Jan 2012
SDP:n ja ammattiliittojen pesäero
26/01/12 11:31
Kirjoitan vielä hetken presidentinvaaliteemaa sivuten SDP:n ja Lipposen mahalaskusta, sen syistä ja seurauksista.
Lipponen tietysti hävisi vaalit siksi, että oli Lipponen. Täysin väärän ajan mies tähän aikaan vaikka varmasti olisi sinänsä ollut aivan kykenevä presidentin tehtäviin ja mielestäni meriiteiltään ansioitunein ehdokkaista. Väyrystä kutsutaan ansioituneimmaksi lähinnä ministeripäivien takia, mutta kun Väyrysen ministeripäivistä valtaosa on 35 vuoden takaa, jolloin sekä maailma että Suomi olivat hyvin erilaisia paikkoja kuin vuonna 2012, voidaan nämä kaksi herraa ainakin asettaa tasavahaan asemaan.
Lipposen huonosti pärjäämisen seurauksena puoluesihteeri Jungner ilmoitti eroavansa. Tämä on oman spekulointinsa arvoinen veto, sillä Jungner on SDP:n nuorisosiiven (alle 60 vuotta) lupaavimpien kykyjen joukossa ja aikoihin sekä paras että ainoa politiikan ulkopuolelta SDP:hen kaapattu jollain
tavalla tunnettu nimi. Jungnerin asema ei olisi varmasti ollut uhattuna, sillä jokainen SDP:ssä ymmärtää, ettei Lipposen huono menestys vaaleissa johtunut puoluesihteeristä. Ei hän olisi voinut tehdä asialle mitään eikä olisi voinut kukaan muukaan.
SDP:n ongelma oli se, ettei siellä ollut ketään ehdokaskandidaattiakaan, joka olisi voinut nousta haastamaan suosikkeja. Ei tämä ole suoranaisesti kenenkään vika vaan kokonaisuutena SDP:n ongelma. Nuoria kykyjä ei ole ollut kasvamassa aikoihin, joten puolueella ei ollut presidenttiehdokasta miettiessään useita kandidaatteja, joiden soveltuvuutta vaalien aikaan ja henkiseen ilmapiiriin olisi voitu puntaroida ja valita useista hyvistä parhaiten tilanteeseen sopiva. Tarjolla oli Lasse Lehtinen, joka on yleisölle melko tuntematon nimi politiikassa, sekä Lipponen. Urpilainen periaatteessa myös, mutta kolmikko oli tässä.
Kun Jungner nyt ottaa Lipposen tappion omaan piikkiinsä ainakin osittain, vaikka kukaan ei sitä oleta, minulle ei voi mitenkään olla tulematta mieleen, että rotta on jättämässä uppoavan laivan. Luopumalla SDP:n luottamustehtävistä tehdään ainakin mahdolliseksi joko luopuminen politiikasta kokonaan tai todennäköisemmin loikkaaminen johonkin toiseen puolueeseen ennen ensi eduskuntavaaleja.
SDP on ollut murheen alhossa jo pitkään. Arhinmäen Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat vetäneet vasemmalle vinksallaan olevaa nuorisoa ja SDP ei ole tehnyt oikeastaan mitään tilanteen korjaamiseksi. Puolueesta puuttuu linjakas johto ja vetovoimainen etulinja. Sinne ei ole mitään tunkua, sillä puolue on perinteisesti ollut niin tukevasti jonkunlaista mennyttä maailmaa edustavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Menneen maailman valmiiksi rakentanut puolue, jossa on hiirenharmaita byrokraatteja, joiden naruista vetelee menneessä maailmassa operoiva ay-liike ei mitenkään voi olla erityisen valovoimainen puolue nuorelle aikuiselle, joka päättää tehdä uran politiikassa. Liikaa isällistä paapomista ja liian vähän todellista valtaa ja vastuuta.
Ennen kuin kukaan älähtää, ay-toiminta ei sinänsä ole menneen maailman juttu, mutta sen nykyinen asema Suomessa on. Keskitetyn ja keskusjohtoisen työmarkkinamekanismin auringonlaskua on eletty jo pitkään, joten uudistua pitää myös ammattiliitoissa. Emme kuitenkaan mene tähän sen syvemmin tässä kirjoituksessa.
Yksi SDP:lle monista suunnista ainakin viimeiset 20 vuotta hoettu totuus on se, että puolueen pitäisi katkaista SAK-napanuora ja kasvaa viimeinkin aikuiseksi ja ryhtyä tekemään politiikkaa itsenäisesti. Tämä on nähty puolueelle lähinnä riippakivenä ideologisesti ja poliittisesti, vaikkakin rahallisesti kytkös toki on puolueelle tärkeä. SDP:ssä ei ole riittänyt rohkeus tämän pesäeron tekemiseen ja siksi minusta onkin nyt alkanut tuntua, että tuo pesäero tulee, mutta ei SDP:n aloitteesta.
Ei ammattiliitto rahoita puoluetta pelkästään huvikseen kuten ei kukaan muukaan vaan olettaa, että puolueesta on sille jotakin hyötyä. Vaan mikä mahtaa olla SDP:n hyöty liitoille nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? SDP oli hyvä investointi silloin kun puolue piti käsissään kaikkia
tärkeimpiä päättäjän virkoja presidentistä keskeisiin ministereihin. Näistä on jäljellä enää Urpilaisen positio valtiovarainministerinä, mutta tuokaan tehtävä ei nyt ole sellainen kuin se joskus on ollut, sillä Eurooppa on vaivihkaa mennyt siihen, että talousasioissa tehdään kuten Angela Merkel sanoo. Tästä ei varmasti ole paluuta kovin tuhlailevan julkisen talouden tielle pitkään aikaan vaan säästökuuri jatkuu ja kerää voimaa.
Ammattiliitot olivat varsin vaisuja tuessaan Paavo Lipposelle presidentinvaaleissa. Ne tietävät aivan hyvin, että liittojen riveissä ei ole enää mitään SDP-hegemoniaa. Perussuomalaiset osui hyvin perinteiseen työväestöön ja nuoremmat taas katselevat Vihreiden ja Vasemmistoliiton suuntaan. Eikä kokoomuslaisuuskaan ole edes SAK:n riveissä sellainen mörkö kuin se ennen oli.
Näin ollen luulen, että SAK:n ja SDP:n linkki katkeaa, mutta SAK:n aloitteesta. Sen tehtävä on kuitenkin ajaa jäsentensä ja johtajiensa etua ja näyttää siltä, ettei se enää onnistu SDP:n kautta. Iso keskusjärjestö tarvitsee poliittiset liittolaiset voidakseen vaikuttaa työmarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, joten sen pitää jatkossa kyetä valitsemaan liittolaisensa vallitsevan poliittisen ilmaston mukaan. SDP oli niin tukevasti vallassa vuosikymmenet, että vaikuttaminen sen kautta oli helppoa ja luonnollista.
Ammattiliitotkin ovat jäsenkato-ongelmassa eikä nuorten järjestäytyminen enää ole samaa luokkaa kuin vanhempien. Tämä todennäköisesti johtuu siitä, että ammattiliitot eivät ole kyenneet vastaamaan pätkä- ja silpputyön haasteisiin tai työttömyyteen vaan ne pönkittävät vakituisessa työsuhteessa olevan etuja kaikissa niissä tilanteissa, joissa se on ristiriidassa joko työttömän edun tai pätkätyöläisen edun kanssa. SDP kuuntelee isäntänsä ääntä ja tekee politiikassa samoin, joten emme ihmettele sitäkään, että pätkätyötä tekevä nuoriso löytää vasemmistoon päin kallistuessaan kodin Vihreistä tai Vasemmistoliitosta. SDP:n ja SAK:n yhteenliittymä siis lähinnä näivettää nykytilanteessa molempia osapuoliaan.
Toisaalta Kokoomus ei ole kaikille sellainen ilmestyskirjan riistoporvaripeto kuin millaisena se toisinaan kuvataan. Vakituisessa työsuhteessa oleva keski-ikäinen teollisuustyöntekijä on itse asiassa palkkatasoltaan varsin hyvissä asemissa ja edustaa ylempää keskiluokkaa. Perinteisesti siellä on äänestetty demaria, mutta toisaalta nyt demarit ovat korottamassa juuri näiden ihmisten veroja ja Kokoomus taas taistelee näitä vastaan. Veikkaan, että perinteisten duunarityöpaikkojen
käytäviltä löytyy yhä enemmän piilokokoomuslaisiakin. Akava ja puolet STTK:sta ovat jo varsin kokoomuslaisia, eli sillä on sinänsä vahva kytkös perinteiseen tupojärjestelmään.
SAK-lainen ammattiyhdistys joutuu siis valitsemaan poliittiset kaverinsa uudelleen mikäli se ei halua luovuttaa poliittista vaikutusvaltaa muille keskusjärjestöille. SDP on varsin pystyynkuolleessa tilassa eikä siellä ole edelleenkään kasvamassa uutta, modernia demaria, joka joskus syrjäyttäisi menneen maailman äijät ja ämmät puolueen etulinjasta. Kun kasvatusta ei ole edes aloitettu, on varsin mahdollista, että puolue todella kuolee pystyyn tai se päätyy jonkun muun puolueen kaappaamaksi.
Kun mietitään vaikutuskanavia, tilanne ei ole ammattiliitolle helppo. SDP-kytkös on rasite, sillä se vieraannuttaa muut muttei tarjoa enää todellista vaikutuskanavaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto täytyy jotenkin pitää kuulolla, sillä niihin voi kanavoitua koska hyvänsä seuraava “jytky” ja niille voi tulla oikeaakin valtaa. Kokoomusta ei voi mitenkään enää demonisoida eikä väheksyä, sillä se tosiasiassa on palkansaajapuolue. Perussuomalaiset ovat arpalippu, sillä se on varmasti teollisuushalleissa suurin tai toiseksi suurin puolue kannatukseltaan juuri nyt, mutta puolueella ei ole mitään valtaa emmekä tiedä, jäikö jytky tähän vai vakiinnuttaako puolue asemansa suurena puolueena. Kepu tuskin onnistuu kaupunkeja enää valtaamaan, joten sen voi antaa olla.
Näyttäisi siis siltä, että mikä hyvänsä kovin vahva kytkös on ammattiliitolle vain rasite. Sen pitää voida luovia puoluekentässä oman vaikutusvaltansa maksimoimiseksi ja omien jäsentensä pitämiseksi tyytyväisenä sen sijaan, että se pönkittää lähinnä yhtä kerhoa.
Tilanne saattaa tältä osin siis normalisoitua Suomessa. Jos näin käy, siitä ei SDP:lle kunniaa koidu, sillä sillä oli tilaisuutensa kytköksen katkaisemiseen. Jos rahallinen tukija nyt hylkää sen yksipuolisesti, on tien päässä duunarien äänten täydellinen uudelleenjako, joka saattaa sataa persujen laariin lisää mikäli puolue saa rivinsä jotenkin ojennukseen.
Lipponen tietysti hävisi vaalit siksi, että oli Lipponen. Täysin väärän ajan mies tähän aikaan vaikka varmasti olisi sinänsä ollut aivan kykenevä presidentin tehtäviin ja mielestäni meriiteiltään ansioitunein ehdokkaista. Väyrystä kutsutaan ansioituneimmaksi lähinnä ministeripäivien takia, mutta kun Väyrysen ministeripäivistä valtaosa on 35 vuoden takaa, jolloin sekä maailma että Suomi olivat hyvin erilaisia paikkoja kuin vuonna 2012, voidaan nämä kaksi herraa ainakin asettaa tasavahaan asemaan.
Lipposen huonosti pärjäämisen seurauksena puoluesihteeri Jungner ilmoitti eroavansa. Tämä on oman spekulointinsa arvoinen veto, sillä Jungner on SDP:n nuorisosiiven (alle 60 vuotta) lupaavimpien kykyjen joukossa ja aikoihin sekä paras että ainoa politiikan ulkopuolelta SDP:hen kaapattu jollain
SDP:n ongelma oli se, ettei siellä ollut ketään ehdokaskandidaattiakaan, joka olisi voinut nousta haastamaan suosikkeja. Ei tämä ole suoranaisesti kenenkään vika vaan kokonaisuutena SDP:n ongelma. Nuoria kykyjä ei ole ollut kasvamassa aikoihin, joten puolueella ei ollut presidenttiehdokasta miettiessään useita kandidaatteja, joiden soveltuvuutta vaalien aikaan ja henkiseen ilmapiiriin olisi voitu puntaroida ja valita useista hyvistä parhaiten tilanteeseen sopiva. Tarjolla oli Lasse Lehtinen, joka on yleisölle melko tuntematon nimi politiikassa, sekä Lipponen. Urpilainen periaatteessa myös, mutta kolmikko oli tässä.
Kun Jungner nyt ottaa Lipposen tappion omaan piikkiinsä ainakin osittain, vaikka kukaan ei sitä oleta, minulle ei voi mitenkään olla tulematta mieleen, että rotta on jättämässä uppoavan laivan. Luopumalla SDP:n luottamustehtävistä tehdään ainakin mahdolliseksi joko luopuminen politiikasta kokonaan tai todennäköisemmin loikkaaminen johonkin toiseen puolueeseen ennen ensi eduskuntavaaleja.
SDP on ollut murheen alhossa jo pitkään. Arhinmäen Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat vetäneet vasemmalle vinksallaan olevaa nuorisoa ja SDP ei ole tehnyt oikeastaan mitään tilanteen korjaamiseksi. Puolueesta puuttuu linjakas johto ja vetovoimainen etulinja. Sinne ei ole mitään tunkua, sillä puolue on perinteisesti ollut niin tukevasti jonkunlaista mennyttä maailmaa edustavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Menneen maailman valmiiksi rakentanut puolue, jossa on hiirenharmaita byrokraatteja, joiden naruista vetelee menneessä maailmassa operoiva ay-liike ei mitenkään voi olla erityisen valovoimainen puolue nuorelle aikuiselle, joka päättää tehdä uran politiikassa. Liikaa isällistä paapomista ja liian vähän todellista valtaa ja vastuuta.
Ennen kuin kukaan älähtää, ay-toiminta ei sinänsä ole menneen maailman juttu, mutta sen nykyinen asema Suomessa on. Keskitetyn ja keskusjohtoisen työmarkkinamekanismin auringonlaskua on eletty jo pitkään, joten uudistua pitää myös ammattiliitoissa. Emme kuitenkaan mene tähän sen syvemmin tässä kirjoituksessa.
Yksi SDP:lle monista suunnista ainakin viimeiset 20 vuotta hoettu totuus on se, että puolueen pitäisi katkaista SAK-napanuora ja kasvaa viimeinkin aikuiseksi ja ryhtyä tekemään politiikkaa itsenäisesti. Tämä on nähty puolueelle lähinnä riippakivenä ideologisesti ja poliittisesti, vaikkakin rahallisesti kytkös toki on puolueelle tärkeä. SDP:ssä ei ole riittänyt rohkeus tämän pesäeron tekemiseen ja siksi minusta onkin nyt alkanut tuntua, että tuo pesäero tulee, mutta ei SDP:n aloitteesta.
Ei ammattiliitto rahoita puoluetta pelkästään huvikseen kuten ei kukaan muukaan vaan olettaa, että puolueesta on sille jotakin hyötyä. Vaan mikä mahtaa olla SDP:n hyöty liitoille nyt ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa? SDP oli hyvä investointi silloin kun puolue piti käsissään kaikkia
Ammattiliitot olivat varsin vaisuja tuessaan Paavo Lipposelle presidentinvaaleissa. Ne tietävät aivan hyvin, että liittojen riveissä ei ole enää mitään SDP-hegemoniaa. Perussuomalaiset osui hyvin perinteiseen työväestöön ja nuoremmat taas katselevat Vihreiden ja Vasemmistoliiton suuntaan. Eikä kokoomuslaisuuskaan ole edes SAK:n riveissä sellainen mörkö kuin se ennen oli.
Näin ollen luulen, että SAK:n ja SDP:n linkki katkeaa, mutta SAK:n aloitteesta. Sen tehtävä on kuitenkin ajaa jäsentensä ja johtajiensa etua ja näyttää siltä, ettei se enää onnistu SDP:n kautta. Iso keskusjärjestö tarvitsee poliittiset liittolaiset voidakseen vaikuttaa työmarkkinoita koskevaan lainsäädäntöön, joten sen pitää jatkossa kyetä valitsemaan liittolaisensa vallitsevan poliittisen ilmaston mukaan. SDP oli niin tukevasti vallassa vuosikymmenet, että vaikuttaminen sen kautta oli helppoa ja luonnollista.
Ammattiliitotkin ovat jäsenkato-ongelmassa eikä nuorten järjestäytyminen enää ole samaa luokkaa kuin vanhempien. Tämä todennäköisesti johtuu siitä, että ammattiliitot eivät ole kyenneet vastaamaan pätkä- ja silpputyön haasteisiin tai työttömyyteen vaan ne pönkittävät vakituisessa työsuhteessa olevan etuja kaikissa niissä tilanteissa, joissa se on ristiriidassa joko työttömän edun tai pätkätyöläisen edun kanssa. SDP kuuntelee isäntänsä ääntä ja tekee politiikassa samoin, joten emme ihmettele sitäkään, että pätkätyötä tekevä nuoriso löytää vasemmistoon päin kallistuessaan kodin Vihreistä tai Vasemmistoliitosta. SDP:n ja SAK:n yhteenliittymä siis lähinnä näivettää nykytilanteessa molempia osapuoliaan.
Toisaalta Kokoomus ei ole kaikille sellainen ilmestyskirjan riistoporvaripeto kuin millaisena se toisinaan kuvataan. Vakituisessa työsuhteessa oleva keski-ikäinen teollisuustyöntekijä on itse asiassa palkkatasoltaan varsin hyvissä asemissa ja edustaa ylempää keskiluokkaa. Perinteisesti siellä on äänestetty demaria, mutta toisaalta nyt demarit ovat korottamassa juuri näiden ihmisten veroja ja Kokoomus taas taistelee näitä vastaan. Veikkaan, että perinteisten duunarityöpaikkojen
SAK-lainen ammattiyhdistys joutuu siis valitsemaan poliittiset kaverinsa uudelleen mikäli se ei halua luovuttaa poliittista vaikutusvaltaa muille keskusjärjestöille. SDP on varsin pystyynkuolleessa tilassa eikä siellä ole edelleenkään kasvamassa uutta, modernia demaria, joka joskus syrjäyttäisi menneen maailman äijät ja ämmät puolueen etulinjasta. Kun kasvatusta ei ole edes aloitettu, on varsin mahdollista, että puolue todella kuolee pystyyn tai se päätyy jonkun muun puolueen kaappaamaksi.
Kun mietitään vaikutuskanavia, tilanne ei ole ammattiliitolle helppo. SDP-kytkös on rasite, sillä se vieraannuttaa muut muttei tarjoa enää todellista vaikutuskanavaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto täytyy jotenkin pitää kuulolla, sillä niihin voi kanavoitua koska hyvänsä seuraava “jytky” ja niille voi tulla oikeaakin valtaa. Kokoomusta ei voi mitenkään enää demonisoida eikä väheksyä, sillä se tosiasiassa on palkansaajapuolue. Perussuomalaiset ovat arpalippu, sillä se on varmasti teollisuushalleissa suurin tai toiseksi suurin puolue kannatukseltaan juuri nyt, mutta puolueella ei ole mitään valtaa emmekä tiedä, jäikö jytky tähän vai vakiinnuttaako puolue asemansa suurena puolueena. Kepu tuskin onnistuu kaupunkeja enää valtaamaan, joten sen voi antaa olla.
Näyttäisi siis siltä, että mikä hyvänsä kovin vahva kytkös on ammattiliitolle vain rasite. Sen pitää voida luovia puoluekentässä oman vaikutusvaltansa maksimoimiseksi ja omien jäsentensä pitämiseksi tyytyväisenä sen sijaan, että se pönkittää lähinnä yhtä kerhoa.
Tilanne saattaa tältä osin siis normalisoitua Suomessa. Jos näin käy, siitä ei SDP:lle kunniaa koidu, sillä sillä oli tilaisuutensa kytköksen katkaisemiseen. Jos rahallinen tukija nyt hylkää sen yksipuolisesti, on tien päässä duunarien äänten täydellinen uudelleenjako, joka saattaa sataa persujen laariin lisää mikäli puolue saa rivinsä jotenkin ojennukseen.
Comments
Presidenttiehdokkaan painolasti
24/01/12 11:47
Täällä taas viikon hiljaiselon jälkeen.
Presidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin. Olen puhunut vaaleista varsin vähän, sillä asetelma näytti muuttuvan kannaltani sangen vähämerkitykselliseksi jo gallupien valossa. Lopputulos näytti nimittäin jo ajat sitten olevan sellainen, että joko Niinistö voittaa suoraan, toiselle kierrokselle menee Niinistö ja Haavisto tai Niinistö ja Väyrynen. Näissä lopputulos olisi ollut se, että Väyrysellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta voittaa Niinistöä tai ketään muutakaan.
Lopputulos siis oli jo ajat sitten se, että presidentti on Niinistö tai Haavisto ja kummankin kanssa on varsin helppoa elää. Ehdokkaat ovat hieman erilaisia, mutta eivät kovin paljon. Molemmat ovat rutinoituneita poliitikkoja, jotka pärjäävät aivan mainiosti presidentin tehtävissä Suomessa ja
ulkomailla. Molemmat edustavat puolueensa keskustaa hipovaa sektiota. Niinistö ei ole sellainen riistoporvari kuin Kokoomuksen pahimmat öykkärit. Haavisto on toisaalta puolueensa konservatiivisimmasta päästä eikä ole ollut mukana missään suuremmissa haihatteluissa, joita hänen edustamansa puolue tuottaa aika ajoin.
Molemmat ehdokkaat ovat käyneet kampanjaansa varsin asiallisesti enkä näe mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi parin viikon aikana.
Kummankin ehdokkaan suurin painolasti ovat itsensä mainostajiksi ylentäneet pirteät pikku kannattajat. Ehdokkailla ei ole mitään tekemistä näiden kanssa, mutta joka tuutti on täynnä sietämätöntä spämmiä. Spämmäämisen määrässä Haaviston kannattajat peittoavat Niinistön kannattajat 90-10, mutta mauttomimmat pläjäykset tulevat Niinistöä kannattavalta hyi homo -sektorilta.
Veikkaan, että vähäistä suurempi joukko äänestäjiä tekee lopulta päätöksensä sen perusteella, kumman ehdokkaan kannattajat ärsyttävät vähemmän. Tämä ei ratkaise vaaleja, sillä nämäkin vaalit ratkaistaan maaseudulla, mutta seuraavia vaaleja ajatellen asiassa on paljon opittavaa.
Näiden vaalien kohtalo ratkeaa maaseudulla ja vähäisemmin lähiöissä. Sosialistien äänisaalis oli vaaleissa surkea ja se sinänsä hivelee mieltä. Maalaisten äänisaalis oli paljon parempi, mutta koska maalaisten ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle ja vastakkain on kaksi umpikaupunkilaista, meillä on käsissämme tilanne, jossa kaupunkien perinteinen työväenpuolueäänestäjä ja maalainen ovat täysin kodittomia. Heitä on paljon ja kyse on siitä, jäävätkö he kotiin vai kykenevätkö he valitsemaan puolensa.
Veikkaan täysin mutuna, että lähiöt jakautuvat suunnilleen kolmeen yhtä suureen osaan. Maaseudulla tilanne on kimurantimpi ja tosiasiassa presidentti tehdään siellä vaikka ehdokkaat ovat kaupunkilaisia. Tämän pitäisi olla Vihreiden ehdokkaaksi leimautuvan Haaviston ykkösasia, sillä hänen puolueensa ei ole maaseudulla kovin suosittu. Haavisto ei edusta puolueessaan sitä, mitä maaseudulla eniten vastustetaan, mutta silti ehdokkaan asettanut puolue identifioi ehdokasta. Jos Haavisto onnistuu kasvattamaan kannatustaan maaseudulla, hän on vahvoilla. Jos ei, ei taida riittää, vaikka Helsingissä äänten enemmistön saakin.
Kummankin ehdokkaan toinen painolasti on puolue, joka hänet on asettanut. Kokoomus on onnistunut keräämään etulinjaa lähelle Suomen totuttuun menoon oikeistolaisempia näkemyksiä esittäviä ihmisiä. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä toivoisin oikeistopuolueiden siirtyvän aidosti oikealle, vasemmistopuolueiden aidosti vasemmalle ja keskustapuolueen aidosti historian roskatynnyriin. Presidentinvaaleissa tämä on kuitenkin vitsaus, sillä kannastaan epävarmat näkevät puolueissa helposti ääriaineksen eivätkä välitä siitä, että presidenttiehdokas ei näitä ääriryhmiä edusta eikä ääriryhmien näkemyksillä ole mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa.
Ensimmäisen vitsauksen osalta puolueide on ennen seuraavia vaaleja keksittävä jotakin. Ns. sosiaalisen median jättäminen täysin seinähulluille, jotka spämmäävät ehdokastaan kaikissa asioissa useita kertoja päivässä, ovat yksinkertaisesti liian suuri riski. Kaikennäköiset mauttomuudet leviävät minuuteissa ja fanaatikot täyttävät kaikennäköiset sivustot mainoksilla, jotka ärsyttävät suunnilleen määrän funktiona. Se, miten tätä voi hallita, vaatii hieman visiointia. Ainakin ehdokkaiden itsensä pitäisi olla huomattavasti näkyvämpiä näillä kanavilla.
Presidentinvaalin ensimmäinen kierros käytiin. Olen puhunut vaaleista varsin vähän, sillä asetelma näytti muuttuvan kannaltani sangen vähämerkitykselliseksi jo gallupien valossa. Lopputulos näytti nimittäin jo ajat sitten olevan sellainen, että joko Niinistö voittaa suoraan, toiselle kierrokselle menee Niinistö ja Haavisto tai Niinistö ja Väyrynen. Näissä lopputulos olisi ollut se, että Väyrysellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta voittaa Niinistöä tai ketään muutakaan.
Lopputulos siis oli jo ajat sitten se, että presidentti on Niinistö tai Haavisto ja kummankin kanssa on varsin helppoa elää. Ehdokkaat ovat hieman erilaisia, mutta eivät kovin paljon. Molemmat ovat rutinoituneita poliitikkoja, jotka pärjäävät aivan mainiosti presidentin tehtävissä Suomessa ja
Molemmat ehdokkaat ovat käyneet kampanjaansa varsin asiallisesti enkä näe mitään syytä, miksi tilanne muuttuisi parin viikon aikana.
Kummankin ehdokkaan suurin painolasti ovat itsensä mainostajiksi ylentäneet pirteät pikku kannattajat. Ehdokkailla ei ole mitään tekemistä näiden kanssa, mutta joka tuutti on täynnä sietämätöntä spämmiä. Spämmäämisen määrässä Haaviston kannattajat peittoavat Niinistön kannattajat 90-10, mutta mauttomimmat pläjäykset tulevat Niinistöä kannattavalta hyi homo -sektorilta.
Veikkaan, että vähäistä suurempi joukko äänestäjiä tekee lopulta päätöksensä sen perusteella, kumman ehdokkaan kannattajat ärsyttävät vähemmän. Tämä ei ratkaise vaaleja, sillä nämäkin vaalit ratkaistaan maaseudulla, mutta seuraavia vaaleja ajatellen asiassa on paljon opittavaa.
Näiden vaalien kohtalo ratkeaa maaseudulla ja vähäisemmin lähiöissä. Sosialistien äänisaalis oli vaaleissa surkea ja se sinänsä hivelee mieltä. Maalaisten äänisaalis oli paljon parempi, mutta koska maalaisten ehdokas ei päässyt toiselle kierrokselle ja vastakkain on kaksi umpikaupunkilaista, meillä on käsissämme tilanne, jossa kaupunkien perinteinen työväenpuolueäänestäjä ja maalainen ovat täysin kodittomia. Heitä on paljon ja kyse on siitä, jäävätkö he kotiin vai kykenevätkö he valitsemaan puolensa.
Veikkaan täysin mutuna, että lähiöt jakautuvat suunnilleen kolmeen yhtä suureen osaan. Maaseudulla tilanne on kimurantimpi ja tosiasiassa presidentti tehdään siellä vaikka ehdokkaat ovat kaupunkilaisia. Tämän pitäisi olla Vihreiden ehdokkaaksi leimautuvan Haaviston ykkösasia, sillä hänen puolueensa ei ole maaseudulla kovin suosittu. Haavisto ei edusta puolueessaan sitä, mitä maaseudulla eniten vastustetaan, mutta silti ehdokkaan asettanut puolue identifioi ehdokasta. Jos Haavisto onnistuu kasvattamaan kannatustaan maaseudulla, hän on vahvoilla. Jos ei, ei taida riittää, vaikka Helsingissä äänten enemmistön saakin.
Kummankin ehdokkaan toinen painolasti on puolue, joka hänet on asettanut. Kokoomus on onnistunut keräämään etulinjaa lähelle Suomen totuttuun menoon oikeistolaisempia näkemyksiä esittäviä ihmisiä. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä toivoisin oikeistopuolueiden siirtyvän aidosti oikealle, vasemmistopuolueiden aidosti vasemmalle ja keskustapuolueen aidosti historian roskatynnyriin. Presidentinvaaleissa tämä on kuitenkin vitsaus, sillä kannastaan epävarmat näkevät puolueissa helposti ääriaineksen eivätkä välitä siitä, että presidenttiehdokas ei näitä ääriryhmiä edusta eikä ääriryhmien näkemyksillä ole mitään tekemistä presidentin tehtävien kanssa.
Ensimmäisen vitsauksen osalta puolueide on ennen seuraavia vaaleja keksittävä jotakin. Ns. sosiaalisen median jättäminen täysin seinähulluille, jotka spämmäävät ehdokastaan kaikissa asioissa useita kertoja päivässä, ovat yksinkertaisesti liian suuri riski. Kaikennäköiset mauttomuudet leviävät minuuteissa ja fanaatikot täyttävät kaikennäköiset sivustot mainoksilla, jotka ärsyttävät suunnilleen määrän funktiona. Se, miten tätä voi hallita, vaatii hieman visiointia. Ainakin ehdokkaiden itsensä pitäisi olla huomattavasti näkyvämpiä näillä kanavilla.
Presidentinvaalien teemat
17/01/12 14:09
Kuten tuonne toisen kirjoitukseni kommenttiin kirjoitin johtaja RH:lle Paavo Lipposen presidentintiestä, presidentinvaaleissa huomaamme kaksi eri tasoa. Kampanjataso, joka keskittyy johonkin politiikan kysymyksiin, usein presidentin valtaoikeuksiin täysin kuulumattomista asioista. Yleisen mielipiteen ja kansalaiskeskustelun taso, joka nostaa esille jotakin, joka joko ratkaisee vaalit tai vaikuttaa ainakin merkittävästi vaalien asetelmaan ja lopputulokseen.
Poliittinen teema vaikuttaa lopputulokseen mielestäni vähemmän kuin tämä kansalaismielipideteema, mistä syystä poliittisia teemoja ehdokkaiden välillä on melko turhaa vertailla. Vain ajamalla jotain täydellisen järjetöntä tai pähkähullua saa poliittisen teemansa esille.
1982 vaaleissa teemana oli ei-kepu. Pesäeron tekeminen Kekkoseen NL:ää häiritsemättä. Koivisto valittiin vähin äänin ja todellinen keskustelu käytiin Ahti Karjalaisesta eikä presidentistä, pilaten Kepun ehdokkaan vähäisetkin mahdollisuudet.
1988 vaalien teema oli Kokoomus ja Suomen poliittinen linja. 80-luvun lopulle tultaessa Kokoomus oli alkanut rohkeammin vaatia tietä pois paitsiosta, idässä toisaalta jatkui takatalvi jatkuvien johtajavaihdosten takia. Vaalien todellinen teema oli se, miten estetään teoriassakin Kokoomuksen ehdokkaan nouseminen
presidentiksi, ja tähän liittyi kaikkea kulissien takaista kassakaappikähinää.
1994 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä ei toteutunut, mutta muutti vaalit hyvin toisennäköisiksi asetelmaltaan kuin kuviteltiin.
2000 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä toteutui, ja koska toteuma oli varsin itsestäänselvä, vaaleista tuli varsin tylsät.
2006 vaalien teema oli “punikki ja seitsemän kääpiötä”, jossa ei edes kuviteltu kenelläkään olleen mitään mahdollisuuksia Halosta vastaan, joten Niinistön melko hyvä loppukiri yllätti.
2012 vaalien teema tuntuisi olevan “nyt homo presidentiksi”. Voi olla, että tämäkään teema ei tällä kertaa toteudu, mutta yhä enemmän näyttäisi siltä, että se vaikuttaa ehdokkaiden järjestykseen Niinistön takana. Suurimpia kärsijöitä tässä ovat Arhinmäki ja Biaudet, joiden kuvitelluista kannattajista nyt osa menee Haaviston taakse. Toinen kärsijä on Timo Soini, joka lienee kuvitellut voivansa käydä presidentinvaalikampanjaa samassa hengessä kuin eduskuntavaalikampanjaa käytiin, määritellen itse teemat, joista julkisuudessa keskustellaan. Nyt kun näin ei käynytkään, Soini on kadonnut otsikoista nurkkaansa urputtamaan kaikesta “ei käy”, eikä hänen urputuksensa kiinnosta enää ketään.
Lipponenkin kärsii, koska ketään ei kiinnosta politiikka, mutta ei se ole presidentinvaaleissa kiinnostanut ikiaikoihin. Kuvittelemalla, että vaalit käytäisiin poliittisten teemojen ympärillä, osoittaa lähinnä vähäistä suurempaa pihalla olemista.
Sen sijaan voimme jäädä miettimään, mikä on 2018 vaalien teema. Toistuuko 1994-2000 -kuvio, jossa 2018 sopiva julkihomo voittaa kaikki mennen tullen lähes ilman vaaleja? Vai syntyykö uusi teema? Jos syntyy, mikä se voisi olla? Tässä on jotain ehdokkaita mietittäväksi:
Poliittinen teema vaikuttaa lopputulokseen mielestäni vähemmän kuin tämä kansalaismielipideteema, mistä syystä poliittisia teemoja ehdokkaiden välillä on melko turhaa vertailla. Vain ajamalla jotain täydellisen järjetöntä tai pähkähullua saa poliittisen teemansa esille.
1982 vaaleissa teemana oli ei-kepu. Pesäeron tekeminen Kekkoseen NL:ää häiritsemättä. Koivisto valittiin vähin äänin ja todellinen keskustelu käytiin Ahti Karjalaisesta eikä presidentistä, pilaten Kepun ehdokkaan vähäisetkin mahdollisuudet.
1988 vaalien teema oli Kokoomus ja Suomen poliittinen linja. 80-luvun lopulle tultaessa Kokoomus oli alkanut rohkeammin vaatia tietä pois paitsiosta, idässä toisaalta jatkui takatalvi jatkuvien johtajavaihdosten takia. Vaalien todellinen teema oli se, miten estetään teoriassakin Kokoomuksen ehdokkaan nouseminen
1994 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä ei toteutunut, mutta muutti vaalit hyvin toisennäköisiksi asetelmaltaan kuin kuviteltiin.
2000 vaalien teema oli “nyt nainen presidentiksi”, mikä toteutui, ja koska toteuma oli varsin itsestäänselvä, vaaleista tuli varsin tylsät.
2006 vaalien teema oli “punikki ja seitsemän kääpiötä”, jossa ei edes kuviteltu kenelläkään olleen mitään mahdollisuuksia Halosta vastaan, joten Niinistön melko hyvä loppukiri yllätti.
2012 vaalien teema tuntuisi olevan “nyt homo presidentiksi”. Voi olla, että tämäkään teema ei tällä kertaa toteudu, mutta yhä enemmän näyttäisi siltä, että se vaikuttaa ehdokkaiden järjestykseen Niinistön takana. Suurimpia kärsijöitä tässä ovat Arhinmäki ja Biaudet, joiden kuvitelluista kannattajista nyt osa menee Haaviston taakse. Toinen kärsijä on Timo Soini, joka lienee kuvitellut voivansa käydä presidentinvaalikampanjaa samassa hengessä kuin eduskuntavaalikampanjaa käytiin, määritellen itse teemat, joista julkisuudessa keskustellaan. Nyt kun näin ei käynytkään, Soini on kadonnut otsikoista nurkkaansa urputtamaan kaikesta “ei käy”, eikä hänen urputuksensa kiinnosta enää ketään.
Lipponenkin kärsii, koska ketään ei kiinnosta politiikka, mutta ei se ole presidentinvaaleissa kiinnostanut ikiaikoihin. Kuvittelemalla, että vaalit käytäisiin poliittisten teemojen ympärillä, osoittaa lähinnä vähäistä suurempaa pihalla olemista.
Sen sijaan voimme jäädä miettimään, mikä on 2018 vaalien teema. Toistuuko 1994-2000 -kuvio, jossa 2018 sopiva julkihomo voittaa kaikki mennen tullen lähes ilman vaaleja? Vai syntyykö uusi teema? Jos syntyy, mikä se voisi olla? Tässä on jotain ehdokkaita mietittäväksi:
- Alle 30-vuotias presidentiksi
- Politiikan ulkopuolinen kansalaisjärjestön edustaja presidentiksi
- Ruotsinkielinen presidentiksi
- Maakuntien mies vallankahvaan antamaan isän kädestä Helsingin herroille
Tuomioja ja EU-sopimus
16/01/12 15:45
Erkki Tuomioja vastustaa EU:n uutta budjettikurisopimusta. Tässä ei sinänsä ole mitään kovin yllättävää, sillä maailmasta löytyy varsin vähän tai ei ollenkaan asioita, joita Erkki Tuomioja ei vastustaisi.
Tavallaan Tuomioja on oikeassa, eli sopimusta ei mihinkään tarvittaisi. Se on melko hyödytön, kuten Tuomioja itsekin osoittaa tai ainakin väittää, mutta sitä en ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt asettua haraamaan vastaan.
Tuomiojan analyysi siitä, että sopimus on ennen kaikkea Saksan sisäpolitiikan
jatke, saattaa sekin osua oikeaan. Tosiasia on se, että koko Eurooppa pärtsää tällä hetkellä Saksan rahoilla ja euro kaatuu saman tien jos Saksa lopettaa muiden maiden rahoittamisen ja takuumiehenä toimimisen ja ryhtyy käyttäytymään itsekkäästi. Samalla saattaisi kaatua koko EU, sillä tämä repisi liian syviä railoja keskeisten maiden välille.
Jos siis Saksan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi tarvitaan melko vähämerkityksinen paperi, miksi yhden kääpiövaltion pitäisi taas heittäytyä hankalaksi vastustamaan tätä sopimusta? Kannattaisiko pienen maan käyttää paukkunsa johonkin hieman tärkeämpiin kohteisiin? Suomi onnistui jo maksamaan maailmantaloudelle varsin suuren summan änkyröimällä täysin joutavia Kreikan vakuuksien suhteen. Lopulta mitään vakuuksiksi kelpaavaa ei saatu, mutta ei myöskään jääty reilusti Kreikan tukemisen ulkopuolelle. Suomi ei saanut mitään, mutta vitkuttelu maksoi.
Tässä tulisi käymään täysin samalla tavalla. Suomi voi tätä sopimusta vastustaa, mutta jos sellainen tarvitaan, vitkutellaan pari kuukautta ja keksitään sinne sata sivua kapulakieltä, jossa jotenkin teeskennellään, että otettaisiin huomioon jotakin Suomen toivomaa, esimerkiksi muuttamalla jotain käytäntöjä 10 vuoden kuluttua. Vitkuttelu maksaa taas ja eturivin poliitikkojen aika kuluu älyttömään nysväykseen. Sen sijaan, että puhuttaisiin oikeista asioista ja oikeista ongelmista, voimavarat pitää valjastaa humpuukiin.
Ongelma ei ole Suomessa tai siinä, liittyykö Suomi johonkin sopimukseen vai ei. Ongelma on siinä, että Tuomiojan aatetaustastakin kumpuavaa solidaarisuutta ei tunnu Euroopasta juuri nyt löytyvän. Tehdään mitä vain, päätökset ovat ikäviä. Jos hajotetaan euro, saadaan aikaan talousmyllerrys. Jos ei hajoteta euroa, täytyy banaanivaltiosegmentti, jollainen Suomikin tosiasiassa taloutensa perusteella on, pitää pystyssä tukiaisrahan voimin paremmin pärjäävistä maista. Paremmin pärjäävissä maissa molemmat tiet ovat epäsuosittuja.
Juuri nyt tarvittaisiin solidaarisuutta tai ainakin ymmärrystä siitä, mitä se tarkoittaa. Suomen vakuusvaatimuksen ongelmahan ei ollut vakuusasia, sillä se kyllä onnistuttiin vesittämään varsin nopeasti kapulakielellä. Ongelma oli siinä, että useampi maa ryhtyi vaatimaan vakuuksia tai ainakin jotain erityiskohtelua. Sen sijaan, että olisi tehty yksi EU-paperi, olisikin jouduttu noin 20 yksittäisen sopimuksen tielle, sillä kunkin maan poliitikkojen täytyy omiensa rauhoittamiseksi harata inhottavaa Eurooppaa vastaan.
On aivan kelpoisa ja hyvä tie ryhtyä purkamaan rakenteita ja yhteistyötä ja jokainen maa jatkaa itse miten parhaaksi näkee. Jos sen sijaan tätä ei tavoitella, on ymmärrettävä, että vastustamalla kaikkia asioita kuitenkin tullaan ajaneeksi juuri sitä.
Esimerkiksi mainittu Erkki Tuomioja puhuu veropoliittisissa kannanotoissaan siitä, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja tarpeellisia ei niinkään niiden tuottaman rahan takia vaan juuri solidaarisuusaspektin. Tuloero edustaa pahaa, sillä huonommin pärjäävä on henkisesti tyytymätön. Miksi sama asia ei päde EU:ssa? Epämiellyttäviä päätöksiä on edessä joka tapauksessa, mutta jos ne koskevat kaikkia, ne olisivat helpommin nieltävissä kuin silloin, jos ne eivät tunnu koskevan yhtä maata ensinkään.
Vastustamalla kaikkea saadaan aikaiseksi juuri tämä asetelma. Aivan yksi lysti talousmielessä, mitä Suomi tekee, mutta jokainen Suomelle annettu erivapaus herättää erivapausvaatimuksen kaikissa muissa maissa. Jos Tuomioja tarkoittaa hyvää ja hän oikeasti ajattelee, että ongelmat pitäisi ratkaista, en voi ymmärtää, miksi hän ajaa mallia, jossa ongelmista ei edes keskustella vaan mennään erivapaus- ja vastustamiskeskustelujen suohon.
Tosiasiassa Tuomioja vastustaa tätä sopimusta vain siksi, että se toisi budjettikurin Suomenkin talouteen. Tuomioja syyttää maagisesti kirjoituksessaan oikeistoa, mutta kyllä Suomessa julkinen törsäys on vasemmiston lempilapsi vähintäänkin samoissa mitoissa kuin mitä oikeisto sitä ajaa. Tuomioja kutsuu
blogissaan tätä “oikeistohallitusten ankaraksi niukkuuspolitiikaksi”, mutta ei Suomessa meno kyllä kovin niukkaa ole kun valtio vippaa joka viidennen käyttämänsä euron. Ja Tuomioja taitaa olla tämän “oikeistohallituksen” ministerikin.
Tuomioja puhuu myös “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Se on nykyisin varsin vähäsisältöinen ilmaisu vasemmistolaisessa talouden kiertokulussa. Kun halutaan törsätä lisää huonoina vuosina, kyse on “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Kun halutaan törsätä lisää hyvinä vuosina, käyttöön otetaan toinen latteus “jälkeenjääneisyyksien korjaaminen”. Tuomioja voisi kertoa järkevästä suhdannepolitiikasta puhuessaan, miten hänen järkevä suhdannepolitiikkansa auttaa pankeista poispotkittuja, Nokialta luiskattuja tai yliopistoista suoraan kortistoon valmistuvia.
Ei mitenkään, koska suhdannepolitiikan ytimessä ei ole koskaan ollut ajatus siitä, että Suomesta yritettäisiin tehdä parempi paikka yrittämiselle. Suhdannepolitiikan ytimessä on aina tukiaisbisnes tai rakennusmiesten työllistäminen, molemmat lähellä SDP:n sielua. Suhdannepolitiikan ainoa sisältö on pysähtyneisyyden palvonta.
En mitenkään kategorisesti vastusta ajatusta, että julkisella rahalla yritettäisiin rasvata hieman talouden rattaita. Tämä edellyttää kuitenkin 2010-luvun visiota. Rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei minullakaan tällaista visiota ole. Ei sellaisen keksiminen ole helppoa, mutta kun talous on nyt maailmanlaajuisesti niin kovin eri asennossa kuin 60-luvulla, ei talouden ratas siitä rasvaannu, että pönkitetään savupiipputeollisuutta ja rakennetaan jotakin. Savupiipputeollisuus ei pysy pystyssä Suomessa nykyisten energiaverojen ja ympäristösäännösten aikana vaikka tehtäisiin mitä näihin koskematonta, ja ei talous siitäkään lähde nousuun, että hommataan puolalaisia rakentamaan tietä tai ydinvoimalaa.
Niin kauan kuin kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä, millaisilla julkisilla panostuksilla voitaisiin saada hyviä palkkoja ja suuria verotuloja tuottavaa korkean tuottavuuden työtä Suomeen runsain mitoin lisää, kannattaisi vain pistää nimi siihen 0,5% paperiin. Mitä vähemmän törsäämme nyt pelleilyyn, sitä enemmän on käytettäväksi sitten, kun joku minua paljon viisaampien joukko todella keksii, mitä valtio voi tehdä ja miten, että se saa rasvattua Suomen talouden rattaita eikä Kiinan.
Tavallaan Tuomioja on oikeassa, eli sopimusta ei mihinkään tarvittaisi. Se on melko hyödytön, kuten Tuomioja itsekin osoittaa tai ainakin väittää, mutta sitä en ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt asettua haraamaan vastaan.
Tuomiojan analyysi siitä, että sopimus on ennen kaikkea Saksan sisäpolitiikan
Jos siis Saksan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi tarvitaan melko vähämerkityksinen paperi, miksi yhden kääpiövaltion pitäisi taas heittäytyä hankalaksi vastustamaan tätä sopimusta? Kannattaisiko pienen maan käyttää paukkunsa johonkin hieman tärkeämpiin kohteisiin? Suomi onnistui jo maksamaan maailmantaloudelle varsin suuren summan änkyröimällä täysin joutavia Kreikan vakuuksien suhteen. Lopulta mitään vakuuksiksi kelpaavaa ei saatu, mutta ei myöskään jääty reilusti Kreikan tukemisen ulkopuolelle. Suomi ei saanut mitään, mutta vitkuttelu maksoi.
Tässä tulisi käymään täysin samalla tavalla. Suomi voi tätä sopimusta vastustaa, mutta jos sellainen tarvitaan, vitkutellaan pari kuukautta ja keksitään sinne sata sivua kapulakieltä, jossa jotenkin teeskennellään, että otettaisiin huomioon jotakin Suomen toivomaa, esimerkiksi muuttamalla jotain käytäntöjä 10 vuoden kuluttua. Vitkuttelu maksaa taas ja eturivin poliitikkojen aika kuluu älyttömään nysväykseen. Sen sijaan, että puhuttaisiin oikeista asioista ja oikeista ongelmista, voimavarat pitää valjastaa humpuukiin.
Ongelma ei ole Suomessa tai siinä, liittyykö Suomi johonkin sopimukseen vai ei. Ongelma on siinä, että Tuomiojan aatetaustastakin kumpuavaa solidaarisuutta ei tunnu Euroopasta juuri nyt löytyvän. Tehdään mitä vain, päätökset ovat ikäviä. Jos hajotetaan euro, saadaan aikaan talousmyllerrys. Jos ei hajoteta euroa, täytyy banaanivaltiosegmentti, jollainen Suomikin tosiasiassa taloutensa perusteella on, pitää pystyssä tukiaisrahan voimin paremmin pärjäävistä maista. Paremmin pärjäävissä maissa molemmat tiet ovat epäsuosittuja.
Juuri nyt tarvittaisiin solidaarisuutta tai ainakin ymmärrystä siitä, mitä se tarkoittaa. Suomen vakuusvaatimuksen ongelmahan ei ollut vakuusasia, sillä se kyllä onnistuttiin vesittämään varsin nopeasti kapulakielellä. Ongelma oli siinä, että useampi maa ryhtyi vaatimaan vakuuksia tai ainakin jotain erityiskohtelua. Sen sijaan, että olisi tehty yksi EU-paperi, olisikin jouduttu noin 20 yksittäisen sopimuksen tielle, sillä kunkin maan poliitikkojen täytyy omiensa rauhoittamiseksi harata inhottavaa Eurooppaa vastaan.
On aivan kelpoisa ja hyvä tie ryhtyä purkamaan rakenteita ja yhteistyötä ja jokainen maa jatkaa itse miten parhaaksi näkee. Jos sen sijaan tätä ei tavoitella, on ymmärrettävä, että vastustamalla kaikkia asioita kuitenkin tullaan ajaneeksi juuri sitä.
Esimerkiksi mainittu Erkki Tuomioja puhuu veropoliittisissa kannanotoissaan siitä, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja tarpeellisia ei niinkään niiden tuottaman rahan takia vaan juuri solidaarisuusaspektin. Tuloero edustaa pahaa, sillä huonommin pärjäävä on henkisesti tyytymätön. Miksi sama asia ei päde EU:ssa? Epämiellyttäviä päätöksiä on edessä joka tapauksessa, mutta jos ne koskevat kaikkia, ne olisivat helpommin nieltävissä kuin silloin, jos ne eivät tunnu koskevan yhtä maata ensinkään.
Vastustamalla kaikkea saadaan aikaiseksi juuri tämä asetelma. Aivan yksi lysti talousmielessä, mitä Suomi tekee, mutta jokainen Suomelle annettu erivapaus herättää erivapausvaatimuksen kaikissa muissa maissa. Jos Tuomioja tarkoittaa hyvää ja hän oikeasti ajattelee, että ongelmat pitäisi ratkaista, en voi ymmärtää, miksi hän ajaa mallia, jossa ongelmista ei edes keskustella vaan mennään erivapaus- ja vastustamiskeskustelujen suohon.
Tosiasiassa Tuomioja vastustaa tätä sopimusta vain siksi, että se toisi budjettikurin Suomenkin talouteen. Tuomioja syyttää maagisesti kirjoituksessaan oikeistoa, mutta kyllä Suomessa julkinen törsäys on vasemmiston lempilapsi vähintäänkin samoissa mitoissa kuin mitä oikeisto sitä ajaa. Tuomioja kutsuu
Tuomioja puhuu myös “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Se on nykyisin varsin vähäsisältöinen ilmaisu vasemmistolaisessa talouden kiertokulussa. Kun halutaan törsätä lisää huonoina vuosina, kyse on “järkevästä suhdannepolitiikasta”. Kun halutaan törsätä lisää hyvinä vuosina, käyttöön otetaan toinen latteus “jälkeenjääneisyyksien korjaaminen”. Tuomioja voisi kertoa järkevästä suhdannepolitiikasta puhuessaan, miten hänen järkevä suhdannepolitiikkansa auttaa pankeista poispotkittuja, Nokialta luiskattuja tai yliopistoista suoraan kortistoon valmistuvia.
Ei mitenkään, koska suhdannepolitiikan ytimessä ei ole koskaan ollut ajatus siitä, että Suomesta yritettäisiin tehdä parempi paikka yrittämiselle. Suhdannepolitiikan ytimessä on aina tukiaisbisnes tai rakennusmiesten työllistäminen, molemmat lähellä SDP:n sielua. Suhdannepolitiikan ainoa sisältö on pysähtyneisyyden palvonta.
En mitenkään kategorisesti vastusta ajatusta, että julkisella rahalla yritettäisiin rasvata hieman talouden rattaita. Tämä edellyttää kuitenkin 2010-luvun visiota. Rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei minullakaan tällaista visiota ole. Ei sellaisen keksiminen ole helppoa, mutta kun talous on nyt maailmanlaajuisesti niin kovin eri asennossa kuin 60-luvulla, ei talouden ratas siitä rasvaannu, että pönkitetään savupiipputeollisuutta ja rakennetaan jotakin. Savupiipputeollisuus ei pysy pystyssä Suomessa nykyisten energiaverojen ja ympäristösäännösten aikana vaikka tehtäisiin mitä näihin koskematonta, ja ei talous siitäkään lähde nousuun, että hommataan puolalaisia rakentamaan tietä tai ydinvoimalaa.
Niin kauan kuin kenelläkään ei ole mitään käsitystä siitä, millaisilla julkisilla panostuksilla voitaisiin saada hyviä palkkoja ja suuria verotuloja tuottavaa korkean tuottavuuden työtä Suomeen runsain mitoin lisää, kannattaisi vain pistää nimi siihen 0,5% paperiin. Mitä vähemmän törsäämme nyt pelleilyyn, sitä enemmän on käytettäväksi sitten, kun joku minua paljon viisaampien joukko todella keksii, mitä valtio voi tehdä ja miten, että se saa rasvattua Suomen talouden rattaita eikä Kiinan.
Pari työmarkkina-asiaa
13/01/12 13:36
Viikolta osui silmiin pari uutista työmarkkinoilta, jotka oikeastaan voikin käsitellä yhdessä.
Niinistö sai ay-pomot takajaloilleen puhumalla lakkosakkojen korottamisesta kun nykyiset eivät tunnu laittomia lakkoja juurikaan haittaavan. Työnantajat taas haluaisivat, että sairauspoissaolot menisivät työntekijän piikkiin ainakin ensimmäisen päivän osalta ja työntekijäpuoli vastustaa.
Kerrankin voin tarjota työmarkkina-asiassa tasapuolisuutta. Liitot ovat väärässä lakkosakkoasiassa ja oikeassa sairauspoissaolojen osalta.
Suomessa lakkosakkoja tuomitaan vain, jos lakko on laiton. Lakko taas on laiton vain silloin kun se suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta vastaan. Ehto ei ole kovin raskas ja se mahdollistaa kaikenlaisen lakkoilun paitsi silloin, kun jostain asiasta on määräajaksi sovittu. Esimerkiksi poliittinen lakkoilu tai tukilakkoilu harvoin ovat työehtosopimuksissa kiellettyjä, joten niitä lakkosakkoasia ei koske nytkään.
Työntekijäpuolen lausunnot ovat järjestään päättömiä. Tyypillinen esimerkki on ay-pomojen pellefanttisarjaan kuuluvan Antti Rinteen näkemys: “Rinne korostaa, että laittomien lakkojen syynä on kysymys siitä, että työnantaja ei pidä kiinni sopimuksista tai lainsäädännöstä.”
Jos kyse olisi oikeasti tästä, silloin ei olisi mitään järkeä masinoida laitonta lakkoa ja joutua vielä itse maksumieheksi vaikkei lakkosakko kaksinen liiton kassassa olekaan. Jos työnantaja rikkoo lakia, on parasta ottaa yhteys esimerkiksi poliisiin. Jos taas työnantaja rikkoo tekemiään sopimuksia, kannattaa asia
viedä työtuomioistuimeen. Tällöin maksumieheksi joutuu työnantaja ja jos kyse on rahasta, saattaa kyseeseen tulla myös vahingonkorvaus vahinkoa kärsineille.
Todellisuudessa laittomia lakkoja ei siis järjestetä siksi, että työnantaja ei noudata sopimuksia ja lakeja. Niitä järjestetään siksi, että työntekijä on mennyt hyväksymään sopimuksen, joka osoittautuukin hänen kannaltaan huonoksi. Tämän kostaminen työnantajalle on kuitenkin älytöntä. Virheitä sattuu, mutta niistä pitää ottaa opiksi ja tehdä ensi kerralla parempi sopimus. Jos parempia sopimuksia ei ala syntyä, kannattaa miettiä, ovatko sopimusneuvottelijat tehtäviensä tasalla.
Sairauspoissaoloasiassa en sen sijaan ole ymmärtänyt, miksi työnantaja on niin kärkäs kiusaamaan työntekijöitä yhden päivän palkanmenetyksellä. Kyseessä on taskuraha työnantajan kannalta mutta ei työntekijän. Vaikka osa työntekijöistä varmasti pitää rokulipäiviä, valtaosa sairauspoissaoloista perustuu siihen, että ollaan sairaita. Kun Suomessa palkat eivät varsinaisesti kaksisia ole ja harva työntekijä piehtaroi rahassa, moni tulee puolikuntoisena työpaikalle vain siksi, ettei talous kestä muuta vaihtoehtoa.
Jos ihminen ei ole työkuntoinen, hänen roikottamisensa työpaikalla on varsin turhaa. Jokainen valkokaulustyötä tekevä tietää, että toimistolla voi aivan hyvin lusmuilla tekemättä mitään. Jos joka paikkaa särkee, harva on erityisen tuottavalla tuulella. Jossain enempi suorittavissa töissä voidaan vajaakuntoinen tietysti pakottaa liukuhihnalle, mutta tässä kohtaa alkaa sattua virheitä ja viivästyksiä. Näillä ei tunnu olevan työnantajalle mitään rahallista arvoa tai sitten he eivät vain osaa laskea niitä.
Työnantaja tuntuu siis mittaavan ainoastaan työtunteja eikä työsuoritteita, ja voi hyvin olla, että se saa vain sitä, mitä se mittaa. Onkohan tällainen pavunlaskentamentaliteetti se, jolla Suomi lähtee nousuun?
Ruotsissa sairauspoissaoloja on onnistuttu vähentämään muunmuassa sillä, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Sen verran mitä itse olen Ruotsissa toimistolla notkunut, huomio kiinnittyy siihen, että on ihan ok olla tekemättä mitään kunhan sanoo, että on vähän kipeä. Kaikki hyväksyvät tämän, sillä hekin tulevat puolikuntoisina toimistolle eivätkä halua, että heitä sitten kiusataan töihin.
Toisaalta sitten kun ollaan töistä pois, ollaan poissa tolkuttoman pitkään. Kukaan suomalaisista alaisistani ei koskaan ollut syysflunssan takia poissa neljää tai viittä päivää, mutta Ruotsissa se oli sääntö. Kun kerran palkka menetetään, kostetaan asia työnantajalle pitämällä sitten kunnon miniloma. Suomessa monet poissaolot jäivät juuri siihen yhteen päivään, Ruotsissa ei yksikään. Ruotsin systeemissä siis tunnuttaisiin saavan kyllä absoluuttisesti vähemmän poissaoloja, mutta mitenköhän käy työsuoritteille?
Mieli tekisi arvata, että kun kerran poissaolon välttelijät tulevat vajaakuntoisina töihin olemaan tekemättä mitään, mutta toisaalta täysin terveet notkuvat kotonaan muutaman päivän vain kostoksi yhden päivän palkanmenetyksestä, lisääntyneet työtunnit eivät ole laadullisesti kovin hyviä.
Lisäksi on esitetty arvailuja siitä, että Ruotsissa sairauspoissaolojen väheneminen ei johdu ainakaan yksin tuosta sairaussakosta vaan myös siitä, että terveydenhoitoon palautettiin jöö muutama vuosi sitten antamalla lääkäreille ohjeet siitä, millaisia sairaslomia on syytä myöntää minkäkinlaisista vaivoista kun aikaisemmin sitä sai varsin leväperäisesti miten pitkään vain.
Niinistö sai ay-pomot takajaloilleen puhumalla lakkosakkojen korottamisesta kun nykyiset eivät tunnu laittomia lakkoja juurikaan haittaavan. Työnantajat taas haluaisivat, että sairauspoissaolot menisivät työntekijän piikkiin ainakin ensimmäisen päivän osalta ja työntekijäpuoli vastustaa.
Kerrankin voin tarjota työmarkkina-asiassa tasapuolisuutta. Liitot ovat väärässä lakkosakkoasiassa ja oikeassa sairauspoissaolojen osalta.
Suomessa lakkosakkoja tuomitaan vain, jos lakko on laiton. Lakko taas on laiton vain silloin kun se suuntautuu voimassa olevaa työehtosopimusta vastaan. Ehto ei ole kovin raskas ja se mahdollistaa kaikenlaisen lakkoilun paitsi silloin, kun jostain asiasta on määräajaksi sovittu. Esimerkiksi poliittinen lakkoilu tai tukilakkoilu harvoin ovat työehtosopimuksissa kiellettyjä, joten niitä lakkosakkoasia ei koske nytkään.
Työntekijäpuolen lausunnot ovat järjestään päättömiä. Tyypillinen esimerkki on ay-pomojen pellefanttisarjaan kuuluvan Antti Rinteen näkemys: “Rinne korostaa, että laittomien lakkojen syynä on kysymys siitä, että työnantaja ei pidä kiinni sopimuksista tai lainsäädännöstä.”
Jos kyse olisi oikeasti tästä, silloin ei olisi mitään järkeä masinoida laitonta lakkoa ja joutua vielä itse maksumieheksi vaikkei lakkosakko kaksinen liiton kassassa olekaan. Jos työnantaja rikkoo lakia, on parasta ottaa yhteys esimerkiksi poliisiin. Jos taas työnantaja rikkoo tekemiään sopimuksia, kannattaa asia
Todellisuudessa laittomia lakkoja ei siis järjestetä siksi, että työnantaja ei noudata sopimuksia ja lakeja. Niitä järjestetään siksi, että työntekijä on mennyt hyväksymään sopimuksen, joka osoittautuukin hänen kannaltaan huonoksi. Tämän kostaminen työnantajalle on kuitenkin älytöntä. Virheitä sattuu, mutta niistä pitää ottaa opiksi ja tehdä ensi kerralla parempi sopimus. Jos parempia sopimuksia ei ala syntyä, kannattaa miettiä, ovatko sopimusneuvottelijat tehtäviensä tasalla.
Sairauspoissaoloasiassa en sen sijaan ole ymmärtänyt, miksi työnantaja on niin kärkäs kiusaamaan työntekijöitä yhden päivän palkanmenetyksellä. Kyseessä on taskuraha työnantajan kannalta mutta ei työntekijän. Vaikka osa työntekijöistä varmasti pitää rokulipäiviä, valtaosa sairauspoissaoloista perustuu siihen, että ollaan sairaita. Kun Suomessa palkat eivät varsinaisesti kaksisia ole ja harva työntekijä piehtaroi rahassa, moni tulee puolikuntoisena työpaikalle vain siksi, ettei talous kestä muuta vaihtoehtoa.
Jos ihminen ei ole työkuntoinen, hänen roikottamisensa työpaikalla on varsin turhaa. Jokainen valkokaulustyötä tekevä tietää, että toimistolla voi aivan hyvin lusmuilla tekemättä mitään. Jos joka paikkaa särkee, harva on erityisen tuottavalla tuulella. Jossain enempi suorittavissa töissä voidaan vajaakuntoinen tietysti pakottaa liukuhihnalle, mutta tässä kohtaa alkaa sattua virheitä ja viivästyksiä. Näillä ei tunnu olevan työnantajalle mitään rahallista arvoa tai sitten he eivät vain osaa laskea niitä.
Työnantaja tuntuu siis mittaavan ainoastaan työtunteja eikä työsuoritteita, ja voi hyvin olla, että se saa vain sitä, mitä se mittaa. Onkohan tällainen pavunlaskentamentaliteetti se, jolla Suomi lähtee nousuun?
Ruotsissa sairauspoissaoloja on onnistuttu vähentämään muunmuassa sillä, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton. Tälläkin kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Sen verran mitä itse olen Ruotsissa toimistolla notkunut, huomio kiinnittyy siihen, että on ihan ok olla tekemättä mitään kunhan sanoo, että on vähän kipeä. Kaikki hyväksyvät tämän, sillä hekin tulevat puolikuntoisina toimistolle eivätkä halua, että heitä sitten kiusataan töihin.
Toisaalta sitten kun ollaan töistä pois, ollaan poissa tolkuttoman pitkään. Kukaan suomalaisista alaisistani ei koskaan ollut syysflunssan takia poissa neljää tai viittä päivää, mutta Ruotsissa se oli sääntö. Kun kerran palkka menetetään, kostetaan asia työnantajalle pitämällä sitten kunnon miniloma. Suomessa monet poissaolot jäivät juuri siihen yhteen päivään, Ruotsissa ei yksikään. Ruotsin systeemissä siis tunnuttaisiin saavan kyllä absoluuttisesti vähemmän poissaoloja, mutta mitenköhän käy työsuoritteille?
Mieli tekisi arvata, että kun kerran poissaolon välttelijät tulevat vajaakuntoisina töihin olemaan tekemättä mitään, mutta toisaalta täysin terveet notkuvat kotonaan muutaman päivän vain kostoksi yhden päivän palkanmenetyksestä, lisääntyneet työtunnit eivät ole laadullisesti kovin hyviä.
Lisäksi on esitetty arvailuja siitä, että Ruotsissa sairauspoissaolojen väheneminen ei johdu ainakaan yksin tuosta sairaussakosta vaan myös siitä, että terveydenhoitoon palautettiin jöö muutama vuosi sitten antamalla lääkäreille ohjeet siitä, millaisia sairaslomia on syytä myöntää minkäkinlaisista vaivoista kun aikaisemmin sitä sai varsin leväperäisesti miten pitkään vain.
Piratismia, verkkosuodatusta ja salaliitto
10/01/12 09:14
Suomessa yksi teleoperaattori pakotettiin toteuttamaan alkeellinen pääsyn esto muutamalle piratismin suhteen harmaalla alueella olevalle sivustolle. Tämä on herättänyt hämmennystä ja keskustelua. Keskustelun ytimessä on tekijänoikeusjärjestöjen asema, vaikutusvalta ja täydellinen pihalla olo.
Outoa tapauksessa on esimerkiksi se, että teleoperaattori on valittanut oikeudenpäätöksestä ja prosessi on kesken. Siitä huolimatta operaattori määrättiin toteuttamaan alemman oikeusasteen määräämä ei-lainvoimainen “suodatus”. Kyse ei ole aivan vähäpätöisestä asiasta, sillä internetin näennäinenkin
rajoittaminen on juridisena kysymyksenä varsin vähän läpikäyty. Kun emme tiedä, mihin lainsäätäjän valta ulottuu ilman perustuslaillisia ongelmia, olisi ollut korrektia katsoa oikeusjuttu loppuun saakka ennen kuin ryhdytään tekemään jotakin täytäntöönpanopäätöksiä. Kuka on painostanut ketä ja millä vivulla?
Internetin nörttisektiot ovat jo nauraneet toteutetun suodatuksen tekniselle tehottomuudelle, joten en puutu nyt siihen. Tämän perään on kuitenkin esitetty kysymys siitä, miten pihalla tekijänoikeusjärjestöt oikein ovat kun ne ajavat tällaisia asioita. Eivätkö ne tiedä keinoja tehottomiksi vai mitä tällä oikein tavoitellaan? Käytännössä aina kun tekijänoikeusjärjestöt tekevät tämäntapaisia asioita ja nörtit nauravat, hyökkää esiin joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät jokaista tekijänoikeusjärjestöjen ajamaa asiaa, sillä perusteella, että artisti haluaa korvauksen työstään ja piratismista ei rahaa saa, joten kyse on siis järkevästä hankkeesta lähtökohtaisesti.
Tämä sakki on melko lailla hukassa, tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan eivät ole.
Kun katsotaan viihdebisnestä kokonaisuutena, piratismi on sille hyödyksi. Sen kaikille fraktioille ei todennäköisesti ole, mutta kokonaisuutena viihde hyötyy piratismista vaikkei se sitä ikinä ääneen tunnustaisikaan, syistä, joihin palaamme myöhemmin.
Koko piratismi- ja tekijänoikeuskeskustelun ytimessä on bisneksen muuttuminen digitalisoitumisen myötä. Aivan kuten joku aika sitten käydyssä keskustelussa Amazonin tunkemisesta kirjakustantajien tontille, myös muunlaisesta luovasta työstä tai lähinnä sen julkaisusta on poistunut tai poistumassa kapitalistinen elementti. Kun vaikkapa äänilevy piti valmistaa ja kuljettaa kauppoihin ympäri maailmaa julkaistavaksi samana päivänä, tarvittiin pääomaa. Jonkun piti sijoittaa rahaa tähän perustuen pelkkään oletukseen siitä, että levy myy. Tämäntyyppisiä sijoituksia tekevät haluavat oikeutetusti melko suuren osuuden voitoista, sillä bisneksen taloudellinen riski jää pääosin heille jos levy ei myykään.
Kun äänitteiden kauppa bittimuodossa taitaa tänä vuonna ohittaa savikiekkojen kaupan USA:ssa ja paluu ei varmasti ole enää savikiekkomaailmaan, taloudellisten ponnistusten tarve vähenee. Rahaa tarvitaan edelleen markkinointiin, mutta sekin on enemmän hallittavissa oleva rahavirta kuin fyysisen tuotteen valmistus ja kuljetus. Rahoitusta varmasti tarvitaan, mutta sitä voidaan hommata mistä vain. Perinteisen mediajätin asema bisneksen keskiössä on varsin uhattuna.
Kun digitalisointi on muuttanut bisnestä, on outoa, ettei se olisi muuttanut myös bisneksen ansaintalogiikkaa. Tietysti se on sitä muuttanut, mutta tästä puolesta meille kerrotaan varsin vähän. Tekijänoikeusväki vaikenee tästä puolesta syvästi. Uusia ansaintamalleja ovat PR, krääsänmyynti ja tuotesijoittelu, erityisesti jälkimmäinen.
Nykyään on varsin vaikeaa nähdä ison rahan tv-sarjaa, elokuvaa tai musiikkivideota, jossa ei melko suoraan mainostettaisi autoja, lentoyhtiöitä, epäherrasmiesmäisiä urheilutöppösiä, kelloja, kännyköitä, tietokoneita, sitä, tätä ja tuota. Tämän puolen ansaintalogiikka perustuu katsojien määrään, ei maksaneiden katsojien määrään.
Piraattileffan nähneet kilauttavat siis tekijälleen jonkun laskentakaavan mukaan rahaa aivan siinä kuin leffan elokuvateatterissa lusineetkin.
Tähän voimme yhdistää pro-tekijänoikeusväki -ajattelijoiden toisinaan toistetun lauselman: tekijä haluaa rahaa. Piratismista rahaa ei heru. Piraattisaitin sulkeminen vähentää piratismia. Tekijä saa lisää rahaa. Ajatusketju on loogisestikin melko kelvoton, sillä asiaan liittymättömistä seikoista tehdään varsin rohkeita johtopäätöksiä. Sisällöllisestikin ajatusketju on poskellaan, sillä ainoa tässä ketjussa totta oleva asia on se, että tekijä haluaa lisää rahaa. Kukapa meistä ei.
Piratismistakin heruu rahaa tuotesijoittelun muodossa. Lisäksi siitä heruu rahaa krääsänmyynnin muodossa, sillä artisti ilman piratismia tuppaa jäämään kovin tuntemattomaksi. Mahdollisuus myydä krääsää tai tunkea itseänsä isolla rahalla hajuveden mainokseen, kasvaa sen mukaan, kuinka tunnettu nimi artisti on. Tässä bisneksessä ei ole mitään merkitystä sillä, onko tunnettuus peräisin levynsä ostaneilta vai piraateilta. Vain brändiarvo ratkaisee. Piraattisaittien sulkeminen ei vähennä piratismia, sillä tekniset estot osaa kiertää kuka vain sellainen, joka osaa asentaa torrent-clientin.
Tekijä ei myöskään saa piratismin vähenemisestä lisää rahaa, sillä valtaosa piratisoidusta tuotannosta on suunnattu ihmisille, joilla ei ole rahaa (=nuoret). He käyttävät jonkun osan taskurahoistaan nallelimsaan, jonkun osan vaatteisiin (joiden myynnistä voi jo joku siivu livahtaa niitä mainostaneen artistin tilille) ja jonkun osan viihteeseen. En usko tämän jakosuhteen oleellisesti olevan tekijänoikeusmafian muokattavissa. Viihdepotti valuu joka tapauksessa tekijänoikeusjärjestöjen edustamiin kohteisiin, mutta vain se.
Jos siis uusimpien rap-artistien tuotantoa ei saada enää netistä ilmaiseksi, se voidaan ostaa, mutta rahaa ei kiertoon tullut lisää mistään. Levyn hinta ja leffalipun hinta on suunnilleen sama, joten sen sijaan käydään elokuvissa vähemmän. Tai konserteissa.
Tekijänoikeusväki voi siis onnistuessaan ainoastaan vähentää toissijaisten ansaintakanaviensa tuottoja kun product placement ei tuota vähemmille katsojille suunnattuna yhtä paljon. Täysin pimentoon jäävät artistit eivät ikinä muutu julkkiksiksi, jotka voivat myydä julkisuusarvoaan.
Tai ainakin tämä arvo on pienempi. Lisää rahaa se ei saanut mistään, sillä asiakkailla ei tuota rahaa koskaan ollutkaan.
Minä oletan, että koko tämän ajojahdin tarkoitus on tunkea rahakkaiden tahojen lähituntumaan. Tekijänoikeusväki käyttää jo nyt poskettomasti rahaa oikeusjuttuihin aivan keitä hyvänsä vastaan mistä hyvänsä syystä. Rahaa käydä oikeutta selvästi riittää rajattomasti ja artisti-ressukka maksaa. Vai maksaakohan asemastaan huolestunut viihdeteollisuus? Tässä koko prosessissa, joka on alkanut jo toistakymmentä vuotta sitten, rakennetaan pikku hiljaa mallia, jossa joutavilla ja raskailla oikeusjutuilla persaukisia vastaan hivuttaudutaan lähemmäksi välikäsinä käytettäviä korporaatioita.
Mitäpä jos tavoitteena ei olekaan jahdata yksittäisiä piraatteja vaan saada yleisön ja lainsäätäjän sentimentti muuttumaan siten, että tietoverkkojen tarjoajat, kännykkäoperaattorit, tietokonevalmistajat, kännykkävalmistajat, kovalevyjen ja muistitikkujen valmistajat jne jne jne katsotaan de facto syyllisiksi joka puolella rehottavaan, tuhansia miljardeja olematonta rahaa näennäisesti artisti-ressukoille maksavaan piratismiin? Kaikki piratismi, kuten lukuisat oikeusjutut näyttävätja tulevat näyttämään, käyttää juuri näitä työkaluja, joten siis piratismia ei olisi jos ei olisi näitä työkalujakaan, työkaluvalmistajat maksaisivat suojelurahat ja tietoverkkojen tekijät toimisivat tekijänoikeusjärjestöjen urkkijoina.
Tässä kohtaa ollaan suurten rahojen äärellä.
Ehkäpä tekijänoikeusjärjestöt ovat oikein oivaltaneet, etteivät ne saa viihdettä myymällä kasvatettua kuluttajien viihdepottia. Sen sijaan on muita potteja kuten vaikka tietoliikenne ja laitteet, ja rahastamalla kymmeniä tai satoja miljardeja maailman teleoperaattoreilta osoittamalla ne leväperäisiksi rikoksen välikappaleiksi, avattiin täysin uusi ansaintakanava. Kun teleoperaattorien tuloksesta leijonanosa tulee yrityksiltä, saadaan ulottamalla rahastus tänne sekä yritysten käyttämien laitteiden hintaan, ulotettua tekijänoikeusmaksut jokaisen maitotölkinkin hintaan pieneltä osaltaan.
Olisikohan näennäisesti pähkähullun mellastuksen takana jotain tämän suuntaista?
Outoa tapauksessa on esimerkiksi se, että teleoperaattori on valittanut oikeudenpäätöksestä ja prosessi on kesken. Siitä huolimatta operaattori määrättiin toteuttamaan alemman oikeusasteen määräämä ei-lainvoimainen “suodatus”. Kyse ei ole aivan vähäpätöisestä asiasta, sillä internetin näennäinenkin
Internetin nörttisektiot ovat jo nauraneet toteutetun suodatuksen tekniselle tehottomuudelle, joten en puutu nyt siihen. Tämän perään on kuitenkin esitetty kysymys siitä, miten pihalla tekijänoikeusjärjestöt oikein ovat kun ne ajavat tällaisia asioita. Eivätkö ne tiedä keinoja tehottomiksi vai mitä tällä oikein tavoitellaan? Käytännössä aina kun tekijänoikeusjärjestöt tekevät tämäntapaisia asioita ja nörtit nauravat, hyökkää esiin joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät jokaista tekijänoikeusjärjestöjen ajamaa asiaa, sillä perusteella, että artisti haluaa korvauksen työstään ja piratismista ei rahaa saa, joten kyse on siis järkevästä hankkeesta lähtökohtaisesti.
Tämä sakki on melko lailla hukassa, tekijänoikeusjärjestöt sen sijaan eivät ole.
Kun katsotaan viihdebisnestä kokonaisuutena, piratismi on sille hyödyksi. Sen kaikille fraktioille ei todennäköisesti ole, mutta kokonaisuutena viihde hyötyy piratismista vaikkei se sitä ikinä ääneen tunnustaisikaan, syistä, joihin palaamme myöhemmin.
Koko piratismi- ja tekijänoikeuskeskustelun ytimessä on bisneksen muuttuminen digitalisoitumisen myötä. Aivan kuten joku aika sitten käydyssä keskustelussa Amazonin tunkemisesta kirjakustantajien tontille, myös muunlaisesta luovasta työstä tai lähinnä sen julkaisusta on poistunut tai poistumassa kapitalistinen elementti. Kun vaikkapa äänilevy piti valmistaa ja kuljettaa kauppoihin ympäri maailmaa julkaistavaksi samana päivänä, tarvittiin pääomaa. Jonkun piti sijoittaa rahaa tähän perustuen pelkkään oletukseen siitä, että levy myy. Tämäntyyppisiä sijoituksia tekevät haluavat oikeutetusti melko suuren osuuden voitoista, sillä bisneksen taloudellinen riski jää pääosin heille jos levy ei myykään.
Kun äänitteiden kauppa bittimuodossa taitaa tänä vuonna ohittaa savikiekkojen kaupan USA:ssa ja paluu ei varmasti ole enää savikiekkomaailmaan, taloudellisten ponnistusten tarve vähenee. Rahaa tarvitaan edelleen markkinointiin, mutta sekin on enemmän hallittavissa oleva rahavirta kuin fyysisen tuotteen valmistus ja kuljetus. Rahoitusta varmasti tarvitaan, mutta sitä voidaan hommata mistä vain. Perinteisen mediajätin asema bisneksen keskiössä on varsin uhattuna.
Kun digitalisointi on muuttanut bisnestä, on outoa, ettei se olisi muuttanut myös bisneksen ansaintalogiikkaa. Tietysti se on sitä muuttanut, mutta tästä puolesta meille kerrotaan varsin vähän. Tekijänoikeusväki vaikenee tästä puolesta syvästi. Uusia ansaintamalleja ovat PR, krääsänmyynti ja tuotesijoittelu, erityisesti jälkimmäinen.
Nykyään on varsin vaikeaa nähdä ison rahan tv-sarjaa, elokuvaa tai musiikkivideota, jossa ei melko suoraan mainostettaisi autoja, lentoyhtiöitä, epäherrasmiesmäisiä urheilutöppösiä, kelloja, kännyköitä, tietokoneita, sitä, tätä ja tuota. Tämän puolen ansaintalogiikka perustuu katsojien määrään, ei maksaneiden katsojien määrään.
Tähän voimme yhdistää pro-tekijänoikeusväki -ajattelijoiden toisinaan toistetun lauselman: tekijä haluaa rahaa. Piratismista rahaa ei heru. Piraattisaitin sulkeminen vähentää piratismia. Tekijä saa lisää rahaa. Ajatusketju on loogisestikin melko kelvoton, sillä asiaan liittymättömistä seikoista tehdään varsin rohkeita johtopäätöksiä. Sisällöllisestikin ajatusketju on poskellaan, sillä ainoa tässä ketjussa totta oleva asia on se, että tekijä haluaa lisää rahaa. Kukapa meistä ei.
Piratismistakin heruu rahaa tuotesijoittelun muodossa. Lisäksi siitä heruu rahaa krääsänmyynnin muodossa, sillä artisti ilman piratismia tuppaa jäämään kovin tuntemattomaksi. Mahdollisuus myydä krääsää tai tunkea itseänsä isolla rahalla hajuveden mainokseen, kasvaa sen mukaan, kuinka tunnettu nimi artisti on. Tässä bisneksessä ei ole mitään merkitystä sillä, onko tunnettuus peräisin levynsä ostaneilta vai piraateilta. Vain brändiarvo ratkaisee. Piraattisaittien sulkeminen ei vähennä piratismia, sillä tekniset estot osaa kiertää kuka vain sellainen, joka osaa asentaa torrent-clientin.
Tekijä ei myöskään saa piratismin vähenemisestä lisää rahaa, sillä valtaosa piratisoidusta tuotannosta on suunnattu ihmisille, joilla ei ole rahaa (=nuoret). He käyttävät jonkun osan taskurahoistaan nallelimsaan, jonkun osan vaatteisiin (joiden myynnistä voi jo joku siivu livahtaa niitä mainostaneen artistin tilille) ja jonkun osan viihteeseen. En usko tämän jakosuhteen oleellisesti olevan tekijänoikeusmafian muokattavissa. Viihdepotti valuu joka tapauksessa tekijänoikeusjärjestöjen edustamiin kohteisiin, mutta vain se.
Jos siis uusimpien rap-artistien tuotantoa ei saada enää netistä ilmaiseksi, se voidaan ostaa, mutta rahaa ei kiertoon tullut lisää mistään. Levyn hinta ja leffalipun hinta on suunnilleen sama, joten sen sijaan käydään elokuvissa vähemmän. Tai konserteissa.
Tekijänoikeusväki voi siis onnistuessaan ainoastaan vähentää toissijaisten ansaintakanaviensa tuottoja kun product placement ei tuota vähemmille katsojille suunnattuna yhtä paljon. Täysin pimentoon jäävät artistit eivät ikinä muutu julkkiksiksi, jotka voivat myydä julkisuusarvoaan.
Minä oletan, että koko tämän ajojahdin tarkoitus on tunkea rahakkaiden tahojen lähituntumaan. Tekijänoikeusväki käyttää jo nyt poskettomasti rahaa oikeusjuttuihin aivan keitä hyvänsä vastaan mistä hyvänsä syystä. Rahaa käydä oikeutta selvästi riittää rajattomasti ja artisti-ressukka maksaa. Vai maksaakohan asemastaan huolestunut viihdeteollisuus? Tässä koko prosessissa, joka on alkanut jo toistakymmentä vuotta sitten, rakennetaan pikku hiljaa mallia, jossa joutavilla ja raskailla oikeusjutuilla persaukisia vastaan hivuttaudutaan lähemmäksi välikäsinä käytettäviä korporaatioita.
Mitäpä jos tavoitteena ei olekaan jahdata yksittäisiä piraatteja vaan saada yleisön ja lainsäätäjän sentimentti muuttumaan siten, että tietoverkkojen tarjoajat, kännykkäoperaattorit, tietokonevalmistajat, kännykkävalmistajat, kovalevyjen ja muistitikkujen valmistajat jne jne jne katsotaan de facto syyllisiksi joka puolella rehottavaan, tuhansia miljardeja olematonta rahaa näennäisesti artisti-ressukoille maksavaan piratismiin? Kaikki piratismi, kuten lukuisat oikeusjutut näyttävätja tulevat näyttämään, käyttää juuri näitä työkaluja, joten siis piratismia ei olisi jos ei olisi näitä työkalujakaan, työkaluvalmistajat maksaisivat suojelurahat ja tietoverkkojen tekijät toimisivat tekijänoikeusjärjestöjen urkkijoina.
Tässä kohtaa ollaan suurten rahojen äärellä.
Ehkäpä tekijänoikeusjärjestöt ovat oikein oivaltaneet, etteivät ne saa viihdettä myymällä kasvatettua kuluttajien viihdepottia. Sen sijaan on muita potteja kuten vaikka tietoliikenne ja laitteet, ja rahastamalla kymmeniä tai satoja miljardeja maailman teleoperaattoreilta osoittamalla ne leväperäisiksi rikoksen välikappaleiksi, avattiin täysin uusi ansaintakanava. Kun teleoperaattorien tuloksesta leijonanosa tulee yrityksiltä, saadaan ulottamalla rahastus tänne sekä yritysten käyttämien laitteiden hintaan, ulotettua tekijänoikeusmaksut jokaisen maitotölkinkin hintaan pieneltä osaltaan.
Olisikohan näennäisesti pähkähullun mellastuksen takana jotain tämän suuntaista?
Eriarvoisuuden kasvu ja siihen tyytyminen
04/01/12 15:26
Presidentti Halonen muistutti uudenvuodenpuheessaan eriarvoisuuden kasvusta.
Samaa teemaa on sivuttu viime aikoina siellä täällä, esimerkiksi Hesarin melko propagandistisen tuloerokirjoitussarjan viitoittamassa sävyssä. Presidentti Halonenkin lie todellisuudessa tarkoittanut juuri tuloeroja, sillä muunlaisen eriarvoisuuden määrä näyttäisi enemmänkin vähentyneen kun esimerkiksi erilaiset vähemmistöt ovat tulleet lähinnä osaksi valtavirtaa eivätkä enää kiinnosta samalla lailla ketään.
Halosen mukaan meidän ei “tarvitse tyytyä” siihen, että tuloerot kasvavat, mutta minä olen melko varma, että tämä asia meille annetaan ylhäältä emmekä voi vaikuttaa siihen mitenkään. Sallikaa minun selittää. Pitkästi.
Tuloeroja tarkastellaan useimmin desiiliajattelulla. Tässä tarkastelussa näyttää siltä, että parhaiten tienaava kymmenys on karkuteillä, mutta tosiasiassa karkuteillä on vain tuon ryhmän pienenpieni osajoukko, joka saa valtavia, usein kertaluontoisia pääomatuloja. 99% kohdalla ei olla mitenkään merkittävästi karkuteillä, vasta 99,99% tai 99,999%:ssa ollaan. Joku joukko siis on karkuteillä, mutta kyse on Suomen mittapuulla sadoista ihmisistä. Onko sata 5,3 miljoonassa niin merkittävä joukko, että siitä kannattaa puhua koko ajan ja syyttää kaikista ongelmista? Desiilitarkastelijat unohtavat usein tämän ja näkevät kymmenesosan olevan karkuteillä, mikä ei yksinkertaisesti ole totta.
Kun tarkastellaan tuota pientä terävintä kärkeä, huomataan, että siellä käy melko suuri vaihtuvuus. Listalta löytyy Erkko ja pari muuta sankaria, jotka saavat suuria pääomatuloja vuodesta toiseen perintöyhtiöistään. Kaikki muut ovat kertaluontoisia suorittajia. Käytännössä yrittäjiä, jotka ovat myyneet firmansa suurella pinolla rahaa. He eivät tienaa joka vuosi näin paljoa vaan kerran elämässään. He eivät ole kummitelleet hyvätuloisten listassa koskaan tätä aikaisemmin vaan ovat tehneet yrityksensä eteen töitä joko palkatta tai pienellä palkalla.
Se, miksi tämä joukko on karkuteillä, ei johdu siitä, että kukaan olisi erityisen ahne, piittaamaton tai ilkeä köyhille. Se johtuu siitä, että yrityksistä maksetaan nykyisin aivan poskettomia summia verrattuna siihen, mitä niistä maksettiin 20 tai 30 vuotta sitten. Toisaalla mainitsin esimerkkinä Mysql:n, josta joku suomalainen ja ruotsalainen sai satoja miljoonia. Ilmaissoftaa tekevä kioski, joka ei kassavirrallaan maksaisi kauppasummaa tuhannessakaan vuodessa. Tällaisesta firmasta ei olisi vuonna 1990 maksanut kukaan viitta miljardia markkaa, jolla olisi saanut pörssistä puolet Suomen metsäteollisuudesta. Jostain syystä siitä oltiin valmiita maksamaan kovin paljon, mutta se ei ole myyjien vika.
Suomalainen myyjä kummitteli yhden vuoden verotilaston kärjessä, mutta mitä sitten? Oleellisesti tässä ei ollut kyseessä mikään luokkavihatilannekaan. Kyseessä ei ollut asetelma, jossa vaikkapa yrityksen pienipalkkaisten työntekijöiden selkänahasta olisi riistetty jotakin. Valtaosa heistä lie ollut osakkeenomistajia ja sai kaupassa siivunsa. Ne, jotka eivät olleet, eivät olisi missään tapauksessa saaneet mitään. Vaikka amerikkalainen ostaja olisi maksanut vain puolet tuosta kauppasummasta, siitä ei olisi herunut äyriäkään lisää kenellekään Suomessa, Amerikassakin tuo raha olisi maksettu osinkoina osakkeenomistajille jos sillä ei olisi ostettu jotain muuta yritystä.
Minä en ole aivan vakuuttunut, että yrityksistä kannattaa maksaa niitä summia, mitä niistä nykyään maksetaan, mutta jos ostaja haluaa äyskäröidä rahojaan sinne tänne, mikäpä siinä. Presidentti Halonen tuskin haluaa kieltää suomalaisia myymästä yrityksiään muuten kuin polkuhintaan, joten eriarvoisuuden kasvua ei varmastikaan taiteta hallinnollisella päätöksellä tällä tavoin.
Verotuksen keinoin asiaan ei myöskään voida puuttua. Verot maksetaan asuinmaahan, ja jos Suomi
olisi verottanut näitä mainittuja yrityskauppatuloja vaikkapa 80-prosenttisesti, olisi ollut täysin selvää, että myyjä olisi muuttanut kaupan toteuttamisen ajaksi Viroon, Ruotsiin, Sveitsiin, Britanniaan, Saksaan tai mihin tahansa muualle, ja tullut takaisin vasta verovuoden vaihduttua tulottomana mutta onnellisena miehenä. Verotuksella voidaan riistoverottaa palkkatuloja ja haluttaessa osinkoja, sillä niiden saaja on sidoksissa turpeeseen. Kertaluontoisen tulon saajat eivät ole, sillä he voivat sopia myyjän kanssa kauppasumman maksamisen ehdot siten, että ehtivät Suomen verottajaa karkuun. Halonen ei siis voi lähestyä asiaa tätäkään kautta.
Tarkastellaan hetkeksi toista ääripäätä, täysin tulottomia ja tukiaisten varassa eläviä. He eivät vaikuta asiaan nollaa pienemmällä luvulla vaan jokainen tienaa vähintään ei-mitään, valtaosa tämän päälle myös perusturvaa. Perusturvaa voidaan toki korottaa, jolloin pienin desiili tienaa enemmän (ja aiheuttaa tuloloukku, sillä silloin he tienaavat paremmin kuin pienipalkkaiset), mutta jos samalla yrityksistä maksettava hinta nousee entisestään, mitään todellista tuloerojen pienenemistä ei tapahdu. Kymmenes desiili on edelleen kovasti karkuteillä, vaikka muut pikkuisen nousivatkin ylöspäin.
Jos poltetaan miljardi vuodessa, saadaan jokaiselle suomalaiselle annetuksi noin 180 euroa. Vaikka oletettaisiin, että näin ihmisten elintaso paranee, tuloero 300 miljoonaa tienaavaan on edelleen huikea eikä se muuttunut miksikään. Tosiasiassa ihmisten elintaso ei edes parane näin, kuten voimme huomata kansantaloustieteen perusoppimäärästä Aku Ankka: kun taivaalta satoi rahaa. Valtaosa maksaisi vain enemmän kun ruuan ja asumisen hinta nousisi.
Kun haitarin alapäässä pienetkin muutokset maksavat miljardeja ja haitarin yläpäässä ollaan laukalla siksi, että yrityskauppojen loppusummat ovat kasvaneet, joudumme todellakin hyväksymään tuloerojen kasvun. Voi olla, että tuloerot pienenevät reippaasti, mutta se johtuu silloin siitä, että yrityskauppoihin palaa realismi ja firmoista aletaan maksaa vähemmän. Onko se hyvä vai paha juttu, siitä en osaa sanoa mitään. Mikään, mitä poliittinen koneisto tekee, ei vaikuta tähän asiaan kuinkaan.
Tai no, voidaan asia tietysti maisemoida. Kiristämällä pääomatulojen verotus äärimmilleen, saadaan näitä pääomatuloja saavat muuttamaan muihin maihin. Tällöin Suomessa tuloerot kaventuvat, sillä näitä myyntivoittoja ei enää tule Suomeen eivätkä ne näy numeroissa. Rahaa toki tulee veroina sisään paljon vähemmän, mutta se saattaa hyvin olla monelle aivan tyydyttävä lopputulos kunhan herroille annetaan oikein isän kädestä.
Jos unohdetaan rikkaat ja desiilit ja keskitytään muihin asioihin, löydetään kyllä tuloeroja, joiden kaventamiseksi voitaisiin tehdä töitä.
Pienituloisuuden ja keskiluokkaisuuden välillä on elämisen laadussa suuri ero. Voisimme ryhtyä miettimään keinoja, joilla Suomesta saataisiin parempi paikka yrityksille, jotta saisimme suomalaisille lisää töitä, jotka keskiluokkaistaisivat osan köyhistä.
Nämä keinot eivät ole poliittisesti kovin suosittuja. Koko sosiaalidemokraattinen yhteiskuntajärjestys perustuu siihen, että keskusjohtoisesti tehdään töitä mielellään suurissa yrityksissä ja neuvotellaan yleissitovat työehtosopimukset suurten konglomeraattien työntekijöille. Osa on liian tyhmiä tai taitamattomia pärjätäkseen tässä, ja heitä elätetään sosiaaliturvalla ja muilla almuilla. Tämän passivoivasta vaikutuksesta on kirjoitettu paljon. Se, onko parempi tehdä töitä pienellä palkalla vai saada pieniä tukiaisia, on ideologinen valinta, ja kun Suomi menettää yksityisen sektorin työpaikkoja eikä haali niitä naapurimaista, se kertoo meille siitä, että korjattavaa on paljon.
Tämä kävelee kuitenkin liian monille varpaille, joten meille syötetään mielikuvia rikkaiden ja köyhien välisestä vastakkainasettelusta, joka ei näiden yrityskauppamiljonäärien tapauksessa ole yksinkertaisesti totta. Se on kuitenkin vahva mielikuva ja sitä ylläpidetään aktiivisesti. Kansa haluaa kuulla, että herrat heitä riistävät, ja siksi tätä tarinaa kerrotaan kansalle, sillä se myy hyvin.
Taloudellisen eriarvoisuuden kasvua joudumme sietämään, mutta se mitä meidän ei tarvitse sietää, on valehtelu ja propaganda.
Samaa teemaa on sivuttu viime aikoina siellä täällä, esimerkiksi Hesarin melko propagandistisen tuloerokirjoitussarjan viitoittamassa sävyssä. Presidentti Halonenkin lie todellisuudessa tarkoittanut juuri tuloeroja, sillä muunlaisen eriarvoisuuden määrä näyttäisi enemmänkin vähentyneen kun esimerkiksi erilaiset vähemmistöt ovat tulleet lähinnä osaksi valtavirtaa eivätkä enää kiinnosta samalla lailla ketään.
Halosen mukaan meidän ei “tarvitse tyytyä” siihen, että tuloerot kasvavat, mutta minä olen melko varma, että tämä asia meille annetaan ylhäältä emmekä voi vaikuttaa siihen mitenkään. Sallikaa minun selittää. Pitkästi.
Tuloeroja tarkastellaan useimmin desiiliajattelulla. Tässä tarkastelussa näyttää siltä, että parhaiten tienaava kymmenys on karkuteillä, mutta tosiasiassa karkuteillä on vain tuon ryhmän pienenpieni osajoukko, joka saa valtavia, usein kertaluontoisia pääomatuloja. 99% kohdalla ei olla mitenkään merkittävästi karkuteillä, vasta 99,99% tai 99,999%:ssa ollaan. Joku joukko siis on karkuteillä, mutta kyse on Suomen mittapuulla sadoista ihmisistä. Onko sata 5,3 miljoonassa niin merkittävä joukko, että siitä kannattaa puhua koko ajan ja syyttää kaikista ongelmista? Desiilitarkastelijat unohtavat usein tämän ja näkevät kymmenesosan olevan karkuteillä, mikä ei yksinkertaisesti ole totta.
Kun tarkastellaan tuota pientä terävintä kärkeä, huomataan, että siellä käy melko suuri vaihtuvuus. Listalta löytyy Erkko ja pari muuta sankaria, jotka saavat suuria pääomatuloja vuodesta toiseen perintöyhtiöistään. Kaikki muut ovat kertaluontoisia suorittajia. Käytännössä yrittäjiä, jotka ovat myyneet firmansa suurella pinolla rahaa. He eivät tienaa joka vuosi näin paljoa vaan kerran elämässään. He eivät ole kummitelleet hyvätuloisten listassa koskaan tätä aikaisemmin vaan ovat tehneet yrityksensä eteen töitä joko palkatta tai pienellä palkalla.
Se, miksi tämä joukko on karkuteillä, ei johdu siitä, että kukaan olisi erityisen ahne, piittaamaton tai ilkeä köyhille. Se johtuu siitä, että yrityksistä maksetaan nykyisin aivan poskettomia summia verrattuna siihen, mitä niistä maksettiin 20 tai 30 vuotta sitten. Toisaalla mainitsin esimerkkinä Mysql:n, josta joku suomalainen ja ruotsalainen sai satoja miljoonia. Ilmaissoftaa tekevä kioski, joka ei kassavirrallaan maksaisi kauppasummaa tuhannessakaan vuodessa. Tällaisesta firmasta ei olisi vuonna 1990 maksanut kukaan viitta miljardia markkaa, jolla olisi saanut pörssistä puolet Suomen metsäteollisuudesta. Jostain syystä siitä oltiin valmiita maksamaan kovin paljon, mutta se ei ole myyjien vika.
Suomalainen myyjä kummitteli yhden vuoden verotilaston kärjessä, mutta mitä sitten? Oleellisesti tässä ei ollut kyseessä mikään luokkavihatilannekaan. Kyseessä ei ollut asetelma, jossa vaikkapa yrityksen pienipalkkaisten työntekijöiden selkänahasta olisi riistetty jotakin. Valtaosa heistä lie ollut osakkeenomistajia ja sai kaupassa siivunsa. Ne, jotka eivät olleet, eivät olisi missään tapauksessa saaneet mitään. Vaikka amerikkalainen ostaja olisi maksanut vain puolet tuosta kauppasummasta, siitä ei olisi herunut äyriäkään lisää kenellekään Suomessa, Amerikassakin tuo raha olisi maksettu osinkoina osakkeenomistajille jos sillä ei olisi ostettu jotain muuta yritystä.
Minä en ole aivan vakuuttunut, että yrityksistä kannattaa maksaa niitä summia, mitä niistä nykyään maksetaan, mutta jos ostaja haluaa äyskäröidä rahojaan sinne tänne, mikäpä siinä. Presidentti Halonen tuskin haluaa kieltää suomalaisia myymästä yrityksiään muuten kuin polkuhintaan, joten eriarvoisuuden kasvua ei varmastikaan taiteta hallinnollisella päätöksellä tällä tavoin.
Verotuksen keinoin asiaan ei myöskään voida puuttua. Verot maksetaan asuinmaahan, ja jos Suomi
Tarkastellaan hetkeksi toista ääripäätä, täysin tulottomia ja tukiaisten varassa eläviä. He eivät vaikuta asiaan nollaa pienemmällä luvulla vaan jokainen tienaa vähintään ei-mitään, valtaosa tämän päälle myös perusturvaa. Perusturvaa voidaan toki korottaa, jolloin pienin desiili tienaa enemmän (ja aiheuttaa tuloloukku, sillä silloin he tienaavat paremmin kuin pienipalkkaiset), mutta jos samalla yrityksistä maksettava hinta nousee entisestään, mitään todellista tuloerojen pienenemistä ei tapahdu. Kymmenes desiili on edelleen kovasti karkuteillä, vaikka muut pikkuisen nousivatkin ylöspäin.
Jos poltetaan miljardi vuodessa, saadaan jokaiselle suomalaiselle annetuksi noin 180 euroa. Vaikka oletettaisiin, että näin ihmisten elintaso paranee, tuloero 300 miljoonaa tienaavaan on edelleen huikea eikä se muuttunut miksikään. Tosiasiassa ihmisten elintaso ei edes parane näin, kuten voimme huomata kansantaloustieteen perusoppimäärästä Aku Ankka: kun taivaalta satoi rahaa. Valtaosa maksaisi vain enemmän kun ruuan ja asumisen hinta nousisi.
Kun haitarin alapäässä pienetkin muutokset maksavat miljardeja ja haitarin yläpäässä ollaan laukalla siksi, että yrityskauppojen loppusummat ovat kasvaneet, joudumme todellakin hyväksymään tuloerojen kasvun. Voi olla, että tuloerot pienenevät reippaasti, mutta se johtuu silloin siitä, että yrityskauppoihin palaa realismi ja firmoista aletaan maksaa vähemmän. Onko se hyvä vai paha juttu, siitä en osaa sanoa mitään. Mikään, mitä poliittinen koneisto tekee, ei vaikuta tähän asiaan kuinkaan.
Tai no, voidaan asia tietysti maisemoida. Kiristämällä pääomatulojen verotus äärimmilleen, saadaan näitä pääomatuloja saavat muuttamaan muihin maihin. Tällöin Suomessa tuloerot kaventuvat, sillä näitä myyntivoittoja ei enää tule Suomeen eivätkä ne näy numeroissa. Rahaa toki tulee veroina sisään paljon vähemmän, mutta se saattaa hyvin olla monelle aivan tyydyttävä lopputulos kunhan herroille annetaan oikein isän kädestä.
Jos unohdetaan rikkaat ja desiilit ja keskitytään muihin asioihin, löydetään kyllä tuloeroja, joiden kaventamiseksi voitaisiin tehdä töitä.
Pienituloisuuden ja keskiluokkaisuuden välillä on elämisen laadussa suuri ero. Voisimme ryhtyä miettimään keinoja, joilla Suomesta saataisiin parempi paikka yrityksille, jotta saisimme suomalaisille lisää töitä, jotka keskiluokkaistaisivat osan köyhistä.
Nämä keinot eivät ole poliittisesti kovin suosittuja. Koko sosiaalidemokraattinen yhteiskuntajärjestys perustuu siihen, että keskusjohtoisesti tehdään töitä mielellään suurissa yrityksissä ja neuvotellaan yleissitovat työehtosopimukset suurten konglomeraattien työntekijöille. Osa on liian tyhmiä tai taitamattomia pärjätäkseen tässä, ja heitä elätetään sosiaaliturvalla ja muilla almuilla. Tämän passivoivasta vaikutuksesta on kirjoitettu paljon. Se, onko parempi tehdä töitä pienellä palkalla vai saada pieniä tukiaisia, on ideologinen valinta, ja kun Suomi menettää yksityisen sektorin työpaikkoja eikä haali niitä naapurimaista, se kertoo meille siitä, että korjattavaa on paljon.
Tämä kävelee kuitenkin liian monille varpaille, joten meille syötetään mielikuvia rikkaiden ja köyhien välisestä vastakkainasettelusta, joka ei näiden yrityskauppamiljonäärien tapauksessa ole yksinkertaisesti totta. Se on kuitenkin vahva mielikuva ja sitä ylläpidetään aktiivisesti. Kansa haluaa kuulla, että herrat heitä riistävät, ja siksi tätä tarinaa kerrotaan kansalle, sillä se myy hyvin.
Taloudellisen eriarvoisuuden kasvua joudumme sietämään, mutta se mitä meidän ei tarvitse sietää, on valehtelu ja propaganda.