Olen käsitellyt tätä asiaa hieman liiaksi viime aikoina, mutta kun mitään muutakaan kirjoitettavaa ei ole niin olkoon.

Kauppalehdessä kirjoitetaan maahanmuuttajien työllistymisestä ja työvoiman tarpeesta ja näihin liittyvistä asioista.

Kirjoituksessa ei valitettavasti ole mitään uutta.

– Kysymys kuuluu, olemmeko valmiita hyväksymään asenteellisesti, että tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa. Toinen kysymys on, että olemmeko me tarpeeksi houkutteleva maa. Pitäisikö työntekijöiden hakua pyrkiä edistämään menemällä ulkomaille, Fagernäs kysyy.
...
...
(Arajärven raportista, ei Fagernäsin lainauksesta /HV) Suurin vajaus on turvapaikanhakijoita vastaanottavien kuntien määrärahoissa. Vaikea yhtälö on myös työvoimahallinnon tuottavuusohjelma, joka leikkaa työvoimapalveluita.

Niinpä niin. Eli olemme taas tässä. Tarvittaisiin työperäistä maahanmuuttoa, mitä tuskin kukaan on kiistänyt. Ja Fagernäs aivan oikein kiinnittää huomiota siihen, että Suomi ei ole erityisen houkutteleva maa ammattimiehelle tai jonkun alan asiantuntijalle.

Mutta sitten tehdään sama aasinloikka kuin aina ennenkin. Puhe oli työperäisestä maahanmuutosta, jossa siis ideana on se, että on joku työpaikka katsottuna ja sen jälkeen haetaan suurlähetystöstä tarvittava kuponki ja tullaan töihin. Puhe ei ollut siitä, millaisia määrärahoja tarvitaan turvapaikkamenettelyn kautta maahan tulevan lukutaidottoman joutoväen hyysäämiseksi. Nämä ihmiset eivät tule ikinä paikkaamaan Fagernäsin hahmottelemaa työvoimapulaa, ja Fagernäs tuntuu ymmärtävän asian kun puhuu Suomen houkuttelevuudesta eikä turvapaikkaa hakeneiden somalien tarvitsemista määrärahoista.

Miksi ihmeessä näitä asioita ei saada erilleen vaan ne kerta toisensa jälkeen pistetään samaan pataan ja hämmennetään vastenmieliseksi liisteriksi, josta ei enää pysty nostamaan yksittäisiä asioita ulos mitenkään ilman, että perässä nousee melkein koko padallinen? Meillä on selkeästi kaksi aivan eri ratkaisuja kaipaavaa ongelmaa: ensimmäinen on se, että koulutettu työvoima pääosin kiertää Suomen kaukaa. Toinen on se, että Suomeen päätyy kouluttamatonta elättisakkia, koska emme kykene pitämään heitä poissa vaikka meillä olisi tekemiemme sopimustenkin nojalla siihen täysi oikeus.

Liisteröimällä asiat yhteen saavutetaan poliittisia tavoitteita, muttei käytännöllisiä. Kun poliittisesti harhaoppinen taho vastustaa vaikkapa turvapaikanhakijoiden perheiden yhdistämisiä Suomessa, hänen voidaan katsoa vastustavan samalla liisteriklöntin jotain toista osaa, kuten esimerkiksi Nokian intialaisia, huipputärkeitä megainsinöörejä. Koska klöntti pitää joko ottaa kokonaisuutena tai sitten olla ottamatta siitä mitään osia. Toinen poliittinen agenda on se, että voidaan syyttää valtaväestöä asennevammaisiksi, kun se ei ole kyennyt kouluttamaan Arajärven mainitsemista turvapaikanhakijoista Fagernäsin penäämiä ammattilaisia.

Turvapaikanhakijoista ja siitä, mitä heille pitäisi tehdä, on kirjoitettu niin paljon täällä ja tuolla, etten mene siihen sen kummemmin.

Suomen heikosta houkuttelevuudesta pitäisi sen sijaan olla huolissaan. Sillä siinä, missä jotkut maat saavat ulkomaista huipputyövoimaa halvalla ja jotkut kalliilla, Suomi ei tunnu saavan tuota väkeä millään rahalla. Osittain kyse on toki Suomen työmarkkinoiden kapeudesta, sillä jos tulee töihin Nokialle, se on sitten siinä ja jos sieltä saa potkut tai homman kyllästyy, toista vastaavan luokan yritystä ei ole. Toisaalta totuus ei ole lainkaan näin synkeä, sillä Suomessa on pilvin pimein pienempiä yrityksiä, joissa on ulkomaanpellejä ollut maailman sivu, ja englanti työkielenä arkea iät ajat. Näihin tuleminen suoraan Intiasta ilman verkostoja voi olla haastavaa, mutta lusittuaan pari vuotta Nokialla tuntee sen verran väkeä, että hyvälle tyypille on aina ottajansa.

Osasyyksi ongelmaa on joskus mainittu se, että Suomi on liian homogeeninen maa ja kun ulkomaalaisyhteisöt puuttuvat, Suomeen tuleminen on isomman kynnyksen takana kuin silloin, jos maassa on jo puolituttuja tai edes aktiivinen joukko maanmiehiä. Tässä uskon olevan perää, mutta kyse on nimenomaan tulokkaiden omien maiden saman luokan väen yhteisöjen puutteesta. Kyse ei ole mistään yleisestä etnisen kirjon puutteesta, joten intialaisten viihtyvyyteen emme vaikuta mitenkään, vaikka kuinka ponnistelisimme katujen täyttämisessä irakilaisilla, somaleilla tai marokkolaisilla.

Varmaan jotain pitäisi tehdä.

Itse olen muualta lainaten ehdottanut täälläkin, että Suomi voisi ottaa aivan hyvin käyttöön jonkun työnhakuviisumin, jolla voisi tulla katselemaan vuodeksi löytyykö duunia vai ei, mutta sosiaaliturva rajoittuu akuuttiin sairaanhoitoon. Myöntämisen edellytykset voisi jättää sangen kevyiksi:

• Maa on virallisesti “turvallinen”, eli sinne voidaan palauttaa sellainen, joka ei poistu maasta vapaaehtoisesti jos ei töitä löytynyt
• Maan viranomaistoiminta on tyydyttävässä kunnossa, eli voimme olettaa maan passin haltijan olevan se mikä passissa lukee, ja voimme hyväksyä maan oppilaitosten myöntämät todistukset sellaisenaan ilman suurta taustojen tarkistusrumbaa. Eihän näissä asioissa 100% tarkkuuteen päästä, mutta jos maassa aivan kaikki on kaupan taskurahalla, sitten ehkä jätämme maan pois.
• Henkilö osaa englantia (tai suomea/ruotsia) suullisesti ja kirjallisesti niin hyvin, että hänen voi olettaa pärjäävänsä jossain työpaikassa ja pystyvänsä hoitamaan asiansa ilman tulkkia. Tarkan kielitaitovaatimuksen määrittelyn jätän asian ammattilaisille.
• Henkilö on suorittanut jonkun ammatillisen tutkinnon tai korkeakoulututkinnon
• Henkilö on sen verran terve, ettemme voi olettaa hänen muodostuvan kohtuuttomaksi kuluksi heti alkuun (käytännössä syrjinee hiv-positiivisia).

Olettaisin, että tämän jälkeen täsmäkampanjat johonkin tiettyyn maahan vuosittain voisivat houkutella tuhat yrittäjää tuosta maasta kerrallaan. Tietysti järjestelmä olisi avoin kaikille kelvollisille maille joidenkin kohtuuskiintiöiden puitteissa, mutta jos houkuttelisimme kerrallaan väkeä vaikkapa Intiasta, seuraavana vuonna Etelä-Afrikasta, sitten Kazakstanista ja sitten Paraguaystä, kerralla saattaisi tulla sen verran yrittäjiä, että heillä olisi oma pieni yhteisönsä siinä valmiiksi, ja sopeutuminen helpompaa kuin täysin ummikkona ja yksin toiselle puolelle palloa lähtevänä.

Olen lukenut lehdistä kaikennäköistä siitä, että yliopistojen hallintomallia tms. ollaan uudistamassa lähivuosina, ja että hanketta vastustetaan argumenteilla, jotka tämä Hesariinkin päässyt punkkaripuheenvuoro kuvaa oikein hyvin: Taistellaan toimeentulosta ja paskaa elämää vastaan eikä instituution puolesta", kiteytti opiskelija Viljami Viskonen Jyväskylän yliopistosta.

Mitä siis ollaan muuttamassa? Miksi se on hyvä tai paha? Muuttuuko mikään käytännössä? Hesarin uutinen sanoo, että yliopiston taloudellinen itsenäisyys lisääntyisi ja että “uudistus tarkoittaisi elinkeinoelämän kireää talutusnuoraa”.

Mikä tässä nyt sitten mättää? Onko vastustus yleistä ja laajaa, vai rajoittuuko se joihinkin laitoksiin/osastoihin/ryhmiin/etujärjestöihin?

Olen kirjoittanut tästä joskus aiemminkin jossain, mutta menköön nyt taas.

Menisikö Suomessa mitään perustavalla tavalla rikki, jos irtisanomisiin tähtäävästä yt-menettelystä luovuttaisiin ja korvattaisiin se lisäämällä nykyisiin työuran pituudesta riippuviin irtisanomisaikoihin kaikille kuusi viikkoa? Tai ainakin tehtäisiin niin, että tämä olisi oletusarvo ja yt-menettely kuljettaisiin läpi vain, jos työntekijäpuoli niin vaatii.

Nykysysteemi on monella tapaa ikävä. Neuvottelut kestävät kuusi viikkoa, mutta koska niiden ei tarvitse päätyä yhteisymmärrykseen, työnantaja voi tehdä sen mitä ajattelikin tekevänsä kunhan vain lusii neuvottelupöydässä tietyt, tukevasti kuviokellunnalta haiskahtavat rutiinit. Työnantaja siis saa mitä haluaa 6 viikkoa + irtisanomisaika -aikataululla. Työnantaja häviää nykytilanteessa sen, että on menettelytaparikkomus ilmoittaa joillekin yt:n alaisille henkilöille, että teitä ei irtisanota, joten voi hyvin käydä niin, että hyvän markkina-arvon avainhenkilöt siirtyvät naapurifirmaan ennen kuin tuo kuusi viikkoa on kulunut, vaikka alun alkaen ei ollut mitään suunnitelmaakaan heidän irtisanomisekseen. Tähän on olemassa harmaalla alueella kulkevia kiertoteitä, mutta siltikin kyse on puliveivaamisesta.

Työntekijän vinkkelistä tuo kuusi viikkoa on löysässä hirressä roikkumista. Kaikki tietävät, ettei mikään neuvotteluissa muutu, mutta siinä vaiheessa kun irtisanomisuutinen kerrotaan ja neuvottelu alkaa, alkaa myös epävarmuus. Tämä on henkisesti ikävää aikaa ja aivan turhaa painolastia muutenkin raskaassa tilanteessa. Toisaalta kun kukaan ei varmasti tiedä saavansa potkuja, tuota kuutta viikkoa ei voi hyödyntää mitenkään järkevästi esimerkiksi uuden työpaikan etsintään, koska tuo aika pitää teeskennellä toimistolla lisäarvoa tuottavaa pikku työmuurahaista siinä toivossa ettei arpa osu kohdalle, vaikka motivaatio onkin täysin nolla.

Mitäpä jos irtisanomisaika siis vain pitenisi kuusi viikkoa ja (ainakin) tuo viimeinen kuusiviikkoinen olisi ilman työvelvoitetta? Uutispommi tulee kertarysäyksenä eikä ilmoitus yt:stä ensin ja irtisanomisesta myöhemmin. Kun työvelvoitetta ei ole, tuon ajan voi käyttää johonkin itsensä kannalta hyödylliseen kuten vaikkapa akkujen lataamiseen lomalla tai uuden työpaikan aktiiviseen etsintään sen sijaan, että se käytetään henkisesti raskaaseen ilveilyyn toimistolla. Kun ilmoitusasia on kertarysäys, ei-irtisanotut voivat jatkaa töitä sangen pian kuten ennenkin eikä heille tule kuuden viikon ahdistavaa odottelua.

Ammattiliittojen arvovalta ehkä kärsii kun niitä ei tarvita turhanpäiväisiksi neuvotteluosapuoliksi irtisanomisissa, mutta nähdäkseni työläisten edut ja hyvinvointi lisääntyvät. Ja koska liittojen kuuluu olla jäsentensä asialla eikä oman näennäistarpeellisuutensa lipunkantajia, niillä on todella hankala tehtävä perustella, miksi duunarin etu on tuo kuuden viikon pakkopulla.

SDP:n nykyisen lausuntogramofonin näkemys on tässä, ja Kalle Isokallio kirjoittaa samasta asiasta näin.

Lindell-Guzenina-Richardson-Whatever on nähdäkseni sortunut samaan harhaoppiin kuin vasemmistopuolueet sekä kuntaliiton ja kuntien äänitorvet. En tiedä onko kyse tietoisesta valinnasta vai pesunkestävästä tyhmyydestä, mutta kuntatalousmarina toistaa aina samaa kaavaa.

Minä en muista kuulleeni yhdenkään kuntapomon ikinä sanovan, että hyvin menee, ja että talous on mukavasti tasapainossa ja kunta keskittyy oleelliseen ja tuottaa peruspalvelut hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Sen sijaan tuo sakki SDP:n säestyksellä marmattaa aina siitä, että verotulot laskevat, verotulot nousevat liian vähän, valtionosuudet nousevat liian vähän tai kuntien investoinnit eivät saa tarpeeksi tukiaisia valtiolta.

Guzenina vie puhdasoppisen valehtelun askelta pidemmälle toteamalla näin: Guzenina-Richardson toteaa, että kunnat työllistävät yli 400 000 ihmistä ja että lomautettu kuntatyöntekijä merkitsee palvelun heikentymistä........Yritystoiminnan tukemisen lisäksi kuntatalouden tukeminen on yksi keskeinen elvytystoimi, eikä sitä saa laiminlyödä.

Lomautettu kuntatyöntekijä ei merkitse minkään kunnan keskeisen palvelun heikentymistä jos palvelu on epäoleellinen tai palvelua ei ole ollenkaan vaan kyse on hallinnosta tai puuhastelusta. Tämä tuntuu kaikilta kuntapomoilta unohtuvan jatkuvasti, ja itse asiassa minusta on alkanut näyttää siltä, että kuntapomot yksinkertaisesti kohdistavat kaikki pakolliset säästötoimet nimenomaan pakollisiin peruspalveluihin, jotta kaikki varmasti näkevät, kuinka kurjasti kunnissa menee. Jos pakkolomalle tai luiskaan pistettäisiin turhaa byrokratiaa tai karsitaan kuntataloudesta rönsyjä ja hoidetaan näin tarvittavat säästöt ja saadaan peruspalveluihin lisää rahaa, kuntalaiset saattaisivat huomata, että heidän vihtoihinsa on kustu vuosikymmenet ja rahaa on äyskäröity humpuukiin miljarditolkulla vuosien saatossa vain siksi, että niin on aina tehty tai näin poliitikot varmistavat itselleen mukavat vaaliavustukset jatkossakin.

Jos arvoisa lukija ei usko, että kunnissa on turhaa byrokratiaa ja ei-lakisääteisiin ydinpalveluihin keskittyvää rönsyilyä, asiaan voi perehtyä ottamalla puhelinluettelon ja etsimällä sieltä kaupungin sivut. Katsomalla keille kaikille voi soittaa, paljastuu kaikennäköistä sellaista, jonka lakisääteisyyteen ja välttämättömyyteen on vaikea uskoa.

Mutta sitten sosialistin mopo ärjäisee täyskierroksille ja lähtee täysin lapasesta.

Kuntatalous ja muukaan julkinen talous eivät ole keskeisiä elvytystoimia, paitsi jos puhutaan julkisista investoinneista, mistä tässä ei nähdäkseni puhuta, vaan menoautomaateista palkkaamalla lisää väkeä julkiselle sektorille. Julkisen sektorin työvoima ei luo hyvinvointia vaan jakaa sitä. Jokainen julkisella sektorilla käytetty euro on tienattu jossain yrityksessä, josta se on kiertänyt joitain polkuja pitkin julkisen sektorin kassaan jaettavaksi johonkin joko tulonsiirtoina tai palveluskunnan palkkoina.

Kun julkistalous ei ole tasapainossa, se on merkki siitä, että julkinen sektori jakaa rahaa jota ei ole olemassakaan, tai siitä, että rahaa tienaavia yrityksiä on liian vähän tai niillä ei mene kovin hyvin. Tämä ongelma ei ratkea kovin helposti valtiovallan toimilla, mutta jos jotain toimenpiteitä tehdään, ne pitäisi erityisesti suunnata yksityiselle sektorille ja kotimaisen kulutuksen ylläpitoon. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tai edes valtaosa julkisella sektorilla tehtävästä työstä on turhaa. Esimerkiksi koulutus on selkeästi panostus tulevaisuuteen ja terveydenhoito pitää joka tapauksessa hoitaa jotenkin.

Mutta lama ei lopu palkkaamalla lisää tyhjäntoimittajia kunnanvirastoihin pyörittelemään papereita. Jos julkisella sektorilla on liikaa rahaa käytössään, mitä sillä ei velkaantumistahdista päätellen ole, oikea ratkaisu on kerätä veroja vähemmän, jotta ihmisillä on rahaa kuluttaa enemmän ja pitää yksityistä sektoria kiinni leivänsyrjässä. Julkisella sektorilla pitäisi sen sijaan olla edessään toiminnan terävöittäminen ja humpuukista luopuminen, esimerkiksi siten, miten Isokallio tuossa ehdottaa.

Ajatus siitä, että pitkällä tähtäimellä talous nousisi uuteen kukoistukseen kunhan vain ymmärtäisimme paisuttaa julkisen sektorin BKT-osuutta entisestään, ei kuulosta kovin älykkäältä. Mutta jostain syystä tätä kuuluu toistaa useasti ilmeisesti siinä toivossa, että valhe muuttuu totuudeksi kun sitä tarpeeksi toistetaan.

Siinä, missä lama pakottaa firmat keskittymään oleelliseen ja karsimaan rönsyjä, julkista sektoria tämä ei tunnu koskevan koskaan. Nousukaudella tulee rahaa ovista ja ikkunoista, joten sen voi törsätä menoautomaatteihin. Lamavuosina pitää ottaa velkaa näiden menoautomaattien rahoittamiseksi, ja lisäksi pitäisi luoda uusia menoautomaatteja, koska se mukamas elvyttää.

Johtopäätös tästä rakennelmasta on se, että taloudessa on perustavaa laatua oleva rakenteellinen vika, mikäli julkisen sektorin BKT-osuus on alle sata prosenttia. Sadan prosentin julkista sektoria on kokeiltu ystävällismielisessä naapurivaltiossa, eikä se mikään paratiisi ollut. Toisaalta Sveitsissä on alle 30% julkinen sektori ja siellä menee ihan tyydyttävästi lamavuosinakin ja kansantalous on edelleen kykenevä säästämään ja lainoittamaan muuta maailmaa sen sijaan, että se velkaantuisi korviaan myöten kuten sosialidemokratiat.

Mutta niin kauan kuin valtapuolueet vihaavat yritystoimintaa ja pitävät parempana rahan äyskäröintiä julkiselle sektorille, Suomessa on turha toivoa mitään suurta julkistalouden remonttia. Sen me kipeästi tarvitsisimme, sillä se länsimaa, joka kykenee tekemään edessä olevan väistämättömän ensimmäisenä, saa mukavan kilpailuedun kun muut vielä kiskovat sielun ja talouden mädättäviä kivirekiään.

Tänään Kekkosesta on avautunut Esa Seppänen.

Minua on Kekkos-keskustelussa häirinnyt syvästi se, että niissä tavoitteena tuntuu olevan joko Kekkosen nostaminen jalustalle suurena sankarina, tai hänen näyttämisensä tarinan konnana. Minun nähdäkseni totuus on, että 25 vuoden presidenttikauteen ja vielä pidempään vallankahvassa oloon mahtuu kumpiakin elementtejä.

Rähmälläänolosta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta missään vaiheessa Kekkosen toiminta ei uhannut Suomen itsenäisyyttä. Kun poliittiset myönnytykset erityisesti kansainvälisessä politiikassa olivat jonkun sortin pakko, Kekkonen teki nuo manööverit, mutta puristi kauppapuolella suomalaisille diilejä, joita ei olisi epäystävällisen naapurivaltion kanssa NL:n vinkkelistä voitu tehdä ollenkaan.

Ja pahimpiin rähmälläänolon roiskaisuihin näyttää siltikin liittyneen jonkun länsikytköksen vahvistaminen. NL vastusti kategorisesti Suomen jäsenyyttä kaikissa läntisissä järjestöissä. Aluksi. Sen jälkeen Kekkonen teki jotakin ja lopulta ongelma poistui. Jossittelu siitä, mitä olisi tapahtunut toisenlaisen vallankahvan aikaan on hankalaa, mutta tosiasiassa Suomi toteutti länsi-integraation sodan jälkeen suunnilleen samassa aikataulussa kuin Euroopan muutkin sitoutumattomat maat huolimatta siitä, että muiden maiden integraation tiellä ei ollut NL:n kokoista siirtolohkaretta. Kun en nopeamman aikataulun realistisuuteen usko, täytyy kritiikin tältä osin olla lähinnä “väärin sammutettu” -tyyppistä.

Mutta olihan Kekkonen toivottoman itsevaltainen ja omapäinen. Tämä ei ollut mikään välttämätön edellytys tehtävien hoitamiselle, vaan liian kauan vallassa ollut hahmo muuttui yksinvaltiaaksi ja perusti oman ulkoparlamentaarisen hovinsa, jota kautta livahdettiin merkittäviin virkamiestehtäviin, ja parlamentti oli lähinnä kumileimasin. Tästä syystä Suomessa on edelleen parlamentaarinen demokratia hieman harjoittelun asteella, vaikka Martti Ahtisaari onnistuikin presidentti-instituution aseman normalisoimaan ja Halonen ei ole sitä kyennyt rikkomaan.

Näistä syistä ja lukuisista muista samanlaisista en pidä kovinkaan ansiokkaana sellaista tutkimusta, joka kykenee esittämään vain toisen puolen. Sellaisia lukiessa tulee väkisinkin mieleen, mitä kaikkea jätetään tietoisesti kertomatta.

Tämä on yksi kestopuheenaiheista. Kuten keväinen koirankakkakeskustelu ja talvinen “talvi yllätti autoilijat” -jankutus.

Tällä kertaa erikoista on kuitenkin se, että asiaan on otettu vahvasti kantaa myös Ruotsista. Liekö ollut jotain tekemistä sillä, että ruotsalaiset lähettivät vuosi sitten Suomeen jonkun politrukin, jonka tehtävänä on puolustaa Suomen kaksikielisyyttä, ja tieto keskusteluista Suomessa kulkee nyt nopeammin Ruotsiin.

Tänään ruotsalaiset ovat olleet huolissaan siitä, että suomalaiset osaavat enää turistiruotsia. Havainto on epäilemättä aivan oikea. Itse osaan tuottaa ruotsia nykyään suunnilleen sen verran, että osaan sanoa terassilla “stor stark, por favor” jos paikalla ei ole alkuasukasta tilaamassa ja tarjoamassa.

Koulua ja opetusta koskevien johtopäätösten tekeminen havainnoista on kuitenkin väärä. Muistelen ammoisista ajoista, että ylioppilaskirjoituksissa sain ruotsista reippaasti yli 290 pistettä 300:sta ja se oli ehdottomasti paras suoritukseni tuossa arpajaisessa. Tästä voisi siis päätellä, että osasin ruotsia suunnilleen niin hyvin kuin mitä kouluopetus pystyy täysin ummikolle opettamaan. Siitä huolimatta olen itse tuossa alemman turistiruotsin kategoriassa.

Tämä ei johdu opetuksen vähäisyydestä tai huonoudesta vaan siitä, että mitään kieltä ei opi kunnolla pelkästään koulussa vaan sitä pitäisi myös käyttää. Kun en pitänyt ruotsin kielen taitoa missään määrin tarpeellisena asiana, en erityisemmin tehnyt asialle mitään. Helsingissä ruotsin kieleen ei törmää missään ellei ole duunissa Stockmannin kassalla tai jonkun hotellin respassa. Tietysti osa tutuista sitä puhui, mutta ei minun ikäisissäni pääkaupunkiseudulla ollut yhtään suomea taitamatonta, joten missään yhteydessä ei ollut tarvetta puhua ruotsia kenellekään tai edes kuunnella sitä. Kun puuttui tarve ja motiivi, tulos on se mitä se nyt on.

Tässä mielessä on aivan samantekevää, opetetaanko ruotsia pakolla vai ei. Tulokset ovat aivan samat vapaaehtoisen ja pakollisen opetuksen suhteen, sillä joka tapauksessa kouluopetuksen päälle pitää tehdä paljon ennen kuin kielitaitoa voi sanoa hyväksi. Oma englannin kielen taitoni oli jo lukion loppuun mennessä saanut tuekseen 5000-10000 sivua luettua kirjallisuutta ja sanavarasto sen pohjalta aivan toinen kuin pelkän kouluopetuksen varassa oleville. Mutta en ollut oikeastaan käynyt tuolloin missään kovin kaukana ulkomailla, joten kuullun ymmärtäminen oli hyvin keskinkertaista, mutta luetun ymmärtäminen täysin sujuvaa kuten myös värikkään tekstin tuottaminen.

Totuus on se, että vahvasti kaksikielisiä alueita lukuunottamatta suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle missään. Kaupungilla sitä ei tarvitse. Ruotsinkielisiä sanomalehtiä ei viitsi Suomessa lukea, paitsi jos halua lukea aviisia, jonka 16 uutissivusta kymmenen käsittelee käsipalloa ja neljä kouluratsastusta. Ruotsinkielinen TV-kanava lienee hieman petrannut viime aikoina, mutta 80-luvulla sieltä ei tullut mitään sellaista, mitä silloinen nuori olisi jaksanut katsoa.

Edes ruotsalaisten kanssa töiden tekeminen ei enää tuota altistusta tuo. Se, että johonkin suomiruotsitiimiin sattuu sellaisia suomalaisia, jotka kaikki osaavat ruotsia niin hyvin, että sillä voi tehdä töitä, on sangen harvinainen sattuma. Itse sanoin erinäköisissä vapaamuotoisissa tilaisuuksissa, että sen kun puhutte vaikka volapyykkiä, minä ymmärrän mitä ymmärrän mutta vastaan englanniksi. Töitä taas ei minun kielitaidollani pystynyt tekemään ja omani varmaan oli sieltä parhaimmasta päästä kun sentään ymmärsin jotakin humalaisten ruotsalaisten sönkötyksestä. Joten käytännössä työkieli on englanti. Nordea yritti tehdä ruotsista konsernikieltä ja kouluttaa suomalaisia, muttei siitä mitään tullut ja siirtyivät vuoden jälkeen englantiin.

Tässä tilanteessa pakollista toisen kotimaisen kielen opetusta on vaikea perustella mitenkään. Osa valitsee sen vapaaehtoisena kuitenkin ja loppujen kannalta on aivan samantekevää, opetetaanko heille ruotsia/suomea vai ei.

Kansantaloudellisesti ajatellen Suomessa tarvitaan ruotsia siihen, että saadaan vientiyrityksiin ruotsia puhuvia myyntidroideja, jotta Ruotsiin voidaan myydä asioita ruotsiksi ja saada siitä pieni kilpailuetu. Tämä onnistuu aivan hyvin kaksikielisten ja vapaaehtoisten suomenkielisten voimin.

Pohjoismaiseen yhteistyöhön osallistuminen on rutiinivalhe, sillä tuo yhteistyö ei nykypäivänä tarkoita suuria. Ne valitsevat jossain kerhossa vuoden tylsimmän kirjan ja jakavat jotain kulttuuriapurahoja, mutta sangen marginaalisesta puuhastelusta on kysymys. Lähinnä siksi, että viisi pohjoismaata ovat yhteisestä taustastaan huolimatta tänä päivänä täysin eri teillä. On Natoa ja ei-natoa, eu:ta ja ei-eu:ta, euroja ja pesoja, talousrakenteeltaan hyvin erilaisia maita. Joku aina väläyttelee, että eu:ssa pitäisi perustaa joku pohjoinen blokki pohjoismaisen yhteistyön varaan, jotta asiat etenisivät halutusti, muta se tyssää aina siihen, ettei ole ensimmäistäkään asiaa, josta maat olisivat samaa mieltä. Kun yhteistä mielipidettä ei pystytä rakentamaan tärkeissä asioissa, jäljelle jää kulttuuripuuhastelu. Ja se on kovin pienen piirin juttu.

Mielenkiintoista on sekin, että toisaalta pakollista kieltenopetusta puolustetaan ruotsinkielisten palvelujen turvaamisella. Toisaalta kuitenkin koululaitos tunnustaa implisiittisesti tässä tehtävässä epäonnistuvansa, sillä korkeakouluissa on kielikiintiöitä kaikkein rahakkaimpiin hommiin johtavissa paikoissa eli lääkiksessä ja oikiksessa juuri tuolla samalla perusteella.

Valtiot Euroopassa kuten myös siirtomaissa ovat lähteneet kilvan velkaelvytyksen tielle. Epäilemättä keinossa on jotain hyvääkin, kuten kirjoitettu on, mutta asian kanssa pitää olla euroalueella varovainen.

Reunamaan on pakko pitää velkaantuminen sen verran kurissa, että luottoluokitus pysyy AAA:na. Jos sitä lasketaan, lainarahan hinta nousee paljon. Juuri vähän aikaa sitten Espanjan AAA-luokitus pudotettiin ja korkoero pohjoiseen Eurooppaan venähti puoleksitoista prosentiksi, mikä on hemmetin paljon.

Syy tähän on yksinkertainen. Rahaa lainaavat tahot tekevät erilaisia riskinhajautusoperaatioita. Jos ne haluavat lainata euroja ja ulkomaisina kasvattaa euroriskiään tai eurooppalaisina lainata kotivaluutassa, ne voivat lainata rahat aivan hyvin maksukykyisiksi arvioiduille maille kuten vaikkapa Saksalle tai Suomelle. Niillä ei ole mitään varsinaista pakkoa lainata rahaa Espanjalle tai Kreikalle hajautus- ja riskinhallintasyistä, joten ainoa motiivi lainata rahaa ongelmavaltioille on siitä saatava selvästi kovempi hinta.

Ero on nimenomaan euromailla iso. Jos Britannian luottoluokitus laskee, rahan hinta nousee muttei yhtä paljon, koska yhtenä maailman suurista talouksista ja valuutoista jokainen riskinhajauttaja sijoittaa jotakin myös tänne.

Tässä mielessä Suomessa on nyt mietittävä tarkasti, miten paljon velkaa on varaa pompsauttaa laman torjumiseksi. Jos Suomen luottoluokitus laskee, jälki on vielä rumempaa kuin Espanjassa. Jos korkopapereissa muutos on neljästä prosentista kuuteen, se on vuosittaisina korkomenoina miljardin euron juttu, mihin Suomella ei olisi varaa.

Mielestäni Vanhasen ehdottama yritysten kela-maksujen poisto, joka maksaa 800 miljoonaa vuodessa, on esimerkki väärästä toimenpiteestä. Se ei tuo juurikaan rahaa suomalaiseen kulutukseen toisin kuin tuloverojen alentaminen, mutta maksaa älyttömiä summia. Kyllähän yrityksille tietysti raha kelpaa, mutta vaarana on, että tuloksena on pysyvä lovi valtiontalouteen. 800 miljoonaa on valtion budjetissa iso raha, eikä meillä ole em. syistä varaa lainata tuota rahaa kuin vuoden pari, sen jälkeen se pitää joko säästää jostain tai ruveta taas tuota maksua perimään.

Jos tuolla rahalla alennettaisiin keskituloisten palkansaajien tuloveroja, se päätyisi pääosin kulutukseen. Nyt se päätyy isolta osin osinkoina ulkomaille, mistä ulkomaiset eläkeyhtiöt epäilemättä kiittävät.

Suomen taloudessa on pelivaraa johtuen pitkään ylijäämäisestä julkistaloudesta. Mutta nyt näyttää hieman siltä, että vallitsee kilpailu siitä, kuka onnistuu ehdottamaan isoimpien summien äyskäröintiä velaksi sinne sun tänne. Kun vielä valtaosa ehdotuksista sisältää menoautomaatin sen sijaan, että ne olisivat kertaluontoisia investointeja esimerkiksi Pietariin parissa tunnissa vievään rantarataan, näiden yhteisvaikutus on erityisen pelottava. Menoautomaatissakin on järkeä, jos se on nähtävissä investoinniksi tulevaisuuteen. Tällaisia kohteita voisi löytyä koulutukseen ja perustutkimukseen panostamisesta.

Mitään tuottamattomat tukiaisautomaatit pitää kuitenkin lopettaa joskus, mutta poliittisesti kyse tulee olemaan vaikeasta asiasta.

Näin ollen poliitikot todennäköisesti vitkuttelevat kohtuuttomasti valtiontalouden tasapainottamisessa sitten kun lama on ohi. Nyt sovittu miljardin tukiainen vaikuttaa helposti seuraavat kymmenen vuotta ennen kuin joku uskaltaa siihen koskea.

Astrid Thors lausuu meille maahanmuuttajien kotouttamisesta viisaasti näin:

Somaleista noin 50 prosenttia ja irakilaisista noin 60 prosenttia on työttömiä. Maahanmuuttajaa pidetään kotoutuneena silloin, kun hän saa Suomesta töitä.
....
Thorsin mukaan yksittäisten maahanmuuttajaryhmien kuten somalien tai irakilaisten kotoutumisen ei voida sanoa epäonnistuneen, vaikka heidän työttömyytensä olisikin huomattavasti muita maahanmuuttajaryhmiä korkeampi. Maahanmuuttoministeri uskoo, että kyse on pikemminkin suomalaisten rasismista.

"Mitä muuta se voisi olla? On tehty kokeita, joissa maahanmuuttaja on soittanut työpaikan perään. Kun hän on ilmoittanut ulkomaisen nimen, työpaikan on sanottu menneen. Suomalaisella nimellä töitä onkin ollut", Thors sanoo.

Tämä kuulostaa pahimmassa tapauksessa pesunkestävältä valheelta, ja parhaimmassa tapauksessa rasismikortin heilauttamiselta erinomaisen puolivillaisin perustein.

Ensinnäkin on ajateltavissa, että maahanmuuttajan kielitaito saattaa hyvinkin olla turvapaikanhakijataustaisella väellä niin huono, että on yksinkertaisesti kyvytön valtaosaan töistä tai suoriutumaan työhaastattelusta. Olen antanut kertoa itselleni, että eri kansallisuuksien välillä on suuria eroja siinä, miten nopeasti suomea oppii.

Jos jätetään asennevammaiset ja oppimishaluttomat pois, jotka hekään eivät jakaudu tasaisesti eri kansallisuuksiin, oppimistuloksiin vaikuttaa ennen kaikkea se, mikä on maahanmuuttajan pohjakoulutustaso. Hyvän yleissivistyksen jo aikaiemmin hankkineet venäläiset ja itäeurooppalaiset oppivat nopeasti ja kouluja käymättömät hitaammin. Tietysti yksilökohtaisia eroja on, mutta yleissääntönä kai näin. Irakilaiset ja somalit taas ovat kotimaansa tilanteen takia useinkin käytännössä kouluttamattomia. Jos asiaa tutkittaisiin tästä vinkkelistä, olettaisin, että löydetään aika vahva korrelaatio kielitaidottomuuden ja työttömyyden välille.

Ja Thorsin rasismi sitten. Länsieurooppalaiset maahanmuuttajat työllistyvät Suomessa paremmin kuin valtaväestö. Suomalaisthorsilaisen rasistin pitää olla selvänäkijä kyetäkseen poimimaan juuri irakilaiset ja somalit syrjintälistalle vaikka joitain muita ulkomaalaisia jopa tunnutaan suosivan. Jos somalit ja irakilaiset putsataan tilastoista pois, maahanmuuttajien työttömyys ei taida olla enää aivan mahdottoman paljoa valtaväestöä suurempaa.

Joten miksi siis maahanmuuttajat yleensä kelpaavat töihin, mutta juuri irakilaiset ja somalit eivät? Ja miksi tämä on rasismia? Voisiko olla ajateltavissa, että koska juuri nuo ryhmät ovat pääosin turvapaikanhakijoita eivätkä siirtolaisia, valtaosa heistä ei yksinkertaisesti ole koulutukseltaan ja osaamiseltaan sellaisia, joille on kysyntää Suomen työmarkkinoilla? Ja että kyse ei ole rasismista jos työpaikka annetaan 15 vuotta kouluja käyneelle henkilölle eikä muutaman kuukauden perehdytyskurssin suorittaneelle?

Kyllähän se aivan oikea ongelma on, että Suomeen on syntymässä syrjäytyneitä vähemmistöjä ja nuo vähemmistöt lähinnä kasvavat turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa juuri noista maista sen sijaan, että ne vähenisivät.

Mutta tämän ja kaikkien muiden ongelmien poistamisessa ensimmäinen tehtävä on tunnistaa ongelma oikein. Jos ongelma tunnistetaan väärin, ryhdytään korjaamaan väärää asiaa ja sitten ihmetellään kun mitään ei tapahdu. Jos kuvitellaan somalien työllisyyden havaittavasti paranevan kunhan vain Thorsille annetaan runsaasti lisää miljoonia tai miljardeja valtaväestön aivopesemiseksi, kuvitelma on mitä todennäköisimmin väärä. Jos nuo rahat käytettäisiin tulokkaiden laajempaan peruskoulutukseen, kielikoulutukseen ja lopuksi ammatilliseen koulutukseen, numerot muuttuisivat jos eivät nopeasti niin vuosissa kuitenkin. Tätä rahaa ei kuitenkaan ole missään, eikä oikeastaan tässä taloustilanteessa pidä ollakaan.

Joten ainoa mahdollisuus on syytellä valtaväestöä rasisteiksi. Ja toivoa sivutuotteena, että kaltaiseni Greenwichin Führer sekä lukuisat muut nykyistä ulkomaalaispolitiikan puutetta vastustavat häpeäisivät syvästi harhaoppisia ajatuksiaan, jotta Thorsin ei tarvitsisi jatkossakaan tehdä ikävää aivotyötä kuten esimerkiksi miettiä, miten Suomeen saataisiin tarpeellisia ulkomaalaisia ja miten tarpeettomat saataisiin pysymään muualla.

Olen nyt ollut täällä suunnilleen vuoden. Vuosi taisi tulla täyteen eilen.

Hyvinhän tämä on mennyt. Alkubyrokratia keveni oleellisesti kun sain pankkitilin entisen firman kautta järjestymään notkeasti. Kun on pankkitili ja luottokortti, kaikki muu järjestyy aika pian, koska pankista saatu ensimmäinen tiliote kelpasi osoitetodistuksesta joka paikassa. Normaalisti pankkitili on se iso ongelma, koska sellaista ei saa ilman osoitetta, ja osoitetta taas ei saa ilman tiliä, jolta maksetaan välittäjälle ja josta saadaan suosituskirjeitä kiinteistöhuijareille osoittamaan, että olen ihan äärettömän hieno mies.

Sinänsä pankin lausunto siitä, että hoidan raha-asiani kerrassaan huolellisesti ja mikään maksu ei ole ollut myöhässä ikinä, oli tietysti hieman pompöösi kahden viikon asiakkuuden perusteella, mutta se ei ole minun ongelmani.

Töistäkin saan varmaankin rahaa aivan näinä päivinä. Alkuun töitä etsiessä ei pahemmin tärpännyt missään, mutta tässä nykyisessä hommassa aloitettuani puhelin on soinut muutaman kerran ja joku olisi tyrkyttänyt jotain it-suurvisiirin hommia jossain rahoitusalalla.

Elämä täällä on ollut hyvin pitkälle sitä mitä odotin, enkä minä toki vieraaseen paikkaan tullutkaan vaan olin pienissä pätkissä ollut täällä vuoden päivät jo aikaisemminkin. Tuttuja on ihan mukavasti, pubin olut on mukavan lämmintä, munuaispiirasta ei ole pakko syödä ja kuumavesipullo lämmittää öisin.

Ei tästä nyt vielä ole kiire mihinkään pois, eli tätä nyt katsellaan toistaiseksi. Tallinnasta halusin pois kun en tuntenut sieltä ketään, ja Helsingissä taas olen asunut niin pitkään, että vaihtelu virkistää. Helsingissä sitä paitsi minusta kiinnostuneita naisia oli sangen vähänlaisesti. Ei niitä ehkä täällä sen enempää ole, mutta kahdeksassa miljoonassa asukissa mahdollisuudet lienevät suuremmat, ja niitä jotka ovat jo kertaalleen sanoneet “mene pois sinä kauhea kuvatus”, on paljon vähemmän.

Mutta huolimatta siitä, että olen viettänyt täällä nyt noin kaksi vuotta, en ole edelleenkään nähnyt Buckingham Palacea edes ulkoa muualla kuin telkkarissa.

Minua on viime päivinä kyllästyttänyt parikin firmaa, joilla on sähköpostiosoitteita asiakkaita varten, mutta niihin ei vastaa kukaan. Kun molemmat ovat pörssin tasoisia firmoja eivätkä loppuasiakasrajapinnassa, kyselyiden tulva ei ole kovinkaan mahdoton.

Esimerkiksi Euronextin kanssa asioisin ainakin alkuun mielellään sähköpostitse, koska puhelimeen vastannut ranskanpulla ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä minä sanoin ja minä en ollut aivan varma, puhuttiinko minulle englantia, ranskaa vai volapyykkiä.

Jos kyselyjä mahdollisilta uusilta asiakkailta ei haluta sähköpostitse, ei kannattaisi mainostaa web-sivuilla sähköpostiosoitteita ensinkään. Ja jos laman takia on tarkoitus supistaa asiakaskuntaa ja keskittyä vain ranskaa puhuviin, englanninkielisiltä web-sivuilta voisi poistaa myös puhelinnumerot ajan säästämiseksi.

Hyvääkin asiakaspalvelua mailitse on toisinaan saanut, mutta lähinnä amerikkalaisilta firmoilta. Jos niihin lähettää mailin, että haluaisin ostaa teiltä jotakin, sieltä joku vastaa viidessä minuutissa ja soittaa perään vartissa.

Mutta siellä onkin markkinatalous eikä virastomentaliteetti.

Huomenna loppuu eräässä siirtomaassa yhden presidentin kausi ja toisen alkaa. Täysin normaalia, paitsi että tällä kertaa valtaosa muusta maailmasta näyttää kadottaneen suhteellisuudentajunsa ajat sitten.

Obama-hysteria alkoi jo kauan ennen vaaleja. Kuvitellaan, että nyt kun valtaan nousee musta demokraatti, maailmassa muuttuu melkeinpä kaikki. Sodat loppuvat, talous lähtee nousuun, punavihreät aatteet rynnistävät eteenpäin ja markkinatalousmiehille annetaan oikein isän kädestä.

Nämä odotukset tuntuvat jossain määrin turhanaikaisilta. Kyseessä on suurvalta ja suurvallan ei ole mikään pakko suuremmin nöyristellä mihinkään suuntaan, eikä se tule niin tekemään. Ajatus siitä, että nyt sosialidemokraattinen maailma voisi käydä sanelemassa USA:lle, miten sen pitää toimia, ja etnisten vähemmistöjen edustaja kuuntelee valkoisen miehen viisaita sanoja silmänvalkuaiset teevadin kokoisina, on aivan täydellisen mihinkään perustumaton.

USA:n suurvalta-asema ei muutu miksikään. Juuri nyt katseet ovat sisäpolitiikassa, koska talousasiat ovat ykköspuheenaihe. Mutta ulkopolitiikassa on turhaa odottaa mitään suuria muutoksia. USA:n presidentiksi ei ole ikinä noussut vakosamettihousupehmoa, ja Obama on minun vähäisen ymmärrykseni mukaan samaa maata kuin kaikki muutkin. Hyvä puhuja, vahva persoona ja hyvin perinteisten arvojen vaalija. Takana on miljardibisnestä rahoittajana kuten kaikilla ehdolle asettuvilla, ja tämä raha ei ole ilmaista vaan siitä maksetaan vastapalveluksina.

Obaman ja häntä edeltäneiden demokraattien presidenttien on aina hankittava haukkojen luottamus tai ainakin hyväksyntä jollain tavoin. Jos näyttää siltä, että Obama ryhtyy pehmoilemaan eikä pistä kovaa kovaa vastaan ulkopolitiikassa, hän jää helposti yhden kauden presidentiksi, koska republikaanien on helppoa rakentaa vaalikampanjansa heikkouden varaan. Missään tapauksessa Obaman ja taustajoukkojen pelisilmä ei ole niin huono, että ne eivät tätä siellä ymmärtäisi.

Tietysti uudella johdolla on aina mahdollisuus muuttaa jotakin. Mutta eivät Lähi-Idän ongelmat yhdellä presidentinvaihdoksella ratkea. Ja saatamme nähdä sotatoimiakin, jos esimerkiksi musulmaanit tekevät terrori-iskun USA:n maaperällä. Kansa vaatii kostoa, ja demokraattipresidentin on osoitettava vahvuutensa.

Mielenkiintoista on nähdä, ryhtyvätkö eniten moponsa hukanneet itsetutkiskeluun kun toiveiden tynnyri ei toteutunutkaan. Tiedotusvälineet tuskin kykenevät ainakaan suurempaan virheiden myöntämiseen, ja tämä saattaa muodostaa uutistoimitusten totuudessa pysymisen pyrkimyksiin pienen särön, koska asiat nyt kuitenkin pitää jatkossakin selittää siten, että Obaman valtakaudella on muuttunut aivan kaikki.

Supon pomo puhuu maahanmuuttajien kotoutuksen tarpeellisuudesta.

Hän sanoo näin:
Salmi sanoi TV1:n Ykkösaamussa, että Suomessa ei ole vielä viitteitä maahanmuuttajien voimakkaasta radikalisoitumisesta, joka näkyy monissa Euroopan suurkaupungeissa.
..
Tilanteen kärjistyminen voisi Salmen mukaan teoriassa johtaa myös siihen, että syrjääntyneet värväytyisivät kansainvälisen terrorismin palvelukseen

Selvää tekstiä, mutta kysymyksiä herää.

Tarkoittaako Salmi puhuessaan maahanmuuttajien radikalisoitumisesta ja värväytymisestä terrorismin palvelukseen islaminuskoisia maahanmuuttajia? Jos ei tarkoita, mitä ovat ne muut radikalisoituneet ja terrorismin palvelukseen värväytyneet maahanmuuttajaryhmät, joiden kanssa muualla on ongelmia? Onko heitä Suomessa? Entä onko muualla ollut eroa siinä, ovatko henkilöt taustaltaan turvapaikanhakijoita vai siirtolaisia, vai ovatko joidenkin ryhmien riskit selvästi suuremmat riippumatta metodista, jolla he tai heidän vanhempansa ovat maahan tulleet?

Ihmisten ryhmittely on tietysti aina ikävää. Jos mitään riskiryhmiä ei ole, tämä kirjoitus on aiheeton. Jos on, tuntuu oudolta, että poliittisen korrektiuden tms. asioiden nimissä niitä ei kuitenkaan nimetä. Kun nimetään joku joukko riskiryhmäksi ja tehdän se oikein, se ei syyllistä ryhmään kuuluvaa yksilöä eikä sen kuulukaan niin tehdä. Mutta jos riskit syrjäytyä ovat jossain ryhmässä suuremmat, lienee syytä ainakin panostaa jollain tavalla juuri näiden ryhmien sopeutumisen seurantaan ja mahdollisiin lisätoimenpiteisiin.

Ryhmien nimeäminen saattaa olla poliittisesti hieman arka asia, sillä jos riskiryhmä on islaminuskoinen turvapaikanhakija Afrikasta, huomaamme, että maahanmuuttajista juuri heitä on itse asiassa leijonanosa ja silloin herää väkisinkin kysymys, miksi juuri mainitun riskiryhmän pitää olla maahanmuutossa yliedustettuna? Yliedustettuna sekä suhteutettuna heidän osuuteensa maailman ihmisistä, sekä myös etäisyyspainotetussa vertailussa, jossa annetaan lähellä oleville suurempi paino jokseenkin luonnollisen rajojen yli vaikuttamisen takia.

Ja tämä on se kysymys, mitä Suomessa ei haluta käsitellä. Ei, vaikka yritetään narulla työntää. Kun joku rohkenee esittää ikäviä kysymyksiä siitä, miksi maahanmuutto painottuu hankalasti sopeutuviin turvapaikanhakijoihin maailman sivistymättömimmistä kulmista eikä työn perässä tuleviin koulutettuihin mistäpäin maaimaa hyvänsä, asia joko vaietaan tykkänään tai kysymykseen vastataan jollakin orwellilaisella iskulauseella “maahanmuutto on rikkaus” -tyyliin.

Useilla kulmilla maailmassa on täysin avoin ja julkinen maahanmuuttajaksi haluavien pisteytyssysteemi, jossa pisteitä saa koulutuksesta, työkokemuksesta, kielitaidosta, mahdollisesta työpaikasta, varallisuudesta, aikaisemmasta pidemmästä oleskelusta tai opiskelusta maassa jne jne jne jne. Tämä systeemi pitää implisiittisesti sisällään ajatuksen siitä, että maahanmuuttajat ovat eriarvoisia. Osa on tarpeellisia ja haluttuja, osa on tarpeettomia ja ei-haluttuja. Taivas ei ole näiden maiden niskaan ainakaan toistaiseksi pudonnut.

Suomalaista keskustelua vaivaa mielestäni se, että tehdään ihmeellisiä manööverejä ja argumentaatiotemppuja, jotta ei tarvitsisi sanoa ääneen yllä olevaa asiaa. Huomattavasti vaivaa nähdään sen osoittamiseksi, että kaikki ovat lähtötilanteesta huolimatta aivan yhtä arvokkaita ja mitään ihmisryhmiä ei tule maahanmuutossa syrjiä toisen kustannuksella vaan kaikkia tarvitaan. Väliin viitataan ryhmiin ja kerrotaan, että jotkut ryhmät pärjäävät oikein hyvin. Ja jos ryhmämetodi ei tuota tulosta, poimitaan esimerkkiyksiköitä, jotka ovat ainakin pärjänneet hyvin ja joista voidaan päätellä, että koko ryhmä on tarpeellinen ja arvokas kun siitä on jalostunut tällaisia yhteiskunnan selkärankoja. Ja jos ei pystytä tekemään tätäkään, vedotaan siihen, että siellä jossain Afrikassa kaikki olisivat varmaan kuolleet nälkään joten tulo Suomeen on ollut päivänselvä ratkaisu.

Kaikille kuuluu ihmisarvo riippumatta taustasta. Mutta arvioitaessa maahanmuuttajaksi haluavien elämäntilannetta on aivan luonnollista ja järkevää päätyä lopputulokseen, jossa yksi ihminen on vastaanottavan maan kannalta tarpeellisempi kuin toinen. Sillä pienenä maana Suomen pitää poimia härskisti rusinat pullasta ja jättää joutoväki jonkun muun vaivoiksi.

Kävin tänään Jermyn streetillä. Kenkiä olisi pitänyt ostaa, mutta ostinkin kaikkea muuta.

Tänä vuonna alennusmyyntiprosentit herrasmiesten vaatekaupoissa olivat selvästi isommat kuin vuotta aiemmin. Ja mikäs tuossa törsätessä. Kaikennäköistä on ollut ostoslistalla pitkään ja kun vastaan käveli hyvältä näyttävä tweed-takki, asianmukaiset housut lopputalveksi ja työpaitoja 70% alennuksella tai jotain, nyt näitäkin on sitten hankittu ja kunhan pari paria kenkiä vielä jostain löydän, ei ole mitään syytä asioida vaatekaupassa ennen kuin käyn seuraavan kerran siirtomaissa.

Jermyn streetin kaupoissa on muutenkin kiva käydä. Inhoan noin teoriassa vaateostosten tekemistä, mutta tuolla ahdistaa hieman vähemmän. Jos menee tavarataloon, siellä on myyjinä jotain 20-vuotiaita pimuja, jotka eivät tiedä miesten pukeutumisesta oikeastaan mitään, paitsi jos mies on rap-artisti. En ole itse vaateasioissa mikään asiantuntija, joten usein tarvitsen hieman virka-apua alkuun pääsemisessä ja joskus jopa sen selvittämisessä, mikä koko on oikea.

Jollain tavalla valitettavan mennyttä maailmaa edustavalla Jermyn streetillä taas henkilökuntana on kaupoissa usein vanhempia herrasmiehiä, jotka osaavat suoraan sanoa, että tuossa hyllyssä ei ole sinulle mitään, mutta entäpä tämä tässä? Ja että tämä sopii hyvin tuon kanssa, ja tuo pikkutakki on liian iso, ota kokoa pienempi. Ostosten tekoon ei pala tuhottomasti aikaa ja kun on oman näkemyksen lisäksi asiantuntijankin näkemys, voi olla koko lailla varma, että ostostensa kanssa ei näytä sen enempää idiootilta kuin ilman mainittuja hankintoja.

3G-verkot tulivat Suomeen länsimaista viimeisinä eikä peitto taida vieläkään olla kaksinen isojen kaupunkien ulkopuolella.

Nyt olisi sitten seuraava sukupolvi vuorossa, mutta sitä ei aleta Suomeen rakentaa. Miksi turhaan, koska sehän maksaa ja Suomesta voi mieluummin vain lypsää rahaa kun kilpailuasetelma sen mahdollistaa. Sonera on Suomessa selvä markkinajohtaja, ja kilpailukin on kovin vähäistä. Omaa verkkoa ylläpitävistä operaattoreista DNA on toivottoman riitaisa ja maaseutuvetoinen firma. Elisa taas on nähdäkseni yrittänyt paketoida itseään myyntikuntoon viimeiset viisi vuotta, mutta ostajia ei ole näkynyt.

Tässä tilanteessa suurimman ja kattavimman infrastruktuurin myyminen ruotsalaisille vain mahdollistaa tuolla infrastruktuurilla loputtoman rahastuksen, mutta kun sen kehitys on lopetettu, jäämme jälkeen niissä asioissa, jotka tästä infrastruktuurista riippuvat. Vielä 90-luvulla Suomi oli erinäköisten mobiilijuttujen koelaboratorion maineessa. Nyt se olisi täysin mahdotontakin, koska uusinta tekniikkaa ei edes ole saatavilla.

Minusta on alkanut näyttää siltä, että maailma on saanut Pakistanin, Iranin ja Venezuelan rinnalle uuden häirikkövaltion.

Vaikka EU ei ole valtio ja näin suurvalta, se on kuitenkin aika lähellä sellaista varsinkin taloudellisilla mittareilla. Kahden suurvallan välissä oleva Ukraina tuntuu olevan nyt riesaksi kummallekin kunnes joku muu maksaa niiden kaasulaskun.

Tämä on lyhytjänteinen tie. Ukrainassa tietysti tiedetään, ettei sinne hyökkää Eurooppa eikä sinne hyökkää Gruusiassa nenilleen poliittisesti ottanut Venäjä. Joten Ukraina voi keskittyä häiriköintiin ja iltalypsyyn lähinnä sekavan sisäpoliittisen tilanteen naamioimiseksi ja huomion kääntämiseksi ulkopuolisiin asioihin.

Ukrainan maantieteellä suuremmalle rehvastelulle ei pitäisi olla sijaa. Ei tarvitse nöyristellä, mutta tie, jossa suututetaan sekä Venäjä että Eurooppa, on pitkän päälle kestämätön. Jos Ukraina ei pääse osaksi läntistä taloutta, se ajautuu Venäjän provinssiksi. Ja jos se ei saa aikaiseksi rauhanomaista rinnakkaiseloa Venäjän kanssa, se joutuu pistämään kohtuuttoman osan budjetistaan sotilasmenoihin.

EU ja Nato tekevät viisaasti, jos eivät ole toistaiseksi missään tekemisissä tuon valtion kanssa. Kauppaa voidaan tietysti käydä ja helpottaa ihmisten liikkumista, mutta poliittisia ja sotilaallisia alliansseja ei tuollaista politiikkaa harrastavien kanssa kannata tehdä. Näin tekemällä vetää vain pitkällä tähtäimellä murheita päälleen, koska jossain vaiheessa maailma voi hyvin olla sellaisessa asennossa, että joko Venäjä tekee jotakin tai Eurooppa joutuu talouspakotteiden tielle.

Vahvat liittoutumat joka suunnasta vihollisia hankkivan iltalypsyvaltion kanssa eivät johda mihinkään hyvään. Sekä EU:lla että Natolla ovat jo riesanaan Baltian maat, joissa esiintyy samanlaista uhoa ja riidanhaastamista sekä valheellista historiankirjoitusta. Näiden kanssa joudutaan nyt elämään, mutta Ukraina on kokonsa takia toista maata, kuten myös siksi, että se on tulppa Venäjän ja Mustanmeren välissä.

Ymmärrän, että NL:n henkisen perillisen kanssa yhteistyö ei maistu erityisen miellyttävälle entisissä neuvostotasavalloissa ja satelliiteissa. Mutta jos yhteistyöhön ei kyetä vielä vaan aikaa tarvitaan, aika pitää ottaa eikä erityisesti lähteä häiriköinnin ja riidanhaastamisen tielle.

Antti Tanskanen julkisti jonkun maailmanpelastamispaperin, ja samanlaisia kuponkeja on julkaistu ympäri maailmaa. Niissä keskeisiä elementtejä ovat tukiaiset yrityksille. Ja näiden paperossien lisäksi yritykset ovat omaehtoisesti ryhtyneet ruinaamaan rahaa mikä milläkin perusteella.

Näiden ehdotusten riskejä ei sovi vähätellä eikä mielettömyyttä maisemoida.

Parhaassakin tapauksessa olemme rakentamassa tukiaishelvettiä, jossa yhteiskunta ottaa yritykset suojelukseensa ja ryhtyy äyskäröimään rahaa näille huomattavasti enemmän vuosittain kuin mitä käytetään keskeisiin tulonsiirtomomentteihin. Kun tukiaisten pää saadaan auki, sitä on vaikea enää saada solmituksi takaisin kiinni, kun tukiaiset muuttuvat saavutetuksi eduksi.

Suurempi ongelma on kuitenkin se, että näissä ehdotuksissa suositellaan tukien rajoittamista huonosti pärjääviin yrityksiin.

Tämä on ajatuksena puhdasoppisesti mieltä vailla. Jos yritys on hiutanut asiansa hyvin, eli tuotevalikoima on ajan tasalla, hinnat ovat oikeat, myynti tehokasta ja firman tase kunnossa mahdollistaen kysynnän pienet notkahtamiset, tukea ei tipu. Mutta jos myy sekundaa kalliilla ja on putsannut nousukaudella jokaisen irti lähtevän äyrin firmasta osinkoina ja laman tullen kauppa ei käy ja konkurssi häämöttää, maailmanpelastajat ovat lähdössä syytämään näille firmoille tukiaisia.

Näin hyvät firmat saavat rangaistuksen siitä, että ovat hoitaneet asiansa hyvin, ja huonot kilpailijat painavat tukiaisilla oikealta ohi ja pilaavat markkinat kun voivat ryhtyä polkemaan hintoja.

On tietysti ikävää kun työpaikkoja katoaa alta, mutta vielä ikävämpää on, että muutamme Suomen jonkunlaiseksi pohjoiseksi Ranskaksi, jossa kaikennäköinen elinkelvoton bisnes pidetään pystyssä tukiaisrahalla, vientiteollisuutta tuetaan valtavilla summilla ja tuotekehitystä myös. Tuloksena yrityskanta rämettyy joukoksi firmoja, jotka eivät enää tule omillaan toimeen eivätkä ole millään tavoin kilpailukykyisiä. Jos hyväksymme sen, että lama saa kaataa huonot firmat, luonnonvalinta pitää hyvät firmat pystyssä ja kun lama joskus loppuu, meillä on kilpailukykyinen yritysverkosto eikä pohjatonta tukiaisten kankkulan kaivoa.

Jos taas lähdemme siitä, että yritysten rasitteet ovat nyt kohtuuttomat, asialle pitää tehdä jotakin kautta linjan. Jos halutaan auttaa yrityksiä suoraan, voidaan esimerkiksi laskea työn sivukuluja kautta linjan, jolloin sekä hyvät että huonot yritykset hyötyvät emmekä riko markkinataloutta. Jos taas halutaan auttaa kotimarkkinayrityksiä kysynnän kautta, on laskettava tuloveroja, jotta ihmisillä on enemmän rahaa kulutettavaksi. Tukiaisten äyskäröiminen bisneksensä sössineille firmoille taas ei tee kumpaakaan, mutta markkinatalous menee mukavasti rikki ja sen korjaaminen myöhemmin on huomattavasti isompi ja tuskallisempi prosessi kuin rikkominen, mutta pakko tehdä kuitenkin jos haluamme pysyä kilpailukykyisinä.

Suomen kaltaisen pienen maan kannattaa toivoa, että kilpailijat lähtevät tukiaishelvettien tielle. Sillä kun lama joskus loppuu, näissä maissa on mahdottomasti huonokuntoisia yrityksiä, joita voi ostaa halvalla pois kuljeksimassa jos hömpän seassa on tervettäkin bisnestä.

Käynnissä oleva kaasuspektaakkeli on hyvä opetus Euroopan maille energiahuollon turvaamisesta.

En lähde erityisemmin spekuloimaan sillä, kuka on konna ja kuka ei. Mutta tässä on joitain aspekteja, joita ei ole suuremmin käsitelty. Vaikka puusta katsoen ei siltä näyttäisikään, tässä on hyvinkin tilanne, jossa sekä Venäjä että Ukraina hyötyvät riitelystä, ja siksi riita ei ota ratketakseen.

Ukrainan hyöty on tietyllä tapaa ilmeinen. Sen sopimusneuvottelut ovat auki. Jos kaasua pumpataan Ukrainan kautta, sitä voi hyödyntää ilmaiseksi. Jos kaasua ei pumpata, ajatus on, että Venäjä häviää jatkuvasti paljon rahaa, joten sillä on motiivi tehdä diili ukrainalaisten kanssa edullisemmin kuin mitä Venäjä nyt ehdottaa. Todennäköinen kompromissi on sellainen, että Venäjä saa suurin piirtein sen mitä pyytää, mutta Ukrainan saama siirtokorvaus kasvaa merkittävästi ja kompensoi Ukrainalle hinnankorotusta. Venäjä puolestaan vyöryttää kasvaneen siirtokustannuksen eurooppalaisten maksamaan kaasun hintaan.

Venäjäkin hyötyy, vaikkakin epäsuorasti. Se näkee, kuinka pitkälle Eurooppa on valmis menemään vastaan tullakseen, eli se saa suoraan selville, kuinka hyvä kiristyskeino sillä jatkossa on jos sellaista tarvitaan. Nythän tämä koe menee propagandassa täysin ukrainalaisten ja kauppapolitiikan piikkiin. Mutta jos EU:ssa alkaa hermo pettää ja Euroopasta alkaa löytyä rahaa kriisin ratkaisemiseen kun kaasua on pakko saada, tämä asia varmasti muistetaan seuraavan kerran kun on joku suurempi poliittinen kiista.

EU:n pitäisi ottaa tästä syystä hyvin passiivinen linja koko asiaan ja antaa Venäjän ja Ukrainan hoitaa homma itse. Se on tosin käytännössä mahdotonta, koska Itä-Euroopassa ei ollut kunnollisia varmuusvarastoja.

Ja aivan yhtä lailla nyt on pakko tehdä jotakin, jolla riippuvuutta venäläisestä energiasta vähennetään. Sinänsä ikävää, koska Venäjä valtavine raaka-ainevaroineen ja Eurooppa rahoineen olisivat aika luonnollinen yhteistyöpari. Mutta suurvalta on suurvalta, ja mahdollisuudet luottaa tehtyihin sopimuksiin maailmanpoliittisen tilanteen kiristyessäkin ovat rajalliset. Venäläistä kaasua ja öljyä voi hyvinkin käytää, mutta varajärjestelmä pitää olla olemassa siten, että varmuusvarastot riittävät korvaavan järjestelmän käynnistämiseksi.

Tämä maksaa useimmissa maissa paljon rahaa. Ne maat, joissa ei ole kaukolämpöverkkoa taajamissakaan, tekisivät viisaasti sellaisen rakentaessaan, sillä siihen voi liittää kaasupolttimen, öljypolttimen ja naapurin ydinvoimalan lauhdeveden. Jos joku kolmesta toimii, kaikilla on lämmin. Mutta kun yksittäisissä kodeissa lämmitys hoidetaan kaasupolttimella, kaasuputkeen on aivan turhaa tunkea öljyä vaikka sitä olisikin saatavilla, ja missään maassa sähköntuotantokapasiteetti ei riitä siihen, että kaasulämmittäjät ryhtyvätkin käyttämään töpselisähköllä käyviä lämpöpattereita.

Jos taajamat olisivat kaukolämmön piirissä, niukkoja resursseja voisi polttaa haja-asutusalueella vapautuneemmin.

Brittitutkimuksen mukaan IT-pomot saavat työpaikoilla osakseen nuivaa kohtelua.

Nyyh.

Kenellekään noita hommia tehneelle asiassa ei ole mitään uutta. Mutta ei simputus rajoitu it-pomoihin vaan oikeastaan muihinkin tukitoimintojen suurvisiireihin, kuten vaikkapa talousjohtajaan.

Tukitoiminnoissa ihmisillä on yleensä enemmän valtaa asemavaltuutuksen perusteella kuin mitä heille kuuluisi hierarkisen asemansa mukaan. Ja siinä, missä ydinliiketoimintayksiköissä ihmisten valta ja vastuu rajoittuu oman yksikön töihin, tukitoiminnoissa asemavaltuutuksella mennään sorkkimaan muitakin asioita kuin oman tukiorganisaation juttuja.

Asetelma on sellainen, että se närästää. Ei kukaan pidä siitä, että puskasta hyökkää joku halpa-arvoinen it-suurvisiiri kertomaan maailmanvalloitusta suunnittelevalle ja seniorille, johtoryhmätason liiketoimintajohtajalle, että älkääpäs pojat viitsikö, ei tule kysymykseenkään.

Tukitoimintojen asemavaltuutus toimialoillaan on firman keino pitää kulut kurissa ja bisnekset järkevässä mallissa. Kun firmoissa useimmat hankkeet tarkoittavat tietojärjestelmämuutoksia ja resursseja tähän on annettu tietty määrä, lisää ei ilmaannu mistään, joten it-pomon on priorisoitava, kyseenalaistettava, estettävä ja oltava muutenkin kiusanhenki. Hiukan sama koskee talousjohtajaa, jonka tehtävä on huolehtia siitä, että mopo ei huku talousasioissa, ja yhdessä talous- ja it-johtajat usein ampuvat alas hankkeita, joissa ei ole mitään bisnescasea kun kokonaiskulut otetaan huomioon.

Tämä kuuluu kuitenkin toimenkuvaan. Jos ei ole henkisesti valmis tähän hommaan ja siihen, että joutuu useinkin ottamaan yhteen samanarvoisten ja isompien pomojen kanssa, kannattaa hakeutua liiketoimintayksikköön jossain alan firmassa eikä tukitoimintoon. Tukitoiminnoissa tämä on hinta joka maksetaan siitä, että työ on muuten leppoisampaa kuin etulinjassa. Etulinjassa on jatkuva tulosvastuu, tukitoiminnossa sitä ei ole vaan bisnekset pidetään käynnissä parhaan mukaan resurssit huomioon ottaen. Kun bisnes luistaa, kehut menevät etulinjaan eivätkä koskaan tukitoimintoihin, ja kun jossain on vikaa, haukut tulevat aina tukitoimintoihin.

Jos haluaa hurjasti kehuja ja ylistystä, herrahissi tukitoiminnoissa ei ole oikea paikka. Toiminnan laadun nimittäin voi suoraan mitata huudon määrästä. Jos kukaan ei huuda naama punaisena vaan kuuluu vain satunnaista pään aukomista muutaman kerran päivässä, kaikki on täydellistä ja paremmin kuin hyvin. Ja mitä enemmän mussutuksen määrä lisääntyy, sitä huonommin menee, kunnes huuto loppuu jossain vaiheessa kokonaan kun kaikki ovat alistuneet siihen, ettei mikään toimi enää, mutta tässä kohtaa saa usein ruvea katselemaan uutta työpaikkaa.

Itse olen tehnyt näitä hommia toistakymmentä vuotta. Tietysti siinä pärjää paremmin tai huonommin riippuen persoonasta, mutta teflonpinta on hommassa ansio sekä se, että osaa päästää mussutuksen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Sillä herrasmies ei esitä koskaan rakentavia kehitysehdotuksia eikä oikeastaan mitään muutakaan rähisten, ja moukkien palautteesta ei tarvitse olla moksiskaan. Joten räyhäämistä ei ole mitään tarvetta rekisteröidä tai prosessoida mitenkään vaan lähinnä suhtautua siihen kuin kuumemittarin lukemaan.

Uutisissa on lähes päivittäin juttuja tuhansien eurojen laskuja päivässä dataliittymllä tehneistä.

Olen periaatteessa markkinatalouden kannattaja ja karsastan yhteiskunnan liiallista bisnesten sääntelyä, mutta tässä tapauksessa pieni simpautus olisi paikallaan.

Nykykäytäntö on monella tapaa kohtuuton.

Tämän päivän uutisen mukaan Suomessa jossain rajan pinnassa dataklunssi oli hyökännyt ruotsalaiseen verkkoon, jossa veloitus on monituhatkertainen. Tämän olisi kuulemma voinut estää jollain konfiguraatiotempulla, mutta kysymys herää, miksi kuluttajan pitää erityisesti estää tämä, koska en saata kuvitella ensimmäistäkään käyttäjää, joka haluaisi käyttää jo maksetun kiinteähintaisen verkon sijaan tämän päälle laskua generoivaa liikennemääräperusteista verkkoa.

Toinen ongelma liittyy tuohon monisatakertaisen veloitukseen. Dataliittymät maksavat kai nykyään Suomessa suunnilleen kympin kuussa. Jos käyttöä on yhtään enempää, megatavun hinnaksi tulee joitain senttejä. Kun ulkomainen verkko maksaa kymmenen euroa per mega, ero on järjettömän suuri eikä perustu mihinkään kustannusperusteisiin asioihin vaan puhtaaseen rahastukseen. Kun ulkomaandata ei ole kustannusperusteista bisnestä vaan keino ottaa rahat pois maksukykyisiltä firmoilta ja tietämättömiltä, tuntuu huijaukselta myydä pakettia, joka oletusarvoisesti pomppii ulkomaanverkkoihin jos ne sattuvat olemaan signaaliltaan vahvempia. Minun kännykkäni pomppaa eestiläiseen verkkoon jo Suomenlinnassa Valhallan terassilla.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että kun kotimaanveloitus on aikaperusteinen (x euroa kuukaudessa), ulkomaanveloitus muodostuu toisella tavalla (kympin per megatavu). Siinä, missä kuluttajan voidaan yleiseen elämänkokemukseen vedoten katsoa ymmärtävän, millainen aikayksikkö on kuukausi, megatavun suhteen tällaista oletusta ei enää voida tehdä. Aikanaan voitiin kun kannettavat, dataliittymät ja sellaiset olivat lähinnä hikinörttien harrastus ja kaikkien harrastajien piti tietää jotain megoista kun kovalevytila oli vielä vastikään mitattu megoissa kuten myös muisti ja näiden kanssa piti painiskella koko ajan.

Nykyään rivikuluttajan ei tarvitse ymmärtää megatavusta mitään. Eivätkä useimmat varmaan ymmärräkään. Joten hinta X euroa per megatavu on kuluttajalle aivan yhtä konkreettinen kuin olisi puhelujen veloittaminen linjalle huudettujen desibelien perusteella tai tekstiviestien veloittaminen bittivirrassa kulkevien ykkösten mukaan.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että vaikka käsite “megatavu” olisi tiedossa ja ymmärretty, tieto web-sivujen vaatimasta datan määrästä on hankalasti tai ei ollenkaan saatavissa, varsinkaan etukäteen. Simppelikin sivu voi sisältää pitkät pätkät jotakin kökköä koodia, joka tuupataan sivun lataajalle automaattisesti ja mitään kysymättä, joten liikennemääräperusteinen veloitus on sian ostaminen säkissä. Sama ongelma syntyy sähköpostiohjelmista. Harva niistä on konfiguroitavissa siten, että liitetiedostoja ei ladata automaattisesti jos ollaan mobiilidatan varassa, sillä useimmiten sähköpostiohjelma ei tiedä yhteystavasta mitään.

Kun joku tomppeli lähettää liitteessä muutaman megan suuruisen ja kaikkia huimasti kiinnostavan “Janipetteri leikkii kahluualtaassa pikku Pupsin kanssa” -videon, sähköpostiohjelman käynnistäminen ulkomailla maksaa sata euroa. Ja sisällön huomioon ottaen raha liikkuu väärään suuntaan.

Viides ongelma on nelosen kaltainen. Tietokoneet ja niiden ohjelmistot tarkistavat nykyään päivityksiä verkosta ja lataavat niitä automaattisesti. Ainakin mäkissäni käytäntö on se, että saan kyllä vähäisellä vaivalla pois käyttöjärjestelmän päivitystarkistukset, mutta koska jokainen kolmannen osapuolen ohjelmisto tekee tarkistuksia käynnistyessään, kaiken kääntäminen pois päältä on sangen raskassoutuinen urakka ja edellyttää taas perehtyneisyyttä atk-asioihin eikä välttämättä ole maallikon ydinosaamisaluetta. Joten jos joku softa hakee päivityksiä, se maksaa helposti pari hunttia ulkomailla, käyttöjärjestelmäpäivitys saattaa maksaa tonnin.

Mitään kustannusperusteista ongelmaa valtaville ulkomaanveloituksille ei ole.

Asiaa voi lähestyä sitäkin kautta, että puheluissa on kyetty rajoittamaan EU:n sisällä puhelun minuuttihintaa siten, että se lie noin kuusinkertainen kotimaanhintaan verrattuna, hieman maasta riippuen. Tämäkään ei perustu mihinkään vaan on rahastusta, mutta jos puheluissa pidetään kuusinkertaista veloitusta kohtuuden ylärajana, miksi datassa kuusisataakertainen veloitus ei herätä huomiotamme millään tavoin?

Kun megatavupohjaisessa hinnoittelussa on kuvatun kaltaisia ongelmia, kohtuullista olisi käyttää aikaperusteista veloitusmallia ulkomaanliikenteessäkin. Jos kotimaassa data maksaa kympin kuussa, maksakoon se eu-alueella maksimissaan viisi kymppiä kuussa. Tämä leikkaa tuhansien eurojen kusetusbisneksen pois muttei aiheuta mitään merkittäviä kapasiteettiongelmia dataverkkoihin varsinkin kun operaattorit voivat priorisoida roaming-liikenteen matalalle prioriteetille ja sitä menee läpi vain jos muuta ei ole tarjolla.

Sixten Korkman ehdottaa, että valtion pitäisi ruveta ottamaan niskoilleen pankkien luottotappioita jotain marginaalista “preemiota” vastaan.

Ajatus on monella tapaa älytön.

Sen suurin ja perusteiltaan painavin vika on siinä, että se ottaa pankeilta pois riskin niiden ydinliiketoiminnasta. Ja kun mopo voi keulia vaikka kuinka pitkälle ilman riskiä, näin aivan varmasti jossain vaiheessa tapahtuu.

Kun Korkman puhuu luottotappioista, meidän on ymmärrettävä, mitä luottotappio oikein tarkoittaa. Luottotappio on pysyvästi velkojalta saamatta jäävä raha. Lievempi tapaus on myöhässä oleva maksu tai hoitamaton luotto. Hoitamaton luotto on tilanne, jossa velallinen ei maksa sovittuja korkoja ja/tai lyhennyksiä, mutta luottoa ei ole vielä irtisanottu ja vakuuksia realisoitu. Vasta kun laina irtisanotaan ja vakuus pakkomyydään, syntyy luottotappio siitä summasta, jota vakuus ei kata. Jos vakuus kattaa velkasumman, luottotappiota ei syntynyt.

Tämän huomioon ottaen voimme miettiä Korkmanin ehdotusta ongelmiin ajautuneen asuntovelallisen kannalta. Niin kauan kuin kyse on hoitamattomasta luotosta, pankin rahaa on kiinni tuossa velassa huonolla tuotolla. Jos nyt pankeille annetaan easy way out ja luottotappiot voi ammentaa valtion pohjattomasta kaivosta, eniten häviää tuo asuntovelallinen. Nyt pankeilla ei ole välttämättä motiivia irtisanoa hoitamattomia luottoja heti jos on oletettavissa, että velallisen tilanne myöhemmin paranee ja tällä hetkellä vakuus ei kata velkaa lähellekään. Tuon ehdotuksen jälkeen pankkien kannattaisi irtisanoa ongelmasaatavat välittömästi, pakkomyydä pantti (=asunto) vaikka kuinka halvalla, ja paikata vain tase valtion kassasta.

Näin siis suorastaan pakotetaan pankit olemaan ynseitä ongelmiin joutuneille velallisille, sillä vain siten ne voivat saada taseensa kuntoon valtion varoista. Ei kuulosta kovin hyvältä idealta.

Kun pankin luottobisnesten riskejä poistetaan tai vähennetään, poistuu samalla pankin motiivi yrittää lainata rahaa vain tuottaviin kohteisiin ja maksukykyisille. Joten tämän ehdotuksen toteuttamisen jälkeen asuntokupla olisi vieläkin suurempi kuin se nyt on ollut, koska pankit lainaisivat mitä hyvänsä kenelle hyvänsä, sillä ne voivat vain voittaa. Jos velallinen maksaa, kaikki hyvin. Jos ei maksa, valtio maksaa ja kaikki on hyvin.

Itse olen miettinyt asiaa jotenkin siltä kannalta, että jos pankkeja pitää ylipäätään tukea, se pitää nyt tehdä määräysvaltaa vastaan. Mutta koska tukea ei ole kukaan mankunut, on aivan turhaa avata rahahanoja, sillä ilmainen raha käy kyllä kaupaksi kaikille, myös pankeille.

Air India on ilmoittanut, että ylipainoiset lentoemot saavat potkut.

Samaa strategiaa on kokeillut Euroopassa viisi vuotta sitten Kreikan valtion Olympic, joka siirsi pulskat ja parrakkaat naiset syrjään, mikä lie Kreikassa tarkoittanut tosin minotauruksen kokoista rekrytointiongelmaa.

Ja kuinka hyvin tuon lentoyhtiön bisnes on päätöksen jälkeen kukoistanutkaan? Reittejä on lopetettu ja konkurssi häämöttää ovella ilman tukiaisia.

Olen lennellyt kaikennäköisillä firmoilla maailmaa kiertäessäni, muunmuassa turvallisuustilaston lähes-pahnanpohjimmaisella Air Zimbabwella. Mutta se on sivuseikka, palataan palveluun.

Itämaiden yhtiöillä, joissa asiakaspalvelun päälle ei ymmärretä mitään vaan sen kuvitellaan tarkoittavan sitä, että nuorehko nainen sanoo “yes” asiasta riippumatta, nuoret naiset ovat selvästikin arvossaan. Heitä riittää, ja ulkonäön perusteella palkattu henkilökunta tuntuu tuovan vuodesta toiseen Cathay Pacificille, Singapore Airlinesille tai Thaille parhaan palvelun palkinnon.

Mutta olen lentänyt myös sangen paljon sivistysvaltioiden ja edistyneempien siirtomaiden yhtiöillä.

Ero on itse asiassa merkittävä. Jos lentää British Airwaysillä, Lufthansalla, Qantasilla, Unitedilla, Air Canadalla tai jollakulla muulla kerhoon kuuluvalla kuten vaikkapa Finnairilla, ensimmäisessä luokassa tai jos sellaista ei ole niin bisneksessä, on henkilökuntana pääosin vanhempia ja ei niin hoikkia naisia, ja lihavia miehiä.

Miehiä ja naisia, jotka ovat olleet alalla 25 vuotta, ja jotka tietävät, miten asiat saadaan toimimaan. Ei kukaan ensimmäisessä luokassa matkustava tule sinne katsomaan naiskauneutta, vaan matkustamaan mukavasti ja hyvin palveltuna paikasta toiseen. Joten sinne on turha laittaa junioreja tai ulkonäkökriteerin läpäisseitä vanhempia, vaan sinne laitetaan niitä, jotka osaavat.

Minulla ei ole useinkaan mitään erityisiä toiveita lennolla, mutta jos niitä on niin länsiyhtiöiden matroonat hoitavat ne tyylikkäästi ja tahdikkaasti, ja itäyhtiöiden henkilöt taas osaavat sanoa “yes”, mutta ei tapahdu mitään. Tyylipuhdas esimerkki oli kun halusin pitkällä lennolla Cathay Pacificin ensimmäisessä luokassa Los Angelesista Hong Kongiin kaakaota teen sijaan, ettei uni katoa. Sanottiin yes, ja kun ei kuulunut, patistin vartin kuluttua, ja sanottiin: “hot chocolate is only for children”. Ei tullut kaakaota. Säännöt sanoivat, että vain lapsille.

Länsimaiden yhtiöissä asian hoitaa asiantunteva ja kokenut henkilö, joka osaa käyttää tervettä järkeä ja joka on hommassaan asiantuntija. Ei ulkonäkökriteerein valittu, vaan kokenut. Nuoremmat ja kauniimmat ovat palvelemassa turistiluokassa, joka on pitkällä lennolla firmalle huonompi bisnes kuin ensimmäinen luokka ja bisnes.

Tässä mielessä voidaan miettiä, mitä Air India oikein yrittää saavuttaa. Hyvää palvelua herrasmiehille vai kauniita naisia kaiken kansan katseltavaksi?

Minusta tuntuu, että lentoyhtiön bisnescase on hieman kateissa.

Sattuneista syistä tulin tuotakin asiaa miettineeksi.

Missä minä itse olen hyvä? Asian tietäminen ja ymmärtäminen voi olla jonkunnäköinen ansio elämässä. Taitaa olla niin, että omat vahvuuteni liittyvät jotenkin ihmisten välisiin suhteisiin, kuten myös heikkoudet.

Maailmassa on aika vähän ihmisiä, joita ärsytän aivan mahdottoman paljon. Ja vielä vähemmän niitä, jotka eivät tavattuaan muista, kuka minä nyt oikein olinkaan. Näistä seuraa erinäköisiä hyötyjä. Kuten vaikkapa se, että ihmiset mielellään kertovat minulle asioita eivätkä yritä niitä salata, joten pysyn aika hyvin kärryillä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Valtaosa asioista on yhdentekeviä, mutta osa tietysti salaisia ja/tai henkilökohtaisia, joiden tietämistä ei kuulu hyödyntää mitenkään suoranaisesti, mutta jotka voivat auttaa arvaamaan, mitä joku ajattelee tai miten hän suhtautuu johonkin eteen tulevaan asiaan.

Toinen hyvä puoli tässä on se, että kun en piiloudu massaan missään, työasioissa ei tarvitse ponnistella suunnattomasti, että minut ajatuksineni huomataan. Joten jos minulla on joku näkemys johonkin asiaan, se tulee aivan varmasti huomioiduksi. Ja kun asiat yhdistää, ihmiset tuntuvat yleensä suhtautuvan sangen positiivisesti ehdottamiini asioihin. Ja kun ei tarvitse hakata päätä seinään ja tehdä niska limassa töitä saadakseen asiansa esille ja hyväksytyksi, aikaa palaa huomattavasti vähemmän kun asioita ei tarvitse edistää byrokraattisesti tai riidellen vaan ne menevät eteenpäin itsekseen.

Jokainen tuntenee organisaatioistaan ihmisiä, jotka periaatteessa ovat lahjakkaita, taitavia ja näkemyksellisiä, mutta jotka ärsyttävät yli kaiken. Joko he ovat pyrkyreitä keräämässä kunniaa toisten työstä, konduktöörejä, joiden ajatusmaailmaan ei mahdu, että muitakin mielipiteitä saattaa olla, jyriä, jotka eivät kuuntele muita, selkäänpuukottajia, joiden sanaan ei voi luottaa jne. Nämä ihmiset saavat kyllä usein tahtonsa läpi, mutta työtä se vaatii, koska jokainen mielellään kyseenalaistaa kaiken näistä lähteistä tulevan. Itse en törmää periaatteelliseen “ihan hyvä idea mutta en voi kannattaa sitä kun se on sinun ideasi” -vastustukseen oikeastaan koskaan. Ja se näkyy suoraan tarvittavissa työtunneissa.

Work smarter, not harder.

Jonkunnäköinen karisma puolestaan tarkoittaa sitä, että esimiestehtävissä ei kohtaa suurtakaan vastarintaa vaan asiat etenevät ja kaikki ovat tyytyväisiä. Toisaalta minulla ei ole mitään tarvetta saada tahtoani läpi joka asiassa. Jos jollakulla muulla on hyvä ja valmiiksi mietitty idea, kannatan sitä mielelläni, koska samalla saan delegoitua idean toteuttamisen hänelle eikä tätäkään tarvitse tehdä itse. Useimmat asiat toimistotyössä ovat lopulta samanlaisia kuin siivoaminen: on yhdentekevää, heilutetaanko moppia vai luutaa, kummallakin välineellä tulee puhdasta. Mutta jos työryhmä vain miettii kumpaa pitäisi käyttää, villakoirat kasvavat puhvelin kokoisiksi.

Näillä eväillä pärjää aivan hyvin myös työelämän ulkopuolella. Aikaa ei tarvitse käyttää yksin yhtään enempää kuin itse haluaa, ja jos tarvitsee apua johonkin pikkujuttuun, sitä järjestyy aivan varmasti jostakin.

Ja ne huonot puolet sitten. Niitähän riittää. Olen kärsimätön enkä jaksa odotella mitään kovin pitkään. Byrokratia ärsyttää kohtuuttoman paljon ja tolkuttoman hierarkisessa ja säännönmukaisessa yhteisössä en todennäköisesti jaksa pelata sääntöjen mukaan varttia kauempaa ja sen jälkeen rupean oikomaan asioita. Ja ihmissuhdepuolella en ole koskaan oivaltanut naisten naurattamisessa tarvittavia pelejä ja kuviokelluntaa, mistä syystä asiat eivät yleensä tuppaa menemään siten kuin haluaisin.

Ihmisen ja luonnon suhde näyttää muuttuneen ainakin Helsingissä jo siinä määrin etäiseksi, että pelastuslaitosta on kiusattu tämä päivä soittelemalla sinne joutsenista, joilla on kylmä.

Siis ihan oikeasti. Jos joutsenet eivät viihtyisi Suomen ilmastossa, ne asuisivat jossain muualla kun liikkuminen paikasta toiseen on aika helppoa. Lisäksi luonnossa on aivan “luonnollista” ja järkevää, että eläimiä kuolee luonnonolosuhteiden takia. Pakkanen, kuivuus, kuumuus, tulva, tulivuorenpurkaus ja muut sensellaiset tappavat eläimiä kuten kuuluukin. Populaatiot pysyvät oikean kokoisina ja lisäksi tapahtuu luonnonvalintaa. Oikeaan paikkaan asumaan päätyneet elukat kukoistavat ja lisääntyvät, ja väärään paikkaan päätyneet kuolevat pois.

Onko sosialidemokratia ja holhousvaltio mädättänyt kansakunnan sielun jo siihen pisteeseen, että kun kukaan ei enää keksi, miten ihmisten holhoamista ja paapomista voisi lisätä, ryhdytään holhoamaan eläimiä ja pelastamaan niitä asioilta, joita ei ole keksitty puoluetoimistossa, kuten esimerkiksi luonnolta?

Tässä taas oivallinen uutinen USA:sta.

Ymmärrän sen, että lentoyhtiö joutuu tekemään epämiellyttäviäkin ratkaisuja, joiden se kuvittelee edistävän lentoturvallisuutta. Se, onko vääräuskoisten sorsiminen oikein vai väärin on mielipidekysymys, minun nähdäseni siten ei saavuteta oikeastaan mitään.

Olkoonkin, että lentoyhtiö joutuu tekmään tällaisen päätöksen sangen ad hoc yleisen paniikin välttämiseksi, täysin käsittämätön on sen sijaan ratkaisu siitä, ettei koneesta poistettuja pantu seuraavalle lennolle ja korvattu lipun hintaa. Tässä tapauksessahan matkustaja ei ollut rikkonut mitään sääntöjä vaan oli ostanut asianmukaisesti lipun, ollut ajoissa paikalla, ei ollut puhunut “kiellettyjä” asioita eli vitsaillut pommeilla ja terrorismilla jnpp. Tässä tapauksessa siis lentoyhtiöllä on oikeus heittää väki ulos koneesta, pitää heidän rahansa, kieltäytyä ottamasta heitä seuraavalle lennolle ja sanoa “tyytykää siihen, rättipäät”, vaikka näiden ihmisten taustoistakaan ei löytynyt mitään epäilyttävää.

Miten tällainen on tuossa lakimiesvaltiossa mahdollista?