Feb 2011
Lapsiperheiden ahdinko
27/02/11 13:59
Kun vaalit lähestyvät, lapsiperheillä on jälleen runsaasti ystäviä. Oikeastaan koko poliittisessa kentässä laidasta laitaan. 
Lapsiperheet ovat tietysti olleet vasemmiston lempilapsi, mutta kepu on yrittänyt kaupunkeihin lapsiperheteemalla iät ajat eikä asia ole kokoomuksellekaan vieras.
Vaalipuheissa sanoma on usein se, että lapsiperheet ovat ahdingossa tai että heidät on unohdettu. Kukaan ei koskaan kuitenkaan konkretisoi asiaa mitenkään.
Miten lapsiperheiden ahdinko siis ilmenee? Minä tunnen varsin monia lapsiperheitä Suomestakin enkä ole kuullut kenenkään koskaan valittavan. Vähäisen otantani perusteella lapsiperheet ovat elämäänsä tyytyväisimpiä kun taas tyytymättömiä ovat vastoin omaa tahtoaan yksin elävät sekä ne, jotka ovat menettäneet lapsensa riitaisassa avioerossa enemmän tai vähemmän kokonaan.
Miksi politiikan siis pitäisi nyt keskittyä lapsiperheisiin kuten niin aina ennenkin, ja mitä konkreettisia toimenpiteitä tarvittaisiin ja mikä ongelma niillä korjataan? Yleensä haluttaisiin lisää rahaa sinne, tänne ja tuonne, mutta tämän rahan vaikutus minkään koetun ongelman torjumiseksi jää kerta toisensa jälkeen näyttämättä.
Äitiyslomien kustannusten jakautuminen on konkreettinen ongelma, mutta sekin liittyy enemmän työmarkkinoihin kuin varsinaisesti lapsiperheisiin.
Vai onko kyseessä ainoastaan “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti, jonka ei ole tarkoituskaan tarkoittaa mitään vaan ainoastaan osoittaa, että lausuja on pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan?
Vaalipuheissa sanoma on usein se, että lapsiperheet ovat ahdingossa tai että heidät on unohdettu. Kukaan ei koskaan kuitenkaan konkretisoi asiaa mitenkään.
Miten lapsiperheiden ahdinko siis ilmenee? Minä tunnen varsin monia lapsiperheitä Suomestakin enkä ole kuullut kenenkään koskaan valittavan. Vähäisen otantani perusteella lapsiperheet ovat elämäänsä tyytyväisimpiä kun taas tyytymättömiä ovat vastoin omaa tahtoaan yksin elävät sekä ne, jotka ovat menettäneet lapsensa riitaisassa avioerossa enemmän tai vähemmän kokonaan.
Miksi politiikan siis pitäisi nyt keskittyä lapsiperheisiin kuten niin aina ennenkin, ja mitä konkreettisia toimenpiteitä tarvittaisiin ja mikä ongelma niillä korjataan? Yleensä haluttaisiin lisää rahaa sinne, tänne ja tuonne, mutta tämän rahan vaikutus minkään koetun ongelman torjumiseksi jää kerta toisensa jälkeen näyttämättä.
Äitiyslomien kustannusten jakautuminen on konkreettinen ongelma, mutta sekin liittyy enemmän työmarkkinoihin kuin varsinaisesti lapsiperheisiin.
Vai onko kyseessä ainoastaan “ajatelkaa lapsiamme” -argumentti, jonka ei ole tarkoituskaan tarkoittaa mitään vaan ainoastaan osoittaa, että lausuja on pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan?
Comments
Päivän vihreä sammakko
26/02/11 21:35
Vihreiltä ei ole yleensäkään tavattu kuulla erityisen koherenttia persu-kritiikkiä, mutta Panu Laturi onnistui yllättämään tänään jopa minut, vaikka luulen kuulleeni ja nähneeni kaiken.
Se on kaikkein pelottavinta, että rakennetaan politiikkaa sen perusteella minkä he määrittelevät moraalisesti oikeaksi.
Tämä on melko omituinen lausunto, sillä sen voi tulkita kahdella tavalla
eikä kumpikaan tapa ole erityisen miellyttävä.
Yksi tulkinta olisi se, että Laturin oma puolue Vihreät ei tee politiikkaa sen perusteella, minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi. Tämä tuntuu oudolta, sillä jos he eivät tee politiikkaa tällä perusteella, millä perusteella he sitä sitten tekevät? Jos he eivät noudata omaa moraaliaan vaan jonkun muun, mitä virkaa tällaisella puisto-osastolla oikein on? Mikä on sen kontribuutio politiikkaan, jos moraali ja arvot kopioidaan muualta?
Politiikassa ei useinkaan ole yhtä ainoaa mahdollista tapaa tehdä joku asia. Vaihtoehtoja on useita ja monessa tapauksessa ei ole edes suurta eroa siinä, tehdäänkö asia näin vai noin. Joku tapa pitää valita, moraali ja arvot näyttelevät tässä valinnassa merkittävää osaa. Paitsi siis ilmeisesti Vihreillä jos tämä tulkinta olisi oikea.
Todennäköisempi selitys on kuitenkin perivihreä arroganssi, joka selittää tuossa puolueessa paljon muutakin.
Vihreät todennäköisesti tekevät politiikkaa omista moraalisista lähtökohdistaan aivan kuten kaikki muutkin, mutta ylimielisyydessä piehtaroivan pellefanttikerhon suurvisiirin ajatusmaailmaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen mahdollisuus, että aivan kaikki suomalaiset eivät jaa tämän pikkupuolueen etulinjan moraalikäsitystä. Näin ollen närkästys ei kohdistu siihen, että persut noudattavat jotain moraalista koodistoa vaan siihen, että persut ajattelevat asioista toisella tavalla kuin Vihreät.
Eri asioita tavoittelevat puolueet muodostavat monipuoluejärjestelmän kovan ytimen, ja kun Vihreät eivät tunnu tätä ajatusta jakavan, voidaan miettiä, kenen ohjelma lopulta tuokaan mieleen Neuvostoliiton. Jos politiikassa on "kaikkein pelottavinta" se, että siellä on muitakin kuin vihreitä, vihreän etujoukon on elettävä järjettömän pelon vallassa jatkuvasti.
Samalla voidaan miettiä, mikä on tällaisen puolueen usko demokratiaan ja parlamentaariseen järjestelmään, jos kerran maailma on oikeassa asennossa vain, jos kaikki ovat samaa mieltä heidän kanssaan ja jakavat samanlaisen moraalikäsityksen.
Minun mielestäni pelottavaa on se, että itsensä intelligentsiaksi ylentänyt sakki kykenee näin tyylipuhtaan fasismin kannattamiseen ilman, että kukaan kerhon sisällä huomaa mitään. Fasismin saappaan ääni aiheuttaa minun korviini erityisen ruman äänen eikä ääni muutu siitä yhtään kauniimmaksi, vaikka saapas on hankittu trendikaupasta.
Minä sen sijaan uskon demokratiaan ja parlamentarismiin enkä ole kovin peloissani.
Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas ja vaaliuurnien sulkeuduttua huomataan, että fasismin kannatus jäi melko vaatimattomaksi
Se on kaikkein pelottavinta, että rakennetaan politiikkaa sen perusteella minkä he määrittelevät moraalisesti oikeaksi.
Tämä on melko omituinen lausunto, sillä sen voi tulkita kahdella tavalla
Yksi tulkinta olisi se, että Laturin oma puolue Vihreät ei tee politiikkaa sen perusteella, minkä he kokevat moraalisesti oikeaksi. Tämä tuntuu oudolta, sillä jos he eivät tee politiikkaa tällä perusteella, millä perusteella he sitä sitten tekevät? Jos he eivät noudata omaa moraaliaan vaan jonkun muun, mitä virkaa tällaisella puisto-osastolla oikein on? Mikä on sen kontribuutio politiikkaan, jos moraali ja arvot kopioidaan muualta?
Politiikassa ei useinkaan ole yhtä ainoaa mahdollista tapaa tehdä joku asia. Vaihtoehtoja on useita ja monessa tapauksessa ei ole edes suurta eroa siinä, tehdäänkö asia näin vai noin. Joku tapa pitää valita, moraali ja arvot näyttelevät tässä valinnassa merkittävää osaa. Paitsi siis ilmeisesti Vihreillä jos tämä tulkinta olisi oikea.
Todennäköisempi selitys on kuitenkin perivihreä arroganssi, joka selittää tuossa puolueessa paljon muutakin.
Vihreät todennäköisesti tekevät politiikkaa omista moraalisista lähtökohdistaan aivan kuten kaikki muutkin, mutta ylimielisyydessä piehtaroivan pellefanttikerhon suurvisiirin ajatusmaailmaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen mahdollisuus, että aivan kaikki suomalaiset eivät jaa tämän pikkupuolueen etulinjan moraalikäsitystä. Näin ollen närkästys ei kohdistu siihen, että persut noudattavat jotain moraalista koodistoa vaan siihen, että persut ajattelevat asioista toisella tavalla kuin Vihreät.
Eri asioita tavoittelevat puolueet muodostavat monipuoluejärjestelmän kovan ytimen, ja kun Vihreät eivät tunnu tätä ajatusta jakavan, voidaan miettiä, kenen ohjelma lopulta tuokaan mieleen Neuvostoliiton. Jos politiikassa on "kaikkein pelottavinta" se, että siellä on muitakin kuin vihreitä, vihreän etujoukon on elettävä järjettömän pelon vallassa jatkuvasti.
Samalla voidaan miettiä, mikä on tällaisen puolueen usko demokratiaan ja parlamentaariseen järjestelmään, jos kerran maailma on oikeassa asennossa vain, jos kaikki ovat samaa mieltä heidän kanssaan ja jakavat samanlaisen moraalikäsityksen.
Minun mielestäni pelottavaa on se, että itsensä intelligentsiaksi ylentänyt sakki kykenee näin tyylipuhtaan fasismin kannattamiseen ilman, että kukaan kerhon sisällä huomaa mitään. Fasismin saappaan ääni aiheuttaa minun korviini erityisen ruman äänen eikä ääni muutu siitä yhtään kauniimmaksi, vaikka saapas on hankittu trendikaupasta.
Minä sen sijaan uskon demokratiaan ja parlamentarismiin enkä ole kovin peloissani.
Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maailman viisain rahvas ja vaaliuurnien sulkeuduttua huomataan, että fasismin kannatus jäi melko vaatimattomaksi
Tervettä kehitystä työmarkkinoilla
25/02/11 08:44
Päivän uutinen tietää kertoa, että alle 40-vuotiaista moni ei ole enää kovin sitoutunut työnantajaansa vaan on valmis vaihamaan firmaa tuosta vain jos parempi tarjous ilmaantuu.
Tätä on vaikea pitää huonona asiana. Suomessa valkokaulustyö ei ole veroihin ja yleiseen hintatasoon suhteutettuna niin hyvin palkattua kuin se kuuluisi olla ja yksi syy tähn on juurikin se, että työnantajia ei tarpeeksi kilpailuteta.
Itse olen sitä mieltä, että sitoutumisen työnantajaan ei pidä olla yhtään vahvempi kuin työnantajan sitoutuminen työntekijään. Asia on varsin hyvin kuvattu laeissa ja sopimuksissa. Työntekijä ei tietysti anasta työnantajansa salaisuuksia vaan yrittää tehdä työnsä kunnolla, mutta mitään sen syvempää sitoutumista ei asiaan kuulu ellei työnantaja halua jotenkin sitouttaa. Jos hieman pidemmän sitoutumisen vastapainoksi liikkuu jotakin kuten esimerkiksi rahaa, ylimääräistä lomaa, osakkeita tai jotain muuta työntekijän haluamaa, silloin tietysti kuvio muuttuu.
Suomen työmarkkinoita vaivaa moneen kertaan kirjoittamani sisäisen kasvattamisen vitsaus. Firmat palkkaavat mielellään junioreja halvalla mutteivät senioreja kalliilla, nämä kasvatetaan firman sisältä. Tällaisen kasvatustyön tuloksena edut eivät välttämättä kulje aivan käsi kädessä vastuun kanssa ja firmaa vaihtamalla asiaan saa korjauksen. Firman vaihtaminen on vain ollut toisinaan haasteellista, sillä seniorien paikkoja ei välttämättä ole ollut juurikaan auki toisissa firmoisa.
Jos nyt tämän päivän alle nelikymppiset ovat valmiita nostamaan kytkintä tuosta vain, tämä potkaisee eloa työmarkkinoihin, sillä nelikymppinen voi olla ja usein onkin varsin vastuullisissa tehtävissä. Kun tämä väki liikkuu, syntyy paikkoja muille tehdä sama temppu jos firman sisältä ei löydy juuri nyt ketään ylennettävää.
Valkokaulustyössä ammattiliitoista ei ole mitään hyötyä muualla paitsi parissa julkisen sektorin ammatissa. Valkokaulustyön edunvalvonta toteutuu parhaiten niin, että työnantajat joutuvat hieman kilvoittelemaan työntekijöistä. Ilman intoa oikeasti vaihtaa työpaikkaa tämä jää kuolleeksi kirjaimeksi.
Tätä on vaikea pitää huonona asiana. Suomessa valkokaulustyö ei ole veroihin ja yleiseen hintatasoon suhteutettuna niin hyvin palkattua kuin se kuuluisi olla ja yksi syy tähn on juurikin se, että työnantajia ei tarpeeksi kilpailuteta.
Itse olen sitä mieltä, että sitoutumisen työnantajaan ei pidä olla yhtään vahvempi kuin työnantajan sitoutuminen työntekijään. Asia on varsin hyvin kuvattu laeissa ja sopimuksissa. Työntekijä ei tietysti anasta työnantajansa salaisuuksia vaan yrittää tehdä työnsä kunnolla, mutta mitään sen syvempää sitoutumista ei asiaan kuulu ellei työnantaja halua jotenkin sitouttaa. Jos hieman pidemmän sitoutumisen vastapainoksi liikkuu jotakin kuten esimerkiksi rahaa, ylimääräistä lomaa, osakkeita tai jotain muuta työntekijän haluamaa, silloin tietysti kuvio muuttuu.
Suomen työmarkkinoita vaivaa moneen kertaan kirjoittamani sisäisen kasvattamisen vitsaus. Firmat palkkaavat mielellään junioreja halvalla mutteivät senioreja kalliilla, nämä kasvatetaan firman sisältä. Tällaisen kasvatustyön tuloksena edut eivät välttämättä kulje aivan käsi kädessä vastuun kanssa ja firmaa vaihtamalla asiaan saa korjauksen. Firman vaihtaminen on vain ollut toisinaan haasteellista, sillä seniorien paikkoja ei välttämättä ole ollut juurikaan auki toisissa firmoisa.
Jos nyt tämän päivän alle nelikymppiset ovat valmiita nostamaan kytkintä tuosta vain, tämä potkaisee eloa työmarkkinoihin, sillä nelikymppinen voi olla ja usein onkin varsin vastuullisissa tehtävissä. Kun tämä väki liikkuu, syntyy paikkoja muille tehdä sama temppu jos firman sisältä ei löydy juuri nyt ketään ylennettävää.
Valkokaulustyössä ammattiliitoista ei ole mitään hyötyä muualla paitsi parissa julkisen sektorin ammatissa. Valkokaulustyön edunvalvonta toteutuu parhaiten niin, että työnantajat joutuvat hieman kilvoittelemaan työntekijöistä. Ilman intoa oikeasti vaihtaa työpaikkaa tämä jää kuolleeksi kirjaimeksi.
Tuomioja ja luokkayhteiskunta
19/02/11 15:04
Erkki Tuomioja varoittaa tänään suomalaisia siitä, että olemme siirtymässä kohti luokkayhteiskuntaa.
Tämä on sinänsä SDP-retoriikan peruskauraa, josta ei noin yleisemmin tarvitsisi olla moksiskaan, mutta Tuomiojan ajatuksissa on pari kiinnostavaa näkökulmaa, jotka kumpuavat tästä: "Me sosiaalidemokraatit emme voi luvata kenellekään eliittiin nousua”.
Oletan, että juuri kukaan ei haluaisi Suomeen sellaista luokkayhteiskuntaa, jossa jollain
joukolla ei ole rahaa päivittäiseen elämiseen. Kun tällaista ei tosiasiallisesti yksikään puolue tavoittele eikä sitä kohti olla muutenkaan siirtymässä (vielä, eläkerahan loppuessa keskustelu käydään uudelleen siitä, kuka elättää eläkeläiset), on tällaisella luokkayhteiskunnalla pelotteleminen koko lailla joutavaa ja on vaikea kuvitella, että Tuomiojan sanoma olisi tämä.
Kun hän sen sijaan puhuu “jetsetistä” ja erityisesti muistuttaa, ettei kenellekään luvata parannusta nykyiseen yhteiskunnalliseen asemaan ainakaan ylöspäin, mikä tämän sanoman merkitys on?
Luokkayhteiskunta voi tarkoittaa tietysti hyvin erilaisia asioita sen historiallisesta tulkinnasta tämän päivän tulkintaan, jossa on esimerkiksi alempaa ja ylempää keskiluokkaa. Jos liike ylöspäin pitää pysäyttää ja toisaalta luokkayhteiskuntaa romuttaa, en ymmärrä tätä muuten kuin siten, että erityisesti ryhdytään kurjistamaan niitä, joilla nyt menee liian hyvin. Kun valtaosa tästä on ylempää keskiluokkaa, Tuomioja tosiasiallisesti tarjoilee myrkkypilleriä suomalaiselle kotimarkkinakysynnälle kurittamalla niitä, joilla on nyt varaa ostaa toisen suomalaisen työtä.
Onkohan tämä pitkän päälle kovin nerokas tie kulkea? Jos “luokkayhteiskunta” poistuu, se tarkoittaa sitä, että nykyisen verokiilan vallitessa suomalainen ei enää suomalaisen työtä juuri osta. Vienti varmasti vetäisi edelleen, mutta miten vientiteollisuuden hedelmät jaettaisiin yhteiskunnassa? Epäilemättä veroina ja tulonsiirtoina Puolueen päättäessä, mitä ihmiset tarvitsevat ja mitä eivät. Tämä utopia vaikuttaa minusta jokseenkin muinaiselta.
Jos taas Tuomioja ei tarkoita tätäkään vaan yleisesti sitä, että ihmiset jämäytetään nykyisiin yhteiskuntaluokkiinsa estäen mobiliteetin ylöspäin, tämäkään tie ei vaikuta historian valossa kovin auvoisalta. Ikuinen taistelupari Ranska ja Englanti/Britannia antavat meille esimerkin siitä, mitä tapahtuu,
kun säätykierto ylöspäin on olemassa verrattuna siihen, mitä tapahtuu kun sitä ei ole. Niin kauan kuin demarit tai diktaattorit eivät kykene kasvattamaan ihmistä, joka tyytyy nöyrästi vähään eikä unelmoi paremmasta, joku tie parempaan elämään pitää olla olemassa.
Kun sitä ei Ranskassa ollut vanhan hallinnon aikaan vaan syntyperä ratkaisi ihmisen lokeron loppuiäksi, ainoa tie ylöspäin oli ripustaa hierarkiassa ylempänä olevat lyhtypylväisiin tai lyhentää heitä hieman giljotiinissa. Tuloksena oli varsin verinen vallankumous, joka nosti valtaan yhden Euroopan hulluimmista diktaattoreista ja jonka peruina Ranska on edelleen sekava rähinävaltio, jossa toriparlamentti puuttuu asioiden hoitoon vähän väliä.
Britanniassa majesteetin säilä kosketti ansioituneen kansalaisen olkapäätä. Ei tämä tietysti kovin monelle tapahtunut, mutta unelma siitä riitti pitämään yhteiskunnan rauhallisena. Siirtomaihin saattoi lähteä kuinka alhaisesta syntyperästä hyvänsä kauppiaaksi tai sotilaaksi ja siellä onnistuessaan palata takaisin Englantiin äveriäänä miehenä, päätyen ainakin arvostettuun porvaristoon tai jopa aatelistoon. Vakaa yhteiskunta ja parlamentaarinen järjestelmä ovat säilyneet Britanniassa hyvin.
Minua häiritsee sosiaalidemokratian nykyisessä suomalaisessa implementaatiossa juuri se, että se pyrkii poistamaan ihmisiltä unelman paremmasta ja korvaamaan sen hiirenharmaalla, tasapaksulla arjella, jossa ei tarvitse ajatella, yrittää ja nauttia. Tuomioja vaikuttaa tarjoavan meille tätä ankeutta jälleen kerran. Voi olla, että monelle ihmiselle hiirenharmaa arki on juuri oikea vaihtoehto, mutta minun on täysin mahdotonta kannattaa aatetta ja puoluetta, joka tavoittelee ihmisten henkistä amputaatiota.
Elämä ilman unelmia ei ole elämisen arvoista.
Tämä on sinänsä SDP-retoriikan peruskauraa, josta ei noin yleisemmin tarvitsisi olla moksiskaan, mutta Tuomiojan ajatuksissa on pari kiinnostavaa näkökulmaa, jotka kumpuavat tästä: "Me sosiaalidemokraatit emme voi luvata kenellekään eliittiin nousua”.
Oletan, että juuri kukaan ei haluaisi Suomeen sellaista luokkayhteiskuntaa, jossa jollain
Kun hän sen sijaan puhuu “jetsetistä” ja erityisesti muistuttaa, ettei kenellekään luvata parannusta nykyiseen yhteiskunnalliseen asemaan ainakaan ylöspäin, mikä tämän sanoman merkitys on?
Luokkayhteiskunta voi tarkoittaa tietysti hyvin erilaisia asioita sen historiallisesta tulkinnasta tämän päivän tulkintaan, jossa on esimerkiksi alempaa ja ylempää keskiluokkaa. Jos liike ylöspäin pitää pysäyttää ja toisaalta luokkayhteiskuntaa romuttaa, en ymmärrä tätä muuten kuin siten, että erityisesti ryhdytään kurjistamaan niitä, joilla nyt menee liian hyvin. Kun valtaosa tästä on ylempää keskiluokkaa, Tuomioja tosiasiallisesti tarjoilee myrkkypilleriä suomalaiselle kotimarkkinakysynnälle kurittamalla niitä, joilla on nyt varaa ostaa toisen suomalaisen työtä.
Onkohan tämä pitkän päälle kovin nerokas tie kulkea? Jos “luokkayhteiskunta” poistuu, se tarkoittaa sitä, että nykyisen verokiilan vallitessa suomalainen ei enää suomalaisen työtä juuri osta. Vienti varmasti vetäisi edelleen, mutta miten vientiteollisuuden hedelmät jaettaisiin yhteiskunnassa? Epäilemättä veroina ja tulonsiirtoina Puolueen päättäessä, mitä ihmiset tarvitsevat ja mitä eivät. Tämä utopia vaikuttaa minusta jokseenkin muinaiselta.
Jos taas Tuomioja ei tarkoita tätäkään vaan yleisesti sitä, että ihmiset jämäytetään nykyisiin yhteiskuntaluokkiinsa estäen mobiliteetin ylöspäin, tämäkään tie ei vaikuta historian valossa kovin auvoisalta. Ikuinen taistelupari Ranska ja Englanti/Britannia antavat meille esimerkin siitä, mitä tapahtuu,
Kun sitä ei Ranskassa ollut vanhan hallinnon aikaan vaan syntyperä ratkaisi ihmisen lokeron loppuiäksi, ainoa tie ylöspäin oli ripustaa hierarkiassa ylempänä olevat lyhtypylväisiin tai lyhentää heitä hieman giljotiinissa. Tuloksena oli varsin verinen vallankumous, joka nosti valtaan yhden Euroopan hulluimmista diktaattoreista ja jonka peruina Ranska on edelleen sekava rähinävaltio, jossa toriparlamentti puuttuu asioiden hoitoon vähän väliä.
Britanniassa majesteetin säilä kosketti ansioituneen kansalaisen olkapäätä. Ei tämä tietysti kovin monelle tapahtunut, mutta unelma siitä riitti pitämään yhteiskunnan rauhallisena. Siirtomaihin saattoi lähteä kuinka alhaisesta syntyperästä hyvänsä kauppiaaksi tai sotilaaksi ja siellä onnistuessaan palata takaisin Englantiin äveriäänä miehenä, päätyen ainakin arvostettuun porvaristoon tai jopa aatelistoon. Vakaa yhteiskunta ja parlamentaarinen järjestelmä ovat säilyneet Britanniassa hyvin.
Minua häiritsee sosiaalidemokratian nykyisessä suomalaisessa implementaatiossa juuri se, että se pyrkii poistamaan ihmisiltä unelman paremmasta ja korvaamaan sen hiirenharmaalla, tasapaksulla arjella, jossa ei tarvitse ajatella, yrittää ja nauttia. Tuomioja vaikuttaa tarjoavan meille tätä ankeutta jälleen kerran. Voi olla, että monelle ihmiselle hiirenharmaa arki on juuri oikea vaihtoehto, mutta minun on täysin mahdotonta kannattaa aatetta ja puoluetta, joka tavoittelee ihmisten henkistä amputaatiota.
Elämä ilman unelmia ei ole elämisen arvoista.
Julkiset vs. yksityiset palvelut
18/02/11 11:04
Pari sosiaalidemokraattia ovat julkaisseet sosiaalidemokraattisen säätiön nimissä tuotoksen yksityisten ja julkisten sosiaalipalvelujen eroista, ja asiaa käsitellään Hesarin vieraskynäsivulla.
Keskustelu asiasta lie melko ikuista enkä tarjoa omia näkemyksiäni minään uskonkappaleina, mutta huomio kiinnittyy kirjoituksessa pariin seikkaan.
Kirjoittajat toteavat yksinkertaisesti "ei ole mitään syytä, miksi julkinen
sektori ei voisi tuottaa palveluja vähintään yhtä tehokkaasti kuin yksityinen".
Tämä on teknisesti aivan totta. Ei tällaista syytä ole olemassa eikä sellaista voida keksiä. Kyse on kuitenkin teoreettisesta lauselmasta mahdollisuuksista ylipäätään eikä kirjoittaja analysoi sanallakaan sitä, mikä on käytäntö ja toteuma.
Kyseessä ei ole mikään julkisen sektorin erityisongelma vaan monopolin erityisongelma. Julkisen sektorin palveluntuotantoyksikkö, on se sitten sairaala tai bussiyhtiö, voi kyllä toimia tehokkaammin kuin yksikään markkinaehtoinen peluri, varsinkin kun julkisen sektorin omistaman yksikön ei ole mitään tarvetta tuottaa voittoa jos ei haluta, mutta kuka sen kirittää tähän huippusuoritukseen?
Monopolissa ja erityisesti lakisääteisessä monopolissa ongelmana on aina se, että se ryhtyy keräämään pöhöä eikä ole erityisen ketterä tekemään tehokkuutta lisääviä uudistuksia, sillä tähän ei ole mitään motiivia. Hinta voi karata korkeaksi ja laatu laskea, mutta koska asiakkaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ostaa eikä kenelläkään muulla ole mahdollisuutta palvelua tarjota, emme tiedä tätä.
Muistelen lukeneeni, että julkisomisteinen bussiyhtiö Helsingissä on tosiasiallisesti melko konkurssikypsä eikä pysyisi pystyssä ilman sinne kaadettuja tukiaisia kun taas samoista linjoista kilpailevat yksityiset yritykset tuntuvat ilman tukiaisia pärjäävän. Tämän yksittäisesimerkin valossa julkinen yhtiö ei ole parempi ja tehokkaampi, joten sillä aikanaan olleen monopolin säilyttäminen olisi ollut veronmaksajalle ja matkustajalle kalliimpi ratkaisu.
Toinen, kirjoittajien kokonaan sivuuttama ongelma liittyy tehostamistoimiin ja niiden toteuttamiseen. Ainakin Helsingissä sairaalalääkärit valittavat sitä, että runsaasti aikaa kuluu paperitöihin ja tämä aika on potilailta pois. En tiedä, mikä tähän on lopulta ajanut, mutta ainakin ajatuksen tasolla on helppoa kuvitella, että jossain vaiheessa on hieman päätetty tehostaa ja kiinnitetty huomiota valtoimenaan rehottaviin palkkakuluihin. Tämän seurauksena erinäköistä tukitoimintohenkilöstöä on saanut lähteä ja heidätn tehtäviään on siirretty hoitohenkilökunnalle. Tämän voi julkisrahoitteinen hoitolaitos tehdä, sillä se saa monopolinsa suojissa teoriassa rahoituksen, vaikkei se enää hoitaisi yhtään potilasta ja keskittyisi sisäisiin laatumittauksiin potilastyön sijaan. Yksityinen yhtiö taas saa rahaa hoitosuoritteista, joten sen motiivi on tuottaa nimenomaan näitä.
Tästä päästään kolmanteen monopolin suojissa olevan julkisyhtiön ongelmaan, jonka tosin käsittelen hieman tuonnempana
Tässä välissä huomataan kirjoituksessa tämä lause "Tällainen ajattelu perustuu siihen, että palvelun käyttäjä on asiakas, joka saapuu paikalle, ottaa palvelun vastaan, maksaa siitä ja lähtee pois. Ajatuskulku on hyvinvointivaltiolle täysin vieras: se sivuuttaa kokonaan demokratian ja yhteisvastuun sekä jättää oikeusturvan, rahoitusvastuun ja laadunvalvonnan yksilölle."
Huomioni kiinnittyy huomattavaan kapeakatseisuuteen. Kirjoittajalle on olemassa joko yksityisiä, yksityisesti tuotettuja palveluja tai julkisia, julkisesti hallinnoituja palveluja. Mitään hybridiä, jossa yksityinen tuottaa mutta julkinen sektori rahoittaa, ei tunnu olevan olemassakaan. Kun vertaillaan vain täysin julkista ja täysin yksityistä, huomataan täysin yksityinen vallan kelvottomaksi systeemiksi, mutta samalla ummistetaan silmät kaikenlaisilta uusilta tavoilta eikä jätetä tilaa edes ajatukselle siitä, että keskusjohtoista julkista sektoria parempia ratkaisuja voitaisiin löytää.
Kirjoittaja tuntuu täydellisesti halveksuvan yksilön kykyä suorittaa
laadunvalvontaa. Yksilön kykyjen väheksyminen tuntuu olevan jonkunnäköinen kirjoittamaton sosiaalidemokratian norsunluutornin perustotuus, jonka pohjalta ammennetaan kaikki muu. Yksilö on liian tyhmä pitämään itsestään huolta, joten Valtion pitää huolehtia kaikesta ja Puolueen pitää päättää, mikä on ihmisille hyväksi.
Esimerkiksi terveydenhoidossa on varmasti laatuseikkoja, joita yksittäinen ihminen ei voi mitenkään kohtuudella seurata eikä hänen kuulukaan. Tästä syystä terveydenhoidon laatua valvovien viranomaisten olemassaolo on perusteltua. Laatu ei ole kuitenkaan yksinomaan "alle X prosenttia tapauksista paljastuu hoitovirheiksi", "sairaalabakteeri-infektiot ovat kontrollissa" jne. tyyppisten mittarien muodostama kokonaisuus.
Yksi aivan keskeinen osa palvelua on se, miten asiakas palvelun kokee. Jos hoitolaitos ja hoitohenkilökunta vaikuttavat miellyttäviltä, asiakas on tyytyväinen. Jos eivät, asiakas on tyytymätön. Nyt potilaan mahdollisuus valita eri hoitolaitosten välillä on olematon kun taas itse voin yksityisellä sektorilla päättää, mihin menen hoidettavaksi ja jos hoitava lääkäri ei miellytä, vaihdan häntä.
Tämä jalostaa huonot laitokset ja epämiellyttävät henkilöt pois palveluketjusta, sillä heille ei riitä potilaita. Sosialistisessa utopiassa tällä asialla ei ole merkitystä, sillä jos virkamies on päättänyt palvelun olevan laadukasta, se on laadukasta, vaikka palvelun loppukäyttäjä pitäisi sitä kuinka huonona. Käyttäjänäkökulmalla ei ole mitään merkitystä, mutta excel-tablitsan näyttämä laatumittari on Totuus.
Kolmas ongelma on juuri se, että tätä jalostamista ei julkisella sektorilla tapahdu jos asioita tehdään monopolien suojissa. Kun palvelun käyttäjät eivät pysty äänestämään jaloillaan, tarvitaan huomattavan raskaita ja tulkinnanvaraisia mielipidemittareita ja niitä analysoivaa väkeä selvittämään, onko jossain paikassa vaikkapa asenneongelma. Jos potilaat voivat jättää menemättä äkäpussien vastaanotoille, ei tarvita ensimmäistäkään mittaria vaan yksi varauskirja ammottaa tyhjyyttään.
Sen sijaan, että mietitään kapeakatseisesti täysin julkisen ja täysin yksityisen välillä,
pitäisi ainakin miettiä, voiko yksityinen sektori tuottaa jotakin julkista palvelua edullisemmin, paremmin tai tehokkaammin kuin julkisomisteinen laitos.
Julkinen sektori sinänsä saa mielestäni perustaa ja ylläpitää omia palvelutuotantoyksiköitään ja -firmojaan eikä ole mitään syytä myydä näitä pääomasijoittajille polkuhintaan. Julkinen sektori siis voi kilpailla palvelutuotannossa, mutta jos yksityinen sektori haluaa tunkea samalle apajalle ja väittää tekevänsä jotakin paremmin, sille pitäisi antaa siihen tilaisuus tuosta vain eikä ryhtyä suureen poliittiseen debattiin siitä, periikö meidät nyt hukka kun joku rupeaa tekemään kaihileikkauksia puoleen hintaan.
Bussiliikenteessä kilpaillaan jo. Terveydenhoidossa voisi aivan hyvin kilpailla kunhan ymmärretään pilkkoa asiat oikein. Todennäköisesti yksityinen sektori ei ole kilpailemassa läheskään kaikista toimenpiteistä, mikä asettaa katon sille, mitä tällaisella voidaan rahallisesti saavuttaa. Jos kuitenkin yksityinen sektori pystyy trimmaamaan itsensä iskukuntoon joidenkin täysin rutiiniluontoisten toimenpiteiden tekemisessä, keneltä tämä on pois? Tuskin veronmaksajalta, sillä hän säästää. Tuskin potilaalta, sillä hänen leikkausjononsa lyheni juuri kuukausilla. Tuskin edes julkiselta palveluntuottajalta, sillä siellä on sen jälkeen enemmän aikaa keskittyä muuhun kuin puuduttavimpaan rutiiniin.
Ainoa kärsijä on keskusjohtoista yhteiskuntaa kannattava puolue.
Keskustelu asiasta lie melko ikuista enkä tarjoa omia näkemyksiäni minään uskonkappaleina, mutta huomio kiinnittyy kirjoituksessa pariin seikkaan.
Kirjoittajat toteavat yksinkertaisesti "ei ole mitään syytä, miksi julkinen
Tämä on teknisesti aivan totta. Ei tällaista syytä ole olemassa eikä sellaista voida keksiä. Kyse on kuitenkin teoreettisesta lauselmasta mahdollisuuksista ylipäätään eikä kirjoittaja analysoi sanallakaan sitä, mikä on käytäntö ja toteuma.
Kyseessä ei ole mikään julkisen sektorin erityisongelma vaan monopolin erityisongelma. Julkisen sektorin palveluntuotantoyksikkö, on se sitten sairaala tai bussiyhtiö, voi kyllä toimia tehokkaammin kuin yksikään markkinaehtoinen peluri, varsinkin kun julkisen sektorin omistaman yksikön ei ole mitään tarvetta tuottaa voittoa jos ei haluta, mutta kuka sen kirittää tähän huippusuoritukseen?
Monopolissa ja erityisesti lakisääteisessä monopolissa ongelmana on aina se, että se ryhtyy keräämään pöhöä eikä ole erityisen ketterä tekemään tehokkuutta lisääviä uudistuksia, sillä tähän ei ole mitään motiivia. Hinta voi karata korkeaksi ja laatu laskea, mutta koska asiakkaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ostaa eikä kenelläkään muulla ole mahdollisuutta palvelua tarjota, emme tiedä tätä.
Muistelen lukeneeni, että julkisomisteinen bussiyhtiö Helsingissä on tosiasiallisesti melko konkurssikypsä eikä pysyisi pystyssä ilman sinne kaadettuja tukiaisia kun taas samoista linjoista kilpailevat yksityiset yritykset tuntuvat ilman tukiaisia pärjäävän. Tämän yksittäisesimerkin valossa julkinen yhtiö ei ole parempi ja tehokkaampi, joten sillä aikanaan olleen monopolin säilyttäminen olisi ollut veronmaksajalle ja matkustajalle kalliimpi ratkaisu.
Toinen, kirjoittajien kokonaan sivuuttama ongelma liittyy tehostamistoimiin ja niiden toteuttamiseen. Ainakin Helsingissä sairaalalääkärit valittavat sitä, että runsaasti aikaa kuluu paperitöihin ja tämä aika on potilailta pois. En tiedä, mikä tähän on lopulta ajanut, mutta ainakin ajatuksen tasolla on helppoa kuvitella, että jossain vaiheessa on hieman päätetty tehostaa ja kiinnitetty huomiota valtoimenaan rehottaviin palkkakuluihin. Tämän seurauksena erinäköistä tukitoimintohenkilöstöä on saanut lähteä ja heidätn tehtäviään on siirretty hoitohenkilökunnalle. Tämän voi julkisrahoitteinen hoitolaitos tehdä, sillä se saa monopolinsa suojissa teoriassa rahoituksen, vaikkei se enää hoitaisi yhtään potilasta ja keskittyisi sisäisiin laatumittauksiin potilastyön sijaan. Yksityinen yhtiö taas saa rahaa hoitosuoritteista, joten sen motiivi on tuottaa nimenomaan näitä.
Tästä päästään kolmanteen monopolin suojissa olevan julkisyhtiön ongelmaan, jonka tosin käsittelen hieman tuonnempana
Tässä välissä huomataan kirjoituksessa tämä lause "Tällainen ajattelu perustuu siihen, että palvelun käyttäjä on asiakas, joka saapuu paikalle, ottaa palvelun vastaan, maksaa siitä ja lähtee pois. Ajatuskulku on hyvinvointivaltiolle täysin vieras: se sivuuttaa kokonaan demokratian ja yhteisvastuun sekä jättää oikeusturvan, rahoitusvastuun ja laadunvalvonnan yksilölle."
Huomioni kiinnittyy huomattavaan kapeakatseisuuteen. Kirjoittajalle on olemassa joko yksityisiä, yksityisesti tuotettuja palveluja tai julkisia, julkisesti hallinnoituja palveluja. Mitään hybridiä, jossa yksityinen tuottaa mutta julkinen sektori rahoittaa, ei tunnu olevan olemassakaan. Kun vertaillaan vain täysin julkista ja täysin yksityistä, huomataan täysin yksityinen vallan kelvottomaksi systeemiksi, mutta samalla ummistetaan silmät kaikenlaisilta uusilta tavoilta eikä jätetä tilaa edes ajatukselle siitä, että keskusjohtoista julkista sektoria parempia ratkaisuja voitaisiin löytää.
Kirjoittaja tuntuu täydellisesti halveksuvan yksilön kykyä suorittaa
Esimerkiksi terveydenhoidossa on varmasti laatuseikkoja, joita yksittäinen ihminen ei voi mitenkään kohtuudella seurata eikä hänen kuulukaan. Tästä syystä terveydenhoidon laatua valvovien viranomaisten olemassaolo on perusteltua. Laatu ei ole kuitenkaan yksinomaan "alle X prosenttia tapauksista paljastuu hoitovirheiksi", "sairaalabakteeri-infektiot ovat kontrollissa" jne. tyyppisten mittarien muodostama kokonaisuus.
Yksi aivan keskeinen osa palvelua on se, miten asiakas palvelun kokee. Jos hoitolaitos ja hoitohenkilökunta vaikuttavat miellyttäviltä, asiakas on tyytyväinen. Jos eivät, asiakas on tyytymätön. Nyt potilaan mahdollisuus valita eri hoitolaitosten välillä on olematon kun taas itse voin yksityisellä sektorilla päättää, mihin menen hoidettavaksi ja jos hoitava lääkäri ei miellytä, vaihdan häntä.
Tämä jalostaa huonot laitokset ja epämiellyttävät henkilöt pois palveluketjusta, sillä heille ei riitä potilaita. Sosialistisessa utopiassa tällä asialla ei ole merkitystä, sillä jos virkamies on päättänyt palvelun olevan laadukasta, se on laadukasta, vaikka palvelun loppukäyttäjä pitäisi sitä kuinka huonona. Käyttäjänäkökulmalla ei ole mitään merkitystä, mutta excel-tablitsan näyttämä laatumittari on Totuus.
Kolmas ongelma on juuri se, että tätä jalostamista ei julkisella sektorilla tapahdu jos asioita tehdään monopolien suojissa. Kun palvelun käyttäjät eivät pysty äänestämään jaloillaan, tarvitaan huomattavan raskaita ja tulkinnanvaraisia mielipidemittareita ja niitä analysoivaa väkeä selvittämään, onko jossain paikassa vaikkapa asenneongelma. Jos potilaat voivat jättää menemättä äkäpussien vastaanotoille, ei tarvita ensimmäistäkään mittaria vaan yksi varauskirja ammottaa tyhjyyttään.
Sen sijaan, että mietitään kapeakatseisesti täysin julkisen ja täysin yksityisen välillä,
Julkinen sektori sinänsä saa mielestäni perustaa ja ylläpitää omia palvelutuotantoyksiköitään ja -firmojaan eikä ole mitään syytä myydä näitä pääomasijoittajille polkuhintaan. Julkinen sektori siis voi kilpailla palvelutuotannossa, mutta jos yksityinen sektori haluaa tunkea samalle apajalle ja väittää tekevänsä jotakin paremmin, sille pitäisi antaa siihen tilaisuus tuosta vain eikä ryhtyä suureen poliittiseen debattiin siitä, periikö meidät nyt hukka kun joku rupeaa tekemään kaihileikkauksia puoleen hintaan.
Bussiliikenteessä kilpaillaan jo. Terveydenhoidossa voisi aivan hyvin kilpailla kunhan ymmärretään pilkkoa asiat oikein. Todennäköisesti yksityinen sektori ei ole kilpailemassa läheskään kaikista toimenpiteistä, mikä asettaa katon sille, mitä tällaisella voidaan rahallisesti saavuttaa. Jos kuitenkin yksityinen sektori pystyy trimmaamaan itsensä iskukuntoon joidenkin täysin rutiiniluontoisten toimenpiteiden tekemisessä, keneltä tämä on pois? Tuskin veronmaksajalta, sillä hän säästää. Tuskin potilaalta, sillä hänen leikkausjononsa lyheni juuri kuukausilla. Tuskin edes julkiselta palveluntuottajalta, sillä siellä on sen jälkeen enemmän aikaa keskittyä muuhun kuin puuduttavimpaan rutiiniin.
Ainoa kärsijä on keskusjohtoista yhteiskuntaa kannattava puolue.
Huonoa hallintokulttuuria
16/02/11 11:00
Tänään olemme kuulleet kaksi mielenkiintoista "tuomiota".
Matti Vanhasta ei ole tarpeen epäillä mistään rötöksestä, vaikka hän on jakanut rahaa itselleen ministerinä ollessaan. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg puolestaan meni rikkomaan perustuslain periaatteita pyrkimällä vaikuttamaan täytäntöönpanoviranomaiseen jäätyään vähemmistöön kun KHO äänesti ns. isoäitien käännytysjupakassa. Tästä hyvästä hän sai moitteet.
Minä näen nämä päätökset oireiksi ns. Suomen taudista, joka on täältä katsoen
poliittisen ja hallinnollisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyyttä ja vastuunkannon puutetta.
Vanhasen tapauksessa rötöstä voidaan pitää vähäisenä, sillä vaikka Vanhanen raahattaisiin johonkin oikeuteen, hän olisi kuitenkin kepulaisena syyntakeeton ja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta vaikka rötös katsottaisiinkin tapahtuneeksi. Käytännössä pidän uskottavana, että Vanhanen ei tiennyt, keille kaikille rahaa yhdellä nuijankopautuksella jonkun pienvisiirin valmisteleman päätöksen mukaisesti jaettiin.
Siitä huolimatta kyseessä on asia, joka olisi pitänyt tarkemmin tutkia. Voi olla, että oikeus olisi päätynyt katsomaan Vanhasen syyttömäksi, mutta se, ettei oikeutta viitsitä edes käydä ilmiselvässä jääviys- ja eturistiriita-asiassa kertoo meille sen, ettei tällaisilla asioilla ole niin Suomessa väliksi. Pikkuisen rahaa sieltä täältä omaan taskuun, sehän on vain maan tapa, ei aihetta toimenpiteisiin. Tällainen ei kuulu sivistysvaltion hallinnolliseen kulttuuriin. Nyt olisi ollut mahdollista näyttää, että kulttuuri on muuttunut, mutta tällaista signaalia emme saaneet. Enemmänkin näyttää siltä, että korppi ei noki korpin silmää ja politiikan establishmentti suojelee sumeilematta omiaan rahvaan kummallisilta ja halveksittavilta vaatimuksilta siitä, että poliitikkojen kuuluisi noudattaa lakeja, asetuksia ja hyvää hallinnollista tapaa.
Hallbergin tapaus on mielenkiintoisempi, sillä hän on vielä virassa.
Hallbergin tapaus meni siis niin, että parin maassa laittomasti oleskelleen maahanmuuttajien isoäidin käännytyspäätöksistä valitettiin koko virkatie lävitse ja lopulta asia päätyi KHO:n pöydälle. KHO äänesti asiasta eikä nähnyt perusteita keskeyttää käännytysprosessia tai myöntää oleskelulupaa. Hallberg jäi äänestyksessä tappiolle. Tämän jälkeen hän kirjoitti poliisin korkeimmalle johdolle paimenkirjeen, jossa KHO:n auktoriteettiin vedoten kehotti poliisia jättämään kuitenkin käännytyksessä vitkastelemaan siinä toivossa, että joku muuttuu jossakin.
Tässä loukattiin perustuslaillisia periaatteita vallan kolmijako-opista. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta kuuluvat eri instansseille. Hallberg edustaa tuomiovaltaa, poliisi toimeenpanovaltaa, ja Hallbergin olisi pitänyt pitää näppinsä erossa toimeenpanoasioista. Erillinen omituisuus on se, että KHO sinänsä lainvoimaisessa päätöksessä katsoi käännytykset lainmukaisiksi, mutta Hallberg vetosi siitä huolimatta KHO:n auktoriteettiin kertoessaan poliisille, että hänen kantansa oikeastaan
pitäisi tulla sittenkin huomioiduksi.
Oikeastaan tästä voisi vielä laajentaa vyyhtiä ja hieman ihmetellä poliisijohdonkin toimia, sillä poliisi lopulta kuunteli Hallbergia eikä tehnyt tuossa vaiheessa mitään vaikka olisi voinutkin. Nähdäkseni poliisin olisi pitänyt ymmärtää oma paikkansa ja nostaa helvetinmoinen meteli siitä, että joku virkatiehen mitenkään kuulumaton pelle pyrkii vaikuttamaan poliisin työhön ja lainmukaisten tehtävien hoitamiseen.
Maallikon mielestä Hallberg olisi saattanut tehdä tuossa jopa virkavirheen tms. rötöksen. En tunne asian juridiikkaa, joten tästä puolesta en lausu mitään varmaa. Selvää kuitenkin on, että hänen toimintansa ei ole ollut KHO:n tuomarille sopivaa.
Moitteiden jakaminen tässä tapauksessa vaikuttaa hieman oudolta. Jos on ehkä tapahtunut rötös, miksi asiaa ei selvitetä oikeusprosessissa? Vai olettaako eduskunnan oikeusasiamies, että oikeusjärjestelmä kuitenkin suosisi omiaan eikä näkisi asiassa mitään väärää, joten oikeusprosessin käynnistäminen olisi turhaa? Tämä on spekulointia, joten jätämme sen sellaiseksi.
Omituista on kuitenkin se, että ketään ei tunnu kiinnostavan, että tällä tavoin kaksikin virhettä tehnyt henkilö voi jatkaa tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain muualla tällainen henkilö olisi eronnut asian tultua julkisuuteen ja jos ei olisi, media olisi savustanut hänet ulos.
Suomessa virkamiehet ja poliitikot eivät tunnu koskaan kantavan minkäännäköistä vastuuta törkeistäkään teoista, jos ne liittyvät hallintoon. Ministeri savustetaan eroamaan, kun hän lähettää tekstiviestin Johanna Tukiaiselle, mutta jos virheet liittyvät työtehtäviin eivätkä juorutyyppisesti yksityiselämään, ketään ei tunnu kiinnostavan.
Tämän asenteen vika on se, että virkamiehet ja poliitikot voivat kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Kun mistään virheestä ei tarvitse kantaa minkäännäköistä vastuuta, motiivi toimia lainmukaisesti ja hyvää hallintokulttuuria suosien jää verraten vähäiseksi. Minä veikkaan tämän olevan yksi syy siihen, miksi Suomessa tuntuu vallitsevan niin täydellinen, hiirenharmaa pysähtyneisyys poliittisessa päätöksenteossa, ja tämä vaikuttamismahdollisuuksien puutten luoma apatia näkyy nyt persujen kannatusluvuissa.
Matti Vanhasta ei ole tarpeen epäillä mistään rötöksestä, vaikka hän on jakanut rahaa itselleen ministerinä ollessaan. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg puolestaan meni rikkomaan perustuslain periaatteita pyrkimällä vaikuttamaan täytäntöönpanoviranomaiseen jäätyään vähemmistöön kun KHO äänesti ns. isoäitien käännytysjupakassa. Tästä hyvästä hän sai moitteet.
Minä näen nämä päätökset oireiksi ns. Suomen taudista, joka on täältä katsoen
Vanhasen tapauksessa rötöstä voidaan pitää vähäisenä, sillä vaikka Vanhanen raahattaisiin johonkin oikeuteen, hän olisi kuitenkin kepulaisena syyntakeeton ja jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta vaikka rötös katsottaisiinkin tapahtuneeksi. Käytännössä pidän uskottavana, että Vanhanen ei tiennyt, keille kaikille rahaa yhdellä nuijankopautuksella jonkun pienvisiirin valmisteleman päätöksen mukaisesti jaettiin.
Siitä huolimatta kyseessä on asia, joka olisi pitänyt tarkemmin tutkia. Voi olla, että oikeus olisi päätynyt katsomaan Vanhasen syyttömäksi, mutta se, ettei oikeutta viitsitä edes käydä ilmiselvässä jääviys- ja eturistiriita-asiassa kertoo meille sen, ettei tällaisilla asioilla ole niin Suomessa väliksi. Pikkuisen rahaa sieltä täältä omaan taskuun, sehän on vain maan tapa, ei aihetta toimenpiteisiin. Tällainen ei kuulu sivistysvaltion hallinnolliseen kulttuuriin. Nyt olisi ollut mahdollista näyttää, että kulttuuri on muuttunut, mutta tällaista signaalia emme saaneet. Enemmänkin näyttää siltä, että korppi ei noki korpin silmää ja politiikan establishmentti suojelee sumeilematta omiaan rahvaan kummallisilta ja halveksittavilta vaatimuksilta siitä, että poliitikkojen kuuluisi noudattaa lakeja, asetuksia ja hyvää hallinnollista tapaa.
Hallbergin tapaus on mielenkiintoisempi, sillä hän on vielä virassa.
Hallbergin tapaus meni siis niin, että parin maassa laittomasti oleskelleen maahanmuuttajien isoäidin käännytyspäätöksistä valitettiin koko virkatie lävitse ja lopulta asia päätyi KHO:n pöydälle. KHO äänesti asiasta eikä nähnyt perusteita keskeyttää käännytysprosessia tai myöntää oleskelulupaa. Hallberg jäi äänestyksessä tappiolle. Tämän jälkeen hän kirjoitti poliisin korkeimmalle johdolle paimenkirjeen, jossa KHO:n auktoriteettiin vedoten kehotti poliisia jättämään kuitenkin käännytyksessä vitkastelemaan siinä toivossa, että joku muuttuu jossakin.
Tässä loukattiin perustuslaillisia periaatteita vallan kolmijako-opista. Tuomiovalta ja toimeenpanovalta kuuluvat eri instansseille. Hallberg edustaa tuomiovaltaa, poliisi toimeenpanovaltaa, ja Hallbergin olisi pitänyt pitää näppinsä erossa toimeenpanoasioista. Erillinen omituisuus on se, että KHO sinänsä lainvoimaisessa päätöksessä katsoi käännytykset lainmukaisiksi, mutta Hallberg vetosi siitä huolimatta KHO:n auktoriteettiin kertoessaan poliisille, että hänen kantansa oikeastaan
Oikeastaan tästä voisi vielä laajentaa vyyhtiä ja hieman ihmetellä poliisijohdonkin toimia, sillä poliisi lopulta kuunteli Hallbergia eikä tehnyt tuossa vaiheessa mitään vaikka olisi voinutkin. Nähdäkseni poliisin olisi pitänyt ymmärtää oma paikkansa ja nostaa helvetinmoinen meteli siitä, että joku virkatiehen mitenkään kuulumaton pelle pyrkii vaikuttamaan poliisin työhön ja lainmukaisten tehtävien hoitamiseen.
Maallikon mielestä Hallberg olisi saattanut tehdä tuossa jopa virkavirheen tms. rötöksen. En tunne asian juridiikkaa, joten tästä puolesta en lausu mitään varmaa. Selvää kuitenkin on, että hänen toimintansa ei ole ollut KHO:n tuomarille sopivaa.
Moitteiden jakaminen tässä tapauksessa vaikuttaa hieman oudolta. Jos on ehkä tapahtunut rötös, miksi asiaa ei selvitetä oikeusprosessissa? Vai olettaako eduskunnan oikeusasiamies, että oikeusjärjestelmä kuitenkin suosisi omiaan eikä näkisi asiassa mitään väärää, joten oikeusprosessin käynnistäminen olisi turhaa? Tämä on spekulointia, joten jätämme sen sellaiseksi.
Omituista on kuitenkin se, että ketään ei tunnu kiinnostavan, että tällä tavoin kaksikin virhettä tehnyt henkilö voi jatkaa tehtävässään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jossain muualla tällainen henkilö olisi eronnut asian tultua julkisuuteen ja jos ei olisi, media olisi savustanut hänet ulos.
Suomessa virkamiehet ja poliitikot eivät tunnu koskaan kantavan minkäännäköistä vastuuta törkeistäkään teoista, jos ne liittyvät hallintoon. Ministeri savustetaan eroamaan, kun hän lähettää tekstiviestin Johanna Tukiaiselle, mutta jos virheet liittyvät työtehtäviin eivätkä juorutyyppisesti yksityiselämään, ketään ei tunnu kiinnostavan.
Tämän asenteen vika on se, että virkamiehet ja poliitikot voivat kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Kun mistään virheestä ei tarvitse kantaa minkäännäköistä vastuuta, motiivi toimia lainmukaisesti ja hyvää hallintokulttuuria suosien jää verraten vähäiseksi. Minä veikkaan tämän olevan yksi syy siihen, miksi Suomessa tuntuu vallitsevan niin täydellinen, hiirenharmaa pysähtyneisyys poliittisessa päätöksenteossa, ja tämä vaikuttamismahdollisuuksien puutten luoma apatia näkyy nyt persujen kannatusluvuissa.
Vihreää maahanmuuttojaottelua
15/02/11 14:19
En ole puhunut maahanmuutosta vähään aikaan mitään, mutta tämä rivivihreän puheenvuoro oli ajattelemisen arvoinen.
Minähän olen itse puhunut jo pitkään siitä, että maahanmuutto ja keskustelu siitä pitäisi jakaa erilaisiin lokeroihin, sillä pelkkä "enemmän tai vähemmän maahanmuuttajia" on joutava keskustelun polku, sillä useimmille kyse on siitä, millaisia maahanmuuttajia me
tarvitsemme tai suostumme ottamaan.
Olen syyttänyt mm. Vihreitä siitä, että siellä tunnutaan olevan erityisen kykenemättömiä pilkkomaan mitään tähän liittyvää asiaa osiin ja pehmeissä puheenvuoroissa rivimiehistöstä naamioidaan humanitaarinen maahanmuutto varsin vaivatta työperäiseksi siirtolaisuudeksi.
Nyt näyttää ainakin tämä rivivihreä heränneen. Maahanmuuton sijaan hän palastelee maahanmuuttokriitikoita varsin hassunkurisella tavalla. Minä pidän itseäni maahanmuuttokriitikkona, mutta en tunnista kuuluvani mihinkään kolmesta pääryhmästä kuten eivät useimmat maahanmuuttokriittiset tuttunikaan. Siitä huolimatta tällaiset pääryhmät on kirjoituksessa perustettu.
Kolme maahanmuuttokriitikkojen ryhmää siis ovat islamin vihaajat, neekerien vihaajat ja ne, joiden mielestä maahanmuuttokritiikin kuuluukin kohdistua maahanmuuttajien hyysäämisen vähäisyyden ongelmaan.
Ei tarvitse olla kaksinenkaan ajattelija oivaltaakseen, että tämä jaottelu ei ehkä ole erityisen nerokas. Minun katsantokulmastani tässä kirjoituksessa edustaa tyypillistä vihreyttä se, että otetaan joku epämieluisa käsite ja yritetään joko demonisoida se tai ainakin hämmentää sen merkitystä niin, ettei se lopulta tarkoita enää mitään.
Kun maahanmuuttokriitikoiden joukosta unohdetaan ne, jotka eivät vihaa yhden sortin uskovaisia tai neekereitä vaan vastustavat humanitaarista maahanmuuttoa kaikenväristen työperäistä siirtolaisuutta samalla suosien, saadaan näppärästi häivytettyä maahanmuuttokriitikoiden salonkikelpoinen valtavirta neekerien vihaajien suohon. Yritys on sinänsä aika ovela, sillä minusta näyttää siltä, että maahanmuuttokriitikko on nykyään terminä muuttunut hieman hyväksyttävämmäksi kuin mitä se oli vuosi pari sitten, ja tähän termiin ei enää liitetä natsiaatteen rautaristiä.
Kun kaikki maahanmuuttokriitikot naamioidaan rasisteiksi vaikka todellisuudessa tällaista maahanmuuttokritiikkiä voi esittää esimerkiksi julkistalouden ja julkisten palvelujen kestävyyden vinkkelistä ja lukuisista muista täysin ihonvärineutraaleista lähtökohdista, voidaan näppärästi yrittää sivuuttaa asiallinenkin kritiikki jälleen kerran sanomalla hii hoo Halla-aho ja polkaisemalla maata.
Näin ei tarvitse ottaa kantaa niihin asioihin, jotka ovat humanitaarisen maahanmuuton puolestapuhujille kiusallisia. Meillä on vielä muistissamme puheet valtavasta potentiaalista, huutavasta työvoimapulasta ja monista muista asioista. Muistamme myös puheita siitä, kuinka rappeutunut suomalainen juopottelu- ja metsäläiskulttuuri tarvitseekin moraalista selkärankaa raittiiden uskovaisvaltioiden muinaisista kulttuureista.
Siitä huolimatta kymmenessä vuodessa ei tunnu tapahtuneen
suurensuuria. Humanitaarista tietä maahan tulleista työelämään ponnistaa edelleenkin vähemmistö (mikä johtuu valtaväestön rasismista), juuri eilen uutisoitiin maahanmuuttajaghettojen syntymisestä (mikä johtuu valtaväestön rasismista), rikostilastot eivät ole erityisen mairittelevaa luettavaa (mikä johtuu valtaväestön rasismista) ja rahaa palaa erinäköisiin tukitoimiin ja perheenjäsenten Suomeen tuottamiseen vuosi vuodelta enemmän (mikä johtuu jostakin).
Tämän kokonaisuuden avaaminen saattaisi paljastaa meille, että aivan kaikki ei johdukaan valtaväestön rasismista. Se saattaisi paljastaa meille myös, että jos olisimme tehneet maahanmuuton työn perässä helpommaksi ja antaneet kämmenen nenään turvapaikanhakijoille, meillä saattaisi olla hyvin erilainen ja aivan eri tavalla integroitunut ulkomaalaisvähemmistö ja huomattavasti pienempi maahanmuuttokriitikoiden ryhmä.
Tässä asiassa näyttää kuitenkin vallitsevan poliittinen erimielisyys siitä, tavoitellaanko integroitunutta ulkomaalaisvähemmistöä vai tavoitellaanko tosiasiallisesti jotakin aivan muuta. Harva humanitaarisen maahanmuuton puolestapuhuja oikeastaan edes kertoo meille, mitä hän oikeastaan tavoittelee, vaan hän lähinnä keskittyy kaikenlaisen nykymenon kritiikin lyttäämiseen toteamalla "no ei meillä vielä ole kovin paljon ongelmia, kuvaamaasi ongelmaa ei siis ole ja oletkin vain pelokas”.
Tämä ei kuitenkaan tyydytä minua eikä välttämättä kaikkia muitakaan.
Kirjoituksessa on myös varasuunnitelma. Jos maahanmuuttokriitikoiden leimaaminen islamin ja neekerin vihaajiksi ei oikein ota tulta alleen, voidaan kaapata koko maahanmuuttokriitikkotermi uuteen käyttöön ja saada se olemaan tarkoittamatta enää mitään.
Minun mielestäni on varsin lennokas tulkinta, että maahanmuuttokritiikki tarkoittaakin sopeutumispalvelujen puutteen kritisointia. Se ei ole tarkoittanut tätä koskaan ennen vaan melko vakiintuneesti nimenomaan maahanmuuton määrän, laadun ja metodiikan kritiikkiä, asiallista ja asiatonta. Miksi asialle ei keksitä omaa termiä jos sellainen tarvitaan vaan yritetään hämmentää jo vakiintunutta tulkintaa? En tiedä, mutta arvaan tarkoitusperän olevan täsmälleen sama kuin edellä käsitellyssäkin kohdassa, eli jatkossa maahanmuuttokriitikoksi tunnustautuvan ajatuksia ei tarvitse kuunnella ja käsitellä ensinkään vaan voidaan ryhtyä terminologiseen keskusteluun siitä, kuka edustaa oikeaa maahanmuuttokritiikkiä ja kuka ei ja mitä tuo sana edes oikein tarkoittaa.
Tarkoitus oli selvä ennen tämäntyyppisiä kirjoituksia.
Minähän olen itse puhunut jo pitkään siitä, että maahanmuutto ja keskustelu siitä pitäisi jakaa erilaisiin lokeroihin, sillä pelkkä "enemmän tai vähemmän maahanmuuttajia" on joutava keskustelun polku, sillä useimmille kyse on siitä, millaisia maahanmuuttajia me
Olen syyttänyt mm. Vihreitä siitä, että siellä tunnutaan olevan erityisen kykenemättömiä pilkkomaan mitään tähän liittyvää asiaa osiin ja pehmeissä puheenvuoroissa rivimiehistöstä naamioidaan humanitaarinen maahanmuutto varsin vaivatta työperäiseksi siirtolaisuudeksi.
Nyt näyttää ainakin tämä rivivihreä heränneen. Maahanmuuton sijaan hän palastelee maahanmuuttokriitikoita varsin hassunkurisella tavalla. Minä pidän itseäni maahanmuuttokriitikkona, mutta en tunnista kuuluvani mihinkään kolmesta pääryhmästä kuten eivät useimmat maahanmuuttokriittiset tuttunikaan. Siitä huolimatta tällaiset pääryhmät on kirjoituksessa perustettu.
Kolme maahanmuuttokriitikkojen ryhmää siis ovat islamin vihaajat, neekerien vihaajat ja ne, joiden mielestä maahanmuuttokritiikin kuuluukin kohdistua maahanmuuttajien hyysäämisen vähäisyyden ongelmaan.
Ei tarvitse olla kaksinenkaan ajattelija oivaltaakseen, että tämä jaottelu ei ehkä ole erityisen nerokas. Minun katsantokulmastani tässä kirjoituksessa edustaa tyypillistä vihreyttä se, että otetaan joku epämieluisa käsite ja yritetään joko demonisoida se tai ainakin hämmentää sen merkitystä niin, ettei se lopulta tarkoita enää mitään.
Kun maahanmuuttokriitikoiden joukosta unohdetaan ne, jotka eivät vihaa yhden sortin uskovaisia tai neekereitä vaan vastustavat humanitaarista maahanmuuttoa kaikenväristen työperäistä siirtolaisuutta samalla suosien, saadaan näppärästi häivytettyä maahanmuuttokriitikoiden salonkikelpoinen valtavirta neekerien vihaajien suohon. Yritys on sinänsä aika ovela, sillä minusta näyttää siltä, että maahanmuuttokriitikko on nykyään terminä muuttunut hieman hyväksyttävämmäksi kuin mitä se oli vuosi pari sitten, ja tähän termiin ei enää liitetä natsiaatteen rautaristiä.
Kun kaikki maahanmuuttokriitikot naamioidaan rasisteiksi vaikka todellisuudessa tällaista maahanmuuttokritiikkiä voi esittää esimerkiksi julkistalouden ja julkisten palvelujen kestävyyden vinkkelistä ja lukuisista muista täysin ihonvärineutraaleista lähtökohdista, voidaan näppärästi yrittää sivuuttaa asiallinenkin kritiikki jälleen kerran sanomalla hii hoo Halla-aho ja polkaisemalla maata.
Näin ei tarvitse ottaa kantaa niihin asioihin, jotka ovat humanitaarisen maahanmuuton puolestapuhujille kiusallisia. Meillä on vielä muistissamme puheet valtavasta potentiaalista, huutavasta työvoimapulasta ja monista muista asioista. Muistamme myös puheita siitä, kuinka rappeutunut suomalainen juopottelu- ja metsäläiskulttuuri tarvitseekin moraalista selkärankaa raittiiden uskovaisvaltioiden muinaisista kulttuureista.
Siitä huolimatta kymmenessä vuodessa ei tunnu tapahtuneen
Tämän kokonaisuuden avaaminen saattaisi paljastaa meille, että aivan kaikki ei johdukaan valtaväestön rasismista. Se saattaisi paljastaa meille myös, että jos olisimme tehneet maahanmuuton työn perässä helpommaksi ja antaneet kämmenen nenään turvapaikanhakijoille, meillä saattaisi olla hyvin erilainen ja aivan eri tavalla integroitunut ulkomaalaisvähemmistö ja huomattavasti pienempi maahanmuuttokriitikoiden ryhmä.
Tässä asiassa näyttää kuitenkin vallitsevan poliittinen erimielisyys siitä, tavoitellaanko integroitunutta ulkomaalaisvähemmistöä vai tavoitellaanko tosiasiallisesti jotakin aivan muuta. Harva humanitaarisen maahanmuuton puolestapuhuja oikeastaan edes kertoo meille, mitä hän oikeastaan tavoittelee, vaan hän lähinnä keskittyy kaikenlaisen nykymenon kritiikin lyttäämiseen toteamalla "no ei meillä vielä ole kovin paljon ongelmia, kuvaamaasi ongelmaa ei siis ole ja oletkin vain pelokas”.
Tämä ei kuitenkaan tyydytä minua eikä välttämättä kaikkia muitakaan.
Kirjoituksessa on myös varasuunnitelma. Jos maahanmuuttokriitikoiden leimaaminen islamin ja neekerin vihaajiksi ei oikein ota tulta alleen, voidaan kaapata koko maahanmuuttokriitikkotermi uuteen käyttöön ja saada se olemaan tarkoittamatta enää mitään.
Minun mielestäni on varsin lennokas tulkinta, että maahanmuuttokritiikki tarkoittaakin sopeutumispalvelujen puutteen kritisointia. Se ei ole tarkoittanut tätä koskaan ennen vaan melko vakiintuneesti nimenomaan maahanmuuton määrän, laadun ja metodiikan kritiikkiä, asiallista ja asiatonta. Miksi asialle ei keksitä omaa termiä jos sellainen tarvitaan vaan yritetään hämmentää jo vakiintunutta tulkintaa? En tiedä, mutta arvaan tarkoitusperän olevan täsmälleen sama kuin edellä käsitellyssäkin kohdassa, eli jatkossa maahanmuuttokriitikoksi tunnustautuvan ajatuksia ei tarvitse kuunnella ja käsitellä ensinkään vaan voidaan ryhtyä terminologiseen keskusteluun siitä, kuka edustaa oikeaa maahanmuuttokritiikkiä ja kuka ei ja mitä tuo sana edes oikein tarkoittaa.
Tarkoitus oli selvä ennen tämäntyyppisiä kirjoituksia.
Päivän pohjanoteeraus
11/02/11 13:32
Päivän rimanalitus kuultiin varsin yllätyksettömästä suunnasta, kun Paavo Arhinmäki syyttää Nokian tulevista irtisanomisista hallitusta. Suomessa kun on kuulemma Euroopan huonoimpiin kuuluva joukkoirtisanomissuoja.
Mitä tästä Arhinmäen purskeesta pitäisi oikein päätellä? Onko hän siis sitä mieltä, että Nokian sutta ja sekundaa tuottanut kehitysosasto pitäisi kuitenkin säilyttää? Jos, niin tekemässä mitä? Jos siltä ei ole syntynyt tulosta viimeisen viiden vuoden aikana, voisi ajatella, että nykyisin
voimin tulosta ei syntyisi seuraavankaan viiden vuoden aikana ja että siellä on töissä vääriä ihmisiä.
Ymmärtäisin osan tästä räyhäämisestä jos tilanne olisi se, että olisi kaksi samaa asiaa tekevää yksikköä. Yksi Suomessa ja yksi muualla, ja koska muualla irtisanominen olisi kalliimpaa, irtisanottaisiin Suomessa. Microsoftin kehitysyksikkö on isolta osin Seattlessa ja muutenkin USA:ssa, ja siellä irtisanominen on helpompaa ja halvempaa kuin Suomessa. Arhinmäki yrittää hämätä meitä vetoamalla "eurooppalaisiin" valtioihin, mutta koska Microsoft ei ole eurooppalainen yritys, tämä Arhinmäen vertaus on joutava.
Tässähän on kyse mitä puhtaimmin siitä, että on kaksi kehitysyksikköä. Toisella on tuote, joka halutaan käyttöön ja toisella on tuote, josta halutaan eroon. Kumpaankohan yksikköön irtisanomiset kohdistuvat, aivan riippumatta siitä, mikä on irtisanomissuoja missäkin maassa? Olisiko mitään toivoa olla kilpailukykyinen tulevaisuudessakaan, jos irtisanottaisiin uuden tuotteen kehittäjät ja jätettäisiin vanhaa nysväävät jäljelle siksi, kun joku vasemmistoliiton vinkulelu niin haluaa?
Varmasti irtisanomissuojassa ja irtisanomiskäytännöissä on kehittämisen varaa. Itse olen ollut sitä mieltä jo pitkään, että palkallista irtisanomisaikaa ilman työvelvoitetta pitäisi pidentää ja turhasta ja epävarmuutta lisäävästä 6 viikon yt-menettelystä tulisi luopua siirtäen irtisanomisen ilmoitusasiaksi, mitä se lopulta kuitenkin on. Vähemmän epävarmuutta ja enemmän rahaa on työntekijän vinkkelistä parempi kuin enemmän epävarmuutta ja vähemmän rahaa. Ainoa häviäjä olisi ammattiliiton arvovalta, mutta ketä tämä sivuseikka kiinnostaa?
Tämän asian politisoiminen on kuitenkin jopa umpipopulistisen puolueen suurrisuparralta melko halpa-arvoinen temppu. Tässä tapauksessa on kyseessä mitä tyylipuhtain tuotannollinen ja taloudellinen syy kun oman kehitysosaston tuotosten sijaan ryhdytään käyttämään ulkoa ostettua tuotetta.
Mitä tästä Arhinmäen purskeesta pitäisi oikein päätellä? Onko hän siis sitä mieltä, että Nokian sutta ja sekundaa tuottanut kehitysosasto pitäisi kuitenkin säilyttää? Jos, niin tekemässä mitä? Jos siltä ei ole syntynyt tulosta viimeisen viiden vuoden aikana, voisi ajatella, että nykyisin
Ymmärtäisin osan tästä räyhäämisestä jos tilanne olisi se, että olisi kaksi samaa asiaa tekevää yksikköä. Yksi Suomessa ja yksi muualla, ja koska muualla irtisanominen olisi kalliimpaa, irtisanottaisiin Suomessa. Microsoftin kehitysyksikkö on isolta osin Seattlessa ja muutenkin USA:ssa, ja siellä irtisanominen on helpompaa ja halvempaa kuin Suomessa. Arhinmäki yrittää hämätä meitä vetoamalla "eurooppalaisiin" valtioihin, mutta koska Microsoft ei ole eurooppalainen yritys, tämä Arhinmäen vertaus on joutava.
Tässähän on kyse mitä puhtaimmin siitä, että on kaksi kehitysyksikköä. Toisella on tuote, joka halutaan käyttöön ja toisella on tuote, josta halutaan eroon. Kumpaankohan yksikköön irtisanomiset kohdistuvat, aivan riippumatta siitä, mikä on irtisanomissuoja missäkin maassa? Olisiko mitään toivoa olla kilpailukykyinen tulevaisuudessakaan, jos irtisanottaisiin uuden tuotteen kehittäjät ja jätettäisiin vanhaa nysväävät jäljelle siksi, kun joku vasemmistoliiton vinkulelu niin haluaa?
Varmasti irtisanomissuojassa ja irtisanomiskäytännöissä on kehittämisen varaa. Itse olen ollut sitä mieltä jo pitkään, että palkallista irtisanomisaikaa ilman työvelvoitetta pitäisi pidentää ja turhasta ja epävarmuutta lisäävästä 6 viikon yt-menettelystä tulisi luopua siirtäen irtisanomisen ilmoitusasiaksi, mitä se lopulta kuitenkin on. Vähemmän epävarmuutta ja enemmän rahaa on työntekijän vinkkelistä parempi kuin enemmän epävarmuutta ja vähemmän rahaa. Ainoa häviäjä olisi ammattiliiton arvovalta, mutta ketä tämä sivuseikka kiinnostaa?
Tämän asian politisoiminen on kuitenkin jopa umpipopulistisen puolueen suurrisuparralta melko halpa-arvoinen temppu. Tässä tapauksessa on kyseessä mitä tyylipuhtain tuotannollinen ja taloudellinen syy kun oman kehitysosaston tuotosten sijaan ryhdytään käyttämään ulkoa ostettua tuotetta.
Soinista pääministeri?
10/02/11 13:41
On usein vaikeaa olla samaa mieltä kepulaisen kanssa, mutta tässä on totuuden siemen.
Minäkään en halua Soinista pääministeriä. Persuille riittäisi aivan hyvin kakkospaikka. Soini nyt sinänsä tuskin pärjäisi huonommin pääministerinä kuin Anneli Jäätteenmäki, mutta ongelma on se, että jos persut ylipäätään pääsevät hallitukseen, Soini on melkeinpä ainoa, jolle viitsisin antaa minkäännäköistä ministerinsalkkua.
Soinin nouseminen pääministeriksi olisi ongelmallista lähinnä sen takia, että persuilla ei ole minkäännäköistä ministerikokemusta riveissään.
Puolue voi mouhottaa olevansa rötösherroja vastaan ja pienen ihmisen puolella, mutta on vähäistä suurempi mahdollisuus, että käy juuri toisin jos persut nousevat vallankahvaan. Kun hallitus täyttyy jopa eduskunnan ensikertalaisilla, joilla ei ole kokemusta välttämättä edes kunnallispolitiikasta, mikä on tällaisen hallituksen mahdollisuus pistää virkamieskunta kyykkyyn?
Minä väitän, että se ei ole mahdollista ensinkään. Varsinkin talouspuolella asiat eivät ole erityisen yksinkertaisia, joten jos poliitikoilla ei ole minkäännäköistä kokemusta näistä asioista eikä näppituntumaa siitä, milloin virkamieskunta vedättää paljon ja milloin tosi paljon, valta valuu tosiasiassa Raimo Sailakselle ja huomattavasti kasvottomammille eri hallinnonalojen suur- ja pienvisiireille.
Tällä voisi sinänsä olla politiikkaa piristävä vaikutus, mutta ajankohta sille on nyt varsin huono. Valtiontalous pitää saada väkisin tasapainoon, eläkepommi pitää purkaa sen räjähtämättä, väki pitäisi saada töihin ja aluepolitiikka ajettua alas, että rahaa voisi käyttää järkeviin kohteisiin. Tämä ei hoidu keneltäkään vasemmalla kädellä, ja suoraan sanoen epäilen, että untuvainen ministerikaarti siinä voisi mitenkään onnistua vaikka olisi tahtoakin. Persuilla ei taas tunnu olevan tahtoa tehdä näille asioille mitään, sillä he ovat luvanneet lisää kaikille niille, joilta nyt pitäisi ottaa tai ainakin antaa hieman vähemmän.
On aivan paikallaan, että persut ovat selvästi suurempana vastapainona viherhullutukselle, mutta minä en usko puolueen talousosaamisen riittävän päähallituspuolueen tehtäviin. Höttöisellä protesti-, siltarumpu-, köyhäkansa- ja rötösherraohjelmalla ei taloutta oikaista.
Minäkään en halua Soinista pääministeriä. Persuille riittäisi aivan hyvin kakkospaikka. Soini nyt sinänsä tuskin pärjäisi huonommin pääministerinä kuin Anneli Jäätteenmäki, mutta ongelma on se, että jos persut ylipäätään pääsevät hallitukseen, Soini on melkeinpä ainoa, jolle viitsisin antaa minkäännäköistä ministerinsalkkua.
Soinin nouseminen pääministeriksi olisi ongelmallista lähinnä sen takia, että persuilla ei ole minkäännäköistä ministerikokemusta riveissään.
Puolue voi mouhottaa olevansa rötösherroja vastaan ja pienen ihmisen puolella, mutta on vähäistä suurempi mahdollisuus, että käy juuri toisin jos persut nousevat vallankahvaan. Kun hallitus täyttyy jopa eduskunnan ensikertalaisilla, joilla ei ole kokemusta välttämättä edes kunnallispolitiikasta, mikä on tällaisen hallituksen mahdollisuus pistää virkamieskunta kyykkyyn?
Minä väitän, että se ei ole mahdollista ensinkään. Varsinkin talouspuolella asiat eivät ole erityisen yksinkertaisia, joten jos poliitikoilla ei ole minkäännäköistä kokemusta näistä asioista eikä näppituntumaa siitä, milloin virkamieskunta vedättää paljon ja milloin tosi paljon, valta valuu tosiasiassa Raimo Sailakselle ja huomattavasti kasvottomammille eri hallinnonalojen suur- ja pienvisiireille.
Tällä voisi sinänsä olla politiikkaa piristävä vaikutus, mutta ajankohta sille on nyt varsin huono. Valtiontalous pitää saada väkisin tasapainoon, eläkepommi pitää purkaa sen räjähtämättä, väki pitäisi saada töihin ja aluepolitiikka ajettua alas, että rahaa voisi käyttää järkeviin kohteisiin. Tämä ei hoidu keneltäkään vasemmalla kädellä, ja suoraan sanoen epäilen, että untuvainen ministerikaarti siinä voisi mitenkään onnistua vaikka olisi tahtoakin. Persuilla ei taas tunnu olevan tahtoa tehdä näille asioille mitään, sillä he ovat luvanneet lisää kaikille niille, joilta nyt pitäisi ottaa tai ainakin antaa hieman vähemmän.
On aivan paikallaan, että persut ovat selvästi suurempana vastapainona viherhullutukselle, mutta minä en usko puolueen talousosaamisen riittävän päähallituspuolueen tehtäviin. Höttöisellä protesti-, siltarumpu-, köyhäkansa- ja rötösherraohjelmalla ei taloutta oikaista.
Ja taas samaa marinaa
08/02/11 11:28
Tässä jälleen yksi osa tätä SDP-propagandaa, jota tunkee nykyään joka tuutista lähes päivittäin. Täysin sama virsi on Britannian Labourilla tukijoukkoineen, eli kyse ei ole edes erityisen suomalaisesta ilmiöstä.
Voisiko joku selittää minulle yksinkertaisesti, mikä tämän kirjoituksen ja muiden samankaltaisten punainen lanka oikein on.
Niissä sanotaan joka kerran, että nyt ei pitäisi välittää suuria julkistalouden tasapainosta vaan pitäisi keksiä ihmisille töitä. Kun toisaalta julkisen sektorin työ on julkistalouden kannalta haitallista saman kakun jakamista ja vain yksityisen sektorin työ ja tarkemmin vielä vienti tuottaa kansantalouteen uutta jaettavaa, millä tavoin julkistalouden tervehdyttäminen säästämisen kautta ja työpaikkojen keksiminen ihmisille ovat ristiriidassa?
Kun lähdetään siitä, että uusien työpaikkojen on synnyttävä nimenomaan yksityiselle sektorille, julkisvallan keinot ovat jossain määrin rajallisia. Lähinnä voidaan rakentaa sellainen toimintaympäristö, jossa yritykset mielellään toimivat. Minulle ei tule mieleen, millä tavoin yritysten toimintaedellytykset paranevat, jos julkistalouksia ajetaan tuhatta ja sataa syvemmälle suohon. Julkistalouden paikkaaminen veronkorotuksilla on sekin ongelmallista, sillä se vie rahaa sekä yrityksiltä että yritysten asiakkailta vähentäen innostusta laajentaa toimintaa tai uusia yrityksiä perustaa.
Vertailun vuoksi voidaan katsoa Sveitsiä, jossa on ylijäämäinen valtiontalous, ylijäämäinen kauppa- ja vaihtotase, yli täystyöllisyys (työttömyys olematonta ja noin viidennes työvoimasta ulkomaalaisia), pieni veroaste ja pieni julkinen sektori. Taitavat olla siellä vielä keskimääräistä
äveriäämpiä ja hyvinvoivempiakin. Kun työvoima on töissä yksityisellä sektorilla, joka myy kaikenlaista ympäri maailmaa, pärjää julkinen sektori aivan mainiosti verottamalla tätä kaikkea hieman kevyemmin.
Haastatellun ekonomistin ja Erkki Tuomiojan visioiden päässä siintää jonkunnäköinen sosialistien unelma, jossa valtio järjestää työpaikan, asunnon, palvelut ja kaiken muunkin, Puolueen päättäessä pienissäkin asioissa, mikä on ihmiselle hyväksi. Tämä visio houkuttaa minua huomattavasti vähemmän kuin yksilöllisyyden ja taloudellisen riippumattomuuden korostaminen.
Jos yksityinen sektori halutaan investoimaan vientivetoiseen kasvuun, sitä ei haittaa ensinkään julkistalouden tasapainottamisprojekti kunhan infrastruktuuri pidetään kunnossa. Suomessa tosin ei pidetä, sillä raha haaskataan mieluummin toissijaisiin juttuihin kuten palveluihin, aluepolitiikkaan ja tulonsiirtoihin, mutta se on toinen juttu se. Vientivetoinen kasvu taas tuo kansantalouden kiertoon uutta rahaa, joka voisi korvata sen rahan, jonka valtio nyt vuosittain lainaa ja jakaa keskusjohtoisesti, ja kun tämä lainausprojekti on joka tapauksessa tiensä päässä joko luottokelvottomuuden tai säästötalkoiden kautta, en näe asialle vaihtoehtoa.
Millä tavoin siis valtio säästämisinnossaan nyt haittaa vientiyrityksiä ja uusien sellaisten syntymistä? Mitä voitaisiin tehdä paremmin jos säästettäisiin hieman vähemmän? Tätä ei koskaan meille kerrota, eikä voidakaan kertoa, sillä tällaisia kytköksiä ei juurikaan ole. Kyse on vain yrityksestä maisemoida julkisen sektorin entisestäänpaisuttamisprojekti joksikin paljon hienommaksi. Julkisen sektorin paisuttamisen ei luulisi olevan Suomessa kenenkään etu, mutta niinpä sitä vain poliittinen vasemmisto ja osin myös Vihreät ajaa, mistä syystä lasken Vihreät poliittiseen vasemmistoon Suomessa.
Jos poliittinen oikeisto ei ole mitään erityisen innovatiivista sakkia, peiliin pitäisi katsoa erityisen tiukasti myös "edistyksellisissä" vasemmistopiireissä. Täydellisestä munattomuudesta ja hampaattomuudesta sekä yleisestä hukassa olemisesta kertoo meille juurikin se, että ainoa lääkeä kaikkiin Suomen ja suomalaisten ongelmiin tuntuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen olevan julkisen sektorin kasvattaminen.
Se aika, jolloin muutama iso valtiota lähellä oleva vientiyritys toi suljettuun talouteen tarpeeksi valuuttatuloja, ulkomaankauppa oli tiukasti keskusjohtoista ja kotimarkkinoiden ongelmat hoidetaan devalvaatioilla ja setelipainolla, ei todennäköisesti enää palaa. Näiden vanhojen hyvien aikojen kaipaajien kannattaisi miettiä sitäkin, paljonko BKT:stä meni julkiseen sektoriin tuon järjestelmän kulta-aikaan 70-luvulla ja paljonko nyt, mikä kertoo meille entisestään julkisen sektorin paisuttamisen ongelmallisuudesta ja ristiriitaisuudesta minkään ongelman ratkaisijana.
Voisiko joku selittää minulle yksinkertaisesti, mikä tämän kirjoituksen ja muiden samankaltaisten punainen lanka oikein on.
Niissä sanotaan joka kerran, että nyt ei pitäisi välittää suuria julkistalouden tasapainosta vaan pitäisi keksiä ihmisille töitä. Kun toisaalta julkisen sektorin työ on julkistalouden kannalta haitallista saman kakun jakamista ja vain yksityisen sektorin työ ja tarkemmin vielä vienti tuottaa kansantalouteen uutta jaettavaa, millä tavoin julkistalouden tervehdyttäminen säästämisen kautta ja työpaikkojen keksiminen ihmisille ovat ristiriidassa?
Kun lähdetään siitä, että uusien työpaikkojen on synnyttävä nimenomaan yksityiselle sektorille, julkisvallan keinot ovat jossain määrin rajallisia. Lähinnä voidaan rakentaa sellainen toimintaympäristö, jossa yritykset mielellään toimivat. Minulle ei tule mieleen, millä tavoin yritysten toimintaedellytykset paranevat, jos julkistalouksia ajetaan tuhatta ja sataa syvemmälle suohon. Julkistalouden paikkaaminen veronkorotuksilla on sekin ongelmallista, sillä se vie rahaa sekä yrityksiltä että yritysten asiakkailta vähentäen innostusta laajentaa toimintaa tai uusia yrityksiä perustaa.
Vertailun vuoksi voidaan katsoa Sveitsiä, jossa on ylijäämäinen valtiontalous, ylijäämäinen kauppa- ja vaihtotase, yli täystyöllisyys (työttömyys olematonta ja noin viidennes työvoimasta ulkomaalaisia), pieni veroaste ja pieni julkinen sektori. Taitavat olla siellä vielä keskimääräistä
Haastatellun ekonomistin ja Erkki Tuomiojan visioiden päässä siintää jonkunnäköinen sosialistien unelma, jossa valtio järjestää työpaikan, asunnon, palvelut ja kaiken muunkin, Puolueen päättäessä pienissäkin asioissa, mikä on ihmiselle hyväksi. Tämä visio houkuttaa minua huomattavasti vähemmän kuin yksilöllisyyden ja taloudellisen riippumattomuuden korostaminen.
Jos yksityinen sektori halutaan investoimaan vientivetoiseen kasvuun, sitä ei haittaa ensinkään julkistalouden tasapainottamisprojekti kunhan infrastruktuuri pidetään kunnossa. Suomessa tosin ei pidetä, sillä raha haaskataan mieluummin toissijaisiin juttuihin kuten palveluihin, aluepolitiikkaan ja tulonsiirtoihin, mutta se on toinen juttu se. Vientivetoinen kasvu taas tuo kansantalouden kiertoon uutta rahaa, joka voisi korvata sen rahan, jonka valtio nyt vuosittain lainaa ja jakaa keskusjohtoisesti, ja kun tämä lainausprojekti on joka tapauksessa tiensä päässä joko luottokelvottomuuden tai säästötalkoiden kautta, en näe asialle vaihtoehtoa.
Millä tavoin siis valtio säästämisinnossaan nyt haittaa vientiyrityksiä ja uusien sellaisten syntymistä? Mitä voitaisiin tehdä paremmin jos säästettäisiin hieman vähemmän? Tätä ei koskaan meille kerrota, eikä voidakaan kertoa, sillä tällaisia kytköksiä ei juurikaan ole. Kyse on vain yrityksestä maisemoida julkisen sektorin entisestäänpaisuttamisprojekti joksikin paljon hienommaksi. Julkisen sektorin paisuttamisen ei luulisi olevan Suomessa kenenkään etu, mutta niinpä sitä vain poliittinen vasemmisto ja osin myös Vihreät ajaa, mistä syystä lasken Vihreät poliittiseen vasemmistoon Suomessa.
Jos poliittinen oikeisto ei ole mitään erityisen innovatiivista sakkia, peiliin pitäisi katsoa erityisen tiukasti myös "edistyksellisissä" vasemmistopiireissä. Täydellisestä munattomuudesta ja hampaattomuudesta sekä yleisestä hukassa olemisesta kertoo meille juurikin se, että ainoa lääkeä kaikkiin Suomen ja suomalaisten ongelmiin tuntuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen olevan julkisen sektorin kasvattaminen.
Se aika, jolloin muutama iso valtiota lähellä oleva vientiyritys toi suljettuun talouteen tarpeeksi valuuttatuloja, ulkomaankauppa oli tiukasti keskusjohtoista ja kotimarkkinoiden ongelmat hoidetaan devalvaatioilla ja setelipainolla, ei todennäköisesti enää palaa. Näiden vanhojen hyvien aikojen kaipaajien kannattaisi miettiä sitäkin, paljonko BKT:stä meni julkiseen sektoriin tuon järjestelmän kulta-aikaan 70-luvulla ja paljonko nyt, mikä kertoo meille entisestään julkisen sektorin paisuttamisen ongelmallisuudesta ja ristiriitaisuudesta minkään ongelman ratkaisijana.
Väkisinluovuuden valtakunta
05/02/11 11:57
Mari Kiviniemi kävi jossain EU-pönötystilaisuudessa puhumassa innovaatioista.
Sama innovaatioiden ja luovuuden teema tuntuu kummittelevan kaikennäköisissä virallisissa lausunnoissa, ohjelmissa, hankkeissa, brändityöryhmissä ja herra yksin tietää missä. Tästä näyttää syntyneen jonkunnäköinen Suomen virallinen uskonkappale, joka aivan tuota pikaa korjaa kaikki ongelmat.
Tyypillistä on se, että kyseessä on julkilausumatyyppinen asia, jolla ei tunnu olevan konkretiaa
oikein missään. Se, että pannaan muutama korkeakoulu yhteen, ei lopulta näytä muuttaneen mitään, sillä insinöörit ovat edelleen putkinäköisiä, ekonomit huonotapaisia maailmanluokan tylsimyksiä ja taiteilijat hörhöjä. Ainoa maailmanluokan innovaatio on kutsua tätä sisäisesti riitelevää putkaa innovaatioiden kehdoksi.
Olen itse kallistumassa sille kannalle, että Suomesta ei aivan pienellä vaivalla erityisen innovatiivista yhteiskuntaa saa, joten Suomen menestysstrategia kannattaisi rakentaa jonkun hieman helpommin toteutettavan vision varaan.
Suomessa hyvä puoli on se, että kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa ja jopa ymmärtää lukemansa. Peruskoulutustaso on varsin hyvä ja ihmisillä on useimmiten aito kiinnostus siihen, mitä tapahtuu oman kylän, kulmakunnan ja valtion ulkopuolella. Tämä on etu, mutta se ei yksin riitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti sen bisneskulttuurissa on niin monta asiaa vinksallaan, etten oikein jaksa uskoa mihinkään innovaatioiden purskeisiin. Innovatiivisuus ja luovuus ovat asioita, joita ei synny keskusjohtoisissa luovuuskomiteoissa. Yrityksissä voitaisiin ja oikeastaan myös pitäisi olla luovia, mutta melko hankalalta näyttää.
Suomalaisessa (bisnes)kulttuurissa on muutama perustavaa laatua oleva vika kantoina luovuuden kaskessa.
Näistä ensimmäinen, eikä pelkästään bisnekseen liittyvä, on auktoriteettiusko sekä se, että sääntöjä ei lopulta juurikaan kyseenalaisteta vaan kaikkea noudatetaan nuristen. Tästä seuraa ajatusmallillinen vinouma, sillä jos joku, jolla on tarpeeksi kaluunoita, kertoo jonkun asian olevan ilman muuta näin tai täysin mahdotonta ex cathedra, valtaosa ihmisistä uskoo häntä eikä ryhdy miettimään, voisiko asiaa ajatella toisellakin tavalla. Yllättävän moniin asioihin syntyy ainoa oikea totuus, jota ei kyseenalaista kukaan.
Auktoriteettiuskosta johtuu sekin, että valtaosa suuremmista työpaikoista kärvistelee töpinäosaston talutusnuorassa. Kun firmoissa annetaan valtaa nilviäismäiselle tietohallinto-osastolle, byrokraattien täyttämälle taloushallinnolle, simputtaville matkasihteereille ja henkilöstöosaston kiusanhengille, luovuus onnistutaan jynssäämään ihmisistä varsin nopeasti. Kaikennäköinen luovuus tuppaa rikkomaan jotakin sääntöä ja sen sijaan, että töpinä pidettäisiin palveluskuntana ja sivuutettaisiin jos se rupeaa kukkoilemaan, kyseessä onkin eräänlainen auktoriteetti, jonka katsotaan olevan väärässä, mutta koska se on auktoriteetti, sitä lopulta kuitenkin totellaan.
Toinen suomalainen erityisongelma on organisaatiorakenteissa, sillä suomalaisilla pikkupomoilla on valtaa.
Yleensä maailmalla on organisaatioissa enemmän kerroksia ja enemmän pikkupomoportaita, mutta näillä ei ole käytännön valtaa puuttua mihinkään. Ainoastaan vastuuta. On tavallaan aivan terve rakenne, että pikkupomoportaalla on sekä valta että vastuu, mutta tämä eristää isompia pomoja kauemmaksi ruohonjuuritasosta, sillä heidän ei tarvitse ottaa mitään kantaa siellä tapahtuviin asioihin. Luovuus on kuitenkin asia, joka kukoistaa juuri tässä portaassa jos on kukoistaakseen. Kukaan ei pysty laskemaan niitä
mahdollisesti maailmanluokan ideoita, jotka on vuosikymmenten aikana suomalaisissa firmoissa keksitty, ja joista ei ole tullut mitään, koska ensimmäinen pikkupomoporras ei ole joko ymmärtänyt, häntä ei ole kiinnostanut tai hän on pelännyt oman asemansa puolesta.
Pikkupomoja tarvitaan käytännön rutiinien hoitamiseen, mutta tämä tekee heistä valtaosin sielultaan byrokraatteja. Ei heitä valita erityisen luovin kriteerein vaan otetaan henkilö, joka osaa pitää budjettitablitsan ojennuksessa ja täyttää kaikennäköisiä töpinän vaatimia sisäisiä laatu- ja ajankäyttöraportteja. Kun näitä ihmisiä on paljon, erityisen luovien valitseminen näihin tehtäviin voisi muutenkin olla vaikeaa ja ainakin haaskausta. Hieman isommilta visiireiltä voisi edellyttää hieman näkemyksellisyyttä ja kykyä tunnistaa hyvät ja kehittelemisen arvoiset ideat, mutta nämä harvoin päätyvät heidän korviinsa pikkupomoportaan ylitse.
Kolmas suomalainen erityisongelma yrityksissä on järjetön toimialaosaamisen palvonta.
Suomessa tuntuu olevan suuri into työvoimaa rekrytoitaessa korostaa toimialan tuntemusta. Alan vaihto on hankalaa, sillä vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, alalta toiselle on vaikea siirtyä kun puuttuu tuo toimialaosaaminen. Kun tähän yhdistää sen, että keskijohtoa pyritään kasvattamaan firman sisältä eikä palkkaamaan ulkoa, herrahississä ylenee helpoimmin omaksumalla toimialan sisäisen metodiikan ja käytännöt. Nämä palkkaavat samanmoisia toimialaosaajia, joten toimialoista tulee siiloja, joihin tullaan junioreina koulunpenkiltä ja poistutaan eläkkeelle. Kun rekrytointi painottuu noviiseihin, joista sitten jalostetaan firmojen käyttöön toimialaosaajia, kukaan ei tuo toimialoille uusia toimintatapoja tai ajatuksia, paitsi konsultit, jotka hurahtavat muutaman vuoden välein erilaisiin huuhaa-ohjelmiin ja yrittävät myydä niitä kaikkialle samaan aikaan.
Tällainen rakennelma pönkittää status quota. Toimialalla etenee kunhan oppii tavat vanhoilta mestareilta. Uuden ehdottaja ottaa aina riskin ja toimialan käytäntöjen ravisteleminen on karriäärillinen itsemurha. Minä en usko luovuuden kukoistavan parhaiten samantyyppisten ja samalla
tavalla ajattelevien siiloissa vaan väkeä pitäisi sekoittaa. Suomen rekrytointimallissa tätä sekoittamista ei tapahdu ja luovuus jää vaatimattomaksi.
Neljäs suomalainen erityisongelma on se, että ainakin mielikuvissa yliopistot ovat edelleen tukevasti vihervasemmalle vinksallaan stalinismihullutuksen perintönä, ja liike-elämälle vihamielisiä paikkoja.
Oikein tai väärin, tämä mielikuva elää. Kun katson brittiläisten firmojen työntekijöitä, valtaosalal on ainakin bachelor-tason tutkinto, mutta vaikkapa pankeissa koulutustaustat ovat hyvin erilaisia. Eivät ne ole ekonomien kansoittamia paikkoja vaan sieltä löytyy kaikennäköistä väkeä, myös humanisteja. Suomessa firmat eivät tunnu olevan kiinnostuneita yliopistotutkinnon suorittaneista vaan lähinnä insinööreistä ja ekonomeista, ja tämä ei voi perustua mihinkään muuhun kuin mielikuviin näitä kouluja käyneistä ihmisistä. Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen, eli kun firmat palkkaavat vain insinöörejä ja ekonomeja ja hädän tullen yliopistoista luonnontieteilijöitä, humanisteilla on huomattavan suuria ongelmia saada jalkaansa oven väliin yksityiselle sektorille, ja yritysten työväki on kovin samannäköistä. Tämä vaikuttaa täydelliseltä lahjakkuuden haaskaamiselta ja luovuuden väheksymiseltä.
En keksi tähän muuta syytä kuin jonkunnäköisen imago-ongelman. En tiedä, perustuuko se todellisuuteen vai vääriin mielikuviin, mutta tämä on asia, johon voisi myös vaikuttaa jotenkin. En tiedä onko oikea tapa vahvistaa yliopistojen ja yritysten yhteistyötä, mutta tuskin siitä mitään haittaakaan olisi. Tämä vaatii kuitenkin asennemuutosta sekä yrityksissä että yliopistoissa.
Minä päättelen tästä kaikesta, että suomalaisten yritysten muuttaminen luoviksi ja innovatiivisiksi nykyistä laajemmissa mitoissa on valtava projekti. Voi olla, että siinä onnistutaan, mutta kun sitä ei ole aloitettukaan, en pidätä hengitystäni. Suomalaisen selviytymisstrategian siis olisi syytä sisältää myös plan b, jossa hyödynnämme sitä, mikä meillä on eikä sitä, minkä haluaisimme meillä olevan.
Sama innovaatioiden ja luovuuden teema tuntuu kummittelevan kaikennäköisissä virallisissa lausunnoissa, ohjelmissa, hankkeissa, brändityöryhmissä ja herra yksin tietää missä. Tästä näyttää syntyneen jonkunnäköinen Suomen virallinen uskonkappale, joka aivan tuota pikaa korjaa kaikki ongelmat.
Tyypillistä on se, että kyseessä on julkilausumatyyppinen asia, jolla ei tunnu olevan konkretiaa
Olen itse kallistumassa sille kannalle, että Suomesta ei aivan pienellä vaivalla erityisen innovatiivista yhteiskuntaa saa, joten Suomen menestysstrategia kannattaisi rakentaa jonkun hieman helpommin toteutettavan vision varaan.
Suomessa hyvä puoli on se, että kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa ja jopa ymmärtää lukemansa. Peruskoulutustaso on varsin hyvä ja ihmisillä on useimmiten aito kiinnostus siihen, mitä tapahtuu oman kylän, kulmakunnan ja valtion ulkopuolella. Tämä on etu, mutta se ei yksin riitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ja erityisesti sen bisneskulttuurissa on niin monta asiaa vinksallaan, etten oikein jaksa uskoa mihinkään innovaatioiden purskeisiin. Innovatiivisuus ja luovuus ovat asioita, joita ei synny keskusjohtoisissa luovuuskomiteoissa. Yrityksissä voitaisiin ja oikeastaan myös pitäisi olla luovia, mutta melko hankalalta näyttää.
Suomalaisessa (bisnes)kulttuurissa on muutama perustavaa laatua oleva vika kantoina luovuuden kaskessa.
Näistä ensimmäinen, eikä pelkästään bisnekseen liittyvä, on auktoriteettiusko sekä se, että sääntöjä ei lopulta juurikaan kyseenalaisteta vaan kaikkea noudatetaan nuristen. Tästä seuraa ajatusmallillinen vinouma, sillä jos joku, jolla on tarpeeksi kaluunoita, kertoo jonkun asian olevan ilman muuta näin tai täysin mahdotonta ex cathedra, valtaosa ihmisistä uskoo häntä eikä ryhdy miettimään, voisiko asiaa ajatella toisellakin tavalla. Yllättävän moniin asioihin syntyy ainoa oikea totuus, jota ei kyseenalaista kukaan.
Auktoriteettiuskosta johtuu sekin, että valtaosa suuremmista työpaikoista kärvistelee töpinäosaston talutusnuorassa. Kun firmoissa annetaan valtaa nilviäismäiselle tietohallinto-osastolle, byrokraattien täyttämälle taloushallinnolle, simputtaville matkasihteereille ja henkilöstöosaston kiusanhengille, luovuus onnistutaan jynssäämään ihmisistä varsin nopeasti. Kaikennäköinen luovuus tuppaa rikkomaan jotakin sääntöä ja sen sijaan, että töpinä pidettäisiin palveluskuntana ja sivuutettaisiin jos se rupeaa kukkoilemaan, kyseessä onkin eräänlainen auktoriteetti, jonka katsotaan olevan väärässä, mutta koska se on auktoriteetti, sitä lopulta kuitenkin totellaan.
Toinen suomalainen erityisongelma on organisaatiorakenteissa, sillä suomalaisilla pikkupomoilla on valtaa.
Yleensä maailmalla on organisaatioissa enemmän kerroksia ja enemmän pikkupomoportaita, mutta näillä ei ole käytännön valtaa puuttua mihinkään. Ainoastaan vastuuta. On tavallaan aivan terve rakenne, että pikkupomoportaalla on sekä valta että vastuu, mutta tämä eristää isompia pomoja kauemmaksi ruohonjuuritasosta, sillä heidän ei tarvitse ottaa mitään kantaa siellä tapahtuviin asioihin. Luovuus on kuitenkin asia, joka kukoistaa juuri tässä portaassa jos on kukoistaakseen. Kukaan ei pysty laskemaan niitä
Pikkupomoja tarvitaan käytännön rutiinien hoitamiseen, mutta tämä tekee heistä valtaosin sielultaan byrokraatteja. Ei heitä valita erityisen luovin kriteerein vaan otetaan henkilö, joka osaa pitää budjettitablitsan ojennuksessa ja täyttää kaikennäköisiä töpinän vaatimia sisäisiä laatu- ja ajankäyttöraportteja. Kun näitä ihmisiä on paljon, erityisen luovien valitseminen näihin tehtäviin voisi muutenkin olla vaikeaa ja ainakin haaskausta. Hieman isommilta visiireiltä voisi edellyttää hieman näkemyksellisyyttä ja kykyä tunnistaa hyvät ja kehittelemisen arvoiset ideat, mutta nämä harvoin päätyvät heidän korviinsa pikkupomoportaan ylitse.
Kolmas suomalainen erityisongelma yrityksissä on järjetön toimialaosaamisen palvonta.
Suomessa tuntuu olevan suuri into työvoimaa rekrytoitaessa korostaa toimialan tuntemusta. Alan vaihto on hankalaa, sillä vaikka olisi kuinka hyvä tyyppi, alalta toiselle on vaikea siirtyä kun puuttuu tuo toimialaosaaminen. Kun tähän yhdistää sen, että keskijohtoa pyritään kasvattamaan firman sisältä eikä palkkaamaan ulkoa, herrahississä ylenee helpoimmin omaksumalla toimialan sisäisen metodiikan ja käytännöt. Nämä palkkaavat samanmoisia toimialaosaajia, joten toimialoista tulee siiloja, joihin tullaan junioreina koulunpenkiltä ja poistutaan eläkkeelle. Kun rekrytointi painottuu noviiseihin, joista sitten jalostetaan firmojen käyttöön toimialaosaajia, kukaan ei tuo toimialoille uusia toimintatapoja tai ajatuksia, paitsi konsultit, jotka hurahtavat muutaman vuoden välein erilaisiin huuhaa-ohjelmiin ja yrittävät myydä niitä kaikkialle samaan aikaan.
Tällainen rakennelma pönkittää status quota. Toimialalla etenee kunhan oppii tavat vanhoilta mestareilta. Uuden ehdottaja ottaa aina riskin ja toimialan käytäntöjen ravisteleminen on karriäärillinen itsemurha. Minä en usko luovuuden kukoistavan parhaiten samantyyppisten ja samalla
Neljäs suomalainen erityisongelma on se, että ainakin mielikuvissa yliopistot ovat edelleen tukevasti vihervasemmalle vinksallaan stalinismihullutuksen perintönä, ja liike-elämälle vihamielisiä paikkoja.
Oikein tai väärin, tämä mielikuva elää. Kun katson brittiläisten firmojen työntekijöitä, valtaosalal on ainakin bachelor-tason tutkinto, mutta vaikkapa pankeissa koulutustaustat ovat hyvin erilaisia. Eivät ne ole ekonomien kansoittamia paikkoja vaan sieltä löytyy kaikennäköistä väkeä, myös humanisteja. Suomessa firmat eivät tunnu olevan kiinnostuneita yliopistotutkinnon suorittaneista vaan lähinnä insinööreistä ja ekonomeista, ja tämä ei voi perustua mihinkään muuhun kuin mielikuviin näitä kouluja käyneistä ihmisistä. Tämä oikeastaan liittyy tuohon edelliseen, eli kun firmat palkkaavat vain insinöörejä ja ekonomeja ja hädän tullen yliopistoista luonnontieteilijöitä, humanisteilla on huomattavan suuria ongelmia saada jalkaansa oven väliin yksityiselle sektorille, ja yritysten työväki on kovin samannäköistä. Tämä vaikuttaa täydelliseltä lahjakkuuden haaskaamiselta ja luovuuden väheksymiseltä.
En keksi tähän muuta syytä kuin jonkunnäköisen imago-ongelman. En tiedä, perustuuko se todellisuuteen vai vääriin mielikuviin, mutta tämä on asia, johon voisi myös vaikuttaa jotenkin. En tiedä onko oikea tapa vahvistaa yliopistojen ja yritysten yhteistyötä, mutta tuskin siitä mitään haittaakaan olisi. Tämä vaatii kuitenkin asennemuutosta sekä yrityksissä että yliopistoissa.
Minä päättelen tästä kaikesta, että suomalaisten yritysten muuttaminen luoviksi ja innovatiivisiksi nykyistä laajemmissa mitoissa on valtava projekti. Voi olla, että siinä onnistutaan, mutta kun sitä ei ole aloitettukaan, en pidätä hengitystäni. Suomalaisen selviytymisstrategian siis olisi syytä sisältää myös plan b, jossa hyödynnämme sitä, mikä meillä on eikä sitä, minkä haluaisimme meillä olevan.