Jan 2011
Vihreä onnellisuusmittari
31/01/11 14:13
Vihreät haluaa seuraavan hallituksen ohjelmaan jonkunnäköisen onnellisuusmittarin käyttöönoton. Tämä on melko tyylipuhdasta vihreää retoriikkaa, jota kannattaa tarkastella ja yrittää ymmärtää, ja sen jälkeen heittää ajatuksella kuikkaa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
sveitsiläiset ovat aivan riittävän onnellisia ja hyvinvoivia, vaikka maassa ei riistoveroteta ihmisiä eikä yrityksiä. Vihreiden mukaan onnellisuuteen vaikuttaa edistävästi kireä verotus, tasainen tulonjako, työnteko ja ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Sveitsin tapauksessa toteutuu vain kaksi viimeistä, mikä panee miettimään, että tämä perustelu saattaa olla tuulesta temmattu.
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
Comments
Mahdollisuus. Ja mahdollisuus sössiä.
30/01/11 13:44
Tunisiasta alkanut arabimaiden vallankumousliikehdintä on nähtävissä suureksi mahdollisuudeksi, mutta tämä mahdollisuus voidaan sössiä aivan kuten kaikki muutkin mahdollisuudet.
Pohjois-Afrikan arabimaita ja oikeastaan kaikkia muitakin arabimaita hallitaan toivottoman autoritäärisesti, nepotistisesti ja korruptoituneesti. Tämä on osaltaan syy siihen, että työttömyysaste on 70 prosenttia ja jengiä pukkaa Eurooppaan turvapaikanhakijaeläteiksi enemmän kuin kukaan viitsii katsella. Nykyiset hallinnot näyttävät olevan kyvyttömiä minkäännäköisen hyvinvoinnin luomiseen, joten koulutetut lähtevät siirtolaisiksi USA:an ja kouluttamattomat eläteiksi Eurooppaan. Aivovuoto pitää huolen siitä, ettei mitään kehitystä tapahdu tulevaisuudessakaan.
Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan ongelma tai tuleva konflikti Euroopan kanssa ei liity uskontoon vaan köyhyyteen. Euroopan vinkkelistä olisi monella tapaa hyödyllistä, jos nämä maat pääsisivät jonkunnäköisen demokraattisen prosessin alkuun ja niissä syntyisi kansalaisyhteiskunta, joka suvaitsee muutakin kuin vallankahvan nöyristelyä. Se, että väki on lähtenyt kaduille, kertoo meille siitä, että ihmiset viimein uskaltavat tehdä jotakin sen sijaan, että nielevät kaiken.
Onnistuminen koko hallinnon vaihtamisessa Tunisiassa ja hallituksen vaihtamisessa Egyptissä kertoo siitä, että vallankahva joutuu ottamaan protestit vakavasti eikä pysty vain väkivallalla niitä enää nitistämään.
Tällaiseen liikehdintään liittyy tietysti myös riskejä. Franz Kafka on lausunut oivallisesti “every revolution evaporates and leaves behind only the slime of a new bureaucracy”.
Millainen hallinto näihin maihin syntyy rähinän seurauksena? Tunisiassa rähinällä ei ollut varsinaista koordinaattoria tai uutta johtajakandidaattia. Egyptissä Mohammed ElBaradei näyttäisi olevan tällainen keulakuva, ja koulutettuna ja kansainvälisissä tehtävissä vaikuttaneena ei ehkä mitenkään mahdoton jos vallankahvaan tulee livahtaneeksi.
Uusi hallinto tuskin voi olla korruption ja nepotismin osalta huonompi kuin nykyinenkään, joten suunta on tässä mielessä vain ylöspäin. Jos kuitenkaan mikään oleellisesti ei muutu, on tuloksena jompi kumpi kahdesta tiestä: yleinen apatia, joka pysäyttää kansalaisyhteiskuntakehityksen alkuunsa. Tai sitten tuloksena on Thaimaan tie, jossa kadulla rähisevä punapaitainen roskaväki syrjäyttää keltapaitaisten valitseman pomon kerran vuodessa ja puolen vuoden kuluttua tästä keltapaitainen roskaväki syrjäyttää punapaitaisten junttaaman pomon. Loputon rähinän kierre ei anna kenellekään vallankahvassa aikaa uudistaa mitään vaikka valituksi tulisi jonkun kerran vahingossa hyväkin hallinto.
Toinen ongelma ovat islamistit. Pappisvalta on kaikkein huonoin lukuisista tavoista järjestää jonkun maan tai alueen hallinto. Muitakin huonoja tapoja on, mutta tämä on kaikista huonoin. Mandaattinsa jumalalta saavaa sakkia ei nimittäin voi syrjäyttää mitenkään ilman runsasta verenvuodatusta, ja kun jumala kuiskii partasuiden korviin totuuksia, on täysin mahdotonta rakentaa demokratiaa tai mitään muutakaan kansalaisten tapaa vaikuttaa. Demokratiaa on melko onnistuneesti rakennettu jopa sotilasvallan suojissa, vaikka sotilasvaltakin on huono tapa hallita. Sotilaat ovat kuitenkin väistyneet vallankahvasta joskus vapaaehtoisestikin, papit eivät koskaan.
Nähtäväksi jää. Egypti on tässä avainasemassa, sillä noin puolet maailman arabeista asuu siellä. Jos Egypti valuu islamistien komentoon, sama tie on edessä naapureissakin. Jos taas Egypti onnistuu valitsemaan hieman demokraattisemman hallinnon, paine siirtyy Afrikasta varsin joutuisasti Lähi-Itään. Arabian niemimaan yksinvaltiudet eivät ehkä olekaan niin ikuisia kuin on kuviteltu. Arabimaihin kuulumattomassa Iranissa papisto on vallassa ja tarvitaan vallankumous minkäännäköisen kehityksen käynnistämiseksi. Iran on valtiona tässä mielessä muutenkin mielenkiintoinen, sillä siellä väki on hieman koulutetumpaa kuin kulmakunnan muissa valtioissa ja maalla on historiallisesti ollut sangen läheisiä siteitä Eurooppaan.
Islamistit näkevät vallankumouksissa tilaisuutensa. Oikein tai väärin, Egyptissä islamistit on pidetty ojennuksessa ja hirtetty jengiä vapautuneesti jos rupeavat ryppyilemään. Tätä ei ole tehty pyyteettömästi vaan vanha valta on poistanut kilpailijoita markkinoilta, mutta samalla on estetty kaikkein huonoimman vaihtoehdon toteutuminen. Nyt muslimiveljeskunta on avoimesti osana Egyptin rähinää ja se yrittää varmasti saada valtaa itselleen. Katuparlamentin ongelma on siinä, että se voi nostaa valtaan melkein kenet hyvänsä kun taas demokraattinen prosessi karsii hulluimmat pois.
Pohjois-Afrikan arabimaita ja oikeastaan kaikkia muitakin arabimaita hallitaan toivottoman autoritäärisesti, nepotistisesti ja korruptoituneesti. Tämä on osaltaan syy siihen, että työttömyysaste on 70 prosenttia ja jengiä pukkaa Eurooppaan turvapaikanhakijaeläteiksi enemmän kuin kukaan viitsii katsella. Nykyiset hallinnot näyttävät olevan kyvyttömiä minkäännäköisen hyvinvoinnin luomiseen, joten koulutetut lähtevät siirtolaisiksi USA:an ja kouluttamattomat eläteiksi Eurooppaan. Aivovuoto pitää huolen siitä, ettei mitään kehitystä tapahdu tulevaisuudessakaan.
Lähi-Idän ja Pohjois-Afrikan ongelma tai tuleva konflikti Euroopan kanssa ei liity uskontoon vaan köyhyyteen. Euroopan vinkkelistä olisi monella tapaa hyödyllistä, jos nämä maat pääsisivät jonkunnäköisen demokraattisen prosessin alkuun ja niissä syntyisi kansalaisyhteiskunta, joka suvaitsee muutakin kuin vallankahvan nöyristelyä. Se, että väki on lähtenyt kaduille, kertoo meille siitä, että ihmiset viimein uskaltavat tehdä jotakin sen sijaan, että nielevät kaiken.
Tällaiseen liikehdintään liittyy tietysti myös riskejä. Franz Kafka on lausunut oivallisesti “every revolution evaporates and leaves behind only the slime of a new bureaucracy”.
Millainen hallinto näihin maihin syntyy rähinän seurauksena? Tunisiassa rähinällä ei ollut varsinaista koordinaattoria tai uutta johtajakandidaattia. Egyptissä Mohammed ElBaradei näyttäisi olevan tällainen keulakuva, ja koulutettuna ja kansainvälisissä tehtävissä vaikuttaneena ei ehkä mitenkään mahdoton jos vallankahvaan tulee livahtaneeksi.
Uusi hallinto tuskin voi olla korruption ja nepotismin osalta huonompi kuin nykyinenkään, joten suunta on tässä mielessä vain ylöspäin. Jos kuitenkaan mikään oleellisesti ei muutu, on tuloksena jompi kumpi kahdesta tiestä: yleinen apatia, joka pysäyttää kansalaisyhteiskuntakehityksen alkuunsa. Tai sitten tuloksena on Thaimaan tie, jossa kadulla rähisevä punapaitainen roskaväki syrjäyttää keltapaitaisten valitseman pomon kerran vuodessa ja puolen vuoden kuluttua tästä keltapaitainen roskaväki syrjäyttää punapaitaisten junttaaman pomon. Loputon rähinän kierre ei anna kenellekään vallankahvassa aikaa uudistaa mitään vaikka valituksi tulisi jonkun kerran vahingossa hyväkin hallinto.
Toinen ongelma ovat islamistit. Pappisvalta on kaikkein huonoin lukuisista tavoista järjestää jonkun maan tai alueen hallinto. Muitakin huonoja tapoja on, mutta tämä on kaikista huonoin. Mandaattinsa jumalalta saavaa sakkia ei nimittäin voi syrjäyttää mitenkään ilman runsasta verenvuodatusta, ja kun jumala kuiskii partasuiden korviin totuuksia, on täysin mahdotonta rakentaa demokratiaa tai mitään muutakaan kansalaisten tapaa vaikuttaa. Demokratiaa on melko onnistuneesti rakennettu jopa sotilasvallan suojissa, vaikka sotilasvaltakin on huono tapa hallita. Sotilaat ovat kuitenkin väistyneet vallankahvasta joskus vapaaehtoisestikin, papit eivät koskaan.
Nähtäväksi jää. Egypti on tässä avainasemassa, sillä noin puolet maailman arabeista asuu siellä. Jos Egypti valuu islamistien komentoon, sama tie on edessä naapureissakin. Jos taas Egypti onnistuu valitsemaan hieman demokraattisemman hallinnon, paine siirtyy Afrikasta varsin joutuisasti Lähi-Itään. Arabian niemimaan yksinvaltiudet eivät ehkä olekaan niin ikuisia kuin on kuviteltu. Arabimaihin kuulumattomassa Iranissa papisto on vallassa ja tarvitaan vallankumous minkäännäköisen kehityksen käynnistämiseksi. Iran on valtiona tässä mielessä muutenkin mielenkiintoinen, sillä siellä väki on hieman koulutetumpaa kuin kulmakunnan muissa valtioissa ja maalla on historiallisesti ollut sangen läheisiä siteitä Eurooppaan.
Islamistit näkevät vallankumouksissa tilaisuutensa. Oikein tai väärin, Egyptissä islamistit on pidetty ojennuksessa ja hirtetty jengiä vapautuneesti jos rupeavat ryppyilemään. Tätä ei ole tehty pyyteettömästi vaan vanha valta on poistanut kilpailijoita markkinoilta, mutta samalla on estetty kaikkein huonoimman vaihtoehdon toteutuminen. Nyt muslimiveljeskunta on avoimesti osana Egyptin rähinää ja se yrittää varmasti saada valtaa itselleen. Katuparlamentin ongelma on siinä, että se voi nostaa valtaan melkein kenet hyvänsä kun taas demokraattinen prosessi karsii hulluimmat pois.
Nettirasistit kyykkyyn
26/01/11 11:33
Vähemmistövaltuutettu haluaa rikoslakiin ehdotettua järeämpiä muutoksia, jotta “voidaan puuttua nettirasismiin”.
Tämä tarvitsee todella järeitä muutoksia rikoslakiin ja kenties jopa perustuslakiin ainakin lopulta. Oleellinen ongelma nousee nimittäin siitä, että rasismi ei ole rikos eikä myöskään joku sen hikinörtimpi variantti nettirasismi.
Laki kieltää syrjinnän mm. etnisin perustein kuten sen tuleekin kieltää, mutta se ei kiellä rasistista ajatusta tai julkaisua. Netissä julkistettu rasismi on erityisen “turvallinen” kohde, sillä netissä on vaikea syrjiä ketään millään perusteella, joten rasismin ilmentäminen siellä johtaa harvoin mihinkään todellisiin rikollisiin tekoihin. Myös rikokseen yllyttäminen on kielletty jo nyt, joten jos joku rasisminsa puuskassa ryhtyy masinoimaan liikkeelle pesäpallomailajengiä tai edes kehottaa syrjimään mutakuonoja vaikkapa työhönotossa, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön aikana.
Näiden lisäksi on kielletty hieman epämääräisempi “kiihottaminen kansanryhmää vastaan”, joka on jo nyt muodostunut hanttipakan patasorsaksi kaikennäköisessä ulkomaalaisia liippaavassa keskustelussa. Oikeuslaitos näyttää ottaneen asiaan melko jäyhän kannan, sillä
tuomioita on jaettu hyvin kitsaasti. Vaikuttaa siltä, että oikeudet vaativat asiassa näyttöä rikoksen tapahtumisesta, mikä voidaan katsoa oikeuslaitokselle ansioksi. Pehmeitä puheita ja sinänsä herjaavia syytöksiä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan alkaa kuulua heti kun turvapaikanhakijakeskustelu hieman kuumenee ja joku kaltaiseni Greenwichin Führer ehdottaa lakien muuttamista niin, ettei turvapaikanhakijoita Suomeen juurikaan tule ja oleskelulupia saa kukaan muu kuin varsinaisen poliittisen turvapaikan tarvitsija.
Mitä Biaudet siis tämän päälle haluaa? Tässä on jo aseita vaikka mihin. Syrjintä on rikos. Rikokseen yllyttäminen on rikos. Yleinen jonkun etnisen ryhmän mustamaalaaminen on rikos paitsi valtaväestön. Minkä vielä pitäisi olla rikos, että “nettirasismi saataisiin kuriin”?
Minä en keksi tavoitteen saavuttamiseksi mitään muuta keinoa kuin se, että kriminalisoidaan rasismi, sillä kaikki muut askeleet on jo otettu. Rasismi ei välttämättä ole erityisen järkevä aate, mutta viimeksi taisimme tehdä aatteista rikollisia 30-luvulla kun kiellettiin kommunismi, eikä sekään johtanut mihinkään muuhun kuin kommunistien suureen vaalivoittoon sen jälkeen kun kommunistit eivät enää olleet kiellettyjen listalla.
En kaipaa Suomeen yhtäkään Biaudetia, joka kertoo meille omaan arvomaailmaansa nojaten, mitkä aatteet ovat hyviä ja mitkä aatteet pahoja. Tämä ei kuulu valtiovallan tehtäviin ensinkään. Biaudet näyttää ottaneen tiikerinloikan uuden, paremman ihmisen jalostamisen pimeille poluille ja tästä on seurannut maailmanhistoriassa aivan yhtä vähän hyvää kuin aatteiden kieltämisestäkin. Biaudet voi käyttää sananvapauttaan kertomalla meille, mitä mieltä hän on rasismista tai jostakin muusta aatteesta, mutta vaatimus muuttaa tämän pohjalta lainsäädäntöä edustaa minulle kelpaamatonta holhoamista.
Olisikohan sittenkin kannattanut noudattaa vähemmistövaltuutetun valinnassa kelpoisuuskriteerejä eikä jo ennen valintaprosessia ilmoittaa, että kriteerit eivät koske tätä yhtä hakijaa, joka valitaan mahdollisista muista hakijoista riippumatta, koska sattuu edustamaan oikeaa puoluetta?
Tämä tarvitsee todella järeitä muutoksia rikoslakiin ja kenties jopa perustuslakiin ainakin lopulta. Oleellinen ongelma nousee nimittäin siitä, että rasismi ei ole rikos eikä myöskään joku sen hikinörtimpi variantti nettirasismi.
Laki kieltää syrjinnän mm. etnisin perustein kuten sen tuleekin kieltää, mutta se ei kiellä rasistista ajatusta tai julkaisua. Netissä julkistettu rasismi on erityisen “turvallinen” kohde, sillä netissä on vaikea syrjiä ketään millään perusteella, joten rasismin ilmentäminen siellä johtaa harvoin mihinkään todellisiin rikollisiin tekoihin. Myös rikokseen yllyttäminen on kielletty jo nyt, joten jos joku rasisminsa puuskassa ryhtyy masinoimaan liikkeelle pesäpallomailajengiä tai edes kehottaa syrjimään mutakuonoja vaikkapa työhönotossa, tapahtuu rötös jo nykyisenkin lainsäädännön aikana.
Näiden lisäksi on kielletty hieman epämääräisempi “kiihottaminen kansanryhmää vastaan”, joka on jo nyt muodostunut hanttipakan patasorsaksi kaikennäköisessä ulkomaalaisia liippaavassa keskustelussa. Oikeuslaitos näyttää ottaneen asiaan melko jäyhän kannan, sillä
Mitä Biaudet siis tämän päälle haluaa? Tässä on jo aseita vaikka mihin. Syrjintä on rikos. Rikokseen yllyttäminen on rikos. Yleinen jonkun etnisen ryhmän mustamaalaaminen on rikos paitsi valtaväestön. Minkä vielä pitäisi olla rikos, että “nettirasismi saataisiin kuriin”?
Minä en keksi tavoitteen saavuttamiseksi mitään muuta keinoa kuin se, että kriminalisoidaan rasismi, sillä kaikki muut askeleet on jo otettu. Rasismi ei välttämättä ole erityisen järkevä aate, mutta viimeksi taisimme tehdä aatteista rikollisia 30-luvulla kun kiellettiin kommunismi, eikä sekään johtanut mihinkään muuhun kuin kommunistien suureen vaalivoittoon sen jälkeen kun kommunistit eivät enää olleet kiellettyjen listalla.
En kaipaa Suomeen yhtäkään Biaudetia, joka kertoo meille omaan arvomaailmaansa nojaten, mitkä aatteet ovat hyviä ja mitkä aatteet pahoja. Tämä ei kuulu valtiovallan tehtäviin ensinkään. Biaudet näyttää ottaneen tiikerinloikan uuden, paremman ihmisen jalostamisen pimeille poluille ja tästä on seurannut maailmanhistoriassa aivan yhtä vähän hyvää kuin aatteiden kieltämisestäkin. Biaudet voi käyttää sananvapauttaan kertomalla meille, mitä mieltä hän on rasismista tai jostakin muusta aatteesta, mutta vaatimus muuttaa tämän pohjalta lainsäädäntöä edustaa minulle kelpaamatonta holhoamista.
Olisikohan sittenkin kannattanut noudattaa vähemmistövaltuutetun valinnassa kelpoisuuskriteerejä eikä jo ennen valintaprosessia ilmoittaa, että kriteerit eivät koske tätä yhtä hakijaa, joka valitaan mahdollisista muista hakijoista riippumatta, koska sattuu edustamaan oikeaa puoluetta?
Pysähtyneisyyden aika
25/01/11 11:58
Mari Kiviniemi, oikeastaan kaikki muutkin puoluejohtajat ja tänään myös Hesarin pääkirjoitustoimittaja vaativat Suomeen “yhteiskuntasopimusta”, jolla maa pelastetaan.
Minä väitän, että tällaista sopimusta ei tarvita vaan se olisi
syntyessään jopa vahingollinen.
Jossain olosuhteissa tällainen sopimus on voinut olla paikallaan, mutta nykyisessä maailman ajassa se estäisi ongelmien korjaamisen ja aiheuttaisi niitä joihinkin uusiin paikkoihin. Sallikaa minun selittää.
Sopimuksen pitäisi kattaa palkat ja velvoittaa yritykset tekemään jotain investointeja. Samalla pitäisi sopia eläkkeistä ja melkein kaikesta muustakin. Uskooko joku, että tällainen sopimus oikeasti voidaan synnyttää, sillä se pitäisi synnyttää nopeasti? Perusturvan uudistamiskomitea istui kolme vuotta eikä saanut aikaiseksi mitään. Eläkeasiassa ei ole tapahtunut mitään liikahtamista bunkkereista. Elinkeinoelämä on erityisesti halunnut luopua keskitetyistä tuloratkaisuista, joten mikä motiivi heillä on niihin palata? Ammattiliitot näkisivät jokaisen keskustelunaiheen mahdollisuutena iltalypsää jotakin lisäetuja joitakin myönnytyksiä vastaan, ja jotta vahvat liitot saadaan mukaan ylipäätään, palkankorotusten pitää olla melko suuria.
Jos Suomesta pitäisi etsiä erityisiä ongelmia, niitä löytyy nähdäkseni kaksi ja puoli: Ensimmäinen on julkistalouden vaje, joka on rakenteellista laatua. Toinen on persaukinen ja kuluttamaan kykenemätön keskiluokka ja puolikas on liian pienet tuloerot, sillä se liittyy edelliseen.
Mitään näistä asioista ei korjata antamalla kaikille samansuuruiset palkankorotukset vuosikausia peräkkäin.
Julkisella sektorilla työskentelee kohtapuoleen enemmän väkeä kuin yksityisellä sektorilla. Kun mitkään tervehdyttämis- ja järkeistämistoimet eivät tunnu tulevan kyseeseen poliittisesti mahdottomina, julkinen sektori pitää näivettää tarjoamalla seuraavat kymmenen vuotta nollalinjaa kaikille muille paitsi välttämättömiksi katsotuille avainalojen etulinjalle (lääkärit, poliisit, opettajat jne). Kun julkisen sektorin työ muuttuu kaikkialla muualla ajan kanssa huonosti palkatuksi, sinne on vaikeaa tai mahdotonta saada työntekijöitä. Tämän on pakko käynnistää jotakin rationalisointihankkeita, joissa lisätään automaatiota ja lopetetaan turhimpien töiden tekeminen tykkänään, sillä niihin ei riitä tekijöitä.
Yksityisellä sektorilla rahaa ei saada palkkoina ulos optimaalisia määriä, sillä kaikennäköiset yleissitovat ja muut sopimukset tehdään lähinnä heikoimpien maksukyvyn mukaan. On sitten kyse paikallisesta sopimisesta, henkilökohtaisesta palkkaneuvottelusta tai jonkun alan työehtosopimuksesta, on aivan selvää, että joissain paikoissa on varaa maksaa enemmän kuin toisissa. Jos tätä ei huomioida vaan ryhdytään tekemään koko yhteiskunnan kattavia yhteiskuntasopimuksia, rahaa saadaan kiertoon kokonaisuutta ajatellen vähemmän niistä firmoista, joilla olisi varaa maksaa hieman enemmänkin.
Yritysten sitouttaminen investointeihin on kuollut kirjain, sillä tätä ei voida valvoa mitenkään eikä ole lakia, jolla voidaan yleisesti tähän velvoittaa. Jos erityisesti joistain hankkeista sovitaan, voisi ajatella, että kyseessä olisi sopimusoikeudellinen asia, mutta epäselväksi jää, keiden tuo sopimus pitäisi
allekirjoittaa, kuka olisi vahingon kärsijä ja kenellä olisi oikeus korvauksiin, sillä hanke olisi kuitenkin keskusjärjestöjen välinen.
Elinkeinoelämän keskusjärjestöllä ei ole mitään mandaattia velvoittaa jäsenyrityksiään investoimaan, sillä investointipäätökset ovat lain mukaan vähintäänkin yhtiön toimivan johdon tai hallituksen asioita ja suuremmissa tapauksissa ehkä jopa yhtiökokousasioita. Vaikka EK sanoo kuinka, että nyt te rakennatte tehtaan tuonne mutta yritysten omistajat eivät halua niin tehdä, EK:lla tai oikeuslaitoksella ei ole mitään keinoja pakottaa näin tekemään.
Muutenkin tuntuu ajatuksena järjettömältä, että yritykset pakotettaisiin rakentamaan kannattamattomia yksiköitä vääriin paikkoihin, sillä vaikka nuo yksiköt rakennettaisiin, seuraava saneeraaja ampuisi ne oitis alas ja sen jälkeen maakunnissa olisi jälleen lisää tyhjiä teollisuushalleja, joista yritettäisiin tehdä kylpylöitä venäläisille. Olisikohan kannattanut rakentaa se kylpylä saman tien jos kerran se oli hyvää bisnestä?
Poliittisen elämän sitominen tällaiseen sopimukseen siirtäisi jälleen uusia asioita poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin ja sementoisi vanhat, jotka tässä nakkisuojassa jo ovat. Kun sopimuksessa sovittaisiin kaikesta, ainut, jolta noudattamista todella edellytettäisiin, olisi nimenomaan hallitus ja poliittinen järjestelmä.
Minä näen asian niin. että lähiaikoina tarvitaan ketteryyttä eikä pysähtyneisyyttä. Maailma voi muuttua ympärillä nopeastikin talousasioissa ja vähän muissakin. Tällöin ollaan kestämättömässä tilanteessa, jos yritykset pakotetaan noudattamaan Gosplanin tekemää viisivuotissuunnitelmaa, vaikka sillä ei ole mitään menestymisen ja hyvän bisneksen mahdollisuuksia muuttuneessa tilanteessa. Palkansaajat sidotaan pienten palkankorotusten köyhyysloukkuun jos/kun inflaatio
lähtee setelipainon takia vielä rivakammalle laukalle, huolimatta siitä, että osa palkansaajista työskentelee hyvin menestyvissä ja tilanteen oikein oivaltaneissa yrityksissä ja toimialoilla. Valtiolta otettaisiin pois kaikki keinot tarttua mitenkään huoltosuhteen heikkenemiseen, eläkejärjestelmän romahtamiseen ja sensellaisiin pikkuasioihin jos sattuvat eteen osumaan, sillä asiat on sovittu yhteiskuntasopimuksessa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää ottaa lisää velkaa.
Yhteiskuntasopimuksen iso vika on sekin, että se jarruttaa rakennemuutosta, jollainen Suomessa selvästi on käynnissä ja joka tarvitaan. Suomi on muuttumassa jälkijunassa teollisuusvaltiosta palveluvaltioksi ja tämä tarkoittaa sitä, että teollisuus näivettyy. Kukoistavatko palvelualat, se jää nähtäväksi. Yhteiskuntasopimus ei niitä auta, sillä palveluviennissä pääsääntöisesti katteet ovat kohdallaan eikä ole mitään väliä, onko palkankorotus kaksi vai viisi prosenttia. Jos teollisuuden annetaan mennä konkurssiin yhteiskuntasopimusten takia sen sijaan, että suomalaiset yritykset pysyisivät hengissä investoimalla valmistukseen halvemman työvoiman, halvemman energian ja väljempien sääntöjen valtioissa kuten kaikkialla muuallakin tehdään, menetämme myös yritysverotulot ja tilalle ei tule mitään.
Yhteiskuntasopimus on turskea tuulahdus pysähtyneisyyden aikaa. Kun kaikki merkittävät puoluejohtajat haluaisivat sellaisen, se kertoo meille siitä, että yksikään heistä ei ymmärrä, mikä Suomessa on oikeasti vialla ja miten maailma on muuttunut.
Tässä mielessä lienee sama, kenestä heistä nousee seuraava pääministeri, sillä tiedämme jo nyt, että hän tulee olemaan aasi.
Minä väitän, että tällaista sopimusta ei tarvita vaan se olisi
Jossain olosuhteissa tällainen sopimus on voinut olla paikallaan, mutta nykyisessä maailman ajassa se estäisi ongelmien korjaamisen ja aiheuttaisi niitä joihinkin uusiin paikkoihin. Sallikaa minun selittää.
Sopimuksen pitäisi kattaa palkat ja velvoittaa yritykset tekemään jotain investointeja. Samalla pitäisi sopia eläkkeistä ja melkein kaikesta muustakin. Uskooko joku, että tällainen sopimus oikeasti voidaan synnyttää, sillä se pitäisi synnyttää nopeasti? Perusturvan uudistamiskomitea istui kolme vuotta eikä saanut aikaiseksi mitään. Eläkeasiassa ei ole tapahtunut mitään liikahtamista bunkkereista. Elinkeinoelämä on erityisesti halunnut luopua keskitetyistä tuloratkaisuista, joten mikä motiivi heillä on niihin palata? Ammattiliitot näkisivät jokaisen keskustelunaiheen mahdollisuutena iltalypsää jotakin lisäetuja joitakin myönnytyksiä vastaan, ja jotta vahvat liitot saadaan mukaan ylipäätään, palkankorotusten pitää olla melko suuria.
Jos Suomesta pitäisi etsiä erityisiä ongelmia, niitä löytyy nähdäkseni kaksi ja puoli: Ensimmäinen on julkistalouden vaje, joka on rakenteellista laatua. Toinen on persaukinen ja kuluttamaan kykenemätön keskiluokka ja puolikas on liian pienet tuloerot, sillä se liittyy edelliseen.
Mitään näistä asioista ei korjata antamalla kaikille samansuuruiset palkankorotukset vuosikausia peräkkäin.
Julkisella sektorilla työskentelee kohtapuoleen enemmän väkeä kuin yksityisellä sektorilla. Kun mitkään tervehdyttämis- ja järkeistämistoimet eivät tunnu tulevan kyseeseen poliittisesti mahdottomina, julkinen sektori pitää näivettää tarjoamalla seuraavat kymmenen vuotta nollalinjaa kaikille muille paitsi välttämättömiksi katsotuille avainalojen etulinjalle (lääkärit, poliisit, opettajat jne). Kun julkisen sektorin työ muuttuu kaikkialla muualla ajan kanssa huonosti palkatuksi, sinne on vaikeaa tai mahdotonta saada työntekijöitä. Tämän on pakko käynnistää jotakin rationalisointihankkeita, joissa lisätään automaatiota ja lopetetaan turhimpien töiden tekeminen tykkänään, sillä niihin ei riitä tekijöitä.
Yksityisellä sektorilla rahaa ei saada palkkoina ulos optimaalisia määriä, sillä kaikennäköiset yleissitovat ja muut sopimukset tehdään lähinnä heikoimpien maksukyvyn mukaan. On sitten kyse paikallisesta sopimisesta, henkilökohtaisesta palkkaneuvottelusta tai jonkun alan työehtosopimuksesta, on aivan selvää, että joissain paikoissa on varaa maksaa enemmän kuin toisissa. Jos tätä ei huomioida vaan ryhdytään tekemään koko yhteiskunnan kattavia yhteiskuntasopimuksia, rahaa saadaan kiertoon kokonaisuutta ajatellen vähemmän niistä firmoista, joilla olisi varaa maksaa hieman enemmänkin.
Yritysten sitouttaminen investointeihin on kuollut kirjain, sillä tätä ei voida valvoa mitenkään eikä ole lakia, jolla voidaan yleisesti tähän velvoittaa. Jos erityisesti joistain hankkeista sovitaan, voisi ajatella, että kyseessä olisi sopimusoikeudellinen asia, mutta epäselväksi jää, keiden tuo sopimus pitäisi
Elinkeinoelämän keskusjärjestöllä ei ole mitään mandaattia velvoittaa jäsenyrityksiään investoimaan, sillä investointipäätökset ovat lain mukaan vähintäänkin yhtiön toimivan johdon tai hallituksen asioita ja suuremmissa tapauksissa ehkä jopa yhtiökokousasioita. Vaikka EK sanoo kuinka, että nyt te rakennatte tehtaan tuonne mutta yritysten omistajat eivät halua niin tehdä, EK:lla tai oikeuslaitoksella ei ole mitään keinoja pakottaa näin tekemään.
Muutenkin tuntuu ajatuksena järjettömältä, että yritykset pakotettaisiin rakentamaan kannattamattomia yksiköitä vääriin paikkoihin, sillä vaikka nuo yksiköt rakennettaisiin, seuraava saneeraaja ampuisi ne oitis alas ja sen jälkeen maakunnissa olisi jälleen lisää tyhjiä teollisuushalleja, joista yritettäisiin tehdä kylpylöitä venäläisille. Olisikohan kannattanut rakentaa se kylpylä saman tien jos kerran se oli hyvää bisnestä?
Poliittisen elämän sitominen tällaiseen sopimukseen siirtäisi jälleen uusia asioita poliittisen päätöksenteon ulottumattomiin ja sementoisi vanhat, jotka tässä nakkisuojassa jo ovat. Kun sopimuksessa sovittaisiin kaikesta, ainut, jolta noudattamista todella edellytettäisiin, olisi nimenomaan hallitus ja poliittinen järjestelmä.
Minä näen asian niin. että lähiaikoina tarvitaan ketteryyttä eikä pysähtyneisyyttä. Maailma voi muuttua ympärillä nopeastikin talousasioissa ja vähän muissakin. Tällöin ollaan kestämättömässä tilanteessa, jos yritykset pakotetaan noudattamaan Gosplanin tekemää viisivuotissuunnitelmaa, vaikka sillä ei ole mitään menestymisen ja hyvän bisneksen mahdollisuuksia muuttuneessa tilanteessa. Palkansaajat sidotaan pienten palkankorotusten köyhyysloukkuun jos/kun inflaatio
Yhteiskuntasopimuksen iso vika on sekin, että se jarruttaa rakennemuutosta, jollainen Suomessa selvästi on käynnissä ja joka tarvitaan. Suomi on muuttumassa jälkijunassa teollisuusvaltiosta palveluvaltioksi ja tämä tarkoittaa sitä, että teollisuus näivettyy. Kukoistavatko palvelualat, se jää nähtäväksi. Yhteiskuntasopimus ei niitä auta, sillä palveluviennissä pääsääntöisesti katteet ovat kohdallaan eikä ole mitään väliä, onko palkankorotus kaksi vai viisi prosenttia. Jos teollisuuden annetaan mennä konkurssiin yhteiskuntasopimusten takia sen sijaan, että suomalaiset yritykset pysyisivät hengissä investoimalla valmistukseen halvemman työvoiman, halvemman energian ja väljempien sääntöjen valtioissa kuten kaikkialla muuallakin tehdään, menetämme myös yritysverotulot ja tilalle ei tule mitään.
Yhteiskuntasopimus on turskea tuulahdus pysähtyneisyyden aikaa. Kun kaikki merkittävät puoluejohtajat haluaisivat sellaisen, se kertoo meille siitä, että yksikään heistä ei ymmärrä, mikä Suomessa on oikeasti vialla ja miten maailma on muuttunut.
Tässä mielessä lienee sama, kenestä heistä nousee seuraava pääministeri, sillä tiedämme jo nyt, että hän tulee olemaan aasi.
Olisikohan se sota jo loppunut
23/01/11 10:49
Erään edellisen kirjoitukseni kommenteissa paljastui, että kiiluvasilmäinen natsiaate vaanii Suomessa kaikkialla ja että sota on oikeastaan aivan kesken, sillä emme ole tarpeeksi vuolaasti pyydelleet anteeksi kaikilta sitä, että pidimme ryssän rajan takana saksalaisilla aseilla.
En oikein ymmärrä, miksi herran vuonna 2011 pitäisi vielä muistella kovinkin
aktiivisesti 70 vuoden takaisia tapahtumia ja järjestää jotain kansallisia itseruoskintapäiviä, jossa noin kolmas sukupolvi tuntee syvää häpeää isoisiensä isien teoista. Teoista, jotka tuohon maailman aikaan nähtiin - oikein tai väärin - välttämättömiksi.
Saksassahan tämä on arkipäivää. Muutaman kerran vuodessa jokaisen merkittävän poliitikon ja kaikkien muidenkin täytyy pyydellä anteeksi erityisesti juutalaisilta, vaikka nykyisin elossa olevista saksalaisista valtaosa ei ole ollut sota-aikaan elossa ollenkaan tai on ollut niin nuori, että heidän syyttömyytensä holokaustiin on verraten ilmeinen. Siitä huolimatta jokaisen saksalaisen oletetaan häpeävän menneitä tapahtumia suuresti ja jos tämän vuoden kumarrukset monumenteilla ovat hieman vähemmän syviä ja nöyriä kuin viimevuotiset, alkaa kirjoittelu natsiaatteen henkiin heräämisestä. Aasinsilta on melko pitkä, mutta jotakin tarkoitusta maailmassa palkitsee edelleen tänäkin vuonna 2. maailmansodan häviäjien henkinen nöyryyttäminen.
Minun on tätä vaikea ymmärtää. Jos pitäisi etsiskellä fasistisia, totalitaarisia ja muutenkin ikäviä yhteiskuntia, niitä tuppaa löytymään enemmänkin toisen maailmansodan voittajien joukosta. Neuvostoliitto oli hirvittävä tyrannia ja maailman verisin ihmiskoe ja nykyinen putinistien hulinointi valtion suojeluksessa osoittaa, ettei juuri mikään ole muuttunut edelleenkään. Venäjällä on käynnissä samantapainen etninen puhdistus kuin 30-luvun Saksassa, tällä kertaa uhreina vain kaukasialaiset ja muslimit.
USA:ssa puolestaan on otettu runsaasti takapakkia viimeisen vuosikymmenen aikana terrorismin torjumisen nimissä. Salaisia vankiloita, avoimesti tunnustettua kidutusta, tuomioita ilman oikeudenkäyntiä, pidätyksiä ilman minkäännäköistä oikeus- ja valitusprosessia sekä tietysti pari järjenvastaista sotaa. Wikileaksia vastaan kohdistettuja viranomaistoimenpiteitä ja maksuliikenteen jäädyttämistä maassa, joka vannoo sananvapauden nimeen.
2. maailmansodan hävinneistä valtioista vain Italia on jossain määrin surkeassa tilassa Berlusconin kyettyä kaappaamaan sekä valtiovallan että tiedotusvälineet käyttöönsä. Tällä ei tosin ole samanlaista merkitystä kuin monissa muissa maissa, sillä Italiassa valtiota ei suuremmin kunnioiteta ja se sivuutetaan silloin kun siltä tuntuu, mahdollistaen kansalaisyhteiskunnan toiminnan huolimatta siitä, että sitä yritetään ylhäältä käsin haitata.
Saksa voi olla tappavan tylsä paikka, mutta se on kyllä varsin esimerkillinen valtio ihmisoikeuksien ja demokratian vinkkelistä. Japani on oman pallonkulmansa edistynein valtio. Siellä demokratia toimii vähän miten sattuu kun yksi puolue on vallassa melkein aina, mutta kaikennäköisten alakulttuurien rehottaminen kertoo meille siitä, että ihmisillä on tosiasiallisia vaihtoehtoja valita, miten elämänsä elävät kun muualla sielläpäin sosiaalinen kuri pitää kaikenlaisen erilaisuuden tukevasti piilossa.
Suomessa poliittinen kulttuuri eli pysähtyneisyyden aikaa Kekkosen keikuttua vallassa 19 vuotta liian pitkään, mutta sen jälkeen poliittinen elämä on vapautunut. Tiedotusvälineet ovat vapaita ja äänensä saa kuuluviin varsin vaivatta kuka hyvänsä. Ainoastaan varsinaisella äärioikeistolla ei ole ymmärtäjiä valtamediassa, mutta koska kyseinen joukkio on marginaalinen, asiaa ei voida pitää suurensuurena ongelmana. Kansalaisyhteiskunnalla menee Suomessa melko vahvasti ja ensi vaaleissa nähdään
Soininvaaran lisäksi muitakin läpi meneviä, jotka voivat olla omille puoluejohdoilleen jopa hieman kiusallisia, mutta jotka tulevat valituksi internet-persoonina.
Mukamas valtoimenaan rehottavan rasismin ja muukalaisvihamielisyyden varjolla on yritetty kaventaa sananvapautta ja siinä jossain määrin onnistuttukin, mutta varsin vaatimattomiksi nämäkin hankkeet ovat tuloksiltaan jääneet. Suomen yhteiskunnallinen keskustelu vaikuttaa ulkoa käsin varsin vilkkaalta ja useimmiten jopa oikeisiin asioihin keskittyvältä, ja sitä eivät juurikaan käy hullut tai nurkkapatriootit, Päivi Räsänen pirteänä poikkeuksena yleissäännöstä.
Homot ovat tulleet kaapeistaan ajat sitten ja kepulaisten pikkukaupunkien kyylämekanismeja lukuunottamatta ihmisten erilaisuutta suvaitaan aivan eri tavalla kuin 20-30 vuotta sitten. Se, että turvapaikkapolitiikkaa kohtaan esitetään kritiikkiä, ei osoita tätä kohtaa vääräksi vaan kertoo siitä, että poliittinen keskustelu toimii ja sitä käydään myös muuten kuin valtavirtaisen establishmentin ohjauksessa sen haluamista teemoista.
Suomen yhteiskunnallisesta kypsyydestä saatiin näyte jo 60-70 -lukujen taitteessa kun stalinismiksi kutsuttu kollektiivinen mielisairaus tartutti yliopistot, kulttuuriväen ja kovaäänisen osan nuorisoa. Maailmassa on ollut harvoja yhtä typeriä ja valheisiin perustuvia aatteita kuin suomalainen taistolaisuus, mutta siitä huolimatta se sai rehottaa ilman väkivaltaisia reaktioita miltään suunnilta ja poliittinen koneisto näivetti tuon aatteen omaan mahdottomuuteensa varsin ovelasti. Huolimatta voimaperäisestä vyörytyksestä aikaan ei saatu oikeastaan mitään vaikka venettä joka laidalta keikutettiinkin ja vaikkapa yliopistot lopulta selvisivät ne vallanneesta hulluudesta varsin vähin vaurioin. Muutama maailman muuttumisen kieltänyt kylähullu professorikunnasta edelleen löytyy, mutta onhan yliopistoissa tilaa heillekin. Tämän aatteen naurettavuutta muistelemme toisinaan tänäänkin laulamalla muutaman viskilasin jälkeen “Lenin-setä asuu Venäjällä”.
Minusta näyttää siltä, että 2. maailmansodan hävinneissä valtioissa ei
ole mitään pelkoa siitä, että polttouunien luukut alkavat uudelleen kolista. Samaa en menisi sanomaan kaikista voittajavaltioista. Miksi siis edelleen, tänäkin vuonna, vaaditaan saksalaisia kyykkyyn ja räyhätään, että Suomessa pitää alkaa tehdä tiliä asioista, jotka eivät tänä päivänä kiinnosta kuin harvoja?
Mikään osa yhteiskunnallista kehitystämme ei mielestäni vaadi tällaista perspektiivin siirtämistä historiaan. Suomen ongelmat ja haasteet ovat tulevaisuudessa ja niihin varautumista ei edesauta se, että oppineiden aikaa haaskataan kansalliseen syyllistämis- ja häpeäprojektiin. Tämä ei tuota mitään sellaista, mitä Suomi ja suomalaiset tarvitsisivat tulevaisuuden maailmassa.
Historiaa ei pidä unohtaa vaan sitä pitää pontevasti lapsille ja nuorille opettaa, mutta sitä ei pidä politisoida enempää kuin on pakko. Jos halutaan, että ihmisillä on hyvä käsitys siitä, miksi maailma on tänään sellainen kuin se on, kannattaa tutustua Rooman historiaan, selvittää itselleen feodalismin ja villakaupan vaikutukset maailman menoon sekä ymmärtää Brittiläisen imperiumin synty ja kaikkialla länsimaissa edelleenkin näkyvä kädenjälki.
1900-luvun oleellisesti toisiinsa nivoutuvat maailmansodat kannattaa kuitata varsin kevyellä pänttäämisellä, sillä niiden vaikutukset mihinkään olivat lopulta melko vähäiset. Suurin vaikutus oli USA:n nousu maailman johtotähdeksi Britannian ohi ja siirtomaa-aikojen päättyminen. Pienemmät vaikutukset kuten rautaesirippu ja muutamien maiden itseruoskintaprojektit taitavat lopulta jäädä varsin vähäisiksi luvuiksi maailmanhistoriassa.
En oikein ymmärrä, miksi herran vuonna 2011 pitäisi vielä muistella kovinkin
Saksassahan tämä on arkipäivää. Muutaman kerran vuodessa jokaisen merkittävän poliitikon ja kaikkien muidenkin täytyy pyydellä anteeksi erityisesti juutalaisilta, vaikka nykyisin elossa olevista saksalaisista valtaosa ei ole ollut sota-aikaan elossa ollenkaan tai on ollut niin nuori, että heidän syyttömyytensä holokaustiin on verraten ilmeinen. Siitä huolimatta jokaisen saksalaisen oletetaan häpeävän menneitä tapahtumia suuresti ja jos tämän vuoden kumarrukset monumenteilla ovat hieman vähemmän syviä ja nöyriä kuin viimevuotiset, alkaa kirjoittelu natsiaatteen henkiin heräämisestä. Aasinsilta on melko pitkä, mutta jotakin tarkoitusta maailmassa palkitsee edelleen tänäkin vuonna 2. maailmansodan häviäjien henkinen nöyryyttäminen.
Minun on tätä vaikea ymmärtää. Jos pitäisi etsiskellä fasistisia, totalitaarisia ja muutenkin ikäviä yhteiskuntia, niitä tuppaa löytymään enemmänkin toisen maailmansodan voittajien joukosta. Neuvostoliitto oli hirvittävä tyrannia ja maailman verisin ihmiskoe ja nykyinen putinistien hulinointi valtion suojeluksessa osoittaa, ettei juuri mikään ole muuttunut edelleenkään. Venäjällä on käynnissä samantapainen etninen puhdistus kuin 30-luvun Saksassa, tällä kertaa uhreina vain kaukasialaiset ja muslimit.
USA:ssa puolestaan on otettu runsaasti takapakkia viimeisen vuosikymmenen aikana terrorismin torjumisen nimissä. Salaisia vankiloita, avoimesti tunnustettua kidutusta, tuomioita ilman oikeudenkäyntiä, pidätyksiä ilman minkäännäköistä oikeus- ja valitusprosessia sekä tietysti pari järjenvastaista sotaa. Wikileaksia vastaan kohdistettuja viranomaistoimenpiteitä ja maksuliikenteen jäädyttämistä maassa, joka vannoo sananvapauden nimeen.
2. maailmansodan hävinneistä valtioista vain Italia on jossain määrin surkeassa tilassa Berlusconin kyettyä kaappaamaan sekä valtiovallan että tiedotusvälineet käyttöönsä. Tällä ei tosin ole samanlaista merkitystä kuin monissa muissa maissa, sillä Italiassa valtiota ei suuremmin kunnioiteta ja se sivuutetaan silloin kun siltä tuntuu, mahdollistaen kansalaisyhteiskunnan toiminnan huolimatta siitä, että sitä yritetään ylhäältä käsin haitata.
Saksa voi olla tappavan tylsä paikka, mutta se on kyllä varsin esimerkillinen valtio ihmisoikeuksien ja demokratian vinkkelistä. Japani on oman pallonkulmansa edistynein valtio. Siellä demokratia toimii vähän miten sattuu kun yksi puolue on vallassa melkein aina, mutta kaikennäköisten alakulttuurien rehottaminen kertoo meille siitä, että ihmisillä on tosiasiallisia vaihtoehtoja valita, miten elämänsä elävät kun muualla sielläpäin sosiaalinen kuri pitää kaikenlaisen erilaisuuden tukevasti piilossa.
Suomessa poliittinen kulttuuri eli pysähtyneisyyden aikaa Kekkosen keikuttua vallassa 19 vuotta liian pitkään, mutta sen jälkeen poliittinen elämä on vapautunut. Tiedotusvälineet ovat vapaita ja äänensä saa kuuluviin varsin vaivatta kuka hyvänsä. Ainoastaan varsinaisella äärioikeistolla ei ole ymmärtäjiä valtamediassa, mutta koska kyseinen joukkio on marginaalinen, asiaa ei voida pitää suurensuurena ongelmana. Kansalaisyhteiskunnalla menee Suomessa melko vahvasti ja ensi vaaleissa nähdään
Mukamas valtoimenaan rehottavan rasismin ja muukalaisvihamielisyyden varjolla on yritetty kaventaa sananvapautta ja siinä jossain määrin onnistuttukin, mutta varsin vaatimattomiksi nämäkin hankkeet ovat tuloksiltaan jääneet. Suomen yhteiskunnallinen keskustelu vaikuttaa ulkoa käsin varsin vilkkaalta ja useimmiten jopa oikeisiin asioihin keskittyvältä, ja sitä eivät juurikaan käy hullut tai nurkkapatriootit, Päivi Räsänen pirteänä poikkeuksena yleissäännöstä.
Homot ovat tulleet kaapeistaan ajat sitten ja kepulaisten pikkukaupunkien kyylämekanismeja lukuunottamatta ihmisten erilaisuutta suvaitaan aivan eri tavalla kuin 20-30 vuotta sitten. Se, että turvapaikkapolitiikkaa kohtaan esitetään kritiikkiä, ei osoita tätä kohtaa vääräksi vaan kertoo siitä, että poliittinen keskustelu toimii ja sitä käydään myös muuten kuin valtavirtaisen establishmentin ohjauksessa sen haluamista teemoista.
Suomen yhteiskunnallisesta kypsyydestä saatiin näyte jo 60-70 -lukujen taitteessa kun stalinismiksi kutsuttu kollektiivinen mielisairaus tartutti yliopistot, kulttuuriväen ja kovaäänisen osan nuorisoa. Maailmassa on ollut harvoja yhtä typeriä ja valheisiin perustuvia aatteita kuin suomalainen taistolaisuus, mutta siitä huolimatta se sai rehottaa ilman väkivaltaisia reaktioita miltään suunnilta ja poliittinen koneisto näivetti tuon aatteen omaan mahdottomuuteensa varsin ovelasti. Huolimatta voimaperäisestä vyörytyksestä aikaan ei saatu oikeastaan mitään vaikka venettä joka laidalta keikutettiinkin ja vaikkapa yliopistot lopulta selvisivät ne vallanneesta hulluudesta varsin vähin vaurioin. Muutama maailman muuttumisen kieltänyt kylähullu professorikunnasta edelleen löytyy, mutta onhan yliopistoissa tilaa heillekin. Tämän aatteen naurettavuutta muistelemme toisinaan tänäänkin laulamalla muutaman viskilasin jälkeen “Lenin-setä asuu Venäjällä”.
Minusta näyttää siltä, että 2. maailmansodan hävinneissä valtioissa ei
Mikään osa yhteiskunnallista kehitystämme ei mielestäni vaadi tällaista perspektiivin siirtämistä historiaan. Suomen ongelmat ja haasteet ovat tulevaisuudessa ja niihin varautumista ei edesauta se, että oppineiden aikaa haaskataan kansalliseen syyllistämis- ja häpeäprojektiin. Tämä ei tuota mitään sellaista, mitä Suomi ja suomalaiset tarvitsisivat tulevaisuuden maailmassa.
Historiaa ei pidä unohtaa vaan sitä pitää pontevasti lapsille ja nuorille opettaa, mutta sitä ei pidä politisoida enempää kuin on pakko. Jos halutaan, että ihmisillä on hyvä käsitys siitä, miksi maailma on tänään sellainen kuin se on, kannattaa tutustua Rooman historiaan, selvittää itselleen feodalismin ja villakaupan vaikutukset maailman menoon sekä ymmärtää Brittiläisen imperiumin synty ja kaikkialla länsimaissa edelleenkin näkyvä kädenjälki.
1900-luvun oleellisesti toisiinsa nivoutuvat maailmansodat kannattaa kuitata varsin kevyellä pänttäämisellä, sillä niiden vaikutukset mihinkään olivat lopulta melko vähäiset. Suurin vaikutus oli USA:n nousu maailman johtotähdeksi Britannian ohi ja siirtomaa-aikojen päättyminen. Pienemmät vaikutukset kuten rautaesirippu ja muutamien maiden itseruoskintaprojektit taitavat lopulta jäädä varsin vähäisiksi luvuiksi maailmanhistoriassa.
Äänitemyynti ja piratismi
21/01/11 10:48
Levytuottajien kansainvälinen kattojärjestö IFPI marisee, että musiikkimyynnin rahallinen arvo on laskenut kymmenen prosenttia vuonna 2010. Perään tulee normaali tässä yhteydessä aina esitettävä marmatus piratismista ja valitetaan, että nyt ei enää rahaa riitä uusille, aloitteleville artisteille ja voi nyyh.
Jälleen melko tyypillinen pläjäys tästä suunnasta, mutta mietitäänpä sanomaa hieman tarkemmin.
Järjestö valittaa, että nimenomaan dollarimääräinen myynti on laskenut. Tämähän suorastaan rohkaisee miettimään muitakin selityksiä asialle kuin sen, että hanttipakasta vedetään piratismikortti, kuten se kuuluu esille vetää aina jos myynti on noussut, laskenut tai pysynyt ennallaan, tai yleensäkin jos joku antaa näille pelleille palstatilaa missään.
Minulle tulee mieleen varsin luonnollinen selitys, eli entäpä jos hinnat ovat laskeneet? Itse olen ollut huomaavinani, että mp3-kaupoissa uudetkin levyt maksavat kympin verran kun savikiekko kaupassa maksaa 15-20 ränkylää. Kun painopiste on siirtynyt lataamiseen, on välikäsiä jätetty pois huomattavasti savikiekkobisnekseen verrattuna. Ei tarvita enää fyysisen levyn valmistusta, pakkaamista, kuljettamista ja kivijalkakauppaa. Osa tästä parantuneesta logistiikasta on siirtynyt kuluttajan hyväksi. Minusta vaikuttaa huomattavasti siltä, että tämä pellefanttikerho syyttää piratismia siitä, että bisneksestä on poistettu turhanpäiväisiä siipiveikkoja ja logistiikka on parantunut.
Toinen huomio liittyy valuuttakursseihin. Tarkistin juuri, että 31.12. 2010 eurolla sai 1,33 USA:n pesoa ja vuotta aikaisemmin 1,44. En jaksanut tutkia sen kummemmin maailman valuuttojen kehitystä, mutta punnan ja dollarin suhde on kehittynyt samalla tavalla. Kun dollarimääräinen
ryöstösaalis on pienentynyt, osa siitä selittyy aivan luontevasti sillä, että aikaisemmin yhden savikiekon myyntihinta ei-USA:ssa oli suurempi pino dollareita kuin myöhemmin. Eivät äänitteiden hinnat ole tätä valuuttakurssimuutosta hinnoissaan huomioon ottaneet. Piraatteja siis syytetään valuuttamarkkinoiden muutoksista ja valitetaan, että nyt ei rahaa riitä aloitteleville artisteille.
Vuosi 2010 jää myös historiaan lamavuotena. Yksityinen kulutus oli länsimaissa lamassa ja musiikki puolestaan ostokohteena siellä “nice to have” -puolella. Jos jostain on pakko säästää, tämä on yksi luonteva säästökohde. Bisnes siis syyttää piraatteja siitä, että lama on hieman rassannut myyntiä. Jos mikään muu kaupan ala syyttäisi lamavuosien huonosta myynnistä jotakin muuta kuin lamaa, heidät röhönaurettaisiin suohon. Jostain syystä tämä yksi toimiala saa pistää piratismin syyksi minkä vain.
Piratismin syyksi pistetään sekin, että bisnes ei ymmärrä toimintaympäristön muutosta. Länsimaissa väkimäärä pysyy jokseenkin ennallaan juuri nyt, mutta kääntyy lasku-uralle lähivuosina. Jo nyt väestöpyramidi on päälaellaan ja nuoria on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja eläkeläisiä ja keski-ikäisiä paljon enemmän. Siitä huolimatta musiikkiteollisuus keskittyy tekemään asioita nuorisolle. Joka viikko julkaistaan useampia tuotoksia, joissa etnisten vähemmistöjen edustajat honottavat jotakin, josta en saa mitään selvää ja videossa hinkataan runsaasti silikonirintoja auton konepeltiä vasten.
Bisneksen kohderyhmä ovat nuoret ja tämän kohderyhmän määrä ei ole kasvanut vaan enemmänkin laskenut, samalla kun tuotantoa tähän kohderyhmään on lisätty runsaasti. Vaikka heidän kykynsä ja halunsa kuluttaa pysyisi ennallaan, pienenevät ikäluokat syövät myyntiä. Minä en kehtaisi syyttää piraatteja siitä, etteivät ihmiset viitsi harrastaa seksiä ja lisääntyä, mutta tältä koplalta tuntuu onnistuvan tämäkin tuosta vain.
Maksukykyisille ja sankoille ikäluokille ei tuotantoa ja ponnistuksia juuri suunnata ja se ei ole piraattien syy. Kun joskus lähiaikoina Suomessa julkaistaan joku “Kari Tapion 420 megahittiä” -kokoelma, se tulee kummittelemaan myyntilistojen kärjessä viikko- tai kuukausitolkulla. Pitäisi pistää miettimään, mutta miksi turhaan kun kerran voi syyttää piraatteja ja vaatia lisää erinäköisiä veroluonteisia maksuja.
Jälleen melko tyypillinen pläjäys tästä suunnasta, mutta mietitäänpä sanomaa hieman tarkemmin.
Järjestö valittaa, että nimenomaan dollarimääräinen myynti on laskenut. Tämähän suorastaan rohkaisee miettimään muitakin selityksiä asialle kuin sen, että hanttipakasta vedetään piratismikortti, kuten se kuuluu esille vetää aina jos myynti on noussut, laskenut tai pysynyt ennallaan, tai yleensäkin jos joku antaa näille pelleille palstatilaa missään.
Minulle tulee mieleen varsin luonnollinen selitys, eli entäpä jos hinnat ovat laskeneet? Itse olen ollut huomaavinani, että mp3-kaupoissa uudetkin levyt maksavat kympin verran kun savikiekko kaupassa maksaa 15-20 ränkylää. Kun painopiste on siirtynyt lataamiseen, on välikäsiä jätetty pois huomattavasti savikiekkobisnekseen verrattuna. Ei tarvita enää fyysisen levyn valmistusta, pakkaamista, kuljettamista ja kivijalkakauppaa. Osa tästä parantuneesta logistiikasta on siirtynyt kuluttajan hyväksi. Minusta vaikuttaa huomattavasti siltä, että tämä pellefanttikerho syyttää piratismia siitä, että bisneksestä on poistettu turhanpäiväisiä siipiveikkoja ja logistiikka on parantunut.
Toinen huomio liittyy valuuttakursseihin. Tarkistin juuri, että 31.12. 2010 eurolla sai 1,33 USA:n pesoa ja vuotta aikaisemmin 1,44. En jaksanut tutkia sen kummemmin maailman valuuttojen kehitystä, mutta punnan ja dollarin suhde on kehittynyt samalla tavalla. Kun dollarimääräinen
Vuosi 2010 jää myös historiaan lamavuotena. Yksityinen kulutus oli länsimaissa lamassa ja musiikki puolestaan ostokohteena siellä “nice to have” -puolella. Jos jostain on pakko säästää, tämä on yksi luonteva säästökohde. Bisnes siis syyttää piraatteja siitä, että lama on hieman rassannut myyntiä. Jos mikään muu kaupan ala syyttäisi lamavuosien huonosta myynnistä jotakin muuta kuin lamaa, heidät röhönaurettaisiin suohon. Jostain syystä tämä yksi toimiala saa pistää piratismin syyksi minkä vain.
Piratismin syyksi pistetään sekin, että bisnes ei ymmärrä toimintaympäristön muutosta. Länsimaissa väkimäärä pysyy jokseenkin ennallaan juuri nyt, mutta kääntyy lasku-uralle lähivuosina. Jo nyt väestöpyramidi on päälaellaan ja nuoria on huomattavasti vähemmän kuin ennen ja eläkeläisiä ja keski-ikäisiä paljon enemmän. Siitä huolimatta musiikkiteollisuus keskittyy tekemään asioita nuorisolle. Joka viikko julkaistaan useampia tuotoksia, joissa etnisten vähemmistöjen edustajat honottavat jotakin, josta en saa mitään selvää ja videossa hinkataan runsaasti silikonirintoja auton konepeltiä vasten.
Bisneksen kohderyhmä ovat nuoret ja tämän kohderyhmän määrä ei ole kasvanut vaan enemmänkin laskenut, samalla kun tuotantoa tähän kohderyhmään on lisätty runsaasti. Vaikka heidän kykynsä ja halunsa kuluttaa pysyisi ennallaan, pienenevät ikäluokat syövät myyntiä. Minä en kehtaisi syyttää piraatteja siitä, etteivät ihmiset viitsi harrastaa seksiä ja lisääntyä, mutta tältä koplalta tuntuu onnistuvan tämäkin tuosta vain.
Maksukykyisille ja sankoille ikäluokille ei tuotantoa ja ponnistuksia juuri suunnata ja se ei ole piraattien syy. Kun joskus lähiaikoina Suomessa julkaistaan joku “Kari Tapion 420 megahittiä” -kokoelma, se tulee kummittelemaan myyntilistojen kärjessä viikko- tai kuukausitolkulla. Pitäisi pistää miettimään, mutta miksi turhaan kun kerran voi syyttää piraatteja ja vaatia lisää erinäköisiä veroluonteisia maksuja.
Suomen uudet vientiyritykset
20/01/11 12:11
Kirjoitin tästä asiasta vähän juuri äskettäin parikin artikkelia.
Kirjoittaja tuo julki havainnon, että Suomeen ei ole viimeisen 20 vuoden aikana syntynyt yhtäkään uutta vientiyritystä. Tämän pitäisi pistää miettimään. Länsimaista ei todennäköisesti löydy yhtäkään maata, joka olisi pärjännyt tässä asiassa yhtä huonosti, ja itämaat pärjäävät paremmin kaikki. Suomi on siis lähinnä kehitysmaasarjassa.
Suomella on vientiyritysten luomisessa erityisongelmana kotimarkkinan koko ja läpikotainen persaukisuus. Tämä vaikuttaa sekä potentiaaliseen vientiyritykseen että tuon yrityksen potentiaalisiin rahoittajiin.
Vientimarkkinan avaaminen on aina taloudellisesti raskas investointi verrattuna kasvuun kotimarkkinoilla, sillä käytännössä tarvitaan ulkomaankielinen organisaatio tukitoimintoineen ennen kuin kaupanhieronta voi edes alkaa, ja tämä kustannus tulee etukenossa verrattuna mahdollisiin tuottoihin.
Kun kotimarkkina on pieni ja persaukinen, monikaan kasvuyritys ei pysty nyhtämään Suomen pieniltä markkinoilta niin paljon rahaa, että laajentumisen voi tehdä tulorahoituksella. Saksan kokoisessa maassa kotimarkkinan valloittamisessa onnistuminen tuo niin paljon rahaa, että laajentuminen hoidetaan kassavirralla. Sama koskee hieman Suomea suurempia maita, joissa keskiluokka on ostovoimainen.
Toinen ongelma liittyy rahoitukseen. Kun pienen firman vientiponnistus vaatii Suomesta käsin käytännössä ulkopuolista pääomaa, sitä ei Suomesta ole kovin avokätisesti tarjolla. Rahoitusta voi saada pankista, pääomasijoittajalta tai valtion rahoituslaitokselta.
Pankki ei käytännössä lainaa ja vaikka lainaisikin, sen asema olisi samanlainen kuin nykyisten valtion virastojen. Sieltä saa ehkä rahaa, mutta ei mitään muuta apua. Pääomasijoittajalla olisi intressi antaa kontaktiverkostonsa yrityksen käyttöön, jotta bisnes lähtee käyntiin rivakasti, mutta koska Suomen pääomasijoittajat mahtuvat samaan taksiin, markkinat eivät ole kovin kilpaillut ja pääomasijoittajilta saatavat diilit luokattoman huonoja.
Pankilla ei ole mitään erityistä osaamista jonkun ulkomaan niche-markkinoista ja valtion virastot ovat täynnä kepulaisia kiintiöpolitrukkeja, joiden käsitys mistään on varsin vaatimatonta sorttia. Näistä instansseista ei ole tarjolla mitään muuta kuin korkeintaan rahaa jos sitäkään, joten yritys on täysin omillaan miettimässä, mistä ihmeestä löytyy käyttökelpoisia kontakteja johonkin toiselle puolen palloa.
Tämä ongelma ei tietenkään ole ratkaisematon, mutta se vaatii uutta tapaa katsoa asioita.
Eilinen tai toissapäiväinen päätös kipata 180 miljoonan laina johonkin käytännössä kotimarkkinoille päätyvän laivan rahoittamiseen, on yksi osoitus siitä, mikä on perseellään. Vientiluototus pyörii liiaksi suurten firmojen ympärillä. Nämä firmat voisivat rahoittaa vientinsä itsekin, mutta jostain syystä eivät kuitenkaan tee niin. Viennin tukiratkaisujen käyttäminen ikuiseen ja mitään tuottamattomaan telakkatukeen on lähinnä irvokasta.
Kun vientiä aloitteleva yritys tarvitsee rahoitusta kohtuullisilla ehdoilla sekä kontakteja, joita muualla maailmassa saadaan molempia yksityisiltä pääomasijoittajilta, Suomeen pitää luoda joku tätä vastaava julkinen järjestelmä, johon rahoitus otetaan savupiipputeollisuuden saamista tukiaisista ja lainoista.
Rahoituksen pitää tulla valtiolta, mutta putkan johto ja asiantuntemus yksityisiltä tahoilta, jotka sitoutetaan toimintaan mukaan rahalla ja pienillä omistusosuuksilla. Suomessa on kyllä ihmisiä, joilla on hyviä ja käyttökelpoisia kontakteja ympäri maailmaa, mutta koska valtion virastot täytetään herrahissin jättämillä poliitikoilla, niissä ei tällaista osaamista ole. Suomessa on runsaasti golfmailan varteen siirtyneitä nuoria eläkeläisiä, hieman vanhempia eläkeläisiä, asiasta kiinnostuneita kulissien takaisia vaikuttajia ja muita harmaita eminenssejä, joiden osaaminen ei nyt hyödytä ketään. Monella näistä on jonkunnäköinen hengen palo asiaan ja he voisivat varmasti olla käytettävissä hyvinkin kohtuullista korvausta vastaan, sillä he ovat omat miljoonansa jo keränneet. Jos tällaisia mekanismeja on jo, niiden tulokset ovat siinä määrin vaatimattomia, että ne kannattaa rehellisesti lakkauttaa ja rakentaa uudelleen.
Näin ei kuitenkaan tehdä, lähinnä syistä, jotka ovat parhaimmillaankin puolivillaisia. Asioita on hallittu ja hallinnoitu Perinteisin Menoin vuosikymmenet ja rakennettu Suomen savupiipputeollisuus, joten järjestelmän on oltava täydellinen. Tämän päivän uusi vientiteollisuus on palveluvientiä kaikkialle maailmaan internetin ympärillä eikä sitä, että rakennetaan johonkin kehitysalueelle ruukki ja viedään sen tuotteita valtion tukiaisilla Neuvostoliittoon.
K-linjan miehillä ja heidän henkisillä rintaperillisillään on tässä bisneksessä varsin vähän annettavaa.
Kirjoittaja tuo julki havainnon, että Suomeen ei ole viimeisen 20 vuoden aikana syntynyt yhtäkään uutta vientiyritystä. Tämän pitäisi pistää miettimään. Länsimaista ei todennäköisesti löydy yhtäkään maata, joka olisi pärjännyt tässä asiassa yhtä huonosti, ja itämaat pärjäävät paremmin kaikki. Suomi on siis lähinnä kehitysmaasarjassa.
Suomella on vientiyritysten luomisessa erityisongelmana kotimarkkinan koko ja läpikotainen persaukisuus. Tämä vaikuttaa sekä potentiaaliseen vientiyritykseen että tuon yrityksen potentiaalisiin rahoittajiin.
Vientimarkkinan avaaminen on aina taloudellisesti raskas investointi verrattuna kasvuun kotimarkkinoilla, sillä käytännössä tarvitaan ulkomaankielinen organisaatio tukitoimintoineen ennen kuin kaupanhieronta voi edes alkaa, ja tämä kustannus tulee etukenossa verrattuna mahdollisiin tuottoihin.
Kun kotimarkkina on pieni ja persaukinen, monikaan kasvuyritys ei pysty nyhtämään Suomen pieniltä markkinoilta niin paljon rahaa, että laajentumisen voi tehdä tulorahoituksella. Saksan kokoisessa maassa kotimarkkinan valloittamisessa onnistuminen tuo niin paljon rahaa, että laajentuminen hoidetaan kassavirralla. Sama koskee hieman Suomea suurempia maita, joissa keskiluokka on ostovoimainen.
Toinen ongelma liittyy rahoitukseen. Kun pienen firman vientiponnistus vaatii Suomesta käsin käytännössä ulkopuolista pääomaa, sitä ei Suomesta ole kovin avokätisesti tarjolla. Rahoitusta voi saada pankista, pääomasijoittajalta tai valtion rahoituslaitokselta.
Pankilla ei ole mitään erityistä osaamista jonkun ulkomaan niche-markkinoista ja valtion virastot ovat täynnä kepulaisia kiintiöpolitrukkeja, joiden käsitys mistään on varsin vaatimatonta sorttia. Näistä instansseista ei ole tarjolla mitään muuta kuin korkeintaan rahaa jos sitäkään, joten yritys on täysin omillaan miettimässä, mistä ihmeestä löytyy käyttökelpoisia kontakteja johonkin toiselle puolen palloa.
Tämä ongelma ei tietenkään ole ratkaisematon, mutta se vaatii uutta tapaa katsoa asioita.
Eilinen tai toissapäiväinen päätös kipata 180 miljoonan laina johonkin käytännössä kotimarkkinoille päätyvän laivan rahoittamiseen, on yksi osoitus siitä, mikä on perseellään. Vientiluototus pyörii liiaksi suurten firmojen ympärillä. Nämä firmat voisivat rahoittaa vientinsä itsekin, mutta jostain syystä eivät kuitenkaan tee niin. Viennin tukiratkaisujen käyttäminen ikuiseen ja mitään tuottamattomaan telakkatukeen on lähinnä irvokasta.
Kun vientiä aloitteleva yritys tarvitsee rahoitusta kohtuullisilla ehdoilla sekä kontakteja, joita muualla maailmassa saadaan molempia yksityisiltä pääomasijoittajilta, Suomeen pitää luoda joku tätä vastaava julkinen järjestelmä, johon rahoitus otetaan savupiipputeollisuuden saamista tukiaisista ja lainoista.
Rahoituksen pitää tulla valtiolta, mutta putkan johto ja asiantuntemus yksityisiltä tahoilta, jotka sitoutetaan toimintaan mukaan rahalla ja pienillä omistusosuuksilla. Suomessa on kyllä ihmisiä, joilla on hyviä ja käyttökelpoisia kontakteja ympäri maailmaa, mutta koska valtion virastot täytetään herrahissin jättämillä poliitikoilla, niissä ei tällaista osaamista ole. Suomessa on runsaasti golfmailan varteen siirtyneitä nuoria eläkeläisiä, hieman vanhempia eläkeläisiä, asiasta kiinnostuneita kulissien takaisia vaikuttajia ja muita harmaita eminenssejä, joiden osaaminen ei nyt hyödytä ketään. Monella näistä on jonkunnäköinen hengen palo asiaan ja he voisivat varmasti olla käytettävissä hyvinkin kohtuullista korvausta vastaan, sillä he ovat omat miljoonansa jo keränneet. Jos tällaisia mekanismeja on jo, niiden tulokset ovat siinä määrin vaatimattomia, että ne kannattaa rehellisesti lakkauttaa ja rakentaa uudelleen.
Näin ei kuitenkaan tehdä, lähinnä syistä, jotka ovat parhaimmillaankin puolivillaisia. Asioita on hallittu ja hallinnoitu Perinteisin Menoin vuosikymmenet ja rakennettu Suomen savupiipputeollisuus, joten järjestelmän on oltava täydellinen. Tämän päivän uusi vientiteollisuus on palveluvientiä kaikkialle maailmaan internetin ympärillä eikä sitä, että rakennetaan johonkin kehitysalueelle ruukki ja viedään sen tuotteita valtion tukiaisilla Neuvostoliittoon.
K-linjan miehillä ja heidän henkisillä rintaperillisillään on tässä bisneksessä varsin vähän annettavaa.
Mikä järki tässä sitten on?
18/01/11 14:53
Valtiota lähellä oleva rahoituslaitos tunkee lainarahaa vaatimattomat 180 miljoonaa jonkun Viking linen juopottelujollan rakentamisen tukemiseksi.
Kyse on tietysti lainasta, joka ehkä saadaan takaisinkin, mutta silti. On vaikea kuvitella, että mitään julkista rahoitusta tai apua olisi saatu, jos laiva olisi tilattu joltain ei-suomalaiselta telakalta. Käytännössä siis valtio omine rahoitusratkaisuineen vääristää kilpailua markkinoilla kun tukiaiset riippuvat siitä, keneltä ostaa eikä esimerkiksi siitä, ostaako halvimman tai parhaimman.
Suomessa aloittelevat yritykset tuskailevat rahoitusvaikeuksien kanssa, sillä yksityisiä pääomasijoittajia ei juurikaan ole. 180 miljoonan jakaminen vaikkapa 90 pienelle, potentiaalia sisältävälle firmalle kaksi miljoonaa kullekin olisi todennäköisesti luonut Suomeen huomattavasti enemmän pysyviä työpaikkoja, sillä vaikka ne kaikki eivät menesty, jotkut menestyvät, ja tällainen pääomaruiske ehkä mahdollistaisi firman pitämisen suomalaisissa käsissä jatkossakin.
Sen sijaan raha kipataan tukemaan tukiaisilla elinkelvottomaksi vääristettyä telakkabisnestä. Telakat eivät pysy pystyssä ilman tukiaisia, mutta koska kyse ei ole erityisen strategisesta asiasta, ostettakoon laivat Suomeen puoli-ilmaiseksi jostakin muualta jos muut maat haluavat välttämättä kaataa veronmaksajien rahaa ja tukea näiden jollien rakentamiseen.
Edes Viking line ei ole ollut viime aikoina mikään erityisen sinivalkoinen suomalaisesta työstä huolehtija, vaan on liputtanut laivansa Ruotsiin ja täyttänyt ne ruotsalaisilla miehistöillä, sillä ruotsalaiset maksavat tukiaisia näille miehistöille avokätisemmin. Kun jolla on valmis, Viking aloittaa oitis marmatuksen siitä, että merenkuluksi kutsuttua baaribisnestä pitäisi tukea Suomessa huomattavasti enemmän.
Sen sijaan, että valtio edesauttaisi synnyttämään sellaisia uusia yrityksiä, jotka työllistävät suomalaisia ja maksavat veronsa asianmukaisesti, se käyttää tuhottomasti paukkuja tukemaan iänikuiseksi tukiaisbisnekseksi tuomittua auringonlaskun alaa, josta ei ole kansantaloudelle mitään hyötyä.
Kyse on tietysti lainasta, joka ehkä saadaan takaisinkin, mutta silti. On vaikea kuvitella, että mitään julkista rahoitusta tai apua olisi saatu, jos laiva olisi tilattu joltain ei-suomalaiselta telakalta. Käytännössä siis valtio omine rahoitusratkaisuineen vääristää kilpailua markkinoilla kun tukiaiset riippuvat siitä, keneltä ostaa eikä esimerkiksi siitä, ostaako halvimman tai parhaimman.
Suomessa aloittelevat yritykset tuskailevat rahoitusvaikeuksien kanssa, sillä yksityisiä pääomasijoittajia ei juurikaan ole. 180 miljoonan jakaminen vaikkapa 90 pienelle, potentiaalia sisältävälle firmalle kaksi miljoonaa kullekin olisi todennäköisesti luonut Suomeen huomattavasti enemmän pysyviä työpaikkoja, sillä vaikka ne kaikki eivät menesty, jotkut menestyvät, ja tällainen pääomaruiske ehkä mahdollistaisi firman pitämisen suomalaisissa käsissä jatkossakin.
Sen sijaan raha kipataan tukemaan tukiaisilla elinkelvottomaksi vääristettyä telakkabisnestä. Telakat eivät pysy pystyssä ilman tukiaisia, mutta koska kyse ei ole erityisen strategisesta asiasta, ostettakoon laivat Suomeen puoli-ilmaiseksi jostakin muualta jos muut maat haluavat välttämättä kaataa veronmaksajien rahaa ja tukea näiden jollien rakentamiseen.
Edes Viking line ei ole ollut viime aikoina mikään erityisen sinivalkoinen suomalaisesta työstä huolehtija, vaan on liputtanut laivansa Ruotsiin ja täyttänyt ne ruotsalaisilla miehistöillä, sillä ruotsalaiset maksavat tukiaisia näille miehistöille avokätisemmin. Kun jolla on valmis, Viking aloittaa oitis marmatuksen siitä, että merenkuluksi kutsuttua baaribisnestä pitäisi tukea Suomessa huomattavasti enemmän.
Sen sijaan, että valtio edesauttaisi synnyttämään sellaisia uusia yrityksiä, jotka työllistävät suomalaisia ja maksavat veronsa asianmukaisesti, se käyttää tuhottomasti paukkuja tukemaan iänikuiseksi tukiaisbisnekseksi tuomittua auringonlaskun alaa, josta ei ole kansantaloudelle mitään hyötyä.
Olkiukkoja maahanmuutosta
14/01/11 19:43
Otetaanpa taas sananen tästä asiasta.
Ei niinkään siksi, että minulla olisi jotain suunnattoman uutta sanottavaa vaan siksi, että muillakaan ei tunnu olevan.
Tämä jonkun Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaan pläjäys on mitä tyylipuhtain osoitus siitä, mikä valtaosassa vihreää maahanmuuttopolitiikkaa on niin täydellisesti perseellään. Kaikki tämän kirjoituksen fraasit on kuultu sataan kertaan ja jälleen kerran yksi kirjoittaja käy uljaasti taistoon olkiukkometsissä
vaaniskelevia petoja vastaan. Metsissä vaaniskelee myös hölynpölyn peikko, ja tälläkin kertaa peikko näyttää voittaneen.
Osa suomalaisista antaa ymmärtää, että rajan takana ovat sankat joukot odottamassa suu auki ja silmät pyöreinä, että milloin voi päästä nauttimaan tämän maan tarjoamista herkuista, varsinkin taloudellisessa mielessä. Näin ei kuitenkaan ole. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki kuitenkin kääntyy helposti maahanmuutajien kritiikiksi, vieroksumiseksi ja jopa vihaksi.
Aloitetaan tästä. Rajan takana on todellakin noin pari miljardia ihmistä, jotka ovat valmiita muuttamaan aivan mihin vain, jos siten tienaa noin sata- tai tuhatkertaisesti siihen, mitä nykyään tienaa. Monelle tietysti unelma on pettymys kun myös kustannustaso on kovempi, mutta sosiaaliturvan varaan tulijat eivät maailmasta lopu. Eivät ne lopu Suomestakaan, minkä vuoksi on keksitty erilaisia kepiltä haiskahtavia menetelmiä motivoimaan ihmisiä tekemään jotakin, jos jotain tekemistä on tarjolla.
Entä mitä tarkoittaa lainauksen viimeinen virke? Onko meillä jotain näyttöä siitä, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki kääntyy maahanmuuttajien kritiikiksi, vieroksumiseksi tai jopa vihaksi? Jos tällaista näyttöä ei ole, väite on tuulesta temmattu eikä perustu mihinkään. Ja jos väite pitää paikkansa, entä sitten?
Jos tällainen yhtymäkohta on olemassa, siitä seuraa joko se, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelu pitää lopettaa sen takia, että se aiheuttaa ei-toivottuja lieveilmiöitä jättäen tämän asian täysin politiikan ulkopuolelle tai sitten se, että asia vain todetaan sitä sen kummemmin noteeraamatta. Kummassakaan tapauksessa ei ole aihetta toimenpiteisiin, sillä kysymys on poliittinen ja sitä kuuluu sellaisena käsitellä. Jos politikointi ei miellytä Gutiérrez Soraista, kannattaa ehkä pysytellä politiikan ulkopuolella.
Käteen jää helposti kirjoituksessa lausumaton ajatus siitä, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelua tulee jotenkin suodattaa, jotta päästään eroon haitallisista puheenvuoroista ja jäljelle jätetään vain harmittomat, epäilemättä kirjoittajan omaa poliittista kantaa lähellä olevat näkemykset.
Pitäisikö sanoa jokaiselle, joka harkitsee muuttoa Suomeen, että lähiaikoina maahanmuuttopolitiikkakin voi muuttua, eikä vain myönteisempaan suuntaan? Jos on perheellinen, pitäisi varoittaa, ettei lapsi vahingossa joudu sellaiseen kouluun, jossa on lapsia, jonka vanhemmat ovat paenneet ”ghetoista”, koska maahanmuuttajalapsi voi joutua silmätikuksi. Kadulla voi kuulla solvauksia ja turha on lukea nettikeskusteluja. Hänestä tulee siis pelkkä tilastointikohde, jonka ainut etu ja oikeus on maksaa veronsa.
Tässä on toinen olkiukko, joka on niin sietämättömän yleinen, että Väinämöinen voisi jo käydä viikatteellaan huitaisemassa siltä pään poikki.
Maahanmuuttopolitiikkakritiikki missään sen valtavirtaisessa muodossa nimittäin ei millään tavoin vastusta siirtolaisuutta. Useimmat kriittisiä puheenvuoroja esittävät, kuten esimerkiksi minä, käyttävät runsaasti palstatilaa kirjoittamalla siitä, että ongelma ei ole ulkomaalaisissa vaan turvapaikkaprosessin väärinkäytössä ja sitä kautta tulevassa täysin valikoimattomassa maahanmuutossa.
Varmasti meillä on internetissä jokunen niin voimaperäisesti neekeriä vihaava Fiksu-Petteri, että hän on sulkemassa rajat kaikenlaisilta tulokkailta. Olkoon hänellä tähän oikeutensa, ja jos Gutiérrez Sorainen rakentaa käsityksensä maahanmuuttopolitiikkakritiikistä lukemalla
muutaman hullun kirjoittamia puheenvuoroja, voidaan kysyä, yleistääkö hän hullujen jorinat täyspäisten teksteiksi vain sillä perusteella, että niiden täyspäistenkään sanoma ei vaikuta miellyttävältä, mutta kun siihen ei osata vastata asia-argumentein, annetaan ymmärtää heidän olevan hulluja?
Kaikennäköinen vakavasti otettavaan asuun puettu kritiikki koskee turvapaikanhakijoita, lähtömaan yleisesti ikävän tilanteen perusteella myönnettäviä oleskelulupia, sekä perheiden yhdistämistä. Gutiérrez Sorainen tekee täsmälleen saman virheen kuin puoluetoverinsa ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aina tehneet: maahanmuuttoa ei haluta nähdä erillisistä osista koostuvana asiana, jossa yhtä osaa voidaan suosia, esimerkiksi siirtolaisuutta, ja toista osaa haitata, kuten vaikkapa turvapaikkamenettelyn kautta maahan jääviä.
Vihreät mainostaa itseään jonkunnäköisenä avarakatseisten ihmisten näennäisintelligentsiakerhona. Tähän imagoon sopii huonosti kyvyttömyys katsoa asioita hieman pintaa syvemmälle. Omista poliittisista tarkoitusperistä johtuen tämä sakki niputtaa kaikki maahanmuuttajat ja kaikenlaisen maahanmuuton yhteen ja pakottaa ihmiset joko kannattamaan tai vastustamaan tätä kokonaisuutta.
Tulos on lähtökohtaisesti järjetön ja tuottaa lähinnä tässä lainaamani kaltaisia näkemyksiä.
Työperäistä siirtolaisuutta Suomeen harkitsevalle voi aivan hyvin sanoa, että maahanmuuttopolitiikka voi muuttua, sillä hän koulutettuna ihmisenä ymmärtää asian sanomattakin. Kysehän on politiikasta eikä Mooseksen savitauluista ja näin ollen siis muutettavissa olevasta asiasta. On peräti todennäköistä, että maahanmuuttopolitiikka muuttuu, sillä kaikkia muitakin politiikan osa-alueita mulkataan aika ajoin. Eri asia on vain se, miksi tämä itsestäänselvyys tätä henkilöä kiinnostaisi edes etäisesti.
Jos/kun turvapaikanhakijat ghettoutuvat kuten he ovat ghettoutuneet kaikkialla, missä heitä on selvästi Helsinkiä enemmän, miksi senkään kuuluisi tätä siirtolaista kiinnostaa? Eivät Lontoonkaan työperäiset siirtolaiset asu näissä ghetoissa vaan paremmilla alueilla. Miksi he menisivät ghettoon, sillä heillä on varaa asua samoissa paikoissa kuin muukin keskiluokka?
Tietenkin siksi, että Gutiérrez Soraisen "siirtolainen" on itse asiassa turvapaikanhakija maailman kolmesta perslävestä, ja hänet erottaa siirtolaisesta yhtä suuri kuilu kuin erottaa kepulaisen herrasmiehestä.
Ajassa, jolloin kansainvälisestikin muutto paikasta toiseen on lisääntynyt, on turha kuvitella, että maailmassa olisi yksi sarake, johon kukaan ei saa muuttaa ja josta korkeintaan lähdettäisiin. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomi ei ole mikään siirtolaisten suosima kohde.
Tässä taas vahvistetaan vain ajatus siitä, että kannattamalla turvapaikkaprosessin lakkauttamista tai muuttamista käytännössä mahdottomaksi tavaksi saada lupaa jäädä maahan, tuleekin kannattaneeksi rajojen sulkemista aivan kaikilta.
Jokainen voi mielessään miettiä, kuinka järkevästä asioiden yhteen nivomisesta on kysymys.
Lähitulevaisuudessa varsinkin Eurooppa tarvitsee veronmaksajia kustantamaan muun muassa vanhustenhoidon laskuja.
Kannattaisiko sitten maahanmuuttopolitiikkaa kehittää niin, että Suomeen muuttaisi
enemmän veronmaksajia ja vähemmän verorahoilla eläviä? Ei varmaan, sillä eihän niin voi tehdä. Joko ei tehdä mitään tai suljetaan rajat kaikilta.
Siirtolaisuudesta eniten hyötyneet maat noudattavat sangen tarkkaa valintaprosessia. Turvapaikkamenettelyssä tätä valintaprosessia ei ole vaan tuloksena on runsaasti väkeä, jolla ei ole mitään käyttöä Suomen tai minkään muunkaan maan työmarkkinoilla. Valikoimalla tulokkaat tarpeen mukaan vähennettäisiin sosiaalisia ongelmia ja lisättäisiin veronmaksajien määrää, minkä lauseen allekirjoittanee valtaosa maahanmuuttopolitiikkakriitikoista.
Ongelma on vain se, että Vihreät ei ainakaan tämän älykkönsä äänellä sitä allekirjoita, sillä siinä esiintyy sana "valikoida", jota ei asiassa kuuluisi olla olemassakaan, sillä tosiasiassa sydäntä lähellä on erityisesti humanitaarinen maahanmuutto, jonka valikointi karsisi vesurilla ensimmäisenä.
Onko siis vihamielinen maahanmuuttonettikeskustelu hyväksi Suomen menestykselle nyt ja tulevaisuudessa?
Ehdottomasti.
Se, että poliittisesta asiasta keskustellaan ja erilaisia näkemyksiä esitetään, edustaa itsessään kategorista hyvää.
Jos ihmiset eivät ole kiinnostuneita omista asioistaan, valta asiassa jää virkamieskunnalle, jota ei Suomessa tai missään muuallakaan suuresti poliittisesti ohjata varsinkaan kiperissä kysymyksissä, sillä näin poliitikot voivat vältellä vastuutaan. Keskustelemalla asiasta kaikenlaisissa sävyissä pakotetaan lopulta poliitikot ottamaan asiaan kantaa ja kertomaan, mitä he aikovat asialle tehdä vai aikovatko tehdä mitään.
Kun Gutiérrez Sorainen tekee itse omaa vaalityötään maahanmuuttoteeman tiimoilta, tuntuu hassunkuriselta, että hän haluaisi monopolisoida keskustelun omien näkemystensä mukaisiksi siksi, että pitää muunlaista keskustelua haitallisena.
Suosittelen, että ihmiset äänestyspäätöstä tehdessään sivuuttavat tämäntyyppiset ehdokkaat. Emme tarvitse vallankahvaan ketään, joka huutelee norsunluutornista, miten ihmisten pitää ajatella ja kirjoittaa. Tarvitsemme väkeä, joka kuuntelee ja tekee ja ymmärtää olevansa kansalaisten palveluskuntaa.
Silmille hyppivä palvelusväki lähinnä ärsyttää ja ansaitsee vakavat moitteet.
Ei niinkään siksi, että minulla olisi jotain suunnattoman uutta sanottavaa vaan siksi, että muillakaan ei tunnu olevan.
Tämä jonkun Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaan pläjäys on mitä tyylipuhtain osoitus siitä, mikä valtaosassa vihreää maahanmuuttopolitiikkaa on niin täydellisesti perseellään. Kaikki tämän kirjoituksen fraasit on kuultu sataan kertaan ja jälleen kerran yksi kirjoittaja käy uljaasti taistoon olkiukkometsissä
Osa suomalaisista antaa ymmärtää, että rajan takana ovat sankat joukot odottamassa suu auki ja silmät pyöreinä, että milloin voi päästä nauttimaan tämän maan tarjoamista herkuista, varsinkin taloudellisessa mielessä. Näin ei kuitenkaan ole. Maahanmuuttopolitiikan kritiikki kuitenkin kääntyy helposti maahanmuutajien kritiikiksi, vieroksumiseksi ja jopa vihaksi.
Aloitetaan tästä. Rajan takana on todellakin noin pari miljardia ihmistä, jotka ovat valmiita muuttamaan aivan mihin vain, jos siten tienaa noin sata- tai tuhatkertaisesti siihen, mitä nykyään tienaa. Monelle tietysti unelma on pettymys kun myös kustannustaso on kovempi, mutta sosiaaliturvan varaan tulijat eivät maailmasta lopu. Eivät ne lopu Suomestakaan, minkä vuoksi on keksitty erilaisia kepiltä haiskahtavia menetelmiä motivoimaan ihmisiä tekemään jotakin, jos jotain tekemistä on tarjolla.
Entä mitä tarkoittaa lainauksen viimeinen virke? Onko meillä jotain näyttöä siitä, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki kääntyy maahanmuuttajien kritiikiksi, vieroksumiseksi tai jopa vihaksi? Jos tällaista näyttöä ei ole, väite on tuulesta temmattu eikä perustu mihinkään. Ja jos väite pitää paikkansa, entä sitten?
Jos tällainen yhtymäkohta on olemassa, siitä seuraa joko se, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelu pitää lopettaa sen takia, että se aiheuttaa ei-toivottuja lieveilmiöitä jättäen tämän asian täysin politiikan ulkopuolelle tai sitten se, että asia vain todetaan sitä sen kummemmin noteeraamatta. Kummassakaan tapauksessa ei ole aihetta toimenpiteisiin, sillä kysymys on poliittinen ja sitä kuuluu sellaisena käsitellä. Jos politikointi ei miellytä Gutiérrez Soraista, kannattaa ehkä pysytellä politiikan ulkopuolella.
Käteen jää helposti kirjoituksessa lausumaton ajatus siitä, että maahanmuuttopolitiikkakeskustelua tulee jotenkin suodattaa, jotta päästään eroon haitallisista puheenvuoroista ja jäljelle jätetään vain harmittomat, epäilemättä kirjoittajan omaa poliittista kantaa lähellä olevat näkemykset.
Pitäisikö sanoa jokaiselle, joka harkitsee muuttoa Suomeen, että lähiaikoina maahanmuuttopolitiikkakin voi muuttua, eikä vain myönteisempaan suuntaan? Jos on perheellinen, pitäisi varoittaa, ettei lapsi vahingossa joudu sellaiseen kouluun, jossa on lapsia, jonka vanhemmat ovat paenneet ”ghetoista”, koska maahanmuuttajalapsi voi joutua silmätikuksi. Kadulla voi kuulla solvauksia ja turha on lukea nettikeskusteluja. Hänestä tulee siis pelkkä tilastointikohde, jonka ainut etu ja oikeus on maksaa veronsa.
Tässä on toinen olkiukko, joka on niin sietämättömän yleinen, että Väinämöinen voisi jo käydä viikatteellaan huitaisemassa siltä pään poikki.
Maahanmuuttopolitiikkakritiikki missään sen valtavirtaisessa muodossa nimittäin ei millään tavoin vastusta siirtolaisuutta. Useimmat kriittisiä puheenvuoroja esittävät, kuten esimerkiksi minä, käyttävät runsaasti palstatilaa kirjoittamalla siitä, että ongelma ei ole ulkomaalaisissa vaan turvapaikkaprosessin väärinkäytössä ja sitä kautta tulevassa täysin valikoimattomassa maahanmuutossa.
Varmasti meillä on internetissä jokunen niin voimaperäisesti neekeriä vihaava Fiksu-Petteri, että hän on sulkemassa rajat kaikenlaisilta tulokkailta. Olkoon hänellä tähän oikeutensa, ja jos Gutiérrez Sorainen rakentaa käsityksensä maahanmuuttopolitiikkakritiikistä lukemalla
Kaikennäköinen vakavasti otettavaan asuun puettu kritiikki koskee turvapaikanhakijoita, lähtömaan yleisesti ikävän tilanteen perusteella myönnettäviä oleskelulupia, sekä perheiden yhdistämistä. Gutiérrez Sorainen tekee täsmälleen saman virheen kuin puoluetoverinsa ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aina tehneet: maahanmuuttoa ei haluta nähdä erillisistä osista koostuvana asiana, jossa yhtä osaa voidaan suosia, esimerkiksi siirtolaisuutta, ja toista osaa haitata, kuten vaikkapa turvapaikkamenettelyn kautta maahan jääviä.
Vihreät mainostaa itseään jonkunnäköisenä avarakatseisten ihmisten näennäisintelligentsiakerhona. Tähän imagoon sopii huonosti kyvyttömyys katsoa asioita hieman pintaa syvemmälle. Omista poliittisista tarkoitusperistä johtuen tämä sakki niputtaa kaikki maahanmuuttajat ja kaikenlaisen maahanmuuton yhteen ja pakottaa ihmiset joko kannattamaan tai vastustamaan tätä kokonaisuutta.
Tulos on lähtökohtaisesti järjetön ja tuottaa lähinnä tässä lainaamani kaltaisia näkemyksiä.
Työperäistä siirtolaisuutta Suomeen harkitsevalle voi aivan hyvin sanoa, että maahanmuuttopolitiikka voi muuttua, sillä hän koulutettuna ihmisenä ymmärtää asian sanomattakin. Kysehän on politiikasta eikä Mooseksen savitauluista ja näin ollen siis muutettavissa olevasta asiasta. On peräti todennäköistä, että maahanmuuttopolitiikka muuttuu, sillä kaikkia muitakin politiikan osa-alueita mulkataan aika ajoin. Eri asia on vain se, miksi tämä itsestäänselvyys tätä henkilöä kiinnostaisi edes etäisesti.
Jos/kun turvapaikanhakijat ghettoutuvat kuten he ovat ghettoutuneet kaikkialla, missä heitä on selvästi Helsinkiä enemmän, miksi senkään kuuluisi tätä siirtolaista kiinnostaa? Eivät Lontoonkaan työperäiset siirtolaiset asu näissä ghetoissa vaan paremmilla alueilla. Miksi he menisivät ghettoon, sillä heillä on varaa asua samoissa paikoissa kuin muukin keskiluokka?
Tietenkin siksi, että Gutiérrez Soraisen "siirtolainen" on itse asiassa turvapaikanhakija maailman kolmesta perslävestä, ja hänet erottaa siirtolaisesta yhtä suuri kuilu kuin erottaa kepulaisen herrasmiehestä.
Ajassa, jolloin kansainvälisestikin muutto paikasta toiseen on lisääntynyt, on turha kuvitella, että maailmassa olisi yksi sarake, johon kukaan ei saa muuttaa ja josta korkeintaan lähdettäisiin. Kansainvälisessä mittakaavassa Suomi ei ole mikään siirtolaisten suosima kohde.
Tässä taas vahvistetaan vain ajatus siitä, että kannattamalla turvapaikkaprosessin lakkauttamista tai muuttamista käytännössä mahdottomaksi tavaksi saada lupaa jäädä maahan, tuleekin kannattaneeksi rajojen sulkemista aivan kaikilta.
Jokainen voi mielessään miettiä, kuinka järkevästä asioiden yhteen nivomisesta on kysymys.
Lähitulevaisuudessa varsinkin Eurooppa tarvitsee veronmaksajia kustantamaan muun muassa vanhustenhoidon laskuja.
Kannattaisiko sitten maahanmuuttopolitiikkaa kehittää niin, että Suomeen muuttaisi
Siirtolaisuudesta eniten hyötyneet maat noudattavat sangen tarkkaa valintaprosessia. Turvapaikkamenettelyssä tätä valintaprosessia ei ole vaan tuloksena on runsaasti väkeä, jolla ei ole mitään käyttöä Suomen tai minkään muunkaan maan työmarkkinoilla. Valikoimalla tulokkaat tarpeen mukaan vähennettäisiin sosiaalisia ongelmia ja lisättäisiin veronmaksajien määrää, minkä lauseen allekirjoittanee valtaosa maahanmuuttopolitiikkakriitikoista.
Ongelma on vain se, että Vihreät ei ainakaan tämän älykkönsä äänellä sitä allekirjoita, sillä siinä esiintyy sana "valikoida", jota ei asiassa kuuluisi olla olemassakaan, sillä tosiasiassa sydäntä lähellä on erityisesti humanitaarinen maahanmuutto, jonka valikointi karsisi vesurilla ensimmäisenä.
Onko siis vihamielinen maahanmuuttonettikeskustelu hyväksi Suomen menestykselle nyt ja tulevaisuudessa?
Ehdottomasti.
Se, että poliittisesta asiasta keskustellaan ja erilaisia näkemyksiä esitetään, edustaa itsessään kategorista hyvää.
Jos ihmiset eivät ole kiinnostuneita omista asioistaan, valta asiassa jää virkamieskunnalle, jota ei Suomessa tai missään muuallakaan suuresti poliittisesti ohjata varsinkaan kiperissä kysymyksissä, sillä näin poliitikot voivat vältellä vastuutaan. Keskustelemalla asiasta kaikenlaisissa sävyissä pakotetaan lopulta poliitikot ottamaan asiaan kantaa ja kertomaan, mitä he aikovat asialle tehdä vai aikovatko tehdä mitään.
Kun Gutiérrez Sorainen tekee itse omaa vaalityötään maahanmuuttoteeman tiimoilta, tuntuu hassunkuriselta, että hän haluaisi monopolisoida keskustelun omien näkemystensä mukaisiksi siksi, että pitää muunlaista keskustelua haitallisena.
Suosittelen, että ihmiset äänestyspäätöstä tehdessään sivuuttavat tämäntyyppiset ehdokkaat. Emme tarvitse vallankahvaan ketään, joka huutelee norsunluutornista, miten ihmisten pitää ajatella ja kirjoittaa. Tarvitsemme väkeä, joka kuuntelee ja tekee ja ymmärtää olevansa kansalaisten palveluskuntaa.
Silmille hyppivä palvelusväki lähinnä ärsyttää ja ansaitsee vakavat moitteet.
Voihan Venäjä
14/01/11 16:05
Venäjä on vahvistanut rajaseutulain, joka kieltää ulkomaalaisia omistamasta maata tolkuttoman leveällä rajavyöhykkeellä, ja tämä on herättänyt Suomessa närää, sillä käytännössä monet jo tehdyt maakaupat joudutaan perumaan ostajalle surkein ehdoin, ja ihmisten mahdollisuudet ostaa vanhoja sukutilojaan Karjalasta poistuu.
Tämä nähdään erheellisesti pääasiassa jonkunlaisena aitovenäläisenä arpalippupolitikointina, jossa ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.
Kyse on kuitenkin koko lailla toisesta asiasta. Venäjä on menneen maailman ydinasepelotteen avulla suurvallaksi päässyt punainen jättiläinen, joka yrittää epätoivoisesti välttää luhistumista valkoiseksi kääpiöksi, jollainen se talouden rakenteen ja vaikkapa kulttuuriviennin perusteella onkin.
Venäjän ainoa suuruus liittyy sen pinta-alaan ja luonnonvaroihin. Vähäisemmin myös asevoimaan, sillä tuolla asevoimalla ei ole nykymaailmassa juurikaan vihollisia.
Venäjällä on lukuisia sisäisiä rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät tähän asiaan keskeisesti. Venäläismiehen odotettu elinikä on pudonnut johonkin 55 vuoden kieppeille, syntyvyys on matala ja maa kärsii reippaasta aivoviennistä.
Aivovienti takaa sen, että venäläistä, tyytyväistä keskiluokkaa synnyttävä venäläinen bisnes syntyy pääosin Amerikkaan, Kanadaan ja Englantiin. Kun tätä keskiluokkaa ei ole paljon, on synnytetty kansallismielistä nashi-vouhotusta, joilla yritetään pitää edes joku osa väestä jotenkin tyytyväisenä, mutta tällainen valtion suojeluksessa oleva puolihuliganismi ei sekään edistä tyytyväisen keskiluokan syntymistä ja viihtymistä.
Kun tämä tulevaisuuteen Venäjällä uskova keskiluokka on pienehkö, syntyvyys pysyy jatkossakin matalana ja venäjää puhutaan Euroopan suurten kaupunkien kaduilla vuosi vuodelta enemmän, mikä on hyvä asia kaikkein muiden paitsi Venäjän kannalta. Tämä yhdistettynä siihen, että huligaanit ja huonosti pärjäävät kuolevat votkaan nuorina, tarkoittaa sitä, että Venäjän väkimäärä on sangen rivakasti laskevalla polulla.
Meillä on siis maa, jonka osin kuviteltu, osin todellinen suuruus, perustuu lähes ainoastaan sen pinta-alaan.
Rajaseudut eivät yleensä ole missään kehitysmaiden rajoilla mitään erityisen kukoistavia paikkoja vaan ihmiset hakeutuvat rajan kummankin puolen asumaan johonkin hieman keskeisempiin paikkoihin. Länsimaiden välisillä rajoilla tilanne on aivan toinen ja siellä raja ei merkitse välttämättä juuri mitään, mutta Venäjän kaltaisen banaanivaltion rajaseudut ovat venäläisille melko epämieluisia asuinpaikkoja. Kun väki vähenee rivakasti, “tilaa” asua Moskovassa, Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vapautuu koko ajan ja väkeä muuttaa rajaseuduilta keskemmälle. Tämä kehityshän ei ole mitenkään erityisen venäläistä, samalla tavalla tapahtuu esimerkiksi Suomessa. Eikä esimerkiksi USA:ssa ole San Diegoa lukuunottamatta Meksikon vastaisella rajalla juurikaan mitään.
Jos Venäjä sallisi maaostot rajamaillaan, oltaisiin tilanteessa, jossa näiden rajamaiden hinnat
olisivat naurettavan halpoja, sillä kukaan venäläinen ei olisi valmis maksamaan näistä maista ruplaakaan. Syntyisi ulkomaisten ostajien markkinoita sinne tänne. Karjalassa suomalaiset voisivat ostaa viinantilkalla suunnilleen koko luovutetun Karjalan paria pikkukaupunkia ja Viipuria lukuunottamatta. Isompi ongelma olisi Kiinan vastaisella rajalla, jossa maattomat ja työttömät kiinalaiset, joita jo nyt pyörii Venäjän kaukoidässä varsin paljon, voisivat ryhtyä ostamaan maata Kiinan rajalta, myöskin viinantilkalla, sillä eivät venäläiset noillakaan mailla halua asua.
Tuloksena olisi tilanne, jossa Venäjän rajat siellä täällä ei-venäläistyisivät noin sukupolvessa. Seuraavassa sukupolvessa tunkeuduttaisiin taas vähän syvemmälle. Ei välttämättä Karjalassa, mutta Kiinan rajalla varmasti.
Sadassa vuodessa, olettaen, että mikään suuri sota ei tätä pelikenttää oleellisesti puhdistaisi, Venäjä olisi tosiasiallisesti luovuttanut suurten alueiden kontrollin kiinalaisille. Suomalaiset Venäjä voisi koska hyvänsä häätää Karjalasta ilman, että kukaan lotkauttaisi korvaansakaan eikä suomalaisten ekspansio sen pidemmälle muutenkaan olisi kovin todennäköistä karjala-aktiivien ollessa jo pääosin mullan alla, mutta kymmenien miljoonien kiinalaisten potkaiseminen takaisin rajan taakse ja heidän omaisuutensa sosialisoiminen eivät taatusti miellyttäisi toista sisäisten ongelmiensa kanssa kamppailevaa ydinasevaltaa, ja tämä yhtälö puolestaan on varsin räjähdysherkkä.
Rajalailla siis tosiasiallisesti ei yritetä kiusata suomalaisia vain silkkaa, perivenäläiseksi kuviteltua ilkeyttä. Näin tulee sivutuotteena tehdyksi, mutta kärsivien suomalaisten joukko mahtunee muutamaan bussiin, joten kyse on joutavasta asiasta. Tarkoitus on yrittää pitää tuon valtakunnan rajat venäläisinä niin leveällä vyöhykkeellä, että estetään etelässä ja idässä tapahtuva maan tosiasiallinen lohkominen maata tarvitsevan Kiinan tarpeisiin.
Tämä nähdään erheellisesti pääasiassa jonkunlaisena aitovenäläisenä arpalippupolitikointina, jossa ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.
Kyse on kuitenkin koko lailla toisesta asiasta. Venäjä on menneen maailman ydinasepelotteen avulla suurvallaksi päässyt punainen jättiläinen, joka yrittää epätoivoisesti välttää luhistumista valkoiseksi kääpiöksi, jollainen se talouden rakenteen ja vaikkapa kulttuuriviennin perusteella onkin.
Venäjällä on lukuisia sisäisiä rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät tähän asiaan keskeisesti. Venäläismiehen odotettu elinikä on pudonnut johonkin 55 vuoden kieppeille, syntyvyys on matala ja maa kärsii reippaasta aivoviennistä.
Aivovienti takaa sen, että venäläistä, tyytyväistä keskiluokkaa synnyttävä venäläinen bisnes syntyy pääosin Amerikkaan, Kanadaan ja Englantiin. Kun tätä keskiluokkaa ei ole paljon, on synnytetty kansallismielistä nashi-vouhotusta, joilla yritetään pitää edes joku osa väestä jotenkin tyytyväisenä, mutta tällainen valtion suojeluksessa oleva puolihuliganismi ei sekään edistä tyytyväisen keskiluokan syntymistä ja viihtymistä.
Kun tämä tulevaisuuteen Venäjällä uskova keskiluokka on pienehkö, syntyvyys pysyy jatkossakin matalana ja venäjää puhutaan Euroopan suurten kaupunkien kaduilla vuosi vuodelta enemmän, mikä on hyvä asia kaikkein muiden paitsi Venäjän kannalta. Tämä yhdistettynä siihen, että huligaanit ja huonosti pärjäävät kuolevat votkaan nuorina, tarkoittaa sitä, että Venäjän väkimäärä on sangen rivakasti laskevalla polulla.
Meillä on siis maa, jonka osin kuviteltu, osin todellinen suuruus, perustuu lähes ainoastaan sen pinta-alaan.
Rajaseudut eivät yleensä ole missään kehitysmaiden rajoilla mitään erityisen kukoistavia paikkoja vaan ihmiset hakeutuvat rajan kummankin puolen asumaan johonkin hieman keskeisempiin paikkoihin. Länsimaiden välisillä rajoilla tilanne on aivan toinen ja siellä raja ei merkitse välttämättä juuri mitään, mutta Venäjän kaltaisen banaanivaltion rajaseudut ovat venäläisille melko epämieluisia asuinpaikkoja. Kun väki vähenee rivakasti, “tilaa” asua Moskovassa, Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vapautuu koko ajan ja väkeä muuttaa rajaseuduilta keskemmälle. Tämä kehityshän ei ole mitenkään erityisen venäläistä, samalla tavalla tapahtuu esimerkiksi Suomessa. Eikä esimerkiksi USA:ssa ole San Diegoa lukuunottamatta Meksikon vastaisella rajalla juurikaan mitään.
Jos Venäjä sallisi maaostot rajamaillaan, oltaisiin tilanteessa, jossa näiden rajamaiden hinnat
Tuloksena olisi tilanne, jossa Venäjän rajat siellä täällä ei-venäläistyisivät noin sukupolvessa. Seuraavassa sukupolvessa tunkeuduttaisiin taas vähän syvemmälle. Ei välttämättä Karjalassa, mutta Kiinan rajalla varmasti.
Sadassa vuodessa, olettaen, että mikään suuri sota ei tätä pelikenttää oleellisesti puhdistaisi, Venäjä olisi tosiasiallisesti luovuttanut suurten alueiden kontrollin kiinalaisille. Suomalaiset Venäjä voisi koska hyvänsä häätää Karjalasta ilman, että kukaan lotkauttaisi korvaansakaan eikä suomalaisten ekspansio sen pidemmälle muutenkaan olisi kovin todennäköistä karjala-aktiivien ollessa jo pääosin mullan alla, mutta kymmenien miljoonien kiinalaisten potkaiseminen takaisin rajan taakse ja heidän omaisuutensa sosialisoiminen eivät taatusti miellyttäisi toista sisäisten ongelmiensa kanssa kamppailevaa ydinasevaltaa, ja tämä yhtälö puolestaan on varsin räjähdysherkkä.
Rajalailla siis tosiasiallisesti ei yritetä kiusata suomalaisia vain silkkaa, perivenäläiseksi kuviteltua ilkeyttä. Näin tulee sivutuotteena tehdyksi, mutta kärsivien suomalaisten joukko mahtunee muutamaan bussiin, joten kyse on joutavasta asiasta. Tarkoitus on yrittää pitää tuon valtakunnan rajat venäläisinä niin leveällä vyöhykkeellä, että estetään etelässä ja idässä tapahtuva maan tosiasiallinen lohkominen maata tarvitsevan Kiinan tarpeisiin.
Mietittävää työnantajille ja vähän muillekin
13/01/11 16:33
Hesari kirjoittaa tutkimuksesta, jonka mukaan Suomesta Eurooppaan muuttaneet eivät juuri unelmoi paluumuutosta Suomeen.
Tämän pitäisi pistää miettimään monellakin tapaa, sillä kun lähtijät eivät tule takaisin ja vaihdossa saamme lähinnä kouluttamattomia turvapaikanhakijoita ja suomalaisten satunnaisia ulkomaisia puolisoita, aivoviennin osalta balanssi jää ikävän negatiiviseksi. Maksamme siis koulutuksesta, joka ei hyödytä Suomessa ketään. Samalla voimme pitää jonkunnäköisenä hölynpölynä visioita siitä, että Suomi menestyy tai uppoaa korkean koulutuksen varassa. Jos kerran korkeasti koulutetut lähtevät maasta ja tilalle tulee kouluttamattomia, on vaikea nähdä merkkejä siitä, että Suomi jotenkin erityisesti panostaisi tähän korkeasti koulutettujen luokkaan ja mahdollisuuksiin.
Tutkimuksessa havaitaan, että lähtemisen syy ei useinkaan ole kevyempi verotus ja parempi palkka, mutta käytännössä väki kuitenkin ulkomaille päädyttyään ainakin kuvittelee tienaavansa paremmin kuin mitä Suomessa tienaisi. Kun tämän yhdistää siihen, että asuminen Lontoossa ja Helsingissä maksaa oleellisesti yhtä paljon mutta Helsingissä hinnat kaupoissa ovat puolitoistakertaiset ja pubissa kaksinkertaiset, jossain vaiheessa ulkomaille asettuneet huomaavat, että paluumuutto ei ole elintasollisesti järkevä hanke.
Kun kerran Suomessa yhdistyvät pienet palkat, korkeat verot ja hirveät hinnat, pitäisi Suomen houkutella näitä paluumuuttajia jollain muilla tavoilla. Vain harva viitsii palata takaisin minkään koivu ja tähti -unelman takia. Jos joku välttämättä unelmoi hyttysiä kuhisevasta rantamökistä jossain keskellä ei-mitään, sellaisen voi ostaa ja siellä käydä ulkomailtakin käsin lomillaan. Näitäkin mökkejä tosin tunnutaan nykyään ostavan Baltiasta, jossa hinnat ovat halvemmat ja joihin lennetään halpalentoyhtiöillä eikä hirvittävän hintaisella Finnairilla.
Suomen pienuudesta johtuen suurempien maiden ja kaupunkien kaikennäköiseen tarjontaan tottuneille kynnys palata takaisin voi olla kova. Tämä on ehkä itselleni isoin juttu tällä hetkellä. Kun on tottunut siihen, että ympärillä on kaikkea muutaman kilometrin säteellä, paluu pienempiin kuvioihin ei hirveästi houkuttele. Tälle ei juurikaan voi tehdä mitään.
Tutkimuksessa paljastetaan kuitenkin asia, joka on ollut minulle selvä jo pitkään, tuttujen kanssa juttelemalla muttei sen tieteellisemmin näytettynä. Suomalaiset työmarkkinat eivät houkuttele. Ne eivät edes kohtele neutraalisti vaan suorastaan negatiivisesti.
Ensinnäkin, Suomessa mukamas arvostetaan koulutusta ja tutkintoja, mutta käytännössä missä hyvänsä paikassa ulkomailla koulutuksella saa parempia duuneja kuin Suomessa. Suomessa vähät hyvät duunit menevät jonkun kaverille tai jellonaveljelle, perusteena usein “toimialaosaaminen”, “toimintaympäristön tuntemus” tai joku muu rutiinivalhe ja vain harva onnistuu löytämään Suomesta paluumuuttaessaan koulutustaan ja kokemustaan vastaavan työn. Onnistuu se joskus muttei kovin usein.
Jonkun hanttihomman Suomesta löydettyään ongelmat eivät lopu vielä siihen. Kulttuurillisesti ulkomaista työkokemusta ei arvosteta vaan sitä halveksutaan. Varsin moni on törmännyt hyvinkin latistavaan menoon kun visiointipalaverissa ehdottaa jotakin, joka on ollut käytössä jonkun ulkomaisen työnantajan palveluksessa ja joka on toiminut hyvin. Asiaa ei käsitellä meriittiensä pohjalta vaan enemmänkin “no mene sitten takaisin sinne mihin pippuri kasvaa jos ei suomalainen meno kelpaa”.
Näistä syistä varsin moni Suomeen paluumuuttanut tulee maitojunalla takaisin noin puolen vuoden kuluttua.
Minkäänlaista huutavaa työvoimapulaa ei selvästi vallitse juuri missään, sillä koulutetut ja kokeneet ihmiset voidaan sivuuttaa tuosta vain jos työkokemus onkin ulkomailta, kenties jopa tutkinto tai osa siitä. Innovaatioihmisten pitäisi olla huolissaan siitä, että Suomessa yrityksissä vallitsee sangen vahva “not invented by us” -asenne. Sen sijaan, että pieni maa ja sen pienet yritykset keräisivät kokemusta muualta, ottaisivat oppia hyvin tehdyistä jutuista ja laistaisivat ne, jotka muualla on jo sössitty tai osoitettu rikkinäisiksi, eletään hyvin nurkkakuntaista menoa ja nitistetään henkisesti yritykset ravistella hieskoivun oksilla istuvaa establishmenttia ja perinteisiä menetelmiä.
Valittaa voi kyllä palkkatasostakin. Voisi ajatella, että elintason kuuluisi säilyä noin ennallaan tai mielellään parantua, kun muuttaa takaisin Pohjolan tehokkuusihmeeseen ja työläisten paratiisiin. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan useimmat joutuvat yhdistämään suuremmat kulut ja pienemmän nettopalkan ja erotuksen kattamiseksi tarjotaan lähinnä korkeaa moraalia ja valheita.
Asialle ei tietenkään tarvitse tehdä mitään. Voimme aivan hyvin tunnustaa asian ja hyväksyä sen, että Suomi ei ole mikään innovatiivinen korkeasti koulutettujen maa eikä sellaiseksi ole muuttumassa, ja Suomen vahvuudet perustuvat enemmän rutiiniluontoiseen keskitason insinöörityöhön. Ei tässä sinänsä ole mitään vikaa jos se käy kerran kaupaksi, mutta asia pitäisi tunnustaa ääneen ja ruveta markkinoimaan Suomea innovaatioihmeen sijasta Euroopan Intiana, jossa rutiinihommat hoituvat rivakasti ja laadukkaasti kohtuullisella hinnalla.
Monkey see, monkey do.
Tämän pitäisi pistää miettimään monellakin tapaa, sillä kun lähtijät eivät tule takaisin ja vaihdossa saamme lähinnä kouluttamattomia turvapaikanhakijoita ja suomalaisten satunnaisia ulkomaisia puolisoita, aivoviennin osalta balanssi jää ikävän negatiiviseksi. Maksamme siis koulutuksesta, joka ei hyödytä Suomessa ketään. Samalla voimme pitää jonkunnäköisenä hölynpölynä visioita siitä, että Suomi menestyy tai uppoaa korkean koulutuksen varassa. Jos kerran korkeasti koulutetut lähtevät maasta ja tilalle tulee kouluttamattomia, on vaikea nähdä merkkejä siitä, että Suomi jotenkin erityisesti panostaisi tähän korkeasti koulutettujen luokkaan ja mahdollisuuksiin.
Tutkimuksessa havaitaan, että lähtemisen syy ei useinkaan ole kevyempi verotus ja parempi palkka, mutta käytännössä väki kuitenkin ulkomaille päädyttyään ainakin kuvittelee tienaavansa paremmin kuin mitä Suomessa tienaisi. Kun tämän yhdistää siihen, että asuminen Lontoossa ja Helsingissä maksaa oleellisesti yhtä paljon mutta Helsingissä hinnat kaupoissa ovat puolitoistakertaiset ja pubissa kaksinkertaiset, jossain vaiheessa ulkomaille asettuneet huomaavat, että paluumuutto ei ole elintasollisesti järkevä hanke.
Kun kerran Suomessa yhdistyvät pienet palkat, korkeat verot ja hirveät hinnat, pitäisi Suomen houkutella näitä paluumuuttajia jollain muilla tavoilla. Vain harva viitsii palata takaisin minkään koivu ja tähti -unelman takia. Jos joku välttämättä unelmoi hyttysiä kuhisevasta rantamökistä jossain keskellä ei-mitään, sellaisen voi ostaa ja siellä käydä ulkomailtakin käsin lomillaan. Näitäkin mökkejä tosin tunnutaan nykyään ostavan Baltiasta, jossa hinnat ovat halvemmat ja joihin lennetään halpalentoyhtiöillä eikä hirvittävän hintaisella Finnairilla.
Suomen pienuudesta johtuen suurempien maiden ja kaupunkien kaikennäköiseen tarjontaan tottuneille kynnys palata takaisin voi olla kova. Tämä on ehkä itselleni isoin juttu tällä hetkellä. Kun on tottunut siihen, että ympärillä on kaikkea muutaman kilometrin säteellä, paluu pienempiin kuvioihin ei hirveästi houkuttele. Tälle ei juurikaan voi tehdä mitään.
Tutkimuksessa paljastetaan kuitenkin asia, joka on ollut minulle selvä jo pitkään, tuttujen kanssa juttelemalla muttei sen tieteellisemmin näytettynä. Suomalaiset työmarkkinat eivät houkuttele. Ne eivät edes kohtele neutraalisti vaan suorastaan negatiivisesti.
Ensinnäkin, Suomessa mukamas arvostetaan koulutusta ja tutkintoja, mutta käytännössä missä hyvänsä paikassa ulkomailla koulutuksella saa parempia duuneja kuin Suomessa. Suomessa vähät hyvät duunit menevät jonkun kaverille tai jellonaveljelle, perusteena usein “toimialaosaaminen”, “toimintaympäristön tuntemus” tai joku muu rutiinivalhe ja vain harva onnistuu löytämään Suomesta paluumuuttaessaan koulutustaan ja kokemustaan vastaavan työn. Onnistuu se joskus muttei kovin usein.
Jonkun hanttihomman Suomesta löydettyään ongelmat eivät lopu vielä siihen. Kulttuurillisesti ulkomaista työkokemusta ei arvosteta vaan sitä halveksutaan. Varsin moni on törmännyt hyvinkin latistavaan menoon kun visiointipalaverissa ehdottaa jotakin, joka on ollut käytössä jonkun ulkomaisen työnantajan palveluksessa ja joka on toiminut hyvin. Asiaa ei käsitellä meriittiensä pohjalta vaan enemmänkin “no mene sitten takaisin sinne mihin pippuri kasvaa jos ei suomalainen meno kelpaa”.
Näistä syistä varsin moni Suomeen paluumuuttanut tulee maitojunalla takaisin noin puolen vuoden kuluttua.
Minkäänlaista huutavaa työvoimapulaa ei selvästi vallitse juuri missään, sillä koulutetut ja kokeneet ihmiset voidaan sivuuttaa tuosta vain jos työkokemus onkin ulkomailta, kenties jopa tutkinto tai osa siitä. Innovaatioihmisten pitäisi olla huolissaan siitä, että Suomessa yrityksissä vallitsee sangen vahva “not invented by us” -asenne. Sen sijaan, että pieni maa ja sen pienet yritykset keräisivät kokemusta muualta, ottaisivat oppia hyvin tehdyistä jutuista ja laistaisivat ne, jotka muualla on jo sössitty tai osoitettu rikkinäisiksi, eletään hyvin nurkkakuntaista menoa ja nitistetään henkisesti yritykset ravistella hieskoivun oksilla istuvaa establishmenttia ja perinteisiä menetelmiä.
Valittaa voi kyllä palkkatasostakin. Voisi ajatella, että elintason kuuluisi säilyä noin ennallaan tai mielellään parantua, kun muuttaa takaisin Pohjolan tehokkuusihmeeseen ja työläisten paratiisiin. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan useimmat joutuvat yhdistämään suuremmat kulut ja pienemmän nettopalkan ja erotuksen kattamiseksi tarjotaan lähinnä korkeaa moraalia ja valheita.
Asialle ei tietenkään tarvitse tehdä mitään. Voimme aivan hyvin tunnustaa asian ja hyväksyä sen, että Suomi ei ole mikään innovatiivinen korkeasti koulutettujen maa eikä sellaiseksi ole muuttumassa, ja Suomen vahvuudet perustuvat enemmän rutiiniluontoiseen keskitason insinöörityöhön. Ei tässä sinänsä ole mitään vikaa jos se käy kerran kaupaksi, mutta asia pitäisi tunnustaa ääneen ja ruveta markkinoimaan Suomea innovaatioihmeen sijasta Euroopan Intiana, jossa rutiinihommat hoituvat rivakasti ja laadukkaasti kohtuullisella hinnalla.
Monkey see, monkey do.
Ulkomaisten työehdot?
11/01/11 16:48
Hesarin pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa harmaasta taloudesta.
Kirjoituksessa pistää silmään se, että harmaan talouden keskustelussa syytetään sinänsä erinomaisen typerää päätöstä olla päästämättä uusien EU-maiden (=Viron) työntekijöitä Suomen työmarkkinoille palkkatyöläisinä ilman työlupaa kahden vuoden siirtymäajan verran. Tästä syystä yritteliäät virolaiset perustivat työvoimanvuokrausfirmoja, joiden palkkalistoilla virolaiset työntekijät olivat, ja he tekivät Suomeen vain keikkaa.
Tätä syytetään osaksi harmaata taloutta, sillä kukaan ei tiedä, mitä palkkoja ja sotu-maksuja näille työntekijöille maksetaan.
Miten tämä nyt menee? Jos suomalainen lähtee työmatkalle Ruotsiin, voiko hän ensi töikseen heittäytyä vaikkapa isyyslomalle, sillä nehän ovat Ruotsissa Suomea pidemmät? Tai pitäisikö palkkaa maksaa kohdemaan palkkatason mukaan eikä siten kuin on sovittu suomalaisten lakien, työehtosopimusten ja työsopimusten tekstissä?
Minä olen aina kuvitellut, että ulkomaisen firman palkkalistoilla oleva henkilö noudattaa oman maansa lakeja ja sopimuksia eikä sen maan, jossa kulloinkin satutaan työmatkalla tai keikalla olemaan. Jos oma käsitykseni on oikea, silloin kyse ei ole harmaasta taloudesta ensinkään vaan ainoastaan kilpailusta työmarkkinoilla.
Kirjoituksessa pistää silmään se, että harmaan talouden keskustelussa syytetään sinänsä erinomaisen typerää päätöstä olla päästämättä uusien EU-maiden (=Viron) työntekijöitä Suomen työmarkkinoille palkkatyöläisinä ilman työlupaa kahden vuoden siirtymäajan verran. Tästä syystä yritteliäät virolaiset perustivat työvoimanvuokrausfirmoja, joiden palkkalistoilla virolaiset työntekijät olivat, ja he tekivät Suomeen vain keikkaa.
Tätä syytetään osaksi harmaata taloutta, sillä kukaan ei tiedä, mitä palkkoja ja sotu-maksuja näille työntekijöille maksetaan.
Miten tämä nyt menee? Jos suomalainen lähtee työmatkalle Ruotsiin, voiko hän ensi töikseen heittäytyä vaikkapa isyyslomalle, sillä nehän ovat Ruotsissa Suomea pidemmät? Tai pitäisikö palkkaa maksaa kohdemaan palkkatason mukaan eikä siten kuin on sovittu suomalaisten lakien, työehtosopimusten ja työsopimusten tekstissä?
Minä olen aina kuvitellut, että ulkomaisen firman palkkalistoilla oleva henkilö noudattaa oman maansa lakeja ja sopimuksia eikä sen maan, jossa kulloinkin satutaan työmatkalla tai keikalla olemaan. Jos oma käsitykseni on oikea, silloin kyse ei ole harmaasta taloudesta ensinkään vaan ainoastaan kilpailusta työmarkkinoilla.
Aita ja aidan seiväs
07/01/11 16:12
Kreikka suunnittelee rakentavansa pätkän aitaa johonkin Turkin vastaiselle rajalleen, sillä tuota kautta tulee valtaosa Euroopan laittomista siirtolaisista.
Tänään asiaa käsittelee Hesarin pääkirjoitustoimittaja, mutta asiaa on käsitelty aiemminkin ja tämä koko keskustelu kulkee polkuja, joita en ymmärrä ensinkään.
Hesarin pääkirjoitustoimittajan mukaan "aita ei istu EU:n omakuvaan". Mikä ihme on "EU:n omakuva" ja kuka sen määrittelee? Aidan tarkoitushan ei ole sulkea rajaa raja-aseman kohdalta vaan vieressä olevan rääseikön kohdalta. Paikasta, jossa rajan ylittäminen on kielletty. Kun kerran tuosta kohdasta ei
rajaa saa ylittää, mitä väliä sillä on, onko siinä aita, vallihauta tai ouzoa tupruttavien suihkulähteiden ketju? Kun säännöt sanovat, että schengen-ulkoraja ylitetään raja-aseman kohdalta, tähän kannustaminen ei siis "istu EU:n omakuvaan". EU:n omakuva on siis hesarin pääkirjoitustoimittajan mukaan jotakin sellaista, että sääntöjä kyllä on, mutta ei niitä nyt ainakaan noudattaa tarvitse ja yritykset saada ihmisiä noudattamaan niitä ovat peräti tukeva tuulahdus kommunismin ajoilta.
EU:ssa kamppailee kaksi näkökulmaa. Jos unioni ottaa julistamansa arvot todesta, sekä pakolaisille että siirtolaisiksi pyrkiville kuuluu ihmisarvoinen kohtelu. Monien kansalaisten, poliitikkojen ja virkamiesten ensimmäinen refleksi on kuitenkin ahdas itsesuojelu, jonka valossa tulokkaita kohdellaan kustannuseränä ja turvallisuusuhkana.
Entä miten aita liittyy tähän asiaan? Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitenkään. Turvapaikanhakijaksi voi ilmoittautua tassuttelemalla siihen raja-asemalle, joten turvapaikanhakijoihin asia ei liity mitenkään. Tai no, sikäli liittyy, että jättämällä turvapaikkahakemuksen Kreikkaan, tulee palautetuksi Dublin-tapauksena suoraan sinne, jolloin turvapaikanhakijat eivät pääsekään nauttimaan pohjoismaisesta sosiaaliturvasta. En osaa pitää tätä EU:n kannalta mitenkään keskeisenä ongelmana, kuten en myöskään Suomen tai edes Kreikan.
Siirtolaiseksi pyrkivät taas hommaavat asianmukaiset luvat ja kupongit suurlähetystöstä. Jos tässä prosessissa on jotakin epäihmisarvoista ja simputtavaa, on asiaa syytä tutkia ja tehdä tarvittavat korjaavat toimenpiteet. Kupongin saatuaan henkilö kuitenkin kävelee minkä hyvänsä raja-aseman yli tuosta vain eikä mainittu aita kiinnosta häntä ensinkään.
Tästä koko kirjoituksesta jää käteen se, että laiton siirtolaisuus olisi joku EU:n perusarvo, jonka haittaamista on syytä vastustaa. Tämä ei avaudu minulle perusteiltaan enkä tiedä, missä tällainen EU:n arvo määritellään. Oikeaksi osoitteeksi jäänee pääkirjoitustoimittajan toiveiden tynnyri.
Euroopan komissio on puolestaan sitä mieltä, että kyseessä on vain hätäratkaisu, joka ei puutu ongelman syihin ja juuriin. Teknisesti tämä on tietysti totta, sillä todellinen ongelma on se, että maailmassa ja varsinkin Lähi-Idässä ja Afrikassa, on runsaasti täysin omaehtoisesti ja ilman siirtomaa-ajan kauheuksia sössittyjä valtioita, joiden elintasokuilu köyhimpiinkin EU-maihin on valtava. Näissä maissa väestönkasvu on laukalla ja rahat käytetään Pomon pyssyihin, palatseihin, mersuihin ja hanhenmaksapalleroihin paitsi jos hanhenmaksapallerot ovat haram.
Ei näissä maissa ole käynnissä mitään sellaista
kehitystä, joka saisi tuon elintasoeron kapenemaan eikä sitä ymmärtääkseni voida Euroopasta etäkäynnistää kun vika on paikallisessa tavassa tehdä asioita. Vaikka se voitaisiin etäkäynnistää esimerkiksi luopumalla tulleista näiden maiden osalta kokonaan, mikä sinänsä olisi ihan järkevä ajatus, korruptio ja nepotismi söisivät valtaosan omaisuutta eikä näihin maihin silti syntyisi äveriästä keskiluokkaa.
Kun elintasoero on ja pysyy ainakin nähtävissä olevan tulevaisuuden, riittää laittomia siirtolaisia ja sellaiseksi haluavia ja joka sekunti syntyy muutama kymmenen uutta kandidaattia. Jos Euroopan komissiolla on ehdotus pysyväiseksi ratkaisuksi, toivoisin, etteivät he pitäisi siellä kynttiläänsä vakan alla, sillä tätä viisasten kiveä on odotettu Afrikassa kuumeisesti ikiajat.
Erinäköiset järjestöt ovat myöskin olleet äänessä ja syyttäneet aitaa "epäinhimilliseksi". Tästäkin heijastuu ajatus siitä, että laiton siirtolaisuus on joku ei-eurooppalaisen perusoikeus ja kaikki tämän asian kampittamiseksi suunniteltavat toimenpiteet ovat kategorisesti väärin. Täsmälleen samat järjestöt huusivat täsmälleen samoja iskulauseita silloin, kun EU lisäsi tuntuvasti partiointia Välimerellä ja ryhtyi käännyttämään veneitä takaisin jos paperit eivät olleet sinnepäinkään kunnossa.
Siirtolaisuuden pitää olla sellaista, josta keskimäärin hyötyy sekä muuttaja että maa, mihin muutetaan. Laittoman siirtolaisuuden ongelma on täydellinen valikoimattomuus, ja siksi me laittomasta siirtolaisuudesta puhummekin. Laiton siirtolaisuus tuo mukanaan muitakin ongelmia, sillä kun ihmisiä ei virallisesti ole olemassakaan, voi esimerkiksi lasten pääsy kouluun olla maasta riippuen vaikeaa tai mahdotonta, kun taas laillisen siirtolaisen tapauksessa tällaisia ongelmia ei esiinny.
Jos tarkoituksena on avata Euroopan rajat kenelle hyvänsä, tämä pitää sanoa ääneen eikä syyttää aitaa. Sen jälkeen voimme keskustella siitä, mitä tämä oikein tarkoittaa julkisille palveluille, palkkatasolle ja sosiaaliturvalle ja miettiä, onko ehdotus hyvä vai huono. Nyt tätä keskustelua ei haluta käydä, sillä rajojen avaamista kannattavat tahot kyllä tietävät, ettei heillä ole mahdollisuutta saada kantaansa yleisesti hyväksytyksi jos totuus seurauksista paljastetaan.
Tästä syystä vastustetaan sitten aitoja, rajavartijoita, merivalvontaa ja kaikkia muitakin käytännön keinoja, joilla rajoja yritetään jotenkin pitää valvottuina.
Tänään asiaa käsittelee Hesarin pääkirjoitustoimittaja, mutta asiaa on käsitelty aiemminkin ja tämä koko keskustelu kulkee polkuja, joita en ymmärrä ensinkään.
Hesarin pääkirjoitustoimittajan mukaan "aita ei istu EU:n omakuvaan". Mikä ihme on "EU:n omakuva" ja kuka sen määrittelee? Aidan tarkoitushan ei ole sulkea rajaa raja-aseman kohdalta vaan vieressä olevan rääseikön kohdalta. Paikasta, jossa rajan ylittäminen on kielletty. Kun kerran tuosta kohdasta ei
EU:ssa kamppailee kaksi näkökulmaa. Jos unioni ottaa julistamansa arvot todesta, sekä pakolaisille että siirtolaisiksi pyrkiville kuuluu ihmisarvoinen kohtelu. Monien kansalaisten, poliitikkojen ja virkamiesten ensimmäinen refleksi on kuitenkin ahdas itsesuojelu, jonka valossa tulokkaita kohdellaan kustannuseränä ja turvallisuusuhkana.
Entä miten aita liittyy tähän asiaan? Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitenkään. Turvapaikanhakijaksi voi ilmoittautua tassuttelemalla siihen raja-asemalle, joten turvapaikanhakijoihin asia ei liity mitenkään. Tai no, sikäli liittyy, että jättämällä turvapaikkahakemuksen Kreikkaan, tulee palautetuksi Dublin-tapauksena suoraan sinne, jolloin turvapaikanhakijat eivät pääsekään nauttimaan pohjoismaisesta sosiaaliturvasta. En osaa pitää tätä EU:n kannalta mitenkään keskeisenä ongelmana, kuten en myöskään Suomen tai edes Kreikan.
Siirtolaiseksi pyrkivät taas hommaavat asianmukaiset luvat ja kupongit suurlähetystöstä. Jos tässä prosessissa on jotakin epäihmisarvoista ja simputtavaa, on asiaa syytä tutkia ja tehdä tarvittavat korjaavat toimenpiteet. Kupongin saatuaan henkilö kuitenkin kävelee minkä hyvänsä raja-aseman yli tuosta vain eikä mainittu aita kiinnosta häntä ensinkään.
Tästä koko kirjoituksesta jää käteen se, että laiton siirtolaisuus olisi joku EU:n perusarvo, jonka haittaamista on syytä vastustaa. Tämä ei avaudu minulle perusteiltaan enkä tiedä, missä tällainen EU:n arvo määritellään. Oikeaksi osoitteeksi jäänee pääkirjoitustoimittajan toiveiden tynnyri.
Euroopan komissio on puolestaan sitä mieltä, että kyseessä on vain hätäratkaisu, joka ei puutu ongelman syihin ja juuriin. Teknisesti tämä on tietysti totta, sillä todellinen ongelma on se, että maailmassa ja varsinkin Lähi-Idässä ja Afrikassa, on runsaasti täysin omaehtoisesti ja ilman siirtomaa-ajan kauheuksia sössittyjä valtioita, joiden elintasokuilu köyhimpiinkin EU-maihin on valtava. Näissä maissa väestönkasvu on laukalla ja rahat käytetään Pomon pyssyihin, palatseihin, mersuihin ja hanhenmaksapalleroihin paitsi jos hanhenmaksapallerot ovat haram.
Ei näissä maissa ole käynnissä mitään sellaista
Kun elintasoero on ja pysyy ainakin nähtävissä olevan tulevaisuuden, riittää laittomia siirtolaisia ja sellaiseksi haluavia ja joka sekunti syntyy muutama kymmenen uutta kandidaattia. Jos Euroopan komissiolla on ehdotus pysyväiseksi ratkaisuksi, toivoisin, etteivät he pitäisi siellä kynttiläänsä vakan alla, sillä tätä viisasten kiveä on odotettu Afrikassa kuumeisesti ikiajat.
Erinäköiset järjestöt ovat myöskin olleet äänessä ja syyttäneet aitaa "epäinhimilliseksi". Tästäkin heijastuu ajatus siitä, että laiton siirtolaisuus on joku ei-eurooppalaisen perusoikeus ja kaikki tämän asian kampittamiseksi suunniteltavat toimenpiteet ovat kategorisesti väärin. Täsmälleen samat järjestöt huusivat täsmälleen samoja iskulauseita silloin, kun EU lisäsi tuntuvasti partiointia Välimerellä ja ryhtyi käännyttämään veneitä takaisin jos paperit eivät olleet sinnepäinkään kunnossa.
Siirtolaisuuden pitää olla sellaista, josta keskimäärin hyötyy sekä muuttaja että maa, mihin muutetaan. Laittoman siirtolaisuuden ongelma on täydellinen valikoimattomuus, ja siksi me laittomasta siirtolaisuudesta puhummekin. Laiton siirtolaisuus tuo mukanaan muitakin ongelmia, sillä kun ihmisiä ei virallisesti ole olemassakaan, voi esimerkiksi lasten pääsy kouluun olla maasta riippuen vaikeaa tai mahdotonta, kun taas laillisen siirtolaisen tapauksessa tällaisia ongelmia ei esiinny.
Jos tarkoituksena on avata Euroopan rajat kenelle hyvänsä, tämä pitää sanoa ääneen eikä syyttää aitaa. Sen jälkeen voimme keskustella siitä, mitä tämä oikein tarkoittaa julkisille palveluille, palkkatasolle ja sosiaaliturvalle ja miettiä, onko ehdotus hyvä vai huono. Nyt tätä keskustelua ei haluta käydä, sillä rajojen avaamista kannattavat tahot kyllä tietävät, ettei heillä ole mahdollisuutta saada kantaansa yleisesti hyväksytyksi jos totuus seurauksista paljastetaan.
Tästä syystä vastustetaan sitten aitoja, rajavartijoita, merivalvontaa ja kaikkia muitakin käytännön keinoja, joilla rajoja yritetään jotenkin pitää valvottuina.
Tuloero ja ongelma
06/01/11 14:43
Kirjoitin jo joku aika sitten siitä, että tiedotusvälineet näyttävät langenneen täysin loveen SDP:n vaalityön edessä ja toistavat uutisina täsmälleen samaa tuloeropropagandaa, josta näyttää muodostuvan SDP:n ohjelman keskeinen kysymys. Tänään kirjoittelu on taas jatkunut.
Meillä on yksi oikea, hieman tuloeroja liippaava ongelma, ja se on se, että perusturvan taso ei vastaa nykyistä kustannustasoa.
Tämä on nähdäkseni ainut tuloeroihin liittyvä asia, joka kaipaa korjaavia toimenpiteitä.
Kaikki muu on kateellisten marinaksi naamioitua yhden puolueen vaalipropagandaa.
Minä näen asian niin, että kun puhutaan tuloeroista ja rummutetaan niitä, huomio kiinnittyy aina siihen kymmenenteen desiiliin, joka on ainoana merkittävästi karkuteillä desiilien 1-9 muodostamasta sangen lineaarisesta kasvukäyrästä. Haluamme tai emme, ensimmäinen desiili ei erotu tässä taulukossa mitenkään joukosta mutta kymmenes desiili erottuu. Sen jälkeen alkaa normaali herravihapropaganda, jossa kuvitellaan jonkun ongelman poistuvan, kunhan korotamme hirveästi hyväpalkkaisten veroja.
Kymmenennen desiilin tilastoharhaongelman olen kuvannut niin monta kertaa, etten viitsi sitä enää tehdä. Kun desiiligraafi on sellainen mikä se on, väärä reaktio on ymmärrettävä. Kun vain kymmenes desiili poikkeaa selvästi joukosta, kuvitellaan ongelman olevan tässä. Tosiasiassa siinä ei ole mitään ongelmaa, että joku saa firmansa kaupaksi tynnyrillisellä rahaa tai joku joukko onnistuu riistämään kapitalistilta itselleen kohtuullisen hyvän palkan. Mikä ongelma tämä on, kenelle ja miksi? Ei tähän kukaan osaa vastata, joten päättelen siitä, ettei tässä kohtaa ole mitään ongelmaa.
Tuosta alapäästään sangen lineaarisesta graafista puuttuu vaakasuora viiva, joka näyttää, paljonko rahaa tarvitaan elämiseen, ja kun tätä viivaa ei ole, ei graafi näytä meille todellista ongelmaa. Tuo raja nousee koko ajan kun inflaatio on laukalla ja asumismenot kasvukeskuksissa nousevat sitä tahtia kun köyhille lisää rahaa annetaan ja sitten vielä vähän. Jos kuvaan piirrettäisiin tämä viiva, huomattaisiin, että joku osa alimmasta desiilistä on rajan alapuolella, ja näiden ihmisten määrä on kasvanut vuosi vuodelta kun heidän saamansa raha pysyy euromääräisesti ennallaan ja hinnat nousevat vuosittain. Perusturvalla eläjän asema heikkenee jopa kerrottua inflaatiovauhtia rivakammin, sillä inflaatioon laskevasti vaikuttavat vuosi toisensa jälkeen mm. taulutelevisot ja tietokoneet, joiden hinnat laskevat. Toisaalta inflaatiota suurempia hinnannousuja nähdään joka vuosi joukkoliikenteen ja viime aikoina myös ruuan hinnassa.
Miksi sitten puolueet, erityisesti SDP, eivät kerro
meille “perusturvan taso on liian matala” kun korkeintaan sivulauseissa, ja sen sijaan he kertovat meille “tuloerot ovat kasvaneet, iik!”?
Siksi, että perusturva-asia on kaikille puolueille mutta erityisesti mainitulle SDP:lle äärimmäisen kiusallinen. Perusturvaa yritettiin uudistaa, mutta ammattiliitot kaatoivat nämä hankkeet. Kaikki suuret puolueet olivat tässä asiassa kolmikantatyöryhmän kannalla, sillä yhdelläkään niistä ei ollut rohkeutta ehdottaa asian korjaamista ilman työmarkkinajärjestöjen siunausta. Kun tätä siunausta ei saatu, näyttää koko hanke tyssänneen siihen.
Kun asia ilmaistaan tuloerojen kautta ja osoitellaan suoraan tai epäsuorasti kymmenettä, korkeimmin tienaavaa desiiliä ongelman syntipukiksi, voidaan näennäisesti vaalityössä antaa ymmärtää, että tuloerojankutus itse asiassa on pienituloisesta huolehtimista. Kun edes porvarihallituksella ei ollut kykyä kävellä ammattiliittojen yli tässä asiassa, on vaikeaa kuvitella, että näin tapahtuisi seuraavankaan hallituksen aikana, sillä jos hallituspohja muuttuu ja mukaan tulee SDP, ammattiliittokytkös vahvistuu eikä heikkene.
Jos luvataan korottaa perusturvaa, edessä on ikävä lupaus, jonka pitäminen vaatii perinteisen suomalaisen poliittisen käytännön (työmarkkinajärjestöt päättävät, hallitus kumileimaa ja eduskunta kumileimaa lisää) heittämistä historian roskatynnyriin Brezhnevin rintakuvien ja Juhani Suomen kekkosenpalvontakirjojen sekaan. Poliittiset asiat pitäisi tämän jälkeen käsitellä politiikassa asiantuntijoita ja painostusryhmiä lähinnä lausuntotyyppisesti kuunnellen. Tästä syystä on helpompaa luvata tuloerojen kaventamista, sillä tähän tavoitteeseen voidaan päästä keksimällä lisäveroja suurituloisille ja väittää näin, että vaalilupaukset on pidetty ja työssä onnistuttu.
Perusturvalla eläjän elämä ei vain siitä kohene.
Meillä on yksi oikea, hieman tuloeroja liippaava ongelma, ja se on se, että perusturvan taso ei vastaa nykyistä kustannustasoa.
Tämä on nähdäkseni ainut tuloeroihin liittyvä asia, joka kaipaa korjaavia toimenpiteitä.
Minä näen asian niin, että kun puhutaan tuloeroista ja rummutetaan niitä, huomio kiinnittyy aina siihen kymmenenteen desiiliin, joka on ainoana merkittävästi karkuteillä desiilien 1-9 muodostamasta sangen lineaarisesta kasvukäyrästä. Haluamme tai emme, ensimmäinen desiili ei erotu tässä taulukossa mitenkään joukosta mutta kymmenes desiili erottuu. Sen jälkeen alkaa normaali herravihapropaganda, jossa kuvitellaan jonkun ongelman poistuvan, kunhan korotamme hirveästi hyväpalkkaisten veroja.
Kymmenennen desiilin tilastoharhaongelman olen kuvannut niin monta kertaa, etten viitsi sitä enää tehdä. Kun desiiligraafi on sellainen mikä se on, väärä reaktio on ymmärrettävä. Kun vain kymmenes desiili poikkeaa selvästi joukosta, kuvitellaan ongelman olevan tässä. Tosiasiassa siinä ei ole mitään ongelmaa, että joku saa firmansa kaupaksi tynnyrillisellä rahaa tai joku joukko onnistuu riistämään kapitalistilta itselleen kohtuullisen hyvän palkan. Mikä ongelma tämä on, kenelle ja miksi? Ei tähän kukaan osaa vastata, joten päättelen siitä, ettei tässä kohtaa ole mitään ongelmaa.
Tuosta alapäästään sangen lineaarisesta graafista puuttuu vaakasuora viiva, joka näyttää, paljonko rahaa tarvitaan elämiseen, ja kun tätä viivaa ei ole, ei graafi näytä meille todellista ongelmaa. Tuo raja nousee koko ajan kun inflaatio on laukalla ja asumismenot kasvukeskuksissa nousevat sitä tahtia kun köyhille lisää rahaa annetaan ja sitten vielä vähän. Jos kuvaan piirrettäisiin tämä viiva, huomattaisiin, että joku osa alimmasta desiilistä on rajan alapuolella, ja näiden ihmisten määrä on kasvanut vuosi vuodelta kun heidän saamansa raha pysyy euromääräisesti ennallaan ja hinnat nousevat vuosittain. Perusturvalla eläjän asema heikkenee jopa kerrottua inflaatiovauhtia rivakammin, sillä inflaatioon laskevasti vaikuttavat vuosi toisensa jälkeen mm. taulutelevisot ja tietokoneet, joiden hinnat laskevat. Toisaalta inflaatiota suurempia hinnannousuja nähdään joka vuosi joukkoliikenteen ja viime aikoina myös ruuan hinnassa.
Miksi sitten puolueet, erityisesti SDP, eivät kerro
Siksi, että perusturva-asia on kaikille puolueille mutta erityisesti mainitulle SDP:lle äärimmäisen kiusallinen. Perusturvaa yritettiin uudistaa, mutta ammattiliitot kaatoivat nämä hankkeet. Kaikki suuret puolueet olivat tässä asiassa kolmikantatyöryhmän kannalla, sillä yhdelläkään niistä ei ollut rohkeutta ehdottaa asian korjaamista ilman työmarkkinajärjestöjen siunausta. Kun tätä siunausta ei saatu, näyttää koko hanke tyssänneen siihen.
Kun asia ilmaistaan tuloerojen kautta ja osoitellaan suoraan tai epäsuorasti kymmenettä, korkeimmin tienaavaa desiiliä ongelman syntipukiksi, voidaan näennäisesti vaalityössä antaa ymmärtää, että tuloerojankutus itse asiassa on pienituloisesta huolehtimista. Kun edes porvarihallituksella ei ollut kykyä kävellä ammattiliittojen yli tässä asiassa, on vaikeaa kuvitella, että näin tapahtuisi seuraavankaan hallituksen aikana, sillä jos hallituspohja muuttuu ja mukaan tulee SDP, ammattiliittokytkös vahvistuu eikä heikkene.
Jos luvataan korottaa perusturvaa, edessä on ikävä lupaus, jonka pitäminen vaatii perinteisen suomalaisen poliittisen käytännön (työmarkkinajärjestöt päättävät, hallitus kumileimaa ja eduskunta kumileimaa lisää) heittämistä historian roskatynnyriin Brezhnevin rintakuvien ja Juhani Suomen kekkosenpalvontakirjojen sekaan. Poliittiset asiat pitäisi tämän jälkeen käsitellä politiikassa asiantuntijoita ja painostusryhmiä lähinnä lausuntotyyppisesti kuunnellen. Tästä syystä on helpompaa luvata tuloerojen kaventamista, sillä tähän tavoitteeseen voidaan päästä keksimällä lisäveroja suurituloisille ja väittää näin, että vaalilupaukset on pidetty ja työssä onnistuttu.
Perusturvalla eläjän elämä ei vain siitä kohene.
Miljoona viisumia
04/01/11 15:27
Uutinen kertoo Suomen myöntäneen viime vuonna miljoona viisumia, joista 95% venäläisille. Samainen uutinen kertoo, että hylkäysprosentti on yksi, ja toisaalta joissain paikoissa kuten vaikkapa Nigeriassa, hylkäysprosentti on suurempi, suurimpana Nigerian 64.
Tästä voi päätellä, että venäläisten viisumivapautta kannattaisi alkaa edistää hieman nykyistä pontevammin, sillä venäläisiä todennäköisesti hylätään alle tuon prosentin verran. Puhetta siitä on ollut, mutta onko tapahtunut jotakin? Tietysti nyt joku osa jengiä ei hae edes viisumia kun tietää tulevansa hylätyksi, mutta kovin kaksisia nämä luvut eivät ole. Vertailun vuoksi USA:n visa waiver -ohjelman yksi kriteeri on se, että viisumien hylkäysprosentti jostain maasta on alle kolme.
Nykyistä viisumipakkoa puolustellaan kaikennäköisillä oudoilla perusteilla. Oudoin näin amatörin vinkkelistä on se, että Venäjän omat rajat vuotavat etelässä. Mutta mitä väliä sillä on, kunhan Suomen raja ei vuoda? Vaikka venäläisellä olisi viisumivapaus, ei rajan yli livahtaneella murjaanistanin asukkaalla olisi silti Venäjän passia. Jos taas Venäjän passeja saa kaupasta kunhan pulittaa tarpeeksi ison pinon ruplia, tuo kyseinen henkilö näyttäytyisi suomalaisen viisumikäsittelijän vinkkelistä aivan tarpeeksi äveriäänä saamaan viisumin myös murjaanistanin passiinsa, joten tämäkään ei ole kaksinen ongelma. Sama koskee sitä, että käännytetyksi tulleet hommaavat uuden kansalaisuuden. Varmasti sillekin on Venäjällä joku hinta, mutta emme me näitä pysty nytkään mitenkään pois seulomaan.
Tässä kohtaa tuntuu, että viisumivapaus on jonkunlainen menneiden aikojen muinaisjäänne, jolle ei ole tämän päivän maailmassa mitään perustetta.
Samalla pitää kuitenkin huolehtia siitä, että kohtelu on tasapuolista, ja Venäjän pitää luopua sekä omista viisumivaatimuksistaan että OVIR-rekisteröinnistä, joka on omatoimimatkaajalle isompi murheenkryyni kuin viisumin hankkiminen. Viisumin saa kuka vain maksamalla, mutta jos ei satu asumaan hotelleissa, tuon rekisteröinnin tekeminen on tuskaisa prosessi jos ei puhu venäjää, ja tuskaisa prosessi se on vaikka puhuisikin.
Tästä voi päätellä, että venäläisten viisumivapautta kannattaisi alkaa edistää hieman nykyistä pontevammin, sillä venäläisiä todennäköisesti hylätään alle tuon prosentin verran. Puhetta siitä on ollut, mutta onko tapahtunut jotakin? Tietysti nyt joku osa jengiä ei hae edes viisumia kun tietää tulevansa hylätyksi, mutta kovin kaksisia nämä luvut eivät ole. Vertailun vuoksi USA:n visa waiver -ohjelman yksi kriteeri on se, että viisumien hylkäysprosentti jostain maasta on alle kolme.
Nykyistä viisumipakkoa puolustellaan kaikennäköisillä oudoilla perusteilla. Oudoin näin amatörin vinkkelistä on se, että Venäjän omat rajat vuotavat etelässä. Mutta mitä väliä sillä on, kunhan Suomen raja ei vuoda? Vaikka venäläisellä olisi viisumivapaus, ei rajan yli livahtaneella murjaanistanin asukkaalla olisi silti Venäjän passia. Jos taas Venäjän passeja saa kaupasta kunhan pulittaa tarpeeksi ison pinon ruplia, tuo kyseinen henkilö näyttäytyisi suomalaisen viisumikäsittelijän vinkkelistä aivan tarpeeksi äveriäänä saamaan viisumin myös murjaanistanin passiinsa, joten tämäkään ei ole kaksinen ongelma. Sama koskee sitä, että käännytetyksi tulleet hommaavat uuden kansalaisuuden. Varmasti sillekin on Venäjällä joku hinta, mutta emme me näitä pysty nytkään mitenkään pois seulomaan.
Tässä kohtaa tuntuu, että viisumivapaus on jonkunlainen menneiden aikojen muinaisjäänne, jolle ei ole tämän päivän maailmassa mitään perustetta.
Samalla pitää kuitenkin huolehtia siitä, että kohtelu on tasapuolista, ja Venäjän pitää luopua sekä omista viisumivaatimuksistaan että OVIR-rekisteröinnistä, joka on omatoimimatkaajalle isompi murheenkryyni kuin viisumin hankkiminen. Viisumin saa kuka vain maksamalla, mutta jos ei satu asumaan hotelleissa, tuon rekisteröinnin tekeminen on tuskaisa prosessi jos ei puhu venäjää, ja tuskaisa prosessi se on vaikka puhuisikin.
Söderman ja eduskunta
02/01/11 17:25
Jacob Söderman on sitä mieltä, että eduskunta erkani kansasta 90-luvun laman aikana.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Kansanedustajat, ministerit ja muut "herrat" ovat olleet tulilinjalla Suomessa aina, missä ei sinänsä ole mitään vikaa. Väitteitä siitä, että herrat eivät enää kuuntele tavallisia kansalaisia, on esitetty oikeastaan aina. Millä tavoin 90-luvun alun lama tätä asetelmaa mukamas muutti?
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
kun pörssi keulii, mutta ylemmän ja alemman keskiluokan väliselle tulonjaolle ei ole tapahtunut juuri mitään. Tuo pieni promillen osanen on kuitenkin muodostunut änkyräsosialisteille samanlaiseksi asiaksi kuin tuulimylly Don Quixotelle. Kun valtaosa ihmisistä ei rakenna elämäänsä vihan, kaunan, vastakkainasettelun ja kateuden ympärille, on tämän agendan myyntityö keskiluokalle varsin hankalaa.
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
asemassa olevien asiaan. Tästä asiasta syytetään nyt herroja ja poliitikkoja, mutta minä en usko SAK:n vastarinnan asiassa kantavan kovin kauaksi sen jälkeen kun jokainen lehti rupeaa kirjoittelemaan rähinän ollessa käynnissä juttuja siitä, paljonko SAK:n pomo tienaa ja minkä hemmetin takia hän vastustaa perusturvan korotuksia kun se ei häneltä edes ole millään tavoin pois eikä myöskään jäsenistöltä.
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.
Mitenhän mahtaa olla? Ensinnäkin muistelen, että jo paljon aikaisemmin tällaisia väitteitä esitettiin.
Vastaus löytyy Södermanin kommenteista, joiden sisältö on kiteytettynä "kansa olen minä".
Demareita edustavan Södermanin mielestä eduskunta erkaantui kansasta siinä kohtaa, kun se rupesi tekemään päätöksiä, jotka eivät olleet hänen mielensä mukaisia. Lisäksi on havaittavissa vähäistä suurempaa jälkiviisastelua, sillä hänen puolueensa on ollut vallankahvassa noin puolet tästä erkaantumisajasta, ja silloin Söderman piti visusti suunsa kiinni.
Katsotaanpa, mitä Söderman uutisten mukaan oikein lausuu.
Eduskunta nousi kuin avaruusalus vähän matkan päähän kansalaisista. Kun tulin takaisin, täällä oli paljon paksummat seinät. Puhuttiin budjettiraameista, infrastruktuureista ja kaiken maailman systeemeistä enemmän kuin kansalaisten hädästä, edustajan ja kansan väliin oli tullut kuilu
Tässä mielestäni Söderman asettaa oman tulkintansa kansan tahdosta ainoaksi oikeaksi. Jos tämä olisi metodi, hänet olisi kuulunut nimittää Suomen diktaattoriksi. Mihin niitä muita edustajia ja parlamentaarista järjestelmää ylipäätään tarvitaan, jos yksi henkilö tietää, mikä on kansan tahto?
90-luvun alun laman kaltainen talousromahdus erkaannuttaa väkisinkin päättäjiä ja kansalaisia, sillä kansalaiset haluavat lisää rahaa ja päättäjillä on sitä jaettavana vähemmän. Tämä yhtälö on mahdoton toteuttaa kansan tahdon mukaisesti, sillä realismi potkii vastaan.
Laman päätyttyä Södermanin mielestä olisi siis pitänyt puhua kansalaisten hädästä, mutta esimerkiksi minä asuin tuolloin Suomessa enkä kokenut minkäänlaista hätää kuten ei kukaan muukaan lähipiirissäni. Väitän vankkaan mutuun perustuen, että kansalaisten suuri enemmistö ei kokenut lama-aikaan tai sen jälkeen mitään hätää, joten en ymmärrä, miksi eduskunta olisi pitänyt valjastaa puhumaan pääasiassa jonkun vähemmistön asioista.
Söderman edustaa tympeintä menneen maailman sosiaalidemokratiaa, jossa asenne tuntuu olevan se, että niin kauan kuin jossain on yksikin köyhä tai pienituloinen, kaikki tekevät jatkuvasti vääriä asioita, jos eivät keskity täysiaikaisesti heidän ongelmiinsa. Tämä ajatusmaailma on se, joka tuo SDP:lle vaalitappion toisensa jälkeen, sillä näin tekemällä unohdetaan keskiluokka täysin.
Kun hänen oma puolueensa on ajautunut korviaan myöten suohon erkaantumalla keskiluokan elämästä ja ongelmista, hän ei perusdemarimaiseen tapaan kykene näkemään tätä oman kotipesän ongelmaa vaan hän syyttää koko parlamenttia ja parlamentaarista järjestelmää siitä, että se ei noudata SDP:n muinaisimpia puolueohjelmia ja periaatteita.
lamasta nousu edellytti muutamia "temppuja", ja kun markkinataloutta ei tämän jälkeen enää haluttu rajoittaa "tulonjako repsahti". 72-vuotias kansanedustaja sanoo nyt, että laman jälkeen "olisi pitänyt palata pohjoismaisempaan politiikkaan".
Tämä on parillakin tavalla mielenkiintoinen ajatus. Pohjoismainen politiikka ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat sosialistien fraaseja, joilla yritetään maisemoida omat, epäsuositut ajatukset joksikin ylevämmäksi. Suomi on pohjoismaa, joten käsittääkseni se, mitä Suomessa tehdään, muokkaa omalta osaltaan käsitystä siitä, mitä on "pohjoismainen politiikka".
Näin siis, jos ajatellaan, että Suomi on tasa-arvoinen jäsen tässä kerhossa eikä jonkunnäköinen ottopoika, jonka näkemyksillä ja tekemisillä ei ole mitään merkitystä, ja Oikea Pohjoismaalaisuus tehdään skandinaavisissa maissa, ja sitä meidän pitää nöyrästi apinoitseman.
Tulonjako ei ole Suomessa "repsahtanut", sillä se on edelleen maailman tasaisin tai toiseksi tasaisin. Tulonjaon repsahtaminen on jälleen yksi sosialistien fraasi, joka ei tarkoita oikeastaan mitään. Suurimpia pääomatuloja ja myyntivoittoja saavat tienaavat selvästi paremmin silloin
Kun kansaa ei saada kiinnostumaan kateustalkoista, pitäisi vain ryhtyä apinoimaan "pohjoismaista politiikkaa". Söderman voisi pohjoismaista politiikkaa ylistäessään katsoa esimerkiksi Ruotsia, jossa on huomattavasti enemmän ökyrikkaita kuin Suomessa ja tienaavat paremmin myös nettona kuin suomalaiset kollegansa. Tämäkö on Södermanin tavoite? Ei tietenkään ole, mutta tämä esimerkki kertoo siitä, kuinka täydellisen sisällötön ja iskulauseenomainen konsepti koko "pohjoismainen politiikka" on, sillä sitä ei tunnuta toteuttavan missään, mutta sosialistit haluaisivat silti sitä kaikkialla toteuttaa.
Hän hämmästelee myös, miten nykyinen hallitus ja eduskunta ei kykene puuttumaan perustulonjakoon ja yhtiöiden ylisuuriin korvauksiin.
Perustulonjakohavainto on Södermanilta täysin oikea. Suomessa poliitikot eivät uskalla puuttua mihinkään sellaiseen asiaan, jossa jouduttaisiin työmarkkinajärjestöjen kanssa riitoihin. Perusturva-asiaa on yritetty uudistaa mm. SATA-komiteassa, mutta tulos oli ennalta odotettu pannukakku, sillä ammattiliitot eivät hyväksyneet mitään korotuksia perusturvaan ilman, että ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan kolminkertaisesti, ja tähän puolestaan ei työnantajilla eikä valtiolla ollut maksuhalukkuutta.
Tämän ei kuitenkaan tarvitsisi olla näin, sillä perusturvan taso päätetään eduskunnassa eikä työmarkkinakabineteissa, jos vain eduskunta haluaa asiaan tarttua. Kun kerran työmarkkinajärjestöt eivät saaneet aikaiseksi mitään, asia on nyt pakko siirtää takaisin politiikkaan, sillä perusturvan jälkeenjäänyt taso aiheuttaa turhanpäiväistä byrokratiaa ja simputtamista kun sitä pitää paikata lähes automaatilla harkinnanvaraisilla tuilla varsinkin kasvukeskuksissa.
Ammattiliitot tietysti huutavat kuin hinaajat ja kenties uhkaavat yleislakolla, mutta tämä kriisi on syytä vain saada käyntiin, sillä minun mielestäni ihmisten kuuluu selvästi ymmärtää, että palkansaajien edunvalvojat vastustavat järein toimin korotusta kaikkein heikoimmassa
Sen sijaan sitten teemme taas tiikerinloikan sosiaalidemokratian suonsilmäkkeeseen. "Yhtiöiden ylisuuret korvaukset" on jälleen yksi iskulause, joskin uudemmanpuoleinen. Sisältöä sillä ei ole sen enempää kuin vanhoillakaan iskulauseilla. Valtio voi tietysti vaikuttaa hallitusten kautta omistamiensa yhtiöiden palkkoihin, mutta ainakin minä karsastan ajatusta siitä, että eduskunta ryhtyy päättämään, paljonko yksityisen yrityksen työntekijöille saa maksaa enintään palkkaa.
Siinä, missä perustuloasia on yksinomaan poliittinen, tämä on puhtaasti sopimuskysymys kapitalistin ja työläisen välillä. Vaikka Jacob Söderman on sitä mieltä, että työläinen tienaa liikaa, mikä on se peruste ja periaate, jonka mukaan eduskunnan pitäisi asiaan puuttua? Kyseessä voi olla jopa perustuslain muuttamista edellyttävä asia, sillä siinä puututtaisiin sopimusvapauteen.
Mitä jää käteen? Yksi oikeaan osunut havainto asiassa, jossa hänen oma puolueensa on tukevimmin vastaanharaavien ammattiliittojen talutusnuorassa. Loppu on marinaa, jossa maailmaa syytetään vialliseksi kun asioita tehdään eri tavalla kuin Söderman haluaisi.
Kansanedustuslaitoksen idea on juurikin se, että yksi Söderman vaikuttaa siellä painollaan. Nyt kun kaikki muut eivät tanssi hänen pillinsä mukaan, hän väittää, että muut ovat vieraantuneet kansasta paitsi hän, ilmeisesti ajatellen, että muunlaista kansaa kuin hänen arvomaailmansa jakavaa ei ole olemassakaan tai ei sille nyt ainakaan eduskunnassa ääntä pidä antaa.
Tämän kirjoituksen perusteella on varsin mahdollista, että kansalaisten arjesta irtaantuneella kiertoradalla onkin vain 0,5% kansanedustajista.