Väliin aina kuulee vaatimuksia ja ehdotuksia siitä, että politiikassa pitäisi palata ideologisen politiikanteon aikaan. Puolueita syytetään siitä, että ne ovat hukanneet aatteelliset juurensa.

Vaan kuinkahan on? Kun katson Suomen poliittista karttaa ja mietin asiaa askelta pidemmälle, Suomessa ideologia näyttäisi lähinnä olevan rasite puolueelle eikä niinkään ansio. Ideologia saattaa kantaa hetken, mutta lopulta se muuttuu painolastiksi. Ideologiat eivät näytä kykenevän uudistumaan samalla rivakkuudella kuin suomalainen yhteiskunta, ja puolueet ovat jotain siltä väliltä.

Yhteiskunnissa muutos on Suomessa ollut viimeiset 70 vuotta aivan mahdottoman ripeää melkein kaikilla alueilla. En käy tätä muutosta suuremmin läpi, mutta muistamme maatalousvaltiosta teollisuusvaltioksi muuttumisen, holhousvaltion rakentamisen, vihreyden nousun, kaupungistumisen, työelämän muutoksen ja monet muut asiat.

Oma havaintoni asiasta on se, että Kokoomuksen erityisen vahva veto johtuu nimenomaan siitä, ettei puolueella ole ollut pitkään aikaan varsinaista ideologiaa. Sitä pidetään vasemmiston ja muiden vastustajien mielessä kypäräpäisten pappien köyhienkyykytyspuolueena, mutta minä näen asian toisin. Kokoomus voi toki tehdä tuota, mutta se voi tehdä mitä hyvänsä, sillä puolueella ei ole varsinaista doktriinia vaan se tekee mitä sattuu riippuen siitä, keitä siellä sattuu olemaan etulinjassa. Tällainen arpalippu- ja tuuliviiripuolue on kuitenkin erinomaisen suosittu. Tämä pistää miettimään.

Mitä vahvempi aatteellinen tausta puolueilla on, sitä huonommin niillä tuntuu menevän.

Pienissä puolueissa joku aate on kovasti esillä. Se ei esimerkiksi persujen tapauksessa ole mikään erityisen konkreettinen ja helposti kuvattava asia, mutta unohdetun kansan äänillä eu:n vastustaminen tuottaa jonkun kannatuksen ilman suuria mahdollisuuksia siitä kiriä. RKP:n “aate” on kielivähemmistön etujen ajaminen on sitten kyse erivapauksien ylläpitämisestä tai perusoikeuksien puolustamisesta. Kristillisten aatetta ei tarvitse kaukaa hakea, ja tämä tuottaa Päivi Räsäsen, ja syyttäjä lepää.

Vihreiden tilanne on hieman kimurantimpi, sillä puolueessa vaikuttaa useita ideologioita. Ympäristöasiat ovat yksi, mutta lisäksi on vähemmistöjensuosintaideologia, feminismi ja muutama muu. Keskittymällä moneen puolueesta tulee tietysti astetta kiinnostavampi jyrkkiä aatteita kaipaavalle nuorisolle, mutta kun kannatus ei tunnu kasvavan samaa tahtia kuin vihreä nuoriso kasvaa aikuiseksi ja uutta pukkaa putkesta, se kertoo meille siitä, että vanhemmat ja hieman konservatiivisemmat osin siirtyvät Vihreistä muihin puolueisiin. Tähän epäilen syyksi sen, että vaikka joku ideologia sinänsä miellyttäisi, ne muut alkavat ärsyttää tai ainakin niiden nimissä tehdään vääriä asioita, ja joku muu puolue näyttääkin paremmalta. Kannatus näyttää vakiintuneen ainakin toistaiseksi tuohon 10-14 prosentin paikkeille, mutta siinä on toki kasvupotentiaalia, kuten olen kirjoittanut menneisyydessä.

Sitten suuret puolueet. Kokoomus tuli jo käsitellyksi.

Kepun ideologia on maalaisliitossa ja aluepolitiikassa. Tämä ideologia kantoi pitkälle kun Suomi asui maaseudulla, mutta nyt se on painolasti, kuten ideologioille kovin helposti käy. Suomi ei enää asu maalla ja politiikka tehdään kaupungeissa, mutta junantuomatkaan eivät tunnu enää Helsingissä Kepua äänestävän. Kepu on yrittänyt selittää olevansa kaupunkilaispuolue, mutta vahva maalainen ideologia tökkii vastaan sangen pahasti eikä kaupunkien valloitus ota onnistuakseen.

SDP:n ideologia oli alkuun työväenliikkeessä. Tämäkin ideologia kantoi alkuun kun suomalaiset olivat perinteisissä tyypillisissä työsuhteissa ja kuuluivat liittoon. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, vaan kuinka on nyt? Nuoret demarit mahtuvat samaan taksiin, ja tämä johtuu siitä, että ideologia on muuttunut painolastiksi. AY-toiminta ei enää kiinnosta, koska ay-liike ei ole kyennyt vastaamaan pätkätyökulttuurin syntyyn muuten kuin vastustamalla sitä. Hyvinvointivaltiokulma on kääntynyt suurten ikäluokkien etujen valvonnaksi, ja tämäkään ei miellytä nuoria. SDP:n kovin veto oikeastaan sattui 80- ja 90-luvuille, kun se onnistui karistamaan perinteisiä ideologisia juuriaan vähän kauemmaksi. Siitä on otettu takapakkia kun aatetta kulisseissa räyhäävän Tuomiojan kannattajia on pitänyt saada jonkun toisen puheenjohtajan taakse, ja nyt ollaan tukevasti “suuret ikäluokat” -talutusnuorassa. Painolastia, painolastia.

Tämä köykäinen ja mutkia tahallaan oikonut analyysi näyttäisi siis siltä, että puolueet pääsevät kyllä lentoon ja julkisuuteen aatteella, mutta jossain vaiheessa aate ja ideologia on hylättävä tai kasvun rajat tulevat vastaan. Ei siksi, että aatteet olisivat huonoja vaan siksi, että aika ajaa aatteiden ohitse. Nuorten aate- ja arvomaailma on hyvin erilainen kuin heitä sukupolven tai kaksi vanhempien ihmisten, ja aatteeseen kovin vahvasti takertumalla ajetaan jossain kohtaa mahdolliset kannattajat kilpailijoiden syliin. Kameleonttimaisesti aatetta vaihtamalla tietysti pärjäisi hyvin myös, mutta se on hankalaa, kun puolueessa on vallankahvassa syrjäytyvän aatteen kaaderi, joka ei suostu mitenkään omaksumaan uutta.

Kaksipuoluemaissa ja vanhemmissa demokratioissa, esimerkiksi Britanniassa, on täysin mahdotonta löytää mitään järkevästi määriteltävää ideologiaa Labourin tai Toryjen takaa. Kokoomus muistuttaa näitä Suomessa eniten. Pieniäkin puolueita on vastustamassa neekereitä, vaatimassa itsenäisyyttä Skotlannille, Ulsterille tai - herra paratkoon - Walesille, mutta nämä ideologiapuolueet ovat marginaalissa eivätkä ne ikinä haasta ideologiattomia valtapuolueita.

Joten mitenkhän on? Pitääkö puolueiden palata ideologiaan vai ei? Minä en usko, että kannattaa, vaan vanhatkin ideologian rippeet kannattaa karistaa pois.

Ainakin kannatuslukujen valossa näyttäisi siltä. Politiikan kulisseissa ollaan yleisesti sitä mieltä, että Kokoomuksen hyvä veto ei johdu puolueen hyvyydestä vaan muiden huonoudesta, ja muiden huonous johtuu ennen kaikkea juuri vanhoihin aatteisiin takertumisesta.

Miettikääpä sitä.

Astrid Thors on ottanut yhteyttä poliisiin saamiensa tappouhkausten takia.

Lausunnossaan hän kertoo näin: Jos emme tee loppua tällaisesta kirjoittelusta emmekä selvästi viestitä, että avoimesti rasistiset uhkailut eivät ole hyväksyttävissä, joku voi luulla, että on laillista siirtyä sanoista tekoihin.

Tässä on kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että tappouhkaukset ja sellaisiksi tulkittavat sekä muu vakavalla väkivallalla uhkailu kuuluu ottaa Suomessa vakavasti. Poliitikkojen pitää olla valmiita sietämään se, että heidät halutaan esittämään pääosaa Tervakosen terva- ja höyhenjuhlissa, mutta tämä on eri asia.

Vaikka jonkun pellekerhon kieli poskessa tehtyä tappouhkausta ei ehkä pitäisikään ottaa niin vakavasti, rajankäynti on mahdotonta jos kenelle hyvänsä uhkailijalle jätetään takaportiksi vetoaminen huumoriin. Kun tätä rajankäyntiä ei kukaan pysty tekemään ennen kuin jälkikäteen, on asioihin puuttumiselle hyvä peruste.

Thorsilta sen sijaan karkailee hänen yhdistäessään tähän asiaan myös rasistisen motiivin.

Astrid Thors edustaa suomalaista valtaväestöä. Hän edustaa myös kielivähemmistöä, mutta äidinkieli ei liity rotuun ja rotusortoon (=rasismi) mitenkään. Mainitut tappouhkaajat eivät ymmärtääkseni myöskään keskittyneet Thorsin suomenruotsalaisuuteen vaan Thorsin maahanmuuttopolitiikkaan.

Thors siis laajentaa rasismin määritelmää siten, että omasta mielestään rasismia vastustavan henkilön vastustaminen on rasismia. Tämä ei täytä mitään minun ymmärtämääni rasismin määritelmää. Kyseessä saattaa olla silkka lapsus, mutta valitettavan yleinen sellainen.

Rasismi on tämän päivän neuvostovastaisuutta, jotka molemmat ovat yhtä kuin Orwellin "rikosajatus". Kumpaakin laajennetaan tarkoittamaan milloin mitäkin ja mitään yleistä näkemystä siitä, mitä käsite oikein tarkoittaa, ei ole olemassa, eikä ajatusrikoksesta syytetty voi oikein puolustautua mitenkään. Siinä, missä neuvostovastaisuuden läpi pääosin nähtiin ja ymmärrettiin sen olevan käytössä lähinnä poliittisten vastustajien eliminoimiseksi, rasismi on hankalammin hallittavissa.

Neuvostovastaisen leima oli oikeastaan suomalaiselle perusoikeistolaiselle jokseenkin ansio. Niitä, jotka ovat mielellään rasisteja, on huomattavan vähän. Rasistin leimaa ei juuri kukaan halua itselleen, ja juuri siksi sitä niin avokätisesti käytetäänkin. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan, ja koska me emme ole rasisteja, sinun on oltava.

Tämä päättelyketju on loogisesti monellakin tapaa kelvoton, mutta se ei tunnu kiinnostavan edes ministeritason viskaalia. Rasismin vastustajan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia. Itse asiassa rasismin vastustamisenkaan vastustaminen ei tee vastustajasta rasistia.

Thors on valtaväestön edustaja, joka on mielessään hyvän puolella pahaa vastaan. Rasistit edustava pahaa, joten Thorsin vastustaminen on mukamas rasismia.

Ei ole.

Jos joku uhkaaja toteuttaisi aikeensa, kyseessä ei siltikään olisi rasistinen rikos, paitsi siinä tapauksessa, että etnisten vähemmistöjen edustaja kolkkaa Thorsin vastustaessaan valkoihoisia.

Murha se sen sijaan kyllä olisi. Jossain määrin surullista on huomata, että ilmeisesti murhakaan ei ole rikoksena kyllin raskas itsessään, vaan sillekin pitää antaa lisäpontta rasistikortilla.

Demokratiasta päästäänkin seuraavaan yhteiskunnalliseen ajatukseen, joka on valistunut diktatuuri.

Sitä aina väliin kannatetaan siellä täällä ja vedotaan Singaporeen ja kerrotaan, että hyvin toimii, ja kehutaan systeemin erinomaisuutta. Valistunut diktatuuri on kuitenkin käsitteenä hieman köyhä. Presidentistä voimme mielipiteisiimme perustuen sanoa, että presidentti on hyvä tai huono, kuten myös hallituksesta. Ei ole kuitenkaan olemassa huonoa valistunutta diktaattoria, sillä häntä kutsuisimme vain diktaattoriksi. Valistunut diktatuuri siis määrittelee itsensä implisiittisesti hyväksi, ja keskustelussa ei koskaan päästä siihen, miten sitten toimitaan jos vallankahvaan nouseekin hullu. Tämä on epäoleellista, koska valistunut diktaattorihan on hyvä määritelmänsä mukaisesti.

Valistuneen diktatuurin ongelma on jatkuvuus sekä hulluiksi muuttuvien poistaminen jotenkin verettömästi. Tämä ongelma on jokseenkin ylitsepääsemätön, mistä syystä valistunut diktatuuri on huono järjestelmä. Demokratian ongelma on puolestaan se, että päätösten tekeminen on tehty toivottoman vaikeaksi, mikä tuomitsee demokratiaa toteuttavat maat hitaaseen muutokseen ja pysähtyneisyyteen, sekä kyvyttömyyteen päättää epämiellyttävistä asioista vaikka on pakko.

Joskus pyörittelin nukkumaan mennessä ajatusta näiden kahden järjestelmän välimuodosta.

Mitäpä, jos päätöksentekojärjestelmä olisi sellainen, että presidentti, suursmurffi tai mikä pomon titteli nyt sattuu olemaankin, saisi tehdä mitä hyvänsä päätöksiä, ja parlamentin rooli olisi kaataa ne päätökset, jotka eivät miellytä? Megapaavin päätös muuttuu laiksi, jos sitä ei aktiivisesti vastusteta. Eli käännetään asia päälaelleen ja parlamentti ei ole päätöksiä tekevä vaan päätöksiä estävä laitos.

Tämä voisi korjata demokratian pysähtyneisyysongelmaa, sillä asioita päättämässä olisi yksi taho apureineen. Toisaalta se ei tee pomosta diktaattoria, sillä jos parlamentti ei pidä pomon päätöksistä, päätökset vain kaadetaan kaikki ennen kuin ne ehtivät tulla voimaan. Ei tämä nähdäkseni sen epädemokraattisempi systeemi olisi kuin nykyinenkään, mutta tehtävällä politiikalla olisi yhdet kasvot ja yksi vastuuhenkilö, ja parlamentti olisi olemassa jarruna siinä tapauksessa, että päätökset tuntuvat olevan huonoja. Parlamentissa voisi säilyttää samanlaiset määrävähemmistösäädökset kuin nytkin, eli perustuslain muutoksen saa kaadettua 1/6 enemmistö, ja hankkeen saisi lykättyä kolmasosan äänillä.

Menisikö joku perustavalla tavalla rikki? Käytännössä tässä mallissa varmaankin hallituksen pitäisi olla presidentin eikä eduskunnan nimittämä, mutta mitä väliä sillä on? Jos Pomo valittaisiin jotenkin vaalilla erisyklisesti parlamentin kanssa, saataisiin vallankahvasta pois säällisessä ajassa sellainen, jonka päätökset eivät miellytä. Tässä mallissa pysähtyneisyys olisi lähinnä häiriö voimassa, kun taas nykymallissa pysähtyneisyys on sisäänrakennettu ominaisuus.

Hesarissa pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa Espanjan tiestä diktatuurista demokratiaksi, muutoksen nopeudesta ja yleisestä tehtävässä onnistumisesta.

Kirjoituksessa on monia hyviä näkökantoja siitä, miksi Espanjassa on onnistuttu. Ehkä tärkein niistä se, että Espanjassa ymmärrettiin jättää menneet taakse eikä ryhtyä vaatimaan kostoa Francon kannattajille. Tällaiset teot ovat epäilemättä diktatuurien uhreille epämiellyttäviä, mutta pitkä syyllisten etsimisprosessi vain pitää auki vanhoja haavoja kun asiat ovat esillä jatkuvasti. Käytännössä juuri ketään ei koskaan kuitenkaan tuomita, vaan prosessi itsessään kestää niin kauan, että epäillyt rosvot liittyvät ilmavoimiin ennen kuin lopullinen, kaikki oikeusasteet läpikäynyt prosessi on valmis.

Tärkein kuitenkin puuttuu.

Kirjoitus antaa ymmärtää, että Espanja kävisi esimerkistä nykyisille epädemokraattiselle maailmalle siitä, miten siirtymä demokratiaan tapahtuisi. Tämä ei mitenkään saata pitää paikkaansa kuin ehkä hyvin harvoissa tapauksissa. Vika ei ole Espanjassa ja siellä toteutetussa tavassa vaan siinä, että valtaosa maailman epädemokraattisista maista ei ole koskaan käynyt läpi minkäänlaista demokratiaan johtavaa prosessia.

Samasta syystä amerikkalaisten demokratianvientiprojektit kusevat järjestään. "Siinä on uurna, miksi et jo äänestä" -tyyppinen demokratia on sisällötön ja historiaton olio. Kun yhteiskunta ei ole koskaan perustunut minkäänlaisiin sopimuksiin vaan pelkkään vahvimman mielivaltaan, demokratia ei juurru käsitteenä mitenkään, sillä epäluulo vallankahvaa kohtaan on liian syvää eikä vallankahvalla ole halua ja kykyä toimia sääntöjen mukaisesti.

Vallankahvaa tietysti pitääkin epäillä, ja tämän epäilyn toteutumiseksi tiedotusvälineiden pitää olla vapaita. Epäilyn ja epäluottamuksen välillä on kuitenkin iso ero. Jos vallankahvaa ei kuunnella missään tilanteessa siksi kun ei ole tapana tehdä niin vaan yrittää elää elämänsä siten, että kukaan vallassa oleva ei huomaisi, ei demokratia käytännössä toimi vaan nostaa vain tilalle vaalidiktaattoreja, joiden ainoa motivaatio työlle on pöhniä kassa ja lähteä lopulta maanpakoon.

Tästä syystä Espanjan malli on aivan yhtä vientikelvoton kuin Amerikan mallikin, ja länsimaat tekisivät viisaasti lopettamalla demokratian pakkosyöttämisen sellaisiin paikkoihin, joissa sillä ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia.

Kreikassa on järjestetty lakko, jolla vastustetaan valtion säästötoimia, sillä nämä toimet osuvat köyhimpiin.

Tässä on totuuden siemen. Veronkorotuksilla voidaan niistää rahaa keskiluokalta kuten on tarkoitus tehdäkin, mutta tulonsiirtoihin ja julkisiin palveluihin tehtävät leikkaukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole rahaa ostaa yksityisiä palveluja. Väite on siis tältä osin oikea, vaikkakaan säästötoimet eivät osu ainoastaan köyhimpiin.

Voimme oppia tästä kahdella tavalla.

Ensimmäinen on se, että julkistalous on syytä pitää kunnossa eikä lainata valtiolle joka neljättä euroa. Jos holtiton törsäys jatkuu eikä suuta pistetä säkkiä myöten, joskus maailman lainamarkkinoiden katseet huomaavat Suomen ja valtavan vajeen. Tässä kohtaa alkaa sitten tapahtua kun lainaa ei enää tahdo järkevällä korolla herua, ja kun säästötoimet tehdään pakolla nopeasti eikä harkiten omassa tahdissa, tuloksena on myös ylilyöntejä, jotka aiheuttavat kohtuutonta haittaa.

Toinen opetus on se, että on täysin mahdotonta keksiä sellaisia säästötoimia, jotka eivät osuisi jotenkin köyhimpiin. Mahdoton on tietysti jyrkkä sana, mutta toistaiseksi kukaan ei ole keksinyt sellaista mallia, joka jotenkin tuottaisi tuloksena vain keskiluokan köyhdyttämisen eikä osuisi köyhimpiin ensinkään.

Köyhät ovat aina ruokintaketjun alimmalla portaalla ottamassa niitä muruja, joita muilta putoaa. On kyse sitten satunnaisista hanttihommista tai perusturvasta. Jos leikataan tulonsiirtoja, vaikutus on suora. Jos verotetaan ylempänä ravintoketjussa olevia, heiltä riittää vähemmän sellaiseen kulutukseen, joka päätyy köyhille. Keskiluokka käyttää vähemmän niitä palveluja, joita köyhät voisivat tuottaa. Ketjun huipulla olevat kapitalistit siirtävät osan veronkorotuksista tuotteiden hintoihin, ja laskun maksaa köyhä kaupan kassalla. Välillisten verojen tai ympäristöverojen korottaminen valuu myöskin suoraan tuotteiden ja välttämättömyystarvikkeiden kuten sähkön hintaan Jne.

Tämä yhdistelmä pitäisi jollain maagisella tavalla saada tuottamaan politiikan realismia kentän vihervasemmalle laidalle.

Kun yritetään tehdä mitään valtiontaloutta tervehdyttävää, vasemmisto vastustaa. Se vastustaa kategorisesti kaikkia ehdotuksia paitsi pääomatuloveron korotusta, joka tuottaa 100% hyötysuhteellakin parhaimmillaan viisi prosenttia valtion alijäämästä. On täysin selvää, ettei Suomen budjettivajetta kurota kiinni yksin veronkorotuksilla. Menoja on leikattava. Menoleikkaukset ja veronkorotukset puolestaan osuvat jollain tavalla köyhiin, joita suomalainenkin vasemmisto käyttää jatkuvasti keppihevosena milloin mitäkin asiaa vastustaessaan.

Kun kaikki toimenpiteet osuvat jotenkin köyhiin mutkan kautta, on syytä tunnustaa tämä asia. Ehdotuksia ei tule vastustaa siksi, että huomataan jotenkin niiden vaikuttavan köyhiin, sillä tällä tavalla tulee vastustaneeksi kaikkia ehdotuksia. Oikea tapa on ehdottaa leikkauksia toiseen paikkaan jos ollaan sitä mieltä, että ehdotettu vaikuttaa köyhiin liikaa. Oleellista on kuitenkin hyväksyä se, että köyhien asema heikkenee jotenkin, ja yrittää valita keinot niin, että se heikkenee mahdollisimman vähän. Tämä on arvo- ja valintakeskustelua, ja keskeistä politiikan sisältöä

Kaikkien ehdotuksien kategorinen vastustaminen johtaa kuitenkin konkurssiin.

Kun konkurssi on edessä, mainitulle arvo- ja valintakeskustelulle ei ole enää tilaa, vaan pakasta vedetty iiroviinanen tai Suomen asioista viis veisaava Valuuttarahasto ryhtyy tekemään leikkauslistoja. Tämä ei mitenkään voi olla köyhän etu, kuten se ei ollut viime kerrallakaan.

Mistä löytyisi se vasemmistopoliitikko, joka selittäisi tämän omilleen siten, että sanoma menee perille? Itse päätetyt ja hyvin suunnitellut leikkaukset ovat pienempi paha kuin suuremmat leikkaukset pakon edessä, ja sellaista vaihtoehtoa, ettei tehtäisi mitään köyhiin vaikuttavaa, ei kerta kaikkiaan ole olemassa.

Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.

Kommenttipulautin (haloscan) siis poistui näyttämöltä, joten tämä on nyt toistaiseksi yksisuuntaista julistamista kunnes Rapidweaverin tekijät saavat korvattua Haloscanin jollain toisella.

Suomalaisen alkoholipolitiikan mielenkiintoinen sivujuonne on alkoholibisneksen jatkuva, valheisiin perustuva mussutus. Toinen erityispiirre on se, että bisnes on parametroitu poskelleen erityisesti ravintola-alalla.

Minun ikäiseni muistavat hyvin, kun keskiolut maksoi joka kaupassa täsmälleen saman verran. Joskus oli kymmenen pennin ero paikasta riippuen kun joko Lapin kullalla oli kuljetuslisä ja muilla ei, tai päinvastoin. Kauppiaat ja panimoväki antoivat lausunnon kuussa, kaksi parhaassa, että oluen hinta on niin kallis kun olutvero on jonkun verran korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Kilpailuviranomaiset nukkuivat ruususen untaan, vaikka kyse oli ilmiselvästä kartellista niin kaljantekijöiden kuin kaupustelijoidenkin kesken. Kalliina pidetty olut sopi johonkin yhteiskunnalliseen agendaan, ja vapaan kilpailun puute ei tuntunut kiinnostavan ketään. Kaupustelijoiden rutiinivalheet uskottiin suosiolla, sillä Suomen veronkorotuksiin perustuva viinapolitiikka oli saanut kaikki uskomaan, että verotus todella on ongelma.

Kun Lidl sitten tuli Suomeen ja aloitti hintakilpailun oluella, "yhtään halvemmalla ei voi myydä tai takkiin tulee" -kookaupanväiskit pudottivat kaljan hintaa saman tien 40 prosentilla, ja eivät kaupat siitä konkurssiin ole menneet. Verolle ei tuossa yhteydessä tapahtunut mitään. Väite siitä, että olut oli kallista ja vakiohintaista verojen takia, ei siis pitänyt paikkaansa, vaan sillä selitettiin välistäveto ilman, että tiedotusvälineitä tai viranomaisia kiinnosti käräyttää ilmiselvää kartellia. Ravintola-ala mussutti, että konkurssi kohtaa, koska alkoholivero on niin korkea, että kotona juopottelu on halvempaa.

Alkoholiveroa laskettiin erityisesti viinojen osalta reippaasti kun Viro liittyi EU:hun ja Suomen "siirtymäaikasäännökset", jona aikana ei tapahtunut mitään siirtymää vaan ainoastaan maksimoitiin verotuloja viimeiseen päivään saakka, lopulta päättyivät.

Mitä tapahtui ravintoloissa? GT maksoi ennen veronalennusta kuusi euroa, veronalennuksen jälkeen 5,90. Tällä kertaa ravintola-ala jympsähti kameroiden eteen kertomaan meille, että GT:n hinnassa työvoimakulut, tilavuokrat ja kaikki muu paitsi se aikaisemmissa marinoissa niin sietämättömän korkeana pidetty alkoholivero ovat itse asiassa valtaosa hintaa, ja alkoholiveron osuus siirrettiin täysimääräisenä malarialääkkeen hintaan.

En tiedä, mikä oli totuus, mutta ainakin toinen väitteistä on selvä valhe. Ne voivat olla palturia molemmat, mutta totta ne eivät voi samanaikaisesti olla. Joko aikaisemmin kotijuopottelun ja ravintolajuopottelun suuri hintaero ei johtunut alkoholiverosta, tai sitten alkoholiveron alennuksia ei siirretty täysimääräisenä hintoihin.

Se historiallisesta katsauksesta.

Tänään on taas älähdetty ravintola-alalta. Nyt kuulemma alkoholipolitiikka (=veronkorotukset) suosii vain tuontia Virosta, ja ravintola-ala on ahdingossa kun kotona juopottelu on taas niin edullista.

Jösses mitä soopaa. Tietysti Virosta tuotu pullo on selvästi halvempi, mutta eipä niitä jokaisen kaapista löydy. Viro on aika kaukana monesta paikasta Suomessa, ja se kansanosa, joka oikeasti saattaisi olla ravintolapalvelujen kohderyhmää ylipäätään, ei hae pakettiautollista viinaa Virosta ja tissuttele sitä kotonaan aamusta iltaan. Tämä jengi asioi myös ja pääosin Alkossa.

Jos kerran 40% veronalennus on ravintoladrinkin hinnassa 10-20 senttiä, 10% veronkorotus on saman drinkin hinnassa alle viisi senttiä. Alkosta juomansa ostavan valtaenemmistön tapauksessa siis veronkorotus itse asiassa pienentää kalsarikännäyksen ja herrasmiesmäisen baarissa rypemisen välistä hintaeroa.

Näin siis teoriassa. Käytännössähän tulemme huomaamaan, että jos alkoholivero nousee 10%, drinkin hinta nousee lähes saman verran. Maagisesti tässä tapauksessa alkoholivero on taas se keskeinen asia, ja ravintolapomot marisevat takkiin tulevan, jos korotusta ei siirretä "täysimääräisenä" hintoihin.

Kun bisnekselle annetaan tilaisuus välistävetoon, se käyttää sen aivan varmasti, ja kukaan ei taaskaan huomaa mitään.

Suomalaisten ravintoloiden ja juottoloiden yleisongelma on se, että asiat hinnoitellaan kummallisella maitokaupasta tutulla mekanismilla: otetaan sisäänostohinta, kerrotaan se kolmella ja saadaan lopputuotteen hinta. Erityisesti tästä saavat nauttia hieman parempia viinejä juovat.

Englannissa viineissä tuntuu olevan puntamääräinen kate ainakin jostain minimirajasta ylöspäin. Shamppis, joka maksaa kaupassa 20 puntaa, irtoaa pubissa 25 punnalla. Dom perignon alle satasella. Suomessa ei halpaa shamppista saa varmasti alle 60 euron, satanenkaan ei ole aivan mahdoton hinta jostain bulkkikamasta.

Kun hinnoittelumekanismi on tämä, pienetkin muutokset kustannustasossa siirtyvät moninkertaisina loppuasiakashintoihin. Kyllähän tietysti voi valittaa siitä, että viinin veron nouseminen eurolla on paha kun asiakashinta nousee kolme tai neljä euroa, mutta nähdäkseni mikään ei estäisi nostamasta lopputuotteen hintaa eurolla, tai rassaamasta hieman läskiä pois hinnoista ja myymällä halvemmalla.

Kun ravintoloissa on tehty kaikki muu paitsi kalja ja talon viini sietämättömän kalliiksi riistävällä hinnoittelumallilla, ei kannata ihmetellä, jos jotain muuta juovat pysyvät kotonaan. Kalja on oikeastaan suhteessa vielä kalliimpaa, mutta kahdeksasta kuuden euron tuopista tulee mukavaan humalaan, samalla hinnalla saatavasta pullosta Erkin pikakivääriä ei oikein, ja lisäksi jälkimmäinen on pahaa.

Itsetutkiskelua kaivattaisiin, mutta sitä ei lie luvassa. Sen sijaan on luvassa lisää mihinkään perustumatonta mussutusta siitä, että alkoholivero on suomalaisen ravintola-alan loppu. Jos nykyiset kapakoitsijat eivät kykene korjaamaan bisnestensä sisäänrakennettua virhettä, niiden sietääkin poistua näyttämöltä. Tilalle saattaa tulla sellaisia, jotka osaavat kokeilla jotakin uutta sen sijaan, että he vain marisevat epärelevantista verotuksen tasosta.

Komiteoissa ja kolmikantatyöryhmissä riidellään siitä, miten työuria pidennetään.

Keskustelua käydään siitä, pitäisikö niitä pidentää alusta vai lopusta vai molemmista. Tämä keskustelu on tietysti keskustelun ja vaihtoehtojen vuoksi arvokasta sinänsä, mutta samalla kun keskustellaan tästä, keskustelijat näyttävät täysin unohtaneen työelämässä tapahtuneen muutoksen. Nuorten työmarkkinoille tulijoiden työpaikoista valtaosa on jo ns. epätyypillisiä työsuhteita, tyypillisimmin pätkätöitä. Julkinen sektori tietysti ketjuttaa laittomasti pätkiä tuosta vain, koska lait eivät tunnu julkista sektoria pahemmin koskevan, mutta sivuutetaan se.

Pätkätyön keskeinen elementti on epävarmuus pitkällä tähtäimellä kun työnantajaa pitää vaihtaa kenen useammin, kenen harvemmin. Onko tätä huomioinut kukaan työurakeskustelussa? Jos pannaan puoli vuotta lisää alkuun ja puoli vuotta lisää eläkeikään, paperilla tapahtuu hienoja asioita, mutta jos samalla vuosittain kasvava joukko nuorempia työntekijöitä joutuu etsimään uutta työtä vähän väliä, työuran väliin tulee tuhottomasti löysää. Jos puolen vuoden välein etsitään pari viikkoa uusia töitä, vuodessa hukataan kuukauden työpanos ja 40 vuodessa yli kolmen vuoden työt. Eläkeikää nostamalla saatu hyöty syödään moninkertaisesti ja tavoitteita ei saavuteta.

Eläkeikäähän ei nosteta silkkaa ilkeyttä, vaan tarkoitus on parantaa huoltosuhdetta. Ei huoltosuhde siitä parane, että töissä notkutaan hieman pidempään laiskoissa eläkkeenodotteluhommissa, ja aktiivisimmat 30-40 -vuotiaat viettävät ylimääräistä palkatonta lomaa siksi, että työelämä on rakennettu näitä lomia tuottamaan huolimatta siitä, että työhaluja olisi runsaastikin ja todennäköisesti myös töitä tehtäväksi. Työnantaja ja työntekijä eivät vain kohtaa niin saumattomasti, että yhdestä pätkästä hypätään seuraavaan ilman kitkaa.

Mitä asialle sitten voisi tehdä?

Ehdotin toisaalla taannoin mietittäväksi sellaista mallia, että pätkätyötä saisi sinänsä teettää ilman mitään nykyisiä kolmen kerran rajoituksia yms. säätöjä, mutta pätkän loppuessa tehtäisiin näin: Kun pätkän loppuun on kaksi viikkoa, tämä työviikko tehdään 50% työaikaa ja kun pätkän päättymiseen on viikko, työvelvoitetta ei enää ole ollenkaan, mutta näiltä kahdelta viikolta maksetaan täysi palkka. Ajatus on se, että pätkätyöläinen voi etsiä uuden työpaikan entisen työnantajansa rahoilla.

Työnantajat tietysti mussuttavat kuten ne aina mussuttavat, mutta entä sitten? Työnantaja haluaa pätkätyön käyttämisellä joustavuutta ja parempaa ennustettavuutta, mutta kyllähän sille voisi tällaisen hintalapun laittaa. Puolentoista viikon palkka ei vaikuta kohtuuttomalta ainakaan minun mielestäni.

Tästä seuraisi suoraan se, että pätkätöistä häviäisi merkittävä osa. En osaa ennustaa, kuinka iso. Nythän esimerkiksi julkinen sektori teettää sairaanhoitajilla pätkää vain siksi, kun se voi. Eivät työt siitä mihinkään lopu pätkän loputtua, kaikki tietävät tämän. Ei pätkälle ole muuta perustetta kuin vinksahtanut kulttuuri. Yksityisellä sektorilla on samanlaisia paikkoja pilvin pimein. Jos pätkätyöläinen tulee kalliimmaksi kuin vakituinen duunari, pätkää ei teetetä vain huvin vuoksi vaan niissä tilanteissa, joissa pätkälle on niin hyvä peruste, että siitä kannattaa maksaa hieman ekstraa.

Minä veikkaan, että jos mietitään työelämää 20 vuoden kuluttua kun vakituisissa töissä olevat ovat lähteneet eläkkeelle ja tilalle on tullut pätkätyöläisiä, joku tämäntapainen rakenne pidentäisi työuraa huomattavasti enemmän kuin mihin päästään eläkeikää nostamalla.

SDP:n runsaudensarvi on tursunnut tänäänkin.

Tällä kertaa ehdotetaan, että naisten pitäisi suorittaa joku pakollinen "kansalaispalvelus", joka olisi joko asepalvelus tai sitten joku, joka kuulostaa epäilyttävästi nykyiseltä siviilipalvelukselta.

Mitään perusteluja en ehdotukselle löytänyt, joten niitä jäämme odottamaan. Niitä odotellessa voidaan kuitenkin epäillä hankkeen mielekkyyttä yleisesti sekä erityisesti SDP:n kuvitteellisen äänestäjäkunnan kannalta.

Ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva ongelma liittyy resurssien haaskuuseen. Kouluttamaton 18-vuotias ei voi tehdä mitään kovin kummoisia töitä vaikkapa hoivasektorilla. Iso osa tehtävistä tarvitsee koulutuksen ja melkeinpä kaikki tehtävät motivaation, ja pakolla johonkin pistetty hapannaama ei ole hyödyksi kenellekään. Toisaalta moni palvelee maataan paremmin hyvänä veronmaksajana. Vaikka kansalaispalvelus olisi puolen vuoden mittainen, keväällä lukionsa lopettanut ei ehdi aloittaa opiskeluja seuraavana syksynä sellaisessa paikassa, jossa opinnot käydään pääosin järjestyksessä, kuten vaikkapa kaikissa kouluissa tai yliopistoista lääkiksessä.

Näin pakollinen kansalaispalvelus venyttää vuodella opiskelujen aloittamista, ja kun juuri nyt keskustellaan työurien pidentämisestä, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan. Enemmänkin pitäisi miettiä, miten karsittaisiin asevelvollisuuden suorittajien määrää tai ainakin tehtäisiin sinne useita tapoja tämä kyrde suorittaa, jotta resurssien haaskuu siihen, että ihmisiä seisotetaan vartioimassa puita ja kaivamassa kuoppia, jotka peitetään illalla, vähenisi. Naisten ottaminen mukaan tähän pelleilyyn tuottaa runsaasti turhaa työtä ja hyödyt jäävät vähäisiksi.

Toinen ongelma on työnjohdollinen. Kun siviilipalveluspaikkoja ei nytkään tunnu olevan mitenkään yltiöpäisesti, kymmenien tuhansien ihmisten lisääminen vuodessa tämän palveluksen suorittajiin toisi ongelman: mistä löytyy kaikille palveluspaikka ja kuka heitä oikein johtaa ja opastaa. Yksittäisen sivarin lisääminen organisaatioon ei aiheuta mitään johtamisongelmaa, varsinkin kun henkilökohtaisen valinnan tehnyt sivari on usein kohtuullisen motivoitunut tekemään sitä, mitä sitten kuuluukin tehdä. Jos organisaatioon lisätään 20 sivaria, joista 19 on työtä vieroksuvia lusmuja, jotka lusmuavat joka hommasta aivan kuten armeijassakin tehdään heti kun kukaan ei näe, johtamista tarvitaan lisää, ja tämä maksaa.

Kun juuri nyt keskustellaan myös julkisen sektorin tuottavuudesta, tämä ehdotus sopii siihen erinomaisen huonosti, sillä se ei sovi siihen ollenkaan.

Kolmas ongelma liittyy matalan tuottavuuden töihin, ja tämän pitäisi olla SDP:ssä paremmin mielessä. Ei ole mikään salaisuus, että Suomessa ja kaikissa korkean minimipalkan länsimaissa on pulaa nimenomaan matalan tuottavuuden töistä niille ihmisille, joiden markkina-arvo ja tuottavuus eivät riitä parempiin hommiin. Näitä ihmisiä on paljon. Osa on yksinkertaisesti liian tyhmiä pärjätäkseen. Osa on liian kouluttamatonta. Osalla on joku fyysinen tai psyykkinen sairaus tai vamma, joka estää täysipainoisen työnteon. Näitä ihmisiä on paljon enemmän kuin on tarjolla töitä, joita he voisivat tehdä.

Jos tämä ehdotus toteutuisi, iso osa matalan tuottavuuden töistä siirtyisi teetettäväksi ilmaiseksi tällä kansalaispalvelusprikaatilla, joka tekee työtä kun on pakko. Miksi turhaan palkata edes pienellä summalla joku vahtimestari tai käytävänlakaisija, sillä ottamalla hommaan kansalaispalvelushenkilön, työn saa teetettyä ilmaiseksi. Se, että vahtimestari vaihtuu puolen vuoden välein, ei kiinnosta ketään, sillä näin tuppaa käymään nytkin kun väkeä haalitaan vuokratyöfirmoista. Sen sijaan, että lääkäriksi haluava ja kykenevä on lääkiksessä opettelemassa lääkäriksi, hän istuu vahtimestarina jossakin viemässä työpaikan sellaiselta, jonka lahjat eivät riitä muuhun kuin tähän vahtimestarin tehtävään.

Kansalaispalvelus laajennettuna siis rikkoisi sen osan työmarkkinoita, joka on eniten rikki jo ennestään, ja ajaisi loputkin vajaakuntoiset ikuiseen syrjäytymisputkeen. Kun nyt on toisaalla keskusteltu perustulosta, tukityöllistämisen eri malleista ja sensellaisista keinoista saada työmarkkinoille se väki, joka ei pärjää tarjolla olevissa töissä, huomataan tämän ehdotuksen sopivan erinomaisen huonosti myös tähän suureen linjaan.

Mitä tämä ehdotus oikein palvelee, ja kenen ääniä sillä yritetään kosiskella? SDP:tä muutenkin karttava nuoriso tuskin ilahtuu ehdotuksesta, joka tarjoaa pakollisia paskatöitä palkatta. Työmarkkinoiden huonoiten pärjäävä väki näkee ehdotuksen suorana uhkana pienellekin mahdollisuudelleen työllistyä. Julkishallinto pelkää ylimääräistä työkuormaa asian hallinnoimisesta, sillä rahaa siihen ei kuitenkaan heruisi.

Kolmikantatyöryhmissä ja eläkerahojen riittävyydestä vastuussa olevissa tahoissa toivotaan kipeästi SDP:n tilalle Hölmölää. Työuralle yritetään epätoivoisesti löytää pidennystä eläkerahojen turvaamiseksi. Hölmölässä sentään peittoa jatkettiin leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla toiseen, mutta SDP:n pakkopalvelusmallissa peittoa jatketaan leikkaamalla toisesta päästä ja heittämällä kangas roskikseen.

Päivi Lipponen on viime aikoina kunnostautunut puolitotuuksien, valheiden ja muinaisen propagandan toistajana.

Hän ei petä meitä tänäänkään blogikirjoituksessaan.

Lipposen usein käyttämä temppu, tässäkin toistettu, on sinänsä yleinen ja sitä tuntuu käyttävän kukin puolue oppositiovuorollaan, mutta joka kerran se kalskahtaa yhtä tympeältä. Tehdään kaikenlaisia ehdotuksia, joista ei ikinä joudu vastaamaan, ja niitä tehdään paljon. SDP on esimerkiksi ehdottanut pääomatulojen verotuksen palauttamista progressiiviseksi. Nyt kun kassanpohja pilkottaa, kautta poliittisen kentän näyttää olevan konsensus pääomatuloveroprosentin maltillisesta nostosta 28%:sta kolmeenkymmeneen.

Tämä ei ole lähellekään sama asia kuin SDP:n ja Lipposen tekemä ehdotus progressiivisesta verosta, mutta nyt voidaan todeta “muut ovat tulleet SDP:n kannalle” luoden sellaisen kuvan, että SDP olisi ollut asiassa jotenkin jatkuvasti oikeammassa kuin muut. Se, että 99% opposition tekemistä ehdotuksista ei toteudu edes tällaisella marginaalisella muistuttavuudella, ei koskaan tunnu herättävän “olimme väärässä” -kommentteja.

Tämä on kuitenkin normaalia poliittista retoriikkaa. En ymmärrä sen merkitystä, sillä jokainen politiikkaa seuraava näkee sen lävitse ja politiikkaa seuraamaton ei seuraa myöskään tätä propagandaa, mutta eipä minun pidäkään ymmärtää, mitä broilerihautomoiden lausuntoautomaatit ajattelevat.

Rimanalitus on tällä kertaa kuitenkin tässä: Ahon porvarihallitus uudisti pääomaverotuksen. Sen ja globaalin talouden avautumisen seurauksena pääomatulot ampaisivat nousuun. Ne, jotka saivat pääomatuloja, moninkertaistivat tulonsa. Kun rikkaat rikastuivat, palkansaajat jolkottivat entisessä kertymävauhdissa. Siis suhteellisesti: rikkaiden rikastumiseen verrattuna köyhät köyhtyivät.

Köyhät ovat aina käytössämme. Väliin köyhät köyhtyvät absoluuttisesti, väliin suhteellisesti, väliin sekalaisesti. Aina löytyy jostain joku ihmisryhmä, joka jollain tavalla tarkasteltuna pärjää köyhiä paremmin (määrittelemättä edes, keitä ne köyhät oikeasti ovat), ja saadaan pienellä maisemointitempulla aikaiseksi suuri salaliitto köyhien kyykyttämiseksi. Eivät köyhät ole köyhtyneet vaan köyhät ovat rikastuneet, mutta kun joku on rikastunut enemmän, voidaan naurettavalla tempulla todeta köyhien köyhtyneen, mikä on puhdasoppinen valhe. Suhteellinen köyhtyminen ei tarkoita mitään kovin konkreettista; ainakaan itse en ymmärrä, mikä olisi käytännön sovellus sille tiedolle, että joku toinen ihmisryhmä on rikastunut toista enemmän.

Minua kiinnostaa tällaisen sekavan ja epämääräisen vyyhdin perkaamisen sijaan miettiä Päivi Lipposen omaa arvomaailmaa ja kateuden roolia siinä. Mittatikuksi Lipponen otti suurimpien pääomatulojen saajat, sillä vain he ovat rikastuneet verouudistuksen jälkeen nopeammin. Pieniä pääomatuloja saavien verotus kiristyi. Mittatikkuna on siis joukko, joka mahtuu Suomessa muutamaan Kovasen taksiin, ja tätä verrataan “köyhiin”, joka SDP-propagandassa voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä puoleesta miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan suomalaiseen.

Jos Lipposen edustaman puolueen mielestä on merkittävä ongelma se, että jollain tavalla valittu sadan ihmisen joukko on rikastunut enemmän kuin suurella niputtamisella valittu ansiotasohaitarin alin X%, hän rakentaa ongelman asiasta, joka on itsestäänselvää. On talousjärjestelmä mikä hyvänsä, sen sisältä voidaan poimia sadan ihmisen joukko, joka pärjää kaikissa tilanteissa suurta massaa paremmin.

Vaikka SDP pääsisi pois oppositiosta, tämä pitäisi paikkansa edelleen. En kuitenkaan usko näkeväni SDP:n hallituskauden jälkeen mitään suuria tunnustuksia siitä, että he olisivat epäonnistuneet tämän ongelman poistamisessa.

Oikeasti he voisivat sen kyllä sanoa ääneenkin, sillä Lipponen käy apinan raivolla korjaamaan ongelmaa, joka ei ole ongelma ensinkään, ja epäonnistuminen olemattoman ongelman korjaamisessa ei ole suurensuuri synti ja häpeä kenellekään.

Tämä uutinen kaipaisi suuresti lisää tutkivaa journalismia.

Malmö nimittäin on Euroopankin mittapuulla mielenkiintoinen ihmiskoe. Jossain luki, että se olisi ensimmäinen yli puolen miljoonan asukkaan kaupunki EU:ssa, joka muuttuisi muslimienemmistöiseksi, mutta tähän ei ole viitettä eikä monessa paikassa Alppien eteläpuolisessa Afrikassa todennäköisesti väestörekisteri ole millään tasalla, koska valtaosa ulkomaanpelleistä on maassa laittomasti. Mutta suuntaa se antaa.

Malmöstä tulee huonoja uutisia kerran kuukaudessa Suomeenkin saakka. Nyt siis juutalaiset ovat muuttamassa pois antisemitismin nostettua päätään.

Uutinen ei kerro, miltä taholta tätä antisemitismiä tulee, ja tämä olisi ollut tietona oleellinen. Onko arabien ja juutalaisten välinen konflikti saapunut myös Ruotsiin? Onko joku uusnatsikerho ottanut silmätikukseen kaikki muut paitsi medelsvenssonit? Onko koko kaupunki jengiytynyt, ja kaikki härnäävät ei-omiaan? Onko antisemitismistä vastuussa joku mihinkään suureen kuvioon kuulumaton pikkuklikki, jota voidaan pitää yksittäistapauksena?

Nyt tähän kysymykseen ei vastata, joten jokainen voi arvata omaa maailmankuvaansa parhaiten tukevan selityksen ja tyytyä siihen. Minua tarkempi syiden selvittely kiinnostaisi. Erityisesti jos näyttää siltä, että uskontojen tai ihmisryhmien konfliktit jossain jönsesterissä siirtyvät turvapaikanhakijoiden tai siirtolaisten mukana muihin maihin, on asia pakko ottaa jotenkin vakavasti.

Olen loppuviikon tarkastamassa protektoraatteja, joten tänne päivityksiä ensi viikolla.

Labour ja Gordon Brown ovat keksineet kolme kuukautta ennen vaaleja, että vaalijärjestelmä kaipaa kiireellistä uudistamista.

Labourin uudistusehdotus pitää sisällään eräänlaisen negatiivisen äänen antamisen. Tällä hetkellä äänestetään yhden hengen vaalipiireissä, ja eniten ääniä saaneen puolueen ehdokas tulee valituksi ja muut äänet menevät hukkaan. Mitään suhteellista vaalitapaa ei siis ole.

Tämä on pitänyt käytännössä pienpuolueet poissa parlamentista. Liberaalien kannatus on väliin ollut Labouria suurempaakin, mutta vaaleissa kussakin vaalipiirissä pääehdokkaat ovat melkein aina toryt vastaan labour, ja jompi kumpi näistä voittaa.

Nyt Brownin tekemä ehdotus on sellainen, että ehdokkaat laitettaisiin suosituimmuusjärjestykseen ja tässä mallissa eniten ääniä saanut tulisi valituksi. Tässä on käytännössä negatiivisen äänen elementti, sillä jos vaalipiirissä on vaikkapa viisi ehdokasta ja laskennassa äänet olisivat nollasta neljään sen mukaan, millä sijalla ehdokas on, vakaasti yhtä puoluetta vastustava antaisi juuri sille nollan.

Ehdotusta on sekä kritisoitu että kannatettu. Liberaalit suhtautuvat siihen varauksellisen myönteisesti, pienpuolueet ehdottoman myönteisesti. Totta on, että nykyinen vaalijärjestelmä sorsii pienpuolueita, mutta totta on myös se, että Britanniaa on hallittu enemmistöhallituksilla iät ajat ja mantereelta tuttuja koalitiohallituksia ei suosita. Jos vaalitulos on sellainen, että mikään puolue ei saa enemmistöä, politiikka käytännössä pysähtyy ja pääministeri järjestää pian uudet vaalit, mikä on täällä hänen oikeutensa koska hyvänsä.

Tässä on nähtävissä Labourin hätäkakka. Kannatusluvut ovat olleet sille murhaavia. Jos vaalit olisi järjestetty viime syksyn tilanteen mukaan, konservatiivit olisivat saaneet vaaditun ehdottoman enemmistön ja peli olisi ollut sillä selvä. Noista luvuista toryjen kannatus on laskenut, ja jos vaalit järjestettäisiin viime viikon lukujen mukaan, mikään puolue ei saisi enemmistöä. Toryt olisivat suurin puolue, mutta tuloksena olisi silti ns. hung parliament, mitä se sitten suomeksi liekin.

Labourin toive on se, että toryjen noste on nyt kadonnut ja suunta on kääntynyt alaspäin. Jos he saavat aikaiseksi vaalijärjestelmäuudistuksen, joka käytännössä takaa hung parliamentin syntymisen, labour saa pari kolme kuukautta hengähdysaikaa ennen uusia vaaleja ja tilaisuuden yrittää kiriä eroa kiinni. Toryt ovat ilmoittaneet jo kumoavansa tämän vaalijärjestelmän jos se tulee ja jos he pääsevät valtaan, ja seuraavat vaalit voitaisiin aivan hyvin käydä perinteisellä vaalitavalla, jossa Labourilla saattaisi taas olla mahdollisuus jos puheenjohtajavaihto menee hyvin.

Käytännössähän tämä vaalijärjestelmä lisäisi pienpuolueiden määrää parlamentissa. Kun valituksi tulee lähinnä hajuttomia, mauttomia ja tuntemattomia, joita kukaan ei vastusta jättämällä heidät listan pohjille vaan jokainen pistää juuri heidät keskivaiheille, vaalitulos voisi olla todella yllättäväkin. Joka tapauksessa varmaa on, että lisäämällä parlamenttiin pienpuolueiden jäseniä, todennäköisyys sille, että kumpikaan perinteisistä valtapuolueista saa ehdotonta enemmistöä, on vähäinen.

Britanniaa ei ole perinteisesti hallittu koalitiohallituksilla. Kyllähän sellainen voitaisiin synnyttää, mutta kulttuuri sellaisen kanssa toimimisesta lehmänkauppoineen, ei todennäköisesti olisi aivan helppoa omaksua. Kun vallankahvassa on vain yksi puolue, pääministeri sen puheenjohtajana joutuu vastaamaan kaikista hallituksen tekemisistä, kun taas koalitiohallituksessa pääministeri joutuu selittelemään parhain päin myös muiden puolueiden agendoja, ja pääministeriä ei voida pitää vastuussa siitä, jos hallituskumppanit eivät jotain hanketta hyväksy.

Ei tässäkään ole mitään yhtä ja oikeaa tapaa. Mantereen koalitiotapa hallitusohjelmineen tuntuu toimivan, mutta niin tuntuu myös Britannian yksipuoluevaltakin, jossa asioita taklataan sitä mukaa kun niitä tulee eteen sen sijaan, että selataan jotain muutama vuosi aikaisemmin tehtyä hallitusohjelmaa budjettikehyksineen.

Kulttuurillisesti kyse on kuitenkin kovin eri asioista, ja tässä mielessä muutos vain vallankahvaan epätoivoisesti takertuvan, Irakin sotaretkellä itsensä ryvettämän Labourin pelastamiseksi tuntuu järjettömältä.

Katselen tuossa nauhoituksena BBC:ltä tämän viikon This Week -showta, jossa pääasiassa käydään läpi viikon politiikka, mutta muutama muu ajankohtainen yhteiskunnalliselta haiskahtava asia myös. Nyt tuohon oli päässyt Englannin entisen jalkapallojoukkuekapteenin John Terryn naisseikkailut.

Puhuttiin siitä, kuinka nuoria naisia riittää pilvin pimein mukaan näiden äkkirikastuneiden chavien kelkkaan, joko vaimoksi tai sivuhoidoksi, ja laajennettiin keskustelua siitä. Paikalle raahattu sosiologi totesi aika suoraan “feminist movement actually never happened”.

Brittikouluissa oli tehty tutkimus siitä, mitä teini-ikäiset tytöt haluavat tehdä isona. Ei tarvinnut valita vain yhtä hommaa, mutta 75% vastaajista haluaisi olla “glamour model” ja 50% tyytyisi lap dancerin korkeaan oppiarvoon. Kaukana, kaukana näiden kahden suosikin perässä tuli perinteisiä, arvostettuja ammatteja kuten vaikkapa lääkäri tai opettaja.

Mikä oikein on mennyt pieleen? Naiset ovat paperilla vapaita valitsemaan enemmän kuin koskaan ennen, ja yhteiskunnat ovat länsimaissa sellaisessa asennossa, että jos jotain esteitä naisten tiellä havaitaan, niitä ehkä jopa saatetaan joskus yrittää poistaa. Siitä huolimatta nuorten naisten toiveena on olla kaunis mallipimu, joka pääsee sianrakonpotkijan kolmanneksi sivuhoidoksi. Minusta näyttää epäilyttävästi siltä, että samalla kun politiikassa ja yhteiskunnallisissa asioissa on otettu tasa-arvo edes jollain tavalla vakavasti, jossain muualla sitä ei ole otettu vakavasti ensinkään.

Keinoja kyllä olisi ja tie olisi avoinna vaikka mihin, mutta tahto puuttuu. Miksi? Olisiko esimerkiksi viihde sellaisessa asennossa, että siellä edelleen tyrkytetään sellaista naisen mallia, jossa menestys hankitaan ulkonäöllä rikkaan miehen kautta? Opettaako Cosmopolitan lapsille keskittymistä uraan ja kouluihin vai seksiin ja ulkonäköön? Minä en tiedä, mutta mieli tekee etsiä syyllistä jostain tästä sektorista.

Olen viime aikoina mollannut feministejä pariinkin kertaan erinäisistä syistä, mutta tähän asiaan keskittyviä puheenvuoroja lupaan tutkia ymmärryksellä ja todennäköisesti kannattaa, riippumatta siitä, mistä ne tulevat.

Jos ihan oikeasti nuorison ihanneammatti on silikonitissimalli siinä toivossa, että joku rikas mies huomaa, maailma haaskaa aika paljon lahjakkuutta ja resursseja asiaan, joka ei tuota mitään muuta kuin silmäniloa. En toki vähäisimmässäkään määrin halua halveksua naiskauneutta, mutta jos siihen keskittyminen syrjäyttää kaiken muun, maailma on viallinen ja kaipaa ehjäävää vasaraa.

Britannian talousromahdusta, pankkien muuttamista pois ja kaiken menoa konkurssiin on povattu nyt parisenkymmentä vuotta, ja nyt ollaan taas siinä vaiheessa lamasyksilä, että tämä keskustelu on käynnissä.

Kun miettii asiaa ihan terveellä järjellä, Englannissa ei oikeastaan pitäisi olla paljonkaan muuta bisnestä kuin lämpimän oluen, worcestershirekastikkeen ja jonkun ökyautomerkin valmistus, ja näillä eväillä mikään kansankunta tuskin porskuttaisi kovin pitkälle. Teolliset työpaikat ovat pääosin lähteneet, maa on riippuvainen tuontiruuasta ja tuontienergiasta, palvelusektori on huomattavan syklistä kyeten ruokkimaan muuta bisnestä vain aika ajoin.

Voimme kuitenkin kääntää katseet imperiumiin. Se, mikä ennen oli imperiumi, hallitsee tällä hetkellä jotain puolikkaan ja kahden kolmasosan välillä maailmantaloudesta.

Tästä seuraa kaikennäköisiä asioita kuten se, että siirtomaat tekevät Euroopan bisneksensä nyt ja jatkossa Englannista käsin. Euroopan markkina itsessään on kiinnostava firmalle kuin firmalle, sillä Euroopassa asuu 700 miljoonaa ihmistä, ja vaikka siitä ottaa puolalaiset ja muutaman muun kansakunnan pois, jäljelle jää vielä 500+ miljoonaa maksukykyistä asiakasta. Muualla on väkeä enemmän, mutta koska väellä ei ole rahaa ostaa mitään, näiden maiden valtaväestön merkitys bisneksille on vähäinen.

Britannia on amerikkalaiselle, australialaiselle, intialaiselle tai eteläafrikkalaiselle tuttu paikka bisneksen tekoon. Kieli on sama, vaikka sitä puhutaankin heidän vinkkelistään hassusti. Lainsäädäntö on samantapainen ja rakenteeltaan samanlainen, koska lainsäädäntö muualle on pitkälti kopioitu täältä. Kulttuuri on tuttu, koska valkoiset näissä maissa ovat lähtöisin merkittävältä osin juuri Britanniasta.

Tämä lienee se käyttövoima, jolla Britannian talous porskuttaa jatkossakin. Ei ole nähtävissä, että amerikkalaiset siirtävät bisneksensä Ranskaan tai Bulgariaan, vaikka todennäköisesti kummassakin maassa on toimivampi infrastruktuuri.

Esimerkiksi Lontoon ja Sydneyn välillä on saman verran suoria lentoja päivässä kuin Lontoon ja Helsingin välillä. Toki ausseja on 22 miljoonaa, mutta isosta maasta kaikki eivät lennä Sydneyn kautta vaan osavaltioidensa pääkaupungeista, ja mesta on suunnilleen toisella puolella palloa. Ei näitä lentoja lennetä turistien takia vaan bisnesmiesten, ja bisnesmiehiä riittää. Sama koskee USA:n isoja kaupunkeja. New Yorkiin on Lontoosta päivittäisiä lentoja kolme kertaa enemmän kuin Berliiniin.

Pelkkä Britannian markkina ei olisi läheskään joka firmalle kiinnostava. Tässä mielessä jokaisen britin kannattaisi vastustaa EU:sta eroamista ajavaa UKIP:tä, sillä jos siirtomaabisneksen euroopan toiminnot siirtyvät mantereelle, sitten tällä saarella pitää keksiä jotain muuta kaupaksi käyvää.

Minä puolestani en usko, että munuaispiiras olisi suuri hitti jatkossakaan.

Uuden suomen huumoripalstalla saa tänään kyytiä antifeminismi.

Tätä sanaa en ole ennen kuullutkaan, mutta sen kerrotaan tarkoittavan samaa kuin valkoinen heteromies. Minä olen valkoinen heteromies, mutten ole koskaan ajatellut, että olisin antifeministi. Ehkäpä sitten olen.

Minua ärsyttää tuossa vuodatuksessa ennen kaikkea se, että kirjoittaja tuntuu rakentavan ja ylläpitävän jotakin viholliskuvaa. Vihollisia on tuolla ja ystäviä on toisessa suunnassa. Retoriikka on tympeää "miehille ovet ovat avoinna ja karkit jaetaan suoraan suuhun" -tyyppistä oikeastaan mihinkään perustumatonta puppua.

Toisaalta kirjoittaja sanoo, ettei hän ole kiinnostunut uranaisen palkkatasa-arvo-ongelmista (ilmeisesti uranaisetkin ovat osa jotain vihollisleiriä), mutta ilmeisesti juuri uranaisen palkkakuoppa on se kaivo, mistä kuitenkin ammennetaan peruste tälle "miehet saavat kaiken taivaan lahjana" -tyyppiselle räksytykselle. En minä mitään muuta perustetta sille oikein keksi.

Jos mietitään asioita tilastojen valossa ja jätetään palkka-asia käsiteltynä sivuun, huonosti oikeastaan millä hyvänsä mittarilla pärjääviä miehiä on paljon enemmän kuin samalla mittarilla huonosti pärjääviä naisia. Tämä koskee niin terveyttä, elinaikaodotusta kuin pärjäämistä ihmissuhdekuvioissakin, ja erilaisissa ongelmissa (päihteet, yksinäisyys, peliriippuvuus, younameit) miehet tuntuvat olevan yliedustettuina. Huoltajuuskiistoissa naiset tuntuvat edelleen olevan kovin vahvoilla.

Tästä voidaan mielestäni päätellä, että nuo avointen ovien miehet, joiden suuhun tungetaan karkkia, ovat joku pieni osajoukko miehiä. Osa epäilemättä pärjää hyvin ja heille on taivaskin avoimena. Tätä ei kuitenkaan voi yleistää miessukupuolen yleistilaksi, mutta se ei tunnu pläjäyksen kirjoittajaa kiinnostavan.

Kun kirjoittaja paheksuu valkoisia heteromiehiä siitä, että he tivaavat feministeiltä "mitä te teette minun hyväkseni", asiaa voidaan lähestyä tämän paatoksen valossa toisinkin. Jos feminismi on todella tällaista tässäkin kirjoituksessa esiintyvää viholliskuvien ympärillä pyörivää nysväämistä, kysymys on relevantti.

Kun kerran on olemassa Vihollinen, mielestäni on asiallista selvittää, edustanko minä tuota vihollista vai en. Minun on vaikea kannattaa tai tukea sellaisia hankkeita ja ajatuksia, jotka ovat minua vastaan suunnattuja. Jos taas on itsestäänselvää, että minä edustan vihollista sukupuoleni ja heterouteni takia, miksi asiaa ei sanoa ääneen, vaan minulle kiukutellaan siitä, että olen kohdistanut spottia tähän viholliskuvaan?

Tämän sortin feminismi on mukavan itseriittoinen aate. Sitä kuuluu joko kannattaa tai vihata. Jos sitä kannattaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä. Jos sitä vastustaa, se on osoitus siitä, että aate on hyvä, sillä vastustajahan on vihollinen, ja jos olemme onnistuneet suututtamaan vihollisen, se on hyvä merkki. Lopputuloksena ei ole mahdollista ajautua itsetutkiskeluun siitä, että aate olisi väärässä, sillä kyse on aina yleisön huonoudesta.

On olemassa toisenkinlaista feminismiä, jossa asioita ei selitetä yksinomaan heteropatriarkaatin salaliitolla. Kun miettii, kuinka paljon Suomessa on tapahtunut viimeisen 60 vuoden aikana, tekee mieli sanoa, että tämä jälkimmäinen joukko on saanut jotain aikaankin. Työmarkkinoilla on edelleen mies- ja naisvaltaisia aloja, mutta ovet ovat kulttuurillisesti auki melkeinpä mihin vain (onko brankkarissa naisia?) ja ympäristö ei enää juurikaan karsasta sitä, että vähemmistöä alalla edustava sukupuoli sinne hakeutuu.

Päivähoitojärjestelmä on luotu, mahdollistaen molempien vanhempien työssäkäynnin. Politiikassa naisten määrä vaikuttajina on kasvanut. Tiedotusvälineissä naiset ovat ohittaneet miehet toimittajina ajat sitten. Tietysti pajon on vielä tehtävää ennen kuin mahdollisuuksien tasa-arvo muuttuu toteuman tasa-arvoksi, mutta olettaisin, että nykyvaiheessa sitä voisi jo tavoitella ilman veristä vihollisrakennelmaa. Minut on ainakin helppoa saada tekemään jotakin ilmeisen epätasa-arvoisille rakennelmille, enkä lie ainoa valkoinen heteromies, joka ei saa mitään kiksejä siitä, että naisia sorretaan jossakin sukupuolensa perusteella.

Jos kuitenkin aatteen keskiössä on vihollisrakennelma, aatteen mahdollisuudet saada mitään aikaiseksi ovat marginaaliset, mikä tietysti sopii näille ihmisille mainiosti, sillä näin viholliskuva pysyy ja paranee eikä tarvitse missään vaiheessa miettiä, pitäisikö kenties joskus tehdä elämässään jotain hyödyllistä.

Niinjoo, ja vielä haluaisin kysyä, miten ilmenee se, että “koko muu yhteiskunta keskittyy vain mieskysymyksiin”.

Tämä on mielenkiintoinen kolumni.

Kiasmasta ja sen johtamisesta en tiedä mitään enkä haluakaan tietää, joten se puoli jääköön sivuun. Kiinnostavaa oli sen sijaan huomio siitä, kuinka mitä tahansa voi perustella Suomessa edelleen stalinistien ja taistolaisten vastustamisella.

Tässä on jotain ajattelemisen arvoista, sillä itsekin muistan nähneeni aika paljon kirjoituksia, joissa jotakin asiaa vastustetaan tai kannatetaan sillä perusteella, että joku vastapuolen edustaja on joskus ollut taistolainen. Itse asiassa taistolaisuudesta ei edes tarvitse olla mitään näyttöjä ja voidaan vain julistaa, että vihollisleirissä on epäilemättä stalinisteja, joten he ovat väärässä.

Rähmälläänolon ajan traumaattisuutta ei tunnuta oikein vieläkään käsittävän eikä sitä myöskään haluta käsitellä, sillä tämän päivän vallankahva on vielä sangen tukevasti tuon ajan eläneiden poliitikkojen käsissä.

Kylävaara on kirjoittanut Taistolaisuuden mustan kirjan ja Timo Vihavainen on kirjoittanut Kansakunta rähmällään. Kumpikin kirja sai hyvin, hyvin negatiivisen vastaanoton sen sijaan, että ne olisi nähty keskustelunavauksina tästä ajanjaksosta. Keskustelu ja tuon ajan hullutusten tarkka läpikäynti torpedoidaan useimmiten lopputulosargumentilla: sanotaan, että "katsokaa nyt, Suomihan on nyt aivan hyvä ja mukava paikka, miksi sitä 70-lukua nyt pitäisi penkoa?"

Tämä on perusteena kestämätön, sillä sangen äänekkäät voimat nimenomaan pyrkivät hyvin erilaiseen lopputulokseen kuin mitä Suomi tänään on, joten prosessimielessä on kiinnostavaa, millä tuo äänekäs joukko hiljennettiin ja hajotettiin.

Ajan meno ei ollut tämän päivän valossa kunniakasta oikeastaan kenellekään. Taistolaiset olivat tietysti rähmälläänolon kumiseva ykkössoolopeltirumpu, mutta rytmiryhmä löytyi Kepun K-linjasta ja takinkäännön 60-luvun lopulla tehneestä SDP:stä. Kokoomuskaan ei voi kerätä kunniaa tuolta ajalta, sillä sen hinku hallitukseen oli niin kova, että se ummisti silmänsä kaikelta ja Ilkka Kanervan johdolla lopulta ohitti 80-luvulla rähmälläänolossa pioneeritorven mitalla muut puolueet, täysin kykenemättömänä näkemään, että brezhneviläisyys ei ole Neuvostoliitossa ikuinen aatesuunta.

Ainoita ajan suoraselkäisiä taisivat silloin olla halveksitut Perustuslailliset ja Vennamolaiset, joista kumpikaan ei koskaan vaipunut K-linjan ja ystävällismielisyyspolitiikan lumoihin.

Kenelläkään ei siis ole halua asiaa käsitellä, mutta käsiteltävä se olisi. Siitä olisi opittavissa sekä hyvää että pahaa. Pahaa opittavaa on siinä, miten median ja kulttuuripiirit nurkkaamalla pystyy vyöryttämään ulkomaisella rahalla pähkähullua vallankumousaatetta joka tuutista. Pahaa on siinäkin, miten kyetään ihailemaan maailman verisintä diktatuuria ja selittämään, että sen ongelmat ovat vain läntisen propagandan keksintöä.

Hyvää opittavaa olisi siinä, miten tällainen vallankumousliike saatiin hajotettua vuosikymmenessä ilman, että se sai aikaiseksi oikeastaan mitään, ja vieläpä niin, että veri ei lentänyt ja kenestäkään ei tehty marttyyriä. Ketään ei heitetty vankilaan vallankumouksen masinoinnista, ja näennäisellä kiinnostuneisuudella yliopistoissa ja valtionhallinnossa saatiin vankalla elämänkokemuksella hämättyä stalinistinen nuoriso uskomaan, että heillä on nyt jotain suurtakin merkitystä, ja lopulta heidän ajatuksensa vain vedettiin vessanpöntöstä alas.

Nyt kun tätä pyykkiä ei ole pesty ja koko aika yritetään vaieta kuoliaaksi muissa paitsi pilkkahuudoissa, keskeinen osa suomalaista lähihistoriaa jää pimentoon.

Tänään ja viikonloppuna on taas saatu runsaasti huonoja uutisia.

VM:n raportti toteaa julkistalouden olevan Suomessa kestämättömällä pohjalla. Tämä oli tietysti selvää ennenkin, sillä valtio lainaa joka neljännen käyttämänsä euron ja siihen kuntien velanotto päälle. Näistä veloista ei käytetä juuri mitään investointeihin, vaan ne ovat syömävelkaa, mutta nyt asiasta on asiantuntijoidenkin näkemys. Järkevästi myös raportti toteaa, että jotain täytyy tehdä kuitenkin julkistalouden romahduksen estämiseksi, ja mitä pidemmälle toimenpiteitä lykätään, sitä isommasta urakasta on kysymys.

Mitä tekee nykyinen hallitus? Ei nähdäkseni mitään. Vielä puolitoista vuotta sitten Vanhanen ja Katainen kertoivat, että lama ei osu Suomeen ensinkään ja Suomen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa. Eipä ole enää, vaan tilanne on äitynyt nyt siihen pisteeseen, että puhutaan jo välttämättömistä leikkauksista ja veronkorotuksista, joiden ainoana vaihtoehtona on romahdus. Nyt Vanhanen ja Katainen vakuuttavat meille, että joku muu ensi vaalikaudella tekee varmaan jotakin, mutta me emme tee mitään, koska velkaelvytys on nyt päivän sana.

Velkaelvytys -käsite on pelastanut hallituksen ja ministerit turhalta työnteolta. Hallitustaipaleen alussa laaditut ohjelmat, tavoitteet ja budjettikehykset ovat muuttuneet epärealistisiksi, sillä rahoituspuolelta tippui pohja pois pääomatulojen romahdettua, työttömyyden pompsahdettua ja kulutusverojen tuoton jäätyä odotettua alhaisemmaksi. Tässä kohtaa vastuullinen poliitikko olisi tehnyt uuden ohjelman, asettanut uudet tavoitteet ja miettinyt budjettikehykset uusiksi vastaamaan enemmän uutta rahoitusasemaa. Tämä olisi kuitenkin haiskahtanut ikävästi työltä ja vastuullisuudelta ja suuriin linjoihin keskittymiseltä, ja mitään näistä ei tavata Suomessa ministereiltä odottaa vaan aika käytetään nysväämiseen.

Faktisesti hallituksen “velkaelvytys” ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että tehdään kuten suunniteltiin tehtävän silloin, kun lamasta ei ollut tietoakaan. Juuri mitään uutta ei ole keksitty, ja mikään ei taatusti elvytä mitään tai ketään, mutta näin saatiin naamioitua nykymenoon sopimaton törsäys vanhan hallitusohjelman pohjalta nerokkaaksi velkaelvytykseksi ja luotua illuusio siitä, että nyt on tehty paljon, vaikka itse asiassa ei ole tehty yhtään mitään.

Hallituskokoonpanon vaihdosta ei tässä tapauksessa ole mitään iloa, sillä SDP lähinnä keskittyy valittamaan siitä, että valtio velkaantuu aivan liian maltillisesti, ja mitään merkkejä ongelman tunnustamisesta ja vastuullisesta lähestymistavasta ei löydy oppositiostakaan.

Se alijäämästä.

Kuntasektorin työehtosopimukset pääsivät juuri loppumaan, samalla kun neuvottelut asiasta on toistaiseksi lopetettu. Kuntatyöntekijät haluavat yhtä isot palkankorotukset kuin sairaanhoitajat saivat, ja oikea ja realistinen tarjous on miinusmerkkinen, nollalinjan ollessa jo kestämätön kompromissi. Lakkovaroitus tullee tuota pikaa, ja tässä tilanteessa ei liene muuta keinoa kuin näännyttää duunarit pitkällä lakolla hyväksymään jotain hyvin lähellä nollalinjaa olevaa. Ei erityisen mukavaa, mutta julkistalouden alijäämät ovat sitä luokkaa, että palkkamenot eivät saa kasvaa, sillä tulot eivät kasva.

Jos kuntasektori kiskaisee nyt 7% palkankorotukset, se tietää vieläkin massiivisempia säästötoimia, ja kun säästöt tuppaavat kohdistumaan aina suorittavaan portaaseen eikä byrokratiaan, se merkitsee rajuja leikkauksia peruspalveluihin. Niihinkään ei oikein olisi varaa, sillä eivät peruspalvelut nytkään mitenkään erityisen ylimiehitettyjä ole. Keväällä tultaneen kuulemaan esimerkiksi OAJ:sta runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa. Tähän saakka opettajat ovat vastustaneet lomautuksiaan sillä perusteella, että lapsilla pitää olla oikeus opetukseen ilman keskeytyksiä. Kun nyt ajauduttaneen ainakin lakkovaroitukseen ja todennäköisesti myös lakkoon, voidaan jatkossa tunkea OAJ:n “ajatelkaa lapsiamme” -argumentit sinne, missä aurinko ei paista.

Kuntasektorin ammattiliitoissa ollaan toivottoman tehtävän edessä. Veikkaan, että siellä tiedetään kyllä aivan hyvin kuntien taloustilanne ja maksukyky, mutta sairaanhoitajien muita suuremmat palkankorotukset ovat tuoneet kentälle niin suuret paineet, että jos järjestöpomot sanovat, että se on nollalinja nyt, järjestöpomot vaihdetaan sellaisiin, jotka ovat halukkaampia rettelöintiin. Toivoa sopii, että neuvotteluissa keksitään jotain ovelaa, mutta Suomessa harvoin ollaan kovin luovia työmarkkina-asioissa.

Ahtaajat jättivät jo lakkovaroituksen, ja korpilakkojen alkamisesta jo huomenna on ollut puhetta. Tässä on yksityisen sektorin ala, jossa pitäisi nyt katsoa numeroita. Kun viennin määrä on romahtanut ja satamien liikenne vähentynyt 20 prosentilla vuodessa, satamissa on lähinnä edessä henkilöstövähennyksiä eikä runsauden avokätistä jakamista. Suomessa lama ei ole päättynyt vieläkään eikä se taatusti pääty tälläkään neljänneksellä, jos vienti pysäytetään.

Liitot näyttävät valinneen historiallisen huonon ajan voimannäytöilleen. Työmarkkinoilla viime vuosikymmen on mennyt aika rauhallisesti ja mieleen on lähinnä jäänyt sairaanhoitajien rettelöinti ja paperitehtaiden työsulku. Suomalainen työmarkkinamekanismi toimii pysyvässä työsuhteessa olevien ja työnantajien vinkkelistä tyydyttävästi. Ominaisesti touhuun sen sijaan kuuluu ajoittainen näytösluontoinen rähinä, jolla ei niinkään yritetä kyykistää kapitalistia vaan näyttää omille joukoille, että liitto on hyvällä asialla. Näiden lakkojen olemassaolo on kaikkien tiedossa eivätkä ne sinänsä merkitse suuria, mutta nyt ei olisi mitenkään näiden turhien lakkojen aika.

Kannattaisiko odottaa nousukautta, jolloin kapitalistilla olisi jotain menetettävää? Nyt firmat eivät juurikaan tee tulosta, joten on yhdentekevää, onko väki töissä vai lakossa, joten on hyvin mahdollista, että alkamaan pääsevät lakot niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla venyvät ja vanuvat. Lakko sen sijaan heikentää ostovoimaa, sillä lakkoavustus on pieni palkkaan verrattuna, ja nyt tarvittaisiin jokainen euro kotimarkkinakulutukseen, jotta usko talouteen ja työllisyyteen alkaisi taas vahvistua ja investoinnit lähtisivät käyntiin.

Maahanmuuttajanaisen euro on 20 senttiä.

Tämä johtuu "kasautuvasta syrjinnästä", heikosta kielitaidosta ja suomalaisen yhteiskunnan huonosta tuntemisesta. Mutta kuka heitä oikein syrjii?

Jos yhteiskunta on rakennettu niin, että kielikoulutusta ei esimerkiksi ole tarjolla kuin miehille, tämä asia vaatii pikaista korjaamista monestakin eri syystä. En ole kuitenkaan koskaan kuullut, että tästä olisi kysymys.

Arvelen kysymyksen olevan enemmänkin näiden naisten vapaaehtoisesta tai melkein-vapaaehtoisesta valinnasta, johon on hankala puuttua minkään politiikan keinoin. Ei näitä naisia suomalainen sikanatsirasistiyhteiskunta syrji, mutta he tulevat kulttuureista, joissa miehet ovat pomoja ja naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Jos perheen ja suvun miehet eivät katso hyvällä koulutusta hommaavaa naista vaan naiset pysyvät neljän seinän sisällä piilossa, heidän mahdollisuutensa ansaita mitään muuta kuin perusturvaa ovat olemattomat. Kun kyse on vapaaehtoisesta valinnasta, asiaan puuttuminen on vaikeaa.

Politiikan tasolla pitäisi miettiä, miten maahanmuuttoa muutettaisiin sellaiseen suuntaan, että näitä kotiin kulttuurin takia jääviä naisia ei ole erityisen paljoa, ja miten luotaisiin sellainen ilmapiiri, että naisilla olisi oikea vapaus valita ilman, että se aiheuttaa syrjintää tai väkivaltaa suvun kunnian nimissä.

Tätä ei kuitenkaan haluta tehdä, sillä silloin törmätään taas asioihin, joita ei tavata valtapolitiikassa käsitellä kyseisessä sävyssä. Aivan välittömästi on edessä sen miettiminen, miten turvapaikanhakijoita islamilaisen maailman takapajuisimmista paikoista vähennttäisiin ja miten työperäistä maahanmuuttoa kaikista kulttuuripiireistä lisättäisiin. Hankalaa, koska kukaan ei tiedä, miten turvapaikanhakijoiden virta padottaisiin eikä kukaan tiedä, miten ammattitaitoista työvoimaa saisi houkuteltua juuri Suomeen kun muualla tienaa paremmin. Propagandatemppuna kutsutaan turvapaikanhakijoita työperäisiksi siirtolaisiksi ja väitetään huutavan työvoimapulan ratkeavan.

Toinen kiistakapula liittyy toiseuden palvontaan. Jos haluamme, että edes toisen polven maahanmuuttajilla on todellinen mahdollisuus omiin valintoihin, koulutukseen ja uraan myös, jos sattuu olemaan nainen, emme voi suuremmin arvostaa ja suosia afgaanikulttuuria, sillä siellä tätä mahdollisuutta ei juurikaan ole. Tämä on kuitenkin kiusallista, sillä meidän pitäisi uskaltaa sanoa ääneen, että suomalainen kulttuuri on ainakin Suomen olosuhteissa parempi kuin afgaanikulttuuri, ja tämä sotii monia doktriineja vastaan.

Suomalaista kulttuuria saa haukkua takapajuiseksi, metsäläiseksi, suvaitsemattomaksi, ahdasmieliseksi, väkivaltaiseksi, epätasa-arvoiseksi ja herra yksin tietää miksi, ja muita kulttuureja kuuluu katsoa ylöspäin, sillä mikä hyvänsä on parempi kuin tuo ankea suomalainen tapa elää. Viinaakin juodaan ja vanhukset jätetään heitteille. Tulokkaiden kulttuurien luonnehtiminen näillä termeillä olisi rasistista, ja joku vihersönkelö pistäisi kaverinsa valtakunnansyyttäjänvirastossa tutkimaan, onko kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tuloksena syntyy erilaisuuden liiallista ymmärtämistä silloinkin, kun tuo erilaisuus tarkoittaa arvomaailman aikasiirtymää parinsadan vuoden taakse. Siinä, missä suomalaisia kohdellaan yksilöinä, maahanmuuttajien näkemyksiä kysytään aina yhteisöiltä, jotka saattavat olla kovankin komennon käyttäjiä omiensa joukossa.

Sen sijaan, että koulutuksen ja valistuksen keinoin yritettäisiin rikkoa nämä väärinä pitämiämme asenteita ruokkivat yhteisöt ja huolehtia siitä, että turvapaikanhakijoiden lapset kasvavat suomalaisiksi mahdollistaen muunmuassa edes Suomessa toteutuneen tasa-arvokäsityksen siirtymisen näiden ihmisten arvoiksi, näitä yhteisöjä suorastaan pönkitetään ja katsotaan niiden edustavan hyvää.

Tällaisia asioita pitäisi miettiä, jos haluttaisiin maahanmuuttajanaisen euron olevan 82 senttiä. Jos yhteisöt saavat piilottaa naiset koteihinsa ja sanella, miten heidän kuuluu elää, kenet naida ja kenen kanssa liikkua ulkona, heidän mahdollisuutensa päästä suomalaisille työmarkkinoille ovat olemattomat. Ja tämä ei johdu suomalaisten harjoittamasta syrjinnästä vaan siitä, että he saavat elää oman kulttuurinsa kuplassa ilman, että sitä mitenkään ravistellaan.

Jos emme halua ravistella näitä muita kulttuureja, se on tietysti valinta itsessään, mutta sitten pitää hyväksyä sen seurauksena se, että työelämän ja oikeastaan kaiken muunkin elämän ulkopuolella olevat naiset eivät tilastojen valossa ole kovin menestyvää joukkoa.