Minua on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mikä vika on ruotsin kielessä, sillä se tuntuu aiheuttavan puhujalleen jonkunnäköisen sielullisen vamman, ja saa ihmisen kallistumaan tympeimmän sosialismin puoleen.

Ruotsin valtiosta ei tarvitse sanoa mitään muuta kuin että se on maailman paras toteutus kommunismista. Muistan saaneeni hyvää karmaa jossain firman johtajapönötysseminaarissa, jossa oli toistasataa heeboa auditoriossa kuuntelemassa toimitusjohtajan palopuhetta. Yksi teema oli se, mitä kukin voisi tehdä vaikuttaakseen siihen, että Ruotsi liittyisi euroon, jotta päästäisiin eroon pesojen pyörittelystä. Nuokuin peräpenkissä puoliunessa kuten asiaan kuuluu, mutta havahduin sen verran, että huusin “no ensin voisit kertoa paikalla oleville ruotsalaisille, että lopettaisivat sosialistien äänestämisen, sillä 90% tästäkin sakista tekee niin”. No, kaikki muistivat naaman vaivatta sen jälkeen.

Mutta asiaan.

Kun Tarja Halonen uudelleentaputettiin viime vaaleissa kansankomissaarin virkaan uudelleen, vaalitulokset olivat mielenkiintoisia kannatusta alueellisesti tarkasteltaessa. Nicolae Ceausescu olisi nimittäin voinut olla kade Haloselle siitä kannatuksesta, mikä hänellä oli Ahvenanmaalla ja ruotsinkielisimmällä Pohjanmaalla. Minulle ei ole tänä päivänä selvinnyt, miksi äveriäät ahvenanmaalaiset kannattavat sosialisteja, mutta niinpä vain tuntuu kelpaavan.

Tähän kirjoitukseeni sain aiheen tästä. Itse asiasta en sinänsä ole eri mieltä: julkiset finanssit Suomessa ovat niin vinksallaan, että keskiluokka pitää kyykistää lopullisesti ja nyhtää loputkin rahat veroina kankkulan kaivon täyttämiseen. Vaikka asioita ajateltaisiin uudelleen, se ei silti ehtisi vaikuttaa tarpeeksi nopeasti, sillä julkistalouden syöksykierre on korjattava viimeistään siinä kohtaa, kun Suomen luottoluokitus alkaa rapista, ja se tapahtuu noin kolmessa vuodessa.

Wallin sen sijaan edustaa mielipiteillään ankeinta alamaisuutta.

Hän on täysin herra ties kenen alun alkaen keksimän propagandan lumoissa. Veronkorotukset mukamas tarvitaan “hyvinvoinnin pelastamiseksi”. Minä en tiedä, mitä hyvinvointia monumentaalinen byrokratia oikein tuottaa, mutta ilmeisesti se tarjoaa niin paljon suojatyöpaikkoja kielivähemmistön edustajille, että sitä kannattaa vaalia.

Kun mietitään tärkeimpiä julkisia palveluja (koulutus, terveydenhoito, perusturva, infrastruktuuri), huomataan, että niihin menee alle puolet julkisen sektorin käyttämästä rahasta. Tämän lisäksi voidaan sangen avokätisesti antaa neljännes julkisen sektorin käyttämästä rahasta eli noin 20 miljardia erinäköisiin melko välttämättömiin asioihin kuten poliittisen koneiston voiteluun, maanpuolustukseen, päivähoitoon, ansiosidonnaisiin sairauspäivärahoihin jne, silti hukassa on vielä neljännes.

Mihin ihmeeseen tämä raha menee? Kukaan ei tunnu tietävän. Minä väitän, että se haaskataan humpuukiin pieninä puroina. Tässä ei ole edes mukana raskassoutuista byrokratiaa esimerkiksi terveydenhoitomomentin sisällä, mikä tarjoaisi mahdollisuuden säästää, mutta koska byrokratia pannaan suunnittelemaan säästöjä, se päätyy aina irtisanomaan sairaanhoitajia eikä kehittämispäälliköitä.

Jos tämä neljännes paljastettaisiin ja lopetettaisiin tarpeettomana, veroja voitaisiin laskea kautta linjan ja tarpeellisiksi koettuja palveluja parantaa. Suomella ei olisi mitenkään varaa kipata kymmenesosaa BKT:stään kankkulan kaivoon, mutta jos joku ehdottaa tämän suon kuivattamista, hän on köyhän vihollinen, työttömien hankeen heittäjä ja talonpojan tappolinjalla. Suurissa puolueissa kukaan ei uskalla kyseenalaistaa virkamiehistön tekemiä budjettilaskelmia, sillä kansa on opetettu rakastamaan veroja, virkamiehiä, byrokratiaa ja holhousyhteiskuntaa, ja äänitappio on liian suuri.

Muutos asiaan pitää saada pienpuolueiden kautta, sillä niillä ei ole yhtä paljon menetettävää. Vihreät on umpisosialistinen holhousvaltiopuolue vihreään suojaväriin itsensä maisemoineille stalinisteille. Perussuomalaiset on umpisosialisinen holhousvaltiopuolue vennamolaisille. Kristilliset ovat umpisosialistinen holhousvaltiopuolue, ja lisäksi hulluja. Jäljelle jäisi RKP. Kielivähemmistön joku osa äänestää sitä kaikissa tapauksissa ja se tunnutaan ottavan hallitukseen aina, joten sillä olisi mahdollisuus tehdä rohkeitakin irtiottoja valtavirrasta.

Valitettavasti sekin näyttää olevan umpisosialistinen holhousvaltiopuolue.

Tämä ehdotus pullahtelee pinnalle muutaman vuoden välein jossain muodossaan.

Erilaisia variantteja on näkynyt paljon. Armeijan käymisen pitäisi auttaa korkeakoulujen pääsykokeissa. AUK/RUK:n käymisestä pitäisi saada jotain hyvää karmaa opinnoissa tai oppilasvalinnoissa. Nyt ehdotetaan opintopisteiden jakamista näiden tassunantamisopistojen perusteella.

Tavallaan, jotenkin ja etäisesti ymmärrän, että kun valtio pakottaa haaskaamaan kuusi kuukautta tai vuoden jossain pelleilykerhossa, olisi hyvä, että tästä ilkamoinnista olisi myös jotain hyötyä pelleilijöille. Siitä huolimatta tämä ehdotus tökkii joka kerta jotenkin.

Tässä ehdotuksessa ihmetyttää, että bonusta halutaan antaa vain AUK:stä ja RUK:sta. Miksi kuuden kuukauden hukkaaminen humpuukiin kunniakkaan korpraalin oppiarvolla ei ole minkään arvoista? Tai minkä takia yli vuoden mittaisesta siviilipalveluksesta ei katsota olevan mitään niin opettavaista, että sitä kannattaisi jotenkin huomioida opinnoissa?

Yleisesti näissä ehdotuksissa on jotain tasa-arvohammasta kolottavaa, sillä armeija on pääosin miesten juttu, vaikka naiset saavat sinne nykyään mennä jos eivät parempaa tekemistä elämässään keksi. Jos tämän perusteella laitetaan ihmisiä eriarvoiseen asemaan myöhemmin opinnoissa tai oppilasvalinnoissa, tulos ei miellytä minua ensinkään.

En tiedä mitä nykyiset “opintopisteet” tarkalleen ottaen ovat, enkä haluakaan tietää. Silloin kun dinosaurukset temmelsivät valtoimenaan ja minä opiskelin, puhuttiin opintoviikoista. Ne eivät olleet kuitenkaan mikään kauhalla Urosen padasta ammennettava tasapaksu puuro vaan ne oli yhdistetty tiettyihin opintosuoritteisiin. Kun tutkintoon kuului kuuden opintoviikon Matematiikan peruskurssi A2, sitä ei voinut korvata suorittamalla kuusi opintoviikkoa kiinan kieltä, vaan piti suorittaa juuri tuo kurssi tai joku, jonka katsottiin sitä vastaavan. Oletan, että tämä on käytäntö edelleen, vaikka mittatikku on muuttunut.

Mikä esimerkiksi diplomi-insinöörin, folkloristin, biologin tai unkarin kielen tutkintokokonaisuuksissa on sellaista, jonka katsotaan olevan kuitattavissa kokonaisuudella, jossa koulutuksen sisältö liittyy juoksemiseen, painavien esineiden tarpeettomaan kanniskeluun ja tarpeettomien käskyjen jakamiseen ihmisille, joilla ei ole lupa kyseenalaistaa saamaansa käskyä, olkoon se kuinka älytön tai tarpeettomaksi ymmärretty hyvänsä? Minun opinnoissani ei ollut mitään tällaisia elementtejä, sillä opinnot liittyivät lähinnä matematiikkaan, fysiikkaan ja ammattiaineisiin. Yleisopinnotkin olivat kieliä, ympäristönsuojelua ja vapaavalintainen yhteiskunnallisten opintojen kurssi. Tutkinnoissa ei ole nytkään kummemmin mitään löysää. Mikä olisi se osa, jonka AUK korvaisi? Ei sellaista ole valtaosassa korkeakouluopintoja olemassakaan.

Lähimmäksi AUK:n ja RUK:n käyminen saattaisi mennä puheviestintää. Mesta, jossa opetetaan ihmisiä puhumaan käyttäen pelkkiä konsonantteja sisältäviä lyhenteitä sanoina ja nielemään valtaosa vokaaleista (“rviiin jrsty”, “hrrra ltnnnttti”) voisi olla jonkun säälipisteen arvoinen “älä nyt ainakaan näin tee” -suorituksena.

Tätäkin asiaa on taas vaihteeksi selvitelty.

Tässä kuitenkin hieman paistaa läpi väitöksen tekijän tai uutisen kirjoittajan oma poliittinen maailmankatsomus, sillä ei asia nyt sentään aivan noin yksinkertainen ole.

Koululiikunta itsessään on pelkkä nöyryytysten sarja valtaosalle, ja tämä ei tee siitä erityisen suosiollista kouluainetta. Uutisen mukaan “rikkaan” on helppoa nauttia koululiikunnasta, mutta tässä mennään nyt kyllä hieman julistamisen puolelle. Oikeastihan kyse oli siitä uutisenkin mukaan, että urheiluseura-aktiivit viihtyvät myös koululiikuntatunneilla kun opettajat kehuvat kilvan pikku maitokannukisailijoita. Ja vaikka seuralahjakkuus rajoittuisi yhteen lajiin ja muissa lajeissa henkilö olisi keskinkertaisuus, yhden lajin hyvä karma kantaa kaikkialle. Toisaalta sanotaan urheiluseuratoiminnan vaativan rahaa.

Tässä on käynyt uutisoijalle looginen virhe. Jos on hyvä jossain seuralajissa, se tarvitsee rahaa, mutta rahalla ei tulla hyväksi missään urheilulajissa eikä pahemmin edes innostuta niiden toiminnasta. Järjestettyyn seuratoimintaan osallistuminen on siis merkki siitä, ettei kyse ole aivan perustulon varassa elävästä perheestä, mutta “rikkaudesta” se ei kerro mitään. Saamaten rikkaasta perheestä olevan lapsen ei ole mikään pakko ottaa osaa mihinkään seuratoimintaan ja vaikka ottaisikin siihen osaa, tällainen lapsi ei siellä välttämättä pärjäisi. Näin “rikkaus” ei ole mikään sellainen asia, josta seuraa koululiikunnasta nauttiminen. Esimerkiksi itse olisin aivan varmasti saanut lapsena ottaa osaa mihin hyvänsä urheiluseuratoimintaan eikä raha siinä olisi ollut mikään ongelma, mutta koska en halunnut, minua ei sellaiseen pakotettu, ja tämä “rikkaus” ei jalostunut miellyttäväksi koululiikunnaksi vaan aika vastenmieliseksi.

Toinen puoli uutista käsittelee “suosittuja”. Tässäkin vähän niin ja näin. Joukkuevalinnat epäilemättä ovat joillekin häpeän paikka, mutta asia on hieman monimutkaisempi. Itse olin aina se viimeisenä joukkueeseen valittu ja jos jengiä oli pariton määrä ja en kelvannut edes maalivahdiksi, päädyin tuomariksi tai joksikin muuksi tyhjäntoimittajaksi. Tämä ei kuitenkaan minua sen kummemmin nöyryyttänyt tai loukannut. Tiesin, etten osaa mitään, mutta koska olin hyvä monissa muissa asioissa, minua ei laisin häirinnyt se, etten ollut hyvä tässäkin. Nämä häpeätilanteet ovat ehkä edessä ennen kaikkea niillä, jotka eivät oikein pärjää missään asiassa. Kun lukuaineet koulussa ovat tuskaa, kädentaitoaineissa on peukalo keskellä kämmentä ja liikuntatunnilla tulee viimeinen nöyryytys, oppilaan on vaikea kokea onnistumisen iloa missään.

Näissä asioissa on kuitenkin myös ajatuksia herättävä puoli, vaikka uutinen ei kenties aivan eksakti ollutkaan.

Ylipäätään se, että joku vähäistä suurempi joukko kokee kouluopetuksen nöyryyttävänä eikä opettavaisena, on merkillepantavaa. Mikään aine ei tästä varmasti ole täysin vapaa, mutta liikunta on erityisasemassa. Varmasti on opettajia, jotka eivät puutu siihen, että lukuainetunnilla väärin vastaava saa osakseen jotain ivaa luokan hikipingoilta, ja varmasti on opettajia, jotka suorastaan korostavat ja tekevät numeron siitä, että joku on oikein tyhmä. Eivät he kuitenkaan ole mikään valtaenemmistö.

Liikunnassa erityisongelma tulee siitä, että sinne rakennetaan aina joukkue ja joukkueiden välinen kilpailu. Ainakin poikien liikuntatunneilla piti vielä voittaakin. Kun lapset pannaan kilpailemaan keskenään ja hakemaan syyllisiä siihen, miksi oma joukkue ei voittanut, jälki on rumaa. Tästä voisi päätellä, että tapa opettaa liikuntaa (tai no, ei se mitään opettamista ole, koska ei siellä opeteta mitään) on väärä. Muutama hikiurheilija kerää kaiken kunnian, muutama sylkykuppi kaikki syyt ja valtaosa hiirenharmaata massaa ei erotu joukosta mitenkään, vaikka olisi kuinka loistanut, koska pikku lellikkien sädekehä himmentää kaiken ympärillään.

Koulujen urheilukilpailut ovat ehdoton nöyryytysten sarja. Vasta yläasteella vai oliko lukiossa nämä kisat olivat vapaaehtoisia. Ala-asteella ainakin jokaisen piti osallistua hiihtokilpailuun, luistelukilpailuun ja juoksukilpailuun muun koulun nauraessa ympärillä hitaille. Vaikea kuvitella, miten tämä motivoisi ketään huonoa siihen, että juokseminen on kivaa.

Kun (poikien) liikuntatunnilla kuuluu olla “äijäenergiaa”, opettaja tuntuu saavan siitä oikeuden osoitella huonoja kaikenlaisilla sukkelilla solvauksilla. Valtaosa nöyryytyksistä tulee kuitenkin omanikäisiltä, joiden huonoon käytökseen huonoja kohtaan opettaja ei puutu kun ei näe sitä, ja jos näkeekin, sehän on vain osoitus joukkuehengen kasvamisesta ja edustaa jonkunlaista hyvää.

En minä näe asiaan mitään muuta hyvää ratkaisua kuin sen, että nykyinen arvosteltava oppiaine lopetetaan tarpeettomana ja korvataan se jollakin uudella aineella, jossa lähtökohtana on valinnanvara ja se, että ihmiset tekisivät tuon tunnin jotakin fyysistä eikä mikään “opetussuunnitelma”. Ei minun nähdäkseni ole mitään pakkoa pistää kaikkia riviin korkeushyppypaikan eteen joka kevät, sillä korkeushyppy ei ole lajina tarpeellinen muille kuin murtovarkaan uraa ajatteleville, joita todennäköisesti Kotkassakin oli lukiolaisista vähemmistö.

Jos osa saisi korkeushyppelehtiä, osa pelata jotain, osa juosta, osa uida, osa suunnistaa, osa kävellä, mikä nyt sattuu sillä kertaa huvittamaankin, jokainen voisi yrittää etsiä kivoja lajeja eikä joutua nöyryytetyksi sellaisessa lajissa, joka ei kiinnosta edes etäisesti, mutta jota kuuluu nyt tähän vuodenaikaan Suunnitelman mukaisesti harrastaa. En ole edes erityisen varma, että tällainen aine tarvitsisi oman opettajan. Sitähän voisi valvoa aivan kuka hyvänsä, sillä oikeastaan ainut tarpeellinen asia tuossa hommassa olisi ensiaputaito, sillä toisinaan aina joku itseään liikuntatunneilla kolhaisee.

Jos opettajat olisivat liikunnallisesti rivimiehiä eivätkä jotain hikiliikuntaopistoja suorittaneita fanaatikkoja, heidän käsityksensä niiden tavallisten ja huonojen arjesta voisi olla hieman realistisempi.

Sain juuri mailin Haloscanilta, pistävät pillit pussiin.

Todennäköisesti blogin kommenttipuoli siis lakkaa ainakin joksikin aikaa toimimasta helmikuun alkupuolella.

En mielelläni neuvo Kepua, sillä on mahdollista, että siellä on joku, joka ymmärtää lukemansa, ja näin olisin auttamassa tuota kelmien kerhoa vaalivoittoon. Kun nyt kuitenkin puheenjohtajavaali on edessä ja puolue on väkisin linjantarkistuksen edessä, käsittelen asiaa tämän verran.

Kepun ongelma on ilmeinen. Maaseudun yksipuoluevaltiossa Kepun asema on kiistaton, mutta etelän kaupungeissa puolue on statistin roolissa. Maaseutu autioituu, etelän kaupungit kasvavat ja nielaisevat ympäriltä perinteisiä Kepulandian osasia ja persut jäytävät kannatusta joillain alueilla. Maaseudun tekohengitys ei ole onnistunut Suomessa eikä missään muuallakaan, joten ajatus siitä, että maaseutu alkaisi taas imeä väkeä ja kepu tätä kautta kasvaa perinteisillä keinoillaan, on älytön. Toisaalta kaupunkeja ei valloiteta agraari- ja aluepolitiikka-agendoilla, sillä nämä teemat eivät kiinnosta kaupunkilaisia.

Suomen poliittisessa kentässä on kuitenkin yksi suurenkin puolueen mentävä aukko, johon Kepu itse asiassa sopisi aika hyvin pienellä hienosäädöllä.

Puolueen pitäisi muuttaa itsensä Maalaisliitosta Maltilliseksi Miespuolueeksi.

Sallikaa minun selittää. Nyt kun Kepun puheenjohtajaspekulaatiot vellovat, oikeastaan koko tiedotusvälinekenttä on lähinnä arvaillut sitä, kuka nuorista kaupunkilaisnaisista tulee valituksi. Tämä ei johdu siitä, että Kepu olisi nuorten kaupunkilaisnaisten puolue vaan siitä, että Suomen politiikassa on ihmeellinen nuorten kaupunkilaisnaisten buumi.

Tuota sakkia yrittää miellyttää nyt jokainen. Kokoomus tekee tätä politiikkaa parilla mieskasvolla, joita konservatiivisempi osa tästä kohderyhmästä voi katsoa ihaillen ja ajatella Niinistöä tai Stubbia katsoessaan “siinä vasta hieno mies!”. Vihreät ovat lähestyneet asiaa savustamalla etujoukoista pois melkeinpä kaikki miehet paitsi muutaman pehmon ja kiintiöhomon. Vihaiset nuoret kaupunkilaisnaiset voivat äänestää vihreitä huutaessaan maihareissa ja reisitaskuhousuissa “miehet ovat sikoja”. SDP on yrittänyt nyt samalle apajalle Urpilaisen avulla, mutta menestys ei ole ollut kovin kaksinen. Käytännössä tämä kaikkien puolueiden tärkeä kohderyhmä jaetaan Vihreiden ja Kokoomuksen kesken.

Kepun olisi järjetöntä ryhtyä tunkemaan tähän kilpailtuun sektoriin. Jos se tekisi niin, sille kävisi samoin kuin SDP:lle: menestys tässä segmentissä ei päätä huimaisi, mutta ns. perinteinen kannattajakunta alkaisi vuotaa nukkuviin ja persuihin kun tuntuu, että heidät on täysin unohdettu, kun pikkutyttö- ja yksinhuoltajalesboäitiagendat ovat vallanneet etulinjan.

Tätä naisbuumia syötetään meille vähän joka tuutista, niin tiedonvälityksessä kuin viihteessäkin. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa; mieluummin minä katson telkkarista L-koodia kuin jotain Bud Spencer & Terence Hill -tyyppistä. Kummassakin juoni on samaa tasoa, mutta toisen näyttelijöitä katsoo mielellään.

Vihaisille äijäenergiaa tursuaville miehille on jo olemassa Perussuomalaiset.

Sen sijaan miettimäni kohderyhmä on keski-ikäinen, sangen maltillinen ja rauhallinen mies. Perheellinen, vakiintunutta elämää elävä. Käy töissä, maksaa veronsa, ei erityisesti erotu joukosta. Arvoiltaan hän on sangen konservatiivinen. Ei änkyrä, mutta hän antaa uusien asioiden ensin tapahtua ja katselee hiukan ennen kuin päättää ne hyväksyä. Hän ei vastusta ympäristönsuojelua, muttei myöskään vouhota siitä. Hän hyväksyy tasa-arvon periaatteessa, mutta mielessään ajattelee kuitenkin miesten töitä ja naisten töitä. Hän on lojaali perheelleen ja ystävilleen ja auttaa heitä parhaansa mukaan muttei pode mitään maailmantuskaa siitä, että Afrikan neekerit kuolevat nälkään. Hänellä ei ole radikaaleja ajatuksia oikein mistään asioista, mutta hänellä on kuitenkin ajatuksia maailman menosta. Hän tietää, mitä ympärillä tapahtuu, lukee lehtiä ja katsoo uutisia. Hän ei ole erityisen uskonnollinen ja saattaa toisinaan esiintyä viikonloppuna humalassakin.

Tällaisia miehiä on kaupungeissa paljon. Itse asiassa valtaosa kaupunkien miehistä on juuri tuollaisia. He eivät saa nykyisestä tyttöenergiapolitiikasta yhtään mitään, ja sen teemat eivät puhuttele heitä oikein mitään kautta. He ovat konservatiiveja ja näkevät puoluejohtajana ja pääministerinä mieluummin puku päällä kulkevan herrasmiehen kuin Rosa Meriläisen. Kokoomus on tältä osin suojannut aika hyvin selustansa, sillä sen etulinja tuntuu käyvän sekä miehille että naisille.

SDP:ssä on tällä hetkellä ongelma, sillä duunarit vieraantuvat nykyjohdon viherkotkotuksista. Toisaalta jos puolue tekee reippaan käännöksen aatteellisesti vasemmalle tulevaisuudessa, sekin vieraannuttaa joitain, jotka ovat 80-luvulta lähtien tottuneet sangen oikeistolaiseen SDP:hen ja jotka eivät oikeastaan ole koskaan olleetkaan hyviä sosialisteja, ainoastaan hyviä peruspalvelujen kannattajia. En näe mitään syytä, miksi näiltä vesiltä ei voisi kalastaa ääniä myös toisenlaiselle Kepulle. Nuoret kaupunkilaisnaiset tuntuvat rakastavan turvapaikanhakijoita, mutta tuossa miessegmentissä ymmärretään heidän olevan menoerä ja halutaan pitää asia pienenpuoleisena. SDP on tässä asiassa punaviherkelkassa, Kepun ei tarvitsisi olla.

Tätä kohderyhmää ei voi tavoitella kenen hyvänsä kasvoilla, sillä kyse on mielikuvamarkkinoinnista. Väyrynen ei tule kyseeseen, koska häntä pidetään kierona ja tuo kohderyhmä pitää itseään suoraselkäisenä. Naiset eivät tule kyseeseen, koska ne alkavat aina jossain kohtaa leperrellä äitiyslomista, hoitovapaista, lasikatosta ja muusta epäkiinnostavasta. Itse asiassa en tiedä, kuka Kepun eturivistä tällä hetkellä edes kelpaisi, sillä kaikki ovat ryvettyneet aluepolitiikka- ja maatalousmiehinä..

Tällainen linjanmuutos ei välttämättä edes karkottaisi ns. perinteisiä äänestäjiä, sillä aina voidaan lähteä siitä, että maa- ja metsätilatyöt ne vasta rankkoja miesten töitä ovatkin ja kyllä maajussi on niistä palkkansa ansainnut. Ei tuollainen kuvaamani kaupunkilaismies tätä kyseenalaista, vaikka se on oikeasti maataloustukiaispolitiikkaa hieman eri lailla paketoituna.

Tällaisen puolueen agendan ei tarvitsisi suuresti poiketa siitä, mitä suuret puolueet nykyään tekevät. Kyse on lähinnä asioiden painotuksista sekä siitä, miten ja kenelle sanomaa viestitään.

Tällä kertaa Eva Biaudet on huolissaan ankkurilasten kovasta kohtalosta.

Hieman järkeä edellisiin samaa asiaa käsitelleisiin avautumisiin on tullut, sillä Biaudet ymmärtää asian olevan sopimusten priorisointikysymys ja sinänsä osa poliittista keskustelua sen sijaan, että hän tarjoaa jonain itse keksimänään aksiooman tasoisena julkilausumana, että alaikäisten tapauksessa pitäisi aina antaa heidän jäädä Suomeen. Jotkut ovat jopa tässä viime aikoina vastustaneet ikätestejä, mutta en muista ketkä.

Sen sijaan Biaudet hukkaa moponsa tässä kohtaa, mutta tarjoaa mietittäväksemme myös uuden tavan lähestyä asiaa:

Globaalin turvallisuuden kannalta meidän kannattaa kysyä, millainen lapsi yhteiskunnan kannalta on moneen kertaan hylätty lapsi, Biaudet sanoo.
Tämä koskee hänen mukaansa yhtä lailla suomalaisia sijoituslapsia ja ylipitkiä huoltajuusriitoja kuin yksin tulevia turvapaikanhakijalapsia.
"Oma perhe on hylännyt, eikä yhteiskuntakaan ole auttanut. Keneen tällainen lapsi turvaa ja ketä kohtaan hän tuntee lojaalisuutta? Miksi hän kokisi kuuluvansa mihinkään, ja haluaisi vuorostaan antaa yhteiskuntaan oman panoksensa?"

Jos tilanne on todella tämä, en näe mitään ongelmaa siinä, että tällainen lapsi saa jäädä Suomeen, varsinkin jos puhutaan oikeasti lapsista, jotka oppivat kielen koulussa rivakasti jne. eikä 17-vuotiaista partasuista, joilla lelulaatikossa on ollut kiväärejä jo viimeiset viisi vuotta.

Nyt kuitenkin nämä “perheen hylkäämät” tuntuvat sangen rivakasti löytävän perheensä ja sukunsa uudelleen heti kun tarjoutuu mahdollisuus saada heidät Suomeen eläteiksi perheen yhdistämisen nojalla. Tästä syystä sitten Helsingin kaupunki miettii, mistä ihmeestä saataisiin kaupungin maksamia asuntoja 15-henkisille perheille.

Biaudet siis yksinkertaisesti valehtelee tai kaunistelee asiaa tältä osin. Kyse ei ole mistään kaikkien hylkäämistä, sillä tällaiset kaikkien hylkäämät kuolevat Somaliassa nälkään. Jos matka Somaliasta Suomeen maksaa kymppitonnin väärine papereineen ja muine rötöksineen, on selvää, etteivät “kaikkien hylkäämät” sieltä Suomeen tule vaan sellaiset, joiden takana on tarpeeksi rahakas suku tuon matkan maksamiseen. Suvulle tämä on investointi, sillä jos suvun saa elätettäväksi Suomeen, se maksaa itsensä takaisin muutamassa kuukaudessa, ja loppuelämä on voittoa.

Voisiko asiaa ajatella toisinkin? Alaikäinen turvapaikanhakija kyllä saa luvan jäädä Suomeen, mutta hänelle ei syntyisi oikeutta perheen yhdistämiseen? Jos hän hommaa joskus puolison ulkomailta, tätä tietysti koskevat samat säädökset kuin muitakin Suomessa asuvien puolisoita, mutta isät, äidit, veljet ja sisaret eivät olisi oikeutettuja perheen yhdistämiseen, jolloin bisnescase heikkenisi huomattavasti. Jos kerran nämä ovat hylänneet lapsen kuten Biaudet väittää, lapsen etu ei mitenkään voine toteutua siten, että häntä kasvattamaan hommataan se sama sakki, joka on lapsen hylännyt “moneen kertaan”?

Kelpaisikohan tämä Biaudetille? Ei varmaan. Edustaakohan tämä kirjoitukseni “uusrasismia”, jota kuulemma internet on nykyään pullollaan? Todennäköisesti.

Ovat rakentaneet pitkälti toista vuotta DLR (Docklands Light Railway) asemia uuteen uskoon. Nyt sitä ajetaan vielä kahden vaunun junalla, mutta laitureita on pidennetty ja pidennetään, jotta niihin saa kolmannen vaunun.

Nyt asemilla on isoja julisteita, joissa sanotaan, että Bankin aseman tammikuun loppuun päättyvän remontin jälkeen Bank-Lewisham -rata olisi valmis.

Kaikilla muilla asemilla on tehty jotain, mutta käyttämälläni Elverson Roadin asemalla ei ole tehty mitään. Juuri tänään aamulla ihmettelin asiaa jälleen kerran ja totesin, että laituri on juuri kahden vaunun mittainen, kolmas vaunu ei mahdu siihen mitenkään.

Puusta katsoen näyttäisi siltä, että ne ovat unohtaneet yhden aseman kokonaan. Onhan tässä vielä viikko aikaa, mutta jotenkin näen mielessäni jo lehtiotsikoita kun joku viimein huomaa, että parin vuoden projekti on onnistunut hukkaamaan johonkin yhden aseman viidestätoista.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja ottaa esiin mielenkiintoisen suomalaisen yhteiskunnan ilmiön: yhden totuuden maan.

Periaatteen tasolla olen Raution kanssa samaa mieltä. Suomessa melkein kaikkia poliittisia keskusteluja dominoi ylitsepääsemätön konsensus siitä, mikä on ainoa oikea tapa tehdä joku asia. Tämä koskee aivan kaikkea, ei pelkästään yrityselämää ja valtionyhtiöitä.

Julkisissa palveluissa lähdetään siitä, että julkinen on hyvä ja yksityinen on paha eikä edes mietitä kunnolla tälle mitään vaihtoehtoja. Erityisesti suurissa kaupungeissa monumentaalinen kuntasektori on ainoa oikea tapa huolehtia mistään, muuten joudumme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun. Kun toisaalta pienissä kunnissa on olosuhteidenkin pakosta päädytty yksityisten ostopalvelujen tielle nyt tällä viikolla uutisoidusti myös terveydenhoidossa, tästä mielestäni seuraa se, että muitakin vaihtoehtoja tarjota palveluja on kuin juuri nykyinen malli.

Perusopetus on toinen pyhä lehmä. Ainoat keskusteltavat asiat ovat ryhmäkoko ja opettajien lomautukset, mutta onko todella sata vuotta sitten keksitty käännöslause- ja karttakeppimenetelmä paras tapa opettaa ihmisille valmiuksia pärjätä nykymaailmassa? Ehkä on, mutta huomattavan kapeaa osa-aluetta ylipäätään edes mietitään ja kyseenalaistetaan.

Kolmas mausoleumi on rakennettu tulonsiirtojen ympärille. Kaikki tietävät, että systeemi on sekava, epäreilu ja kallis, mutta mitkään yritykset uudistaa sitä muuten kuin paikkaamalla räikeimpiä puutteita eivät etene. Muutama sitkeä jaksaa vielä puhua perustulon puolesta, loput ovat jo luovuttaneet "ei niin voi tehdä" -muurin edessä. En minä tiedä onko perusturva hyvä vai paha tai onko se ylipäätään toteuttamiskelpoinen. En tiedä sitäkään, onko valinta tehtävä nykysysteemin ja perustulon välillä vai onko olemassa muitakin tapoja. Minä en ole näiden asioiden asiantuntija, joten minun ei oikeastaan tarvitsekaan tietää, mutta kovin yksisilmäiseltä näyttää "keskustelu" tästäkin asiasta, sillä sitä ei oikeastaan ole.

Neljäs pysähtyneisyyden linnake elää työmarkkinoilla ja niitä lähellä. "Kolmikantayhteistyö" on asia, joka voi halutessaan marssia parlamentarismin yli paraatimarssia pohjoiskorealaisen jalkaväkiprikaatin särmikkyydellä. Eläke- ja työurakeskustelu on täysin jumissa, ja koska asia on kolmikantainen, kaikki pesevät käsiään ja väistävät vastuuta. Erityisen kätevä kolmikantayhteistyö on hallituspoliitikkojen kannalta, sillä he voivat lakaista kaikki asiat kolmikantatyöryhmiin. Jos niistä poikkeuksellisesti syntyy konsensus, ministeri voi kerätä kehut. Jos seuraa hajaannus, jatketaan status quolla ministerin levitellessä käsiään ettei nyt tullut mitään kun työmarkkinajärjestöt eivät saavuttaneet yksimielisyyttä, vaikka asiat lopulta kuuluvatkin vain ja ainoastaan poliitikoille. Toinen esimerkki tästä on SATA-komitea ja sen kyvyttömyys päättää perusturvan korotuksista. Palkansaajajärjestöt "eivät suostuneet" näihin korotuksiin ilman, että myös ansiosidonnaisia etuuksia korotetaan, mihin ei olisi ollut rahaa. Mitään ei siis tapahdu perusturvalle ja näyttää täysin unohtuneen, etteivät palkansaajakeskusjärjestöt perusturvasta päätä vaan eduskunta hallituksen esityksestä.

Pysähtyneisyyden Viides Kolonna liittyy suomalaiseen sotahistoriaan. Talvisodan fiktionaaliset ja paisutellut sankariteot täyttävät joka paikan muutaman kerran vuodessa, itsenäisyyspäivänä nyt ainakin. Jatkosotaa ei pahemmin muistella eikä kovin paljoa keskustella siitäkään, olisiko koko sota ollut vältettävissä, jos politiikkaa olisi silloin tehty toisella tavalla. Tai olisiko jatkosodasta voitu irtautua siinä kohtaa kun vanhat rajat on vallattu takaisin. Suomen sankaritarinat eivät liity mitenkään sotiin vaan toipumiseen sisällissodasta, rivakkaan teollistumiseen ja sangen dynaamiseen ja moderniin elinkeinoelämään, sekä poliittisen koneiston maalman nopeimpiin jalostumisiin melkein-diktatuurista melkein-demokratiaksi.

Yhden Virallisen Totuuden obeliskin kärkipyramidi on nykyinen maahanmuuttopolitiikkakeskustelu, jossa huutavaa työvoimapulaa ei kuulu kyseenalaistaa. Kukaan ei ole nähnyt siitä mitään viitteitä, mutta ihan kohta se varmaan hyökkää puskan takaa kuten se on hyökännyt viimeiset kymmenen vuotta. Piiloleikki kuitenkin jatkuu edelleen. Pylvään peruskivi taas on valettu korkean tuloverotuksen sulosäkeitä lausuen. Korkeat verot ovat oikeudenmukaisia ja siis hyvä, sillä perusteella, että korkeat verot ovat oikeudenmukaisia. Se, mitä rahalla saadaan, on sivuseikka. Oleellista on kerätä sitä paljon, sillä näin oikeudenmukaisuus lisääntyy.


Se samaa mieltä olemisesta.

Mainittu pääkirjoitustoimittaja sen sijaan tuntui ottaneen Ranskan tukiaisteollisuuden jonkunlaiseksi ihailunsa kohteeksi. On ältsin hienoa kun Ranskan presidentti pystyy komentelemaan pörssiyhtiöitä niiden operatiivisessa toiminnassa, ja vielä hienompaa on se, kun veronmaksajien pohjaton kukkaro on avattu levälleen, jotta elinkelvoton savupiipputeollisuus voi välttää rakennemuutoksen jälleen kerran.

Tukiaisissa teollisuudelle on jotain järkeä etäisesti vain silloin, kun tarkoituksena on auttaa joku yritys tai teollisuudenala väliaikaisten mutta vakavien vaikeuksien yli. Tässä mielessä asia ei kuulu yhden totuuden piiriin, mutta jos haluamme pitää Suomen kilpailukykyisenä, otettakoon oppia kilpailukykyisistä maista eikä Ranskasta.

Pääkirjoituksessa mainittu sankarillinen teko oli se, että estettiin Renaultia siirtämästä tuotantoa Turkkiin. Hienoa, Ranska. Miksi Suomessa ei kyetä samaan? Siksi, että Suomella ei ole varaa tukea teollisuuttaan hamaan maailman tappiin. Ranskan päätöksestä estää Renaultia rakenteiden uudistamiselta seuraa nimittäin väkisinkin se, että kun lama joskus loppuu ja Euroopan automerkkien pudotuspeli alkaa, Renault on heikoilla. Paremmin pärjäävät kustannustehokkaat firmat verrattuna niihin, joiden ykkösmurhe on suojatyöpaikkojen säilyttäminen Ranskassa.

Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri kun povaa, ettei Renaultin tukitarve tähän lopu. Muutaman vuoden kuluttua se naukuu lisää tukiaisia, koska kilpailu on niin kovaa ja jos tukiaisia ei tipu, edessä on konkurssi tai päätyminen jonkun muun firman tytäryhtiöksi.

Suomessa pitäisi miettiä enemmänkin sitä, miten uusien yritysten synty ja kasvu suuriksi voisi toteutua Suomessa. Nyt se on vaikeaa, sillä pääomien puutteen takia kasvuyritykset myydään ulkomaille jo kasvuvaiheessa. Tällä puolella voisi varmaankin parantaa vaikka mitä, mutta mitään järkeä ei ole pistää resursseja jonkun elinkelvottoman sellutehtaan tekohengittämiseen hamaan maailman tappiin vain siksi, että parisataa ihmistä saa pitää työpaikkansa.

Hesari kirjoittaa meille otsikolla “tappamisella uhkailu yleistä lähisuhteissa”.

Ehkäpä.

Leipätekstissä kuitenkin kerrotaan näin: Tappouhkauksien lateleminen puolisolle tai ex-kumppanille näyttää olevan valitettavan yleistä, kertoo Raiskauskriisikeskus Tukinaisen tilastobarometri. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneista yli puolta on uhattu hengen lähdöllä.

Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että toimittaja on yleistänyt tuon “puolet” tarkoittamaan kaikkia naisia eikä vain väkivallasta tuolle keskukselle raportoineita, sillä mitenkään muuten ei ole ymmärrettävissä otsikko. Toimittaja on siis joko ymmärtänyt väärin tai väittää tietoisesti jotakin, jota hänen artikkelinsa ei perustele ensinkään. Tappouhkausten määrään yleisesti kun mikään kirjoitettu ei ota kantaa.

Tai no, ottaa sikäli, että kerrotaan keskukseen tulevan keskimäärin kaksi uuden uhrin puhelua päivässä. Jos näistä toinen mainitsee tappouhkauksesta, saadaan siis 365 tappouhkausta vuodessa kahta ja puolta miljoonaa naista kohti. Tappouhkauksia siis heiluu prosentin sadasosalle. Lienemme kaikki sitä mieltä, että olisi parempi, jos näitä uhkauksia ei olisi, mutta kahteen ja puoleen miljoonaan mieheen mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, ja maailma ei ole täydellinen.

Minun on kuitenkin lukemani perusteella mahdotonta yhtyä uutisen otsikkoon, sillä tappamisella uhkailu vaikuttaisi olevan sangen harvinaista. Tällaisten rumien ankanpoikasten ongelma on siinä, että ne jäävät helposti elämään totuuksina. Kukaan ei enää muista viikon kuluttua perusteluja tai lähinnä niiden puutetta, mutta joku saattaa muistaa mielikuvana, että joka toista naista on uhattu tappamisella, mikä ei pidä paikkaansa.

Uutinen kuitenkin vahvistaa mielikuvaa siitä, että suomalainen mies on väkivaltainen melkein-tappaja jo olemassaolollaan.

- Oikeus ei löytänyt riittävää näyttöä siitä, että N.N. olisi syyllistynyt pedofiliaan, veronkiertoon, huumekauppaan ja nettirasismiin

- N.N. on syytön

Kumpikin tarkoittaa juridisesti samaa, mutta jostain syystä jälkimmäistä sanamuotoa lehdistössä näkyy harvoin, varsinkaan silloin, jos ne itse ovat jonkun ajojahdin takana, on sitten kyse Halla-ahon nettikirjoittelusta, poliitikon olemattomista lahjuksista tai Verohallinnon pääjohtajan tekaistuista väärinkäytöksistä.

Syytön olisi ikävän lopullinen näkemys siitä, että ajojahti on ollut perusteeton ja median yritys vetää joku lokaan väärä teko. Jos kuitenkin kerrotaan, että riittävää näyttöä ei nyt tällä kertaa löytynyt, jätetään ihmisten ajatuksiin elämään se näkemys, että kyseessä kuitenkin oli rötösherra pahinta sorttia, mutta tutkintakoneisto ei nyt vain onnistunut saamaan häntä narautettua tai hän käveli vapaaksi jonkun teknisen syyn nojalla.

Edellisessä kirjoituksessa mainittu hesarin uutinen oli päivittynyt, ja nyt siellä oli jotain nettirasismielementtejäkin, ja silti pää ja häntä jäävät puuttumaan.

Kuten muudan JS ansiokkaasti havainnoi, tämä kappale on mielenkiintoinen: Työryhmä muistuttaa, ettei sananvapautta saa polkea rasismin vastustamisen nimissä. Laissa pitää täsmentää ne alueet, joilla sananvapaus on erityisen suojattu. Näitä ovat tiede ja taide sekä ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostaminen. "Toimittajan saattaminen vastuuseen muiden antamista haastattelulausunnoista voi vaarantaa sananvapauden käyttämistä ja estää keskustelua yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista"

Tässähän sanotaan suoraan, että sananvapautta pitää kaventaa yksityisten henkilöiden tapauksessa ja suosia sitä Virallisen Median tapauksessa. Tämähän haiskahtaa suoraan lehdistön tilaustyöltä. Yhteiskunnallista keskustelua ei enää käydä lehdistössä sen määräämistä teemoista ja sen suodattamin keinoin vaan sitä käydään kaikkialla. Tässä ilmastossa lehdet eivät ole enää politiikan kuninkaantekijöitä, sillä vaikka ne kuinka yrittävät vaientaa epämieluisaa ainesta, mokomat saavat kuitenkin äänensä kuuluviin ja vielä äänivyörynkin kuten Jussi Halla-aho osoittaa. Jos nyt yksityinen keskustelu on jatkuvasti poliisin syynissä valtakunnansyyttäjän johdolla ja lehdet pääsevät taas dominoimaan keskustelua, ne saavat takaisin jotain menneen maailman vallastaan. En voi sanoa, että pitäisin asiaa erityisen positiivisena.

Miksi kukaan ei ole huomaavinaan, että sananvapauden pitää olla itsessään “erityisen suojattu”, koska se on yksi tärkeimpiä tai tärkein perusoikeuksistamme? Jos tämä olisi yleinen tulkinta, ei tarvittaisi mitään erityissuojeluspoikkeuslainsäädäntöä koskemaan Erkon mediaa, vaan sananvapaus kuuluisi muillekin. Eipä tunnu kuuluvan enää.

Rasismi näyttää syrjäyttäneen lapsipornon suomalaisen yhteiskunnan keskeisimpänä ongelmana. Tuntuu siltä, että rasismi, ilmastonmuutoksen torjunta ja terrorismin torjunta ovat asioita, joilla voi nykyään ehdottaa kiellettäväksi aivan mitä hyvänsä, tässä tapauksessa siis sananvapauden. Aikaisemmin lapsiporno oli tässä asemassa, ja vaikka lapsipornoa ei näy eikä kuulu ja muutama hassu pedofiili pääasiassa vankilassa paitsi jos ovat lestadiolaisia, sillä saattoi perustella silti minkä hyvänsä järjettömänkin hankkeen. Ajatelkaa lapsiamme.

Nyt “nettirasismi” on tällainen epämääräinen vihollinen. Kukaan ei oikein tiedä, missä sitä esiintyy, ja koska sitä ei näytetä mitenkään, ei voida ottaa kantaa siihen, onko nykyinen lainsäädäntö aivan riittävä selkeiden rikollisten tapausten käsittelyyn vai onko tarpeen oletusarvoisesti poistaa sananvapaus ja vasta erikseen perustelemalla myöntää jollekin kirjoitukselle sananvapauden suoja jos voidaan näyttää sen olevan ajankohtaisten ja historiallisten tapausten selostamista.

Kun annetaan ymmärtää, että internet on väärällään nettirasismia ja viitataan mainitun Halla-ahon kirjoituksiin, joista poliisi, syyttäjä ja oikeusistuin eivät ole löytäneet mitään viitteitä rasismista, saadaan aikaiseksi kummallinen konstruktio, jossa torjuttavaa asiaa ei tunnu olevan olemassakaan, mutta jos vastustaa ehdotettuja toimenpiteitä, tulee kuitenkin helposti kannattaneeksi tätä pimentoon jäävää pahaa. Samaa temppua käytettiin silloin, kun lapsipornokortti pesi perusoikeusvaltit tuosta vain. Ei lapsipornoa koskaan löydetty, mutta jos meni vastustamaan sensuurilistoja, joutui vastaamaan kysymykseen siitä, kannattaako tämä henkilö kenties lapsipornoa.

Sananvapaus on arvokas asia. Nykyään sitä joutuu taas vaihteeksi puolustamaan vähän väliä, kun uskovaiset, hullut, hyvää tarkoittavat hölmöt, Virallinen Media ja tympeimmät poliitikot yrittävät sitä pienin askelin kaventaa.

Uutisen luettuani minulle jäi hieman pimentoon, miten uutisessa mainitut asiat liittyvät internettiin, tuohon rasismin pesään. Mutta sivuutetaan se.

Mieleen nousee sen sijaan pari kysymystä. Eikö nykylainsäädäntö todella anna mahdollisuutta tuomita tappoon yllyttäjää? Jos ei anna, asia on korjattava kokonaisuutena eikä ainoastaan silloin, kun motiivina on terrorismi. Jos antaa, tämä terrorismipykälä on tarpeeton.

Rangaistuksia koventava rasismi on toinen ongelmatapaus, josta olen kirjoittanut ennenkin. En löytänyt mitään uutista kummempia viitteitä itse ehdotukseen joten en tiedä, miten asiaa on valmisteltu. Keskeinen kysymys on kuitenkin se, miten rasistinen motiivi tulee oikeudessa näyttää, sillä kyse on ajatusten arvioinnista.

En sinänsä vastusta periaatteellisesti sitä, että ilmeinen rasistinen tai siihen rinnastettava motiivi on peruste koventaa rangaistusta, mutta tämä asia voitaisiin hoitaa fiksumminkin. Ongelma on aina se, että rasistista motiivia on vaikea näyttää, ellei rosmo ole tuonut rasistisia ajatuksiaan julkisuuteen. Tämä sisältää ilmeisen vaaran siitä, että oikeuskäytännöksi muodostuu tuomita rasistisena kaikki sellaiset rikokset, joissa valkoiset mottaavat ei-valkoisia.

Tällöin oikeudenkäyttö saa pigmenttilisän. Jos ruskea mottaa vaaleanpunaista, täyttyykö silloin rasismin tunnusmerkistö, vai onko valtaväestön edustaja aina vailla tätä suojaa? Pitääkö valkoihoisen rosvon jotenkin erityisesti osoittaa ja perustella, että motiivi oli joku muu kuin rasistinen?

Tämä sisältää lukuisia tämän kaltaisia ongelmia, eikä voida välttyä ainakin pelolta siitä, että erivärisiä ihmisiä kohdellaan oikeudessa eri tavalla samoista rikoksista. Voidaan esimerkiksi ajatella, että syyttäjä pystyy vähäisellä vaivalla löytämään todisteita, jos niitä on, siitä, että valkoihoinen on iljettävä rasisti ja vihaa neekereitä. Saattaa löytyä nettikirjoituksia ja sähköposteja, ja tuttuja voidaan kuulla todistajina. Syyttäjän on sen sijaan vaikeampi näyttää sitä, että afrikkalainen muslimi vihaa valkoisia kristittyä tai uskonnottomia pakanoita, sillä hänen vihapuheensa on esitetty somaliksi ja kirjoitettuna niitä ei löydy mistään, sillä rosvo ei osaa kirjoittaa, ja vaikka osaisi, tutkiva viranomainen ei ymmärtäisi siitä mitään.

Väärien tulkintamahdollisuuksien pimeistä ja menninkäisiä kuhisevista metsistä päästäisiin pienellä tempulla päivänpaisteeseen.

Mitäpä, jos tuomion koventamisperuste olisi yksinkertaisesti se, että rosvo ja uhri eivät tunne toisiaan ja teko on provosoimaton?

Yksi peruste kannattaa viharikoslainsäädäntöä on juurikin se, että nämä ovat rikoksina erityisen halveksittavia, koska uhrilla ei ole mitään mahdollisuutta välttää uhriksi joutumistaan, sillä hänet valitaan jokseenkin satunnaisesti sillä perusteella, että hän erottuu joukosta.

Tämä koskee kuitenkin kaikkia väkivaltarikoksia. Aivan yhtä vähän voi suojautua sellaiselta rikollisuudelta, jossa raivoa tihkuva rosvo vain alkaa niitata ohikulkijoita kadulla tai ostarissa, ilman, että nämä ohikulkijat tekevät mitään rosvoa provosoivaa.

Jos rangaistuksia kovennettaisiin näissä tapauksissa siten kuin on ajateltu kovennettavan jos motiivi on "rasistinen", kenenkään aivotoimintaa ei tarvitsisi analysoida eikä olisi pelkoa ja epäluuloja siitä, että laki ei olisikaan sama kaikille etnisille ryhmille. Toisaalta sellaiset tapaukset, joissa kaksi eriväristen nuorisojengiä aukoo päätä toisilleen ja tulee tappelus, tuomittaisiin kaikkien osalta samalla tavalla, sillä kaikki provosoivat toisiaan ja tätä koventamisperustetta ei olisi olemassa tappelun toiselle osapuolelle.

Onko joku syy, miksi tämä tapa lähestyä asiaa olisi huonompi kuin esitetty rasismipykälä? Ideologisesti se on tietysti ikävän tasapaksu, sillä siinä ei erityisesti korosteta suomalaisten rasistista ja sikamaista luonnetta, joten jaettujen tuomioiden käyttäminen suvaitsevaisuuspropagandan käsikassarana myöhemmin olisi sangen hankalaa.

Näen kuitenkin kristallipallostani, että jos lainsäädäntö olisi tämä ehdottamani, näitä kovennettuja tuomioita tulisi rasisen väkivallan harjoittajille jaettua huomattavasti enemmän kuin silloin, kun syyttäjän erityisesti pitäisi näyttää rasistinen motiivi. Kun ihmisoikeustuomioistuin olisi muutaman kerran kaatanut näitä rasistisia tuomioita vedoten näytön puutteeseen ja mielipiteen vapauteen, tuomioistuimet todennäköisesti eivät enää tuomitsisi tällä perusteella ketään ellei olisi aivan pakko.

Jos ajatusrikospuoli poistettaisiin kokonaan ja koventamisperusteeksi riittäisi se, että uhri oli valittu satunnaisesti, häkki heilahtelisi huomattavasti rivakammin, mitä ei voi tässä tapauksessa pitää huonona lopputuloksena.

Juuri kun olin kirjoitukseni kirjoittanut, Hesarin uutinen oli päivittynyt. Nyt sinne oli tullut myös tämä:

Esimerkiksi kilpailukiellot, salassapitosopimukset ja tekijänoikeuden rajoitukset voivat tehdä uudelleen työllistymisestä koulutusta vastaaviin tehtäviin lähes mahdotonta. Akava haluaisi suitsia näitä lailla.

Tämän asian esillenostaminen puolestaan on hyvä asia ja Akava on tässä oikeassa.

Tekijänoikeuksien roolia tässä asiassa en tiedä.

Salassapitosopimukset ja kilpailukiellot sen sijaan ovat nykyisten työsopimusten suo ja täysin sääntelemätön viidakko. Ymmärrän salassapidon siltä osin kun kyse on salaisista asioista. Tämä oikeastaan sisältyy ilman erillistä sopimustakin suomalaiseen bisneskulttuuriin ja työsuhteen sisältöön. Olen sen sijaan nähnyt salassapitosopimuksia, joissa salassa pidettäväksi on todettu aivan kaikki asiat, aivan riippumatta siitä, ovatko ne yleisesti tunnettuja tai sisällöltään merkityksettömiä. Suomessa näitä ei ole oikeudessa pahemmin testattu ja oletan, että pöhköimmät amerikkalaiset sopimukset eivät lopulta kuitenkaan menestyisi jos joku niiden avulla yritettäisiin narauttaa, mutta toisaalta näiden lisääntyminen tuo työnantajille lisää riskejä oikeusjutuista, joissa työntekijän menettänyt firma haastaa palkanneen oikeuteen jostain salassapitosopimuksen vastaisesta asiasta.

Käytännössä jos salaista on kaikki kollegoiden nimistä, kahvimukien väristä ja vessapaperitoimittajasta lähtien, juttujen tehtailu sinänsä olisi helppoa. Vaikkeivät ne menestyisikään, niiden käsittely olisi kallista. Tässä mielessä asia kaipaisi jotain ohjeita tai lakeja valmiiksi siitä, millaiset asiat voivat kuulua salassapidon piiriin.

Kilpailukielto on toinen uusi juttu. Toimitusjohtaja- ja johtajasopimuksissa sellaisia on ollut iät ajat, mutta niissä on toisaalta ollut avokätinen ja julkisuudessa paljon kritisoitu kultainen kädenpuristus juuri sitä varten. Jos töitä ei saa muualla tehdä, vanha firma maksakoon palkkaa. Nyt kuitenkin firman vahtimestarikin joutuu allekirjoittamaan kilpailukieltosopimuksen ilmaan minkäänlaista kädenpuristusta, ja tätä voidaan pitää sopimattomana.

Salassapitosopimuksen osalta en osaa sanoa, miten lakeja ja sääntöjä pitäisi tarkalleen muuttaa, sillä asia on aika herkkä tasapainoltaan. Kun toisaalta mitään suurensuuria ongelmia ei ole ainakaan julkisuuteen tullut, mieli tekisi sanoa, että emme tarvitse parikymmensivuisia salassapitosopimuksia, sillä todellisten yrityssalaisuuksien vuotaminen on verraten harvinaista.

Kilpailukiellon osalta asian pitäisi kuitenkin olla aivan selvä. Sitä voi sopimuksessa olla aivan kuinka pitkään hyvänsä, mutta koko kilpailukieltoajalta on maksettava täyttä palkkaa. Kilpailukiellon ilman palkanmaksua pitää olla sopimuksena mitätön.

Akava on ammatillisten keskusjärjestöjen surkein suo.

Riitaisan kerhon ydinongelma on siinä, että työmarkkinoiden oikea vihollislinja kulkee hyvin, hyvin vahvasti sen sisällä. Ei valtaosalle duunareita kapitalisti ole mikään vihollinen, jos ei kohta ystäväkään. Kapitalistia ei oikein enää edes tahdo olla olemassa siten kuin se perinteisesti ymmärretään.

Yksi hyvin vahva rintamalinja kulkee julkisen ja yksityisen sektorin työläisten välissä. Tämä ei tietysti ole ainoa rintamalinja, mutta on turhaa teeskennellä, ettei se siellä olisi, ja Akava kärsii tästä eniten. Itse olin Suomessa sellaisissa tehtävissä, että jos olisin johonkin liittoon liittynyt, Akava olisi ollut keskusjärjestö. Tämä oli ajatuksena minulle mahdoton, koska käytännössä kerho on julkisen sektorin edunvalvoja.

Ei minun viholliseni ollut Helsingin Pörssi vaan julkinen sektori, jonka monumentaalinen rahanhaaskauskoneisto tuotti maailman kolmanneksi korkeimman veroprosentin. En katsonut saavani tuolta aparaatilta sitä, mitä siitä jouduin maksamaan, ja olisin halunnut sinne voimaperäisen rationalisointiohjelman. Oman ostovoimani paraneminen sitä kautta, onko palkankorotus 2 vai 2,2 prosenttia, on marginaalinen. Se, onko veroprosentti 45 vai 25, olisi vaikuttanut niin paljon enemmän, että tämän pitäisi näkyä oikeasti liiton ohjelmassa. Se ei kuitenkaan voi siellä näkyä, koska kerhon sisällä vaikuttava Akava-JS on se häntä, joka koiraa heiluttaa.

Silloin Akava vastasi kaikkien vaatimuksiin vaatimalla, että veroja pitää alentaa kaikissa tuloluokissa mutta siten, ettei se vaikuta julkisen sektorin työllisyyteen. Tämä on tavoitteena mahdoton.

Se historiallisesta katsauksesta. Tänään Akava on taas ollut äänessä, ja se haluaa parantaa tällä kertaa perhevapaalta palaavien turvaa. Akavan mukaan irtisanomiset pitäisi kieltää ja lakisääteinen mahdollisuus palata entisiin työtehtäviin pitää saada toteutumaan käytännössä.

Vaatiahan aina saa.

Minusta tuntuu, että yksikään työnantaja ei jätä ottamatta hyvää työntekijää takaisin entisiin hommiinsa vain silkkaa pahansuopuuttaan. Sen sijaan työelämä muuttuu nykyään aika rivakasti, ja perhevapaat ovat pitkiä. Akavan tavoite on aivan ymmärrettävä ja keskeinen silloin, kun puhutaan henkilöstä, joka käyttää lakisääteisen äitiysloman ja tulee ilman mitään hoitovapaita takaisin töihin. Aikaa on kulunut niin vähän, että tilanteen pitää olla hyvin poikkeuksellinen, jos entistä työtehtävää ei enää olisi.

Tämähän ei ole kuitenkaan enää normi. Jos ollaan pari vuotta hoitovapaalla, hommataan toinen lapsi ja ollaan taas pari vuotta hoitovapaalla, aikaa onkin kulunut kuusi vuotta. Tässä ajassa firma on ehtinyt fuusioitua pariin otteeseen, lopettaa kymmenen yksikköä kokonaan, ulkoistaa toiset kymmenen ja perustaa viisi uutta toisiin tehtäviin.

Sanoisin yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että tässä tilanteessa olisi poikkeuksellista, jos vanha työtehtävä olisi ylipäätään olemassa, varsinkaan Akavan valkokaulustöissä. Joku on palkattu "lomasijaiseksi" kuusi vuotta aikaisemmin, ja on nyt pätevöitynyt uuteen tehtävään ja uuteen organisaatioon tuon kuuden vuoden ajan. Hänen potkaisemisensa pois siksi, että viisi vuotta poissaollut haluaa takaisin tehtäviin, joita ei enää ole, olisi ratkaisuna kohtuuton. Oikea ratkaisu on etsiä lomalta palaavalle vastaavanlainen työpaikka uudessa organisaatiossa. Jos taas vanha yksikkö on lopetettu ja firmalla ei ole tarjota muita töitä irtisanottaville, irtisanomiset koskevat myös lomalta palaavia.

Pitkän perhevapaan jälkeen työhön palaamisessa on varmasti parannettavaa, mutta asiaa pitää lähestyä realismin lähtökohdista. Vapaat voivat olla vaikka kuinka pitkiä ja työelämän muutos nopeaa, joten kyse ei ole vain pienestä täydennyskoulutuksesta vaan kokonaan uuden yrityskulttuurin, kenties jopa uuden kielen opettelemisesta jos firma on välissä myyty ulkomaille. Käytännössä tavoitteeksi pitänee ottaa vanhan ansiotason säilyminen, eli jos lähti X rahaa kuussa tuottavasta hommasta, paluun jälkeen pitäisi saada X+kertyneet liittokorotukset. Tämän toteuttaminen on helpompaa ja järkevämpää kuin etsiä tehtävää, joka lopetettiin viisi vuotta sitten.

Akavalla ei näissä perhevapaa-asioissa muutenkaan ole puhtaita jauhoja pusseissaan, varsinkaan Akava-JS:llä. Edelleenkin taitaa olla normi, että opettajat palaavat äitiyslomilta ja hoitovapailta 1.6. "töihin" saamaan täyttä palkkaa, ja jatkavat hoitovapaata elokuun puolessavälissä kun pitäisi taas tehdä jotain. Tämän seuraus on se, että lomasijaiseksi palkattu saa potkut kesäkuun alussa ja hänet halutaan töihin taas elokuussa, mutta väliin napsahti ansiosidonnaiseenkin karenssi. Tähän opettajilla on tietysti oikeus, muttei tätä voi erityisen reiluna ja tasapuolisena pitää, kuten ei koko Akavan toimintaa.

Siksi siihen kuulumista kannattaakin välttää, ainakin siihen saakka, että julkisen sektorin ja yksityisen sektorin kerhot saadaan erilleen ja ei tarvitse enää teeskennellä, että niillä on kaikissa asioissa yhtenevät tavoitteet.

Suomen asutus tiivistyy viiden kasvukeskuksen ympärille. Noista viidestä tosin Oulu taitaa olla lähinnä Nokian varassa, eli jos Nokia pistää joskus pillit pussiin, sieltä häipyy aika paljon ja kriittinen massa voi olla koetuksella. Onhan siellä jotain lääketiedettä kai myös, eli uskotaan nyt tuo viiden lista.

Sen jälkeen esitetään kuitenkin sama fraasi kuin näissä aina kuuluu esittää. Jos koko maa halutaan pitää asuttuna, maaseudun ja kaupunkien pitäisi kehittyä tasapuolisesti. Hieno homma, mutta miten se tehdään ilman tulonsiirtoja kaupungeista maaseudulle?

Kaikennäköiset maaseudun tasapuolisen kehittymisen visiot tuntuvat aina perustuvan siihen, että kunhan kaupunkien kehittymistä hidastetaan tarpeeksi ja ammennetaan rahaa maaseudulle, maaseutu "kehittyy" tasapuolisesti. Ei tämä ole mitään kehitystä. Kehitystä olisivat sellaiset toimet, joiden avulla maaseutu tulisi toimeen omillaan yhtä hyvin kuin kaupungit, mutta sellaista temppua ei ole keksitty Suomessa eikä missään muuallakaan.

En tahdo mitenkään väheksyä maanviljelijöiden ponnistuksia tai maaseutua asuinpaikkana niille, jotka sen haluavat valita. Kriittisen massan ja asiakaskunnan puute ympärillä rajoittaa kuitenkin voimaperäisesti sitä, mitä kaikkea siellä voi ja kannattaa tehdä. Kun tilanne on tämä ja puhtaasti taloudellisilla mittareilla kaupunkien mahdollisuudet ovat runsaammat, lienee kohtuullisen toivotonta kuvitella, että lopputulos olisi taloudellisilla seikoilla mitattuna samanlainen, taloudellisiksi seikoiksi lasketaan matka kirjastoon tai terveyskeskukseen. Maaseudulla viihtyvät tuntuvat painottavan enemmänkin laadullisia kuin taloudellisia seikkoja, mutta näitä ei voida yhteismitallistaa. Minun arvomaailmassani oma järvenranta ei ole kovinkaan korkealla verrattuna kulmapubiin, josta saa lämmintä olutta, ja joku toinen ajattelee päinvastoin. Kun ainoastaan taloudelliset seikat voidaan yhteismitallistaa rahaksi, näin myös tehdään, ja esitetään toiveita tai vaatimuksia siitä, että tämän mittarin pitäisi näyttää suunnilleen samaa kaikkialla.

Tämän hetken maailmassa kaupungit ovat talouskasvun moottori, vieläpä niin, että suuret kaupungit ovat sitä enemmän kuin pienemmät. Kun Suomessa suuria kaupunkeja ei oikeastaan edes ole ja lähimmät kaupungin kokoiset mestat taitavat olla Pietari, Berliini ja Hampuri (Varsovaa ei lasketa, kun siellä asuu puolalaisia), tarvittaisiin Suomessa perinteisen kepuvetoisen aluepolitiikan sijaan kasvukeskuspolitiikkaa.

Pääkaupunkiseudun kasvamista 50%:lla nykyisestä väkimäärällä mitattuna pitäisi kannustaa eikä haitata, ja poistaa kaikkia niitä esteitä, joita tuolla kasvulla nyt on. Näitä esteitä löytyy nyt kaavoituksesta, rakentamisesta ja niihin liittyvistä valitusprosesseista. Muut neljä kasvukeskusta voisivat kasvaa sadalla prosentilla aivan huoletta. Ja koska kasvu tarvitsee rutkasti rahaa, tämä raha voidaan ottaa siitä rahasta, jolla nyt elätetään maaseutua ja tuotetaan turhanpäiväisiä palveluita paikassa, joissa niillä ei ole kysyntää.

Tällaisten visioiden miettimiseksi Kepu pitäisi saada rivakasti oppositioon, sillä Kepun ehto hallitusyhteistyölle on juuri vääränlainen, maaseutua kaupunkien kustannuksella hyödyttävä aluepolitiikka, joka ei ole kuin veden kantamista kaivoon, jossa se ei pysy kuitenkaan. Kokoomuksen, SDP:n ja/tai Vihreiden välillä yhteisten asioiden löytäminen kaupunkipolitiikasta on huomattavasti helpompaa, vaikkakaan ei täysin ongelmatonta, sillä yksi noista puolueista pitää Espoota kaupunkina.

Iltalehmässä Kaarina Hazard kirjoitti "muistokirjoituksen" Tony Halmeelle, ja tästä nyt sitten kohistaan.

Julkisen sanan huumorineuvostolle asiasta on kanneltu runsaasti ja joku kerho taitaa kerätä nimilistoja potkujen hankkimiseksi Hazardille. En voi sanoa, että jäisin Hazardia kaipaamaan, mutta siitä huolimatta ja oikeastaan juuri siksi reaktio on kohtuuton.

Tony Halme eli räyhäjulkisuudella. Pelkästään tällä avulla hän nousi julkisuuteen, pääsi eduskuntaan ja sai ylipäätään ajatuksiaan julkisuuteen. Kun koko hänen julkinen elämänsä oli epämiellyttävää ja infantiilia rähinää parin teeman ympärillä (homot ja neekerit), tuntuu hassunkuriselta, että nyt emme ole asiaa muistavinammekaan, ja kolumnistille, joka muistuttaa meitä siitä, millaista ihmistä oikein "lähiöiden sankarina" palvottiin, ollaan hommaamassa potkuja.

Meillä on tietysti sinänsä kiistanalainen ja turhanaikainen perinne siitä, että kuolleista ei pitäisi puhua pahaa. Mutta jos kuolleen elämäntehtävä on ollut puhua pahaa muista, tuntuu hassulta lakaista koko tämä puoli eli suunnilleen kaikki näkemämme täysin maton alle ja häveliäästi tehdä kuolleesta jonkunnäköinen kaikkien janoisten sankari.

Tony Halme oli sinänsä hetkellisesti tarpeellinen lisä suomalaiseen politiikkaan, jossa virkamiestyyli oli valloittanut koko kentän. Aivan yhtä tarpeellista on kuitenkin huomauttaa jälkeen jääneille, että Halmeen ideologia perustui vihaan eikä ymmärtämiseen, ja että pyssyjen, huumeiden ja viinan kanssa lätrännyt Halme ei ollut mikään sellainen hahmo, jota kannattaisi kohottaa sankarina jalustalle.

Yleisön reaktiossa on taas jotain äärimmäisen sananvapaushammastani kolottavaa. Jos joku sanoma ei miellytä, se pitää kieltää. Ei pidä, eikä pidä potkaista kolumnistia pois. Tilanne olisi toinen, jos tämä kirjoitus olisi ollut jostain tuntemattomasta henkilöstä tai tässä olisi paljastettu jotain sellaista, jota julkisuuden henkilöstäkään ei kuulu paljastaa. Hazard ei tehnyt mitään tällaista, ainoastaan kutsui muiden esittämiä asioita hieman tutummilla ja kansanomaisemmilla nimillä.

Juuri siten, kuin Tony Halme teki eläessään.

Tämä oli sangen mielenkiintoinen kirjoitus.

Mikähän mahtaa olla tilanne muualla? Parempi, samanlainen vai huonompi?

Minulle ei tule mieleen, että Pariisissa tai Roomassa olisi monessakaan paikassa englanninkielisiä opasteita kadulla. Ranskassa taitaa olla joku lakikin, joka kieltää sen. Onnistuuko siis yritysten verkkopalvelujen käyttäminen ilman paikallisen kielen tuntemusta oikeastaan missään? Suomessa olen nähnyt englannin lippuja aika monen web-palvelun sivulla, eli ihan toivottomasta tilanteesta ei voi olla kysymys.

Entä mikä mahtaa olla EU-virastoon mihin hyvänsä muuttaneen ihmisen puolison työllistymistilanne paikallisilla markkinoilla kielitaidottomana ummikkona? Veikkaan, ettei Suomi ole ainoa paikka, jossa työn löytäminen näillä meriiteillä on vaikeaa. Loput tosin selittää lama, eli töitä ei tahdo löytyä paremmillakaan meriiteillä kenellekään juuri nyt, koska töitä ei ole.

Saamani viestit mantereelta ovat olleet sen suuntaisia, että ulkomaanpellet pyörivät lähinnä expat-kuvioissa. Belgiassa asuu paljon suomalaisia, mutta harva tuntee kovinkaan hyvin syntyperäisiä belgialaisia. Minä en tuntenut Virossa asuessani yhtään virolaista kunnolla. Sveitsissä asuvat elävät ulkomaalaiskuplassa eivätkä tunne sveitsiläisiä, sama koskee Itävaltaa. Aika monessa paikassa kieltä ja kulttuuria tuntemattoman on vaikea päästä “piireihin”, koska muut eivät viitsi puhua englantia yhden takia läheskään aina, ja vaikka kieli ei olisi ongelma, puheenaiheet saattavat olla, koska ulkomaanpelle ei tiedä vaikkapa suomalaisesta viihteestä ja musiikista mitään.

Kyseessä ei niinkään taida olla erityisesti suomalainen kulttuurishokki vaan yleinen kulttuurishokki maata vaihdettaessa. Varsinkin jos muuttajana on perhe, jossa yhdelle on uudessa paikassa työtä katsottuna ja muille ei ole, muiden sopeutuminen voi olla kohtuullisen verkkaista ja tökkivää, koska luonnollisin kontaktipinta paikallisiin jää puuttumaan.

Se taas, että Suomessa asiointi on pääosin suomeksi, on aika itsestäänselvää ja järkevää. Mieli tosin tekisi sanoa, että Helsingistä alkaa löytyä aika vähän paikkoja, joissa halutessaan ei palvelua englanniksi saa, vaikkei se mikään laki ja sääntö olekaan.

Päätin juuri käydä tutustumassa Gibraltariin.

Se on imperiumin protektoraateista ainoa viikonloppureissun saavutettavissa. Tämän jälkeen projekti muuttuukin huomattavasti aikaavievemmäksi.

St. Helenalle kyllä pääsee tuosta vain, mutta sinne pitää mennä laivalla jostakin, ja laivamatka kestää pari kolme viikkoa. Ja siellähän on aina se vaara, että kääntää esiin rosvon, ja sitten pitää jäädä sinne kun ei ole satasta, jolla maksetaan merimatkaa takaisin. Ascension island on sotilasmesta, ja sinne päästäkseen pitää anoa viisumi, mutta sellaisen kuulemma saa, ja sinne pääsisi lentokoneellakin, parituhatta puntaa menopaluu.

Falklandille hinta on hieman yli mutta sinne ei tarvita propuskaa.

Sitten alkaakin olla vaikeampaa. Tristan da Cunha on vain pitkän laivamatkan päässä, ja vielä paljon pidemmän matkan saa tehdä jos haluaa päästä South Georgia & South Sandwich islandsille. Eri asia on sitten se, onko siellä mitään nähtävää, mutta se ei taida olla pihvikään jos sinne menee.

Pitcairnista en edes unelmoi, sillä en omista valtamerikelpoista venettä.

Siirrytään suomalaisen parisuhdeväkivallan ruotimisesta vaihteeksi hieman laajempiin kuvioihin.

Aloitamme historiallisista lähtökohdista eli menneistä imperiumeista. Niistä voisin kirjoittaa sivutolkulla, mutta keskityn siellä vain yhteen mielenkiintoiseen havaintoon. Kun kolonialismi oli valloillaan ja oikeastaan jo loppumetreillä, Brittiläinen imperiumi erottui muista yhdellä erikoisella tavalla: sen jäseniksi haluttiin myös vapaaehtoisesti.

Tietysti Brittiläistä imperiumia rakennettiin myös sotavoimalla, ja monet kansat eivät olisi koskaan halunneet tähän kerhoon liittyä. Tuon imperiumin rakenne oli kuitenkin toisenlainen kuin aikansa muiden vastaavien. Se perustui ensisijaisesti kauppaan ja olemassaolevien valtarakenteiden hyödyntämiseen ja vasta toissijaisesti alkuasukkaiden alistamiseen sotavoimalla sitten kun muu ei enää auta ja joskus muulloinkin. Kun tultiin 1800-luvulle, Espanjan imperiumi oli jo hajoamispisteessä ja hajosikin jo vuosisadan puolessavälissä. Ranska piti jöötä asevoimalla vastahankaisissa valtioissa. Britannia oli päästänyt USA:n jo menemään, mutta imperiumi sai uusia, osin merkittäviäkin jäseniä täysin vapaaehtoisesti.

Osa näistä jäsenistä, kuten vaikkapa Tonga, olivat aivan täysin merkityksettömiä kuten valtaosa muistakin Tyynenmeren saarista. Sen sijaan nykyinen Northern Cape, jonka alueella on muunmuassa Kimberley, oli mitä erinomaisin lisä imperiumiin tuoden britit Etelä-Afrikan sydänmaille Johannesburgin naapuriin juuri, kun Kimberleystä oli löytymässä timantteja ja Johannesburgista kultaa. Lesothokin päätyi vapaaehtoisesti protektoraatiksi, kuten kasa muitakin paikkoja tuohon aikaan. Afrikassa vastustettiin buureja ja saksalaisia ja paikalliset totesivat, että brittikomento on ainoa varma tapa pitää buurit ruodussa ja saksalaiset poissa. Tyynellämerellä taas vastustettiin Ranskaa ja sen kolonialismia ja todettiin, että brittikomento on parempi kuin ranskalainen.

Tämän historiallisen katsauksen pihvi on se, että kun nämä entisten suurvaltojen imperiumit hajosivat ja maat itsenäistyivät, nykyisin Britannian siirtomaat ovat pääosin alueensa paremmin pärjääviä ja Ranskan siirtomaat pärjäävät huonommin. Brittiläisen imperiumin rakenne ja tietty vapaaehtoisuus jättivät jälkeensä jotakin, joka on myöhemmin jalostunut sekä Britanniaa että itsenäistyneitä valtioita hyödyttäviksi rakenteiksi.

Se historiasta.

Katsotaanpa tämän päivän suurvaltoja. Niitä on kiistatta kolme. USA, Kiina ja Venäjä. Intia on vähän siinä ja siinä, mutta en laske sitä tällä hetkellä suurvaltojen joukkoon enkä myöskään EU:ta, joka ei ole valtio ensinkään.

USA:lla on käytännössä löyhä imperiumi, joka ei perustu asevoimaan vaan siihen, että jazz, Elvis, Disney, Hollywood, McDonalds ja monet muut asiat kävivät ja käyvät kaupaksi aivan vapaaehtoisesti osassa maailmaa. Kun katsomamme viihde tulee pääosin Amerikasta, se luo mielipiteenmuokkaus-, markkinointi-, propaganda- ja vaikuttamiskanavan, jota myös käytetään. Pohjois-Euroopassa olemme tämän imperiumin osa, mutta kokonaisuutena sangen tyytyväisiä tähän ja amerikkalaisen vaikutusvallan vastustamiskerhot ovat maassa kuin maassa aika marginaalisia. USA:n ulkopolitiikkaa vastustaa kuka hyvänsä aivoilla varustettu, mutta siitä huolimatta olemme valmiita nauttimaan kulttuurin, tieteen, tekniikan ja monen muun alan helmistä, jotka tulevat juuri tuosta maasta.

Kiina on nouseva tähti. Suurvalta se on ollut pitempään, mutta nyt sillä on myös imperiumi. Kiinan imperiumia rakennetaan tällä hetkellä kovaa vauhtia kehitysmaissa, eritoten Afrikassa. Kiina ostaa sieltä raaka-aineita ja ruokaa ja vie sinne sekä kehitysaputyyppisiä asioita että myös teollisuutensa tuotteita. Kyllähän länsimaatkin vievät kehitysmaihin brändituotteitaan, mutta kun rahasta on tiukkaa, kiinalainen auto ja elektroniikka käy erinomaisesti kaupaksi, sillä siinä maksetaan tuotteesta eikä brändistä. Kiinalaiset eivät ole moksiskaan kehitysmaiden korruptiolle, ihmisoikeustilanteelle, nepotismille, sorrolle, tyrannialle ja vapaan lehdistön puutteelle, sillä Kiinaa eivät nämä asiat kiinnosta itseäänkään. Kiinalaiset insinöörit ovat Afrikassa rakentamassa teitä ja ratoja. Kiinalaiset opettajat opettavat kouluissa. Kauppasuhteet kukoistavat ja molemmat osapuolet saavat tarvitsemiaan asioita. Kiina ei ole tullut yhtään USA:a enemmän väkipakolla siirtomaaherraksi vaan se on otettu avosylin vastaan kaikissa niissä maissa, joita länsimaat hyljeksivät, ja myös niissä, joita länsimaat eivät sinänsä hyljeksi, mutta suhteet ovat kovasti yksipuolisia.

Jäljelle jää orpo piru, Venäjä. Se on yrittänyt rakentaa imperiumia pariinkin otteeseen, mutta se on ajettu pois oikeastaan kaikkialta, mihin se on yrittänyt tunkeutua. Vapaaehtoisesti Venäjää ei ole valinnut kukaan muu kuin Kuuba, ja sekin vain siksi, ettei silloin ollut muita vaihtoehtoja kun USA oli vihollinen. Venäjä on yrittänyt kaikenlaista, mutta mikään muu ei ole koskaan toiminut paitsi raaka asevoima, eikä sekään ole toiminut kovin hyvin vaan alusmaat ovat mokomat itsenäistyneet heti kun silmä välttää.

Venäjällä ei tunnu olevan mitään sellaista kulttuurillista tai muunlaista vietävää, joka kelpaisi alusmaille niin, että ottaisivat venäläiset ja Venäjän suuren vaikutusvallan avosylin vastaan. Nyt sellainen saattaa löytyä kaasusta ja öljystä, mikä muuttaa maailmaa tältä osin jos Venäjä sitä onnistuu hyödyntämään.

Tähän saakka Venäjä on kuitenkin suurvalloista ainoa, joka ei ole pystynyt hyödyntämään suurvaltastatustaan millään tavoin. Onko tällä mitään merkitystä minkään kannalta, sitä en osaa sanoa. Asia on kuitenkin mielenkiintoinen. Haittaako se Venäjää ja venäläisiä, vai nouseeko Venäjä jälleen kerran rakentamaan imperiumiaan? Jos nousee, ymmärtääkö se, että sen pitää perustua kauppaan eikä saneluun, vai yrittääkö se sotavoimalla jälleen kerran?

Jollekin *stanille tässä on suuri mahdollisuus, jos Venäjä kaupan tielle lähtee. Toisaalta, mitä Venäjä tekee *stanien tuotannolla, koska sillä on itsellään resursseja enemmän kuin millään muulla maalla ja väestö laskee jyrkästi eikä tarvetta suuremmin ole? Tämä onkin Venäjän toinen eroavuus muihin suurvaltoihin nähden. Venäjä ei tarvitse mitään sellaista, mitä alusmaista saataisiin, eikä se tuota mitään sellaista, jota alusmaissa tarvittaisiin.

Omalta tuotanto- ja kaupparakenteeltaan kun Venäjä on lähinnä raaka-aineita vievä kehitysmaa eikä imperiumin teollinen johtotähti. Jos/kun Venäjä ei imperiumia pysty kaupan varaan rakentamaan, lähteekö se taas valloittamaan elintilaa, mikä tekee *stanien olosta kurjan, kuten myös Naton, sikäli kun Nato ehtii näihin valtioihin laajentua.

Minulle vinkattiin tästä, kiitos Minna.

Ja esitetty kysymyskin oli aiheellinen. Kun kerran Suomi ei ole tilastojen valossa erityisen vaarallinen paikka varsinkaan naisille, miksi jatkuvasti Suomea pidetään jonain naisiin kohdistuvan väkivallan häpeätahrana? Minusta tuntuu, että moni uskoo nykyään tämän olevan totta, sillä meille on kerrottu aivan liian monta kertaa siitä, kuinka ankean itäinen kulttuuri on se syy, mikä ajaa suomalaiset miehet tappamaan naisia. Ja kotihan on naiselle vaarallisin paikka, kuten iskulause meille kertoo.

Viittaamani kirjoittajan mukaan Suomi ei ole erityisen vaarallinen paikka kenellekään. Havaittavassa määrin yli eurooppalaisen keskitason on vain henkirikollisuus, jossa uhri on mies.

Mielenkiintoista olisi nähdä sekin luku, jossa henkirikostilastoista otettaisiin ulos ryyppy- ja huumejengien sisäiset turnajaiset, sillä kun puhutaan väkivallan vastaisesta työstä, tämä ryhmä on oleellisesti eri keinovalikoiman piirissä kuin ne, joissa syy väkivaltaan on joku muu kuin maailman vaarallisin drinkki, eli viimeinen kossutilkka.

Huomionarvoisaa on sekin, että Suomessa mies uhrina / nainen uhrina -suhde on selvästi korkeampi kuin viiteryhmämme länsimaissa. Tässäkään valossa ei näytä kovin järkevältä keskittyä väkivallan vastaisessa työssä erityisohjelmin vain siihen osaan, jossa uhri on nainen.

Kuka tästä valheiden vyyhdistä oikein hyötyy? Onko Suomessa äänekkäitä järjestöjä, joiden rahoitus on kiinni siitä, että ongelmia paisutellaan siltä kulmalta, jolla ongelmia ei juuri ole, ja vähätellään siltä kulmalta, jolla ongelmia on? Onko nykyisessä naisbuumissa rahoitusta ja katu-uskottavuutta saadakseen todella keskityttävä vain naisten uhriasemaan eikä väkivaltaan ja sen uhrien asemaan yleensä?

Vai olemmeko vain hukanneet mopomme, ja ääni väkivalta-asiassa on turhaan annettu sellaisille tahoille, joilla on niin vahva aatteellinen agenda, ettei niille kuuluisi väkivallasta puhuttaessa antaa kuin statistin rooli? Taidan itse kallistua tälle kannalle.

Jos vaikkapa puolet tai 2/3 Suomen väkivaltarikollisuudesta on päihdeongelmaisten juttuja, minusta tuntuu, että meidän kannattaisi kysyä neuvoa ongelmien torjuntaan mieluummin Pelastusarmeijalta kuin Naisasialiitto Unionilta.

Tämä on lukemisen arvoinen uutinen. Asia ei sinänsä ole mitenkään yllättävä, mutta se on, että asiaa ei ole tässä sävyssä juurikaan nostettu esille.

Törkeä pahoinpitely on vakava rötös eikä enää mikään mitenkään järkevästi selitettävä ja vähäteltävä asia. Siitä huolimatta naisjärjestöjen dominoimassa julkisessa keskustelussa pidetään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa jotenkin erityisenä ja erityishuomiota ansaitsevana. Tämä esimerkkiteksti on Kokoomusnaisten pamfletista

Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleen suuri yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, minkä torjunta kaipaa tekijäänsä. Suomi on poikkeuksellisen väkivaltainen maa länsimaiden joukossa. Joka viides nainen kokee elämänsä aikana väkivaltaa. Maahanmuuttajanaisten kohdalla tilanne on vielä heikompi. Pakolaisleireiltä tulleista naisista lähes jokainen on väkivallan uhri. Lyömiselle ei ole koskaan hyväksyttävää syytä. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei saa väheksyä miesten kärsimän väkivallan perusteella. Kokoomusnaiset tahtovat puhua naisiin kohdistuvasta väkivallasta avoimesti Suomessa Tarvitsemme naisrauhalain, joka tunnistaa naisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet.


Naisasialiitto Unioni puolestaan lausuu meille näin:
Yhdistys pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa yhtenä suurimmista sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmakohdista, johon tulee viimeinkin puuttua hallituksen taholta.
.....
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ Suomessa on vakavasti aliresurssoitua, eikä sukupuolittuneeseen väkivaltaan ole Suomessa puututtu hallitustasolla riittävällä vakavuudella. Naisiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa valtiolle vuosittain merkittäviä kustannuksia mm. terveys-ja sosiaalipalvelujen kautta. Näiden kustannusten laajuus tulisi jatkossa selvittää tarkemmin myös kansanterveydellisistä syistä.
….
Naisasialiitto Unioni pitää erityisen tärkeänä turvakotipaikkojen lisäämistä ja turvakodeissa tehtävän työn terävöittämistä siten, että väkivallan sukupuolittunut luonne tunnustetaan ammatillisen työn perustaksi.


Näitä tekstejä löytää jokainen googlella vaikka kuinka paljon, ja niiden sävy on siinä määrin samanlainen, että tulee väkisin mieleen, että niiden kirjoittajaklikki on sangen pieni, tai sitten ne lainaavat vapautuneesti toisiaan.

Ylen uutisen valossa näyttäisi siltä, ettei perheväkivallalla ole mitään erityisen sukupuolittunutta luonnetta, ja että ei ole mitään tarvetta määritellä naisia koskevaa väkivaltaa omaksi kategoriakseen omine erityispiirteineen, sillä näitä erityispiirteitä ei näyttäisi juurikaan olevan olemassa.

Jos taas lähdetään parisuhdeväkivallan vastaiseen työhön avoimesti, silloin yllä lainattujen kaltaiset kirjoitukset ja asenteet on syytä vetää vessanpöntöstä alas. Väkivaltaan pitää kenttätyössä suhtautua tapaus kerrallaan tapauksen olosuhteiden mukaan eikä tuoda sinne mitään ulkopuolisia "ammatillisen työn perustoja" vahvasti asenteellisista lähtökohdista. Lainsäädännössä ei pidä myöskään lähteä sille tielle, että naisiin ja miehiin kohdistuva (perhe)väkivalta on jotenkin eri asia, ja toisella niistä on jotain erityispiirteitä. Tästä nimittäin seuraa sangen todennäköisesti se, että jo lainsäädännönkin tasolla määritellään eri rangaistus samasta rikoksesta kun käytettävä lainsäädäntö on erilainen.

Samaten perheväkivallan vastaisessa työssä ei taatusti päästä eteenpäin, jos lähdetään siitä, että uhri on aina nainen. Väkivaltaa kokevat miehet eivät saa tästä työstä mitään apua itselleen, ja kun ihmisiä aivopestään tsaarinaikaisilla asenteilla, joissa nainen on uhri ja mies on nössö jos antaa itseään lyödä, ja silloinkin se on oikeastaan miehen syy kun meni provosoimaan tunteidensa vallassa olevaa naista, miehen on vaikea saada asiaansa ja ongelmaansa esille oikein mitenkään.

Asenneilmastossa yleisestikin on korjaamisen varaa. Naisten harjoittamaan väkivaltaan suhtaudutaan edelleen aivan liian yleisesti jonkunlaisena vitsinä. Kuvitellaan, että nainen heittäytyy tunteidensa valtaan tuosta vain, ja hänen kykynsä ajatella asioita järkevästi ja erottaa oikea väärästä olisi jotenkin alentunut vain siksi, että hän on nainen.

Tämä asenne on väärä useallakin eri tavalla. Toisaalta se luo ilmapiirin, jossa naisten törkeää väkivaltaa ei haluta nähdä ensinkään, ja koko asia maisemoidaan joksikin leikkimieliseksi tyynyn heittämiseksi kun vähän kyrsii. Toisaalta siinä luodaan sellainen mielikuva, että naiset ovat mukamas jotenkin kyvyttömiä käyttämään päätään ja lähes määritelmän mukaisesti syyntakeettomia sukupuolensa takia. Tällaiset asenteet ovat turskea tuulahdus 1800-luvulta, mutta sitkeästä vitsauksesta on kysymys, sillä näitä toistetaan tänäkin päivänä jossain muodossaan kovin, kovin usein.

Ylen uutinen sinänsä kertoo oivallisesti, että sekä naisten että miesten suorittamien väkivallantekojen takaa löytyy hyvin samanlaisia asioita: päihteet, syrjäytyminen, mielenterveysongelmat. Kun syyt ovat samankaltaisia, puheet erityispiirteistä vaikuttavat tämänkin valossa omituisilta.

Tietysti eri järjestöt saavat olla mitä mieltä haluavat ja käsitellä vain perheväkivallan yhtä kulmaa. Ei tarvitse kuitenkaan ihmetellä, jos kaikki meistä eivät ota näitä kerhoja kovin vakavasti silloinkaan, kun niillä olisi jotain oikeaa ja järkevää asiaa.

Tämä viikonloppu piti olla Belgiassa, mutta sää ei varsinaisesti suosinut joten jätin väliin ja yritän viikon kuluttua uudelleen jos saavat junalippuni sinne siirrettyä. Sitten olikin ylimääräistä vapaa-aikaa aivan vahingossa.

Perjantaina inkkaria Brick Lanella, lauantaina tukussa ostoksia ja illalla pubi ja lämmintä olutta. Pubissa meni noin neljä tuntia pidempään kuin oli tarkoitus, mutta sellaista sattuu. Pubissa ei ollut sulkemisaikaan montaakaan asiakasta, mutta kun lähdin sieltä kolmen maissa, se oli aivan täynnä ja jengi soitti poppia levyautomaatista ja tanssi pöydillä. Se oli toisaalta ainut tapa pysyä mestassa lämpimänä. Paikoitellen siellä höyrysi hengitys sisätiloissa, kuten LVI-tekniikan kehitysmaassa on tapana.

Nyt onkin sitten aika käydä civilizationin tai jonkun muun pelin kimppuun, päivän pihvikin tuli syötyä jo torvisienimuhennoksen kera.

Britannian uutisia väritti eilen sangen erikoislaatuinen veneenkeikuttamisyritys.

Labourin peräpenkkiläiset ryhtyivät masinoimaan labour-parlamentaarikkoja vaatimaan salaista äänestystä Gordon Browin soveltuvuudesta puolueen johtoon ja pääministeriksi. Hanke näyttäisi nyt kuivuvan kokoon, koska ministerit, osa ilmeisen vastahankaisesti, kuitenkin ovat seisomassa Brownin takana.

Itse hanke kertoo kuitenkin Labourin syvästä hajaannuksesta, ja siinä on yhtymäkohtia suomalaiseenkin politiikkaan.

Kaksipuoluejärjestelmässä on aivan luonnollista ja järkevää, että puolueessa on eri virtauksia ja eri näkemyksiä henkilökysymyksistä. Näitä on ollut aina ja niitä tulee aina olemaan. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet kuitenkin Labourille todella kuluttavia.

Tony Blair aloitti "new Labour" -hankkeensa, joka teki käytännössä Labourista yhden Euroopan oikeistolaisimmista puolueista ja Labourin talouspolitiikka oli reippaasti Toryjen oikealla puolella. Tämä ei rivijäsentä taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla miellytä, ja siellä virta onkin käynyt uusiin pikkupuolueisiin UKIP:hen ja BNP:hen, joista jälkimmäinen Britisn National Party on avoimen ulkomaalaisvihamielinen kerho, jota muut yrittävät vaieta kuoliaaksi. Kannatus kuitenkin kasvaa koko ajan ja nyt tuli europarlamenttipaikkojakin. Todennäköisesti seuraavien parlamenttivaalien jälkeen puolue on Westminsterissä ja sen vaientaminen muuttuu hankalammaksi.

Blairin sotaretket Irakiassa ja Afganistanissa eivät ole suosittuja nekään. Sisäinen oppositio keräsi niin paljon vauhtia, että Blair käytännössä savustettiin ulos 2007 ja tilalle nousi Gordon Brown.

Brown on ollut yksi Britannian epäsuosituimpia pääministerejä ikinä. Blairin hallituksen kirstunvartijana hän oli epäsuosittu jo valmiiksi, ja päälle hyökännyt lama, kyvyttömyys saada aikaiseksi mitään ja haluttomuus irtautua sodista ovat romauttaneet Labourin kannatusluvut ja se on nykyään kolmanneksi suurin puolue kun Lipilaarit ovat menneet reippaasti ohitse.

Vaalit on pakko järjestää tänä keväänä. Tekee puolue mitä vain, sitä odottaa rökäletappio. Brownin johdolla vaaleihin meneminen on murskatappion tie, mutta toisaalta pääministerin vaihtaminen nyt eikä vuosi sitten kertoo paniikista puolueessa ja antaa vauhtia kilpailijoille, ja samalla herättää oikeutetun kysymyksen siitä, miksi Blairin tilalle ei nostettu ketä hyvänsä muuta. Toisaalta tällainen kääpiöiden kapina juuri nyt kertoo, että puolueen sisälläkään ei olla enää valmiita äänestämään omaa puoluetta jos se tarkoittaisi Brownin jatkamista pääministerinä.

Vallankahva on Britanniassa aina sangen kuluttavaa, ja kolmien vaalien voittaminen peräjälkeen hyvin, hyvin harvinaista. Erityisesti valta kuluttaa Labouria, sillä kannattajissa on sosialidemokraatteja, mutta puolueen talouspolitiikka on perinteisesti sangen oikeistolaista kuten talouspolitiikka Britanniassa aina on ollut.

Tässä on yhtenevyyksiä Maalaisliittoon Suomessa.

Jäätteenmäki savustettiin ulos ja tilalle nousi sangen epäsuosittu Vanhanen. Yhdet vaalit on toki käyty välissä toisin kuin Britanniassa, mutta silti Vanhanen on eräänlainen vahinkopääministeri aivan kuten on Gordon Brown. Vanhasen eroilmoitus yllätti ajankohdallaan muttei sisällöllään, sillä häntä on oltu kampeamassa syrjään jo pidempään.

Vaalit lähestyvät ja kannatus hupenee, joten puolue tarvitsee uudet kasvot ja uuden linjankin. Vuoto on ydinkannatusalueilla kova sekä nukkuviin että persuihin.

Vallankahva näivettää Suomessa erityisesti kepua.. Vaikka Kepu on kuinka vallassa, maaseutu ei muutu kukoistavaksi paratiisiksi. Ei kepu sitä voi sellaiseksi muuttaa eikä kukaan muukaan, sillä sieltä puuttuu kriittinen massa muulle paitsi tukiaisbisnekselle. Ei ole sattumaa, että valta ja raha maailmanlaajuisesti keskittyvät suuriin kaupunkeihin. Kun kannattajat jäävät nuolemaan näppejään, se tekee hallaa Kepun kannatukselle. Maalaisten kannalta on aivan samantekevää, onko Kepu oppositiossa vai hallituksessa, mutta oppositiossa ollessaan Kepu voi itse teeskennellä olevansa täysin osaton maaseudun näivettymiseen. Hallituksessa se ei voi väistää vastuutaan mitenkään.

Suomessa puoluejohtaja vaihtuu Kepussa varmasti ennen vaaleja. Britanniasta ja Labourista ei vielä tiedetä. Gordon Brownilla ei ole mitään muuta kunniakasta tietä ulos umpikujasta kuin se, minkä Vanhanen jo teki, eli eroilmoitus.

Gordon Brown tuntuu kuitenkin takertuvan vallankahvaan äärimmäisen ahnaasti, eikä ole valmis päästämään irti, vaikka hänen tosiasiallinen otteensa vallasta on jokseenkin samaa tasoa kuin Nicolae Ceauşescun ote silloin kun hänet buuattiin pois parvekkeeltaan puhetta pitämästä 21.12.1989.

Tällä kertaa mietitään mieskiintiöitä opettajankoulutukseen, koska luokanopettajista valtaosa on naisia.

En kannata kiintiöitä muualla, enkä myöskään tässä asiassa. Koululaitosta on väitetty tyttöjä suosivaksi ja se todennäköisesti pitää paikkansa, mutta ongelma on enemmän opetusohjelmissa ja niiden laatijoissa kuin opettajien sukupuolessa.

Jos ajatellaan, että ongelma olisi opettajan sukupuolessa ja että huolimatta korkeasta koulutuksesta ja soveltuvuustesteistä opettaja ei kykenisi olemaan suosimatta omaa sukupuoltaan, silloin oikeastaan pitäisi tehdä niin, että kaikkia opettaisi puolet ajasta miesopettaja ja puolet ajasta naisopettaja. Muutenhan kävisi niin, että oppilaan kannalta olisi arpalippu, sattuuko opettaja olemaan samaa sukupuolta kuin oppilaskin, jolloin elämä on helppoa ja pullaa, vai eri sukupuolta, jolloin lahjakkaankin tie tyssää kun sukset ovat olleet ristissä väärää sukupuolta olevan opettajan kanssa.

Tämän tien päässä olisi edistyksellinen ajatus tyttö- ja poikakouluista, ja ne todettiin huonoiksi jo melkein sata vuotta sitten.

Mitä opettajien sukupuolikiintiö oikein palvelisi? Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään. Jos opetussuunnitelmat ovat viallisia, palkataan sille tasolle kourallinen miehiä naisten sekaan jos ei ole jo, ja tehdään siellä opetuksen tasa-arvoisuudesta keskeinen asia. Ennen kuin tehdään tätäkään, pitää ensin selvittää, missä on ongelma, ja näyttää se jotenkin.

Asioiden korjaaminen kiintiöillä tuntuu aina yhtä vastenmieliseltä. Opettajan hommassa pitää olla lähinnä motivoitunut ja luonteen pitää olla oikea, että jaksaa selittää räkänokille juttuja sataan kertaan eikä antaa niille karttakepistä. Jos näitä haluttuja luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia on enemmälti naisissa, naiset ovat tähän tehtävään soveltuvampia, ja on aivan järkevää ja hyväksyttävää, että opettajista enemmistö on tällöin naisia.

Jos valintakoe- tai muussa testausvaiheessa on havaittavissa jotakin sukupuolisyrjiviä elementtejä, ne pitää tietysti poistaa, mutta uutisesta ymmärsin, että näin olisi tehty jo.

Kun pääsin alkuun dinosauruksia ruotiessa, jatketaanpa hieman tätä asiaa sivuten.

Jos katsotaan esimerkkejä lännestä, vaaleja ei niinkään käydä puolueiden ja niiden teemojen ympärillä vaan henkilöiden. Tätä kutsutaan Suomessa politiikan viihteellistymiseksi. Tämä on oikeastaan Suomessa jo, mutta vielä teeskennellään, ettei näin ole. Jos ennustaa pitää ja miksipä ei pitäisi, tulevaisuudessa henkilökysymykset vain muuttuvat keskeisemmiksi.

Menneestä maailmasta löytyy jo esimerkkikin tästä: Kepun vaalivoitto Jäätteenmäen avulla. Jäätteenmäkeä ei voi mitenkään pitää karismaattisena mediapersoonana, mutta hän onnistui sukupuolellaan houkuttelemaan kaupungeista kepulle sellaisia ääniä, jotka olisivat taatusti jääneet tulematta, jos äänestäjät olisivat viitsineet lukea Kepun "kaupungit kyykkyyn" -ohjelmajulistuksen. Tätä ei kuitenkaan viitsitty lukea, mutta kun Jäätteenmäki sanoi "nyt nainen pääministeriksi", naiset singahtivat uurnille äänestämään itseään päähän potkivaa puoluetta.

Se taustoista.

Jos kuvitellaan, että jatkossa Suomessa eduskuntavaalit käydään henkilöiden ympärillä eikä niinkään puolueohjelmien, mitä se oikein tarkoittaa puolueiden kannalta?

Se tarkoittaa sitä, että puolueista ainoastaan Kokoomuksella ja Persuilla asia on kunnossa. Persutkin ovat täysin yhden Soinin varassa. Kataisen julkisuuskuva on ok vaikkei erityisen säkenöivä. Puolueesta löytyy kuitenkin sekä Niinistö että Stubb, ja vaikka kumpaakin tietysti inhotaankin, kummankin suosioluvut yllättävät, sillä heistä pidetään myös oman puolueen ulkopuolella. Niinistö on kestosuosikki, mutta Stubb on nouseva tähti. Stubbin pepsodent-hymyn, EU- ja Nato-myönteisyyden pitäisi olla asioita, jotka eivät ole suomalaisessa virkamiespolitiikassa meriittejä, mutta siitä huolimatta hänkin on pidetty myös puolueensa ulkopuolella.

SDP yritti julkisuuskuvan parantamista Urpilaisen avulla. Vettä on nyt Vantaassa virrannut sen verran, että jos Urpilainen olisi tähän pystynyt, siitä olisi jo jotain merkkejä. Niitä ei kuitenkaan ole eikä tule, joten SDP joutuu vaihtamaan puheenjohtajansa uutta maailmankuvaa vastaamaan. Mutta kehen? Missä ovat karismaattiset nuoret demarit? Eivät missään, sillä nuoret demarit istuvat tuoppi kädessä Vanhan kellarissa muistelemassa sitä, kuinka hyvin kaikki oli silloin kun he pääsivät otsikoihin valtaamalla oman ylioppilastalonsa presidentin luvalla.

Kepu on aivan yhtä toivottomassa suossa. Vanhanen lähtee, mutta tilalle ehdotetut kakkosrivin poliitikot ovat virkamiehiä eivätkä mediapersoonia. Kyllä Paula Lehtomäki varmasti parempi on kuin Matti Vanhanen, mutta ei riittävän paljon parempi. Sama koskee Olli Rehniä ja oikeastaan kaikkia muitakin kepuleita, jotka tiedän. Parhaat mahdollisuudet olisi todennäköisesti Tanja Karpela-Saarela-mikäliellä, mutta hän on ottanut ihmeellisen kanaemoasenteen ja lässyttää tätimäisellä äänellä jotakin pehmeistä arvoista aina kun hänelle lyödään mikrofoni kouraan. Tätä ei jaksa kuunnella kukaan, joten silikonien mitalla hankittu etumatka hupenee korvissa.

Vihreät ovat vähän siitä väliltä. Siellä on kyllä valovoimaista väkeä, mutta tuo valo loistaa lähinnä omiin päin. Sitä en osaa ennustaa, ovatko nykyiset Vihreät eturivin poliitikot 10-15 vuoden kuluttua konservatiivisia yleispoliitikkoja, jotka vetoavat samanikäisten vihreiden sijaan muihinkin, ja radikaalimpi nuoriso löytää jonkun uuden kerhon itselleen. Näin voi käydä tai sitten olla käymättä. Jos näin käy, Vihreät ottanee SDP:n paikan maltillisena yleisvasemmistopuolueena. Jos ei käy, Vihreät jämähtää kannatuksessa suunnilleen nykylukemiin kun se on lähinnä nuorison läpikulkupaikka.

RKP:n riveissä lienee valovoimaistakin väkeä, mutta Elisabeth Rehnin jälkeen he ovat olleet hieman paitsiossa, ja en suoraan sanoen pystyisi nimeämään yhtäkään RKP:n poliitikkoa jossain määrin epäsuositun Astrid Thorsin lisäksi.

Kun katsoo kokonaiskuvaa, huomataan, että vain yhdellä puolueella julkisuuskuva on hyvällä mallilla kuten myös jatkuvuus. Tämä tarkoittaa sitä, että esiintymistaitoisille ja kameran edessä viihtyville on suuri tilaus suomalaisessa politiikassa. Tullemme näkemään ihmeellisiä rakettinousuja puoluejohtoon ja etulinjaan täydellisestä tuntemattomuudesta politiikan ulkopuolelta. Kyseessä tulee olemaan eräänlainen myyntimiehen homma, johon palkataan hyviä myyntimiehiä. Eivät he jaksa aloittaa nuoriso-osastosta ja sen jälkeen kiipiä ja pyrkyröidä kohti päivänpaistetta, sillä heidän lahjoilleen on käyttöä myös yksityisellä sektorilla.

Samalla tullaan näkemään politiikan ykkösketjun vaihtuminen. Se, vaihtuuko se parempaan vai huonompaan, jää nähtäväksi. Selvää on ainoastaan, että Kokoomus, Vihreät ja Persut jatkavat jotenkin nykymiehityksellä ja Persutkin vain, kunnes Soini kyllästyy tai houkutellaan SDP:n puheenjohtajaksi, mikä olisi SDP:n kannatuslukuja ja oletettua “kadonnutta” kannattajakuntaa ajatellen yllättävänkin järkevä veto.

Tänään Suomen kuninkaan paikkaa jokseenkin avoimesti tavoitteleva Paavo Väyrynen ilmoitti olevansa käytettävissä Kepun puheenjohtajaksi. Väyrysen motiivin ymmärtää, sillä tämä lienee hänen ainoa keinonsa päästä pääministeriksi edes hetkeksi. Tähän mennessä hänet on näistä kuvioista pelattu ulos 80-luvulta lähtien.

Jos Väyrynen uhkauksensa toteuttaa, Kepun puheenjohtajavaali tulee olemaan toisinto demarien viime puheenjohtajavaaleista, ja en voi sanoa, että olisin erityisen pahoillani.

Tuskin edes maalaisliitossa ollaan enää niin kuutamolla, että kuvitellaan Väyrysen olevan ratkaisu puolueen ongelmiin ja matelevaan kannatukseen. Kepussa järkevät mahtuvat yhteen Kovasen taksiin, ja hekin lienevät sitä mieltä, että äärimmäisen epäsuosittu Väyrynen ei mitenkään voi tuoda vaalivoittoa ja pääministerin paikkaa. Tällöin pääministerin paikka annetaan suosiolla Kokoomukselle, ja jos Väyrynen hallitusohjelmaneuvotteluissa olisi Väyrynen, neuvottelut voisivat polkea siinä määrin paikallaan, että demareille avautuisi tie pois oppositiosta yksinkertaisesti siksi, että Väyrysen kanssa ei saataisi luotettavasti sovittua hallitusohjelmasta.

Tämä tuo mieleeni toisen politiikan näyttämöllä kummittelevan dinosauruksen Erkki Tuomiojan.

Kun Tuomioja on ehdolla SDP:n puheenjohtajaksi, rivit kootaan aivan kenen hyvänsä taakse, joka ei ole Tuomioja. Näin vaalissa ei valita parasta puheenjohtajaa vaan joku ei-Tuomioja. Tuloksena on ollut kaksi sangen huonoa puheenjohtajaa ja historiallisesti sangen matala kannatus, jota tosin ei voi kokonaan pistää puheenjohtajan viaksi vaan SDP:n ukkoutumisen ja siihen liittyvän Vihreiden nousun. Suhtautuminen Tuomiojaan on kovin samanlaista kuin suhtautuminen Väyryseen. Jotkut pitävät, jotkut inhoavat, neutraaleja ei pahemmin ole. Puoluejohtaja, jota muut inhoavat paitsi omanmielisten klikki, on hankala kaikin puolin, sillä Suomessa pitää vaalimenestystä saadakseen vakuuttaa ns. liikkuvat äänestäjät. Kovin epäsuosittu persoona ei tähän kykene.

Jos nyt Väyrynen lähtee ehdolle, tuloksena on täsmälleen sama tilanne. Vaali käydään Väyrynen - ei-Väyrynen -asetelmasta. Puheenjohtajavaalista on tietysti Kepussa ajateltu mediatapahtumaa, joka nostaa puolueen kannatusta yleisesti, mutta Väyrynen voi pilata tämän latistamalla koko vaalin teemojen ympäriltä puhtaaksi Väyrysen kampittamiseksi. Kepu tarvitsee väkisinkin uuden suunnan, ja puheenjohtajavaali on hyvä paikka siitä keskustella. Nykyinen kaksinapainen malli on mahdoton. Kepussa puheenjohtaja puhuu yhtä miellyttääkseen kaupunkilaisia. Puoluesihteeri taas vetää mattoa jatkuvasti puheenjohtajan alta, koska se kiusaa kaupunkilaisia ja näin miellyttää maalaisia kun Helsingin herroille annetaan taas opetus. Tällä tavalla ei voi tehdä mitenkään vakavasti otettavaa politiikkaa.

Tietysti Tuomiojalla ja Väyrysellä on oikeus asettua ehdolle kuten kenellä hyvänsä muullakin. Näiden Brezhnevin ajan dinosaurusten kyky auttaa puoluettaan eteenpäin puolueen johdossa on kuitenkin olematon. Väyrysen ja Tuomiojan paikka olisi jossain kulisseissa kertomassa nuoremmille satuja ja tarinoita, mutta puolueen johtoon tarvitaan tulevaisuuden nimiä eikä menneisyyden painolastia.

Kokoomus on ainoana suurena puolueena välttynyt tältä vitsaukselta, kun Raimo Ilaskivi on ymmärtänyt pysyä poissa vallankahvan tavoittelusta.

Englannissa on syntynyt pienimuotoinen polemiikin alku suunnitellusta mielenosoituksesta. Joku muslimijärjestö haluaisi järjestää mielenosoituksen, jossa se kanniskelee tyhjiä ruumisarkkuja Wootton Bassetin pikkukaupungin pääkadun halki, vastustaa Afganistanin sotaa ja muistelee afgaaniuhreja. Mielenosoitusta varten ei ole vielä haettu lupaa, mutta jo suunnitelma on aiheuttanut vastustusta paikallispoliitikoissa, ja nyt näemmä myös pääministeri on ottanut tähän pikkujuttuun kantaa.

Paikan tekee erikoiseksi muista pikkukaupungeista se, että tuon mestan vieressä on sotilastukikohta, jota kautta kuolleet britit lennätetään takaisin, ja samalla pääkadulla järjestetään kulkue jokaista tällaista varten.

Pikkukaupungissa voi jonkun poliisimestarin epäilemättä ajatella olevan huolissaan turvallisuusseikoista, koska on aivan päivänselvää, että tällainen marssi olisi epäsuosittu ja aiheuttaisi massiivisen turvallisuusoperaation tarpeen. Poliitikot sen sijaan ovat lähteneet sekä paikallisesti että valtakunnallisesti irtopisteiden keruun tielle.

Nähdäkseni ei ole mitään syytä kieltää tällaista mielenosoitusta. Jos se kielletään, se on merkki yhteiskunnan takapajuisuudesta. Valtaosa tietystikään ei erityisemmin pidä näkemästään, mutta länsimaiset yhteiskunnat ovat kestäneet veneenkeikuttajia ja vastaanharaajia ennenkin, ja juuri tämä erottaa länsimaat itämaista.

Mielenosoitus suunnitellaan järjestettäväksi tuossa juuri siksi, että se saisi huomiota ja julkisuutta, mikä on mielenosoituksen tavoite. Järjestämistä suunnittelevat ovat erityisesti sanoneet, että voivat ajoittaa mielenosoituksensa niin, ettei kenenkään sotilaan kunniaksi järjestettävä paraati siitä kärsi. Kun ainoa esitetty syy kieltää mielenosoitus olisi se, että se saa julkisuutta, mikä oli sen tavoitekin, mielenosoitusta ei tule kieltää. Ei mielenosoituksia ennenkään ole kielletty siksi, että sanoma on epämiellyttävä. Sotilaiden ja kaatuneiden palvonta taas ei ansaitse sellaisia mittasuhteita, että muut asiat, kuten vaikkapa sananvapaus ja kokoontumisvapaus, olisivat sille alisteisia.

Samaten sananvapauteen tällä tavalla suhtautuvan pääministerin olisi aika mennä.

Espoon pyssysankarista lukiessa tulee väkisinkin mieleen, mikä ihme on oikein ollut vikana, kun ilmiselvää taparikollista ei ole saatu poistettua maasta.

Laki on käsittääkseni aivan kunnossa, eli rötösherrat voi kyllä luutia pois. Tämän konnan tapauksessa kyse ei ole edes mistään pikkujutuista. Parkkisakkojen ja punaisia päin kävelyn takia ei ole syytä peruuttaa kenenkään oleskelulupaa, mutta nyt on mainittu laittoman maahantulon järjestämistä, ampuma-aserikoksia, väkivaltaa ja uhkailua. Ei tämä syntilista enää ole erityisen pieni eikä sitä ole syytä kuitata olankohautuksella.

Nyt kuitenkin näin on tehty. Miksi? Tämä asia kaipaa nyt huolellista selvittämistä, sillä asian laittaminen kuntoon parantaa yleistä turvallisuutta sekä myös yleistä suhtautumista ulkomaalaisiin.

Onko kyseessä ollut maan tapa, eli ketään ei potkaista pois vihreältä oksalta, vaikka tekee mitä? Onko tieto kulkenut huonosti, ja oleskelulupaa uusiva viranomainen ei ole ollut tietoinen rötöksistä? Onko oleskeluluvan uusiminen tehty leväperäisesti eikä ole viitsitty selvittää asiaa? Ovatko kaikki olettaneet, että on jonkun muun viranomaisen tehtävä tehdä karkotuspäätös, ja kaikki ovat vain katselleet toisiaan ja kukaan ei ole tullut tehneeksi mitään?

Tämän asian laittaminen kuntoon ei merkittävästi vähennä tällaisia tapahtumia, sillä valtaosa näistä on suomalaisten tekemiä. Tästä tapauksesta ei myöskään pidä laittaa vettä mihinkään “kaikki ulkomaalaiset ovat pyssymiehiä ja epäilyttävää roskaväkeä” -myllyyn, vaikka jotkut epäilemättä näin tekevätkin. Yleisen taistelumoraalin kannalta asialla on kuitenkin merkitystä, sillä osa ulkomaalaispolitiikkaa vastaan kohdistuvasta kritiikistä perustuu nimenomaan rikollisuusargumenttiin. Jos nyt näyttää ilmeiseltä, että rikollista ainesta ei poisteta maasta, tämä argumentti validoi itsensä ja aiheuttaa yleistä epäluuloa aivan turhaan.

Vai onko laki sittenkin väärä, ja turvapaikkamenettelyn kautta maahan tullutta ei voida poistaa maasta, jos tulomaata ei katsota turvalliseksi? Jos on, lakia pitää muuttaa. Turvapaikka ei ole mikään oikeus elää miten sattuu, ja tämä voidaan tehdä turvapaikanhakijoille selväksi jo siinä kohtaa kun heitä haastatellaan. Ei ketään tarvitse lähettää lattialle syljeskelyn takia pois, mutta väkivaltarikollisia, pyssymiehiä, huumeheeboja, salakuljettajia ja muuta roskasakkia ei ole mitään syytä suojella Suomessa ja Euroopassa.

Nyt on sitten uusi vuosikymmen.

Pikakatsaus menneeseen lie se, että tämä oli ensimmäinen kun monikaan asia ei mennyt kovin suunnitellusti. Tätä ennen 60-, 70- ja 80-luvut menivät lapsena tai nuorena, jolloin elämä oli jossain melkeinpä muiden päättämässä putkessa. 80-luvun lopulla Otaniemeen hakeutuminenkaan ei ollut mikään yllätys minulle tai kenellekään muullekaan. 90-luku meni sekin aika suunnitellusti. Töihin meno, opintojen päättäminen myöhemmin kuin kuvittelin, mutta päättäminen kuitenkin.

2000-luvun meno olikin sitten aivan muuta. Visioni siitä oli se, että olen jossain firmassa töissä, kiivin herrahississä tasaista tahtia, koska ihmisten töihin motivoiminen ja kauniisti paketoitujen valheiden paljastaminen ovat oikeastaan ainoat asiat, joissa olen selvästi muita parempi, ja capo di tutti capin eminenssi on ainoa toimistolla tehtävä asia, joka ei kaltaiselleni työn vieroksujalle ja patalaiskimukselle haiskahda liikaa työltä. Ajattelin, että pariutuisin onnellisesti ja tässä kohtaa olisi melkein-kouluikäinen lapsi. No, aivan näin ei sitten tapahtunutkaan.

Herrahississä kyllä kömmin oikeastaan valtaosan vuosikymmentä, mutta ulkomaille muutto ei ollut suunnitelmissa, eikä myöskään nykyinen alanvaihto. Kun työpaikan vaihto tuli ajankohtaiseksi edellisen firman ruotsalaistuttua, Suomesta ei etsimällä löytynyt oikein muuta kuin suorittavaa työtä. Tie vei siis Viroon, jossa ehdin olla parisen vuotta suurvisiirin tehtävissä kertomassa kalifille, miten asiat oikeasti ovat, kunnes kyseinen firma tanskalaistui. Juutit halusivat minun tilalleni oman henkilönsä, ja kun olin tullut firmaan suursmurffiksi, en ollut erityisen kiinnostunut tarjolla olleista vahtimestarin tehtävistä, joten otin rahat ja juoksin ja siirryin Englantiin.

Töitäkin löytyi lopulta, vaikka tämä onkin hyvin eri hommaa ja erilaista kuin kuvittelin löytäväni. Pieni firma, käytännössä yrittäjäriskillä eli rahaa saa jos sitä sattuu olemaan, ja töitä ei voi nakittaa kenellekään kun pienessä firmasa ei ole ketään, jolle niitä voisi nakittaa.

Joka tapauksessa näiden keikausten tuloksena asun ulkomailla enkä Suomessa, ja kyllä minun aika suuresti pitää rakastua ennen kuin tulen Suomeen takaisin. Talvi on tappava ja työmarkkinat niin kapeat, että ilman ajankohtaisia kontakteja mitään sellaisia töitä, joista saattaisin olla kiinnostunut, ei ole tarjolla, sillä ylemmän johdon tehtäviä ei juurikaan julkisesti haeta vaan hommat kähmitään sivussa. Hintataso puolestaan on sellainen, että tarvitsemaani palkkatasoa ei muun tason tehtävistä saa, enkä minä projektipäällikön hommista olisi kiinnostunutkaan enkä niissä edes pärjäisi kun en ole erityisen pedantti ja inhoan nysväämistä ja byrokratiaa.

Ihmissuhdeasiat ovat aina olleet minulle vaikeita, mutta vasta 2000-luku opetti, kuinka mahdottomasta hommasta on kysymys. Naismakuni lienee jokseenkin toivoton, koska kiinnostun vain ihmisistä, jotka eivät tunnu kiinnostuvan minusta alkuunkaan vaan lähinnä hyvin, hyvin konservatiivisista aktiiviurheilijoista, mihin muottiin en mahdu vaikka taipuisin mutkalle. Tälle en taida voida mitään, mutta vuosikymmen loppua kohti kyllä asiassa tapahtui jotain paranemista. Ei minun makuni ole miksikään muuttunut eikä sen tarvitsekaan kun noin kolmasosa maailman naisista on kiinnostavia, joten en ole etsimässä neulaa heinäsuovasta, mutta olen viime vuoden parin aikana onnistunut törmäämään ihmisiin, joiden odotukset ovat olleet enemmän minun ihmistyyppiäni suosivia. Loppua kohden löytyi yksi oikein mukava yrityskin, joka ei kestänyt kauaa, mutta joka opetti, että voin kyllä löytää ja saada sellaisen, josta pidän joka suhteessa, eikä tarvitse tyytyä suureen kompromissiin. Ja sen, että urakka ei ole suinkaan toivoton.

Tulevaisuudessa lienee edessä lähinnä samaa ihmissuhderämpimistä kuin ennenkin, mutta toivon, ettei nyt sentään aivan yhtä paljon ja pitkällisesti. Jos tässä nyt viime vuosikymmenen epäonnesta on jotain oppinut niin sen, että jos asiat ovat edetäkseen, se tapahtuu nopeasti ja vaivatta, ja jos näin ei tunnu käyvän, kannattaa luovuttaa ajoissa eikä hakata päätään turhaan seinään. Siinä säästää ainakin itseään ja mielenterveyttään. Tämä nyt on kuitenkin se suurin asia, jossa en selkeästi oikein osaa, ja opeteltavaa on kaiken kaikkiaan aika paljon.

Työkuviot katsotaan nyt ensi vuoden aikana, jolloin selvinnee, tuleeko tästä firmasta jotakin vai ei, ja jos ei niin sitten isoon firmaan suursmurffiksi laman loputtua. Tätä asiaa en kuitenkaan murehdi edes etäisesti, nykyinen firma ja bisnes on minulle uusi juttu ja tuntuu toistaiseksi aika sopivalta vaihtelevuutensa ja vapausasteidensa takia.

Maailmaa kierretään edelleenkin. Hieman uusia ja vanhoja paikkoja. Samalla voi mietiskellä, haluanko olla täällä vai pitäisikö etsiä loppusijoituspaikka mieluummin siirtomaista. Jos nyt spekuloida pitää ja miksipä ei pitäisi, olen varmaan täällä kyllä aika pitkään. Jos täältä lähden, suuntana on todennäköisesti USA tai Kanada, tai jos oikein räyhäkkääksi heittäydyn, ostan talvimökiksi farmin Etelä-Afrikasta ja istun kuistilla GT:tä juoden ja katselen kun väki kuokkii pellolla puuvillaa tai jotain. Vinkuintian suunnalla olen aina pitänyt Hong Kongista ja Singaporesta, ja niissä voisi varmaan asua kummassakin.

Mutta katsellaanpa nyt. Tämä vuosikymmen voi olla jopa mennyttä parempi, eikä mennytkään huonosti mennyt paitsi ihmissuhdeasioissa, ja siinäkin käyrä oli mukavan nousujohteinen.