Feb 2012
Puoluekatsaus
28/02/12 14:48
Suomen puoluekentällä on tapahtunut muutoksia. Ja muutosten puutekin joissain paikoissa on huomionarvoisaa.
Näyttäisi siltä, että Kepun kuolleeksi julistaminen on ollut ennenaikaista. Kuolleeksi voidaan sen sijaan julistaa citykepulaisuus. Paavo Väyrynen näyttää pelastaneen puolueensa kaupunkilaisten kourista, mutta samalla puolue on muuttunut tai muuttumassa. Kepun murheen alho ja perussuomalaisten yksi nousun syy on ollut juurikin se, että Kepu on viimeiset kymmenen vuotta yrittänyt hyökätä kaupunkeihin. Puolue analysoi, että maaseudun äänillä ei enää voi nousta maan suurimmaksi, mikä voi aivan hyvin olla totta, joten kannatusta tarvitaan kaupungeista. Tämä jätti kuitenkin maaseudun kaikkien asioiden vastustajat kodittomiksi ja veri veti persuihin.
Nyt persut ovat alamäessä ja Soinin ennen niin lupsakka esiintyminen ei enää pure kansanjoukkoihin. Silmät ovat avautuneet ja Soini on yksi kaikkien asioiden vastustaja muiden joukossa eikä mikään messias, jona jotkut häntä ovat pitäneet. Toisaalta on lupsakoitunut Väyrynen, joka on kaikkien asioiden vastustamisessa vielä Soiniakin änkyrämpi, joten tähän tyytyväinen kansanosa on saanut ja saamassa uuden johtotähden. Näyttää siltä, että Kepulla on hyvät mahdollisuudet Väyrysen johdolla kaapata maaseutu takaisin itselleen ja ajaa persuja ahtaalle.
Toisaalta huomaamme, että Kokoomuksen kannatus ei ole juuri hiipunut, vaikka puolue on vallankahvassa tekemässä ikäviä päätöksiä. Tähän yksi syy on varmasti se, että Kepun jo nähtävissä oleva linjanmuutos on ajanut jonkun joukon kaupunkilaisia kannattajia nimenomaan Kokoomukseen. Entiset kepulaiset tuskin muuttuvat sosiaalidemokraateiksi tai vihreiksi, joten Kokoomus kerää tästä joukosta merkittävän osan tekemättä juuri mitään.
Voi hyvin olla, että Perussuomalaisten rooli politiikan historiassa jäi pääasiassa siihen, että se muistutti Kepua siitä, keiden puolue se oikein on. Hetken aikaa Perussuomalaiset oli se Kepu, johon on totuttu, mutta tämän jälkeen Kepu palasi maalaisille juurilleen tukiais- ja aluepolitiikkapuolueeksi vastustamaan
kaikkea uutta, ulkomaista, kaupunkilaista ja vierasta. Saa nähdä.
SDP:llä menee sen sijaan huonosti edelleen eikä suunta ole kääntymässä. Ratkaisuksi ongelmaan Jutta Urpilainen näyttää ryhtyneen pelaamaan kaksilla korteilla. Hallituksessa tehdään väen väkisin yhtä ja julkisuudessa puhutaan jotakin aivan muuta. Hallitustyöskentelyä yritetään kampittaa ja tulla julkisuuteen oudoilla irtiotoilla, viimeisimpänä “solidaarisuusvero” hyvätuloisille palkansaajille. Tämä strategia ei näytä toimivan eikä historiakaan pidä tätä ansiona.
Demarit olivat Suomessa vallankahvansa huipulla Lipposen pääministerikauden alkuaikoina. Silloinkin oli lama tai siitä toipuminen ja vaikeaa. Ikäviä päätöksiä tehtiin, mutta SDP:n kannatus ei siitä horjunut. Lipponen selitti ihmisille, että näin tehdään nyt kun on pakko ja ihmiset uskoivat. Urpilainen yrittää myyräntyötä eikä avoimin kortein peluuta, mutta ihmiset näkevät sen lävitse.
Demareita nakertaa myös Vihreiden ja Vasemmistoliiton suosio nuorison keskuudessa, mistä olen kirjoittanut aikaisemminkin.
SDP:n tarina on kokonaisuutena falski. Puolue väittää olevansa palkansaajapuolue, mutta tosiasiassa Kokoomus on sitä enemmän ja paremmin. Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas, ja tämä viisas rahvas ymmärtää asioiden oikeat suhteet. SDP yrittää väen väkisin ylläpitää menneen maailman herraviharetoriikkaa luomalla kuvitteellisen vastakkainasettelun eri palkansaajaryhmien välille. Se väittää rakentavansa sitä hyvätuloisten ja muiden välille, mutta tosiassa rakentaa sitä pienituloisten ja muiden välille. Minä en kuitenkaan usko kovin monen vähän vähemmän tienaavan pitävän naapurin lääkäriä tai atk-miestä kovin vastenmielisenä ja kyykytystä tarvitsevana henkilönä, mistä syystä tämä vastakkainasettelu luo oudon kokonaisvaikutelman.
Kokoomus väittää olevansa kaikkien palkansaajien puolue, ja vaikka pienituloisen tukiaisilla käytännössä elävän ei puoluetta kannatakaan omakseen tuntea, ilmeisesti aika moni keskituloinen tuntee. Keskituloinen suomalainen taas on teollisuustyöväkeä eikä riistoporvari, joten Kokoomus on tosiasiassa nakertanut SDP:n asemaa sen vahvoissa linnakkeissa, vaikka tätä ei moni ääneen halua tunnustaakaan. Jos SDP haluaa profiloitua palkansaajien edunvalvojana, sen on lopetettava pienituloisiin keskittyminen ja julkisten palvelujen kautta järjestettävän tasajaon loputon pönkittäminen kaikkea muuta vastaan ja kuunneltava, mitä hyvätuloisilla palkansaajilla tai PK-yrittäjillä on sanottavanaan. Ei heidän jokaista oikkuaan tarvitse toteuttaa, mutta imago-ongelman paikkaamista auttaa se, että ryhdytään ajamaan kaikkia palkansaajia hyödyttäviä asioita.
Ei taida tähän löytyä Urpilaiselta eväitä, mutta ei taida löytyä keneltäkään muultakaan.
Lopputulos on se, että Kokoomus saa paistatella ykköspaikalla vielä varsin pitkään. Kepu ei sitä kyenne hätyyttämään pelkillä kaunaisten maalaisten äänillä. SDP ei näytä myöskään pärjäävän kilpailussa kaupunkilaisten sieluista vaan hyvin pärjäävät (Vihreät ja Vasl) tulevat vielä toistaiseksi kannatuksessa sen takana.
Politiikka tarvitsee toimiakseen uskottavan opposition. Sellaista ei Suomessa nyt ole ja on mahdollista, ettei ole pitkään aikaan. Tämä latistaa poliittista keskustelua ja vaihtoehtojen analysointia.
Näyttäisi siltä, että Kepun kuolleeksi julistaminen on ollut ennenaikaista. Kuolleeksi voidaan sen sijaan julistaa citykepulaisuus. Paavo Väyrynen näyttää pelastaneen puolueensa kaupunkilaisten kourista, mutta samalla puolue on muuttunut tai muuttumassa. Kepun murheen alho ja perussuomalaisten yksi nousun syy on ollut juurikin se, että Kepu on viimeiset kymmenen vuotta yrittänyt hyökätä kaupunkeihin. Puolue analysoi, että maaseudun äänillä ei enää voi nousta maan suurimmaksi, mikä voi aivan hyvin olla totta, joten kannatusta tarvitaan kaupungeista. Tämä jätti kuitenkin maaseudun kaikkien asioiden vastustajat kodittomiksi ja veri veti persuihin.
Nyt persut ovat alamäessä ja Soinin ennen niin lupsakka esiintyminen ei enää pure kansanjoukkoihin. Silmät ovat avautuneet ja Soini on yksi kaikkien asioiden vastustaja muiden joukossa eikä mikään messias, jona jotkut häntä ovat pitäneet. Toisaalta on lupsakoitunut Väyrynen, joka on kaikkien asioiden vastustamisessa vielä Soiniakin änkyrämpi, joten tähän tyytyväinen kansanosa on saanut ja saamassa uuden johtotähden. Näyttää siltä, että Kepulla on hyvät mahdollisuudet Väyrysen johdolla kaapata maaseutu takaisin itselleen ja ajaa persuja ahtaalle.
Toisaalta huomaamme, että Kokoomuksen kannatus ei ole juuri hiipunut, vaikka puolue on vallankahvassa tekemässä ikäviä päätöksiä. Tähän yksi syy on varmasti se, että Kepun jo nähtävissä oleva linjanmuutos on ajanut jonkun joukon kaupunkilaisia kannattajia nimenomaan Kokoomukseen. Entiset kepulaiset tuskin muuttuvat sosiaalidemokraateiksi tai vihreiksi, joten Kokoomus kerää tästä joukosta merkittävän osan tekemättä juuri mitään.
Voi hyvin olla, että Perussuomalaisten rooli politiikan historiassa jäi pääasiassa siihen, että se muistutti Kepua siitä, keiden puolue se oikein on. Hetken aikaa Perussuomalaiset oli se Kepu, johon on totuttu, mutta tämän jälkeen Kepu palasi maalaisille juurilleen tukiais- ja aluepolitiikkapuolueeksi vastustamaan
SDP:llä menee sen sijaan huonosti edelleen eikä suunta ole kääntymässä. Ratkaisuksi ongelmaan Jutta Urpilainen näyttää ryhtyneen pelaamaan kaksilla korteilla. Hallituksessa tehdään väen väkisin yhtä ja julkisuudessa puhutaan jotakin aivan muuta. Hallitustyöskentelyä yritetään kampittaa ja tulla julkisuuteen oudoilla irtiotoilla, viimeisimpänä “solidaarisuusvero” hyvätuloisille palkansaajille. Tämä strategia ei näytä toimivan eikä historiakaan pidä tätä ansiona.
Demarit olivat Suomessa vallankahvansa huipulla Lipposen pääministerikauden alkuaikoina. Silloinkin oli lama tai siitä toipuminen ja vaikeaa. Ikäviä päätöksiä tehtiin, mutta SDP:n kannatus ei siitä horjunut. Lipponen selitti ihmisille, että näin tehdään nyt kun on pakko ja ihmiset uskoivat. Urpilainen yrittää myyräntyötä eikä avoimin kortein peluuta, mutta ihmiset näkevät sen lävitse.
Demareita nakertaa myös Vihreiden ja Vasemmistoliiton suosio nuorison keskuudessa, mistä olen kirjoittanut aikaisemminkin.
SDP:n tarina on kokonaisuutena falski. Puolue väittää olevansa palkansaajapuolue, mutta tosiasiassa Kokoomus on sitä enemmän ja paremmin. Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas, ja tämä viisas rahvas ymmärtää asioiden oikeat suhteet. SDP yrittää väen väkisin ylläpitää menneen maailman herraviharetoriikkaa luomalla kuvitteellisen vastakkainasettelun eri palkansaajaryhmien välille. Se väittää rakentavansa sitä hyvätuloisten ja muiden välille, mutta tosiassa rakentaa sitä pienituloisten ja muiden välille. Minä en kuitenkaan usko kovin monen vähän vähemmän tienaavan pitävän naapurin lääkäriä tai atk-miestä kovin vastenmielisenä ja kyykytystä tarvitsevana henkilönä, mistä syystä tämä vastakkainasettelu luo oudon kokonaisvaikutelman.
Kokoomus väittää olevansa kaikkien palkansaajien puolue, ja vaikka pienituloisen tukiaisilla käytännössä elävän ei puoluetta kannatakaan omakseen tuntea, ilmeisesti aika moni keskituloinen tuntee. Keskituloinen suomalainen taas on teollisuustyöväkeä eikä riistoporvari, joten Kokoomus on tosiasiassa nakertanut SDP:n asemaa sen vahvoissa linnakkeissa, vaikka tätä ei moni ääneen halua tunnustaakaan. Jos SDP haluaa profiloitua palkansaajien edunvalvojana, sen on lopetettava pienituloisiin keskittyminen ja julkisten palvelujen kautta järjestettävän tasajaon loputon pönkittäminen kaikkea muuta vastaan ja kuunneltava, mitä hyvätuloisilla palkansaajilla tai PK-yrittäjillä on sanottavanaan. Ei heidän jokaista oikkuaan tarvitse toteuttaa, mutta imago-ongelman paikkaamista auttaa se, että ryhdytään ajamaan kaikkia palkansaajia hyödyttäviä asioita.
Ei taida tähän löytyä Urpilaiselta eväitä, mutta ei taida löytyä keneltäkään muultakaan.
Lopputulos on se, että Kokoomus saa paistatella ykköspaikalla vielä varsin pitkään. Kepu ei sitä kyenne hätyyttämään pelkillä kaunaisten maalaisten äänillä. SDP ei näytä myöskään pärjäävän kilpailussa kaupunkilaisten sieluista vaan hyvin pärjäävät (Vihreät ja Vasl) tulevat vielä toistaiseksi kannatuksessa sen takana.
Politiikka tarvitsee toimiakseen uskottavan opposition. Sellaista ei Suomessa nyt ole ja on mahdollista, ettei ole pitkään aikaan. Tämä latistaa poliittista keskustelua ja vaihtoehtojen analysointia.
Comments
Lukiot ja korkeakoulut
23/02/12 11:33
Hesari tietää kertoa, että lukio ei valmenna korkeakouluun.
Pitäisikö valmentaa? Ja jos pitäisi, millaista valmennusta oikein tarvittaisiin? Haastateltu lukiolainen oli sitä mieltä, että ainevalintojen merkitystä jatkoa ajatellen pitäisi korostaa. Vaan onko sekään kovin tarpeellista?
Lukiohan on lähinnä yleissivistävä laitos, jossa kypsytään kolmisen vuotta, jotta ollaan henkisesti hieman valmiimpia muuttamaan yliopistopaikkakunnalle ja opiskelemaan todella itsenäisesti, kuten yliopistot usein edellyttävät.
En tiedä, miten lukio-opetus on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana, mutta silloin kun olin itse lukiossa, ainoa hieman epäselvempi kokonaisuus oli matematiikan ja fysiikan opiskelu ja se, mihin se vaikuttaa. Kaikki muu oli melko lailla itsestäänselvää. Jos halusi lukion jälkeen esimerkiksi opiskelemaan ranskaa, kannatti varmaankin opiskella jo lukiossa ranskaa.
Matematiikan ja fysiikan vaikutusta erilaisille yliopistourille korostettiin ainakin minulle jopa kyllästymiseen saakka. Tämä aloitettiin jo peruskoulun yhdeksännellä ja asiaan palattiin heti lukion alettua kun tuli aika valita joko pitkä tai lyhyt matematiikka. Joko minun lukiossani opinto-ohjaus oli keskiarvoa parempaa tai sitten asia ei ole erityisen monimutkainen.
Minun nähdäkseni asiaa ei pitäisi lähestyä tätä kautta ensinkään.
On olemassa ihmisiä, jotka tietävät 15-16 -vuotiaana, mikä heistä aivan varmasti tulee isona, mutta
kaikki eivät tiedä ja mieli saattaa lukioaikana tai paljon myöhemminkin muuttua. Tarvitsemmeko siis parempaa opinto-ohjausta vai sellaisen jatko-opintojärjestelmän, jossa lukion ensimmäisellä luokalla tehdyt valinnat eivät peruuttamattomasti tai melko peruuttamattomasti sulje joitakin ovia?
Yliopistot ovat mielestäni jo tarttuneet tähän. Jo silloin kun olin itse Otaniemessä, sinne oli tie niille, joilla ei ollut pitkän matematiikan opintoja takanaan. Diili oli joku sellainen, että ennen valmistumistaan piti tenttiä jotakin, mutta koska lukiomatematiikka on naurettavan helppoa otaniemimatematiikan rinnalla, asia ei ole mikään ongelma niille, jotka tuon pakollisen oppimäärän kykenevät suorittamaan. Jossain yliopistossa oli mahdollisuus päästä lukemaan ainakin venäjää ilman, että osasi sitä sanaakaan etukäteen. Jne.
Tämä vaikuttaa järkevältä suuntaukselta. Samalla voisi tosin pöyhiä hieman yliopistojen valintaprosesseja ja valita ainakin osan opiskelijoista jollain haastattelutyyppisellä metodilla, jossa selvitetään alaa kohtaan tunnettua kiinnostusta ja innostusta eikä niinkään sitä, että pannaan koulukkaat lukemaan kasa kirjoja ja tenttimään niitä sitten pääsykokeissa. Ainakin omilta opiskeluvuosiltani kun käteen jäi sellainen havainto, että heittämällä sisään tulleet ihmiset olivat suurimmassa vaaravyöhykkeessä olla valmistumatta koskaan.
Jos jätetään kaikissa asioissa aivan äärettömän lahjakas ja ahkera pienen pieni terävä kärki pois, parhaiten tuntuivat pärjäävän ne, jotka eivät tulleet sisään aivan parhaalla mahdollisella lukiotodistuksella ja pääsykoepistemäärällä vaan enemmänkin rimaa hipoen. Tämä joukko tiesi suunnilleen rajansa ja rajoituksensa ja oli jo aikaisemmin oppinut opiskelemaan. Nämä olivat jo joutuneet osoittamaan jonkunlaista motivaatiota opiskellessaan heille vaikean pääsykoemateriaalin ja pärjäämällä siinä hyvin. Tämä on ollut puolen vuoden projekti tai pidempikin. Liki täysillä pisteillä sisään tulleet olivat paljon todennäköisempiä keskeyttäjiä kahdestakin syystä.
Ensinnäkin he pääsivät sisään tuosta vain joka paikkaan eikä opiskelupaikan valinta ollut samanlainen kerran elämässä -tyyppinen pinnistys. Varsin moni näistä tuntui vain hakevan johonkin ja lähti sitten aivan muille teille vuoden, kahden tai kolmen kuluttua. Itsekin olisin oikeastaan mielelläni lähtenyt johonkin aivan muualle, mutta kun olin siinä kohtaa suorittanut puoli tutkintoa, en viitsinyt enää vakavasti harkita muualla nollasta aloittamista. Toisekseen, monikaan näistä ei osannut opiskella, sillä aikaisemmin ei ollut koskaan tarvinnut. Muunmuassa itse kärsin tästä taudista, sillä aikaisemmin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä mitään ja opiskelutekniikka sekä sen selvittäminen, millä tavoin itse opin parhaiten, olivat täysin tuntemattomia asioita.
Ehkäpä ongelma ei ole lukiossa vaan korkeakouluissa. Suomalainen korkeakoulutus on varsin pitkälle massaluennoimista eikä henkilökohtaista ohjausta ole tarjolla ennen kuin aivan viimeisissä vaiheissa. Tämä on huomattava ero maailman todellisten huippuyliopistojen menoon. Suomalainen korkeakoulu yrittää vasaroida jokaisen läpi samanmuotoisesta reiästä eikä se välttämättä tuota kovin hyviä tuloksia. Tämä ei kuitenkaan ole lukion syy.
Lukiossa opetettavat asiat ovat siinä määrin köykäisiä, etten näe mitään ongelmaa opettaa intensiivisesti fiksuille ihmisille heidän opinnoissaan tarvittavaa täsmäsisältöä muutamassa viikossa jos jotain vajausta ylipäätään on. Lukion voisi näin ollen jättää täysin rauhaan ja huolehtia siitä, että kaikki kurssivalinnat tällä tasolla jättävät kaikki ovet auki jatkoa ajatellen. Lukion oleellinen sisältö on tai ainakin kuuluisi olla se, että se pakottaa jokaisen raapaisemaan hieman kaikenlaisia aineita sen sijaan, että se mahdollistaa yhteen tiettyyn asiaan keskittymisen pienestä pitäen. Maailma kyllä tarvitsee yhden asian spesialistinsa, mutta pienessä maassa on parempi ymmärtää asioita laaja-alaisemmin ja palkata putkinäköiset ihmiset Intiasta tarpeen mukaan.
Omista ajoistani lukio on tässä mielessä tänään paljon fiksumpi paikka. Aikaisemmin lukio oli vieraiden kielten
oppilaitos, sillä ylioppilaskirjoituksissa oli tarjolla matematiikan, reaalin ja äidinkielen jälkeen vain kieliä. Nykyisin on mahdollista opiskella toisinkin eikä vain kahmia vieraita kieliä siksi kun on pakko. Tämä on ymmärtääkseni muuttanut opiskelijoiden ainevalintoja humanistisempaan suuntaan ja pidän itse tätä yleissivistävämpänä kuin sitä, että opiskellaan de facto pakollisen englannin lisäksi kolmea tai neljää vierasta kieltä pikkuisen raapaisten.
Lukion muuttaminen jonkunlaiseksi yliopiston esikartanoksi on joutavaa siksikin, että läheskään kaikki eivät päädy lukioista korkeakouluihin. Tässäkin näyttää ajatus hieman muuttuneen siten, että enää ei pidetä korkeakoulua ainoana oikeana valintana ja niitä luusereina, jotka eivät sinne “pääse”. Suomessa on paljon tekemistä monille käytännöllisiä asioita osaaville ja huomattavan vähän monelle yliopistokoulutetuista. Jos intoa ei suuremmin yliopistoon ole, on yleissivistyksellä arvoa käytännöllisemmänkin polun valitsijalle, sillä se aika, kun toimistoissa istui herroja, jotka käskyttivät rasvanahkaisia ammattikoulun käyneitä ojankaivajia, on takana päin.
Työelämä on muuttunut kaikilla tasoilla ja täysin aivotonta hommaa ei ole tarjolla kovinkaan monelle. Tästä aivottomasta hommasta lisäksi iso osa taitaa nykyään olla juuri toimistojen rutiinipaperinpyöritystehtävissä. Jos lukiosta tehdään paikka, jossa kaikkia vain valmennetaan korkeakouluihin, sieltä ajetaan helposti pois ne, jotka eivät tätä tietä edes halua kulkea.
Suomen työelämän vahvuus on se, että työelämän varsin laaja kirjo on varsin yleisfiksua. Kirjoitin tästä vajaa viikko sitten innovaatioasiassa. Suomessa työpaikan hierarkian pahnanpohjimmaisetkin lukevat lehtiä ja tietävät, mitä maailmalla tapahtuu. He osaavat lukea, laskea ja kirjoittaa. He harrastavat kulttuuria ja lukevat kirjallisuutta. Henkinen kuilu johtajan ja suorittavan työn tekijän välillä on varsin kapea, mistä on se hyöty, että organisaatioita ei tarvitse rakentaa toivottoman hierarkisiksi monia väliportaita sisältäviksi aparaateiksi vain siksi, että saataisiin kuilu kahden vierekkäisen portaan välillä niin kapeaksi, että ihmiset ymmärtävät sen yli toisiaan ja ylipäätään suostuvat puhumaan toisilleen.
Tästä syystä pidän suotavana, että lukiot pidetään sellaisina, joihin kaikki ovat tervetulleita itseään hieman sivistämään ennen kuin mennään ammatilliseen tai yliopistolliseen kouluun tai kenties joidenkin tapauksessa jopa suoraan töihin. Yleissivistys ei mene hukkaan koskaan. Lukion muuttaminen yliopiston esikouluksi nykyistä vahvemmin saa aikaiseksi sen, että noin 16-vuotiaana pitäisi olla kykenevä valitsemaan polkunsa oikein.
Harva on.
Pitäisikö valmentaa? Ja jos pitäisi, millaista valmennusta oikein tarvittaisiin? Haastateltu lukiolainen oli sitä mieltä, että ainevalintojen merkitystä jatkoa ajatellen pitäisi korostaa. Vaan onko sekään kovin tarpeellista?
Lukiohan on lähinnä yleissivistävä laitos, jossa kypsytään kolmisen vuotta, jotta ollaan henkisesti hieman valmiimpia muuttamaan yliopistopaikkakunnalle ja opiskelemaan todella itsenäisesti, kuten yliopistot usein edellyttävät.
En tiedä, miten lukio-opetus on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana, mutta silloin kun olin itse lukiossa, ainoa hieman epäselvempi kokonaisuus oli matematiikan ja fysiikan opiskelu ja se, mihin se vaikuttaa. Kaikki muu oli melko lailla itsestäänselvää. Jos halusi lukion jälkeen esimerkiksi opiskelemaan ranskaa, kannatti varmaankin opiskella jo lukiossa ranskaa.
Matematiikan ja fysiikan vaikutusta erilaisille yliopistourille korostettiin ainakin minulle jopa kyllästymiseen saakka. Tämä aloitettiin jo peruskoulun yhdeksännellä ja asiaan palattiin heti lukion alettua kun tuli aika valita joko pitkä tai lyhyt matematiikka. Joko minun lukiossani opinto-ohjaus oli keskiarvoa parempaa tai sitten asia ei ole erityisen monimutkainen.
Minun nähdäkseni asiaa ei pitäisi lähestyä tätä kautta ensinkään.
On olemassa ihmisiä, jotka tietävät 15-16 -vuotiaana, mikä heistä aivan varmasti tulee isona, mutta
Yliopistot ovat mielestäni jo tarttuneet tähän. Jo silloin kun olin itse Otaniemessä, sinne oli tie niille, joilla ei ollut pitkän matematiikan opintoja takanaan. Diili oli joku sellainen, että ennen valmistumistaan piti tenttiä jotakin, mutta koska lukiomatematiikka on naurettavan helppoa otaniemimatematiikan rinnalla, asia ei ole mikään ongelma niille, jotka tuon pakollisen oppimäärän kykenevät suorittamaan. Jossain yliopistossa oli mahdollisuus päästä lukemaan ainakin venäjää ilman, että osasi sitä sanaakaan etukäteen. Jne.
Tämä vaikuttaa järkevältä suuntaukselta. Samalla voisi tosin pöyhiä hieman yliopistojen valintaprosesseja ja valita ainakin osan opiskelijoista jollain haastattelutyyppisellä metodilla, jossa selvitetään alaa kohtaan tunnettua kiinnostusta ja innostusta eikä niinkään sitä, että pannaan koulukkaat lukemaan kasa kirjoja ja tenttimään niitä sitten pääsykokeissa. Ainakin omilta opiskeluvuosiltani kun käteen jäi sellainen havainto, että heittämällä sisään tulleet ihmiset olivat suurimmassa vaaravyöhykkeessä olla valmistumatta koskaan.
Jos jätetään kaikissa asioissa aivan äärettömän lahjakas ja ahkera pienen pieni terävä kärki pois, parhaiten tuntuivat pärjäävän ne, jotka eivät tulleet sisään aivan parhaalla mahdollisella lukiotodistuksella ja pääsykoepistemäärällä vaan enemmänkin rimaa hipoen. Tämä joukko tiesi suunnilleen rajansa ja rajoituksensa ja oli jo aikaisemmin oppinut opiskelemaan. Nämä olivat jo joutuneet osoittamaan jonkunlaista motivaatiota opiskellessaan heille vaikean pääsykoemateriaalin ja pärjäämällä siinä hyvin. Tämä on ollut puolen vuoden projekti tai pidempikin. Liki täysillä pisteillä sisään tulleet olivat paljon todennäköisempiä keskeyttäjiä kahdestakin syystä.
Ensinnäkin he pääsivät sisään tuosta vain joka paikkaan eikä opiskelupaikan valinta ollut samanlainen kerran elämässä -tyyppinen pinnistys. Varsin moni näistä tuntui vain hakevan johonkin ja lähti sitten aivan muille teille vuoden, kahden tai kolmen kuluttua. Itsekin olisin oikeastaan mielelläni lähtenyt johonkin aivan muualle, mutta kun olin siinä kohtaa suorittanut puoli tutkintoa, en viitsinyt enää vakavasti harkita muualla nollasta aloittamista. Toisekseen, monikaan näistä ei osannut opiskella, sillä aikaisemmin ei ollut koskaan tarvinnut. Muunmuassa itse kärsin tästä taudista, sillä aikaisemmin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä mitään ja opiskelutekniikka sekä sen selvittäminen, millä tavoin itse opin parhaiten, olivat täysin tuntemattomia asioita.
Ehkäpä ongelma ei ole lukiossa vaan korkeakouluissa. Suomalainen korkeakoulutus on varsin pitkälle massaluennoimista eikä henkilökohtaista ohjausta ole tarjolla ennen kuin aivan viimeisissä vaiheissa. Tämä on huomattava ero maailman todellisten huippuyliopistojen menoon. Suomalainen korkeakoulu yrittää vasaroida jokaisen läpi samanmuotoisesta reiästä eikä se välttämättä tuota kovin hyviä tuloksia. Tämä ei kuitenkaan ole lukion syy.
Lukiossa opetettavat asiat ovat siinä määrin köykäisiä, etten näe mitään ongelmaa opettaa intensiivisesti fiksuille ihmisille heidän opinnoissaan tarvittavaa täsmäsisältöä muutamassa viikossa jos jotain vajausta ylipäätään on. Lukion voisi näin ollen jättää täysin rauhaan ja huolehtia siitä, että kaikki kurssivalinnat tällä tasolla jättävät kaikki ovet auki jatkoa ajatellen. Lukion oleellinen sisältö on tai ainakin kuuluisi olla se, että se pakottaa jokaisen raapaisemaan hieman kaikenlaisia aineita sen sijaan, että se mahdollistaa yhteen tiettyyn asiaan keskittymisen pienestä pitäen. Maailma kyllä tarvitsee yhden asian spesialistinsa, mutta pienessä maassa on parempi ymmärtää asioita laaja-alaisemmin ja palkata putkinäköiset ihmiset Intiasta tarpeen mukaan.
Omista ajoistani lukio on tässä mielessä tänään paljon fiksumpi paikka. Aikaisemmin lukio oli vieraiden kielten
Lukion muuttaminen jonkunlaiseksi yliopiston esikartanoksi on joutavaa siksikin, että läheskään kaikki eivät päädy lukioista korkeakouluihin. Tässäkin näyttää ajatus hieman muuttuneen siten, että enää ei pidetä korkeakoulua ainoana oikeana valintana ja niitä luusereina, jotka eivät sinne “pääse”. Suomessa on paljon tekemistä monille käytännöllisiä asioita osaaville ja huomattavan vähän monelle yliopistokoulutetuista. Jos intoa ei suuremmin yliopistoon ole, on yleissivistyksellä arvoa käytännöllisemmänkin polun valitsijalle, sillä se aika, kun toimistoissa istui herroja, jotka käskyttivät rasvanahkaisia ammattikoulun käyneitä ojankaivajia, on takana päin.
Työelämä on muuttunut kaikilla tasoilla ja täysin aivotonta hommaa ei ole tarjolla kovinkaan monelle. Tästä aivottomasta hommasta lisäksi iso osa taitaa nykyään olla juuri toimistojen rutiinipaperinpyöritystehtävissä. Jos lukiosta tehdään paikka, jossa kaikkia vain valmennetaan korkeakouluihin, sieltä ajetaan helposti pois ne, jotka eivät tätä tietä edes halua kulkea.
Suomen työelämän vahvuus on se, että työelämän varsin laaja kirjo on varsin yleisfiksua. Kirjoitin tästä vajaa viikko sitten innovaatioasiassa. Suomessa työpaikan hierarkian pahnanpohjimmaisetkin lukevat lehtiä ja tietävät, mitä maailmalla tapahtuu. He osaavat lukea, laskea ja kirjoittaa. He harrastavat kulttuuria ja lukevat kirjallisuutta. Henkinen kuilu johtajan ja suorittavan työn tekijän välillä on varsin kapea, mistä on se hyöty, että organisaatioita ei tarvitse rakentaa toivottoman hierarkisiksi monia väliportaita sisältäviksi aparaateiksi vain siksi, että saataisiin kuilu kahden vierekkäisen portaan välillä niin kapeaksi, että ihmiset ymmärtävät sen yli toisiaan ja ylipäätään suostuvat puhumaan toisilleen.
Tästä syystä pidän suotavana, että lukiot pidetään sellaisina, joihin kaikki ovat tervetulleita itseään hieman sivistämään ennen kuin mennään ammatilliseen tai yliopistolliseen kouluun tai kenties joidenkin tapauksessa jopa suoraan töihin. Yleissivistys ei mene hukkaan koskaan. Lukion muuttaminen yliopiston esikouluksi nykyistä vahvemmin saa aikaiseksi sen, että noin 16-vuotiaana pitäisi olla kykenevä valitsemaan polkunsa oikein.
Harva on.
Lisää tekohengitystä
20/02/12 12:23
Kreikka näyttäisi taas olevan saamassa yhden uuden apupaketin. Se ei ole viimeinen jos apupaketteja jatketaan. Jos niitä ei jatketa, maa menee konkurssiin näiden rahojen loputtua, joten herää kysymys, miksi enää yritetään.
Euroopan finanssisektorin saatavat Kreikasta ovat noin 80 miljardia. Ne olivat paljon enemmän vielä vuosi sitten kun puhuimme yli 200 miljardin saatavista, mutta nyt summa on laskenut ja tämäkin on pääosin jo poistettu arvottomana. Kun Euroopan pankkijärjestelmä on edelleen pystyssä, voidaan kysyä, miksi Kreikkaan pitää syytää taas 110 miljardia apurahaa kun tosiasiassa saatavia Kreikasta ei ainakaan Euroopassa ole aktiivisena taseissa kuin murto-osa tästä summasta.
Voi hyvin olla, että kriisin hoitaminen vetkuttelulla on ollut tarpeellista tähän saakka. Viittaan omaan kirjoitukseeni CDS-vastuista ja yleisesti tiedossa oleviin numeroihin Euroopan pankkien saataviin Kreikasta. Tarvittiin lisäaikaa, jotta jo otetut CDS:t raukeavat arvottomina ja pankeille annetaan aikaa poistaa Kreikka-saataviaan taseista oman pääoman hankinnan kautta sekä keskuspankkirahalla. Kumpikin tavoite näyttää onnistuneen.
Onko vielä jossain joku suuri kupru (yli 110 miljardia), jonka takia Kreikkaa on vielä tuettava? Jos on, missä se on? Vai tuliko Kreikan tukemisesta ja eurossa pitämisestä taas uskonnollinen doktriini kuten niin monesta muustakin eurooppa-asiasta? Vaikka sillä olikin juuret reaalitodellisuudessa, onko tätä kytköstä enää olemassakaan vai onko Kreikkaa tuettava, koska Kreikkaa on tuettava?
Kreikkalaiset hulinoivat kadulla, sillä he eivät halua, että inhat saksalaiset sanelevat jorbaksille, mitä heidän kuuluu tehdä. Saksassa taas ollaan tyytymättömiä, kun rahaa syydetään kiittämättömille vätyksille kankkulan kaivoon ja kiitokseksi tulee lähinnä natsiksi syyttelyä. Vasemmalle kallellaan olevat kansalaisjärjestöt ja
ajatushautomot ovat taas ottaneet pilkkansa kohteeksi EU:n, IMF:n, Maailmanpankin ja kaikki muut vastaavat ja pitävät täydellisen vääränä sitä, että kreikkalaisressukat pakotetaan säästökuurille ja ajetaan siellä väkisin alas julkisen sektorin törsäystä. Näin tuhotaan talouskasvun eväät, sanotaan.
On tietysti selvää, että jos IMF ja saksalaiset pakottavat helleenit irtisanomaan opettajat ja lääkärit, touhussa ei ole mitään järkeä. Perusinfrastruktuuria ja peruspalveluja hoitavat ihmiset ovat todellakin talouskasvun mahdollistajia ja jos tämä rikotaan, talouskasvu karkaa kauemmaksi. Kreikassa on kuitenkin monumentaalinen julkinen sektori, joka ei tuota mitään. Tähän lisätään päälle korruptio, joka ei sekään tuota mitään. Vaikka Kreikkaan syydetään rahaa kuinka paljon, siitä ei tule kilpailukykyistä.
Avustamisessa olisi jotain järkeä, jos kyse olisi väliaikaisista vaikeuksista, mutta Kreikan vaikeudet ovat alkaneet kauan ennen ajanlaskun alkua. Ne siis vaikuttavat vieläkin pysyvämmiltä kuin Suomen väliaikaiset verot. Emme tee suurta virhettä, jos puhumme vakavista, sisäänrakennetuista kulttuurillisista ja rakenteellisista ongelmista emmekä mistään satunnaisista ja ennalta arvaamattomista harmeista, joihin hätäavun tyyppinen ratkaisu solidaarisuuden hengessä olisi oikea ratkaisu.
Kreikkalaiset ovat vihaisia, koska heiltä viedään itsemääräämisoikeus. Annetaan se heille takaisin, mutta ilman tukiaisia.
Jos Kreikan BKT:stä katoaa 30% julkisen sektorin mitään tuottamattomaan osaan ja toiset 30% korruptioon ja vastaavat luvut ovat Saksassa 10% ja 3%, kreikkalaisesta tuotteesta ei tule kilpailukykyistä millään palkanalennuksella. Tästä syystä Kreikassa ei tehdä juuri mitään. Palaamalla drakmaan ja devalvoimalla 80-90% he voisivat halutessaan edelleen pitää 60% turhaa läskiä minkä hyvänsä asian tekemisen hinnassa, mutta euromääräinen hinta muuttuisi järkeväksi. Jos siellä joskus kyllästyvät toivottomaan välistävetoon ja kuolleeseen painoon, he voivat hankkiutua siitä omilla keinoillaan eroon ja lopulta tämä palkitaan valuutan vahvistumisena ja ostovoiman paranemisena. Sanelupäätöksenä tätä ei kuitenkaan voida Kreikkaan viedä, sillä se ei juurru yhteiskuntaan, jossa korruptio on rehottanut valtoimenaan siitä saakka kun raha keksittiin.
Säästöjä vaativat ovat oikeassa siinä suhteessa, että Kreikan on jaloilleen päästäkseen kyettävä viimein luomaan talous, joka perustuu yksityiseen sektoriin ja vientiin. Turismi heillä on jo valmiiksi ja siitä on hyvä alkaa, mutta muutakin tarvitaan. Näennäistä talouskasvua saadaan aikaiseksi lainaamalla rahaa ja kylvämällä se julkisen sektorin läpi sinne tänne, mutta tämä ei käynnistä talouden rattaita siten, että ne jatkaisivat pyörimistään kun julkisen sektorin kautta tursuava raha lakkaa tursuamasta.
Asiaa voi havainnollistaa esimerkiksi Suomessa. On rakennettu aluepoliittisia tehtaita sinne tänne, mutta kun tehtaat lakkautetaan 30 vuotta myöhemmin, jäljelle ei jäänyt mitään. Tehdas oli pitänyt kyllä paikkakunnan jotenkin pystyssä, mutta ei sitä kautta tuleva raha luonut kuitenkaan sellaista toimeliaisuutta, joka pärjäisi ilman tätä rahavirtaa. Presidentti Halonenkin totesi varuskuntien lakkautuskeskusteluun, että varuskunta ei voi muodostaa paikan talouselämän kovaa ydintä. Kun varuskuntia lopetetaan, huomataan, ettei niidenkään jäljiltä ole jäänyt mitään, mikä pysyisi pystyssä kun raha lakkaa varuskunnan kautta valumasta.
Tilanne on täysin verrattavissa Kreikkaan. Jos sinne vain syydetään lisää rahaa lainaksi ja annetaan julkisen sektorin käyttää se haluamallaan tavalla, se auttaa vain niin kauan kuin rahaa sinne kipataan. Kun rahan tulo lakkaa, kaikki romahtaa ympäriltä.
Tarvitaan siis yksityisen sektorin bisnestä, joka ei ole riippuvainen asiakkaanaan julkisesta sektorista Kreikassa tai missään muuallakaan. Ne maat, joissa on tällainen elinkeinoelämä, pärjäävät kohtuullisen mukavasti. Kun kerran Kreikan julkinen sektori on sössinyt kaiken, miksi me luottaisimme sen kykyyn ratkaista kriisi nyt jos vain rahoitusta järjestyy? Emme tietenkään luota siihen. Ei siihen luota kreikkalainenkaan niin paljoa, että viitsisi maksaa veroja toiminnan rahoittamiseen.
Parempi lopettaa rahoittaminen nyt saman tien ja antaa maan mennä konkurssiin. Kesä on sopivasti tulossa, joten siellä ei kuole kukaan pakkaseen ennen kuin ensi talvena ja sitä ennen ehditään miettiä, millä tavoin voidaan toimittaa ruokaa ja kaasua niille, joilla niihin ei ole enää varaa drakmahintojen kymmenkertaistuttua. Toisaalta lomasesonki on käynnistymässä, joten hotellien täyttäminen viimeistä paikkaa myöten naurettavan halvaksi muuttuneessa maassa ei pitäisi olla liian vaikeaa.
Kehitysmaassa on kuitenkin kehitysmaiden ongelmat eivätkä ne siitä poistu, että Eurooppa kärrää paikalle lisää rahaa, joka vain häipyy korruption syövereihin. Ymmärrän tavallisen kreikkalaisen kiukun, sillä hänelle on viimeiset vuosikymmenet uskoteltu, että hän elää länsimaassa eikä alemman luokan kehitysmaassa. Nälkä- ja pakkaskuolemia ja välttämättömyystarvikkeiden pulaa sisältävään totuuteen palaaminen ei ole erityisen kivaa, mutta sellaista se on
Euroopan finanssisektorin saatavat Kreikasta ovat noin 80 miljardia. Ne olivat paljon enemmän vielä vuosi sitten kun puhuimme yli 200 miljardin saatavista, mutta nyt summa on laskenut ja tämäkin on pääosin jo poistettu arvottomana. Kun Euroopan pankkijärjestelmä on edelleen pystyssä, voidaan kysyä, miksi Kreikkaan pitää syytää taas 110 miljardia apurahaa kun tosiasiassa saatavia Kreikasta ei ainakaan Euroopassa ole aktiivisena taseissa kuin murto-osa tästä summasta.
Voi hyvin olla, että kriisin hoitaminen vetkuttelulla on ollut tarpeellista tähän saakka. Viittaan omaan kirjoitukseeni CDS-vastuista ja yleisesti tiedossa oleviin numeroihin Euroopan pankkien saataviin Kreikasta. Tarvittiin lisäaikaa, jotta jo otetut CDS:t raukeavat arvottomina ja pankeille annetaan aikaa poistaa Kreikka-saataviaan taseista oman pääoman hankinnan kautta sekä keskuspankkirahalla. Kumpikin tavoite näyttää onnistuneen.
Onko vielä jossain joku suuri kupru (yli 110 miljardia), jonka takia Kreikkaa on vielä tuettava? Jos on, missä se on? Vai tuliko Kreikan tukemisesta ja eurossa pitämisestä taas uskonnollinen doktriini kuten niin monesta muustakin eurooppa-asiasta? Vaikka sillä olikin juuret reaalitodellisuudessa, onko tätä kytköstä enää olemassakaan vai onko Kreikkaa tuettava, koska Kreikkaa on tuettava?
Kreikkalaiset hulinoivat kadulla, sillä he eivät halua, että inhat saksalaiset sanelevat jorbaksille, mitä heidän kuuluu tehdä. Saksassa taas ollaan tyytymättömiä, kun rahaa syydetään kiittämättömille vätyksille kankkulan kaivoon ja kiitokseksi tulee lähinnä natsiksi syyttelyä. Vasemmalle kallellaan olevat kansalaisjärjestöt ja
On tietysti selvää, että jos IMF ja saksalaiset pakottavat helleenit irtisanomaan opettajat ja lääkärit, touhussa ei ole mitään järkeä. Perusinfrastruktuuria ja peruspalveluja hoitavat ihmiset ovat todellakin talouskasvun mahdollistajia ja jos tämä rikotaan, talouskasvu karkaa kauemmaksi. Kreikassa on kuitenkin monumentaalinen julkinen sektori, joka ei tuota mitään. Tähän lisätään päälle korruptio, joka ei sekään tuota mitään. Vaikka Kreikkaan syydetään rahaa kuinka paljon, siitä ei tule kilpailukykyistä.
Avustamisessa olisi jotain järkeä, jos kyse olisi väliaikaisista vaikeuksista, mutta Kreikan vaikeudet ovat alkaneet kauan ennen ajanlaskun alkua. Ne siis vaikuttavat vieläkin pysyvämmiltä kuin Suomen väliaikaiset verot. Emme tee suurta virhettä, jos puhumme vakavista, sisäänrakennetuista kulttuurillisista ja rakenteellisista ongelmista emmekä mistään satunnaisista ja ennalta arvaamattomista harmeista, joihin hätäavun tyyppinen ratkaisu solidaarisuuden hengessä olisi oikea ratkaisu.
Kreikkalaiset ovat vihaisia, koska heiltä viedään itsemääräämisoikeus. Annetaan se heille takaisin, mutta ilman tukiaisia.
Jos Kreikan BKT:stä katoaa 30% julkisen sektorin mitään tuottamattomaan osaan ja toiset 30% korruptioon ja vastaavat luvut ovat Saksassa 10% ja 3%, kreikkalaisesta tuotteesta ei tule kilpailukykyistä millään palkanalennuksella. Tästä syystä Kreikassa ei tehdä juuri mitään. Palaamalla drakmaan ja devalvoimalla 80-90% he voisivat halutessaan edelleen pitää 60% turhaa läskiä minkä hyvänsä asian tekemisen hinnassa, mutta euromääräinen hinta muuttuisi järkeväksi. Jos siellä joskus kyllästyvät toivottomaan välistävetoon ja kuolleeseen painoon, he voivat hankkiutua siitä omilla keinoillaan eroon ja lopulta tämä palkitaan valuutan vahvistumisena ja ostovoiman paranemisena. Sanelupäätöksenä tätä ei kuitenkaan voida Kreikkaan viedä, sillä se ei juurru yhteiskuntaan, jossa korruptio on rehottanut valtoimenaan siitä saakka kun raha keksittiin.
Säästöjä vaativat ovat oikeassa siinä suhteessa, että Kreikan on jaloilleen päästäkseen kyettävä viimein luomaan talous, joka perustuu yksityiseen sektoriin ja vientiin. Turismi heillä on jo valmiiksi ja siitä on hyvä alkaa, mutta muutakin tarvitaan. Näennäistä talouskasvua saadaan aikaiseksi lainaamalla rahaa ja kylvämällä se julkisen sektorin läpi sinne tänne, mutta tämä ei käynnistä talouden rattaita siten, että ne jatkaisivat pyörimistään kun julkisen sektorin kautta tursuava raha lakkaa tursuamasta.
Asiaa voi havainnollistaa esimerkiksi Suomessa. On rakennettu aluepoliittisia tehtaita sinne tänne, mutta kun tehtaat lakkautetaan 30 vuotta myöhemmin, jäljelle ei jäänyt mitään. Tehdas oli pitänyt kyllä paikkakunnan jotenkin pystyssä, mutta ei sitä kautta tuleva raha luonut kuitenkaan sellaista toimeliaisuutta, joka pärjäisi ilman tätä rahavirtaa. Presidentti Halonenkin totesi varuskuntien lakkautuskeskusteluun, että varuskunta ei voi muodostaa paikan talouselämän kovaa ydintä. Kun varuskuntia lopetetaan, huomataan, ettei niidenkään jäljiltä ole jäänyt mitään, mikä pysyisi pystyssä kun raha lakkaa varuskunnan kautta valumasta.
Tilanne on täysin verrattavissa Kreikkaan. Jos sinne vain syydetään lisää rahaa lainaksi ja annetaan julkisen sektorin käyttää se haluamallaan tavalla, se auttaa vain niin kauan kuin rahaa sinne kipataan. Kun rahan tulo lakkaa, kaikki romahtaa ympäriltä.
Tarvitaan siis yksityisen sektorin bisnestä, joka ei ole riippuvainen asiakkaanaan julkisesta sektorista Kreikassa tai missään muuallakaan. Ne maat, joissa on tällainen elinkeinoelämä, pärjäävät kohtuullisen mukavasti. Kun kerran Kreikan julkinen sektori on sössinyt kaiken, miksi me luottaisimme sen kykyyn ratkaista kriisi nyt jos vain rahoitusta järjestyy? Emme tietenkään luota siihen. Ei siihen luota kreikkalainenkaan niin paljoa, että viitsisi maksaa veroja toiminnan rahoittamiseen.
Parempi lopettaa rahoittaminen nyt saman tien ja antaa maan mennä konkurssiin. Kesä on sopivasti tulossa, joten siellä ei kuole kukaan pakkaseen ennen kuin ensi talvena ja sitä ennen ehditään miettiä, millä tavoin voidaan toimittaa ruokaa ja kaasua niille, joilla niihin ei ole enää varaa drakmahintojen kymmenkertaistuttua. Toisaalta lomasesonki on käynnistymässä, joten hotellien täyttäminen viimeistä paikkaa myöten naurettavan halvaksi muuttuneessa maassa ei pitäisi olla liian vaikeaa.
Kehitysmaassa on kuitenkin kehitysmaiden ongelmat eivätkä ne siitä poistu, että Eurooppa kärrää paikalle lisää rahaa, joka vain häipyy korruption syövereihin. Ymmärrän tavallisen kreikkalaisen kiukun, sillä hänelle on viimeiset vuosikymmenet uskoteltu, että hän elää länsimaassa eikä alemman luokan kehitysmaassa. Nälkä- ja pakkaskuolemia ja välttämättömyystarvikkeiden pulaa sisältävään totuuteen palaaminen ei ole erityisen kivaa, mutta sellaista se on
Satiiri ja teräs
18/02/12 09:00
Viikolla julkaistiin Jorma Elorannan (ex-Metso) väsäämä paperi Suomen strategiseksi ohjelmaksi investointien houkuttelemiseksi.
Analyysiosa lienee varsin kiistattomasti totta. Suomi velkaantuu kun valtiontalouden lisäksi kaikki mahdolliset taseet ovat miinuksella. Suomen vienti yskii ja uusia vientiyrityksiä ei juurikaan näytä syntyvän. Suomalaiset investoivat ulkomaille ja ulkomaiset eivät investoi Suomeen.
Tälle pitäisi tehdä jotakin, mutta mitä? Eloranta ehdottaa muutamia infrastruktuurihankkeita.
Ne voitaneen toteuttaa jos siltä tuntuu, mutta ne eivät tule ongelmaa ratkaisemaan. Ydinongelma on se, että Suomelta puuttuu täysin tarina siitä, missä suomalaiset ovat hyviä.
Joissain maissa on tarina. Sveitsiläiset ovat mukamas hyviä tekemään laatukamaa kalliilla. Eivät he siinä sen parempia ole kuin kukaan muukaan, joka myy niin korkeakatteisia tuotteita, että valmistusprosessia ei tarvitse pahemmin kustannusoptimoida, mutta koska uskotaan, että sveitsiläiset tuotteet ovat laadukkaita, niitä voidaan tehdä tuon maan kalliilla kustannustasolla.
Saksalaisillakin on tarinansa raskaassa teollisuudessa. Saksalainen auto on olevinaan parempi kuin muunmaalainen, koska ahkerat ja tunnolliset saksalaiset kokoavat tämäntyyppistä tavaraa taitavasti. Tosiasiassa autotehtaat ovat täynnä turkkilaisia, jotka pistävät itäeurooppalaisten alihankkijoiden tuottamia osia liukuhihnalla kasaan ja yksikään saksalainen ei käy prosessia lähelläkään, mutta mitäpä siitä kun kauppa käy.
Kiinalla on oma tarinansa siitä, että ne tekevät mitä hyvänsä nopeasti ja halvalla. Amerikkalaisilla on tarina siitä, että ovat innovatiivisia. Pienistä maista Arabiemiraatit on panostanut kuvaansa siitä, että arabimaiden bisnes kannattaa tehdä sivistyneesti juuri siellä eikä jossain rajantakaisessa barbariassa ja diktatuurissa, vaikka maa ei oleellisesti poikkea naapureistaan muuten kuin ostarien määrässä.
Suomen tarina on hieman hukassa. Ensin oltiin metsä- ja savupiipputeollisuusvaltio, jonka jälkeen kännykäntekovaltio. Nyt metsäteollisuus on lähtenyt ja kännykänteko on juuri lähdössä. Molemmat tarinat olivat sinänsä hetken hyviä, sillä metsäteollisuus toi mukanaan siihen liittyvää bisnestä aivan kuten kännykkäteollisuus toi mukanaan sitä tukevaa bisnestä ja sen spin offeja. Biotekniikkaa on yritetty työntää narulla eteenpäin jossain maakunnissa, mutta ei siitä tunnu mitään tulevan, sillä kilpailu on kovaa.
Näistä asioista voisin päätellä, että Suomen tarina ei mitenkään voi syntyä eikä sitä kannata synnyttää yksittäisen tuoteperheen ympärille. Vuosikymmeniä tai vuosisatoja kantavat tarinat ovat yleisiä, mutta toimialat menevät ja tulevat. Tämän oivaltaminen on kaiken julkishallinnollisen puuhastelun keskiössä, sillä niin kauan kuin kuvitellaan vain tarvittavan “uusi Nokia” tai joku toimiala jatkamaan mobiilibisneksen perinteitä, kyse on tekohengityksestä. Kun näiden kylkeen laitetaan kepulaismafian lobbauksen tuotokset puhdas luonto, maailman puhtain ruoka ja elinvoimaiset maakunnat, tuloksena ei mitenkään voi olla muuta kuin tykinruokaa satiirille.
Entinen teollisuuspomo ei myöskään pääse juovistaan. Hänen keinovalikoimassaan on tuttua tavaraa. Yritysten verojen alentaminen ja tuotekehitykseen käytettyjen rahojen verovähennysten kasvattaminen. Kun yritysveroa maksetaan jo nyt voitosta eikä liikevaihdosta ja tuotekehitysmenot voi vähentää kokonaisuudessaan kuluina, en aivan tarkkaan ottaen ymmärrä, miten nollaa pienempi vero voisi olla asiassa mahdollinen, mutta ilmeisesti jonkun loikan kautta halutaan vähentää muitakin veroja.
Tämä on melko kestämätön tie. Pistemäiset verohelpotukset ovat tulilinjalla joskus. Verotusasiassa ei tarvita kuin käytäntö, joka koodataan niin syvälle johonkin, ettei jokaisella hallituksella ole intoa muuttaa sitä päälaelleen. Päätetään kerran, miten yritysten tulosta verotetaan ja miten osinkoja verotetaan ja sitten pysytään tässä mallissa eikä vaihdella sitä muutaman vuoden välein. Suomi ei voi olla yrityksille veroparatiisi, sillä niitä kyllä maailmasta löytyy. Ei haittaisi, jos julkisen sektorin saisi trimmattua sellaiseen kuntoon, että Suomeen saisi hieman matalamman veroprosentin yrityksille kuin naapurustossa, mutta tämä ei ole kovin tärkeää.
Tärkeämpää on se, että yritysten tulosta tekevät työntekijät eivät ole riistoverotettuja, sillä jos he ovat, heillä ei ole
varaa toimia yrityksen tuotteiden asiakkaina ja koekaniineina. Kun julkistalous trimmataan joko vapaaehtoisesti nyt tai pakolla kolmen vuoden päästä ja joskus pää saadaan taas pinnalle, veronalennusvara pitää käyttää palkkatuloihin eikä yritysveroihin tai pääomatuloihin. Tehdään Suomessa mitä vain, se vaatii myös ulkomaisia asiantuntijoita, ja jos heitä ei saada houkuteltua maahan, jossa ostovoima on tasolla, josta mikä hyvänsä kehitysmaa voisi olla ylpeä, törmätään ongelmiin.
Ei. Eloranta tunnistaa ongelman oikein, mutta sitä ei ratkaise yritysten verojen keventäminen. Yritysveroissa voisi miettiä vielä yhden kertarysäysuudistuksen, jossa katsottaisiin koko potti niin, että yrityksen ei tarvitse maksaa veroa sellaisesta voitosta, jonka se jättää omaksi pääomaksi tulevia investointeja varten. Se, miten tämä tehdään valtion kannalta melko kustannusneutraalisti, ei kuulu erityisasiantuntemukseni piiriin. Tämäntyyppinen asia ei ole varsinaisesti verohelpotus, mutta se saattaisi parantaa yritysten vakavaraisuutta ja mahdollisuutta tuotekehittää ja investoida ilman ulkopuolisia sijoittajia ja ylipäätään lisäisi ehkä hieman pitkäjänteisyyttä yritysten johtamisessa kun kaikkea ei kannata automaattisesti putsata osinkoina ulos lähinnä siksi, että kuvitellaan ensi vuonna taas verojen hieman kiristyvän.
Suomella on oikeastaan kaksi ongelmaa, jotka osin liittyvät yhteen mutta pääosin eivät. Toinen on se, että kaikennäköiset taseet pitäisi saada balanssiin, eli Suomessa pitäisi tehdä lisää vientiin kelpaavia juttuja. Toinen on se, miten saataisiin suomalaiset vähän koulutetut töihin, eli miten saataisiin Suomeen sellaista valmistavaa teollisuutta, jota voisi tehdä sellainenkin henkilö, joka ei ole erityisen innovatiivinen, kielitaitoinen ja esiintymistaitoinen asiakaspalvelija.
Suomen tarinan pitäisi jotenkin nivoa nämä yhteen. Sitä en minä osaa tehdä, muttei osannut Elorantakaan.
Jos itse lähtisin keksimään Suomelle tarinaa, tekisin sen hullujen keksintöjen ympärille. Suomalaisissa pienissä yrityksissä keksitään runsaasti älyttömiä asioita, jotka hieman tarkemmin tutkittuna eivät olekaan niin kovin älyttömiä. Isommissakin yrityksissä tavattiin tehdä niin, mutta pavunlaskijat kaappasivat niissä vallan ajat sitten ja nyt vain ollaan säästökuurilla. Tämä säästökuuri pitää saada poikki, mutta sitä ei voi kukaan erityisesti määrätä vaan sen pitää tulla osana suurempaa kulttuurimuutosta.
Suomalainen työelämä valkokaulustyössä on luonteeltaan sellainen, että hulluja keksintöjä voi syntyä. Mikromanagerointi ei ole vallannut täydellisesti yrityksiä ja yrityksistä huolimatta kaikennäköiset kirjainlyhennemetodit ovat rantautuneet huonosti. Suomalainen työntekijä eroaa jo lähimmistä naapureista siinä, että hän useimmiten katsoo muutakin kuin omaa pientä mutterinkääntämislokeroaan ja tämä tuottaa ideoita. Valtaosa ideoista ei ole hyviä, mutta hyvät pitäisi kyetä seulomaan esiin.
Jonkun tilaston mukaan Suomessa on psykopaatteja ja kaikennäköisiä puolihulluja enemmän kuin muualla länsimaissa. Tunnen monia tällaisia, jotka ovat siitä huolimatta pärjänneet hyvin joko pienissä tai suurissa yrityksissä tai perustamalla omiaan. Nyt suomalaiset tuntuvat hyödyntävän geneettistä erityisasemaansa lähinnä autokuskien tuottamiseen, mutta veikkaan tämän olevan joku osa sitä, miksi suomalaisia ei yrityksissä edes yritetä latistaa ja litistää samalla tavoin kuin muualla Euroopassa tehdään. Ihmisille pitää jättää tilaa hengittää, sillä monet heistä suorastaan vaativat sitä.
Minä lähtisin rakentamaan Suomelle tarinaa siitä, että Suomessa syntyy hassuja asioita normaalin bisneksen sivutuotteena. Pistämällä Suomeen pystyyn rutiinityötäkin tekevän yksikön, se todennäköisesti poikii jotakin kaupaksi käyvää aivan vahingossa, jos se vain osataan pyydystää kun se esiin ilmaantuu. Tämän tarinan myynnissä onnistuminen toisi Suomeen kaikenlaista työtä, sillä silloin emme yrittäisi kilpailla jo kilpaillulla markkinalla.
Tässä tilanteessa Suomen ei tarvitsisi olla halvin kunhan se ei ole aivan sietämättömän paljon kalliimpi paikka kuin kilpailijansa. Jos Suomessa asiat syntyvät vain hieman kalliimmalla kuin kilpailijamaissa (verrokkiryhmänä länsimaat eikä Kiina), mutta kaupan päälle saisi muutaman uuden bisnesidean tai
bisneksen järkevöittämisidean vuodessa joko omaan käyttöönsä tai myyntiin, se voisi aivan hyvin tuoda Suomeen kaikennäköisiä tuotekehittämöitä ja myös valmistavaa teollisuutta.
Ei tällainen tarina kuitenkaan tyhjästä synny. Se on oikeastaan olemassa jo, mutta se pitäisi koota yksiin kansiin. Lisäksi pitäisi ryhtyä aktiivisesti sitä edistämään siten, että Suomessa ne ihmiset, jotka nyt ja tulevaisuudessa johtavat yrityksiä joko ylemmässä tai keskijohdossa, ymmärtäisivät tämän tarinan arvon ja ryhtyisivät aktiivisesti sitä työpaikoillaan toteuttamaan. Rahaa tämä ei juurikaan vaadi, ainoastaan muutoksen yrityskulttuuriin, ja muutos ei edes ole kovin suuri.
Tarinaa pitää tietysti myös markkinoida ja pitää huoli siitä, että Financial Times ja muut vastaavat aviisit kirjoittavat aika ajoin asiasta. Tämä olisi jonkun julkishallinnollisen voitelu- ja propagandaministeriön työsarkaa.
Julkishallinnollisesti asian ympärille voisi myös yrittää saada hieman konkretiaa keksimällä jonkun PD:ksi tarkoitetun metodiikan ideoiden pyydystämiseen ja jalostamiseen. Varmasti tällaisia on jo olemassa, mutta ne eivät ole kovin tunnettuja. Tässä kohtaa mielessäni on lähinnä PRINCE2 ja ITIL. Toinen on projektinhallintametodi ja toinen on IT-palvelunhallintamalli. Molempien tausta on Britannian julkisella sektorilla, jossa haluttiin parantaa projektien ja IT-palvelujen laatua kehysstandardilla. Kun nämä ovat julkisen sektorin tuotantoa ja sitä kautta PD:tä, niiden käytöstä tai ihmisten sertifioinnista ei tarvitse maksaa tuhottomia summia metodin keksineelle kapitalistille, mistä syystä ne ovat levinneet ympäri maailmaa.
Jos Suomessa tehtäisiin joku vastaava ideanhautomismetodi ja tehtäisiin kansallinen uskonto siitä eikä jostakin “Suomi elää metsästä” tai “biotekniikka on Suomen tulevaisuus” -tyyppisestä hokemasta, jotain varmasti alkaisi tapahtua ja julkisuutta saisi ilmaiseksi. En ole itse mikään metodinkehittäjä, mutta tuossa pitäisi olla lähtökohtana joku sellainen, että ideat tutkitaan ja sen sijaan, että ne nitistetään alkuunsa “ei sovi meille eikä ole oikein rahaakaan” -mentaliteetilla, ne tässä tilanteessa myytäisiin johonkin jos niille saataisiin kaupallinen arvo.
Joku muu on jo varmasti keksinyt tällaisen metodin, mutta se pitäisi minun mielestäni keksiä paremmin ja tehdä siitä Suomen tarinan kova ydin eikä siitä, että olemme maailman vähiten korruptoitunein maa.
Suomen tarinaa ja sen vaatimia keksintöjä pitäisi ryhtyä suunnittelemaan, mutta paremmin voimin kuin sitä on tähän saakka tehty. Sinne ei pitäisi ottaa yritysmaailman kovia nimiä, sillä tuosta suunnasta tuntuu tursuavan lähinnä veronalennusvaatimuksia. Suomen tarina ei synny pavunlaskennan ympärille ja verokeskustelu on ainoastaan rengin asemassa sitten kun visio ja tarina on olemassa, ja sitä tukevat veroratkaisut kuuluvat alemman tason visiireille ja muulle palveluskunnalle. Ammattiliittojakaan en mukaan ottaisi, sillä mukaan tulee liikaa menneen maailman väkeä, joka vain puolustaa saavutettuja etuja eikä katso eteenpäin. Tämä pitäisi tehdä varsin monialaisin voimin ottamalla mukaan ihmisiä, joilla ei ole painolastinaan vaikutusvaltaista taustaryhmää tai muuta uskottavuusongelmaa.
Ja Pekka Himaselle pitäisi antaa lähestymiskielto työryhmän kokouksiin.
Analyysiosa lienee varsin kiistattomasti totta. Suomi velkaantuu kun valtiontalouden lisäksi kaikki mahdolliset taseet ovat miinuksella. Suomen vienti yskii ja uusia vientiyrityksiä ei juurikaan näytä syntyvän. Suomalaiset investoivat ulkomaille ja ulkomaiset eivät investoi Suomeen.
Tälle pitäisi tehdä jotakin, mutta mitä? Eloranta ehdottaa muutamia infrastruktuurihankkeita.
Joissain maissa on tarina. Sveitsiläiset ovat mukamas hyviä tekemään laatukamaa kalliilla. Eivät he siinä sen parempia ole kuin kukaan muukaan, joka myy niin korkeakatteisia tuotteita, että valmistusprosessia ei tarvitse pahemmin kustannusoptimoida, mutta koska uskotaan, että sveitsiläiset tuotteet ovat laadukkaita, niitä voidaan tehdä tuon maan kalliilla kustannustasolla.
Saksalaisillakin on tarinansa raskaassa teollisuudessa. Saksalainen auto on olevinaan parempi kuin muunmaalainen, koska ahkerat ja tunnolliset saksalaiset kokoavat tämäntyyppistä tavaraa taitavasti. Tosiasiassa autotehtaat ovat täynnä turkkilaisia, jotka pistävät itäeurooppalaisten alihankkijoiden tuottamia osia liukuhihnalla kasaan ja yksikään saksalainen ei käy prosessia lähelläkään, mutta mitäpä siitä kun kauppa käy.
Kiinalla on oma tarinansa siitä, että ne tekevät mitä hyvänsä nopeasti ja halvalla. Amerikkalaisilla on tarina siitä, että ovat innovatiivisia. Pienistä maista Arabiemiraatit on panostanut kuvaansa siitä, että arabimaiden bisnes kannattaa tehdä sivistyneesti juuri siellä eikä jossain rajantakaisessa barbariassa ja diktatuurissa, vaikka maa ei oleellisesti poikkea naapureistaan muuten kuin ostarien määrässä.
Suomen tarina on hieman hukassa. Ensin oltiin metsä- ja savupiipputeollisuusvaltio, jonka jälkeen kännykäntekovaltio. Nyt metsäteollisuus on lähtenyt ja kännykänteko on juuri lähdössä. Molemmat tarinat olivat sinänsä hetken hyviä, sillä metsäteollisuus toi mukanaan siihen liittyvää bisnestä aivan kuten kännykkäteollisuus toi mukanaan sitä tukevaa bisnestä ja sen spin offeja. Biotekniikkaa on yritetty työntää narulla eteenpäin jossain maakunnissa, mutta ei siitä tunnu mitään tulevan, sillä kilpailu on kovaa.
Näistä asioista voisin päätellä, että Suomen tarina ei mitenkään voi syntyä eikä sitä kannata synnyttää yksittäisen tuoteperheen ympärille. Vuosikymmeniä tai vuosisatoja kantavat tarinat ovat yleisiä, mutta toimialat menevät ja tulevat. Tämän oivaltaminen on kaiken julkishallinnollisen puuhastelun keskiössä, sillä niin kauan kuin kuvitellaan vain tarvittavan “uusi Nokia” tai joku toimiala jatkamaan mobiilibisneksen perinteitä, kyse on tekohengityksestä. Kun näiden kylkeen laitetaan kepulaismafian lobbauksen tuotokset puhdas luonto, maailman puhtain ruoka ja elinvoimaiset maakunnat, tuloksena ei mitenkään voi olla muuta kuin tykinruokaa satiirille.
Entinen teollisuuspomo ei myöskään pääse juovistaan. Hänen keinovalikoimassaan on tuttua tavaraa. Yritysten verojen alentaminen ja tuotekehitykseen käytettyjen rahojen verovähennysten kasvattaminen. Kun yritysveroa maksetaan jo nyt voitosta eikä liikevaihdosta ja tuotekehitysmenot voi vähentää kokonaisuudessaan kuluina, en aivan tarkkaan ottaen ymmärrä, miten nollaa pienempi vero voisi olla asiassa mahdollinen, mutta ilmeisesti jonkun loikan kautta halutaan vähentää muitakin veroja.
Tämä on melko kestämätön tie. Pistemäiset verohelpotukset ovat tulilinjalla joskus. Verotusasiassa ei tarvita kuin käytäntö, joka koodataan niin syvälle johonkin, ettei jokaisella hallituksella ole intoa muuttaa sitä päälaelleen. Päätetään kerran, miten yritysten tulosta verotetaan ja miten osinkoja verotetaan ja sitten pysytään tässä mallissa eikä vaihdella sitä muutaman vuoden välein. Suomi ei voi olla yrityksille veroparatiisi, sillä niitä kyllä maailmasta löytyy. Ei haittaisi, jos julkisen sektorin saisi trimmattua sellaiseen kuntoon, että Suomeen saisi hieman matalamman veroprosentin yrityksille kuin naapurustossa, mutta tämä ei ole kovin tärkeää.
Tärkeämpää on se, että yritysten tulosta tekevät työntekijät eivät ole riistoverotettuja, sillä jos he ovat, heillä ei ole
Ei. Eloranta tunnistaa ongelman oikein, mutta sitä ei ratkaise yritysten verojen keventäminen. Yritysveroissa voisi miettiä vielä yhden kertarysäysuudistuksen, jossa katsottaisiin koko potti niin, että yrityksen ei tarvitse maksaa veroa sellaisesta voitosta, jonka se jättää omaksi pääomaksi tulevia investointeja varten. Se, miten tämä tehdään valtion kannalta melko kustannusneutraalisti, ei kuulu erityisasiantuntemukseni piiriin. Tämäntyyppinen asia ei ole varsinaisesti verohelpotus, mutta se saattaisi parantaa yritysten vakavaraisuutta ja mahdollisuutta tuotekehittää ja investoida ilman ulkopuolisia sijoittajia ja ylipäätään lisäisi ehkä hieman pitkäjänteisyyttä yritysten johtamisessa kun kaikkea ei kannata automaattisesti putsata osinkoina ulos lähinnä siksi, että kuvitellaan ensi vuonna taas verojen hieman kiristyvän.
Suomella on oikeastaan kaksi ongelmaa, jotka osin liittyvät yhteen mutta pääosin eivät. Toinen on se, että kaikennäköiset taseet pitäisi saada balanssiin, eli Suomessa pitäisi tehdä lisää vientiin kelpaavia juttuja. Toinen on se, miten saataisiin suomalaiset vähän koulutetut töihin, eli miten saataisiin Suomeen sellaista valmistavaa teollisuutta, jota voisi tehdä sellainenkin henkilö, joka ei ole erityisen innovatiivinen, kielitaitoinen ja esiintymistaitoinen asiakaspalvelija.
Suomen tarinan pitäisi jotenkin nivoa nämä yhteen. Sitä en minä osaa tehdä, muttei osannut Elorantakaan.
Jos itse lähtisin keksimään Suomelle tarinaa, tekisin sen hullujen keksintöjen ympärille. Suomalaisissa pienissä yrityksissä keksitään runsaasti älyttömiä asioita, jotka hieman tarkemmin tutkittuna eivät olekaan niin kovin älyttömiä. Isommissakin yrityksissä tavattiin tehdä niin, mutta pavunlaskijat kaappasivat niissä vallan ajat sitten ja nyt vain ollaan säästökuurilla. Tämä säästökuuri pitää saada poikki, mutta sitä ei voi kukaan erityisesti määrätä vaan sen pitää tulla osana suurempaa kulttuurimuutosta.
Suomalainen työelämä valkokaulustyössä on luonteeltaan sellainen, että hulluja keksintöjä voi syntyä. Mikromanagerointi ei ole vallannut täydellisesti yrityksiä ja yrityksistä huolimatta kaikennäköiset kirjainlyhennemetodit ovat rantautuneet huonosti. Suomalainen työntekijä eroaa jo lähimmistä naapureista siinä, että hän useimmiten katsoo muutakin kuin omaa pientä mutterinkääntämislokeroaan ja tämä tuottaa ideoita. Valtaosa ideoista ei ole hyviä, mutta hyvät pitäisi kyetä seulomaan esiin.
Jonkun tilaston mukaan Suomessa on psykopaatteja ja kaikennäköisiä puolihulluja enemmän kuin muualla länsimaissa. Tunnen monia tällaisia, jotka ovat siitä huolimatta pärjänneet hyvin joko pienissä tai suurissa yrityksissä tai perustamalla omiaan. Nyt suomalaiset tuntuvat hyödyntävän geneettistä erityisasemaansa lähinnä autokuskien tuottamiseen, mutta veikkaan tämän olevan joku osa sitä, miksi suomalaisia ei yrityksissä edes yritetä latistaa ja litistää samalla tavoin kuin muualla Euroopassa tehdään. Ihmisille pitää jättää tilaa hengittää, sillä monet heistä suorastaan vaativat sitä.
Minä lähtisin rakentamaan Suomelle tarinaa siitä, että Suomessa syntyy hassuja asioita normaalin bisneksen sivutuotteena. Pistämällä Suomeen pystyyn rutiinityötäkin tekevän yksikön, se todennäköisesti poikii jotakin kaupaksi käyvää aivan vahingossa, jos se vain osataan pyydystää kun se esiin ilmaantuu. Tämän tarinan myynnissä onnistuminen toisi Suomeen kaikenlaista työtä, sillä silloin emme yrittäisi kilpailla jo kilpaillulla markkinalla.
Tässä tilanteessa Suomen ei tarvitsisi olla halvin kunhan se ei ole aivan sietämättömän paljon kalliimpi paikka kuin kilpailijansa. Jos Suomessa asiat syntyvät vain hieman kalliimmalla kuin kilpailijamaissa (verrokkiryhmänä länsimaat eikä Kiina), mutta kaupan päälle saisi muutaman uuden bisnesidean tai
Ei tällainen tarina kuitenkaan tyhjästä synny. Se on oikeastaan olemassa jo, mutta se pitäisi koota yksiin kansiin. Lisäksi pitäisi ryhtyä aktiivisesti sitä edistämään siten, että Suomessa ne ihmiset, jotka nyt ja tulevaisuudessa johtavat yrityksiä joko ylemmässä tai keskijohdossa, ymmärtäisivät tämän tarinan arvon ja ryhtyisivät aktiivisesti sitä työpaikoillaan toteuttamaan. Rahaa tämä ei juurikaan vaadi, ainoastaan muutoksen yrityskulttuuriin, ja muutos ei edes ole kovin suuri.
Tarinaa pitää tietysti myös markkinoida ja pitää huoli siitä, että Financial Times ja muut vastaavat aviisit kirjoittavat aika ajoin asiasta. Tämä olisi jonkun julkishallinnollisen voitelu- ja propagandaministeriön työsarkaa.
Julkishallinnollisesti asian ympärille voisi myös yrittää saada hieman konkretiaa keksimällä jonkun PD:ksi tarkoitetun metodiikan ideoiden pyydystämiseen ja jalostamiseen. Varmasti tällaisia on jo olemassa, mutta ne eivät ole kovin tunnettuja. Tässä kohtaa mielessäni on lähinnä PRINCE2 ja ITIL. Toinen on projektinhallintametodi ja toinen on IT-palvelunhallintamalli. Molempien tausta on Britannian julkisella sektorilla, jossa haluttiin parantaa projektien ja IT-palvelujen laatua kehysstandardilla. Kun nämä ovat julkisen sektorin tuotantoa ja sitä kautta PD:tä, niiden käytöstä tai ihmisten sertifioinnista ei tarvitse maksaa tuhottomia summia metodin keksineelle kapitalistille, mistä syystä ne ovat levinneet ympäri maailmaa.
Jos Suomessa tehtäisiin joku vastaava ideanhautomismetodi ja tehtäisiin kansallinen uskonto siitä eikä jostakin “Suomi elää metsästä” tai “biotekniikka on Suomen tulevaisuus” -tyyppisestä hokemasta, jotain varmasti alkaisi tapahtua ja julkisuutta saisi ilmaiseksi. En ole itse mikään metodinkehittäjä, mutta tuossa pitäisi olla lähtökohtana joku sellainen, että ideat tutkitaan ja sen sijaan, että ne nitistetään alkuunsa “ei sovi meille eikä ole oikein rahaakaan” -mentaliteetilla, ne tässä tilanteessa myytäisiin johonkin jos niille saataisiin kaupallinen arvo.
Joku muu on jo varmasti keksinyt tällaisen metodin, mutta se pitäisi minun mielestäni keksiä paremmin ja tehdä siitä Suomen tarinan kova ydin eikä siitä, että olemme maailman vähiten korruptoitunein maa.
Suomen tarinaa ja sen vaatimia keksintöjä pitäisi ryhtyä suunnittelemaan, mutta paremmin voimin kuin sitä on tähän saakka tehty. Sinne ei pitäisi ottaa yritysmaailman kovia nimiä, sillä tuosta suunnasta tuntuu tursuavan lähinnä veronalennusvaatimuksia. Suomen tarina ei synny pavunlaskennan ympärille ja verokeskustelu on ainoastaan rengin asemassa sitten kun visio ja tarina on olemassa, ja sitä tukevat veroratkaisut kuuluvat alemman tason visiireille ja muulle palveluskunnalle. Ammattiliittojakaan en mukaan ottaisi, sillä mukaan tulee liikaa menneen maailman väkeä, joka vain puolustaa saavutettuja etuja eikä katso eteenpäin. Tämä pitäisi tehdä varsin monialaisin voimin ottamalla mukaan ihmisiä, joilla ei ole painolastinaan vaikutusvaltaista taustaryhmää tai muuta uskottavuusongelmaa.
Ja Pekka Himaselle pitäisi antaa lähestymiskielto työryhmän kokouksiin.
Persaukisten valtakunta
13/02/12 18:12
Moni näyttää linkittäneen sinne tänne kuvatuksen taloussanomien sivuilta. Siellä kerrotaan, kuinka suomalainen on ostovoimaltaan joko melkein Länsi-Euroopan pahnanpohjimmain jos on keskituloinen tai täysin pahnanpohjimmainen jos on paremmin pärjäävä.
Ennen kuin käsittelen asiaa sen koommin, on tietysti syytä kiinnittää huomiota sekä siihen, ettemme tiedä tutkimuksen metodiikkaa sekä siihen, että käppyrät näyttäisivät olevan peräisin jostain Akavan julkaisusta. Lisäksi on syytä todeta, ettei asia ole yksinkertainen vaan ainoastaan suuntaa antava. Aivan esimerkinomaisesti terveydenhoito- tai koulutus. Esimerkiksi Sveitsissä ei terveydenhoitomenoja peritä veroissa vaan pakollisena vakuutusmaksuna. Miten tämä on käsitelty? Onko tuo vakuutus otettu pois nettoansioista vai ei?
Toisaalta taas Britanniassa asumis- ja koulutusmenot ovat toisiinsa sidoksissa oleva yhtälö. Suomessa melkeinpä missä vain voi laittaa lapsensa siihen peruskouluun, joka lähimpänä on, ja hänestä tulee silti kelpo lukiolainen ja lopulta yhteiskunnan selkärankana toimiva diplomi-insinööri.
Myös Britanniassa on julkinen koululaitos, mutta luokkayhteiskunnassa on paljon tärkeämpi asia kuin Suomessa, mitä koulua on käynyt. Paremmissa kouluissa opetetaan puhumaan oikealla aksentilla ja sillä aukeaa ovia moniin sellaisiin paikkoihin, jotka pysyvät suljettuina niiltä, jotka ovat hommanneet sinänsä samanarvoisessa koulutusputkessa samantasoisen tutkinnon. Jos asuinalue on halpa, se tietää yksityiskoulua lapsille. Jos asuinalue on kallis, asuminen maksaa enemmän, mutta julkinen koulu on hyvä. Otetaanko tämä jotenkin huomioon? Ei varmastikaan.
Tulokset eivät siis ole jumalan sanaa, mutta kyllähän tuo suuntaa antaa. Sveitsiläisen vakuutus ei muuta asiaa miksikään ja Suomessa on merkkejä koulujen ja asuinalueiden eriytymisen käynnistymisestä. Ei muuta suurensuuria tämäkään.
Otan siis tulokset suuntaa antavina mutta oikeansuuntaisina ja keskityn erityisesti asiantuntijoihin ja keskijohtoon, jossa Suomi jää jumboksi.
Kun kyse on ostovoimavertailusta, asiaan vaikuttaa oleellisesti kolme parametria: bruttopalkan taso, nettopalkan taso (=tuloverojen taso) ja kustannustaso sisältäen kulutusverot. Suomella menee huonosti kaikissa kategorioissa.
Rutiinityöläisen ja asiantuntijan palkkaero on Suomessa varsin vaatimaton. Bruttopalkan tasolla asiantuntija ei todennäköisesti tienaa edes kaksinkertaisesti sitä, mitä rutiinityötä tekevä tienaa, nettopalkassa ero on paljon pienempi. Suomalainen palkkahaitari on varsin hassunkurisessa asennossa. Se on melkein kurtussa yhdestä kohtaa ja venytetty vasta aivan viimeisestä taitteesta. Suurten yritysten aivan terävin kärki tienaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä palkkoja, mutta koska näitä ihmisiä on muutama kymmenen tai korkeintaan muutama sata, heidät voidaan epäkiinnostavina sivuuttaa.
Kaikki muut ovat Suomessa jäykkien hallinto-osastollisten palkkataulukoiden ja korporatiivisten säästöohjelmien kynsissä. Säästökuuria on kestänyt nyt kohta kymmenen vuotta ja siitä on tullut firmoissa elämäntapa. Palkat nousevat laiskasti jos ollenkaan ja palkankorotukset eivät kata edes peruselämisinflaatiota, joka huitelee jossain viiden ja kymmenen prosentin välimaastossa. Palkkarakenne ei useinkaan perustu henkilökohtaisiin ansioihin vaan gaussin käyriin.
Palkankorotuksia antavalle johtajalle sanellaan hallinto-osastolta, että osaston palkat saavat nousta keskimäärin kaksi prosenttia hyvänä vuonna ja puoli prosenttia huonona. Kun harva pitää osastoillaan toivottomia luusereita, on varsin vaikeaa antaa 10% palkankorotuksia niitä ansaitseville. Lopulta kaikki saavat tuon 2% ja kaikkien jälkeenjääneisyys muita maita vastaan kasvaa.
Tämä on toisaalta myös johtamisen ongelma. Vaikka osastolla ei olisi luusereita, on siellä silti hyviä ja tosi hyviä. Antamalla hyville nollan ja tosi hyville 10%, saadaan korjattua tosi hyvien palkkakuoppaa, mutta hyvät leipääntyvät ja lähtevät lätkimään. Tämä toisaalta pistäisi hyvää työvoimaa kiertoon kilpailuttamaan työnantajia nykyistä enemmän, mikä saattaisi osaltaan vaikuttaa palkkoihin. Kun nyt johtamistyössä suositaan sosiaalidemokraattisen tasapäistävää lähestymistapaa, saadaan tympeän sosiaalidemokraattinen lopputulos. Voi olla, että tämä on hyvä. Voi olla ettei ole.
Vaikka palkankorotusvara olisi periaatteessa rajaton, törmätään kulttuurillisiin ongelmiin, sillä harvassa firmassa alainen
saa tienata enemmän kuin esimiehensä. Perushallintoa hoitava keskijohtaja on lopulta paljon helpommi korvattava henkilö kuin hänen paras asiantuntija-alaisensa, mutta koska jälkimmäiselle ei saa maksaa enemmän kuin ensimmäiselle, jolle puolestaan ei saa maksaa enempää kuin hänen melko helposti korvattavalle rutiiniesimiehelleenkään, rutiinityötä tekevän keskijohdon palkkarakenne asettaa lasikaton asiantuntijoille. Ratkaisu tähän olisi joko rikkoa lasikatto tai pöyhiä korporaation rakenteita ja päätöksentekomalleja niin, että keskijohdolla olisi oikeasti sekä valtaa että vastuuta, jolloin tehtävä muuttuisi rutiiniluontoisesta taksikuittien hyväksyjästä suurempia visioita sisältäväksi tehtäväksi ja siitä voitaisiin maksaa enemmän niille, jotka siinä hyviä ovat.
Tuloverot on käsitelty moneen kertaan, enkä viitsi niistä enää tässä suuresti puhua. Tuloverojen ongelma Suomessa tosin on tunnistettu hieman väärin. Jyrkkää progressiota ja korkeinta mahdollista tuloveroprosenttia syytetään, mutta ongelma on oikeastaan siinä, missä kohtaa tämä iskee. Jyrkässä progressiossa ei ole mitään vikaa, jos se verottaa jyrkästi yli puolen miljoonan kuukausiansioita. Mutta koska se verottaa jyrkästi yli kolmen ja puolen tonnin kuukausiansioita, törmätään ongelmiin kun palkankorotuksista poistuu sivukulujen ja verojen takia valtaosa kankkulan kaivoon. Suomalaisen veropropagandan kova ydin on siinä, että progressiivinen vero on oikeudenmukainen, koska se ottaa rikkailta enemmän. Tämä potaska on uponnut otolliseen maaperään ja valtaosa uskoo näin olevan, vaikka suurin kärsijä on keskituloinen.
Suurin ongelma taitaa kuitenkin olla kustannustasossa, joka ei vastaa nettopalkkatasoa. Portugalissa palkkataso ei todennäköisesti ole Suomea kovempi, mutta koska kustannustaso on sopeutunut tulotasoon, portugalilaisen ostovoima on suomalaista suurempi. Sveitsissä kustannustaso on korkea mutta niin on nettopalkkatasokin, ja se riittää kompensoimaan hyvin korkeita hintoja, ja lisäksi Sveitsistä on varsin helppoa monista paikoista mennä tekemään ainakin joitain ostoksia naapurimaihin.
Suomessa yhdistyy portugalilainen palkkataso sveitsiläiseen hintatasoon ja tulos on karmea. Huomaamme, että sama tauti vaivaa kaikkia sosiaalidemokraattisia pohjoismaita, jotka pitävät perää tässä vertailussa. Mistä tämä oikein johtuu?
Tätä asiaa pitäisi selvittää enemmän. Yleensä se kuitataan veroilla ja keskusliikemafialla, mutta onko tämä koko totuus? Todennäköisesti kyseessä on iso osa totuutta, mutta muitakin selityksiä löytyy. Asumisen hinta on yksi tärkeä tekijä. Tekemällä tonttimaasta niukkuushyödykkeen panttaamalla joukkoliikenneinvestointeja ja antamalla rakennusliikkeille täydet valtuudet riistää kuinka paljon tahansa, asumisesta maksetaan pääkaupunkiseudulla lähes Lontoon hintoja. Tämä on täysin kotikutoinen ongelma, joka liippaa enemmän korruption kuin verotuksen suuntaan. Kyseessä ei ole edes mikään salaisuus, mutta aivan riippumatta siitä, mikä puolue Suomessa on vallassa, se kieltäytyy tekemästä tälle asialle mitään.
Toinen ongelma on työelämään pesiytynyt tasapäisyys, joka liittyy tuohon asiantuntijan ja rutiinityöläisen palkkaeroon ja verokiilaan. Suomalaisella on niukasti rahaa ostaa toisen suomalaisen työtä ja kun melkein kaikissa asioissa jonkun verran työtä hintaan sisältyy, hinnat ovat tulotasoon verrattuna korkeat ja kun tuloista poistaa kalliin asumisen, kalliin ruuan ja kalliit liikkumismenot (=auto ja bensaa), ongelma kasvaa.
Lisäksi epäilen kyseessä olevan myös kulttuurillisen seikan. Sosiaalidemokratiaan kasvatetut ihmiset Pohjoismaissa eivät oikeastaan edes vaadi paljon parempaa. Valtio hoitaa kaiken ja ihmisten kuuluu jurputtaa hiljaisesti mutta olla kuitenkin tyytyväisiä. Ei edes ajatella, että pitäisi olla varaa enempään, sillä enempi kuluttaminen olisi pröystäilevää ja herraskaista, mikä ei sovi tasapäiseen yhteiskuntamalliin ensinkään. Korkeita hintoja pidetään lähes kunnia-asiana, sillä se ikään kuin kertoo, kuinka hyvin meillä menee. Tämä “mittari” oli jotenkin järkevä suljetun talouden aikaan, mutta avoimessa taloudessa menetämme runsaasti bisnestä muille olemalla täydellisen hintakilpailukyvyttömiä.
Pitäisiköhän viimein tehdä se julkistalouden täysremontti? Firmojen ravisteleminen toimimaan paremmin ja maksamaan parempia palkkoja on hankalampaa. Siihen ei kannata kannustaa niin kauan kuin verokiila on se mikä on, mutta sitten kun julkistalous on rempattu ja verotus järkevällä tasolla, ehdotan, että jokaiselle työpaikkaa vaihtavalle annetaan vuodeksi joku veroporkkana. Kun hyvät työntekijät motivoidaan aktiivisesti kilpailuttamaan työnantajia, se pakottaa ehkä viimein työnantajat lopettamaan ikuisen säästökuurinsa mikäli eivät halua suurta työvoiman vaihtuvuutta.
Se, että suomalaiset firmat ryhtyvät taas investoimaan ja innovoimaan säästämisen sijaan, maksaa nuo veronalennukset takaisin moninkertaisesti varsin rivakalla aikataululla.
Ennen kuin käsittelen asiaa sen koommin, on tietysti syytä kiinnittää huomiota sekä siihen, ettemme tiedä tutkimuksen metodiikkaa sekä siihen, että käppyrät näyttäisivät olevan peräisin jostain Akavan julkaisusta. Lisäksi on syytä todeta, ettei asia ole yksinkertainen vaan ainoastaan suuntaa antava. Aivan esimerkinomaisesti terveydenhoito- tai koulutus. Esimerkiksi Sveitsissä ei terveydenhoitomenoja peritä veroissa vaan pakollisena vakuutusmaksuna. Miten tämä on käsitelty? Onko tuo vakuutus otettu pois nettoansioista vai ei?
Toisaalta taas Britanniassa asumis- ja koulutusmenot ovat toisiinsa sidoksissa oleva yhtälö. Suomessa melkeinpä missä vain voi laittaa lapsensa siihen peruskouluun, joka lähimpänä on, ja hänestä tulee silti kelpo lukiolainen ja lopulta yhteiskunnan selkärankana toimiva diplomi-insinööri.
Tulokset eivät siis ole jumalan sanaa, mutta kyllähän tuo suuntaa antaa. Sveitsiläisen vakuutus ei muuta asiaa miksikään ja Suomessa on merkkejä koulujen ja asuinalueiden eriytymisen käynnistymisestä. Ei muuta suurensuuria tämäkään.
Otan siis tulokset suuntaa antavina mutta oikeansuuntaisina ja keskityn erityisesti asiantuntijoihin ja keskijohtoon, jossa Suomi jää jumboksi.
Kun kyse on ostovoimavertailusta, asiaan vaikuttaa oleellisesti kolme parametria: bruttopalkan taso, nettopalkan taso (=tuloverojen taso) ja kustannustaso sisältäen kulutusverot. Suomella menee huonosti kaikissa kategorioissa.
Rutiinityöläisen ja asiantuntijan palkkaero on Suomessa varsin vaatimaton. Bruttopalkan tasolla asiantuntija ei todennäköisesti tienaa edes kaksinkertaisesti sitä, mitä rutiinityötä tekevä tienaa, nettopalkassa ero on paljon pienempi. Suomalainen palkkahaitari on varsin hassunkurisessa asennossa. Se on melkein kurtussa yhdestä kohtaa ja venytetty vasta aivan viimeisestä taitteesta. Suurten yritysten aivan terävin kärki tienaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä palkkoja, mutta koska näitä ihmisiä on muutama kymmenen tai korkeintaan muutama sata, heidät voidaan epäkiinnostavina sivuuttaa.
Kaikki muut ovat Suomessa jäykkien hallinto-osastollisten palkkataulukoiden ja korporatiivisten säästöohjelmien kynsissä. Säästökuuria on kestänyt nyt kohta kymmenen vuotta ja siitä on tullut firmoissa elämäntapa. Palkat nousevat laiskasti jos ollenkaan ja palkankorotukset eivät kata edes peruselämisinflaatiota, joka huitelee jossain viiden ja kymmenen prosentin välimaastossa. Palkkarakenne ei useinkaan perustu henkilökohtaisiin ansioihin vaan gaussin käyriin.
Palkankorotuksia antavalle johtajalle sanellaan hallinto-osastolta, että osaston palkat saavat nousta keskimäärin kaksi prosenttia hyvänä vuonna ja puoli prosenttia huonona. Kun harva pitää osastoillaan toivottomia luusereita, on varsin vaikeaa antaa 10% palkankorotuksia niitä ansaitseville. Lopulta kaikki saavat tuon 2% ja kaikkien jälkeenjääneisyys muita maita vastaan kasvaa.
Tämä on toisaalta myös johtamisen ongelma. Vaikka osastolla ei olisi luusereita, on siellä silti hyviä ja tosi hyviä. Antamalla hyville nollan ja tosi hyville 10%, saadaan korjattua tosi hyvien palkkakuoppaa, mutta hyvät leipääntyvät ja lähtevät lätkimään. Tämä toisaalta pistäisi hyvää työvoimaa kiertoon kilpailuttamaan työnantajia nykyistä enemmän, mikä saattaisi osaltaan vaikuttaa palkkoihin. Kun nyt johtamistyössä suositaan sosiaalidemokraattisen tasapäistävää lähestymistapaa, saadaan tympeän sosiaalidemokraattinen lopputulos. Voi olla, että tämä on hyvä. Voi olla ettei ole.
Vaikka palkankorotusvara olisi periaatteessa rajaton, törmätään kulttuurillisiin ongelmiin, sillä harvassa firmassa alainen
Tuloverot on käsitelty moneen kertaan, enkä viitsi niistä enää tässä suuresti puhua. Tuloverojen ongelma Suomessa tosin on tunnistettu hieman väärin. Jyrkkää progressiota ja korkeinta mahdollista tuloveroprosenttia syytetään, mutta ongelma on oikeastaan siinä, missä kohtaa tämä iskee. Jyrkässä progressiossa ei ole mitään vikaa, jos se verottaa jyrkästi yli puolen miljoonan kuukausiansioita. Mutta koska se verottaa jyrkästi yli kolmen ja puolen tonnin kuukausiansioita, törmätään ongelmiin kun palkankorotuksista poistuu sivukulujen ja verojen takia valtaosa kankkulan kaivoon. Suomalaisen veropropagandan kova ydin on siinä, että progressiivinen vero on oikeudenmukainen, koska se ottaa rikkailta enemmän. Tämä potaska on uponnut otolliseen maaperään ja valtaosa uskoo näin olevan, vaikka suurin kärsijä on keskituloinen.
Suurin ongelma taitaa kuitenkin olla kustannustasossa, joka ei vastaa nettopalkkatasoa. Portugalissa palkkataso ei todennäköisesti ole Suomea kovempi, mutta koska kustannustaso on sopeutunut tulotasoon, portugalilaisen ostovoima on suomalaista suurempi. Sveitsissä kustannustaso on korkea mutta niin on nettopalkkatasokin, ja se riittää kompensoimaan hyvin korkeita hintoja, ja lisäksi Sveitsistä on varsin helppoa monista paikoista mennä tekemään ainakin joitain ostoksia naapurimaihin.
Suomessa yhdistyy portugalilainen palkkataso sveitsiläiseen hintatasoon ja tulos on karmea. Huomaamme, että sama tauti vaivaa kaikkia sosiaalidemokraattisia pohjoismaita, jotka pitävät perää tässä vertailussa. Mistä tämä oikein johtuu?
Tätä asiaa pitäisi selvittää enemmän. Yleensä se kuitataan veroilla ja keskusliikemafialla, mutta onko tämä koko totuus? Todennäköisesti kyseessä on iso osa totuutta, mutta muitakin selityksiä löytyy. Asumisen hinta on yksi tärkeä tekijä. Tekemällä tonttimaasta niukkuushyödykkeen panttaamalla joukkoliikenneinvestointeja ja antamalla rakennusliikkeille täydet valtuudet riistää kuinka paljon tahansa, asumisesta maksetaan pääkaupunkiseudulla lähes Lontoon hintoja. Tämä on täysin kotikutoinen ongelma, joka liippaa enemmän korruption kuin verotuksen suuntaan. Kyseessä ei ole edes mikään salaisuus, mutta aivan riippumatta siitä, mikä puolue Suomessa on vallassa, se kieltäytyy tekemästä tälle asialle mitään.
Toinen ongelma on työelämään pesiytynyt tasapäisyys, joka liittyy tuohon asiantuntijan ja rutiinityöläisen palkkaeroon ja verokiilaan. Suomalaisella on niukasti rahaa ostaa toisen suomalaisen työtä ja kun melkein kaikissa asioissa jonkun verran työtä hintaan sisältyy, hinnat ovat tulotasoon verrattuna korkeat ja kun tuloista poistaa kalliin asumisen, kalliin ruuan ja kalliit liikkumismenot (=auto ja bensaa), ongelma kasvaa.
Lisäksi epäilen kyseessä olevan myös kulttuurillisen seikan. Sosiaalidemokratiaan kasvatetut ihmiset Pohjoismaissa eivät oikeastaan edes vaadi paljon parempaa. Valtio hoitaa kaiken ja ihmisten kuuluu jurputtaa hiljaisesti mutta olla kuitenkin tyytyväisiä. Ei edes ajatella, että pitäisi olla varaa enempään, sillä enempi kuluttaminen olisi pröystäilevää ja herraskaista, mikä ei sovi tasapäiseen yhteiskuntamalliin ensinkään. Korkeita hintoja pidetään lähes kunnia-asiana, sillä se ikään kuin kertoo, kuinka hyvin meillä menee. Tämä “mittari” oli jotenkin järkevä suljetun talouden aikaan, mutta avoimessa taloudessa menetämme runsaasti bisnestä muille olemalla täydellisen hintakilpailukyvyttömiä.
Pitäisiköhän viimein tehdä se julkistalouden täysremontti? Firmojen ravisteleminen toimimaan paremmin ja maksamaan parempia palkkoja on hankalampaa. Siihen ei kannata kannustaa niin kauan kuin verokiila on se mikä on, mutta sitten kun julkistalous on rempattu ja verotus järkevällä tasolla, ehdotan, että jokaiselle työpaikkaa vaihtavalle annetaan vuodeksi joku veroporkkana. Kun hyvät työntekijät motivoidaan aktiivisesti kilpailuttamaan työnantajia, se pakottaa ehkä viimein työnantajat lopettamaan ikuisen säästökuurinsa mikäli eivät halua suurta työvoiman vaihtuvuutta.
Se, että suomalaiset firmat ryhtyvät taas investoimaan ja innovoimaan säästämisen sijaan, maksaa nuo veronalennukset takaisin moninkertaisesti varsin rivakalla aikataululla.
Miksi duunari äänestää Kokoomusta?
08/02/12 19:03
Vaalituloksen selvittyä näin Facebookissa tällaisenkin kysymyksen Haaviston tukijaksi ilmoittautuneen sivulla ja parissa muussakin paikassa.
Näissä ihmeteltiin sitä, miksi palkansaaja äänestää Kokoomusta, vaikka Kokoomus on suurpääoman renki eikä työläisen asialla ensinkään. Minä vastaan kaikkien Suomen työläisten puolesta: siksi, kun parempaakaan ei ole.
Osa tietysti päätyy äänestämään muita puolueita kukin omista syistään, mutta Kokoomus on kannatukseltaan melko puhdas palkansaajapuolue. Johdannoksi voisimme kysyä, miksi palkansaajan kannattaa äänestää jotain muuta puoluetta, ja keksiä samanlaisia olkiukkoja. SDP on eläkeläisten ja tulonsiirtojen varassa elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajalle mitään muuta kuin veroja. Vasemmistoliitto on tulonsiirroilla elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajille mitään muuta kuin veroja. Vihreät on nuorempien palkansaajien edunvalvoja, jossa on vahva sosiaaliturva- ja pummisiipi siivitettynä ympäristösiivekkäillä, mikä puolestaan tietää palkansaajalle tuloverojen lisäksi myös ympäristöveroja. Kristityt ovat pihalla kaikesta. Perussuomalaiset on maalaisten ja “unohdetun kansan” edunvalvoja, joka antaa palkansaajalle vain veroja, kaupunkilaiselle palkansaajalle kaksin verroin. Kepu taistelee persujen kanssa samasta saaliista ja on palkansaajan kannalta yhtä mieletön valinta.
Kokoomus on pikkuvirkamiespuolue, jonka ydinkannattajakunta on valkokaulusväen lisäksi julkisen sektorin duunareissa. Tästä seuraa, että Kokoomukselle mikään julkisen sektorin sopeuttaminen on myrkkyä, mistä syystä emme tulle Kokoomuksen vallan aikana näkemään julkishallinnon täysremonttia. Tämä tietää palkansaajalle lähinnä veroja.
Miksi siis palkansaaja ei äänestäisi Kokoomusta? Ei se näytä sen huonompi valinta olevan kuin mikään muukaan puolue, sillä keski- ja suurituloisen palkansaajan etuja ei tosiasiassa aja kukaan. Kokoomus vähän teeskentelee ajavansa vaatimalla veronalennuksia kaikkiin tulokategorioihin, mutta kun samalla
korotetaan kaikkia muita veroja, käteen jää ei-mitään. Muut tuntuvat lähinnä korottavan tuloverojakin jättäen käteen miinusmerkkisiä asioita, joten jonkun palkansaajajoukon paras vaihtoehto taitaa olla Kokoomus.
Nillitys asiasta on aivan turhaa. Kun ns. palkansaajapuolueet SDP ja Vasemmistoliitto eivät käytännössä kykene ajamaan palkansaajan etua kun jonkun muun etu menee aina edelle, väki vuotaa muualle. SDP on kokenut tämän kannatuksessaan ja Vasemmistoliitto ei ole saanut mitään kannatuksellista nostetta siitä, että se on kaupunkilaisnuorison keskuudessa kohtuullisen suosittu puolue. Puolue vuotaa toisesta päästä johonkin.
Kyllähän Suomeen Palkansaajapuolue mahtuisi. Sen pitäisi tarkemmin ottaen olla Yksityisen sektorin palkansaajapuolue. Tämä nimittäin voisi lähteä ajamaan kannattajakuntansa etuja ilman, että sen pitää ensisijaisesti pyllistää palkansaajille, kuten nykyisellä puoluekentällä pakkona on. Nykyisten valtapuolueiden on pakko kerätä juuri palkansaajilta rahoitus monumentaaliselle rahanhaaskaamiskoneistolle, ja koska palkansaaja haluaa rahaa eikä korkeaa moraalia, tämä ei suuremmin lämmitä.
Palkansaajapuolue voisi lähteä ohjelmassaan esimerkiksi tästä:
Jos tällainen puolue olisi tarjolla, ei ehkä tarvitsisi marmattaa siitä, että palkansaaja äänestää Kokoomusta. Nykyisille pienille puolueille asiassa on mietittävää, sillä niillä olisi valmis organisaatio ja brändi jos haluaisivat lähteä ajamaan palkansaajan asiaa, mutta käytännössä niitä ei kiinnosta. Tukiaisilla elävät ja suojatyöpaikat tuntuvat olevan kaikille ykkössijalla.
Näissä ihmeteltiin sitä, miksi palkansaaja äänestää Kokoomusta, vaikka Kokoomus on suurpääoman renki eikä työläisen asialla ensinkään. Minä vastaan kaikkien Suomen työläisten puolesta: siksi, kun parempaakaan ei ole.
Osa tietysti päätyy äänestämään muita puolueita kukin omista syistään, mutta Kokoomus on kannatukseltaan melko puhdas palkansaajapuolue. Johdannoksi voisimme kysyä, miksi palkansaajan kannattaa äänestää jotain muuta puoluetta, ja keksiä samanlaisia olkiukkoja. SDP on eläkeläisten ja tulonsiirtojen varassa elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajalle mitään muuta kuin veroja. Vasemmistoliitto on tulonsiirroilla elävien edunvalvoja, joka ei anna palkansaajille mitään muuta kuin veroja. Vihreät on nuorempien palkansaajien edunvalvoja, jossa on vahva sosiaaliturva- ja pummisiipi siivitettynä ympäristösiivekkäillä, mikä puolestaan tietää palkansaajalle tuloverojen lisäksi myös ympäristöveroja. Kristityt ovat pihalla kaikesta. Perussuomalaiset on maalaisten ja “unohdetun kansan” edunvalvoja, joka antaa palkansaajalle vain veroja, kaupunkilaiselle palkansaajalle kaksin verroin. Kepu taistelee persujen kanssa samasta saaliista ja on palkansaajan kannalta yhtä mieletön valinta.
Kokoomus on pikkuvirkamiespuolue, jonka ydinkannattajakunta on valkokaulusväen lisäksi julkisen sektorin duunareissa. Tästä seuraa, että Kokoomukselle mikään julkisen sektorin sopeuttaminen on myrkkyä, mistä syystä emme tulle Kokoomuksen vallan aikana näkemään julkishallinnon täysremonttia. Tämä tietää palkansaajalle lähinnä veroja.
Miksi siis palkansaaja ei äänestäisi Kokoomusta? Ei se näytä sen huonompi valinta olevan kuin mikään muukaan puolue, sillä keski- ja suurituloisen palkansaajan etuja ei tosiasiassa aja kukaan. Kokoomus vähän teeskentelee ajavansa vaatimalla veronalennuksia kaikkiin tulokategorioihin, mutta kun samalla
Nillitys asiasta on aivan turhaa. Kun ns. palkansaajapuolueet SDP ja Vasemmistoliitto eivät käytännössä kykene ajamaan palkansaajan etua kun jonkun muun etu menee aina edelle, väki vuotaa muualle. SDP on kokenut tämän kannatuksessaan ja Vasemmistoliitto ei ole saanut mitään kannatuksellista nostetta siitä, että se on kaupunkilaisnuorison keskuudessa kohtuullisen suosittu puolue. Puolue vuotaa toisesta päästä johonkin.
Kyllähän Suomeen Palkansaajapuolue mahtuisi. Sen pitäisi tarkemmin ottaen olla Yksityisen sektorin palkansaajapuolue. Tämä nimittäin voisi lähteä ajamaan kannattajakuntansa etuja ilman, että sen pitää ensisijaisesti pyllistää palkansaajille, kuten nykyisellä puoluekentällä pakkona on. Nykyisten valtapuolueiden on pakko kerätä juuri palkansaajilta rahoitus monumentaaliselle rahanhaaskaamiskoneistolle, ja koska palkansaaja haluaa rahaa eikä korkeaa moraalia, tämä ei suuremmin lämmitä.
Palkansaajapuolue voisi lähteä ohjelmassaan esimerkiksi tästä:
- Suomeen tarvitaan reippaasti lisää yksityisen sektorin työpaikkoja, mistä syystä tarvitaan lisää yksityisiä yrittäjiä, jotka ovat valmiita palkkaamaan työvoimaa
- Palkansaajan turvaverkoksi ja elämän alkuun auttamiseksi tarvitaan perusturva, maksuton terveydenhoito ja maksuton koulutus. Lisäksi työnteon mahdollistavat palvelut kuten toimiva infrastruktuuri, toimiva joukkoliikenne kasvukeskuksissa, päivähoito, oikeuslaitos jne. kuuluvat oleellisten julkisten palvelujen piiriin
- Palkansaajapuolue suhtautuu karsaasti kaikkeen muuhun julkisen sektorin törsäämiseen, on se sitten tukiaisia sinne tänne, joutavia rakennushankkeita, liian monimutkaista hallintoa tai tehottomuutta palvelujen tuotannossa
- Palkansaajapuolue tavoittelee veroastetta, jolla rahoitetaan tärkeät peruspalvelut, mutta vain se. Tavoitteena on mahdollisimman pieni laatukriteerit täyttävä julkinen sektori.
- Työelämän kysymyksissä Palkansaajapuolue haluaa siirtää lainsäädäntöön keskeisiä osia nykyisistä työehtosopimuksista, jotta palkansaajan kohtelu ei oleellisesti riipu siitä, minkä sopimuksen piirissä hän sattuu olemaan vai sattuuko minkään.
- Yhteiskunnan rakenteita, turvaverkkoja ja oletustilaa ei enää rakenneta “tyypillisen” työsuhteen varaan vaan ryhdytään raivaamaan niitä ongelmia, joita pätkä- ja silpputyötä tekevät nyt kohtaavat, on kyse sitten karensseista tai siitä, että pätkätyöläinen ei tahdo aina olla edes luottokelpoinen.
- Palkansaajapuolue vastustaa yritysten ja osinkojen verotuksen alentamista
- Puolue suhtautuu suopeasti harmaan talouden torjuntaan ja olettaa, että matalampien välillisten ja välittömien verojen aikaan kaikilla on velvollisuus maksaa nämä verot
- Eläkejärjestelmää viilataan niin, että se kestää ilman eläkemaksujen korotuksia sekä nykyiset että tulevat eläkeläiset jollain tasollaan. Jos työurat eivät pitene, eläkkeitä maksetaan vähemmän.
Jos tällainen puolue olisi tarjolla, ei ehkä tarvitsisi marmattaa siitä, että palkansaaja äänestää Kokoomusta. Nykyisille pienille puolueille asiassa on mietittävää, sillä niillä olisi valmis organisaatio ja brändi jos haluaisivat lähteä ajamaan palkansaajan asiaa, mutta käytännössä niitä ei kiinnosta. Tukiaisilla elävät ja suojatyöpaikat tuntuvat olevan kaikille ykkössijalla.
Vaalitulosanalyysi
06/02/12 12:00
Presidentinvaalit käytiin ja tulos oli odotusten mukainen. Joitain hajahuomioita asiasta kirjoittelen kuitenkin tähän.
Ulkomaita myöten mentiin AP:n toimesta toteamaan, että Haaviston homous olisi ollut jotenkin ratkaiseva tekijä. Tähän en mitenkään saata uskoa, paitsi että Haavisto korkeintaan sai tästä nostetta "nyt homo presidentiksi" -ajatuksen kautta ja pääsi ylipäätään toiselle kierrokselle. En usko suuresti edes tähän, sillä Haavisto aloitti kuitenkin kampanjansa hyvissä ajoin, muistaakseni ensimmäisenä. Hän on persoonaltaan tai ainakin esiintymiseltään miellyttävä ja rauhallinen ja veikkaan, että Haavistoa oletettujen tai todellisten ansioiden takia äänestänyt joukko on huomattavasti suurempi kuin se, joka äänesti Haavistoa seksuaalisen suuntautumisen takia.
AP epäili, että Haaviston homous on "vaiettu norsu olohuoneessa" tai jotain sinnepäin, mutta tämä
kertoo enemmän AP:lle tekstin kynäilleestä lehtineekeristä kuin totuudesta. Minä en usko, että kenellekään ylipäätään äänestämässä käyneelle suomalaiselle oli epäselvää, mikä on toisen kierroksen ehdokkaiden puolisoiden sukupuoli.
Asia käsiteltiin ja uutisoitiin, mutta sen jälkeen se ei kiinnostanut kovinkaan monia. Miksi tästä olisi pitänyt tehdä mediassa vaalien teema, sillä asia ei tuntunut olevan kovin oleellinen eikä siitä nyt varsinaisesti jutun juurta olisi enempää saatukaan syyllistymättä toistoon tai menemättä yksityiskohtiin siitä, kuka tekee missäkin asennossa kenen kanssa mitä, mikä ei kuulu yleisölle ensinkään?
Haavisto onnistui identifioimaan itsensä ennen kaikkea nuorten ihmisten ehdokkaaksi, mikä kielii lähinnä onnistuneesta kampanjoinnista. Vihreillä siis oli hyvä ehdokas, joka kävi hyvän kampanjan. Kun vertaa Haaviston kampanjaa 1. kierroksella tippuneisiin, vain Paavo Väyrysellä oli yritystä samalla tavalla. Ja kun 1. kierroksen taistelupari oli nimenomaan Haavisto ja Väyrynen, voidaan sanoa, että myös ensimmäisen kierroksen tulokset heijastelivat melko hyvin ansioita kampanjoinnissa eikä jotain epäkiinnostavia detaljeja ihmisten yksityiselämistä.
Varsin moni meistä on ollut kampanjoinnin ja piilovaikuttamisen uhri, vaikka kuvitteleekin tehneensä itsenäisen päätöksen. Veikkaan, että Niinistön varsin hissukseen alkanut kampanjointi ja siellä täällä vuosia kuulunut kuiskuttelu siitä, että nyt olisi kokoomuslaisen aika päästä presidentiksi ja katkaista demariputki, ei ollut suinkaan silkkaa sattumaa vaan suunniteltu juttu.
Täysin sama oli Haaviston ympärille syntynyt sukupolvenvaihdoskampanja. Haavisto on hiukan alle kymmenen vuotta Niinistöä nuorempi ja jos sukupolvi on noin 25 vuotta, eri joukkoa vain puolittain. Jos hän olisi epätrendikkäämmän puolueen edustaja, häntä olisi kutsuttu "yli viisikymppiseksi äijäksi" eikä hänestä olisi rakennettu sirkeää nuorison lipunkantajaa. Tämä rakennustyö ei ollut silkkaa sattumaa sekään vaan oikeaan osunut taktiikka. Paavo Arhinmäki olisi ollut ikänsä puolesta lähempänä nuorisoa, mutta Haavisto kaappasi tuon roolin suunnitellusti.
Se kampanjoinnista. Äänestysaktiivisuutta on myös moitittu varsinkin toisella kierroksella. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin kahdella tapaa haasteellinen äänestysvilkkautta ajatellen, eikä kumpikaan haaste liittynyt säähän. SDP:n ikuinen virsi vaalien jälkeen on se, että sää on ollut liian kylmä, liian lämmin, liian kuiva tai liian märkä ja siksi juuri heidän kannattajansa jäivät tälläkin kertaa kotiin.
Tällä kertaa toisella kierroksella putki vuoti molemmista päistä. Vaalitavassamme käy usein niin, että toisella kierroksella osa pitää ehdokkaita niin huonoina, että jää kotiin kun ei kykene valitsemaan sosialistin ja kepulaisen väliltä. Tässä tapauksessa maalaisilla oli tämä ongelma, sillä sekä Niinistö että Haavisto olivat kaupunkilaisten ja kaupunkilaisten puolueiden ehdokkaita.
Nyt kuitenkin putki vuoti myös toisesta päästä. Monelle kaupunkilaiselle Väyrysen nousu hätyyttelemään ennakkosuosikkeja oli syy käydä äänestämässä joko NIinistö ensimmäisellä kierroksella suoraan läpi tai Haavisto toiselle kierrokselle. Vaalien tavoite oli siis pudottaa toiselta kierrokselta kolme kovaa Paavoa ja kun tässä onnistuttiin heittämällä, motiivi äänestää kakkoskierroksella väheni ihmeesti.
Useille kohtuullisen avarakatseisina pitämilleni ihmisille oli nimittäin aivan samantekevää kumpi kakkoskierrokselle päässeistä voittaa. Itse äänestin Niinistöä, mutta Haavisto olisi ollut aivan täydellisen hyvä valinta presidentiksi myös. Osa ei tässä kohtaa viitsinyt edes käydä äänestämässä, sillä valinta näiden kahden väliltä oli aivan yhtä vaikea kuin valinta kepulaisen ja demarin väliltä, mutta päinvastaisesta syystä.
Tämä todennäköisesti selittää sen, miksi 2. kierroksella äänestysaktiivisuus oli matalampi kuin ensimmäisellä kierroksella. Nyt selitystä on yritetty hakea yksinomaan siitä, että osan mielestä molemmat ehdokkaat olivat luokattoman huonoja. Tällä kertaa ansaitsee kuitenkin huomiomme se, että vaalijärjestelmä onnistui seulomaan toiselle kierrokselle kaksi hyvää ehdokasta.
Taas on puhuttu Suomen jakautumisesta kahtia tai jopa Helsingin jakautumisesta kahtia. Eipä ole tainnut kahtia jakautuminen katukuvassa näkyä vaan ruuhkabussit ovat olleet täynnä samoja mörrimöykkyjä tänä aamuna kuin perjantainakin. Eikä olisi veljessota alkanut uudelleen, vaikka Haavisto olisi vaalit voittanutkin, vaan samat jurottajat istuisivat metrossa matkalla toimistolle ilman, että kiinnittävät naapurustoon huomiota mitenkään.
Vaalitulos kertoo kyllä meille jälleen kerran siitä kahtiajaosta, joka Suomessa tuntuu vallitsevan. Nimittäin maaseutu vastaan kaupungit.
Niinistön valinta oli läpihuutojuttu, sillä Vihreät ei puolueena menesty maaseudulla. Jos maalaiset eivät olisi saaneet äänestää, toinen kierros olisi ollut melko jännittävä näytelmä. Se olisi nyt nähdyn valossa kammennut Niinistön voitoksi, mutta toisinkin olisi voinut käydä.
Maaseudun äänillä kuitenkin tuli ja tulee jatkossakin valittua suuren ja tutun puolueen ehdokas. Pohjanmaalla ei vihreä tai sosialisti porskuta jatkossakaan. Vielä. Tämä on se työmaa, joka Vihreillä ja muillakin yrittäjillä on seuraavat kuusi vuotta edessään. Keskittymällä kaupunkeihin saa mukavan peruskannatuksen, mutta vaalien 2. kierroksella tulee turpiin kun maalaiset ryhmittyvät tutumman kasvon taakse. Tai sitten voi tehdä persut ja kerätä maalaisten kaunaäänet, mutta kaupungeissa ei näillä eväillä menesty.
Vaan mitähän kannattaisi Vihreiden tehdä nyt? Mieli tekisi ehdottaa, että kannattaisi yrittää uudelleen. Niinistökin on käynyt yhdet vaalit häviämässä ennen kuin onnistui enkä näe mitään syytä, miksi Haavisto ei voisi pärjätä kuuden vuoden päästä.
Sopiva marssijärjestys voisi olla se, että Haavisto olisi nyt pari kolme vuotta koipussissa keräämässä voimia. Hänelle voisi keksiä jonkun ulkopoliittisen tai rauhankyyhkybisnekseen liittyvän pakasteviran tai -tehtävän, jossa hän saisi pehmonäkyvyyttä halutessaan, mutta voisi olla päivänpolitiikan ulkopuolella aivan kuten Niinistökin oli puhemiehenä, eikä joutuisi ottamaan pakolla kantaa kiperiin kysymyksiin.
Vihreiden kannattaa käydä häviämässä vielä yhdet eduskuntavaalit nykyisen johtonsa voimin, mutta sen jälkeen Haaviston voisi vaihtaa "kriisitunnelmissa" puheenjohtajaksi. Vihreät kaipaa uutta ilmettä ja kannatuksen laajentumista sinne, missä nyt on vaikeaa, ja Haavisto voisi tulla tekemään tätä työtä pari vuotta ennen presidentinvaaleja. Tässä kohtaa hän todennäköisesti nousisi ministeriksi puolueensa puheenjohtajana ja tulisi takaisin politiikkaan.
Jos Vihreät pelaa korttinsa oikein, sillä ei olisi tässä kohtaa painolastinaan haitallista ministerinsalkkua kuten vaikkapa ympäristöministerin tai työministerin hommaa. VVM olisi hyvä mutta sitä Vihreät tuskin ensi vaalien jälkeen saa, joten kehitysyhteistyö- ja tasa-arvoministerin hommasta olisi hyvä ponnistaa.
Kun katsotaan politiikan kenttää, Kokoomuksessa on Stubb reservissä. SDP:ssä ei ole ketään. Kepussa ei myöskään. Arhinmäki on arpalippu, joka voi tietysti kaapata vasemmalle vinksallaan olevan nuorison äänet, mutta Haavisto on persoonana laajempia kansankerroksia miellyttävämpi.
On ainakin mahdollista, että hänellä olisi takanaan nykyiset kannattajat sekä kuuden vuoden verran uusia, ja kilpailijalta on pääosin poistunut kuuden vuoden verran väkeä laulukuoroon.
Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vaivihkaa eikä ruveta kampanjoimaan jo nyt. Haavisto teki hyvin ajoitetun kampanjan tällä kertaa, mutta nyt kaikki ovat väsyneitä ja kukaan ei halua muutamaan vuoteen kuulla presidentinvaaleista mitään.
Ulkomaita myöten mentiin AP:n toimesta toteamaan, että Haaviston homous olisi ollut jotenkin ratkaiseva tekijä. Tähän en mitenkään saata uskoa, paitsi että Haavisto korkeintaan sai tästä nostetta "nyt homo presidentiksi" -ajatuksen kautta ja pääsi ylipäätään toiselle kierrokselle. En usko suuresti edes tähän, sillä Haavisto aloitti kuitenkin kampanjansa hyvissä ajoin, muistaakseni ensimmäisenä. Hän on persoonaltaan tai ainakin esiintymiseltään miellyttävä ja rauhallinen ja veikkaan, että Haavistoa oletettujen tai todellisten ansioiden takia äänestänyt joukko on huomattavasti suurempi kuin se, joka äänesti Haavistoa seksuaalisen suuntautumisen takia.
AP epäili, että Haaviston homous on "vaiettu norsu olohuoneessa" tai jotain sinnepäin, mutta tämä
Asia käsiteltiin ja uutisoitiin, mutta sen jälkeen se ei kiinnostanut kovinkaan monia. Miksi tästä olisi pitänyt tehdä mediassa vaalien teema, sillä asia ei tuntunut olevan kovin oleellinen eikä siitä nyt varsinaisesti jutun juurta olisi enempää saatukaan syyllistymättä toistoon tai menemättä yksityiskohtiin siitä, kuka tekee missäkin asennossa kenen kanssa mitä, mikä ei kuulu yleisölle ensinkään?
Haavisto onnistui identifioimaan itsensä ennen kaikkea nuorten ihmisten ehdokkaaksi, mikä kielii lähinnä onnistuneesta kampanjoinnista. Vihreillä siis oli hyvä ehdokas, joka kävi hyvän kampanjan. Kun vertaa Haaviston kampanjaa 1. kierroksella tippuneisiin, vain Paavo Väyrysellä oli yritystä samalla tavalla. Ja kun 1. kierroksen taistelupari oli nimenomaan Haavisto ja Väyrynen, voidaan sanoa, että myös ensimmäisen kierroksen tulokset heijastelivat melko hyvin ansioita kampanjoinnissa eikä jotain epäkiinnostavia detaljeja ihmisten yksityiselämistä.
Varsin moni meistä on ollut kampanjoinnin ja piilovaikuttamisen uhri, vaikka kuvitteleekin tehneensä itsenäisen päätöksen. Veikkaan, että Niinistön varsin hissukseen alkanut kampanjointi ja siellä täällä vuosia kuulunut kuiskuttelu siitä, että nyt olisi kokoomuslaisen aika päästä presidentiksi ja katkaista demariputki, ei ollut suinkaan silkkaa sattumaa vaan suunniteltu juttu.
Täysin sama oli Haaviston ympärille syntynyt sukupolvenvaihdoskampanja. Haavisto on hiukan alle kymmenen vuotta Niinistöä nuorempi ja jos sukupolvi on noin 25 vuotta, eri joukkoa vain puolittain. Jos hän olisi epätrendikkäämmän puolueen edustaja, häntä olisi kutsuttu "yli viisikymppiseksi äijäksi" eikä hänestä olisi rakennettu sirkeää nuorison lipunkantajaa. Tämä rakennustyö ei ollut silkkaa sattumaa sekään vaan oikeaan osunut taktiikka. Paavo Arhinmäki olisi ollut ikänsä puolesta lähempänä nuorisoa, mutta Haavisto kaappasi tuon roolin suunnitellusti.
Se kampanjoinnista. Äänestysaktiivisuutta on myös moitittu varsinkin toisella kierroksella. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin kahdella tapaa haasteellinen äänestysvilkkautta ajatellen, eikä kumpikaan haaste liittynyt säähän. SDP:n ikuinen virsi vaalien jälkeen on se, että sää on ollut liian kylmä, liian lämmin, liian kuiva tai liian märkä ja siksi juuri heidän kannattajansa jäivät tälläkin kertaa kotiin.
Tällä kertaa toisella kierroksella putki vuoti molemmista päistä. Vaalitavassamme käy usein niin, että toisella kierroksella osa pitää ehdokkaita niin huonoina, että jää kotiin kun ei kykene valitsemaan sosialistin ja kepulaisen väliltä. Tässä tapauksessa maalaisilla oli tämä ongelma, sillä sekä Niinistö että Haavisto olivat kaupunkilaisten ja kaupunkilaisten puolueiden ehdokkaita.
Nyt kuitenkin putki vuoti myös toisesta päästä. Monelle kaupunkilaiselle Väyrysen nousu hätyyttelemään ennakkosuosikkeja oli syy käydä äänestämässä joko NIinistö ensimmäisellä kierroksella suoraan läpi tai Haavisto toiselle kierrokselle. Vaalien tavoite oli siis pudottaa toiselta kierrokselta kolme kovaa Paavoa ja kun tässä onnistuttiin heittämällä, motiivi äänestää kakkoskierroksella väheni ihmeesti.
Useille kohtuullisen avarakatseisina pitämilleni ihmisille oli nimittäin aivan samantekevää kumpi kakkoskierrokselle päässeistä voittaa. Itse äänestin Niinistöä, mutta Haavisto olisi ollut aivan täydellisen hyvä valinta presidentiksi myös. Osa ei tässä kohtaa viitsinyt edes käydä äänestämässä, sillä valinta näiden kahden väliltä oli aivan yhtä vaikea kuin valinta kepulaisen ja demarin väliltä, mutta päinvastaisesta syystä.
Tämä todennäköisesti selittää sen, miksi 2. kierroksella äänestysaktiivisuus oli matalampi kuin ensimmäisellä kierroksella. Nyt selitystä on yritetty hakea yksinomaan siitä, että osan mielestä molemmat ehdokkaat olivat luokattoman huonoja. Tällä kertaa ansaitsee kuitenkin huomiomme se, että vaalijärjestelmä onnistui seulomaan toiselle kierrokselle kaksi hyvää ehdokasta.
Taas on puhuttu Suomen jakautumisesta kahtia tai jopa Helsingin jakautumisesta kahtia. Eipä ole tainnut kahtia jakautuminen katukuvassa näkyä vaan ruuhkabussit ovat olleet täynnä samoja mörrimöykkyjä tänä aamuna kuin perjantainakin. Eikä olisi veljessota alkanut uudelleen, vaikka Haavisto olisi vaalit voittanutkin, vaan samat jurottajat istuisivat metrossa matkalla toimistolle ilman, että kiinnittävät naapurustoon huomiota mitenkään.
Vaalitulos kertoo kyllä meille jälleen kerran siitä kahtiajaosta, joka Suomessa tuntuu vallitsevan. Nimittäin maaseutu vastaan kaupungit.
Maaseudun äänillä kuitenkin tuli ja tulee jatkossakin valittua suuren ja tutun puolueen ehdokas. Pohjanmaalla ei vihreä tai sosialisti porskuta jatkossakaan. Vielä. Tämä on se työmaa, joka Vihreillä ja muillakin yrittäjillä on seuraavat kuusi vuotta edessään. Keskittymällä kaupunkeihin saa mukavan peruskannatuksen, mutta vaalien 2. kierroksella tulee turpiin kun maalaiset ryhmittyvät tutumman kasvon taakse. Tai sitten voi tehdä persut ja kerätä maalaisten kaunaäänet, mutta kaupungeissa ei näillä eväillä menesty.
Vaan mitähän kannattaisi Vihreiden tehdä nyt? Mieli tekisi ehdottaa, että kannattaisi yrittää uudelleen. Niinistökin on käynyt yhdet vaalit häviämässä ennen kuin onnistui enkä näe mitään syytä, miksi Haavisto ei voisi pärjätä kuuden vuoden päästä.
Sopiva marssijärjestys voisi olla se, että Haavisto olisi nyt pari kolme vuotta koipussissa keräämässä voimia. Hänelle voisi keksiä jonkun ulkopoliittisen tai rauhankyyhkybisnekseen liittyvän pakasteviran tai -tehtävän, jossa hän saisi pehmonäkyvyyttä halutessaan, mutta voisi olla päivänpolitiikan ulkopuolella aivan kuten Niinistökin oli puhemiehenä, eikä joutuisi ottamaan pakolla kantaa kiperiin kysymyksiin.
Vihreiden kannattaa käydä häviämässä vielä yhdet eduskuntavaalit nykyisen johtonsa voimin, mutta sen jälkeen Haaviston voisi vaihtaa "kriisitunnelmissa" puheenjohtajaksi. Vihreät kaipaa uutta ilmettä ja kannatuksen laajentumista sinne, missä nyt on vaikeaa, ja Haavisto voisi tulla tekemään tätä työtä pari vuotta ennen presidentinvaaleja. Tässä kohtaa hän todennäköisesti nousisi ministeriksi puolueensa puheenjohtajana ja tulisi takaisin politiikkaan.
Jos Vihreät pelaa korttinsa oikein, sillä ei olisi tässä kohtaa painolastinaan haitallista ministerinsalkkua kuten vaikkapa ympäristöministerin tai työministerin hommaa. VVM olisi hyvä mutta sitä Vihreät tuskin ensi vaalien jälkeen saa, joten kehitysyhteistyö- ja tasa-arvoministerin hommasta olisi hyvä ponnistaa.
Kun katsotaan politiikan kenttää, Kokoomuksessa on Stubb reservissä. SDP:ssä ei ole ketään. Kepussa ei myöskään. Arhinmäki on arpalippu, joka voi tietysti kaapata vasemmalle vinksallaan olevan nuorison äänet, mutta Haavisto on persoonana laajempia kansankerroksia miellyttävämpi.
On ainakin mahdollista, että hänellä olisi takanaan nykyiset kannattajat sekä kuuden vuoden verran uusia, ja kilpailijalta on pääosin poistunut kuuden vuoden verran väkeä laulukuoroon.
Tämä kannattaa kuitenkin tehdä vaivihkaa eikä ruveta kampanjoimaan jo nyt. Haavisto teki hyvin ajoitetun kampanjan tällä kertaa, mutta nyt kaikki ovat väsyneitä ja kukaan ei halua muutamaan vuoteen kuulla presidentinvaaleista mitään.
Huomispäivän uutiskatsaus
04/02/12 14:55
Tai oikeastaan ylihuomisen.
Jos presidentinvaaleissa menee kuten gallupit ovat povanneet ja Sauli Niinistöstä tulee presidentti, on helppoa ennustaa sosiaalisessa mediassa pyöriviä otsikoita ja keskustelun sävyä. Sosiaalisessa mediassa presidentinvaaliasiassa äänessä olevat ovat 90-prosenttisesti täysfanaattisia Haavisto-faneja. Jos povattu “vastajytky” ei nyt toteudukaan, miten sitten suu pannaan? Haaviston “varmaan” voittoon on pantu varsin paljon paukkuja ja kun ainakin iso osa asiassa äänessä olevista ei varsinaisesti vaikuta ihmisiltä, jotka kykenisivät tunnustamaan olleensa aivan täydellisesti väärässä ja hakoteillä, tämä tilanne pitää jotenkin selittää voitoksi.
On selvää, että tulemme näkemään kommentteja, joissa Haaviston 45 prosentin äänisaalis toisella kierroksella on murskavotto Vihreälle puolueelle. Haavisto-fanithan korostavat, että Haavisto ei ole Puolueen vaan “kansalaisvaltuuskunnan” ehdokas, millä on yritetty vaimentaa sitä vastarintaa, joka kumpuaa yleisestä innosta vastustaa Vihreää puoluetta sen nykyisessä muodossaan. Puolue kuitenkin kaivetaan tuota pikaa naftaliinista. En varmasti pääse maailman suurten auguurien kirjoihin jos povaan, että tätä äänisaalista verrataan sellaisenaan Vihreiden kannatuslukuihin viime eduskuntavaaleissa ja todetaan, että kansa suorastaan rakastaa Vihreitä ja että puolue on saanut varsinaisen murskavoiton noustuaan pikkupuolueesta 45 prosentin kannatukseen.
Kannattaja-analyysi on myös tärkeä asia. Vaikka vaaleissa ei tulisikaan voittoa, moraalinen voitto tulee siitä, että oikeat ja hyvät ihmiset äänestivät omaa ehdokasta ja voittaneen ehdokkaan kannattajat leimataan paskasakiksi. Tämä tehdään tutkimalla Kallion vaalipiirien ääniä, jotka jakautunevat
reippaasti Niinistölle, ja sen jälkeen kaivetaan jotain demografiaa, jossa kerrotaan Kalliossa asuvan paljon nuoria, naisia ja opiskelijoita. Toisaalta Outokummun vaalipiirissä Niinistön äänisaalis oli muikea ja tuossa vaalipiirissä asuu työttömiä, keski-ikäisiä miehiä. Näin siis kaikki ne, joilla on mitään väliä, kannattavat Haavistoa ja vain typerä “yksi ääni per äänestäjä” -vaalijärjestelmä vei kultapojulle oikeudenmukaisesti kuuluneen voiton.
Läheistä sukua tälle on edistys- ja taantumusargumentti. Todettiin, että 55% suomalaisista kannattaa taantumusta ja 45% edistystä ja nyt meidät hukka perii kun kansa on valinnut taantumuksen. Se, että valittu terminologia muistuttaa läheisesti stalinistien käyttämää retoriikkaa, on puhtaasti sattumaa.
Pelottelultakaan emme tule välttymään. Niinistön voitto nähdään jatkumona Perussuomalaisten “jytkylle” ja nyt on käynnissä valtakunnallinen ohjelma, jolla suvaitsevat ja liberaalit ihmiset ajetaan ahdinkoon kun Niinistön kaltainen patavanhoillisuuden edustaja nousee presidentiksi. Maahanmuuttajat ja homot joutuvat nyt elämään jatkuvassa pelossa kun Niinistön-Soinin akselia kunnioittava NS-jugend lähettää kuolemanpartiot liikkeelle.
Osa väestä repii ihokkaansa. He pitävät irvokkaana, että Suomi ei vain nouse läntisten sivistysvaltioiden joukkoon, mistä syystä he ovat sankoin joukoin muuttamassa maasta jo heti ensi viikolla. En usko kovinkaan monia uusia kasvoja kuitenkaan kulmillani tapaamaan, joten elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Suomi kuitenkin hukkasi ainutkertaisen tilaisuutensa näyttää muulle maailmalle jotakin. Mitä, sitä en ihan tarkkaan tiedä, mutta näyttämättä se nyt jäi ja siitä Suomi ja Suomen maine kärsivät tulevien sukupolvien ajan.
Median ja rahavallan salaliitto joutuu varmasti suurennuslasin alle. Niinistön voiton petasi se, että “pääomapiirit” tukivat häntä ja järjestivät hänelle runsaasti palstatilaa omistamastaan mediasta. Ja taas se nähdään, kuinka rötösherrat vilungilla rehellistä petkuttavat ja Haavisto olisi ollut murskaykkönen, mikäli jotenkin estettäisiin “rahavallan” vaikutus presidentinvaaleissa. Ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei tässä tapauksessa ole tietenkään mitään merkitystä.
Entäpä sitten jos Haavisto voittaa? Veikkaan nillityksen jäävän vähäisemmäksi. Itse olisin tässä tilanteessa sitä mieltä, että Suomi saa hyvän ja sympaattisen presidentin.
Jos presidentinvaaleissa menee kuten gallupit ovat povanneet ja Sauli Niinistöstä tulee presidentti, on helppoa ennustaa sosiaalisessa mediassa pyöriviä otsikoita ja keskustelun sävyä. Sosiaalisessa mediassa presidentinvaaliasiassa äänessä olevat ovat 90-prosenttisesti täysfanaattisia Haavisto-faneja. Jos povattu “vastajytky” ei nyt toteudukaan, miten sitten suu pannaan? Haaviston “varmaan” voittoon on pantu varsin paljon paukkuja ja kun ainakin iso osa asiassa äänessä olevista ei varsinaisesti vaikuta ihmisiltä, jotka kykenisivät tunnustamaan olleensa aivan täydellisesti väärässä ja hakoteillä, tämä tilanne pitää jotenkin selittää voitoksi.
On selvää, että tulemme näkemään kommentteja, joissa Haaviston 45 prosentin äänisaalis toisella kierroksella on murskavotto Vihreälle puolueelle. Haavisto-fanithan korostavat, että Haavisto ei ole Puolueen vaan “kansalaisvaltuuskunnan” ehdokas, millä on yritetty vaimentaa sitä vastarintaa, joka kumpuaa yleisestä innosta vastustaa Vihreää puoluetta sen nykyisessä muodossaan. Puolue kuitenkin kaivetaan tuota pikaa naftaliinista. En varmasti pääse maailman suurten auguurien kirjoihin jos povaan, että tätä äänisaalista verrataan sellaisenaan Vihreiden kannatuslukuihin viime eduskuntavaaleissa ja todetaan, että kansa suorastaan rakastaa Vihreitä ja että puolue on saanut varsinaisen murskavoiton noustuaan pikkupuolueesta 45 prosentin kannatukseen.
Kannattaja-analyysi on myös tärkeä asia. Vaikka vaaleissa ei tulisikaan voittoa, moraalinen voitto tulee siitä, että oikeat ja hyvät ihmiset äänestivät omaa ehdokasta ja voittaneen ehdokkaan kannattajat leimataan paskasakiksi. Tämä tehdään tutkimalla Kallion vaalipiirien ääniä, jotka jakautunevat
Läheistä sukua tälle on edistys- ja taantumusargumentti. Todettiin, että 55% suomalaisista kannattaa taantumusta ja 45% edistystä ja nyt meidät hukka perii kun kansa on valinnut taantumuksen. Se, että valittu terminologia muistuttaa läheisesti stalinistien käyttämää retoriikkaa, on puhtaasti sattumaa.
Pelottelultakaan emme tule välttymään. Niinistön voitto nähdään jatkumona Perussuomalaisten “jytkylle” ja nyt on käynnissä valtakunnallinen ohjelma, jolla suvaitsevat ja liberaalit ihmiset ajetaan ahdinkoon kun Niinistön kaltainen patavanhoillisuuden edustaja nousee presidentiksi. Maahanmuuttajat ja homot joutuvat nyt elämään jatkuvassa pelossa kun Niinistön-Soinin akselia kunnioittava NS-jugend lähettää kuolemanpartiot liikkeelle.
Osa väestä repii ihokkaansa. He pitävät irvokkaana, että Suomi ei vain nouse läntisten sivistysvaltioiden joukkoon, mistä syystä he ovat sankoin joukoin muuttamassa maasta jo heti ensi viikolla. En usko kovinkaan monia uusia kasvoja kuitenkaan kulmillani tapaamaan, joten elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Suomi kuitenkin hukkasi ainutkertaisen tilaisuutensa näyttää muulle maailmalle jotakin. Mitä, sitä en ihan tarkkaan tiedä, mutta näyttämättä se nyt jäi ja siitä Suomi ja Suomen maine kärsivät tulevien sukupolvien ajan.
Median ja rahavallan salaliitto joutuu varmasti suurennuslasin alle. Niinistön voiton petasi se, että “pääomapiirit” tukivat häntä ja järjestivät hänelle runsaasti palstatilaa omistamastaan mediasta. Ja taas se nähdään, kuinka rötösherrat vilungilla rehellistä petkuttavat ja Haavisto olisi ollut murskaykkönen, mikäli jotenkin estettäisiin “rahavallan” vaikutus presidentinvaaleissa. Ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei tässä tapauksessa ole tietenkään mitään merkitystä.
Entäpä sitten jos Haavisto voittaa? Veikkaan nillityksen jäävän vähäisemmäksi. Itse olisin tässä tilanteessa sitä mieltä, että Suomi saa hyvän ja sympaattisen presidentin.
Työtä, työvoimapulaa ja veroja
01/02/12 20:05
Yhdistämme huviksemme kolme viime päivien uutista tai näkemystä. Kalle Isokallio penää Suomeen puoluetta, jota kiinnostaisi työssäkäyvän arki ja joka keskittyisi yksityisen sektorin työpaikkojen luomiseen suomalaisille. Vasemmistoliiton Annika Lapintie vaatii Suomeen kiireen kaupalla transaktioveroa. Hesari uutisoi puolestaan kulman takana vaanivasta työvoimapulasta, joka tarvitsee 150000 ihmistä vajetta paikkaamaan jostakin. Viime aikoina on myös esillä ollut pääomatulojen verokohtelu, mutta en muista missä ja kenen toimesta.
Kun näitä yhdistellään, törmätään epätäydelliseen maailmaan, jossa kaikkia haluttuja tavoitteita ei koskaan saavuteta.
Työpaikkojen luomisen puolesta on helppoa puhua, mutta miten se tehtäisiin? Varmaankin yrittämisestä ja riskin ottamisesta pitäisi jotenkin palkita. Yrityksellähän on suunnilleen neljä tietä valittavanaan. Ensimmäinen on konkurssi, toinen on perheyrityksenä toimiminen pitkiä aikoja, kolmas on pörssilistaus ja neljäs on firman myyminen suuremmalle. Lopulta yrityskaaren päässä on aina konkurssi tai katoaminen suuremman osaksi, mutta sen ei tarvitse tapahtua lähimpään sataan vuoteen.
Näissä malleissa omistajan ansaintalogiikka on erilainen. Perheyrittäjä haluaa yrityksestään muikeita osinkoja. Pörssilistatun firman perustaja haluaa myydä firmansa siivuja sijoittajille, joiden motiivi ostaa firmaa on sekä osinkotuotossa että tulevaisuuden kurssinousun odotuksessa. Yrityksensä myyvä rahastaa firman kertaheitolla ja rupeaa tekemään jotakin muuta.
Tehdään mitä vain ehdotettuja veroratkaisuja (=veronkorotuksia), tilanne on ongelmallinen.
Jos jaetaan luonnollisen henkilön saamat tulot alalajeihin, ne voidaan jakaa mielekkäästi kolmeen ryhmään: kertaluontoiset pääomatulot (=myyntivoitto), jatkuvat pääomatulot (=osingot, korot ja vuokratulot) sekä palkansaajan ansiotulot. Jaon tekeminen näin on mielekäs siksi, että siinä erottuu sekä
se, minkä tyyppisestä aktiviteetista raha on peräisin sekä se, kuka on turpeeseen sidottu. Suomen nykyinen veromalli lähtee siitä, että kaikkia pääomatuloja verotetaan yhdellä tavalla ja kaikkia ansiotuloja toisella. Englannissa taas verojärjestelmä lähtee siitä, että turpeeseen sidottua verotetaan raskaasti ja sidoksesta vapaata kevyemmin.
Ainoa, joka ei ole paikkaan sidottu, on kertaluontoisten pääomatulojen saaja. Tässä on tietysti alalajeja, jos joku myy perintösalkustaan jotakin joka kuukausi elämiseen, mutta näitä on vähän. Suuret myyntivoitot ovat kertaluontoisia eriä. Kaikkia muita tuloja saadaan jatkuvasti pienissä erissä, joten niiden veroja maksetaan siihen maahan, jossa haluaa asua. Tämä antaa verottajalle vapauksia myös osinkojen suhteen, sillä vaikka Dubaissa niitä ei verotettaisi ollenkaan, valtaosalla osingonsaajista asuu nykyisessä asuinpaikassaan siksi, että siellä on kivaa. Sama koskee palkansaajaa. Palkansaaja voi muuttaa matalan tuloverotuksen maahan, mutta työ ei muuta useinkaan hänen perässään. Jotkut lähtevät rakentamaan uutta uraa muualle, mutta useimmat eivät.
Vaikka vasemmisto pitäisi kuinka epäreiluna sitä, että myyntivoitoista maksetaan pienempää veroa kuin palkkatuloista, tämä on rahan keräämisen vinkkelistä järkevää. Jos Suomessa myyntivoiton vero on 56% ja Ruotsissa 25%, 50 miljoonan yrityskaupan tekevä pääsee mukaville tuntipalkoille ja saisi aivan tyydyttävän korvauksen siitä, että joutuu asumaan puoli vuotta tai vuoden niinkin ankeassa paikassa kuin Ruotsi. Ja voisihan sitä lähteä kauemmaksikin.
Käytännössä ei siis ole mahdollista verottaa näitä pääomatuloja kovin paljon kilpailijamaita ankarammin, sillä yrityskaupoissa voidaan helposti sopia kauppapäivä ja kauppasumman maksupäivä siten, että rahojen saaja ehtii riistoverottajaa pakoon.
Osingot ovat toinen juttu, eikä ole mitään tämäntyyppistä syytä olla verottamatta niitä eri tavoin kuin palkkatuloja. Tämä ratkaisisi myös ongelman siitä, että jotkut halveksittavien ammattien edustajat kuten vaikkapa lääkärit maksavat itselleen osinkoja eikä palkkaa ja saavat sen pienemmällä veroprosentilla. Kun osingon ja palkan vero on sama, mitään syytä kierrättää rahaa kummallisten rakenteiden kautta ei enää ole. Tai voi olla, mutta syy ei ole enää verotuksessa vaan vaikkapa yritystoimintaan liittyvissä vähennyksissä, jotka palkansaajalta on poistettu pääosin, mutta tämä on jo toinen asia.
Otetaan nyt johtotähdeksi Isokallion ajatus siitä, että yksityisen sektorin työpaikkoja tarvittaisiin lisää, sillä tätä ehdotusta ei varmasti vastusta kukaan.
Jos kiristämme myyntivoittojen verotuksen korkealle, valtio todennäköisesti häviää rahaa, sillä isoimpia potteja ei enää Suomeen makseta. Työllistämisenkin vinkkelistä asia on hankala, sillä jos suomalainen yrittäjä pakotetaan maailmalle myymään yrityksensä, moniko tulee sieltä takaisin? Varmasti osa, mutta osa jää sille tielle rahoineen ja kun he etsivät uusia sijoituskohteita, uuden kotimaan yritykset saattavat olla ja ovatkin sydäntä lähempänä kuin Suomen. Näin Suomi menettää juuri sitä yksityistä pääomaa, jolla jo Ruotsi on rakentanut ja rahoittanut startup-yrityksiään iät ajat.
Perheyrittäjä taas on oikealle ja vasemmalle kelpaava yrittäjyyden muoto. Yrittäjällä on kasvot ja yritystä kehitetään pitkäjänteisesti eikä kvartaalikapitalismin hengessä. Kuten edellinen kappale osoittaa, yrityskauppojen miljoonista ei käytännössä voida periä
kovin korkeita veroja. Korkeita veroprosentteja ei vain maksa kukaan. Jos osinkoja verotetaan useampaan kertaan ja viimeisen kerran palkkatuloveron progressiivisella prosentilla, menestyvälle yrittäjälle tulee kiusaus. Hän nimittäin saa huomattavasti pienemmällä verolla muikean könttäsumman käteen firmastaan myymällä sen ulkomaisen konglomeraatin tytäryhtiöksi. Osinkojen verojen kiristys siis on toteutettavissa, mutta se rikkoo perheyrittäjyyden konseptia tai ainakin bisnescasea.
Pörssilistaus on puolestaan kansankapitalismin muoto. Yritys säilyttää itsenäisyytensä, sillä sen omistajuus jalkautuu pienissä osissa ympäriinsä. Itsenäisen suomalaisen yritystoiminnan kannalta pörssilistaustie on parempi tapa omistajalle luopua suuresta osasta firmaansa kuin se, että firma päätyy tytäryhtiöksi. Itsenäinen yritys kun tuo ympärilleen palvelusektorin työpaikkoja konsultoinnin, IT:n ja lakipalvelujen tarpeen muodossa, tytäryhtiölle nämä toimitetaan pääkonttorista ja sitä lähellä olevista firmoista.
Kritiikki pörssikauppaa kohtaan perustuu siihen, että valtaosa pörssikaupasta on kuponkien veivaamista edes takaisin ilman minkäännäköistä kytköstä muuhun kuin osakekurssiin ja sen kohoamisen odotukseen. Tämän kaupan verottajat yrittävät hillitä tätä, mutta samalla he tulevat hillinneeksi yrityksistä luopumista tätä tietä. Jos kysyntä pörssissä on pienempää, firmat kannattaa sittenkin myydä konglomeraateille jos niistä saa siten reippaasti paremman hinnan. Oma lukunsa on sekin, että suomalaisten eläkevarallisuutta on runsaasti pörssiosakkeissa, joiden osuus korostuu jos Euroopassa tehdään valtioiden velkajärjestely. Jos pörssistä karkotetaan ostajat keksimällä kaupalle lisää veroja, kuka ostaa ja mihin hintaan ne osakkeet, joiden tuotoilla piti maksaa suomalaisten työeläkkeet?
Pörssikaupan lisäverolla on sekin ongelma, että sitä on helppoa kiertää kun kaikki maat eivät sitä ottaisi käyttöön. Perustettaisiinko osa yrityksistä valmiiksi johonkin muualle ainakin holding-yhtiöinä, jolloin pörssikauppaveroa ei peritä ja lisäksi yritysverot valuvat näihin muihin maihin?
Näyttäisi siis siltä, että valitaan mikä hyvänsä kaunaisen kansan tuntoja lämmittävä tapa kurittaa yrityksiä ja niiden omistajia, työllisyyttä Suomessa ei näin edistetä. Korotetaan mitä vain veroja, vaikutus suomalaiseen yrittäjyyteen ja sitä kautta työllisyyteen on negatiivinen. Lisäksi voidaan ajatella, että monetkaan veronkorotukset eivät edes tuota kovin paljon rahaa. Osinkoverotuksen kiristäminen tuottaisi, mutta myyntivoittojen verotuksen kiristäminen ei kuten ei tuottaisi pörssikauppaverokaan. Bisnes vain siirtyisi paikasta toiseen ja verovelvollisuus myös.
Vaihtoehtona on siis tehdä päätöksiä, joita kansa pitää oikeudenmukaisina, tai tehdä päätöksiä, jotka edistävät työllisyyttä tai eivät ainakaan haittaa sitä. Kumpaakin valintaa voi perustella, minun valintani on ilmeinen.
Tästä päästään sitten huutavaan työvoimapulaan.
Kun kerran poliittinen järjestelmä näyttää ottaneen missiokseen yritystoiminnan haittaamisen eikä sen edistämisen, mistä ihmeestä nuo työpaikat oikein vapautuvat kun yritykset lähinnä pistävät lappua luukulle ja ilmoittavat irtisanomisista? Tietysti väkeä jää eläkkeelle, mutta kun tehtävän työn määrä vähenee, luulisi järkevien töiden tekijöitä löytyvän.
Mieleen tuleekin, että tuo 150000 ihmistä ei ollut alun alkaenkaan tulossa yksityiselle sektorille vaan täyttämään rivakasti eläköityvän julkisen sektorin vajausta. Kannattaisikohan samalla miettiä, olisiko seassa työtä, jota ei kenties enää tarvitsisi tehdä ollenkaan sen jälkeen kun sen nykyinen tekijä jää eläkkeelle?
Kun näitä yhdistellään, törmätään epätäydelliseen maailmaan, jossa kaikkia haluttuja tavoitteita ei koskaan saavuteta.
Työpaikkojen luomisen puolesta on helppoa puhua, mutta miten se tehtäisiin? Varmaankin yrittämisestä ja riskin ottamisesta pitäisi jotenkin palkita. Yrityksellähän on suunnilleen neljä tietä valittavanaan. Ensimmäinen on konkurssi, toinen on perheyrityksenä toimiminen pitkiä aikoja, kolmas on pörssilistaus ja neljäs on firman myyminen suuremmalle. Lopulta yrityskaaren päässä on aina konkurssi tai katoaminen suuremman osaksi, mutta sen ei tarvitse tapahtua lähimpään sataan vuoteen.
Näissä malleissa omistajan ansaintalogiikka on erilainen. Perheyrittäjä haluaa yrityksestään muikeita osinkoja. Pörssilistatun firman perustaja haluaa myydä firmansa siivuja sijoittajille, joiden motiivi ostaa firmaa on sekä osinkotuotossa että tulevaisuuden kurssinousun odotuksessa. Yrityksensä myyvä rahastaa firman kertaheitolla ja rupeaa tekemään jotakin muuta.
Tehdään mitä vain ehdotettuja veroratkaisuja (=veronkorotuksia), tilanne on ongelmallinen.
Jos jaetaan luonnollisen henkilön saamat tulot alalajeihin, ne voidaan jakaa mielekkäästi kolmeen ryhmään: kertaluontoiset pääomatulot (=myyntivoitto), jatkuvat pääomatulot (=osingot, korot ja vuokratulot) sekä palkansaajan ansiotulot. Jaon tekeminen näin on mielekäs siksi, että siinä erottuu sekä
Ainoa, joka ei ole paikkaan sidottu, on kertaluontoisten pääomatulojen saaja. Tässä on tietysti alalajeja, jos joku myy perintösalkustaan jotakin joka kuukausi elämiseen, mutta näitä on vähän. Suuret myyntivoitot ovat kertaluontoisia eriä. Kaikkia muita tuloja saadaan jatkuvasti pienissä erissä, joten niiden veroja maksetaan siihen maahan, jossa haluaa asua. Tämä antaa verottajalle vapauksia myös osinkojen suhteen, sillä vaikka Dubaissa niitä ei verotettaisi ollenkaan, valtaosalla osingonsaajista asuu nykyisessä asuinpaikassaan siksi, että siellä on kivaa. Sama koskee palkansaajaa. Palkansaaja voi muuttaa matalan tuloverotuksen maahan, mutta työ ei muuta useinkaan hänen perässään. Jotkut lähtevät rakentamaan uutta uraa muualle, mutta useimmat eivät.
Vaikka vasemmisto pitäisi kuinka epäreiluna sitä, että myyntivoitoista maksetaan pienempää veroa kuin palkkatuloista, tämä on rahan keräämisen vinkkelistä järkevää. Jos Suomessa myyntivoiton vero on 56% ja Ruotsissa 25%, 50 miljoonan yrityskaupan tekevä pääsee mukaville tuntipalkoille ja saisi aivan tyydyttävän korvauksen siitä, että joutuu asumaan puoli vuotta tai vuoden niinkin ankeassa paikassa kuin Ruotsi. Ja voisihan sitä lähteä kauemmaksikin.
Käytännössä ei siis ole mahdollista verottaa näitä pääomatuloja kovin paljon kilpailijamaita ankarammin, sillä yrityskaupoissa voidaan helposti sopia kauppapäivä ja kauppasumman maksupäivä siten, että rahojen saaja ehtii riistoverottajaa pakoon.
Osingot ovat toinen juttu, eikä ole mitään tämäntyyppistä syytä olla verottamatta niitä eri tavoin kuin palkkatuloja. Tämä ratkaisisi myös ongelman siitä, että jotkut halveksittavien ammattien edustajat kuten vaikkapa lääkärit maksavat itselleen osinkoja eikä palkkaa ja saavat sen pienemmällä veroprosentilla. Kun osingon ja palkan vero on sama, mitään syytä kierrättää rahaa kummallisten rakenteiden kautta ei enää ole. Tai voi olla, mutta syy ei ole enää verotuksessa vaan vaikkapa yritystoimintaan liittyvissä vähennyksissä, jotka palkansaajalta on poistettu pääosin, mutta tämä on jo toinen asia.
Otetaan nyt johtotähdeksi Isokallion ajatus siitä, että yksityisen sektorin työpaikkoja tarvittaisiin lisää, sillä tätä ehdotusta ei varmasti vastusta kukaan.
Jos kiristämme myyntivoittojen verotuksen korkealle, valtio todennäköisesti häviää rahaa, sillä isoimpia potteja ei enää Suomeen makseta. Työllistämisenkin vinkkelistä asia on hankala, sillä jos suomalainen yrittäjä pakotetaan maailmalle myymään yrityksensä, moniko tulee sieltä takaisin? Varmasti osa, mutta osa jää sille tielle rahoineen ja kun he etsivät uusia sijoituskohteita, uuden kotimaan yritykset saattavat olla ja ovatkin sydäntä lähempänä kuin Suomen. Näin Suomi menettää juuri sitä yksityistä pääomaa, jolla jo Ruotsi on rakentanut ja rahoittanut startup-yrityksiään iät ajat.
Perheyrittäjä taas on oikealle ja vasemmalle kelpaava yrittäjyyden muoto. Yrittäjällä on kasvot ja yritystä kehitetään pitkäjänteisesti eikä kvartaalikapitalismin hengessä. Kuten edellinen kappale osoittaa, yrityskauppojen miljoonista ei käytännössä voida periä
Pörssilistaus on puolestaan kansankapitalismin muoto. Yritys säilyttää itsenäisyytensä, sillä sen omistajuus jalkautuu pienissä osissa ympäriinsä. Itsenäisen suomalaisen yritystoiminnan kannalta pörssilistaustie on parempi tapa omistajalle luopua suuresta osasta firmaansa kuin se, että firma päätyy tytäryhtiöksi. Itsenäinen yritys kun tuo ympärilleen palvelusektorin työpaikkoja konsultoinnin, IT:n ja lakipalvelujen tarpeen muodossa, tytäryhtiölle nämä toimitetaan pääkonttorista ja sitä lähellä olevista firmoista.
Kritiikki pörssikauppaa kohtaan perustuu siihen, että valtaosa pörssikaupasta on kuponkien veivaamista edes takaisin ilman minkäännäköistä kytköstä muuhun kuin osakekurssiin ja sen kohoamisen odotukseen. Tämän kaupan verottajat yrittävät hillitä tätä, mutta samalla he tulevat hillinneeksi yrityksistä luopumista tätä tietä. Jos kysyntä pörssissä on pienempää, firmat kannattaa sittenkin myydä konglomeraateille jos niistä saa siten reippaasti paremman hinnan. Oma lukunsa on sekin, että suomalaisten eläkevarallisuutta on runsaasti pörssiosakkeissa, joiden osuus korostuu jos Euroopassa tehdään valtioiden velkajärjestely. Jos pörssistä karkotetaan ostajat keksimällä kaupalle lisää veroja, kuka ostaa ja mihin hintaan ne osakkeet, joiden tuotoilla piti maksaa suomalaisten työeläkkeet?
Pörssikaupan lisäverolla on sekin ongelma, että sitä on helppoa kiertää kun kaikki maat eivät sitä ottaisi käyttöön. Perustettaisiinko osa yrityksistä valmiiksi johonkin muualle ainakin holding-yhtiöinä, jolloin pörssikauppaveroa ei peritä ja lisäksi yritysverot valuvat näihin muihin maihin?
Näyttäisi siis siltä, että valitaan mikä hyvänsä kaunaisen kansan tuntoja lämmittävä tapa kurittaa yrityksiä ja niiden omistajia, työllisyyttä Suomessa ei näin edistetä. Korotetaan mitä vain veroja, vaikutus suomalaiseen yrittäjyyteen ja sitä kautta työllisyyteen on negatiivinen. Lisäksi voidaan ajatella, että monetkaan veronkorotukset eivät edes tuota kovin paljon rahaa. Osinkoverotuksen kiristäminen tuottaisi, mutta myyntivoittojen verotuksen kiristäminen ei kuten ei tuottaisi pörssikauppaverokaan. Bisnes vain siirtyisi paikasta toiseen ja verovelvollisuus myös.
Vaihtoehtona on siis tehdä päätöksiä, joita kansa pitää oikeudenmukaisina, tai tehdä päätöksiä, jotka edistävät työllisyyttä tai eivät ainakaan haittaa sitä. Kumpaakin valintaa voi perustella, minun valintani on ilmeinen.
Tästä päästään sitten huutavaan työvoimapulaan.
Kun kerran poliittinen järjestelmä näyttää ottaneen missiokseen yritystoiminnan haittaamisen eikä sen edistämisen, mistä ihmeestä nuo työpaikat oikein vapautuvat kun yritykset lähinnä pistävät lappua luukulle ja ilmoittavat irtisanomisista? Tietysti väkeä jää eläkkeelle, mutta kun tehtävän työn määrä vähenee, luulisi järkevien töiden tekijöitä löytyvän.
Mieleen tuleekin, että tuo 150000 ihmistä ei ollut alun alkaenkaan tulossa yksityiselle sektorille vaan täyttämään rivakasti eläköityvän julkisen sektorin vajausta. Kannattaisikohan samalla miettiä, olisiko seassa työtä, jota ei kenties enää tarvitsisi tehdä ollenkaan sen jälkeen kun sen nykyinen tekijä jää eläkkeelle?