Katainen haluaa nostaa perintöveron alarajaa 20 tonniin ja lisäksi vapauttaa yritysomaisuuden perintöverosta tykkänään joskus vähän myöhemmin.

Yritysomaisuuden vapauttaminen perintöverosta on lähinnä päähallituspuolueen tahdosta lisätty huijaus, joilla maatilat ja metsät saadaan siirtymään veroitta seuraavalle sukupolvelle huolimatta siitä, että eri omaisuuden lajien laittaminen eri viivalle tuntuu ainakin omasta mielestäni jokseenkin epäreilulta. Alarajan nostaminen 20 tonniin taas on täydellisen merkityksetön asia kasvukeskusten perinnöllisille. Kerrostaloasunto Helsingissä tai rivitalonpätkä Espoossa maksavat nyt 300 tonnia ja muutaman vuoden kuluttua vieläkin enemmän. Joten on itse omaisuuden kannalta samantekevää, pitääkö veroa maksaa sata tonnia vai muutaman tonnin vähemmän, omaisuus on silti myytävä rahat saadakseen kun moisia rahoja ei sukanvarressa useimmilla ole.

Perintöjen verottamisessa ei ole edes mitään kovin epäoikeudenmukaista jos se tehtäisiin oikein. Kaikkien perinnön lajien pitäisi olla samalla viivalla kikkailun vähentämiseksi ja yleisen taistelumoraalin kohottamiseksi. Veroista mussutetaan, mutta jos ne ovat kaikille samanlaisia, ne hyväksytään. Jos maalaiset vapautetaan veroista ja kaupunkilaisia ei, kaupunkilaiset nurisevat. Jos pienyritysten omistajat vapautetaan veroista mutta suuryritysten omistajia ja mitään yrityksiä omistamattomia ei, valtaosa ihmisistä nurisee. Jos perheyrityksen saa periä verovapaasti mutta muuta omaisuutta ei, puliveivarit tietysti perustavat sijoitustoimintaa harrastavia perheyrityksiä ja siirtävät omaisuutensa niihin. Ainoa, joka perintöveroja lopulta maksaa, on tavallinen muutenkin asuntovelkainen palkansaaja, joka perii omistusasunnon. Suomessa jo nyt verojärjestelmä on sellainen, että kaupunkilainen, jolla ei ole pääomatuloja, maksaa kaikki verot raskaimman mukaan. Kun kuitenkin tämä joukko on kulutuskysynnän kannalta keskeisessä asemassa, sen kiusaaminen kerrasta toiseen tuntuu oudolta.

Toisekseen, perintövero pitäisi laittaa maksuun vasta jos/kun kuolinpesästä otetaan jotain omaisuutta ulos tai käyttöön eikä heti kun verottaja saa jotain vihiä siitä, että joku on kenties kuollut. Verottajan etua ajetaan siten, että verokanta sekä verotusarvo määritellään kuolinhetken mukaan, joten pesän jakamista ei kannata vetkuttaa siinä toivossa, että viiden vuoden päästä perintöverot ovat pienemmät tai omaisuus on muuttunut vähemmän arvokkaaksi. Tällä vältetään kuitenkin pakkoraossa tehtävät omaisuuden paniikkimyynnit: Valtiolla on aikaa odottaa verotulojaan vuosi pari, mutta palkansaajan tai opiskelijan voi olla vaikeaa nyhjäistä tyhjästä rahoja veroihin juuri silloin, kun elämä ei ikävän perhetapahtuman seurauksena muutenkaan hirveästi hymyile.

Kolmanneksi kuolinpesän pitäisi voida maksaa verot perillisen puolesta jos perillinen niin päättää. Näin kuolinpesään päätynyt perheyritys voi säilyä pesän omistamana jokusen vuoden ja perillinen palkkatyöläisenä firmassa, mutta voitto menee kuolinpesään, josta se maksetaan perintöverona valtiolle. Kun vero on maksettu, yrityksen voi ottaa pesästä ulos perillisen suoraan omistukseen. Näin estetään nähdäkseni se tilanne, jossa perheyritys on pakko pistää lihoiksi veroista suoriutumiseksi. Todella pienen yrityksen perintöverokin on todella pieni, ja vähän suuremmalla pitäisi kaiken järjen mukaan olla tuloja ja sen pitäisi tehdä voittoa ja jos ei tee niin ehkäpä se joutaa lihoiksi mennäkin.

Onko joku periaatteellinen syy, miksi tämä malli ei toimisi? Nähdäkseni jos verokannat ovat nykyiset, se takaisi valtiolle samat tulot kuin nykyinenkin malli, mutta kohtelisi perillistä hiukan inhimillisemmin.

Oletteko ikinä huomanneet, että joillakuilla tuntuu menevän matkustamiseen liittyvissä muodollisuuksissa ihan tuhottomasti aikaa kun taas jotkut suoriutuvat niistä kymmenessä sekunnissa? Minä ainakin olen, ja itse olen siellä kymmenen sekunnin kategoriassa. Yhden täytetyn ja toisen melkein täytetyn passin verran maailmaa kiertäneenä olen tullut siihen tulokseen, että kyse on täydellisesti taitolaji ja jos juuttuu johonkin turhanaikaiseen kuulusteluun, saa useimmiten syyttää vain itseään. Jos on arabi tai venäläinen, silloin simputukselta tuskin voi nykymaailmassa välttyä, mutta Suomen valtaväestöön kuuluva on joka paikassa jotensakin parasta a-ryhmää.

Rajasimputuksessa maat voi luokitella lyhykäisyydessään kolmeen: Euroopan maat, sivistysvaltiot Euroopan ulkopuolella ja kehitysmaat. Euroopassa eurooppalaisille ei ole mitään simputtamista. Kehittyneissä maissa Euroopan ulkopuolella kuten USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Singaporessa, Japanissa jne. touhu on koko lailla suoraviivaista. Mitä kehittymättömämmästä maasta on kysymys, sitä todennäköisemmin jokainen, jolla on pyssy ja koppalakki on jotensakin Jumalasta seuraava. Joutuisan suorituksen avain on ymmärtää, mitä ne oikein siellä tekevät. Länsimaissa etsitään terroristeja ja laittomia siirtolaisia. Kehitysmaissa todennäköisesti ollaan enemmän kiinnostuneita siitä, että ulkomaiset lehtineekerit eivät pääse arvostelemaan maan edistyksellistä sotilas- tai pappisdiktatuuria.

Länsimaissa on lupa olettaa, että ne tietävät tulokkaasta jotakin ja niissä ei muutenkaan ole mitään syytä valehdella kenellekään. Oleellinen asia länsimaissa on teeskennellä kiinnostunutta ja vastata vain siihen mitä kysytään. Jos heebo ei erityisesti kysy, ei ole mitään syytä tunnustaa, että maassa asuu vaikkapa sukulaisia tai hyviä tuttavia. Jos kysytään niin kerrotaan, mutta eivät rajamiehet mitään kavereita ole vaan palveluskuntaa, joten ei niiden kanssa ole mitään syytä antautua vapaaehtoisiin keskusteluihin. Mitä enemmän niille hölisee omiaan, sitä varmempia ne ovat siitä, että hölötyksen tarkoitus on kääntää huomio pois jostakin epäilyttävästä asiasta ja sitten ne vain kyselevät lisää.

Toinen asia länsimaissa on se, että maassa oleskelun aika on syytä tietää tarkasti samoin kuin osoite jos sitä kysytään. Vaikka ei tarkasti tietäisikään, koska aikoo maasta poistua, kysymykseen ja kuponkeihin on aina syytä olla eksakti vastaus. Aika harvassa paikassa ilmoitettu aika vaikuttaa yhtään mitään mihinkään, eli jos maassa saa olla kolme kuukautta, passiin leimataan kolme kuukautta riippumatta siitä, mitä niille kertoi oleskelun kestoksi. Jotkut Karibian saaret ovat tästä poikkeuksia ja niissä päivä pitää tietää tarkasti. Muutaman päivän yliarviointi ei toisaalta haittaa yhtään mitään. Reipas yliarviointi aiheuttaa sitten taas jo ongelmia, koska jos kertoo haluavansa olla neljä kuukautta jossain länsimaassa, ne alkavat olla kiinnostuneita siitä, millä oleskelu aiotaan oikein rahoittaa. Melkein kaikkialla kysytään myös osoitetta. Siihen voi huoletta laittaa vain ensimmäisen yön osoitteen ja vaikka ei olisi mitään varannutkaan, kannattaa katsoa matkaoppaasta joku kunniallinen hotelli ja laittaa se siihen. Ei se kiinnosta ketään, mutta tyhjäksi jätetyt kohdat kupongeissa herättävät aina kysymyksiä. Sivistysvaltioissa on lupa käyttää myös huumoria, jos osaa tehdä sen tahdikkaasti. Itselleen nauraminen ja rento suhtautuminen hälventää aina epäluuloja, mutta jos epäilee vastapuolen huumorintajua, kannattaa pitää puujalkavitsit omana tietonaan. Vieraille maille ja kulttuureille nauraminen on lähtökohtaisesti älytöntä, omalleen saa nauraa.

Kehitysmaissa tilanne on täydellisen toisenlainen. Niistä ei koskaan tiedä mitä ne oikein kysyvät ja mitä ne etsivät, mutta ne eivät toisaalta tiedä mistään mitään, joten niille voi kertoa aivan mitä sattuu jos siitä on jotain iloa. Itse olen ajat sitten lakannut selittämästä niille ammatikseni mitään IT-johtajaa, koska jossain Afrikassa ne eivät tiedä siitä mitään ja saattavat kysellä lisää. Jos ammatti on lehtimies, valokuvaaja, toimittaja, historiantutkija tai joku maallikon mielestä sellaiselta vaikuttava, voi olla paras loihtia itselleen uusi ammatti. Insinööri on sangen kunniallinen homma kaikkialla maailmassa, itse olen aina sellainen ja jos kysytään tarkemmin, sanon, että suunnittelen siltoja. Kaikki tietävät mikä on silta, tietoturvahommien selittäminen on huomattavasti haasteellisempi homma. Ja valheesta ei voi jäädä kiinni oikeastaan mitenkään.

Kehitysmaissa todennäköisesti kysytään maahantulokupongeissa kaikennäköistä älytöntä kuten uskontoa, Sambian viisumihakemuksessa kysyttiin jopa heimoa. Tyhjät kohdat herättävägt aina epäilyksiä, joten niihin on syytä vain keksiä jotakin. Vaikka olisi kuinka pakana ja uskonnon kieltäjä, kannattaa sanoa olevansa kristitty. Kristitty on aivan kelvollinen uskonto myös islamilaisessa maailmassa, mutta tyhjäksi jätetty uskontokohta saattaa aiheuttaa jossain päin palloa epäilyksiä siitä, että tulokas yrittää kätkeä juutalaiset juurensa. Tässäkin asiassa kannattaa noudattaa "tietoa vain tarpeen mukaan" -periaatetta eikä ryhtyä selittämään mitään luterilaisuudesta ja protestanttisuudesta, koska se vain herättää ihmetystä maissa, joissa ei ole ikinä kuultu kummastakaan.

Koppalakkihenkilöt kehitysmaissa ovat tottuneet olemaan kuninkaita ja heitä tulee kohdella arvonsa mukaisesti. Vitsit piiloon, kohtelias puhuttelu, asianmukainen vastaus kaikkiin kysymyksiin. Hermostua ei saa missään päin maailmaa ja vaikka simputus kiukuttaisi, se pitää vain sietää. Erinomainen tapa saada haaskattua jossain keskellä ei mitään olevalla raja-asemalla puoli päivää on antaa ymmärtää, että tietää kaikki asiat koska on valkoinen ja ne paikalliset puolestaan eivät tiedä mitään, koska ovat neekereitä.

Kaikkialla maailmassa on lisäksi paikallaan muistaa, että kukaan ei erityisemmin pidä pummeista, köyhistä ja hampuuseista. Vaikka kohdemaan sanottaisiin olevan kuinka reppukansaystävällinen, ei pidä olettaa, että maan byrokraatit tietävät sen. Jokainen on pitkän lennon jälkeen hiukan räjähtäneen oloinen, joten mitään fashion statementtiä ei ole tarpeen esitellä, mutta rikkinäiset farkut, kauhtuneet t-paidat, räjähtäneet lenkkarit, sotkuisa risuparta ja muu alemman luokan yleisön varustus kannattaa kätkeä. Siististi pukeutunut henkilö antaa mielikuvan uskottavuudesta, sivistyksestä ja äveriäisyydestä toisin kuin likaisissa ja rikkinäisissä vaatteissa matkustava.

Valinta on tietenkin vapaa. Jos haluaa toteuttaa jotain "minä olen yksilö ja siis pukeudun ja käyttäydyn miten sattuu" -ideologiaa, niin voi tehdä, mutta aikaa kannattaa varata huomattavasti enemmän.

Hesari tietää kertoa, että koko Länsi-Eurooppa suunnittelee kaupunkien kameravalvonnan lisäämistä siksi, kun siten mukamas torjutaan terrorismia.

En oikein pidä tästä. Rikollisuuden torjunta ei ole kelpoisa peruste kytätä automaateilla ketään. Ja ennen kuin kukaan inttää vastaan, nimenomaan rehellisellä ja lainkuuliaisella on syynsä pelätä kameroita ja valvontaa, rosvot osaavat ne kiertää sangen helposti.

EU:ssa maatalous on pyhän lehmän asemassa tukiaisaparaatin takia kun lähes ainut tapa saada EU:sta jäsenmaksurahoja takaisin on anoa niitä maatalouden tukemiseen. Tutkitaanpa asiaa.

Taulukossa on vähennetty kunkin maan maataloustyöläisten osuudesta maatalouden osuus BKT:sta. Näin siis maa, jolla luku on suuri, työllistää pilvin pimein väkeä maataloudessa, mutta se ei tuota juurikaan. Negatiivisen luvun maissa taas maatalous tuottaa enemmän kuin mitä se sitoo työvoimaa.




Tämän jälkeen jokainen voi miettiä, olisiko Puolaa ja Romaniaa kannattanut ottaa EU:n jäseniksi ennen kuin ne sopeuttavat maataloutensa jotenkin. Rakennemuutos on edessä ja sen jälki saattaa olla rumaa. Ja saattaa olla niinkin, että rahat jälkien siivoamiseen kerätään meiltä.

Mistähän johtuu, että kielenkäyttöömme on vakiintunut viime aikoina täysin itsestäänselvästi palkkaeron ja palkkatasa-arvon käsite tarkoittamaan sitä, että miehille ja naisille keskimäärin maksetaan yhtä paljon palkkaa ottamatta huomioon sitä, että miehet ja naiset työskentelevät eri aloilla? Vanhaan hyvään aikaan palkkaeroksi kutsuttiin sitä, että samasta työstä maksetaan eri palkkaa, mutta ne ajat ovat jääneet ilmeisesti taaksemme.

Eri alojen väliset palkkaerot ovat hankalasti korjattavia, koska palkat muodostuvat työmarkkinoilla sopimusten kautta. Vaikka kuntatyönantaja antaisi kuinka rahaa sairaanhoitajien palkankorotuksiin, se ei silti takaa sitä, etteivät metallimiehet vaadi vielä vähän enemmän ja pistä perseen penkkiin jos ei tipu. Sairaanhoitajat saivat korotuksensa, metallimiehet ja paperimiehet vielä vähän enemmän ja sitten ihmetellään kun palkkaerot kasvavat vuosi vuodelta.

Näin käy kun metallimiehillä on vastassa kapitalisti, joka ei halua ruukin seisovan. Sairaanhoitajilla on vastassaan kunnallinen työmarkkinalaitos, jonka pomoille on henkilökohtaisesti aivan yksi lysti, onko sairaaloissa täysmiehitys vai hätätyömiehitys. Tilanne on hoitajille hankala huolimatta siitä, että Suomessa suunnilleen jokaisen mielestä heille maksetaan aivan naurettavan vähän.

Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen on sen sijaan lähtenyt puhdasoppisen sumutuksen tielle. Hän vaatii rahaa kolme ja puoli miljardia, jotta hoitajat saavat 500 euroa lisää liksaa kymmenessä vuodessa. Muut puolueet varoivaisesti säestävät ilmeisesti siksi, että menivät lupaamaan viisi hunttia, vaikka poliitikot eivät noihin palkkoihin voikaan vaikuttaa.

Lasketaanpa. Inttärnetistä löysin kaksi erilaista sairaanhoitajan keskipalkkaa. Toinen sanoi 2400 euroa kuussa ja toinen 27000 euroa vuodessa, noin 2250 euroa kuussa. Kymmenessä vuodessa hulppea kahden prosentin palkankorotus vuosittain nostaa korotuksena korotusten päälle palkkoja 21,9%. Näin siis 2250 euron palkka nousee tällä palkankorotuksella 492 euroa kymmenessä vuodessa ja 2400 euron palkka 525 euroa.

Onko Suomessa viime vuosina maksettu alle kahden prosentin palkankorotuksia? Muistaakseni ei vaan tupot on tehty 2-2,7% korotuksilla. Kepu siis lupaa hoitajille, että heidän palkkakuoppansa korjataan antamalla heille seuraavan kymmenen vuoden ajan hiukan pienempiä palkankorotuksia kuin mitä menneen kymmenen vuoden aikana on saatu.

Toivottavasti kovin moni ei tartu tähän avokätiseen tarjoukseen.

Kirjoittelen muutaman jutun siitä, mitä EU-maissa oikeastaan tehdään, lähinnä tilastotiedon valossa.

Tein taulukon EU-maista ja niiden BKT:n ja työvoiman jakautumisesta. Tummempi pylväs kertoo, kuinka iso osa maan työvoimasta työskentelee palvelualoilla. Sininen pylväs taas kertoo, kuinka iso osa maan BKT:stä tulee palvelusektorilta. Lähteenä olen käyttänyt inttärnetistä löytämääni CIA world factbookia, jonka tiedot olivat useimmilta mailta vuodelta 2006, mutta joidenkin Itä-Euroopan maiden tapauksessa vuotta paria vanhempia.





Jos nyt lähdetään siitä, että Euroopan menestysresepti perustuu palveluihin jos johonkin, tuosta voi tehdä muutaman mielenkiintoisen havainnon. Todennäköisesti jossain vaiheessa ympäristö- tai energiapoliittisista syistä ryhdytään suosimaan palveluiden eikä tavaran kuluttamista, joten sellaiset maat, joissa palvelusektorin osuus on pieni, ovat tulevaisuudessa isomman rakennemuutoksen edessä kuin ne maat, joissa työvoima ja taloudellinen toimeliaisuus on jo nyt rakentunut palveluiden ympärille.

Erityisesti on syytä panna merkille, että suurista EU-maista ainoastaan Britannia on palveluyhteiskunta. Ja se totta vie näkyy tämän päivän talous- ja työllisyysluvuissa. Britanniassa talous porskuttaa historiallisen vahvasta punnasta huolimatta, täystyöllisyys vallitsee, palkat nousevat. Euroopan talousveturin maineessa edelleenkin oleva Saksa sen sijaan ei ole palveluyhteiskuntana erityisen kehittynyt vaan on läntisen Euroopan alempaa kastia. Ja siellä talous on rämpinyt vuositolkulla ja kasvun merkit orastavat nyt kun sen raskaalla teollisuudella menee paremmin. Saksassa on syytetty vuosikymmen Itä-Saksan jälleenrakentamisen kustannuksia talouden yskimisestä, mutta nähdäkseni on tehtävissä myös sellainen johtopäätös, että teutonit vain tekevät vääriä asioita. Ranska pärjää hiukan Saksaa paremmin, mutta näiden lukujen valossa EU:n tuleva talousveturi on Britannia eikä kumpikaan suunnannäyttäjänä itseään pitävistä ns. sosiaalisen Euroopan kannattajista. Kannattaisiko meilläkin miettiä, ketä oikein kannattaa peesata? Kannattaako meidän todella kopioida kaikki sellaisenaan Ruotsista vai olisiko maailmalla parempiakin esimerkkejä?

Suomessa palvelusektorin osuus työvoimasta on korkea, mutta osuus BKT:stä alempaa keskitasoa. Suomen tapauksessa numerot selittyvät vientiteollisuuden pienellä työvoimamäärällä mutta suurella BKT-osuudella. Hyvä näin niin kauan kuin vienti vetää ja savupiipputeollisuuden tuotokset käyvät kaupaksi.

En ole suurempi ranskalaisen taide-elokuvan tai tappavan tylsän ja muinaisen mustavalkodraaman ystävä, mutta ainakin seuraavat ovat oikein katsottavia

• Gattaca: Kaunista katseltavaa ja juoni geneettisestä syrjinnästä, epäilen oikeastaan sellaisen toteutuvan jo minun elinaikanani. Uma Thurman loistaa.
  
  
• The Postman: En tiedä mikä tässä sadussa jaksaa viehättää. Leffa siis on se, jossa 3. maailmansodan jälkeisessä maailmassa pummi teeskentelee posteljoonia ja lopulta pelastaa maailman. Sitäkin on kiva katsella ja siitä tulee hyvälle mielelle.
  
  
• Schindlerin lista: Ei kaipaa kommentteja.
  
  
• Good Will Hunting: PIdän Robin Williamsista ja leffassa on muutama miettimisen arvoinen ajatus. Ja leffassa on hauskaa verbaalista virkistelyä.
  
  
• Starship troopers: Loistava hymykasvoisen totalitarismin kuvaus.
  
  
• Pirates of Caribbean (1. osa): Ei se oikeastaan ole hyvä elokuva, mutta siinä on yhdistety kevyt juoni kauniisiin maisemiin ja pariin hyvään näyttelijään. Kankkusviihdeleffojen parasta a-ryhmää.
  

Huonoja elokuvia on tehty maailman sivu. Ehdottomasti maailman yliarvostetuin näistä on Ilmestyskirja nyt, joka on sotaleffaksikin tappavan tylsä ja pitkäveteinen ja silti sitä ylistetään jostain minulle pimentoon jääneestä syystä maasta taivaaseen. Uudemmista leffoista omituinen kulttimaine on Matrixilla. Olen yrittänyt katsoa sitä kolmesti ja kolmannella kerralla sain sen hampaat irvessä lusittua loppuun, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että leffa olisi tarvinnut juonen tai käsikirjoituksen.

Kuten kaikkien jalojen juomien maisteluun, viskinkin maistamiseen liittyy erilaisia rituaaleja ja snobistista humpuukia. Aiheesta on kirjoitettu tuhansia sivuja kirjallisuutta, mutta koska ette jaksa lukea sitä kuitenkaan, käsittelen tässä asian lyhyesti.

Viskin juomisessa ei ole sinänsä mitään sääntöjä ja ainoita oikeita tapoja. Maistelulla tarkoitan tässä nyt eri juomiin tutustumista sen selvittämiseksi, mistä pitää ja mistä ei. SIinä on syytä noudattaa joitain perusasioita.

Maailmassa on useita eri käsityksiä siitä, millainen on ainoa, ehdottoman oikea viskinmaistelulasi. Olen nähnyt ainoaksi oikeaksi kutsuttavan hiukan joka suunnasta paisutettua konjakkilasia. Toiset kutsuvat mielellään ainoaksi oikeaksi lasiksi liköörilasin kaltaista noin kymmenen sentin korkuista, alhaalta hiukan leveämpää jalallista lasia. Toisaalta Britanniassa myydään kaupassa viskipullojen vieressä ainoana oikeana skottilaisena viskilasina suunnilleen Mustamäen torilta löydettävien ukrainalaisten snapsilasien muotoista ja kokoista pientä Skotlannin kristallista tehtyä lasia. Tasapaksusta grogiilasista viskin maisteleminen on ehkä hiukan sopimatonta. Ei niinkään makuseuraamustensa takia, mutta amerikkalaiset pyörittelevät aina elokuvissa karahvista kaadettuja ruisviskejään jäillä juuri sellaisissa, ja tällainen mielikuva ei luo oikeaa tunnelmaa maistamisen hetkelle.

Tutkivan journalismin keinoin en ole löytänyt mitään havaittavia eroja eri lasien välillä ja olenkin tullut siihen tulokseen, että suurieleiset ja -kokoiset lasit ovat ehkä enemmänkin niille, joille viskin maistamiseen liittyy näyttämisen tarve, kovaääninen nuuhkiminen ja omalla viskisnobismilla briljeeraaminen oletettujen diletanttien seurassa. Viskin ystävä on kiinnostuneempi lasin sisällöstä kuin lasista tai yleisön miellyttämisestä, ja suurieleinen nuuhkiminen, pään kääntely, ilmeily ja myhinä ovat siinä määrin ranskalaisia tapoja, että on vaikea kuvitella nykyiset viskit jalostaneiden taitavien Ylämaan miesten ikinä tehneen niin. Maisteluun parhaiten soveltuva lasi lieneekin se, joka on saatavilla ja puhdas, joskin seurassa maisteltaessa kaikille olisi syytä löytyä samanlainen lasi.

Viskiin on aivan luvallista ja sallittua sekoittaa maisteltaessa vettä jos pitää miedommasta juomasta. Ns. cask strength -juoma on liki 60-prosenttista ja ennen kuin siitä saa makuja esille, se on laimennettava alle 40-prosenttiseksi. Mitään ainoaa oikeaa sekoitussuhdetta ei ole, kyse on enemmänkin siitä missä kohtaa katsoo itse saavansa juomasta aromin parhaiten esille. Alle 25-prosenttiseksi sitä ei kuitenkaan kannata laimentaa. Veden tosin on syytä olla puhdasta ja mahdollisimman mautonta itsessään. Vaikka viskin juomisessa jäillä ei sinänsä ole mitään väärää, jäitä on syytä maisteluhetkessä karttaa, sillä viski on maukkaimmillaan jotakuinkin huoneenlämpöisenä. Kyllä sitä voi kylmänäkin juoda, mutta jääkylmyys taittaa maulta kärjen.

Viskistä kuuluisi arvioida kolme asiaa: tuoksu, maku kielenkärjellä ja maku kitalaessa alas mennessään. Lopputuloksena syntyy joku käsitys kokonaisuudesta ja siitä, onko se hyvä vai huono. Itse yritän päättää, onko viski suolainen vai makea vai ei kumpaakaan, ja savuisuus on helppo havaita vähemmälläkin harjoittelulla. Lisäksi viskeistä löytyy sitten niille luonteen tuovia vivahteita kuten viineistäkin, mutta niiden kuvaaminen toiselle on täysin mahdotonta. Nuorempi viski maistuu todennäköisesti kitalaessa lähinnä viinalle kun taas vanhempaa maiskuttelee mielellään. Ensimmäiseen maisteluhetkeen kannattaa varata eri alueiden viskejä kuten myös eri ikäisiä. Esimerkiksi ottamalla Islayltä 18-vuotiaan Caol Ilan ja 10- tai 12-vuotiaan Bhunnahabhainin on helppoa huomata, miksi toinen niistä maksaa alle puolet toisen hinnasta. Kolmanneksi joku Speyside näyttämään, mikä ero makealla viskillä on saariston tuotoksiin. Neljänneksi joko yllättäjä ylämaalta tai halvalla Glenkinchie alamailta näyttämään, mitä kolmeen kertaan tislaaminen tekee viskin maulle.

Hyvän pullon löydettyään kannattaa panna merkki ja ikä muistiin. Tuurilla seuraava pullo on yhtä hyvä. Kun on löytänyt muutaman hyvän ja pari huonompaa, kannattaa tämän tiedon pohjalta käydä viskikaupassa ja kysyä suosituksia. Soho Greek Streetillä oleva Milroy's on alansa aatelia, mutta Heathrown ykkösterminaalin World of Whiskies ei ole myökään tuottanut asiantuntemuksessa pettymystä.

Helsingissä Paasikiven näköispatsaan Alkon viskivalikoimia on kehuttu, mutta en ole sattuneista syistä käynyt testaamassa myyjien asiantuntemusta.

En ollut ihan varma, että se päivä iikinä koittaisi kun olisin samaa mieltä kepulaisen pääministerin kanssa oikeastaan mistään. Tänään kuitenkin lehtineekerikunta hyökkäsi kaikissa kunniallisissa ja vähemmän kunniallisissa aviiseissa pääministeriä vastaan siitä hyvästä, että oli käskenyt ministereitään olemaan osallistumatta kaikennäköisiin median gallup-kyselyihin. Puusta katsoen tämä toki tuntuu röyhkeältä sananvapauden loukkaamiselta, mutta onkohan se sitä sittenkään?

Hallitustyöskentely on kuitenkin jonkun sortin yhteispeliä. Siksi on jonkunnäköinen puoluekurikin keksitty, jotta sovitut asiat voidaan myös päättää. Viime aikoina on näyttänyt tulevan tavaksi se, että lehdistö keksii jonkun mielestään tärkeän asian ja sen jälkeen haastattelee jokaista ministeriä erikseen ja kysyy kommentteja asiasta, josta ei ole edes hallituksessa keskusteltu. Asia tulee näin esille julkisuuden kautta lähes tai täysin ensimmäistä kertaa ja media saa herkutella sillä, että ministerit ovat kovasti erimielisiä tästä keksimästään asiasta. Tässä kohtaa ei voi olla suurensuuri synti, että Vanhanen muistuttaa ministereitä siitä, että he ovat hallituksen jäseniä eivätkä yksittäisiä taistelijoita ja rohkaisee hiukan miettimään, millaisia lausuntoja he oikein antavat ja ovatko he niitä antaessaan yksittäisiä henkilöitä vai hallituksen edustajia. Oikeastaan tuntuu oudolta, että ministereitä, joiden kuuluisi lain mukaan olla taitavia ja hyvämaineisia, edes pitää muistuttaa koko asiasta, mutta sitä asiaa ihmiset voivat miettiä huolellisesti päissään.

Lehdistöä tietysti kyrsii, että niiden poliittiset toimitukset joutuvat taas tekemään töitä juttujensa ja palkkansa eteen sen sijaan, että soitetaan 18 puhelua.

Sovelias lopetus lastenkirjalle.

Kannattaa se silti lukea.

Hyllystä löytyy parikymmentä litraa erinäköisiä Skotlannin tuotteita ja tiedän niistä kenties jotakin. Toisinaan joku kysyy "mikä on paras viski", mutta siihen ei ole annettavissa mitään yksikäsitteistä vastausta.


Viskin valmistusprosessi vaihtelee maittain ja alueittain. Pääsääntöisesti viski tehdään ohrasta. Jyvät liotetaan, idätetään ja kuivataan. Kuivaus tapahtuu polttamalla turvetta ja palamisen savu päästetään (useimmiten) kulkemaan kuivattavan ohran lävitse. Tämä antaa viskille savuisen tuoksun. Irlantilaisia viskejä ei kuivata turpeella vaan kuumalla ilmalla, joten ne ovat savuttomia. Skotlannissa Isle of Jura tehdään irkkuviskimenetelmällä ja on myöskin täysin savuton. Kuivattu mallas mäskätään liottamalla sitä kuumassa vedessä, jolloin syntyy makeaa litkua, jota kutsutaan vierteeksi. Tämä käytetään ja tislataan kaksi kertaa Skotlannissa ja kolme kertaa Irlannissa. Tuotos säilötään tammitynnyreihin useiksi vuosiksi, ja tynnyreissä vietetty aika on se, joka kirjoitetaan vuosilukuna viskipullon kylkeen. Tynnyreitä on käytetty aina ensin jonkun muun juoman tuottamiseen. Sherrytynnyri on tavallinen, mutta se voi olla mitä tahansa. Pullossa usein lukee jos sitä on kypsytetty jossain kovinkin eksoottisessa tynnyrissä. Kun viski pullotetaan, se ei, toisin kuin viini, enää muuta makuaan tai muutenkaan kehity, jos ei nyt mene kovin pahaksikaan.

Viski luokitellaan Skotlannissa alueensa mukaan:
- Islands (muut saaret paitsi Islay), josta tulee vaikkapa Scapa, Talisker, Isle of Jura, Highland park
- Highland: Dalwhinnie, Oban, Glenmorangie
- Lowland: Auchentosan, Glenkinchie
- Campbeltown: Springbank
- Speyside: Aberlour, Glenfiddich, Glenlivet, Macallan, Glenrothes
- Islay: Bowmore, Caol Ila, Lagavulin, Laphroaig



Merkkien välillä on tietenkin suuria eroja alueiden sisällä, mutta lyhyesti näin:
- Islands: savuisia, täysin kuivia, suolaisia
- Islay: vielä savuisempia ja suolaisempia
- Speyside: kevyesti savuisia, makeita
- Lowland: yleensä kolmeen kertaan tislattuja viskejä, "helpoimmin juotavia" sellaiselle, joka ei ole vahvojen makujen ystävä
- Highland: vahvemmin savuisia kuin speysidet, eivät yhtä makeita
- Campbeltown: jotakin Islayn ja Highlandin väliltä


Viskin ikä vaikuttaa oleellisesti siihen, millaisesta juomasta on kysymys. Teoriassa viskiä ei tarvitse kypsyttää kuin kolme vuotta, että sitä saa kutsua viskiksi, mutta käytännössä alle kymmenvuotiaita ei juuri näe kaupassa, mikä on yksinomaan hyvä asia. Viski saa vanhetessaan pehmeyttä ja se luovuttaa vahvassa viinassa väkisin olevaa paloviinan makua, ja lisäksi juoma saa tummemman värin ja rikkaamman tuoksun mitä kauemmin se on tynnyrissä. Makuasioista sopii aina kiistellä. Itse pidän sangen monessa viskissä 16-18 -vuotiasta kohtuullisen hyvänä vaihtoehtona hintalaatusuhteeltaan. Nuoremmat ovat vielä raakoja ja keskeneräisen makuisia, toisaalta itse en huomaa 18-vuotiaan ja 24-vuotiaan välissä todennäköisesti mitään eroa. Hinta vain pompsahtaa moninkertaiseksi. 18-vuotiaan viskin hinta on vielä kohtuullinen, juomasta riippuen 50-80 euroa per pullo, ja maku alkaa olla kohdallaan.

Monista tunnetuista viskeistä on mitä kummallisimpia monenlaisissa tynnyreissä kypsytettyjä doublewood- ja triplewood-versioita ja muita erikoisuuksia yleensä kalliimpaan hintaan. Jos on juuri kyseisen merkin ystävä, nämä ovat tietenkin tutustumisen arvoisia, mutta jos vain haluaa maistella eri viskejä ja löytää kenties omat suosikkinsa, nämä kannattaa aluksi kiertää kaukaa, koska ne eivät maultaan ole sitä, mitä se "päämerkki" on. Ne voivat olla parempia tai huonompia, mutta yleisesti ne ovat kuriositeetteja. Niissä on yleensä hienommat pullot ja hienommat etiketit, koska jotenkin pitää perustella se, että ne maksavat parikymppiä enemmän pullo, mutta sisältö ei muutu millään mittapuulla "laadukkaammaksi" siitä, että juoma on kypsytetty seitsemästä eri jalopuusta tehdyssä tynnyrissä, joka lauantai tynnyrille Scotland the Braven säkkipillillä soittaen.

Amerikkalaiset kutsuvat rukiista tehtyä töhnää viskiksi ja jokainen Thaimaassa joskus käynyt on saanut tutustua Mekong-merkkiseen riisiherkkuun, joka myöskin kulkee viskin nimellä. Viskiksi tunnutaan kutsuvan maailmalla jotensakin mitä hyvänsä paloviinaa, mutta kun pysyttelee tukevasti Skotlannissa, ei joudu suuresti pettymään. Sekoitetut, amerikkalaiset ja kanadalaiset viskit ovat sen sijaan oivallinen vaihtoehto niille, jotka haluavat juoda viskinsä Coca colan ja sitruunaviipaleen kera. Ja jopa kahvista saa ihmisravinnoksi kelpaavaa kun siihen sekoittaa tujauksen irlantilaista viskiä ja kuorruttaa sen kermavaahdolla.

Kaikki, jotka väittävät tietävänsä, mikä on ainoa oikea tapa nauttia viskinsä, ovat väärässä. Jos joku haluaa juoda juomansa kirnupiimän, sitruunaviipaleen, jäiden, pillin ja koristesateenvarjon kera, niin mitäpä muut ovat suoritusta arvostelemaan. Viskiä maisteltaessa ja makuja haettaessa on syytä pysyä puhtaassa aineessa, mutta siitä kirjoitan toiste.


Parasta ei ole olemassakaan, mutta suositella voin lämpimästi ainakin seuraavia:

Kevyeksi kesäjuomaksi sopiva Speyside, vaikkapa tutuista 18-vuotias Glenlivet. Tai vaikkapa kypsään ikään ehtinyt Glenrothes. Glendullan on myös aivan kelvollinen, pehmeä ja kevyehkö juoma.
Kylmiin talvi-iltoihin taas sopii paremmin tömäkkä viski jostain saaristosta. 18-vuotias Caol Ila on Islayn viskeistä mielestäni paras. Orkneyn Highland Park on myöskin aivan kunniallinen valinta. Jos savuisuus ei niin miellytä, Ylämaalta löytyy Royal Lochnagar, joka on sangen kevyesti savuinen, mutta muuten paljon makua sisältävä.

Täydellisen kelvottomia single malteja ei lie olemassakaan, mutta selvästi vieraiden laatua ovat Oban, Tamnavulin sekä 10-vuotias Ardbeg. Vanhemmat Ardbegit ovat toista maata, mutta niiden saatavuus on kehnohko.

Rutiinireissu. Mennessä tosin huomasin maailman olevan pienenemään päin. Katselin lentokoneessa, että siellä istuu tutun näköinen hahmo. Joka olikin entinen kollegani Mikko vuosien takaa. Heathrowlla selvisi, että hän on vaimoineen menossa täsmälleen samalle pienelle DLR-asemalle toiselle puolelle Lontoota kuin minäkin. Kutsuin heidätkin illaksi Greenwichiin pubiin lämpimälle oluelle ja ennusmerkit olivat sen suuntaiset, että Mikon lauantaiaamun ohjelmaan kuulunut perässähiihto kaupungin naistenvaatekaduilla ei liene ollut sieltä viihteellisimmästä päästä.


Itse kävin katselemassa Harrodsissa, löytyisikö sieltä syksyksi housuja. Ei löytynyt, myyvät kesävaatetta vielä toistaiseksi. Kravatteja löytyi. Pinkillä oli alennusmyynti ja kauluspaitavalikoima alkaa taas olla riittävän suuri kun iso luuta lakaisi kulahtaneimmat roskikseen.

Lauantai-iltana olin puolitutun tupareissa Rotherhithessä. Ihan kelvolliset kekkerit enkä ollut suunnattoman yllättynyt kun kuulin, ettei illan emäntä ollut selvinnyt ratsastustunnilleen sunnuntaiaamuna yhdeksältä. Olin itse ensimmäinen pois lähtenyt sieltä joskus puoli kahden maissa ja siinä vaiheessa naapurit vielä kuljettelivat tasaiseen tahtiin lisää viiniä ennestään täyteen jääkaappiin. Tutkivan journalismin keinoin sain lisäksi selville, että jos haluaa olla kuin kala vedessä brittejä väärällään olevassa 35+ -kalaasissa, on syytä osata Abban tuotanto ulkoa englanniksi ja olla henkisesti varautunut siihen, että sitä soitetaan illasta aamuun ripiitillä, lauletaan mukana ja tanssitaan pöydillä juuri niin arvokkaasti kuin Hänen Majesteettinsa alamaisilta olemme tottuneet odottamaan.

Paluumatkalla viime aikoina lehdistössä parjattu Helsinki-Vantaan matkatavarapalvelu onnistui toimittamaan myöhässä olleelta lennoltani 25 minuutissa ruumassa olleen laukkuni jatkolennolle, mikä kiitoksena mainittakoon.

Viskiäkin ostin.

Pidän Lontoosta. Mikä lienee itsestäänselvä johtopäätös jo silläkin perusteella, että olen käynyt siellä tällä vuosituhannella noin 120 kertaa. Huomenna menen sinne taas.

Paikoitellen se on ihan kauniskin kaupunki. Esimerkiksi Westminsterin länsiosa parlamentilta alkaen jatkuen pitkälle Chelseaan on koko lailla ehjänä säilyneen näköistä seutua ja valtaosin sieltä löytää ehjiä kortteleita ja vanhoja, kauniita taloja. Valtaosin kaupungissa on kuitenkin kauniiden rakennusten välissä ja seassa jotain hämmentäviä teollisuushallin näköisiä bunkkereita tai uudempia lasikuutioita.

Lasikuutioarkkitehtuurikin on ihan kaunista, kunhan sitä rakennetaan alue täyteen. Canary Wharf on massiivinen lasikuutiokeskittymä ja se vain näyttää hyvältä sekä läheltä että kaukaa. Tuossa paikalla ei ollut ensimmäisillä Lontoon visiiteilläni 90-luvun alussa vielä edes kuoppaa. Doclands light railway oli juuri rakenteilla ensimmäisellä reissulla, seuraavalla se oli jo valmis Island Gardensiin saakka.

Se on kuitenkin vain arkkitehtuuria. Olen aina viihtynyt siellä ja tulen varmaan aina viihtymään. Olen ilmeisesti jollain tavalla kulttuurillisesti yhteensopiva niiden kanssa sielläpäin, koska asiat hoituvat, tulen ymmärretyksi, en ole aikoihin ärsyyntynyt asioista, joista siellä pitäisi ärsyyntyä kuten myöhästelevistä junista, suihkuista, joista lämpimän veden esiin saaminen vaatii suostuttelua, toisinaan järkyttävistä ruuhkista ja kokolattiamatoista WC:n lattialla.

Oma viikonloppuni siellä on oikeastaan aina aika rutiininomainen. Perjantaina sinne, saman tien Greenwichiin The Mitreen, joka on niin peruspubi kuin olla voi mutta jossa olen siinä määrin tuttu, että aikaisempi publikaani tuli aina kättelemään ja vaihtamaan kuulumiset ja nykyisin jäljellä oleva vanha baarimikkokaarti tuntee naaman mainiosti. Ei siitä mitään iloa ole, lämmin olut maksaa sen verran kuin muillekin, mutta se on kovin kotoisa tunne kuitenkin.

Lauantaina aamiaiseksi sikaa erilaisissa jaloissa muodoissa kuten pekonina ja makkarana, papuja, black puddingia ynnä muuta ravitsevaa ja miehen ruokavalioon keskeisesti kuuluvaa. Aamiaisen jälkeen kauppakierros, joihin kuuluu lähinnä kolme eri kirjakauppaa ja kaksi dvd-kauppaa Oxford Streetin ja Charing Cross Roadin välimaastossa. Ennen tapasin käydä myös Greek Streetillä Veijo Milroysin viskikaupassa, mutta nykyisten brezhneviläisten käsimatkatavarasäädösten takia viskin ostaminen muualta kuin Heathrowlta ei tule enää kyseeseen. Fortnum & Masons myy hyvää teetä. Veijo Pink Jermyn Streetillä taas työkäyttöön kelpoisia kauluspaitoja. Jos jaksan, vielä takaisin Oxford Streetille ja Selfridgesiin. Päiväunet, päivällinen ja sitten onkin sunnuntai.

Lontoo on kaupunkina siinä määrin tuttu, että osaan liikkua siellä "unissani" sangen isolla alueella ja metrossa pahemmin katselematta katukylttejä. Ison alueen talot ja kadut ja kaupat ovat tuttuja, mikä tekee asioiden löytämisestä helppoa ja mukavaa.

Joskus toiste kirjoitan sieltä löytämästäni erinomaisesta kiinalaisesta ravintolasta.

En tiedä lukeeko tätä ikinä kukaan mutta se ei estä kirjoittamasta.

Kirjoittelen tänne suomeksi milloin sattuu, mitä sattuu ja mistä sattuu lähinnä omaksi ilokseni.

This page is and will be in Finnish only.