävöittää edunvalvontaansa tai luutia pois nykyiset lahjattomat ay-smurffit. Joissain tapauksissa lienee tosiasia se, että neuvotteluvoimaa ei yksinkertaisesti ole, koska alan lakko ei kiinnosta ketään kovin pian. Tällöin asia pitää vain hyväksyä ja todeta palkan olevan jokseenkin markkina-arvoa vastaavassa kohdassa eikä kyse ole mistään ongelmasta. Joillain aloilla huomioon pitää ottaa puolestaan se, että työnantajilla ei ole juurikaan varaa maksaa nykyistä enempää, koska ala on kovin kilpailtu. Tällöin johtopäätös on sama. Jäljelle jää käsitellyllä yksityisellä sektorilla kuitenkin todennäköisesti jotakin aloja, joilla ei vain perinteisesti ole vaadittu kovin paljon.

Toisekseen, pitäisi katsoa, kuinka paljon saman alan sisällä selittyy palkkaero erilaisilla työnantajilla ja toimenkuvilla ja katsoa, löytyykö näistä sukupuolieroja. Jos samalla "alalla" katsotaan olevan sekä kioskin myyjän että paperikoneiden myyjän, todennäköisesti jälkimmäiselle heilahtaa muikea bonus kun saa yhden miljardin arvoisen värkin kaupaksi, ja kioskin myyjä saa myydä aika monta ässäarpaa ollakseen työnantajan vinkkelistä yhtä tuottava. Tällöin palkkaero sinänsä on perusteltu, ja pitää tutkia, onko toimenkuvien erilaisuus ns. lasikatto-ongelma vai johtuuko se työntekijän omasta tahdosta ja uravalinnasta.

Kolmanneksi jää jäljelle joku selvittämätön palkkaero. Se ei ole 800 euroa kuussa, joten tuota lukua on aivan turhaa pyöritellä. Vaikka se olisi kahdeksan kymppiä, siihen pitäisi silti puuttua. Tämä puuttuminen on hankalaa muttei aivan mahdotonta. Asia pitäisi jotenkin saada firman henkilöstöhallinnon vastuulle, sillä siellä on tieto sekä kaikkien palkoista että ihmisten oikeista toimenkuvista. Nyt palkkaeroista luimitaan sillä, että kutsutaan yhtä myyntineuvottelijaksi ja toista myyntijohtajaksi vaikka molemmat trokaavat spiidiä samassa kadunkulmassa.

Asiaa voisi ehkä valvoa pistokokeilla, joissa viranomainen tulee firmaan, ottaa tietyssä työssä olevien tiedot, haastattelee jokaisen työn ja toimenkuvan selvittämiseksi ja sen jälkeen miettii, onko palkkatoteumassa havaituille eroille perustetta. Jos on, asia on kunnossa. Jos ei ole ja rötös vaikuttaa vähäiseltä, firmalle annetaan mahdollisuus korjata asia ja maksaa takautuvasti kaltoin kohdelluille kaksinkertaisesti puuttumaan jäänyt summa. Jos kyse on selkeästä kulttuuriongelmasta, on oikeudellinen tie paras tapa.

Tällaisten tarkastusten pelotevaikute riittäisi todennäköisesti firmoissa korjaamaan sen osan ongelmaa, joka nyt perustuu siihen, että ihmiset eivät tiedä toistensa palkkoja, varsinkaan kokonaispalkkoja erilaisten bonusten jälkeen, ja asian korjaaminen ei yksinkertaisesti kiinnosta a-prioriteetin hommana, mutta sille ei ole mitään periaatteellista tai taloudellista estettä. Asenneongelmaisissa firmoissa ei tapahdu mitään ennen kuin pamputetaan, mutta asiaa saataisiin korjattua edes osaksi.

Itse olen ollut töissä firmoissa, joissa on ollut palkkaeroja, mutta kun asiasta on huomautettu ja asiaan kiinnitetty firman johdon ja HR:n huomio, asiat ovat tulleet rivakasti kuntoon. Tällä perusteella tekisi mieli sanoa, että pelkkä motivaation antaminen asian korjaamiselle voisi auttaa itsessään jo paljon.

Yksi kysymys tästä Novasta.

Yhtiöllä ei siis ollut mitään järkevää liiketoimintaa vaan se oli pelkästään toimivan johdon rahoittamiseen, vaalirahoihin ja kestitsemiseen keskittyvä kioski. Velkaa oli konkurssihetkellä 3,7 miljoonaa varoja enemmän. Pesänhoitaja pohtii, pitäisikö omat taskunsa täyttäneet huithapelit määrätä liiketoimintakieltoon. Varmasti asia, jota sitäkin sietää pohtia.

Minä pohdin kuitenkin ensimmäisenä tätä: kuka helvetti oikein lainasi tällaiselle kioskille 3,7 miljoonaa, ja millä perusteella.

Tänään saimme lukea, että Helsingin rautatieaseman kellotornin korjaus maksaa kolme kertaa budjetoitua enemmän.

Musiikkitalon hinta pompsahti. Uskooko joku, että länsimetron saa sillä rahalla, mikä siihen budjetoitiin? Aikataulussa ja budjetissa ovat valmistuneet vain yksityisesti rahoitetut tiet ja julkiset maksavat paljon enemmän. Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeesta en viitsi sanoa mitään. Mikä tässä oikein mättää?

Tämä olisi ymmärrettävä tilanne, jos hankkeita käynnistettäisiin vaikkapa aikataulusyistä puutteellisten selvitysten perusteella. Tällöin kuitenkin joka toisen hankkeen pitäisi tulla budjettia halvemmaksi, mitä ei nyt tapahdu, vaan kaikki maksavat enemmän.

Kuka oikein kusettaa? Jos kyseessä on rakennusliike, joka tekee “parhaan tarjouksen” ja sen jälkeen kuitenkin laskuttaa jotain aivan muuta, miksi ihmeessä ostaja ei vaadi sellaista sopimusta, että työ saadaan urakkahinnalla? Minä en ainakaan tilaa ikinä mitään blankkoshekillä, vaan hinta pitää tietää etukäteen. Onko kyse siitä, että alalle on pesiytynyt sopimuskäytäntö, jossa loppusumma jää tarjouskilpailusta huolimatta kuitenkin avoimeksi? Jos kyse on tästä, miksi mikään tarkastusvirasto ei puutu jatkuvasti kuseviin urakoihin ja epämääräisiin ja ei-sitoviin sopimuksiin?

Vai onko kyseessä tapa, jolla virkamiehistö huijaa valtuustoja? Urakalle haetaan näennäisesti halpa hinta tietäen aivan hyvin, ettei siinä pysytä, mutta kun valtuusto ei hyväksyisi todellista hintaa, pitää näyttää näennäisesti halvempi ja sitten vain ruinata lisää rahaa sillä perusteella, ettei puolivalmista kannata jättää keskenkään?

Viimeinen mahdollisuus on se, että valtuustot ovat mukana huijauksessa ja tarkoitus on huijata äänestäjiä. Järjettömän kalliit hankkeet olisivat epäsuosittuja, joten ne naamioidaan halvoiksi ja järjestetään lisärahaa virkamiestyönä ilman julkista keskustelua asiasta.

En tiedä mikä tässä mättää, mutta korjata tämä tilanne pitäisi. Budjetoinnilta ja ennustamiselta putoaa pohja pois jos mitään ei lopulta saa sovitulla hinnalla tai kaikki esitetyt hinnat ovat todellisuuteen perustumattomia mikkihiirisuureita, joilla ei ollut tarkoituskaan saada mitään.

Voihan ostajalle tietysti tapahtua virhe, sillä virheitä sattuu kaikille. Jos suuressa hankkeessa virhe on suuri, jonkun pitäisi vetää siitä kuitenkin johtopäätöksiä eikä jatkaa kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Aloin ajatella asiaa kun luin poliisiylijohtajan viran hausta. Virkaa on hakenut vain yksi henkilö, viran nykyinen haltija Mikko Paatero.

Paatero on todennäköisesti mies paikallaan. En tunne häntä, mutta ei häntä näytetä suuremmin julkisuudessa mollatun. Koko hakuruljanssi on kuitenkin monessa vastaavan tason tehtävässä rahaa haaskaavaa kuviokelluntaa.

Kun puhutaan tällaisista ylemmistä virkamiesjohdon tehtävistä tai vaikkapa Suomen pankin johtajista, näyttää siltä, että jokseenkin aina tehtävä on pedattu jollekulle ja koko hakuprosessi on turha. Nyt ilmeisesti hakijatkin tietävät tämän, ja kukaan ei ole edes viitsinyt virkaa turhan päiten hakea kun tietää, ettei tule valituksi kuitenkaan, ja samalla saa vain pyrkyrin maineen todennäköisesti saman organisaation sisällä.

Julkisten virkojen avoimella haulla tavoiteltiin jotain kaunista siitä, että paras henkilö valittaisiin tehtävään. Ei tämä kuitenkaan näytä kovin hyvin toimivan, koska valituksi tulee aina ennakkoon tiedossa ollut henkilö. Poikkeuksena valtakunnansovittelijan paikan täyttäminen, jossa tehtävään katsottu Ihalainen kieltäytyi esteellä ja koko hakuprosessi meni farssiksi kun järjestelmä ei edes taipunut parhaan hakijan seulomiseen vaan sopivimmaksi kähmityn henkilön kumileimaamiseen.

Nähdäkseni järjestelmää pitäisi muuttaa. Joko niin, että valituksi tulevaa ei tiedetä etukäteen ja muillakin hakijoilla kuin ennakkosuosikilla tai viran väliaikaisella tai vanhalla haltijalla on mahdollisuus tulla käytännössä huomioiduksi. Tai sitten niin, että muutetaan lakia ja luovutaan nykyisestä hakumenettelystä, koska se parhaassakin tapauksessa näyttää turhanaikaiselta pelleilyltä.

Tänään on tullut kuluneeksi 40 vuotta monesta asiasta, muunmuassa syntymästäni.

Mihin tämä 40 vuotta on kulunut? Pitkälti jokseenkin siten kuin kuvittelinkin. Oletin joskus lukioikäisenä hommaavani korkeakoulututkinnon ja päätyväni johonkin puolijärkeviin töihin. Lahjani eivät varsinaisesti koskaan viitanneet opilliselle alalle, joten Otaniemen lusiminen otti aikansa ja 27 yritystä Matematiikan peruskurssi A2:sta, mutta lopulta sitkeys palkittiin.

Työelämässä paljastui aika pian, että lahjani eivät varsinaisesti sovellu myöskään suorittavan työn tekemiseen, sillä pitkäjänteisyydessä ja viimeistelyssä on runsaasti toivomisen varaa, enkä ole mikään varsinainen työn sankari. Jokseenkin luonnollinen valinta tässä tapauksessa oli hypätä herrahissiin, ja siinä tuutissa olenkin pärjännyt varsin hyvin. Yleinen “otetaan rennosti eikä stressata turhanpäiväisistä työasioista” auttaa pitkälle myös ihmisten motivoimisessa, sillä jos työstä poistaa turhanaikaisen kohkauksen ja joutavan stressin, väki viihtyy paremmin ja tekee myös työnsä paremmin. Nykyinen toimenkuva on vielä hieman hakusessa, mutta se koskee koko firmaa eikä niinkään minua henkilönä.

Vapaa-ajalla olen kiertänyt maailmaa sen verran, että täysin vieraita paikkoja ja kulttuureja on vähemmän ja vähemmän. Joskus ajattelin käyväni jokaisessa maassa, mutta olen tullut siihen tulokseen, ettei moiseen urakointiin ole mitään syytä, ja mikään ei varsinaisesti jää elämästäni puuttumaan, jos en ole käynyt ikinä Belgiassa, sillä salmonella ja pedofiilit eivät kuulu suosimiini nähtävyyksiin ja elämyksiin. Maailman katselemisesta vähän siellä täällä saa kuitenkin perspektiiviä joihinkin asioihin ja lähdekritiikkiä sanomalehtien ulkomaansivujen lukemiseen.

Silloin ja nyt kuvittelin muuttuvani perheelliseksi jossain vaiheessa. Varsinaista aikataulua ei tälle projektille ollut, mutta kyllähän tämä olisi jo pitänyt jotenkin järjestyä jos se olisi järjestyäkseen. Tässä asiassa en ole päässyt oikein alkua pidemmälle, joten yksi iso osa ihmisen elämästä puuttuu. Sen voi korvata tiettyyn rajaan saakka harrasteilla ja yleisellä seuraelämällä, mutta vain johonkin asti. Tämä arpa ei ole voittanut, joten pakko tyytyä vain siihen mitä on ja yrittää olla asiaa murehtimatta.

Kyllähän nämä 40 vuotta olisivat voineet paljon huonomminkin mennä.

Johanna “Lapin Kansa” Korhonen on kirjoitellut viime aikoina hesariin ja urputtanut milloin mistäkin. Tällä kertaa korruptiosta.

Kirjoittaja on oikeassa siinä, että Suomessa esiintyy korruptiota, ja että sen löytäminen ja paljastaminen on lähinnä oma tehtävämme. Ei mikään paikka maailmassa lie korruptiosta täysin vapaa. Jos onnistutaan luomaan paikka, jossa ei ole korruptiota ollenkaan, kyseessä on todennäköisesti niin totalitaarinen utopiakokeilu, että siellä ei kenelläkään ole erityisen mukavaa. Tässä mielessä riittää, että korruptio on riittävän vähäistä, ja järjestelmä on käyttäjälleen ennustettava. Täydellisen korruptoitumaton maailma olisi helposti robottiyhteiskunta, josta puuttuisi inhimillinen kosketus joka portaalta.

Sen sijaan ihmettelen kovin tätä kohtaa:
Omahyväisen rehentelyn sijaan voisimme itsekriittisesti todeta, että vertailuja tekevän Transparency Internationalin mittarit ovat kehnoja tunnistamaan suomalaisen korruptoituneisuuden erityispiirteitä. Ne meidän pitää – pitäisi – tunnistaa itse.

Suomalaisen korruption ytimessä ovat oman hyvän asemansa korruptoimat ihmiset. Heitä on yrityksissä, virkamiesjohtajissa ja järjestöissä, joissa toiminnan demokraattinen tai muu valvonta on vähäistä tai luonteeltaan muodollista.

Transparency internationalin mittarit ovat siis perseestä eivätkä ne tunnista suomalaista korruptioa, suomalainen korruptio kun perustuu hyvässä asemassa oleviin ihmisiin julkisella sektorilla, järjestöissä ja yrityksissä, ja virkamiesjohtajiin.

Mihin ihmeeseen korruptio sitten muualla maailmassa oikein perustuu? Nähdäkseni täsmälleen samoihin elementteihin. Vähän ja paljon korruptoituneen maan ero on lähinnä siinä, kuinka laajaa toiminta on, mutta korruptio pesii kaikissa maissa juuri noissa portaissa. Ei kenelläkään ole motiivia lahjoa vahtimestaria, koska siitä ei hyödy mitään. Ei Suomessa eikä Zimbabwessa.

Tuntuisi siltä, että Transparency internationalin metodi saa kohtuutonta kritiikkiä sangen puolivillaisin perustein. Kaikki maailman korruptio on juuri tätä, ja kyllä järjestö sen näyttää osaavan tunnistaa. Se, että tutkimusta tulkitseva Korhonen ei ymmärrä listan olevan maiden järjestys eikä tieto absoluuttisesta korruption määrästä, jossa kärkipaikalla se olisi nolla, kertoo meille Korhosen tavasta ymmärtää asioita tai jättää ymmärtämättä, metodista se ei kerro mitään.

Transparencyn metodi voi olla vaikka kuinka köykäinen, en osaa sanoa kun en ole asiaan perehtynyt. Sen sijaan Korhosen ajatusketjulla “Suomi on vähiten korruptointuneimpia maita. Mutta Suomessa esiintyy korruptiota. Transparencyn metodi ei siis sitä tunnista” ei voida osoittaa asiasta mitään. Kun katson maailman vähiten ja eniten korruptoituneiden maiden listaa sekä sitä, mitä näistä maista tiedän, vaikuttaisi, ettei metodi aivan kelvotonkaan ole. Kyllä se osaa laittaa länsimaiden sisälläkin maat suunnilleen sellaiseen järjestykseen, millainen mielikuva asioista on päässyt 40 vuoden kokemuksella syntymään.

Kyllähän korruptioon pitää puuttua kun sitä havaitaan. On sitten kyse päivänpolitiikasta tai levinreissuja pummaavasta rakennustarkastajasta. Suomessa kuitenkaan korruptio ei ole sellainen ongelma, että se olisi järkevän yritystoiminnan este, tai se haittaisi ihmisten elämää kohtuuttomasti.

Esitetty Transparencyn mollaaminen kuulostaa lähinnä suomalaiselta itseruoskinnalta. Eihän Suomessa nyt mikään asia voi olla hyvin vaan kaikki on ihan plää, ja jos joku mittari näyttää Suomen pärjäävän jossain asiassa erinomaisen hyvin, mittarin on oltava väärä, koska eihän Suomi nyt voi olla hyvä missään.

Ulkomailla asumisen hyvä puoli on sen oivaltaminen, että Suomi todellakin on hyvä joissain asioissa. Ei kaikissa, eikä ole mitään syytä naapurimaista tuttuun “me olemme parhaita kaikessa”-arroganssiin, muttei myöskään mitään syytä yrittää jotenkin selittämällä väkisinselittää kaikkia Suomen hyviä asioita näyttäviä selvityksiä väärin tehdyiksi.

Tutkimuksen mukaan ennen naimisiinmenoa yhdessä asuneet eroavat todennäköisemmin kuin sellaiset, jotka eivät ole ennen naimisiinmenoa yhdessä asuneet.

Mielenkiintoista oli uutisessa se, että 70% amerikkalaisista ei asu yhdessä ennen naimisiinmenoa. Minä en tunne Suomessa ketään, joka olisi mennyt naimisiin tuosta vain asumatta yhdessä etukäteen, mutta 30% on siltikin aika paljon.

Tutkijat kuitenkin lausuvat näin: Amerikkalaistutkijoiden mukaan korkeampi eroamisriski voi johtua siitä, että avoliitossa elävät eivät pohdi toisiinsa sitoutumista yhtä tarkoin kuin vasta naimisiin menon jälkeen yhteen muuttavat. Tämä analyysi vaikuttaa väärältä.

Mieleen tulee, että tuo 30% on uskovaisia, joilla on erinäköisiä säädöksiä ja moraalista koodistoa eroamiseen. Lisäksi joissain uskovaisjoukoissa on moraalisesti oikein etsiä puoliso saman uskonnon riveistä, joten metodi tuottaa pareja, joissa arvomaailmasta ja elämäntavasta ei tule ongelmia. Tällöin ei ole oleellista asumismuoto vaan arvomaailma siellä takana, josta asumismuoto ennen naimisiinmenoa on vain yksi ilmenemismuoto. Tällöin tuntuu hassunkuriselta antaa ymmärtää, että asumismuoto olisi se asia, joka vaikuttaa johonkin. Tai että ihmiset eivät ole niin kovin sitoutuneita toisiinsa ja yhteiselämään, jos menevät ensin kokeilemaan yhdessä elämistä ennen kuin tekevät avioliitoksi kutsutun taloudellisen järjestelyn.

Ylipäätään ihmettelen sitä asemaa, joka edelleen avioliitolle annetaan. Se, että avoliitot purkautuvat tai kestävät, ei kiinnosta ketään. Avioliitoista sen sijaan kerrotaan kerran kuussa jotakin tilastotietoa ja kauhistellaan maailman menoa kun joka toinen avioliitto päätyy eroon. Minun nähdäkseni yhteiselon muodosta riippumatta on järkevää erota, jos yhteiselämä on mennyt mahdottomaksi ja sitä ei yrityksistä huolimatta saada korjattua mitenkään.

Kuolleessa avioliitossa roikkuminen siksi kun paavi käskee, ei vaikuta sellaiselta elämäntavalta, jonka haluaisin erityisesti jotenkin lisääntyvän meilläpäin. Mikään ihmissuhde ei toimi yrittämättä, mutta kaikkia ei saa toimimaan yrittämälläkään. Lisäksi ihmiset muuttuvat vanhetessaan, ja näitä muutoksia ei voi mistään ennustaa. 25-vuotiaina samanlaiset ihmiset voivat olla nelikymppisinä täysin eri planeetalta. Miksi siis jatkuvasti meille kerrotaan, että avioero on jotenkin paha asia?

Kirjoitin ajat sitten Suomen maabrändistä kun asiaa oli maailmalla mitattu.

Nyt joku Arvovaltainen Työryhmä on lausunut asiassa mullistavia asioita: Kaikkein tärkein tässä Suomen brändikeskustelussa on se, että suomalaiseen sanaan voidaan luottaa. Jos käyttää englantilaista sanontaa, me olemme rehellinen tekijä kansainvälisissä ympyröissä, ja se on minusta Suomen brändin keskeisin selitys, Ahtisaari arvioi.

Niin. Suomen brändi on sellainen, ettei se mahdu maailman kärkikymmenikköön. Minä sanoisin, että ongelma ei ole sisällössä vaan näkyvyydessä. Maailman viimeksi mitatut kymmenen parasta maabrändiä pitivät sisällään mm. USA:n, joka on esillä pääasiassa negatiivisessa sävyssä. Tässäkin asiassa tilanne lienee se, ettei ole olemassa väärää julkisuutta, ainoastaan julkisuutta, ja tätä julkisuutta Suomi ei nyt missään saa.

Viime tutkimuksena kymmenenneksi ponnisti Ruotsi. Olettaisin, että siellä maabrändin eteen on tehty työtä, jossa ei niinkään mietitä sitä, miten Ruotsi näkyy vaan se, että se ylipäätään näkyy. En minä keksi mitään suoraa syytä sille, että esimerkiksi Englannissa jokaisen Ikean lipputangossa on valtava Ruotsin lippu, kuten myös jokaisella ruotsalaisen rakennusfirman työmaalla. Liput ovat jopa kansainvälisiä hyviä tapoja vastaan, sillä esimerkiksi Skanskan työmaalla on korkeassa lipputangossa Ruotsin lippu ja vieressä pienemmässä Union Jack, jos sitä nyt edes ylipäätään on.

Arvaan, että ruotsalaisfirmat eivät ole keksineet tätä käytäntöä itse, vaan se on nimenomaan jonkun maabrändityöryhmän aikaansaannos. Aina kun tehdään jotain ulkomailla, värjätään kaikki sinikeltaiseksi ja pistetään sinne Ruotsin lippu. Näin maa pysyy esillä ja katukuvassa. Se, pitääkö Ikeaa erityisen laadukkaana ostospaikkana, ei selvästikään vaikuta mitään, koska valtaosa pitänee sitä halpahallina. Tämä ei varmastikaan ole ainoa ilmentymä, mutta kuvastaa sitä mitä tehdään. Näkyvyys ja vain näkyvyys vaikuttaa.

Suomen maabrändityöryhmä näyttää nyt nysväävän sisältöä eikä vain keskity yleiseen näkyvyyteen, joka nähdäkseni pitäisi ratkaista ensin. Vaikka sisältö olisi mikä, se ei kiinnosta ketään jos se ei päädy kenenkään näkyville.

Tietysti voidaan kysyä, mitä väliä koko maabrändillä on, mutta sen jätän muiden pohdittavaksi.

Tässä on niitä syitä, joiden takia nykyinen EU pitäisi pikimmiten purkaa ja rakentaa tilalle uusi.

Lukekaapa, mitä Sirkka-Liisa Fanttila meille kertoo Brysselin suunnitelmista. Jonkun, minulle on hieman hämärän peitossa, kenen, mielestä on huutava vääryys, että juusto on Euroopassa halpaa. Ilmeisesti se, että Euroopassa joku on halpaa, on maailmanluokan ongelma, sillä tarvitaan pontevia toimenpiteitä epäluonnollisen asiantilan korjaamiseksi.

Ollos huoleton. Ongelma voidaan ratkaista keräämällä eurooppalaisilta lisää veroja, jotta voidaan maksaa juustolle suurempia vientitukiaisia, jotta se kyetään myymään halvalla Euroopan ulkopuolelle. Osaako joku vääntää minulle rautalangasta, miten tämä kohentaa eurooppalaisen palkansaajan elintasoa? Minun nähdäkseni se ei tee näin vaan laskee sitä, ja hyötyjät ovat EU:n ulkopuolella. Ymmärrän aivan hirvittävän etäisesti, että juustobisnestä tuetaan. Jos tähän tukiaishullutukseen on pakko mennä, miksi se tehdään niin, että hyöty ei lankea niille, jotka laskunkin maksavat, eli eurooppalaisille?

Ei siis riitä, että EU haaskaa puolet budjetistaan maatalouteen. Sen lisäksi tämä pitää tehdä niin, että voidaan myydä Euroopassa kalliilla ja muualla maailmassa halvalla, syistä, jotka tuskin avautuvat täydellisesti edes meidän Herrallemme.

En taida enää nähdä mitään muuta keinoa kuin purkaa nykyisen EU:n, sillä muinaisista tukiaisaparaateista on tullut häntä, joka koiraa heiluttaa. Jos Euroopassa ei kyetä rakentamaan unionia, joka osaa ajaa eurooppalaisten etuja sen sijaan, että eurooppalaisten verorahalla dumpataan tuotteita halvalla amerikkalaisille, mitä me oikein teemme tällaisella unionilla?

Luin tämän uutisen.

Minähän en tiedä viestinnästä enkä mainonnasta mitään. Ja jos aivan rehellisiä ollaan, en edes halua tietää, sillä sen verran vieraalta koko bisnes minunkin vinkkelistäni tuntuu. Artikkelissa kerrotaan jostakin teinistä, joka on päässyt kertomaan käsityksensä viestinnästä ja nuorison rahankäytöstä. Tässä viestissä ei ollut mitään ihmeellistä, sillä samanlainen suhde viestintään on kaltaisellani vanhemmallakin väellä. Ihmeellistä oli se, että viesti on kuunneltu.

Rahankäytön osalta nuorison näkemys on murhaavaa luettavaa mediamafialle. Nuoriso on siirtynyt ajat sitten palveluyhteiskunnasta elämysyhteiskuntaan ja rahankäyttö kuvastaa tätä. Rutiineista ja palveluista ei olla valmiita maksamaan mitään eikä mielellään arkisesta tavarastakaan, mutta konserttilipun kaltaisista asioista kyllä voidaan maksaa Ja jonkun verran viihteestä. Koska analyysi oli amerikkalainen, on Suomen ja muun sivistyneen maailman tapauksessa vielä lisättävä nuorison rahankäyttölistaan sinne keskeisesti kuuluva elementti, eli nallelimsa, mutta sekin tavallaan menee elämyskulutuksen piikkiin, sillä kännissä pönöttäminen on kivaa.

Tämän kuluttajasukupolven kanssa esimerkiksi kännykkäyhtiöt ovat helisemässä. Tämähän nähtiin Suomessa jo vajaat kymmenen vuotta sitten kun operaattorit ryhtyivät hintakilpailemaan toisiaan hengiltä ilmaisella puheajalla ja ilmaisilla viesteillä uusille asiakkaille. Kaikki kuvittelivat koukuttavansa nuorison parhaalla ilmaistarjouksella, mutta lopputulos ei ollut aivan toivottu, sillä jengi vain vaihtoi toiseen operaattoriin kun ilmaisaika oli käytetty loppuun, ja nuoriso lakkasi maksamasta tykkänään. Myynninedistämisvirheen seurauksena heidät opetettiin siihen, että puhelupalveluista ei kuulu maksaa mitään ja teleoperaattorilta voi käydä kuittaamassa kolmen kuukauden välein skeittilaudan, pipon ja tilahousut uuden asiakkaan bonuspalkkiona.

Medialle viesti on vielä ankarampi. Nuoriso ei ole valmis maksamaan muusta kuin megaviihteestä, ja siitäkin rajoitetusti. Muut kuin ilmaiset verkkopalvelut eivät kiinnosta ollenkaan, ja jos mainonnasta verkkopalvelussa tehdään vähäistä suurempaa, se vain alkaa ärsyttää ja väki asentaa mainostentorjuntaohjelmia selaimiinsa, aivan kuten minäkin olen tehnyt. Tietysti on lupa ajatella, että väki vanhetessaan muuttuu hieman konservatiivisemmiksi, mutta kun väki on totutettu ilmaispalveluihin, on aika vaikea yrittää 15 vuoden kuluttua heitä rahastaa siitä, minkä he ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi.

Nettimainonta on mennyt niin mahdottomaksi, että ainoa järkevä keino on blokata se. Esimerkiksi Suomessa iltalehden sivulla oli pari kolme viikkoa sitten joku idioottimainen popup-mainos, joka hyppäsi esille aina kun sivua vaihtoi, ja sen sulkeutumisessa oli noin kymmenen sekunnin viive. Tällaisen mainoksen laittaminen esille oli joltakulta aivan katastrofaalinen virhearvio, sillä ei väki ole valmis odottelemaan kymmentä sekuntia per sivunlataus, että jonkun häiritsevän pörisijän saa suljettua pois tieltä. Tuon seurauksena aika moni asensi mainostentorjuntaohjelmiston ja nyt eivät näe valtaosaa verkkomainonnasta.

Iltalehden tapaus oli tyypillinen esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun menneen maailman väki suunnittelee menneen maailman prosesseilla menneen maailman mittareihin perustuvaa mainontaa. Todennäköisesti tuon kampanjan suunnittelijat ovat mitanneet mainoksen klikkauksien määrää. Kun pieni “sulje”-nappula on jossain ja kaikki muu on mainosta, virheklikkausten määrä nousee, mutta mittari ei erottele näitä. Kun häirikkö pörrää joka sivulla, virheen tekemisen mahdollisuus kasvaa. Mainostaja saa vahinkoklikkauksia, joiden ei voi katsoa suuresti myyntiä edistävän, sillä mielikuva asiakkaalla ei ole positiivinen vaan “painu pois siitä pörisemästä”. Liian päällekäyvällä mainonnalla taas vähennettiin yleistä mainosten katselua, koska torjuntaohjelmia asennettiin runsaasti.

Älytön mainoskampanja todennäköisesti tuotti tekijöilleen bonuksia, sillä klikkauksia tuli paljon ja sitä mitattiin. Samalla rikottiin lisää sitä ainoaa pientäkin mahdollisuutta ansaita nykyisillä verkkopalveluilla, eli oikeasti tuon kampanjan suunnittelijoille olisi pitänyt laittaa painot jalkaan ja kipata heidät Geneve-järveen.

Varmaa on se, että internetillä voi ansaita. Sekin näyttää aivan varmalta, että nykyiset mediatalot meillä ja muualla eivät ymmärrä, miten se oikein tehdään, koska heidän ajatusmaailmansa ei taivu ajatukseen kanavasta, jossa mediatalo ei ole viestinnän napa. Nuorison puheenvuoro kannattaa tästä syystä kuunnella ja miettiä, kuinka kauan muinaismedialla on aikaa keksiä, miten ne oikein voivat ansaita. Ajatus siitä, että otetaan sanomalehti ja pistetään se verkkoon ja lisätään pari sensuroitua keskustelusivustoa ja kuvitellaan, että tämä elättää sanomalehden laajuisen henkilökunnan, on hassunkurinen.

Jos mediamafialla on hukassa ajatus siitä, miten se voisi jatkossa tienata rahaa, vielä enemmän hukassa on ajatus siitä, mikä on tämän mafian asema maailmankartalla. Perinteiset, 150-vuotiaat, sanomalehtipohjaiset mediatalot ovat olleet historiallisesti kuninkaantekijöitä. Ne ovat nostaneet ja kaataneet poliitikkoja ja yrityksiä, vaikuttaneet ihmisten mielipiteisiin omistajiensa tahdon mukaisesti ja olleet monellakin tapaa voimakas vaikuttaja ilman poliittista vastuuta. Tulevaisuudessa tätä asemaa ei ole. Näimme esimakua kunnallisvaaleissa kun lehtien lyttäämät ehdokkaat nousivat ääniharaviksi oman nettikirjoittelunsa perusteella.

Uskooko joku, että nykyiset mediatalot kykenevät samanaikaisesti sekä luopumaan yhteiskunnallisen vaikuttajan asemastaan että uudistamaan täysin ajatuksensa siitä, miten uudessa maailmassa viestinnällä ansaitaan?

Minä en ainakaan usko, enkä sijoittaisi itse äyriäkään nykyiseen mediabisnekseen.

Mitä Pohjois-Korealle pitäisi tehdä?

Ei varmastikaan paljon mitään nyt, mutta mitä sille pitäisi tehdä sitten, kun rajat viimein jossain kohtaa aukeavat vallankumouksen, kapinan tai yksinkertaisesti muuttuneen komennon takia. Nykyisestä Pomosta aika jättänee todennäköisesti lähiaikoina, ja seuraajaehdokasta arvuutellaan. Onko 25-vuotiaasta pojasta tuon maan johtoon, vai valuuko valta täysin kenraaleille?

Emme tiedä, mutta tiedämme, kuinka mahdottoman tehtävän edessä kansainvälinen yhteisö on sitten joskus kun nykykomento luhistuu.

Maa on ollut eristettynä niin kauan, ettei siellä ole kovinkaan paljoa väkeä, joka muistaisi, millaista oli ennen, sillä heitä pitää käytännössä hakea 30-luvun alkupuolella syntyneistä, ja silloinkaan ei muisteta vapautta ja markkinataloutta vaan japanilaismiehitys. Maan tiedotusvälineet ovat täysin valtaklikin käsissä, ja maan asukkailla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Asiaa voidaan verrata Itä-Saksaan. Berliinin muuri oli pystyssä 28 vuotta. Kun muuri kaatui, maassa oli runsaasti ihmisiä, jotka olivat itse todistamassa Länsi-Saksan sodanjälkeistä talouskasvua ja harppisaksan näivettymistä. Vaikka läntisiä tiedotusvälineitä yritettiin häiritä, se ei käytännössä onnistunut kovin hyvin, joten kun jokaisella oli radio ja useimmilla myöhemmin myös tv, kaikki pystyivät seuraamaan läntisiä tiedotusvälineitä, ja elämästä lännessä oli jonkunlainen kuva.

Siitä huolimatta saksojen yhdistyminen on ollut taloudellisesti hirvittävän kallis ja henkisesti vieläkin raastavampi prosessi monelle. Jo tuossakin ajassa ihmiset ehtivät kasvaa erilleen. 10 tai 15 vuotta muurin kaatumisen jälkeen meille kerrottiin uutisissa, että henkinen ero on siellä edelleen, ja länsisaksalainen menee todennäköisemmin naimisiin turkkilaisen kanssa kuin itäsaksalaisen. Huolimatta siitä, että kieli on sama ja kansa on sama, jo 28 vuoden erilläänolo tuntui tekevän ihmisistä erilaisia, vaikka tietoa toisen puolen elämästä on ollut tarjolla puolin ja toisin.

Pohjois-Korean tilanne taas on se, että mikään ulkopuolinen taho, ei edes Etelä-Korea, ei pysty hallitsemaan tuota maata, vaikka siellä nykyinen komento romahtaisi täysin. Kaikki normaalit läntisen hallinnon elementit puuttuvat, ja nälkiintyneet ja heikosti maailman asioista tietävät ihmiset eivät liene valmiita hallitsemaan itseään, paitsi jos vallankahvaksi kelpuutetaan sotilaita.

Jos joskus ulkomaiset pääsevät maahan vapaasti ostoksille, siellä ostetaan kaikki irti lähtevä muutamalla riisisäkillä, mikä tekee maan asukkaista toisen luokan asukkaita maassaan sitten myöhemmin, koska he eivät omista maassa enää mitään, eivät edes kotejaan tai tonttejaan. Näin ei siis pidä tehdä, mutta jos rajaa ylläpidetään kovinkin jäykästi huolimatta siitä, että se pohjoisen puolelta olisi jo avattavissa, kuulostaa se rangaistusluontoiselta eristämiseltä.

Kun jotain joskus tapahtuu, ratkaisun avaimet lienevät Kiinalla. Maan propagandassa Kiinaa ei ole pidetty vihollisena toisin kuin koko muuta maailmaa, joten todennäköisesti kiinalainen apu kelpaa niin hallinnossa kuin bisneksissäkin, paljon helpommin kuin amerikkalainen tai eurooppalainen.

Tilanne on vaikea, koska maa on onnistunut eristämään asukkaansa ulkopuolisesta maailmasta täydellisesti jämäyttämällä maan teknisesti 50-luvulle tai vieläkin kauemmas. Kun radio on ylellisyyttä, tuontitavaraa kuten ulkomaisia asemia vastaanottamaan kykeneviä laitteita ei ole, internetistä ei ole kuultukaan, ainoa sanomalehti julistaa virallista propagandaa jne, ei maahan saa oikeastaan mitenkään edes neutraalia tietoa siitä, miten muualla eletään, hyvine ja huonoine puolineen.

En kahdehdi sitä, joka saa tehtäväksi aikanaan tynnyrissä kasvaneen kansan aikasiirtämisen 2000-luvulle.

Joudun taas sanomaan sanasen maahanmuutosta, sillä Hesarin vieraskynässä asiaa tällä kertaa käsiteltiin minulle sangen ja kovin oudosta vinkkelistä.

Käsitelläänpä muutama tekstin kohta tässä. Ensimmäinen havainto on se, että kirjoittaja kyllä tekee toisessa kappaleessa eron maahanmuuttajan ja turvapaikanhakijan välillä heti sen jälkeen kun huutava työvoimapula on esitetty, mutta sen jälkeen hän käsittelee pitkät pätkät ainoastaan turvapaikanhakijoita, siitä vinkkelistä, miten kasvava virta jaetaan eikä siitä, miten se padotaan. Siirtolaisuudesta, sen nykyisistä ongelmista ja koulutetun työvoiman houkuttelemisesta hän ei puhu sanaakaan. Tästä syntyy sellainen kuva, että oletetaan turvapaikanhakijoiden ratkaisevan huutavan työvoimapulan, siirtolaiset jotenkin maagisesti päätyvät Eurooppaan itsekseen ja heidän byrokratiansa hoituu vaivatta.

Euroopassa tarvitaan monitahoista solidaarisuutta. Solidaarisuus pakolaisia kohtaan edellyttää, että heidän olojaan heidän saavuttuaan maahan parannetaan, tekivätpä he turvapaikkahakemuksensa missä EU-maassa tahansa, ja että menettelyjä yhtenäistetään.

Minä en tiedä, mistä kirjoittaja tätä solidaarisuutta ammentaa. Minä en tunne mitään solidaarisuutta Eurooppaa elätteinä kierteleviä sarjaturvapaikanhakijoita kohtaan, enkä myöskään elintasopakolaisia asiansa sössineestä Afrikasta. Joukossa on yksittäistapauksina vainoa pakenevia, joiden oloja varmasti voidaan parantaa, mutta vasta sen jälkeen kun turvapaikkahakemus on hyväksytty. Jos ryhdymme parantamaan jo hakemuksen jättäneiden elämää, hakemuksen perusteettomia jättäjiä tulee lisää.

Olen ehdottanut, että turvapaikanhakija voisi hakea turvapaikkaa jossain muussa kuin hänet ensin vastaanottaneessa jäsenmaassa, jos kyseinen maa hukkuu hakemuksiin eikä pysty enää käsittelemään niitä asianmukaisesti. Monet EU-maat suhtautuvat vastahakoisesti tähän Euroopan parlamentin voimakkaasti tukemaan ajatukseen. On kuitenkin tärkeää harkita vapaaehtoista ohjelmaa, jolla vastuu pakolaisten vastaanottamisesta saadaan jakautumaan Euroopassa tasapuolisesti.

Jos turvapaikanhakijat ovat jotenkin erityisen tarpeellisia tai heidän lisäottamisestaan saa jotain solidaarisuushyväämieltä, miksi tätä autuutta pitäisi jakaa kaikkialle? Vai onko sittenkin takaraivossa ajatus siitä, että turvapaikanhakijat ovat vastaaottajamaiden kannalta lähinnä haitallista väkeä eivätkä työvoimapulan ratkaisijoita ja muutenkaan hyödyksi?

Laiton maahanmuutto vaikeuttaa laillisten maahanmuuttajien kotouttamista. Ennen kaikkea laittomaan maahanmuuttoon liittyy kuitenkin hirvittävää inhimillistä kärsimystä. Vuodesta 2002 vähintään 4 000 ihmistä on menettänyt henkensä yrittäessään päästä Välimeren yli.

Minä en usko tästä kappaleesta sanaakaan. Olen muuttanut itse siirtolaisena ja ilmeisen laillisena maahanmuuttajana kahteen maahan. Kummallakaan kerralla minua ei ole "kotoutettu" mitenkään, enkä ymmärrä, miksi olisi pitänytkään. Työelämässä oppii maan tavoille sen verran kuin tarvitsee, enkä ymmärrä, mitä ihmeen kotouttamista laillinen maahanmuuttaja tarvitsee. Infopaketti, jossa kerrotaan, miten kirjaudutaan veroluetteloon ja mitä muita byrokraattisia koukeroita tarvitaan, löytyy internetistä melkeinpä joka maata koskien.

Ei laiton maahanmuutto vaikeuta kenenkään kotouttamista, koska laillisia maahanmuuttajia ei tarvitse kotouttaa valtiovallan toimesta. Tässä menee jälleen "laillinen maahanmuuttaja" -kattokäsitettä hyödyntäen sekaisin siirtolainen ja turvapaikanhakija, ilmeisen tarkoituksella.

Kansalaisjärjestöthän ovat erityisesti vastustaneet Italian käynnistämää pakolaisveneiden saattamista takaisin Libyaan. Se, että näin jollat eivät uppoa ja väki menetä henkeään, ei olekaan merkityksellistä, vaan huomio pitääkin kiinnittää siihen, että veneissä “saattaa olla” väkeä, jotka hakisivat turvapaikkaa. Eli “hirvittävä inhimillinen kärsimys” on toissijainen juttu, ensisijainen juttu on saada väki Eurooppaan keinolla millä hyvänsä syystä, jota meille ei kerrota, muuten kuin että turvapaikanhakijat ovat rikkaus.

Laillista maahanmuuttoa ei niinkään vaikeuta laiton maahanmuutto, sillä, niin ironista kuin se onkin, laittomat maahanmuuttajat eivät ärsytä juuri ketään. He tekevät työnsä ja elättävät itsensä kun eivät ole tukiaisiin oikeutettuja eivätkä erotu joukosta mitenkään. Laillista maahanmuuttoa ei "vaikeuta" sinänsä mikään kuvattu tai minun kuvaamani, mutta sopeutumista voi vaikeuttaa yleinen ulkomaalaisiin nuivasti suhtautuva asenne.

Tämä asenne taas ei kumpua niinkään suuresti töissä olevien siirtolaisten aiheuttamasta närästä, vaikka sitäkin toki esiintyy erityisesti työttömyysalueilla, vaan yhteiskunnan tukiaisilla elävien turvapaikanhakijoiden tulvasta. Se, onko ärsyyntyminen oikeassa suhteessa mihinkään ja pitäisikö enemmän ärsyyntyä valtaväestön työttömille, on sivuseikka, koska huolimatta punaviherpiirien aivopesuyrityksistä, ihmiset pääosin näkevät tuontielättiongelman suuremmaksi kuin syntyperäisten elättien muodostaman. Ratkaisuksi tarjotaan lisää aivopesua, sillä itse teoria eri turvapaikanhakijoiden siunauksellisuus, on uskonnon tasoinen doktriini, ja ympäröivä maailma korjataan vain selittämään sitä.

EU:n on nopeasti käynnistettävä vuoropuhelu Itä- ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa, sillä valtaosa maahanmuuttajista on lähtöisin niistä tai kulkee niiden kautta. On arvioitu, että Libyassa oleskelee tätä nykyä lähes kaksi miljoonaa lähtöä suunnittelevaa.
Välimeren etelärannan valtioiden kanssa on tehtävä tiiviimpää yhteistyötä, jotta ihmissalakuljetusta voidaan torjua tehokkaasti ja turvapaikanhakijoita vastaanottaa ja suojella kansainvälisten normien mukaisesti. Näitä kysymyksiä tulisi käsitellä kansainvälisessä konferenssissa – vaikkapa Tripolissa, kun Libya on Afrikan unionin puheenjohtaja.

Sitten taas mennään. Itä- ja Pohjois-Afrikan maiden kanssa voi käydä vuoropuhelua vaikka kuinka paljon, mutta se ei tule auttamaan mitään. Somalia on ja tulee olemaan paska paikka elää. Pohjois-Afrikan arabimaat ovat ylikansoitettuja luonnonvaroihinsa nähden. Kun ihmisiä on liikaa, tyytymättömyys kasvaa, ja näiden maiden vallankahvoille on edullista tehdä Euroopasta ylivuotopaikka, jotta kotoinen sisäpolitiikka, nepotismi, korruptio ja tyrannia eivät päädy suurennuslasin alle.

Lisäksi Eurooppaan siirtyneet turvapaikanhakijat ovat hyvää bisnestä, sillä näiden kotimaahan lähettämät eurot alkavat olla monen maan valuuttavirrassa merkittävä asia, kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tosin puhumatta turvapaikanhakijoista erityisesti mitään.

Vastuullisesta maahanmuuttopolitiikasta hyötyvät sekä EU että sen ulkopuoliset maat. Eurooppa saa hyödyntää laillisten maahanmuuttajien osaamista ja työpanosta, kunnes nämä palaavat kotimaihinsa. On arvioitu, että rahasiirtoja EU:n alueelta Afrikkaan tehdään vuosittain 80 miljardin euron edestä. Summa on suurempi kuin EU:n kehitysapu!
On kuitenkin tärkeää, että ammattitaitoisen työvoiman lähteminen lopullisesti EU:n ulkopuolisista maista vältetään.

Mopon etupyörä on jo ilmassa. Kyllä, Eurooppa todellakin saa hyödyntää laillisten siirtolaisten osaamista ja työpanosta, kunnes nämä palaavat kotimaihinsa. Mutta mihin hukkui valtaosa Eurooppaan suuntautuvasta maahanmuutosta? Eurooppa ei tälläkään hetkellä kykene hyödyntämään turvapaikanhakijoiden työpanosta, ja turvapaikanhakijat eivät vain tunnu lähtevän takaisin Somaliaan vaikka kuinka odottelemme, ja tilanne koetaan ilmeisen pysyväksi, koska pakolaismaiden perheitä on ryhdytty yhdistelemään Euroopassa.

Euroopan maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka edellyttää uudenlaista vuoropuhelua EU:n ulkopuolisten maiden kanssa. Vuoropuhelussa on tiedostettava, että Eurooppa ei voi ottaa kaikkia avosylin vastaan ja että inhimillisten voimavarojen menettäminen tekee EU:n ulkopuolisista maista globalisaation häviäjiä.

Eurooppalaisten on osoitettava aitoa solidaarisuutta mutta myös vaadittava lähtö- ja kauttakulkumaita jakamaan vastuuta. Tämä merkitsee kehitysavun sitomista muuttovirtojen koordinoituun hallintaan. Se on välttämätöntä, jos halutaan inhimillisellä ja tehokkaalla tavalla vastata muuttovirtojen moninkertaistumiseen, joka on aikamme suuri haaste.

Onneksi se kuitenkin palaa takaisin maanpinnalle. Tässä on osittain järkeäkin. Eurooppa ei todellakaan voi ottaa kaikkia vastan, mutta globalisaation häviämisestä en olisi niinkään varma, sillä kyse ei ole nyt niinkään siitä, että turvapaikanhakijoita lähettävät maat menettävät kirkkaimmat tähtensä, vaan siitä, että holtiton väestönkasvu lähetetään jonkun muun vaivoiksi.


Kyllähän Euroopassa paljon pitäisi tehdä, mutta en jaa tämän kirjoittajan näkemyksiä asiasta. Nyt kirjoittaja ikään kuin alistuu siihen, että massaeksodus Afrikasta on Euroopan osa, ja keskustelua tulee käydä lähinnä siitä, kuinka otamme tulokkaat mahdollisimman lämpimästi vastaan.

Itse näen asian niin, että ihmiset eivät todellakaan lopu Afrikasta, vaikka ottaisimme heitä Eurooppaan kuinka. Työperäistä siirtolaisuutta tulee suosia, mutta pelkkä kansainvaellus turvapaikanhakijoina on Euroopan kannalta kestämätön tilanne, sillä Eurooppa on sosialidemokratiansa vanki. Kun yhteiskunta tarjoaa elatuksen eikä siihen ole itsellä velvollisuutta, tekemättä mitään saatava elintaso on niin paljon kovempi kuin kehitysmaissa, että sekin houkuttelee. Kun säännellyillä työmarkkinoilla ei ole loputtomiin töitä hyvin vähän tai ei ollenkaan koulutetuille, ei juuri tähän joukkoon kuuluvien tuonnissa voi olla mitään suurta järkeä.
Afrikassa ongelma on väestönkasvu ja korruptio. Sen sijaan, että kehitysapu sidottaisiin siihen, kuinka järjestäytyneesti maat lähettävät turvapaikanhakijansa, se pitäisi sitoa lähinnä hallintokulttuuriin ja käyttää yksinomaan koulutukseen. Minä olen valmis maksamaan nykyistä suuremmasta kehitysavusta, jos sillä koulutetaan ihmisiä, erityisesti naisia, sen sijaan, että se päätyy ainoastaan ihmisten elättämiseen, jotta hallinto voi ostaa rahoillaan lisää aseita.

Niin kauan kuin Afrikka on sekasortoisessa tilassa ja väestönkasvu on holtitonta, Euroopan tehtävä ei ole ostaa anetta ottamalla hirveästi pakolaisia vaan kääntää rahahanat kiinni sellaisilta mailta, joissa korruptio rehottaa ilman yrityksiä suitsia sitä mitenkään, ja uskovaiset pitävät doktriineineen huolen siitä, että naiset pysyvät kotona nyrkin ja hellan välissä synnytyskoneina sen sijaan, että pääsevät käymään kouluja ja opiskelemaan muutakin kuin uskonnollisia tekstejä ja perinnetapoja.

Erityisen tärkeänä näen kuitenkin sen, että valkoisen miehen taakan poteminen viimein lopetettaisiin. Euroopassa on omiakin ongelmia aivan kylliksi, ja sen sijaan, että nysväämme parempia oloja turvapaikanhakijoille, meidän pitäisi siirtyä samanlaiseen selektiiviseen maahanmuuttopolitiikkaan, mitä harjoitetaan niissä maissa, jotka tällä hetkellä saavat aivotuonnista suurimmat hyödyt.

Vaihteeksi hullutuksia tältä saarelta.

Täällä on ollut viime vuosien ja todennäköisesti myös tulevien vuosien yksi kiistakapula se, pitäisikö Heathrowlle rakentaa kolmas kiitorata vai ei. Hankkeella on sekä puolustajansa että vastustajansa. Nykyparlamentissa tehtiin päätös hyväksyä tuo hanke, mutta toryt ovat ilmoittaneet kumoavansa päätöksen heti kun pääsevät valtaan viimeistään ensi keväänä, joten riitely jatkuu.

Fakta on se, että Heathrow on toivottoman ruuhkainen paikka erityisesti lentojen määrällä mitattuna. Nousujen ja laskujen määrässä kenttä on 13. maailmassa, ja kahdellatoista ylempänä olevalla on kaikilla enemmän kiitoratoja. Jollakin kolme, useimmilla 4-7. Tuulesta riippuen tietystikään kaikki eivät ole käytössä, mutta melkein kaikki saavat irrotettua käyttöön kolme tai neljä kiitorataa. Heathrown lähestyminen on toivotonta pörräystä ja odottelua, ja takeoff-jono on usein ollut toista tuntia lauantai-iltapäivisin. Tästä syystä Gatwickista, Stanstedista ja Lutonista on tullut Heathrown ylivuotopaikkoja, ja kun kentältä toiselle liikkuminen on vaikeaa, koneen vaihto yhtiöltä toiselle voi olla haastavaa.

Hankkeen vastustajat ovat sitä mieltä, että ilmastonmuutos pahenee ja melu lisääntyy. Ynnä muut normaalit “vastustan kaikkia liikenneratkaisuja paitsi kiitoradan levyisiä polkupyöräraitteja ja kävelykeskustoja” -perustelut.

Hanke olisi minun mielestäni muuten pässinlihaa, mutta melu on huomionarvoinen seikka. Tästä päästään siihen, miksi koko hanke on jokseenkin älytön. Heathrow nimittäin on aivan täydellisen väärässä paikassa. Lontoon lentokentistä juuri Heathrow on jostain minulle pimentoon jääneestä syystä päätetty rakentaa juuri siihen ainoaan paikkaan, johon meluvinkkelistä ei lentokenttää olisi pitänyt koskaan rakentaa.

Lontoossa tuulee melkein aina suoraan lännestä, tästä syystä kiitoradat ovat 09/27 eli aivan itälänsisuuntaisia. Heathrow taas on suoraan keskustan länsipuolella reilun kolmentoista mailin päässä. Tämä tarkoittaa sitä, että aina kun tuulee lännestä eli melkein aina, odotusalueet ovat Kaakkois- ja Koillis-Lontoon päällä, ja lähestyminen tehdään suoraan tiheimmin asuttujen alueiden ylitse, ja näin ollen melkein koko Lontoo on lentomelualuetta. Eron huomaa mainiosti kun joskus harvoin tuulee idästä ja suunta on toinen. Nousevat lentokoneet ehtivät ottaa tuossa sen verran korkeutta ja kääntyä pois keskustan päältä, ettei mistään kuulu pihaustakaan, ainakaan lentokoneen ääntä.

Lentokenttä siis voisi olla aivan missä muussa paikassa hyvänsä paitsi juuri tuolla. Jos se olisi etelässä tai pohjoisessa, idästä länteen lähestyminen tapahtuisi pääosin harvemmin asutun maaseudun ja pikkukaupunkien yli. Jos lentokenttä olisi itäpuolella jossain Thamesin suistossa, sinne laskeuduttaisiin meren päältä ja valtaosa melusta jäisi merelle.

Tässä mielessä nykyisen pormestarin visio siitä, että pitäisi rakentaa kokonaan uusi lentokenttä juurikin tuonne itäpuolelle, olisi teoriassa aika järkevä. Käytännössä se maksaisi hemmetisti ja Heathrowlle on juuri investoitu muutama miljardi uuteen viitosterminaaliin. Jotain pitäisi kuitenkin päättää. Jos kolmas kiitorata rakennetaan, se sementoi lentokentän nykyiseen väärään ja huonoimpaan mahdolliseen paikkaan.

Näin lausuu joku politrukki.

Kommentti kiteyttää meille oivallisesti sen, mistä tässä koko vaalirahasotkussa ja Kepun tämänhetkisessä murheen alhossa on kysymys.

Asioita on junailtu menneen maailman hyväveli- ja lahjusverkostojen sisällä iät ajat. Jossain vaiheessa maailma muuttui hieman ja nyt olemme keskellä suurta “kohua”, joka sinänsä ei ole mitään muuta kuin maan tapojen nostaminen päivänvaloon kabineteista eikä mitään erityisen yllättävää.

Kepussa lähdetään, kuten tuo vastenmielistä puoluesihteeriä puolusteleva näkemys meille kertoo, edelleenkin siitä, että jos joku asia ei ole teknisesti kiellettyä, se on käytännössä sallittua, ja hampaisiin joutuneet poliitikot ja lahjuspomot ovat olleet kovin närkästyneitä, kuinka heitä mollataan syyttä suotta vaikka he eivät ole tehneet mitään rikollista.

Minä en usko Suomesta löytyvän yhtäkään ihmistä, paitsi ehkä mainitut Kepun eturivin hahmot, joiden täydellistä muodonmuutosta apinasta ihmiseksi on lupa ainakin epäillä, jonka mielestä asiat voidaan näin mustavalkoisesti jakaa kahtia. Minä en voi kuvitella, että kenenkään järjissään olevan mielestä voidaan vetää yhtäläisyysmerkit laitonta=väärin ja laillista=oikein -ajatusten välille. Maailmassa on paljon laitonta, jossa ei valtaenemmistön mielestä ole mitään väärää. Ja vastaavasti kaikki se, mikä on teknisesti lain mukaan sallittua, ei ole kuitenkaan hyväksyttävää ja suotavaa.

Nyt kun koko paskaämpäri on valahtanut reisille, Kepun eväät ovat niin hukassa, että yritetään vain jankuttaa “emme ole tehneet mitään laitonta” -mantraa. Jos tämä on paras mihin Kepu kykenee, ei liene odotettavissa muuta kuin rökäletappio seuraavissa vaaleissa. Kyse ei ole enää aikoihin ollut siitä, mikä on kiellettyä vaan siitä, mikä on moraalisesti hyväksyttävää ja kuinka paljon saa valehdella kun kysytään suoria kysymyksiä.

Tämä ei ole juridinen ongelma vaan moraalinen. Kepu, K-linjalta hyllyvirkoihin miljardeista päättämään nostetut johtajat ja maakuntien liikemiehet ovat olleet allianssissa, jossa ei ole todennäköisesti kyse rikoksista, mutta sangen monen mielestä moraalisesti arveluttavasta toiminnasta. Kepun on pakko tulla esiin lainsäädännön takaa ja tehdä puhdistus johdossa. Korhosen on pakko mennä, ja koska Korhonen on Vanhasen vastustajien mies, todennäköisesti Vanhasenkin pitää mennä. Ja koska tätä ei kyetä tekemään ennen vaaleja, puolueella on ongelma, joka pitäisi korjata sisäisesti hyväksymällä se, että Korhosta nöyryytetään oikein urakalla, vedetään kölin alitse ja lopulta potkaistaan pois, ja Vanhasen annetaan olla rauhassa, ettei ajauduta vaaleihin nyt.

Tämä koko sotku panee miettimään sitäkin, miten järkevää on poliitikkojen ajama linja siitä, että julkisyhteisöjen ja niihin rinnastettavien kusiputkien ylintä johtoa valittaessa painotetaan “yhteiskunnallista kokemusta”, joka suomeksi tarkoittaa poliitikkojen nimittämistä näihin tehtäviin. Kuntien eläkevakuutuksen pomo ei selvästikään ole kyennyt hylkäämään K-linjalaisia juuriaan vaan on toiminut Kepun rahoittajana kuntaduunarien eläkerahoilla. Eikä tämä ole yksittäistapaus; muistamme esimerkiksi sosialidemokraatti Arne Wessbergin aktiivisen roolin ns. Arja Alho -nauhojen vaientamisyrityksessä kun Ulf Sundqvistin velkojen anteeksiannon takaa löytyikin Paavo Lipponen eikä syntipukiksi laitettua Arja Alhoa.

Olisiko kuntalaisten eläkeraha huonommissa käsissä, jos se olisi operatiivisesti ammattijohtajien käsissä ja poliitikot käyttäisivät valtaa vain hallitustasolla, ja hallitustoiminta olisi luottamustehtäväluonteista eikä hyvin palkattua, jolloin siihen kannattaa nimittää pätevä eikä sopiva herrahissin jättämistä?

Nyt on taas ollut sellainen fiilis pari viikkoa, että voisi oikeastaan lähteä käymään jossain kaukana. En tiedä minkä puskan takaa se hyökkää aina välillä, ja nyt siihen ei oikein ole ollut mitään syytäkään. Jos on ollut hieman tylsää, ankeaa, yksinäistä jne. ja syksy alkaa saada, ei ihmeemmin tarvitse keksiä selityksiä vaan voi hyökätä lentolippukauppaan.

Nyt ei ole oikein mitään tuollaistakaan, päin vastoin on ollut ihan kivaa ja mukavaa ja kesällä täälläkin on oikein kiva kierrellä. Englannin maaseutu ja pikkukaupungit ovat kuitenkin kaunista katsottavaa nekin.

Seuraava siirtomaakierros on vasta kahden ja puolen kuukauden kuluttua, joten siihen saakka pitänee vain kärvistellä. Joskus varmaan pitäisi jaksaa katsella, missä sitä oikein kävisi. Pääasiat ovat toki selvillä, mutta pitänee keksiä vielä jotain pikkusaaria, ainoana reunaehtona se, että niissä puhutaan sivistyskieliä eikä ranskaa.

Saahan tietysti kaikenlaisia kerhoja olla, mutta tämä kerho alkaa olla aikansa elänyt.

Suurin kritiikki G8:aa kohtaan tuntuu olevan se, että siellä ei ole mukana kehitysmaita. Mutta koska kehitysmaat ovat maailmantalouden vinkkelistä täysin epäkiinnostava asia, ei niillä tässä kerhossa pidä olla sananvaltaa.

Itse kritisoin kerhon koostumusta lähinnä siksi, että se edustaa vain toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaisia jakolinjoja hieman pöyhittynä. Maailman talousmahdeilla voi olla hyvinkin syytä kokoontua ja miettiä miten maailma makaa, mutta joukossa pitäisi olla niitä maita, jotka pystyvät muovaamaan maailmantaloutta eikä ainoastaan luovimaan siinä. Pelkkä talouden koko ei voi olla mikään kovin tärkeä mittari, koska se ei erottele sitä onko kyse muinaisen suuruuden iltaruskosta vai nousevan suuruuden aamunkoitosta, ja maailmantalouteen vaikuttaa enemmän nouseva kuin laskeva kerho.

Nykyisistä jäsenmaista vain USA:lla, Venäjällä ja Japanilla on oikeastaan oikeus olla siellä. Nämä maat pystyvät, kukin keinoillaan, vaikuttamaan jotakin asioihin, vaikkakin Venäjän merkitys perustuu pääosin raaka-aineisiin ja pinta-alaan. Mutta kuitenkin. Italia, Ranska, Saksa ja Britannia eivät ole mitään maailmantalouden suunnannäyttäjiä. Britannia on ollut sitä 1. maailmansotaan saakka. Saksa on ollut sitä historiallisesti pienen hetken 2. maailmansodasta 80-luvun alkuun saakka. Italia on ollut talousmahti silloin kun ei ollut Italiaa ja puhumme Firenzen, Venetsian ja Milanon kauppiaista. Ranska ei ole ollut talouden suunnannäyttäjä koskaan, ja se osaa vain varastaa asioita, sössiä varastamansa ja rikkoa loput. Kanada ei ole ollut talousmahti koskaan ja on lähinnä Pohjois-USA maailmantalouden vinkkelistä.

Japaninkin tähti on armotta laskussa, mutta se tuottaa vielä paljon uutta, joten olkoon. Mainittua viisikkoa huomattavasti vaikutusvaltaisempia ovat tänä päivänä Kiina ja Intia. Eivät ainoastaan väkimääränsä takia vaan siksi, että niissä tehdyt asiat muuttavat rajusti maailmaa. Jos Kiinassa sanotaan, että jokaiselle kuuluu oikeus autoon, öljyn hinta raketoi. Jos Intiassa siirrytään kuuden viikon vuosilomiin, maailman hotellien täyttöaste on Intian lomakuukausina 142 prosenttia ja kaikki lennot buukattu vuotta aikaisemmin loppuun. Jne.

Etelä-Amerikka on ongelma, sillä tavallaan niille kuuluisi edustus tässä kerhossa, mutta siellä ei ole mitään muita kuin taloutensa säännöllisin väliajoin sössiviä banaanivaltioita. Nämä eivät ole maailmantalouden johtotähtiä vaan kulkevat lähinnä kriisistä toiseen ja pyyhkivät seteleistä nollia pois kun niitä alkaa olla liiaksi.

Jos tuosta kerhosta haluttaisiin sellainen, jolla on jotain merkitystä, pitäisi Kanada pudottaa pois, Euroopan maat korvata EU-edustuksella ja lisätä Kiina ja Intia ja muuttaa se G5-kerhoksi. Muita ei tarvitse ottaa mukaan. Kehitysmaat ovat epäkiinnostavia, arabimaiden kanssa ainoa kontaktipinta on öljy, jonka ympärillä on aivan tarpeeksi kerhoja ja polemiikkia muutenkin.

Jonkun Kuntien eläkevakuutuksen satraapin mielestä on “valitettavaa”, että kuntien eläkevakuutuksen toiminta on “kyseenalaistettu”.

Mitä valitettavaa siinä on? Pelkääkö Kataja, että jos tunkiota vielä hieman käännetään, hänen hyllyvirkansa on myös katkolla? Tai pitääkö mainittu Kataja valitettavana sitä, että kunnallinen työeläkebisnes on tiedotusvälineiden ja kansan suurennuslasin alla, kun maan tapa on ollut, että sisäpiirit ja muut kelmien kerhot hoitavat asiat mukavasti kotiinpäin toisiaan selkään taputellen? Onko kyseinen Kevan hallituksen puheenjohtaja kenties sitä mieltä, että hänellä on tiedossa ainoa ja oikea virallinen Totuus, ja Suomeen ei mahdu kilpailevia näkemyksiä?

On kyse mistä tahansa, näkemys on järjetön.

Avoimessa yhteiskunnassa oikeus kritisoida julkista valtaa, julkisia yhteisöjä, yrityksiä, vallankäyttäjiä ja julkisuuden henkilöitä on perustuslain suojaama. Se, että tätä oikeutta myös käytetään, ei ole millään tavalla valitettavaa vaan osoitus siitä, että järjestelmä toimii myös käytännössä. Jos toiminta ei kestä kritiikkiä, vika ei ole kritiikissä vaan toiminnassa. Jos nykyiset norsunluutornin valtiaat ja heidän toimintansa ei kestä päivänvaloa, heidän paikkansa on enemmänkin putkan vahtimestarina kuin ylimmässä johdossa. Paitsi että vahtimestarikin on tilivelvollinen tekemisistään muille, mikä voi näille käenpoikasille olla hieman uusi asetelma.

Kunnallinen eläkeraha on mitä suurimmassa määrin julkinen kysymys, sillä kyse on suuren julkisen sektorin työnantajan eläkerahasta ja lisäksi valtio on ainakin toistaiseksi eläkkeissä takuumiehenä. Kun eläkerahan riittävyys on kyseenalaistettu, on ensiarvoisen tärkeää edellyttää, että tuota rahaa hoidetaan huolellisesti. Jos sitä käytetään hyväveliverkostojen voiteluun, rahaa käytetään väärin. Eläkerahassa ja sijoitustoiminnassa ei myöskään pitäisi olla mitään salaista. Sijoitusstrategiaa ei kannata julkaista, sillä jos putka kertoo etukäteen, mitä osakkeita se aikoo ostaa tai myydä muutamalla miljardilla, puliveivarit pystyvät tilanteesta hyötymään ja eläkeraha saa huonomman hinnan markkinoilta. Sen sijaan sijoituspäätösten analysointi jälkikäteen ei ole mitenkään “valitettavaa” vaan täysin normaalia valvontatehtävää.

Jos syntyy vähäistä suurempi epäilys siitä, että johto on toiminut moitittavasti, kuten tässä tapauksessa on päässyt käymään, asian julkituominen ei ole valitettavaa vaan velvollisuus. Jos ihmiset eivät luota heidän miljardejaan hallinnoiviin menneen maailman miehiin, siinäkään ei ole mitään valitettavaa, vaan se on osoitus siitä, että menneen maailman miesten on syytä mennä.

Onneksi Suomi on maailman vähiten korruptoitunein maa.

Happy planet indeksiä on taas päivitetty.

Listan kärjessä komeilee sellaisia maita kuin Costa Rica, Jamaika, Vietnam, Kolumbia ja Kuuba. Keskikaststa ja sen alapuolelta löytyvät kaikki länsimaat. Tulos on tämä, koska hiilijalanjälki on tutkimuksessa se häntä, joka koiraa heiluttaa. Länsimaisella elintasolla ei ole asiaa kärkeen.

Metodi on mikä se on. Happyplanet-väki määrittelee itse indeksinsä näin:

The Happy Planet Index reveals the ecological efficiency with which human well-being is delivered
The index combines environmental impact with human well-being to measure the environmental efficiency with which, country by country, people live long and happy lives. Learn about the ideas behind the HPI, how it is calculated, why we need it and what it can teach us.

What the HPI doesn’t tell us

The HPI is not an indicator of the happiest country on the planet, or the best place to live. Nor does it indicate the most developed country in the traditional sense, or the most environmentally friendly. Instead, the HPI combines all of these providing a method of comparing countries’ progress towards the goal of providing long-term well-being for all without exceeding the limits of equitable resource consumption.

Minä jatkan siitä, mihin he lopettavat. Ilmeisesti tuon indeksin tekijöiden tavoitteena on ollut luoda joku kestävää kehitystä ja onnellisuutta määrittelevä mittari. Siinä on kuitenkin yksi mutta, jonka miettiminen on paikallaan. Listan kärkikymmenikön jokainen maa on nimittäin maahanmuutossa lähettäjä eikä vastaanottaja. Jos nämä maat olisivat todellisia onnellisten ihmisten paratiiseja, väki muuttaisi niihin eikä pyrkisi niistä pois.

Tuon indeksin keskeinen puute on vapauden sivuuttaminen. Jos listan kärkikymmenikköön pääsee kaksi kommunistityranniaa, joissa ihmisten vapauksia on runsaasti rajoitettu, tulee mieleen, että tutkimus sivuuttaa jotakin “happy” -otsikon alle kuuluvaa ja oleellista. Kärkikymmenikössä olevassa Kolumbiassa on de facto sisällissota huumejengin ja hallituksen välillä, mutta onnellisuus sen kun kukoistaa. Jos metodissa olisi ollut mukana yksilönvapauksia, yhteiskunnallinen vakaus, kansalaisen mahdollisuus vaikuttaa, rikollisuus, vähemmistöjen oikeudet jne, kärkikymmeniköstä olisi tippunut jokunenkin maa pois, ja vastaavasti länsimaiden sijoitukset olisivat nousseet kohisten. Oletan, että tältä tutkimukselta halutaan nimenomaan voimakasta kritiikkiä länsimaista elämäntapaa vastaan, joten siihen ei voida ottaa mukaan niitä asioita, joissa länsimaat erityisesti Euroopassa pärjäävät hyvin.

Oma ajatukseni tutkimuksen, tulosten ja metodin pohjalta voisi olla vaikkapa kysymys siitä, voidaanko tutkimuksen tekijöiden toivomaa kestävää kehitystä ylipäätään saavuttaa yksilönvapauksia ja demokratiaa kunnioittaen. Jos ihmiset äänestävät jaloillaan ja poistuvat näistä onnellisista ekoparatiiseista ja haluavat päästä USA:an, joka on länsimaiden pahnanpohjimmainen, he eivät varmastikaan halua sinne siksi, että voisivat muuttaa USA:n Kuubaksi vaan siksi, että he haluavat elää USA:ssa eivätkä Kuubassa.

Jos siis ihmiset saavat päättää, ovatko he vapaaehtoisia leikkaamaan elintasoaan, vai pitääkö jonkun sanella tämä ohi demokratian? Tietysti resurssien loppuessa tapahtuu väkisinkin jotakin, mutta nykyisin osalle riittää ja osalle ei, ja tämä asetelma näyttäisi olevan se, mihin ajopuuteorialla ja demokratialla on päädytty. Jos halutaan päätyä johonkin muualle, syntyykö se nykykeinoin? Jos taas yksi sotilaallisesti vahva maa ei ryhdy leikkaamaan kansalaistensa kulutusta, onko tuloksena aivovienti vai tuon maan eristäminen?

Jos vapaaseen tiedonkulkuun perustuvat kansalaisyhteiskunnat eivät kykene toteuttamaan oikeanlaista maailmaa, mikä on vaihtoehto? Länsimaisiin vapauksiin perustuvien yhteiskuntien lakkauttaminen? “Pappien Neuvosto”, jossa valikoidut viisaat ja oikein ajattelevat toimivat politiikan ylähuoneena vähän kuten Iranissa ja asettavat puitteet demokratialle?

Vai onko koko teoria väärä, ja ihmiskunta ei kykene elämään kokonaisuutena kestävästi vaan on planeetan syöpäkasvain, joka lopulta tappaa isäntänsä ja sitten itsensä, mutta jolle ei vain voi mitään? Jolloin kannattaa nauttia elämästä eikä turhaan taistella tutkainta vastaan.

Sarasvuo on kerrankin oikeassa. Ei ehkä asettamansa ikärajan osalta, sillä en usko asian olevan noin yksikäsitteisesti esitettävissä. Joku voi pärjätä hyvin kolmekymppisenä ja joku ei pärjää nelikymppisenäkään. Käytännössä alaisia 30 vuotta nuoremmalla pomolla voi olla suuri auktoriteettiongelma, mutta ei sekään ole mahdoton ratkaistava. Yhtä lailla alaisia 30 vuotta vanhemmalla johtajalla on ongelma, sillä hänen ja alaisten vapaa-ajat ja maailmat eivät todennäköisesti kohtaa kuin työpaikalla, ja tämä vähentää mahdollisuuksia rentoon asioiden hoitamiseen ja ruokkii komentoketjuja ja byrokratiaa. Tämäkään ongelma ei ole mahdoton ratkaistava, mutta se ei oikeastaan nyt kuulu tähän.

Oikeassa mies on siinä, että sotaväen koulutuksella ei ole yhtään mitään tekemistä nykyisen yritysmaailmassa tapahtuvan (henkilö)johtamisen kanssa. Armeijan palopuheissahan johtamiskoulutukselle laitetaan suurta painoa kun halutaan höynäyttää ihmiset hakemaan erinäköisiin diplomikoirakouluihin kaksinkertaisella palvelusajalla. Työnantajat mukamas arvostavat näitä oppiarvoja ja siksi kannattaa haaskata ylimääräinen puoli vuotta pelleilyyn. Roskaa, mutta sillä lienee joku maanpuolustuksellinen tarkoituksensa.

Sotaväki ei tuota hyviä johtajia, mutta sota saattaisi niitä tuottaa, hinta tälle "johtamiskoulutukselle" vain on aika kallis. Yksikön johtaminen metsässä vihollisen ampuessa joka suunnasta edellyttää sitä, että yksikkö luottaa johtajaansa ja johtaja alaisiinsa, ja tämä asetelma pätee bisneksissäkin. Jos johtaja on lahjaton tai johtaja ei kykene hyödyntämään alaistensa vahvuuksia ja antamaan heille vastuuta, on aivan mahdollista, että tällainen yksikkö päätyy tykinruuaksi. Jos taas yksikön johtaja on pomottava vänrikki Nappula, joka ei ymmärrä alaistensa asioista mitään eikä ole edes kiinnostunut,hän ei todennäköisesti myöskään kotiudu sodan loputtua, mutta jos asiaa tutkittaisiin, luoti olisi aivan hyvin voinut tulla selän takaakin.

Armeijan johtamismetodin ongelman ydin on se, että siinä valtaa ei tarvitse ansaita alaisiltaan vaan se annetaan ylhäältä suorittamalla erinäköisiä anna tassua -kursseja ja suoriutumalla niistä tyydyttävästi. Johtajan menestystä varusmieskouluttajana ei arvioida oikeasti mitenkään, ja jos johtaja paljastuu tehtävään sopimattomaksi, häntä ei siirretä käytävänlakaisijaksi vaan hän jatkaa paikallaan. Jos joku huomaa asian, hänen Puolustusvoimien käyttöön jäävässä arvostelussaan asia todennäköisesti todetaan yleisarvosanassa, mutta siviilissä kukaan ulkopuolinen ei tiedä, oliko henkilö hyvä vai huono johtaja, ainoastaan sen, että hän oli johtaja.

Yksityisenkin sektorin työpaikkoja vaivaa huonojen pomojen ongelma, ja firmojen kannattaa käyttää aikaa sen selvittämiseen, kuka on minkäkinlainen. Armeijan johtamiskoulutuksen käyminen ei kerro asiasta mitään eikä ole sen kummemmin ansio kuin haittakaan, koska se ei sisällä mitään laadullisia elementtejä.

Yksityisellä sektorillakin, hyvään johtamiseen panostavissa firmoissa, johtajat nimitetään ylhäältä käsin, mutta he pysyvät paikallaan vain, jos alaiset antavat heille mandaatin. Jos tätä mandaattia ei tule vaan alaiset alkavat sairastella, lusmuilla, vätystellä, vaihtaa firmaa ja yleisesti vain "olla töissä täällä", vika on johtajassa eikä alaisissa.

Ylempien pomojen tehtävä on tässä tapauksessa selvittää, onko kyse siitä, että henkilö johtaa oman kiinnostuksensa ulkopuolella toimivaa osastoa jolloin ratkaisu voi olla samantasoinen tehtävä mutta oikeassa paikassa. Jos henkilö on kykenemätön johtotehtäviin vaan pärjää paremmin asiantuntijana, hänet kannattaa siirtää asiantuntijatehtäviin hienotunteisesti eikä nöyryyttäen. Ja jos henkilölle on noussut homma hattuun mutta siitä ei vain tule mitään, on syytä kutsua luiska-auto paikalle.

Mitä enemmän mennään asiantuntijatehtäviin, joiden määrä lisääntyy työelämässä muiden töiden kustannuksella, sitä vähemmän johtaminen on sotaväestä tuttua käskyttämistä. Kyse on vuorovaikutuksesta, jossa johtaja ja alaiset etsivät parhaat henkilöt tekemään tärkeät hommat, ja jotka yhdessä tuumin jättävät turhat hommat tekemättä tykkänään.

Armeijassa annetaan "kaiva ojaa aamupäivä ja peitä se iltapäivällä" -tyylisiä älykomentoja, jolloin on samantekevää, kuka työn tekee, koska sitä ei oikeasti tarvitsisi tehdä ollenkaan. Asiantuntijaorganisaatiossa ihmisillä on eri vahvuuksia ja eri kiinnostuksia, ja mitä enemmän työnkuva saadaan vastaamaan näitä, sitä enemmän väki viihtyy ja sitä vähemmän heitä tarvitsee mikromanageroida.

Sotaväen johtamismalli perustuu kyttäykseen, valvontaan ja rangaistuksen pelkoon eikä siihen, että alainen ymmärtäisi työn mielekkyyden ja tekisi sen siksi. Sota-aikana tämä muuttuu, mutta rauhanajan koulutuksessa ei ole ensimmäistäkään tehtävää, jonka motiivin ja tarpeellisuuden alainen kokisi omakseen. Tällaisen johtajan ei tarvitse tuntea alaisiaan, heidän kiinnostuksensa kohteita, heidän osaamistaan, luonnettaan jne, koska kukaan ei ole kiinnostunut mainitun ojan kaivamisesta ja kukaan ei tekisi sitä, ellei sen tekemättä jättämisestä saisi pekkaa. Jos siviilijohtaja ei kykene myymään tarpeellisen työn tekemisen mielekkyyttä alaisilleen tai vaihtoehtoisesti hän teettää tarpeettomia ja ikäviä töitä, hänen paikkansa on jossain muissa tehtävissä.

Siviilissä ja asiantuntijaorganisaatiossa johtajan täytyy hakea paikkansa, ja tehtävään kuuluu oleellisesti sekin, että johtajan kuuluu olla alaistensa palveluskuntaa. Armeijassa liikenne on yksisuuntaista, yritysjohtajan taas pitää olla valmis tekemään töitä alaistensa puolesta. Erityisesti johtajan pitää ottaa alaisiltaan pois sellaiset tehtävät, jotka eivät ole erityisen miellyttäviä, eikä niin, että poimitaan rusinat pullasta ja jätetään paskatyö alaisille. Jos joku asia tarvitsee hieman lisää kaluunoita tai sisältää tylsää riitelyä jonkun kanssa, asia kannattaa ottaa takaisin itselleen eikä vain keskittyä mukaviin hommiin.

Johtajan täytyy olla lisäksi edes tyydyttävällä tasolla ihmistuntija. Jos hän ei ymmärrä ihmisten fiiliksistä mitään, ennemmin tai myöhemmin edessä on katastrofi. Armeijassa taas erityisesti yritetään tällaiset vaikutteet kitkeä pois ja olla niistä välittämättä.

Ja kuten joku minua viisaampi on sanonut, jos johtaja ottaa itsensä vakavasti, kukaan alaisista ei ota. Ja päinvastoin. Sotaväessä taas johtamiseen liittyy pönötys ja paskanjäykkyys, ja tätä mallia emme siviilibisneksiimme kaipaa.

Työttömyyskassat ovat kuulemma juuttuneet ruuhkaan.

Koko ansiosidonnainen työttömyysturva, sen kesto, laajuus, karenssi jne. kaipaisi täysremonttia, mutta sivuutetaan nyt tämä puoli. Se, että ansiosidonnaista pitää odottaa kuukausia, on tilanteena kestämätön. Työttömyyskassat nääntyvät hakemuskäsittelyn alle, sillä joillain aloilla työttömiä ja lomautettuja on tullut tuhansia lyhyessä ajassa.

Jos kassat eivät kykene tarjoamaan palvelua rivakasti (=karenssiajan puitteissa), pitää miettiä, onko nykyinen sinne tänne sirpaloitunut kassakäytäntö käytännöllinen ja tätä päivää. Ammattiliitot vartioivat omia kassojaan huolellisesti, koska työttömyyskassa ja uskomus siitä, että liiton jäsenyys on edellytys ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle, tekee niistä liittojen jäsenhankinatakanavan. Jos nämä kassat eivät kuitenkaan pysty toimimaan kohtuullisessa ajassa, pitää miettiä toisenlaisia ratkaisuja.

Kun kassan rahoitus tulee pääosin valtiolta ja työnantajilta, voisiko kassat keskittää valtiolle esimerkiksi Kelan yhteyteen? Nythän tilanne on se, että rakennusalan kassassa on hirveä jono ja jonkun toisen alan kassan väki pelaa sudokua, koska alalla vallitsee täystyöllisyys. Osa kassojen henkilökunnasta tekee pitkää päivää ja osa ei tee mitään, mikä tuntuu resurssien haaskaukselta.

Toinen mietittäväksi heitettävä asia on se, miksi hakemuksia pitää ylipäätään “käsitellä” manuaalisesti? Voisiko järjestelmää uudistaa niin, että se toimisi olemassa olevien henkilörekisterien varassa? Kun ansiosidonnaisen rahoituksesta vain pieni osa tulee työntekijältä jäsenmaksuna, voisiko tuon rahan siirtää valtion ja työnantajan osuuteen ja todeta, että kaikilla on tämä vakuutus eikä ainoastaan joidenkin maagisten kassojen jäsenillä? Entä voisiko ansiosidonnaisen suuruuden määräämisessä hyödyntää edellisvuoden verotietoja ja korjata anomuksesta vain ne tapaukset, joissa viime kuukausina on tapahtunut jotain merkittävää ansioiden nousua?

Paperimuotoisten hakemusten käsittely ja palkkakuittien syynääminen tuntuvat Herran vuonna 2009 jokseenkin turhalta ja vähän tuottavalta puuhastelulta. Onko mitään käytännöllistä syytä, joka estäisi koko ansiosidonnaisen päivärahan myöntämisen ja määrittämisen automatisoimisen? Periaatteellisia syitä on tietysti paljon ja joitain säädöksiä pitäisi muuttaa, mutta pystyisimmekö tekemään automaattisen järjestelmän, joka takaisi nykytasoisen ansiosidonnaisen tai kenties hieman korkeamman, jos säästyneet byrokratiakulut lisättäisiin päivärahoihin?

Asia pitäisi kuitenkin ratkaista jotenkin, sillä työttömyyden osuessa kohdalle murheita on muutenkin sen lisäksi, että pitää odotella kuukausitolkulla vakuutusturvaa, johon on täysin oikeutettu ilman mitään epäilyksen sijaa.

Tässä se nyt taas nähdään.

Kun kerran on annettu tekijänoikeusmafialle periksi ja lupa rahastaa tyhjästä, käy juuri kuten peloteltiin: rahastuksen perusteet hukataan ja maksusta tulee itsenäinen olio, jota pitää laajentaa jatkuvasti uusille alueille.

Hyvitysmaksun taustahan oli se, että ensin tyhjillä c-kaseteilla ja sittemmin myös tyhjillä cd-levyillä oli lisämaksu, joka perustuu siihen, että näitä medioita käytetään kuitenkin musiikin laittomaan kopioimiseen, joten keräämällä niistä pieni kertasumma, hyvitetään oletettu tappio.

Sittemmin tuota on onnistuttu laajentamaan mp3-soittimiin, ja jatkuvasti yritetään saada sitä kovalevyihin, ja nyt siis myös kännyköihin. Perusteena kännyköiden hyvitysmaksulle on se, että "niillä on yli 90 miljoonaa musiikkikappaletta". Mutta mistä nuo musiikkikappaleet ovat oikein peräisin?

Minun kännykässäni ja mp3-soittimessani on musiikkikappaleita, mutta yksikään ei ole laiton kopio, vaan laillinen kopio omistamastani cd-levystä tai Itunesista ostamastani popista. Luku 90 miljoonaa ei siis kerro meille mitään perusteeksi kelpaavaa, sillä se ei erota laillista ja laitonta kopiota mitenkään. Tämä on tekijänoikeusmafian tarkoituskin.

Tuo kelmien kerho on ajat sitten alkanut hämmentää termistöä puhumalla vain "kopiosta" ja antamalla ymmärtää, että kopiot ovat pahaa piratismia ja Herran silmissä iljetys. Tekijänoikeusmafiaa hiertää Suomessa erityisesti se, että valtaosa musiikista tehdyistä kopioista on itse asiassa laillisia. Kun tuo mafia ei viitsi sanoa ääneen "teillä on 90 miljoonaa laillista ja kertaalleen maksettua teosta, joista haluaisimme mielellämme rahat toiseenkin kertaan ilman mitään muuta perustetta kuin pohjaton ahneutemme", on lähdetty käsitteiden hämmentämisen pimeisiin metsiin, jotta ei tarvitse sanoa tätä vaan voidaan vain puhua kopioiden määrästä, antamalla ymmärtää, että kyseessä olisi rötös ja saamatta jäänyt tulo.

Hyvitysmaksulle olisi peruste vain, jos voitaisiin näyttää, että kännyköitä käytetään erityisen paljon nimenomaan laittomien kopioiden tekemiseen. Nyt mitään tällaista näyttöä ei esitetä, ja koska sitä ei esitetä, voin aivan yhtä perustellusti väittää, että tällaista näyttöä ei ole olemassakaan ja ettei kännykkä ole mikään kovin laaja piratismin kanava.

Itse perustelen väitettäni sillä, että ainakin minun omistamissani kännyköissä on tarvittu joku kännykkävalmistajan softa, ennen kuin pääsen käsiksi puhelimen sisältöön ja voin kopioida sinne roinaa. Jos kaverillani on erimerkkinen kännykkä ja tuota softaa ei ole, pitäisi ensin asentaa kaverin atk:lle mainittu softa ja sen jälkeen kopioida sinne tauhkaa. Paljon vaivattomampaa on polttaa poppi levylle, lähettää piratisoitava kama sähköpostin liitteenä tai käyttää muistitikkua. Jotkut kännykät toimivat lisäksi sangen huonosti kahteen eri koneeseen kytkettynä, ja esimerkiksi omani ei suostu synkkaamaan musiikkia kuin yhden koneen kanssa. Tämän pystyy kiertämään asentamalla lisää softaa ja puliveivaamalla, mutta vaiva on kohtuuton verrattuna muihin kopiointitapoihin.

Tekijänoikeusmafian esityksessä ei näytetä millään tavoin, minkä suuruinen ongelma on kännykän muistin kautta suoritettava piratismi. Tuskin asiaa on edes tutkittu. Sen sijaan jokaiselle on selvää, että valtaosa tuosta 90 miljoonasta kappaleesta on peräisin täysin laillisia ja kertaalleen maksettuja kanavia pitkin, ja kun tämä keskeinen elementti sivuutetaan täysin, on lupa pohtia koko ehdotuksen mielekkyyttä kahteen kertaan rahastamisen valossa.