Dec 2011
Sana uudeksivuodeksi
30/12/11 15:25
Joulun ajan sanoma käsitteli kulutusjuhlaa etuineen ja sitä, mitä kaikkea perinteisissä uskonnollisissa rakenteissa on hieman pielessä. Uuden vuoden sanoma on huomattavasti synkempi.
Lähdemme kuitenkin antiikin aamunkoitosta ja sivuamme uskontojakin.
Ennen uskontoja ja myös niiden rinnalla oli taikuus. Ihmiset pääsääntöisesti uskoivat “yliluonnollisiin” asioihin.
Oli magiaa ja sen käyttäjiä, luonnollisia mutta harvinaisia ilmiöitä pidettiin taikuutena kun kokemusta niistä ei ollut ja sadut, kertomukset ja tarinat täyttyivät unelmista, joissa magialla päästään paremaan elämään. Uskonnot monopolisoivat jossain kohtaa kaiken yliluonnollisen ja ryhtyivät polttamaan noitina vastustajiensa lisäksi myös niitä, jotka tarjosivat kilpailevia yliluonnollisia kanavia esimerkiksi sairaiden parantamiseen tai kuoleman ymmärtämiseen.
Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista, joka liittyy tekniikan esiinmarssiin. Jossain kohtaa maailma muuttui sellaiseksi, että (länsimaiden) ihminen ei enää uutta ja outoa nähdessään pitänyt sitä automaattisesti taikuutena tai Jumalan kosketuksena vaan tekniikkana, joka oli hänelle vielä tuntematonta. En tiedä, milloin tämä muutos käytännössä tapahtui, mutta se lienee ollut varsin myöhään, 1800-luvun puolenvälin paikkeilla.
Suunnilleen tuosta ajasta alkoi kulttuurissa scifin esiinmarssi.
Kun tuohon saakka uusi ja tuntematon selitettiin taikuudella ja jumalalla, sen jälkeen alkoi uuden visiointi tekniikan avulla. Keksittiin unelmia ja tarinoita uuden, vielä keksimättömän tekniikan ympärille. Ajateltiin, että tekniikalle kaikki on mahdollista kunhan vain keksitään tarpeeksi. Syntyi uskomattomia tarinoita, joissa oli uskomattomia vekottimia ja keksintöjä.
Toisaalta kun pääsimme 2. maailmansodan jälkeiseen aikaan, scifi alkoi vanhentua varsin rivakasti. Scifin ei tarvitse olla enää kovin vanhaa, että se näyttää varsin hassunkuriselta. Kaikki siinä oleva on keksitty jo, ja vielä sen päälle vähän lisää. Kännykkä visioitiin kyllä, mutta ei sitä, mitä kaikkea sillä voidaan tehdä ja kuinka pieniä niistä kyettiin tekemään. Ainoat keksimättömät asiat liittyvät aikamatkustamiseen ja valon nopeuden reippaaseen ylittämiseen.
Sen sijaan kun katsomme tämän päivän scifiä, huomaamme jotakin varsin pelottavaa: sitä ei enää ole tai jos on, se on degeneroitunut lähinnä piirtämään hassunkurisempia tai pelottavampia monstereita paremman digitaalitekniikan avulla.
Minä päättelen tästä sen, että tekniikka on tullut tiensä päähän ja sen ohella kasa insinööritieteistä. Emme enää osaa edes mielikuvituksessamme keksiä mitään sellaista, jota ei vielä ole keksitty. Tämä ei tarkoita sitä ettei tekniikka kehittyisi. Se kyllä kehittyy, mutta parannukset ovat enempi detaljitason nysväystä. Keksitään enemmän mega-jotakin, tehdään pienempää tai nopeampaa, tehdään halvemmalla, muutetaan hieman käyttöliittymää jne jne.
Se, että emme osaa edes visioida, mitä meiltä teknisesti vielä puuttuu, kertonee siitä, että maailma on tältä osin tullut varsin valmiiksi. Valmiissa maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta meidän pitää ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.
Viitteitä maailman teknisestä valmistumisesta olemme nähneet kulttuurin kautta jo jonkun aikaa. Ihmiset tuntuvat kaipaavan
unelmia. Aikanaan niitä tarjosivat tarujen sankarit, jumalat ja velhot. Sen jälkeen tekniikka. Nyt kun tekniikka ei niitä enää tarjoa kun insinööritiede on ihmisten mielikuvituksen tasalla, kirjallisuudessa ja viihteessä on otettu taas askeleita kohti mystiikkaa.
Indiana Jones -leffat lienevät olleet tämän muutoksen keihäänkärkeä. Harry Potterin ja Dan Brownin suosio ammentaa juuri tästä ja mitään muuta selitystä en keksi sille, että vampyyrit ovat nykyään läsnä TV:ssä enemmän kuin uutistenlukijat. Kun tekniikka ei enää tarjoa mitään outoa ja vierasta unelmia herättämään, on taas käännytty yliluonnollisen, mystiikan ja taikuuden puoleen.
Uuden vuoden sanoma liittyy kuitenkin näihin vaikutuksiin. Päättäjät, talousmiehet ja yrityspomot istuvat kädet ristissä ja odottavat uutta, käänteentekevää keksintöä, joka kääntää talouden nousuun kuten internet teki 90-luvun puolessavälissä. Internet oli kuitenkin visioitu vuosikymmeniä aikaisemmin. Mikä olisi nyt sellainen asia, joka siintää mielikuvituksekkaan kirjailijan ajatuksissa, mutta jota emme osaisi tehdä, tavoitella vain?
Kun visiotkin puuttuvat, veikkaan, että uutta käänteentekevää keksintöä ei aivan lähivuosina tai -vuosikymmeninä nähdä. On vain saman vanhan tekemistä paremmin ja halvemmalla, kuten on ollut jo vuosikymmenen verran. Ei ole sattumaa sekään, että maailmantalouden painopiste on siirtynyt juuri viime vuosikymmenen aikana uuden visioinnissa loistaneista länsimaista itämaille, joissa osataan kopioida, tehdä paremmin ja halvemmalla.
Tämä asia voidaan laittaa myös yhteiskuntajärjestysten perspektiiviin.
Olemme tottuneet pitämään omaa, ajattelun vapautta enemmän tai vähemmän suosivaa yhteiskuntaamme parhaana maailmassa. Se on ollutkin sitä kun puhutaan uuden keksimisestä, on sitten kyse tekniikasta tai yhteiskunnallisista ajatuksista. Sen olemassaolon oikeutus on ollut viimeiset 200 vuotta nimenomaan se, että se on tuottanut maailmaan melkein kaiken uuden.
Kun nyt näyttää siltä, että keksintöjen runsaudensarvi on ehtynyt, mihin tarvitaan vapaaseen ajatteluun kannustavaa länsimaista yhteiskuntaa? Jo keksittyjen asioiden jalostaminen paremmiksi ja niiden tekeminen halvalla onnistuu selvästi paljon länsimaita paremmin komentotalouksissa, sillä tarvittava lahjakkuus on “monkey see, monkey do” -muotoista eikä rajoja rikkovaa ajattelua.
Minä mielelläni elän ja eläisin tulevaisuudessakin vapaassa länsimaisessa
yhteiskunnassa, mutta on täysin mahdollisuuksien rajoissa, ettei se ole niin kovin kestävä järjestelmä jos se ei enää kykene elättämään itseään. Holhousvaltioiden kassakriisit, työttömyyden nouseminen, 20-40 prosentissa huiteleva nuorisotyöttömyys hieman maasta riippuen ja kutistuva työssäkäyvän ostovoima ovat oireita tästä valmiin maailman syndroomasta.
Nyt myös poliittisia karttoja yritetään piirtää uudelleen. Euroopassa tätä edustaa erinäköisten kansallismielisten puolueiden nousu, mutta meidän pitää ymmärtää, ettei tämä ratkaise mitään.
Eivät nämäkään puolueet osaa keksiä meille mitään uutta kuten eivät osaa scifi-kirjailijatkaan. Kansallismieliset osaavat tuijottaa menneisyyteen ja nähdä parhaat päivämme jossain menneillä vuosikymmenillä. Niin kauan kuin aikakone on suunnilleen yksinään keksimättömien mutta visioitujen asioiden listalla, menneisyyteen tuijottaminen on suunnilleen ainoa asia, mitä meidän ei kannata tehdä, sillä emme voi palata sinne vaikka haluaisimmekin.
Ensi vuonna tai ainakin lähivuosina muuttuu paljon. Nähtäväksi jää, tapahtuuko se rauhanomaisesti vai sotimalla. Sekin jää nähtäväksi, kestävätkö länsimaiset yhteiskunnat sen, että valtaosalla ei ole niissä mitään tekemistä. Kauempana jää nähtäväksi, miten kopioimisvaltioille käy muutaman vuoden kuluttua kun kosmeettiset megapikseliparannukset eivät enää kiinnosta ketään ja niiden avulla on vaikeaa myydä mitään.
Kiinnostavaa positiivisessa mielessä on sen sijaan se, mihin ihmisten unelmat kanavoituvat nyt kun niille ei enää näytä olevan tilaa laajentua. Tekniikka on nähty, uskonnollisuus on nähty, taikuus on nähty. Unelmatkin pyörivät toistasataa vuotta sitten keksityn vampyyritarun ympärillä.
Jatkossa pärjää varsin mukavasti se, joka pystyy keksimään meille uuden unelman.
Lähdemme kuitenkin antiikin aamunkoitosta ja sivuamme uskontojakin.
Ennen uskontoja ja myös niiden rinnalla oli taikuus. Ihmiset pääsääntöisesti uskoivat “yliluonnollisiin” asioihin.
Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista, joka liittyy tekniikan esiinmarssiin. Jossain kohtaa maailma muuttui sellaiseksi, että (länsimaiden) ihminen ei enää uutta ja outoa nähdessään pitänyt sitä automaattisesti taikuutena tai Jumalan kosketuksena vaan tekniikkana, joka oli hänelle vielä tuntematonta. En tiedä, milloin tämä muutos käytännössä tapahtui, mutta se lienee ollut varsin myöhään, 1800-luvun puolenvälin paikkeilla.
Suunnilleen tuosta ajasta alkoi kulttuurissa scifin esiinmarssi.
Kun tuohon saakka uusi ja tuntematon selitettiin taikuudella ja jumalalla, sen jälkeen alkoi uuden visiointi tekniikan avulla. Keksittiin unelmia ja tarinoita uuden, vielä keksimättömän tekniikan ympärille. Ajateltiin, että tekniikalle kaikki on mahdollista kunhan vain keksitään tarpeeksi. Syntyi uskomattomia tarinoita, joissa oli uskomattomia vekottimia ja keksintöjä.
Toisaalta kun pääsimme 2. maailmansodan jälkeiseen aikaan, scifi alkoi vanhentua varsin rivakasti. Scifin ei tarvitse olla enää kovin vanhaa, että se näyttää varsin hassunkuriselta. Kaikki siinä oleva on keksitty jo, ja vielä sen päälle vähän lisää. Kännykkä visioitiin kyllä, mutta ei sitä, mitä kaikkea sillä voidaan tehdä ja kuinka pieniä niistä kyettiin tekemään. Ainoat keksimättömät asiat liittyvät aikamatkustamiseen ja valon nopeuden reippaaseen ylittämiseen.
Sen sijaan kun katsomme tämän päivän scifiä, huomaamme jotakin varsin pelottavaa: sitä ei enää ole tai jos on, se on degeneroitunut lähinnä piirtämään hassunkurisempia tai pelottavampia monstereita paremman digitaalitekniikan avulla.
Minä päättelen tästä sen, että tekniikka on tullut tiensä päähän ja sen ohella kasa insinööritieteistä. Emme enää osaa edes mielikuvituksessamme keksiä mitään sellaista, jota ei vielä ole keksitty. Tämä ei tarkoita sitä ettei tekniikka kehittyisi. Se kyllä kehittyy, mutta parannukset ovat enempi detaljitason nysväystä. Keksitään enemmän mega-jotakin, tehdään pienempää tai nopeampaa, tehdään halvemmalla, muutetaan hieman käyttöliittymää jne jne.
Se, että emme osaa edes visioida, mitä meiltä teknisesti vielä puuttuu, kertonee siitä, että maailma on tältä osin tullut varsin valmiiksi. Valmiissa maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta meidän pitää ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.
Viitteitä maailman teknisestä valmistumisesta olemme nähneet kulttuurin kautta jo jonkun aikaa. Ihmiset tuntuvat kaipaavan
Indiana Jones -leffat lienevät olleet tämän muutoksen keihäänkärkeä. Harry Potterin ja Dan Brownin suosio ammentaa juuri tästä ja mitään muuta selitystä en keksi sille, että vampyyrit ovat nykyään läsnä TV:ssä enemmän kuin uutistenlukijat. Kun tekniikka ei enää tarjoa mitään outoa ja vierasta unelmia herättämään, on taas käännytty yliluonnollisen, mystiikan ja taikuuden puoleen.
Uuden vuoden sanoma liittyy kuitenkin näihin vaikutuksiin. Päättäjät, talousmiehet ja yrityspomot istuvat kädet ristissä ja odottavat uutta, käänteentekevää keksintöä, joka kääntää talouden nousuun kuten internet teki 90-luvun puolessavälissä. Internet oli kuitenkin visioitu vuosikymmeniä aikaisemmin. Mikä olisi nyt sellainen asia, joka siintää mielikuvituksekkaan kirjailijan ajatuksissa, mutta jota emme osaisi tehdä, tavoitella vain?
Kun visiotkin puuttuvat, veikkaan, että uutta käänteentekevää keksintöä ei aivan lähivuosina tai -vuosikymmeninä nähdä. On vain saman vanhan tekemistä paremmin ja halvemmalla, kuten on ollut jo vuosikymmenen verran. Ei ole sattumaa sekään, että maailmantalouden painopiste on siirtynyt juuri viime vuosikymmenen aikana uuden visioinnissa loistaneista länsimaista itämaille, joissa osataan kopioida, tehdä paremmin ja halvemmalla.
Tämä asia voidaan laittaa myös yhteiskuntajärjestysten perspektiiviin.
Olemme tottuneet pitämään omaa, ajattelun vapautta enemmän tai vähemmän suosivaa yhteiskuntaamme parhaana maailmassa. Se on ollutkin sitä kun puhutaan uuden keksimisestä, on sitten kyse tekniikasta tai yhteiskunnallisista ajatuksista. Sen olemassaolon oikeutus on ollut viimeiset 200 vuotta nimenomaan se, että se on tuottanut maailmaan melkein kaiken uuden.
Kun nyt näyttää siltä, että keksintöjen runsaudensarvi on ehtynyt, mihin tarvitaan vapaaseen ajatteluun kannustavaa länsimaista yhteiskuntaa? Jo keksittyjen asioiden jalostaminen paremmiksi ja niiden tekeminen halvalla onnistuu selvästi paljon länsimaita paremmin komentotalouksissa, sillä tarvittava lahjakkuus on “monkey see, monkey do” -muotoista eikä rajoja rikkovaa ajattelua.
Minä mielelläni elän ja eläisin tulevaisuudessakin vapaassa länsimaisessa
Nyt myös poliittisia karttoja yritetään piirtää uudelleen. Euroopassa tätä edustaa erinäköisten kansallismielisten puolueiden nousu, mutta meidän pitää ymmärtää, ettei tämä ratkaise mitään.
Eivät nämäkään puolueet osaa keksiä meille mitään uutta kuten eivät osaa scifi-kirjailijatkaan. Kansallismieliset osaavat tuijottaa menneisyyteen ja nähdä parhaat päivämme jossain menneillä vuosikymmenillä. Niin kauan kuin aikakone on suunnilleen yksinään keksimättömien mutta visioitujen asioiden listalla, menneisyyteen tuijottaminen on suunnilleen ainoa asia, mitä meidän ei kannata tehdä, sillä emme voi palata sinne vaikka haluaisimmekin.
Ensi vuonna tai ainakin lähivuosina muuttuu paljon. Nähtäväksi jää, tapahtuuko se rauhanomaisesti vai sotimalla. Sekin jää nähtäväksi, kestävätkö länsimaiset yhteiskunnat sen, että valtaosalla ei ole niissä mitään tekemistä. Kauempana jää nähtäväksi, miten kopioimisvaltioille käy muutaman vuoden kuluttua kun kosmeettiset megapikseliparannukset eivät enää kiinnosta ketään ja niiden avulla on vaikeaa myydä mitään.
Kiinnostavaa positiivisessa mielessä on sen sijaan se, mihin ihmisten unelmat kanavoituvat nyt kun niille ei enää näytä olevan tilaa laajentua. Tekniikka on nähty, uskonnollisuus on nähty, taikuus on nähty. Unelmatkin pyörivät toistasataa vuotta sitten keksityn vampyyritarun ympärillä.
Jatkossa pärjää varsin mukavasti se, joka pystyy keksimään meille uuden unelman.
Comments
Yksinkertaisia ratkaisuja on
29/12/11 13:40
Käsitelläänpä vielä välipäivien kunniaksi tämäkin uutisankka.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja paasaa yksinkertaisten ratkaisujen puutteesta. Hän analysoi tulevia talousvaikeuksia ja sen jälkeen päätyy kirjoittamaan paperille näkemyksen, joka erinomaisesti kiteyttää sen, mikä tällä hetkellä on ongelma Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Harmi vain, että hän
tekee sen vahingossa eikä ymmärtäen asiasta juuri mitään:
Suomen erityinen ongelma on omien kilpailuedellytystemme heikentyminen. Nokia-klusteri on murentunut, metsäteollisuudessa kone toisensa jälkeen pysäytetään, eikä uusia kansantalouden kasvun moottoreita ole valmiina odottamassa. Pitkään jatkunut nousukausi, tuloerojen kasvu ja edessä olevat julkisen talouden säästöongelmat tekevät aktiivisen elinkeinopolitiikan hyvin vaikeaksi, minkä vuoksi uusien kasvualojen kehitys vaikeutuu entisestään.
Tämä on lähtökohdiltaan niin täydellisen poskellaan, että kappale on jopa huomionarvoisan hyvä esimerkki pysähtyneisyydestä.
Ensinnäkin, siinä haikaillaan Nokian ja metsäklusterin kaltaisten kansantalouden kokoon nähden suurten mammuttien perään. Oletetaan, että Suomi pelastuu vasta kun sellaisia saadaan synnytettyä jostain jotenkin. Toisekseen, siinä haikaillaan “aktiivisen elinkeinopolitiikan” perään. Oletetaan, että rakastava Äiti Holhousvaltio osaa suunnitella meille Rakkaan Johtajan lailla parhaiten toimivan talousmallin ja yrityselämän ja nyt ollaan ongelmissa, kun rahaa tähän ei oikein tahdo löytyä mistään.
On tietysti hienoa, jos Suomeen syntyy joku Nokian suuruinen mammutti jatkossakin. Tämä ei kuitenkaan ole ihmelääke, sillä yksi jätti alkaa pienessä maassa varjostaa liiaksi muita. Nokia on onnistunut muutaman spin offin kanssa ihan tyydyttävästi, mutta kaikesta huolimatta Nokia on yritys, joka yrittää pärjätä kilpailijoita vastaan eikä tukea kilpailun syntymistä. Minun vinkkelistäni Suomen IT-yrityskenttä on huomattavasti piristynyt viimeisen kahden vuoden aikana kun yrittäjien silmissä siintää visio tuotteen myymisestä kuluttajille eikä tuotteen myymisestä Nokialle. Ei siitä ole kovinkaan kauaa kun suomalaisen IT-yrittäjän paras ja hyödyllisin kontakti oli Nokialla sillä yrityksiä perustettiin puhtaasti Nokian alihankkija-asemaa tavoitellen.
Nyt yritykset tavoittelevat arvoketjun ylintä oksaa eivätkä bulkin tekemistä nimettömästi konglomeraatille, ja lopputulokset näyttävät huomattavasti paremmilta kuten myös ne kehityshankkeet, joiden tiedän siellä täällä käynnissä olevan.
Emme siis mitenkään välttämättä tarvitse valtavia yrityksiä ja yritysklustereita. Ne rupeavat pienessä maassa pyörittämään poliitikkoja ja lopputuloksena on esimerkiksi Suomen työelämän sääntely. Suurten pääomavaltaisten yritysten etua palveli parhaiten se, että kaikki sovitaan keskitetysti muutaman AY-pomon kesken. Ei ollut kovin paljon väliksi, mikä on paperimiehen palkka, sillä kilpailusta valtaosa tuli saman sopimuksen piirissä olevista yrityksistä.
Pienet yritykset ovat iät ajat valittaneet järjestelmän olevan jäykkä. Osa tästä on marinaa, joka voidaan sivuuttaa, mutta seassa lienee totuuden siemen. Pienen, spesifin ja työvoimavaltaisen yrityksen käyttöön keskusjohtoinen savupiipputeollisuuden ja julkisen sektorin tarpeista lähtevä sopimismenetelmä on
raskas ja keskusjohdettuja elementtejä on liikaa. Suomessa työlainsäädäntö on huomattavan kehittymätöntä, sillä asioista kuuluu sopia yleissitovissa työehtosopimuksissa, mutta uusilla väliinputoaja-aloilla näitä ei ole eikä tule. Tämä järjestelmä ei takaa edes liikkuvan asiantuntijatyövoiman perusetuisuuksia ja perusoikeuksia, joten kyseessä ei ole pelkästään marmatus kapitalismia lähellä olevista linnakkeista.
Rakkaan Johtajan suunnittelemassa taloudessa taas on se vika, ettei se menesty missään kuin korkeintaan hetkellisesti. Tästä syystä emme tarvitse elinkeinopolitiikkaa ensinkään vaan ympäristön, jossa on helppoa tehdä bisnestä.
Rakkaan Johtajan elinkeinopoliittisen vision avulla saatiin kyllä Suomeen luotua savupiipputeollisuus ja sitä kautta hyvinvointia, mutta kun savupiipputeollisuus oli valtion ja Rakkaan Johtajan erityissuojeluksessa, se laiskistui ja lopulta muuttui kilpailukyvyttömäksi dinosaurukseksi. Kun paperibisnes ei oikeastaan koskaan ollut todella yksityistä ja markkinatalousehtoista, sitä ei myöskään johdettu markkinatalouden keinoin. Se pärjäsi aikansa devalvaatioilla suojatussa ympäristössä, mutta kun tuo keino meni ja Kiinassa ruvettiin tekemään tätäkin bulkkia halvemmalla, olimme aivan pitkään savupiipputeollisuuden lumoissa ja olemme edelleen.
Yllä lainattu visio kertoo siitä, että edelleen kuvitellaan raskaan teollisuuden olevan avain onneen. Tämä harhaoppi elää ja voi paksusti juuri siksi, että siitä tuli valtionuskonto liian vahvan elinkeinopolitiikan ja valtio-ohjauksen kautta. Uskonnollinen lähestymistapa sai meidät uskomaan, että olemme hyviä savupiipputeollisuusbisneksessä, mikä ei tämän päivän mittapuulla enää pidä paikkaansa. Olisimme saattaneet olla siinä hyviä edelleen jos bisnestä olisi kehitetty vuoden 1982 jälkeen säännöllisesti ja määrätietoisesti, mutta suunnilleen tuossa kohtaa hanskat putosivat tiskiin.
Hanskat putoavat tiskiin jossain kohtaa myös seuraavassa erityissuojelusbisneksessä, joten sellaista on turha rakentaa.
Hassunkurisesti pääkirjoitustoimittaja tulee käsitelleeksi ikään kuin luonnonvakiona asian, jolle todellakin voitaisiin tehdä jotakin:
Kaiken tämän lisäksi kotitaloudet ovat vielä ylivelkaantuneet. Kotitalouksien velkaantuminen on kasvanut trendinomaisesti koko 2000-luvun ajan ja on jo 108 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Kun asunnon omistavista kotitalouksista puolet on velattomia, se tarkoittaa, että asuntovelkaisten kotitalouksien lyhennykset ja korkokulut ovat tällä alhaisen koron ja pitkien maksuaikojen kaudellakin suuret.
Kotitaloudet eivät Suomessa ole velkaantuneita korttiluotoista tms. kulutusjuhlasta. Kotitalouksien velasta valtaosa on asuntovelkaa ja jäljelle jäävästä osuudesta valtaosa on autolainaa. Jos putsataan tämänkin jälkeen jäljelle jäävästä velasta pois epäkiinnostavina kuukauden mittaiset “luotot”, joita syntyy kun maksetaan luottokortilla nettikaupassa ja lasku vasta ensi kuussa, huomataan, että Suomessa ei ole juuri yhtään ihmisten vääristä kulutustottumuksista johtuvaa syömävelkaa.
Asunnot ovat kalliita, koska niistä on tehty kalliita. Ne ovat kalliita siksi, että julkinen sektori ei kaavoita, ei pakota aloittamaan töitä kaavoitetuilla tonteilla, ei pakota rakentamaan työmaata valmiiksi eikä motivoi myymään tyhjiä asuntoja. Lisäksi julkinen sektori ei pahemmin ole investoinut kasvukeskusten autoilu- ja joukkoliikenneinfrastruktuuriin poikittaisliikenteineen siten, että järkevällä työmatkalla asuttavissa oleva alue olisi mahdollisimman laaja ja tonttimaan tarjonta tätä kautta reippaasti nykyistä suurempaa.
Poliittinen koneisto on mieluummin valinnut järjestelmän, jossa asunto kasvukeskuksessa on niukkuushyödyke. Tästä hyötyvät maanomistajat ja rakennusliikkeet ja nämä lahjoittavatkin avokätisesti poliitikkojen vaalityöhön. Silkkaa pyyteettömyyttään, tietenkin. Kun asunnoista on jatkuva pula siellä,
missä ihmiset haluavat asua tai joutuvat asumaan työpaikan takia, asuntovelkojen määrä tietysti kasvaa silmissä.
Ei tämä kuitenkaan ole ratkaisematon ongelma. Se on ratkaisematon vain, jos ykkösasia on poliitikon lahjussalkku ja vasta toissijainen tavoite on kohtuuhintainen asuminen. Ymmärtäisin näkemyksen puutteen poliitikolta, joka ei sahaa omaa oksaansa, mutta vallan vahtikoirana toimivan lehdistön pitäisi pystyä parempaan.
Autot puolestaan ovat kalliita, koska niille on keksitty ylimääräisiä veroja, joita ilman valtio joutuisi lainaamaan enemmän. Valtio siis maisemoi autoverolla osan omaa velanottoaan yksityisen sektorin velaksi, muttei tämäkään mikään pakko olisi. Tällekin on vaihtoehto jos vain halutaan. Ei tarvitse haluta, mutta ei tarvitse sitten myöskään syyttää, että kuluttajat velkaantuvat syyttä suotta ja että vaihtoehtoja ei ole.
Aivan selkeä vaihtoehto on se, että lopetetaan keskusjohtoisuus elinkeinopolitiikassa ja asuntopolitiikassa. Lähdetään siitä, että ihmiset asuvat oikeassa paikassa ja jos veto on kasvukeskuksiin, panostetaan niihin, mutta vain infrastruktuurin osalta. Oletetaan myöskin, että fiksut ihmiset osaavat itse päättää, millaiset tuotteet heidän mielestään menevät parhaiten kaupaksi ympäri maailmaa, eikä mestaroida tätä keskusjohtoisesti. Poliitikolla ei mitenkään voi olla tähän lisäarvoa annettavana, paitsi tietenkin, jos hän on saanut asianmukaisesti lahjussalkkunsa joltain teollisuudenhaaralta. Tässäkin tapauksessa anti kansantalouden kannalta jää köykäiseksi.
Jos ryhdytään elinkeinopolitiikan (=tukiaiset) keinoin tukemaan jotakin, se tarkoittaa sitä, että ne muut maksavat tuon yhden alan tai yrityksen saamat tukiaiset. Ei vaikuta kovin tarpeelliselta. Suomessa yritysverotus on aivan kohtuullisella ja riittävän kilpailukykyisellä tasolla, joten jätettäköön se ennalleen mutta lopetetaan tukiaisten maksaminen sinne tänne. Hyvätuloisen palkansaajan verorasitus on kohtuuton, mistä syystä Suomi ei ole kovin houkutteleva paikka heille. Tätä asiaa voi korjata esimerkiksi sillä rahalla, joka jää yrityksille maksamatta tukiaisten muodossa.
Koulutuksessa pitää keskittyä laaja-alaisen peruskoulutuksen tarjoamiseen ja jättää omaan arvoonsa ne yrityspomot, jotka haluavat vain lisää insinöörejä. Fiksuille ihmisille pitää olla käyttöä huolimatta siitä, että he eivät ole opiskelleet Otaniemessä, ja tätä asiaa pitää korjata asenteiden tasolla. Koulutusta pitäisi kehittää massatuotantolaitoksista itsenäisempää ajattelua suosivaan suuntaan, mutta tämä vaatii rahaa, jota ei juuri nyt ole.
Rahaa tähän ja nykyistä parempiin peruspalveluihin olisi, jos perattaisiin julkinen sektori keskittymään oleelliseen. Esimerkiksi mainittu elinkeinopolitiikan toimihaara joutaisi mennä, sillä se ei tule luomaan ikinä mitään kestävää mutta maksaa vuosittain.
Köykäinen ja ketterä julkinen sektori, toimivat peruspalvelut, järkevä muttei maailman matalinta tavoitteleva verorasitus, kunnollinen koulutus ja yrittämistä suosiva työelämän ja sosiaaliturvan säännöstö takaavat sen, että Suomessa tehdään oikeita asioita kunakin maailman aikana. Se, mitä olemme huomanneet jo minun täysi-ikäisyyteni aikana on se, että asioiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Suuret laivat kääntyvät hitaasti, joten pienet ja ketterät pärjäävät varsin hyvin luovimalla mammuttien välissä.
Tämä olisi Suomelle varsin hyvä positio, sillä Suomi on pieni maa. Siksi tuntuukin nurinkuriselta, että pieneen maahan on luotu suuren maan byrokratia ja täytetty kevyt alus kuolleella painolla vain siksi, että maailmalla nauretaan meille, jos emme ole yhtä hitaita ja pysähtyneitä kuin kaikkialla muuallakin ollaan.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja paasaa yksinkertaisten ratkaisujen puutteesta. Hän analysoi tulevia talousvaikeuksia ja sen jälkeen päätyy kirjoittamaan paperille näkemyksen, joka erinomaisesti kiteyttää sen, mikä tällä hetkellä on ongelma Suomessa, Euroopassa ja maailmassa. Harmi vain, että hän
Suomen erityinen ongelma on omien kilpailuedellytystemme heikentyminen. Nokia-klusteri on murentunut, metsäteollisuudessa kone toisensa jälkeen pysäytetään, eikä uusia kansantalouden kasvun moottoreita ole valmiina odottamassa. Pitkään jatkunut nousukausi, tuloerojen kasvu ja edessä olevat julkisen talouden säästöongelmat tekevät aktiivisen elinkeinopolitiikan hyvin vaikeaksi, minkä vuoksi uusien kasvualojen kehitys vaikeutuu entisestään.
Tämä on lähtökohdiltaan niin täydellisen poskellaan, että kappale on jopa huomionarvoisan hyvä esimerkki pysähtyneisyydestä.
Ensinnäkin, siinä haikaillaan Nokian ja metsäklusterin kaltaisten kansantalouden kokoon nähden suurten mammuttien perään. Oletetaan, että Suomi pelastuu vasta kun sellaisia saadaan synnytettyä jostain jotenkin. Toisekseen, siinä haikaillaan “aktiivisen elinkeinopolitiikan” perään. Oletetaan, että rakastava Äiti Holhousvaltio osaa suunnitella meille Rakkaan Johtajan lailla parhaiten toimivan talousmallin ja yrityselämän ja nyt ollaan ongelmissa, kun rahaa tähän ei oikein tahdo löytyä mistään.
On tietysti hienoa, jos Suomeen syntyy joku Nokian suuruinen mammutti jatkossakin. Tämä ei kuitenkaan ole ihmelääke, sillä yksi jätti alkaa pienessä maassa varjostaa liiaksi muita. Nokia on onnistunut muutaman spin offin kanssa ihan tyydyttävästi, mutta kaikesta huolimatta Nokia on yritys, joka yrittää pärjätä kilpailijoita vastaan eikä tukea kilpailun syntymistä. Minun vinkkelistäni Suomen IT-yrityskenttä on huomattavasti piristynyt viimeisen kahden vuoden aikana kun yrittäjien silmissä siintää visio tuotteen myymisestä kuluttajille eikä tuotteen myymisestä Nokialle. Ei siitä ole kovinkaan kauaa kun suomalaisen IT-yrittäjän paras ja hyödyllisin kontakti oli Nokialla sillä yrityksiä perustettiin puhtaasti Nokian alihankkija-asemaa tavoitellen.
Nyt yritykset tavoittelevat arvoketjun ylintä oksaa eivätkä bulkin tekemistä nimettömästi konglomeraatille, ja lopputulokset näyttävät huomattavasti paremmilta kuten myös ne kehityshankkeet, joiden tiedän siellä täällä käynnissä olevan.
Emme siis mitenkään välttämättä tarvitse valtavia yrityksiä ja yritysklustereita. Ne rupeavat pienessä maassa pyörittämään poliitikkoja ja lopputuloksena on esimerkiksi Suomen työelämän sääntely. Suurten pääomavaltaisten yritysten etua palveli parhaiten se, että kaikki sovitaan keskitetysti muutaman AY-pomon kesken. Ei ollut kovin paljon väliksi, mikä on paperimiehen palkka, sillä kilpailusta valtaosa tuli saman sopimuksen piirissä olevista yrityksistä.
Pienet yritykset ovat iät ajat valittaneet järjestelmän olevan jäykkä. Osa tästä on marinaa, joka voidaan sivuuttaa, mutta seassa lienee totuuden siemen. Pienen, spesifin ja työvoimavaltaisen yrityksen käyttöön keskusjohtoinen savupiipputeollisuuden ja julkisen sektorin tarpeista lähtevä sopimismenetelmä on
Rakkaan Johtajan suunnittelemassa taloudessa taas on se vika, ettei se menesty missään kuin korkeintaan hetkellisesti. Tästä syystä emme tarvitse elinkeinopolitiikkaa ensinkään vaan ympäristön, jossa on helppoa tehdä bisnestä.
Rakkaan Johtajan elinkeinopoliittisen vision avulla saatiin kyllä Suomeen luotua savupiipputeollisuus ja sitä kautta hyvinvointia, mutta kun savupiipputeollisuus oli valtion ja Rakkaan Johtajan erityissuojeluksessa, se laiskistui ja lopulta muuttui kilpailukyvyttömäksi dinosaurukseksi. Kun paperibisnes ei oikeastaan koskaan ollut todella yksityistä ja markkinatalousehtoista, sitä ei myöskään johdettu markkinatalouden keinoin. Se pärjäsi aikansa devalvaatioilla suojatussa ympäristössä, mutta kun tuo keino meni ja Kiinassa ruvettiin tekemään tätäkin bulkkia halvemmalla, olimme aivan pitkään savupiipputeollisuuden lumoissa ja olemme edelleen.
Yllä lainattu visio kertoo siitä, että edelleen kuvitellaan raskaan teollisuuden olevan avain onneen. Tämä harhaoppi elää ja voi paksusti juuri siksi, että siitä tuli valtionuskonto liian vahvan elinkeinopolitiikan ja valtio-ohjauksen kautta. Uskonnollinen lähestymistapa sai meidät uskomaan, että olemme hyviä savupiipputeollisuusbisneksessä, mikä ei tämän päivän mittapuulla enää pidä paikkaansa. Olisimme saattaneet olla siinä hyviä edelleen jos bisnestä olisi kehitetty vuoden 1982 jälkeen säännöllisesti ja määrätietoisesti, mutta suunnilleen tuossa kohtaa hanskat putosivat tiskiin.
Hanskat putoavat tiskiin jossain kohtaa myös seuraavassa erityissuojelusbisneksessä, joten sellaista on turha rakentaa.
Hassunkurisesti pääkirjoitustoimittaja tulee käsitelleeksi ikään kuin luonnonvakiona asian, jolle todellakin voitaisiin tehdä jotakin:
Kaiken tämän lisäksi kotitaloudet ovat vielä ylivelkaantuneet. Kotitalouksien velkaantuminen on kasvanut trendinomaisesti koko 2000-luvun ajan ja on jo 108 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Kun asunnon omistavista kotitalouksista puolet on velattomia, se tarkoittaa, että asuntovelkaisten kotitalouksien lyhennykset ja korkokulut ovat tällä alhaisen koron ja pitkien maksuaikojen kaudellakin suuret.
Kotitaloudet eivät Suomessa ole velkaantuneita korttiluotoista tms. kulutusjuhlasta. Kotitalouksien velasta valtaosa on asuntovelkaa ja jäljelle jäävästä osuudesta valtaosa on autolainaa. Jos putsataan tämänkin jälkeen jäljelle jäävästä velasta pois epäkiinnostavina kuukauden mittaiset “luotot”, joita syntyy kun maksetaan luottokortilla nettikaupassa ja lasku vasta ensi kuussa, huomataan, että Suomessa ei ole juuri yhtään ihmisten vääristä kulutustottumuksista johtuvaa syömävelkaa.
Asunnot ovat kalliita, koska niistä on tehty kalliita. Ne ovat kalliita siksi, että julkinen sektori ei kaavoita, ei pakota aloittamaan töitä kaavoitetuilla tonteilla, ei pakota rakentamaan työmaata valmiiksi eikä motivoi myymään tyhjiä asuntoja. Lisäksi julkinen sektori ei pahemmin ole investoinut kasvukeskusten autoilu- ja joukkoliikenneinfrastruktuuriin poikittaisliikenteineen siten, että järkevällä työmatkalla asuttavissa oleva alue olisi mahdollisimman laaja ja tonttimaan tarjonta tätä kautta reippaasti nykyistä suurempaa.
Poliittinen koneisto on mieluummin valinnut järjestelmän, jossa asunto kasvukeskuksessa on niukkuushyödyke. Tästä hyötyvät maanomistajat ja rakennusliikkeet ja nämä lahjoittavatkin avokätisesti poliitikkojen vaalityöhön. Silkkaa pyyteettömyyttään, tietenkin. Kun asunnoista on jatkuva pula siellä,
Ei tämä kuitenkaan ole ratkaisematon ongelma. Se on ratkaisematon vain, jos ykkösasia on poliitikon lahjussalkku ja vasta toissijainen tavoite on kohtuuhintainen asuminen. Ymmärtäisin näkemyksen puutteen poliitikolta, joka ei sahaa omaa oksaansa, mutta vallan vahtikoirana toimivan lehdistön pitäisi pystyä parempaan.
Autot puolestaan ovat kalliita, koska niille on keksitty ylimääräisiä veroja, joita ilman valtio joutuisi lainaamaan enemmän. Valtio siis maisemoi autoverolla osan omaa velanottoaan yksityisen sektorin velaksi, muttei tämäkään mikään pakko olisi. Tällekin on vaihtoehto jos vain halutaan. Ei tarvitse haluta, mutta ei tarvitse sitten myöskään syyttää, että kuluttajat velkaantuvat syyttä suotta ja että vaihtoehtoja ei ole.
Aivan selkeä vaihtoehto on se, että lopetetaan keskusjohtoisuus elinkeinopolitiikassa ja asuntopolitiikassa. Lähdetään siitä, että ihmiset asuvat oikeassa paikassa ja jos veto on kasvukeskuksiin, panostetaan niihin, mutta vain infrastruktuurin osalta. Oletetaan myöskin, että fiksut ihmiset osaavat itse päättää, millaiset tuotteet heidän mielestään menevät parhaiten kaupaksi ympäri maailmaa, eikä mestaroida tätä keskusjohtoisesti. Poliitikolla ei mitenkään voi olla tähän lisäarvoa annettavana, paitsi tietenkin, jos hän on saanut asianmukaisesti lahjussalkkunsa joltain teollisuudenhaaralta. Tässäkin tapauksessa anti kansantalouden kannalta jää köykäiseksi.
Jos ryhdytään elinkeinopolitiikan (=tukiaiset) keinoin tukemaan jotakin, se tarkoittaa sitä, että ne muut maksavat tuon yhden alan tai yrityksen saamat tukiaiset. Ei vaikuta kovin tarpeelliselta. Suomessa yritysverotus on aivan kohtuullisella ja riittävän kilpailukykyisellä tasolla, joten jätettäköön se ennalleen mutta lopetetaan tukiaisten maksaminen sinne tänne. Hyvätuloisen palkansaajan verorasitus on kohtuuton, mistä syystä Suomi ei ole kovin houkutteleva paikka heille. Tätä asiaa voi korjata esimerkiksi sillä rahalla, joka jää yrityksille maksamatta tukiaisten muodossa.
Koulutuksessa pitää keskittyä laaja-alaisen peruskoulutuksen tarjoamiseen ja jättää omaan arvoonsa ne yrityspomot, jotka haluavat vain lisää insinöörejä. Fiksuille ihmisille pitää olla käyttöä huolimatta siitä, että he eivät ole opiskelleet Otaniemessä, ja tätä asiaa pitää korjata asenteiden tasolla. Koulutusta pitäisi kehittää massatuotantolaitoksista itsenäisempää ajattelua suosivaan suuntaan, mutta tämä vaatii rahaa, jota ei juuri nyt ole.
Rahaa tähän ja nykyistä parempiin peruspalveluihin olisi, jos perattaisiin julkinen sektori keskittymään oleelliseen. Esimerkiksi mainittu elinkeinopolitiikan toimihaara joutaisi mennä, sillä se ei tule luomaan ikinä mitään kestävää mutta maksaa vuosittain.
Köykäinen ja ketterä julkinen sektori, toimivat peruspalvelut, järkevä muttei maailman matalinta tavoitteleva verorasitus, kunnollinen koulutus ja yrittämistä suosiva työelämän ja sosiaaliturvan säännöstö takaavat sen, että Suomessa tehdään oikeita asioita kunakin maailman aikana. Se, mitä olemme huomanneet jo minun täysi-ikäisyyteni aikana on se, että asioiden elinkaaret ovat lyhentyneet. Suuret laivat kääntyvät hitaasti, joten pienet ja ketterät pärjäävät varsin hyvin luovimalla mammuttien välissä.
Tämä olisi Suomelle varsin hyvä positio, sillä Suomi on pieni maa. Siksi tuntuukin nurinkuriselta, että pieneen maahan on luotu suuren maan byrokratia ja täytetty kevyt alus kuolleella painolla vain siksi, että maailmalla nauretaan meille, jos emme ole yhtä hitaita ja pysähtyneitä kuin kaikkialla muuallakin ollaan.
Timeo danaos et dona ferentes
29/12/11 11:39
Kreikka ei ole enää ollut muodikas puheenaihe kun katseet ovat siirtyneet Italiaan, mutta kiinnitetäänpä taas hetkeksi huomiota siihen, mitä tuossa maassa tapahtuu.
Uutisia kyllä on tarjolla. Tämä ja tämä.
Ensimmäisessä kerrotaan, että Kreikassa veroviranomaiset lakkoilevat, koska etuja leikataan. Lakkoilu tietysti on jokaisen perusoikeus, mutta tämä kertoo meille siitä, kuinka vähän sitoutunutta Kreikassa väki on minkäänlaisiin talkoisiin. Jokaisen pitäisi luopua jostakin, mutta lopulta kaikki vain
nyhtävät jokaisen irti saamansa euron lyhyellä tähtäimellä. Kun tätä vertaa Suomen toipumiseen 90-luvun alun lamasta, ero on melko lailla huimaa. Silloin onnistuttiin tekemään kaikennäköisiä sopimuksiakin ja työmarkkinoilla oli pääsääntöisesti rauhallista.
Jälkimmäinen uutinen puolestaan kertoo osaltaan meille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Voisi ajatella, että akuutti sairaanhoito olisi viimeisiä asioita, joista leikataan. Ei kukaan EU:ssa tai IMF:ssä pakota siitä säästämään, mutta niinpä vain siitä on säästetty. Miksi? Todennäköisesti siksi, että terveydenhoitoon käytettävää rahaa on vaikeaa kanavoida avainhenkilöiden omiin taskuihin.
Maassa on vaihdettu hallitustakin ja valtapuoluetta, joten kyse ei ollut vain yksittäisen henkilön tai puolueen ongelmasta. Kreikka on lohduttoman korruptoitunut paikka. Kreikan esimerkki kertoo meille myös, miksi korruptio on niin suuri ongelma. Tavallaan voisi aika helposti ajatella, että jos bisneksen kulujen päälle tulee 10% lahjuskuluja sinne tänne, tämä voidaan leipoa sisään lopputuotteen hintaan ja kyseessä on samanlainen raaka-ainekulu kuin kahvinpavut tai raakateräs.
Korruptio kuitenkin mädättää, sillä se motivoi tekemään vääriä asioita. Jos tuo 10% olisi kaikkien asioiden loppusummassa oleva lisämaksu johonkin yhteiseen kassaan, mikä tietysti julkisen sektorin tapauksessa olisi käytännössä älytön ratkaisu enkä sitä tarjoa tässä kuin esimerkiksi, olisi samantekevää, käyttäisikö poliitikko julkisen rahan terveydenhoitoon ja perusopetukseen vai julkisiin rakennushankkeisiin. Tilanne olisi sama, jos avainhenkilöt saisivat jakaa tuon 10% potin keskenään ja ottaa lahjusrahansa sieltä, ilman mitään korvamerkintää.
Nyt näin ei ole, joten lahjusraha on erityisesti ansaittava. Sitä on vaikeaa ansaita vaikkapa opetustoimesta, sillä kulut ovat pääosin henkilökunnan pieniä palkkoja. Rakennushankkeet ja rakentaminen sen sijaan tarjoavat enemmän kanavia. Kun poliitikko omistaa sopivia yrityksiä ja ostaa itseltään jonkun hankkeen, raha alkaa virrata. Samaten on helppoa käyttää rahaa roppakaupalla sinne tänne hallinnon byrokratiassa, sillä tämä voi ostaa konsultointipalveluja sopivien henkilöiden omistamilta firmoilta. Jne.
En minäkään kunnioittaisi kovin suuresti valtiota, joka toimii näin. Kreikalla olisi kaikkien säästötoimienkin jälkeen yltäkylläisesti rahaa huolehtia peruspalveluista, mutta poliitikot puolueesta riippumatta tuntuvat olevan kiinnostuneempia omien taskujensa täyttämisestä.
Mitä sitten pitäisi tehdä? En minä vain tiedä. Tällaisissa maissa on ongelmana se,
että ylhäältä lähtenyt korruptio kulkee koko yhteiskunnan läpi. Jos ylin kerros saa potkut, tilalle nousee uudeksi ylimmäksi kerrokseksi aivan yhtä läpimätä kakkoskerros, joka vain jatkaa samaa rataa. Jos taas sivuutetaan kymmenen ylintä kerrosta hierarkiassa ja otetaan ruohonjuuritasolta uusia valtiaita, he ovat olleet tämän systeemin maksumiehiä koko ikänsä. Tilaisuuden saatuaan he ottavat omansa pois korkojen kera.
Ulkomaisen holhouksen pitäisi puuttua nimenomaan tähän. Jos kreikkalaiset ovat sitä mieltä, että julkista rahaa kannattaa käyttää asiaan X, ei oteta kantaa siihen, onko X tarpeellinen vai tarpeeton asia kuten nyt tehdään. Huolehditaan sen sijaan siitä, että X syntyy laatukriteerit täyttäen halvimmalla mahdollisella hinnalla ja X:n ohella ei synny jotakin muuta. Korruptiota voidaan vähentää, mutta läpeensä korruptoitunut koneisto ei siihen kovin helposti kykene.
Kreikan lainsäädännössäkin pitäisi lähteä tästä näkökulmasta. Mitä enemmän on byrokratiaa, lupia, tarveharkintaa ja sentapaisia asioita, sitä enemmän on tilaisuuksia korruptioon. Tästä päästään eroon automaatiolla ja tarveharkinnan poistamisella mahdollisimman monissa paikoissa. Tehdään ongelmallisiin kohtiin kuten vaikkapa rakennuslupiin kriteeristö, palkataan joku ulkopuolinen valvomaan ja arvioimaan ja sen jälkeen myönnetään rakennuslupia kaikille kriteerit täyttäville. Tästä olisi opittavaa Suomessakin.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että heti kun Mordorin luometon silmä on hetkeksi kääntänyt katseensa Italiaan, Kreikassa on palattu lähelle vanhaa menoa. Ei siellä oikeasti toteuteta mitään säästöjä. Kukaan ei usko poliitikkoihin. Kukaan ei viitsi maksaa veroja. Kukaan ei viitsi edes kerätä veroja vaan on mieluummin lakossa. Kriisi ei selvästi ole vieläkään ollut tarpeeksi syvä, sillä kreikkalaiset edelleen kuvittelevat, että he voivat jotenkin selvitä pienillä kosmeettisilla toimilla ilman suuria talkoita.
Talkoohenkeä taas ei löydy ilman kriisitietoisuutta. Talkoohengen syntyä ei puolestaan auta kriisitietoisessakaan maassa se, että välttämättömät säästöt tehdään niihin kohteisiin, joissa ne sattuvat kovimmin kansalaisiin ja vähiten lahjuskukkaroihin.
Uutisia kyllä on tarjolla. Tämä ja tämä.
Ensimmäisessä kerrotaan, että Kreikassa veroviranomaiset lakkoilevat, koska etuja leikataan. Lakkoilu tietysti on jokaisen perusoikeus, mutta tämä kertoo meille siitä, kuinka vähän sitoutunutta Kreikassa väki on minkäänlaisiin talkoisiin. Jokaisen pitäisi luopua jostakin, mutta lopulta kaikki vain
Jälkimmäinen uutinen puolestaan kertoo osaltaan meille, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Voisi ajatella, että akuutti sairaanhoito olisi viimeisiä asioita, joista leikataan. Ei kukaan EU:ssa tai IMF:ssä pakota siitä säästämään, mutta niinpä vain siitä on säästetty. Miksi? Todennäköisesti siksi, että terveydenhoitoon käytettävää rahaa on vaikeaa kanavoida avainhenkilöiden omiin taskuihin.
Maassa on vaihdettu hallitustakin ja valtapuoluetta, joten kyse ei ollut vain yksittäisen henkilön tai puolueen ongelmasta. Kreikka on lohduttoman korruptoitunut paikka. Kreikan esimerkki kertoo meille myös, miksi korruptio on niin suuri ongelma. Tavallaan voisi aika helposti ajatella, että jos bisneksen kulujen päälle tulee 10% lahjuskuluja sinne tänne, tämä voidaan leipoa sisään lopputuotteen hintaan ja kyseessä on samanlainen raaka-ainekulu kuin kahvinpavut tai raakateräs.
Korruptio kuitenkin mädättää, sillä se motivoi tekemään vääriä asioita. Jos tuo 10% olisi kaikkien asioiden loppusummassa oleva lisämaksu johonkin yhteiseen kassaan, mikä tietysti julkisen sektorin tapauksessa olisi käytännössä älytön ratkaisu enkä sitä tarjoa tässä kuin esimerkiksi, olisi samantekevää, käyttäisikö poliitikko julkisen rahan terveydenhoitoon ja perusopetukseen vai julkisiin rakennushankkeisiin. Tilanne olisi sama, jos avainhenkilöt saisivat jakaa tuon 10% potin keskenään ja ottaa lahjusrahansa sieltä, ilman mitään korvamerkintää.
Nyt näin ei ole, joten lahjusraha on erityisesti ansaittava. Sitä on vaikeaa ansaita vaikkapa opetustoimesta, sillä kulut ovat pääosin henkilökunnan pieniä palkkoja. Rakennushankkeet ja rakentaminen sen sijaan tarjoavat enemmän kanavia. Kun poliitikko omistaa sopivia yrityksiä ja ostaa itseltään jonkun hankkeen, raha alkaa virrata. Samaten on helppoa käyttää rahaa roppakaupalla sinne tänne hallinnon byrokratiassa, sillä tämä voi ostaa konsultointipalveluja sopivien henkilöiden omistamilta firmoilta. Jne.
En minäkään kunnioittaisi kovin suuresti valtiota, joka toimii näin. Kreikalla olisi kaikkien säästötoimienkin jälkeen yltäkylläisesti rahaa huolehtia peruspalveluista, mutta poliitikot puolueesta riippumatta tuntuvat olevan kiinnostuneempia omien taskujensa täyttämisestä.
Mitä sitten pitäisi tehdä? En minä vain tiedä. Tällaisissa maissa on ongelmana se,
Ulkomaisen holhouksen pitäisi puuttua nimenomaan tähän. Jos kreikkalaiset ovat sitä mieltä, että julkista rahaa kannattaa käyttää asiaan X, ei oteta kantaa siihen, onko X tarpeellinen vai tarpeeton asia kuten nyt tehdään. Huolehditaan sen sijaan siitä, että X syntyy laatukriteerit täyttäen halvimmalla mahdollisella hinnalla ja X:n ohella ei synny jotakin muuta. Korruptiota voidaan vähentää, mutta läpeensä korruptoitunut koneisto ei siihen kovin helposti kykene.
Kreikan lainsäädännössäkin pitäisi lähteä tästä näkökulmasta. Mitä enemmän on byrokratiaa, lupia, tarveharkintaa ja sentapaisia asioita, sitä enemmän on tilaisuuksia korruptioon. Tästä päästään eroon automaatiolla ja tarveharkinnan poistamisella mahdollisimman monissa paikoissa. Tehdään ongelmallisiin kohtiin kuten vaikkapa rakennuslupiin kriteeristö, palkataan joku ulkopuolinen valvomaan ja arvioimaan ja sen jälkeen myönnetään rakennuslupia kaikille kriteerit täyttäville. Tästä olisi opittavaa Suomessakin.
Nyt näyttää kuitenkin siltä, että heti kun Mordorin luometon silmä on hetkeksi kääntänyt katseensa Italiaan, Kreikassa on palattu lähelle vanhaa menoa. Ei siellä oikeasti toteuteta mitään säästöjä. Kukaan ei usko poliitikkoihin. Kukaan ei viitsi maksaa veroja. Kukaan ei viitsi edes kerätä veroja vaan on mieluummin lakossa. Kriisi ei selvästi ole vieläkään ollut tarpeeksi syvä, sillä kreikkalaiset edelleen kuvittelevat, että he voivat jotenkin selvitä pienillä kosmeettisilla toimilla ilman suuria talkoita.
Talkoohenkeä taas ei löydy ilman kriisitietoisuutta. Talkoohengen syntyä ei puolestaan auta kriisitietoisessakaan maassa se, että välttämättömät säästöt tehdään niihin kohteisiin, joissa ne sattuvat kovimmin kansalaisiin ja vähiten lahjuskukkaroihin.
Sana joulun ajaksi
24/12/11 12:13
Joulun ajan puheissa tavataan korostaa kristillisiä asioita ja paheksua kulutusjuhlaa. Minä teen juuri toisin päin.
Joulu, tuo perinteikäs keskitalven pakanajuhla, on ollut kristittyjen käytössä vajaat kaksituhatta vuotta. Näin olkoon. Palestiinalaisen puusepän pojan kuviteltu syntymäpäivä ei ole yhtään sen huonompi syy juoda kaljaa kuin mikään muukaan.
Kristittyä perinnettä ja siitä kumpuavia asioita voisi sen sijaan tässä yhteydessä hieman pöyhäistä. Ajatus kristinuskossa ainakin sen kymmentä käskyä lähellä olevan kovan ytimensä osalta on melko kaunis. Jos ihmiset oikeasti eläisivät näin, maailma olisi paljon parempi paikka.
Tätä tuskin kiistää kovin moni. Mutta mihin tuo kaunis perintö hukattiin ja miksi kristinusko tuntuu tänään niin kovin oudolta rakennelmalta?
Kirkot ja niiden monumentaalinen byrokratia ovat syyllinen paljoon. Kristinuskosta tuli maallista valtaa käyttävä aparaatti, jonka byrokratian riveissä kummitteli kaikennäköisiä oman etunsa tavoittelijoita. Kun uskonnosta tehtiin hyvä bisnes eikä elämänfilosofia, touhu alkoi paeta aikansa mittapuulla edistyksellisistä arvoista väkivalta-aparaatiksi, jolla pidettiin massat kurissa kuokkimassa peltoa, jotta pienellä kansanosalla menisi mukavasti ja heidän ei tarvitsisi tehdä paljon mitään. Tämän päivän mittapuulla näemme, kuinka kaukana vaikkapa maaorjuus oli kymmenen käskyn ajatuksista, mutta niinpä vain kirkkokin oli tässä touhussa mukana.
Tämän päivän korporaatioita syytetään siitä, että ne tuijottavat liiaksi viivan alle jäävää summaa ja eivät välitä ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ja syyttäjänä on muunmuassa juuri kirkko. Se sama, jonka omaa piittaamattomuutta siivitti viivan alle jäävä summa noin tuhat vuotta. Eikä kirkko vieläkään ole valmis uskonpuhdistusten ja valtionkirkkoistumisten jälkeen siihen, että ihmiset saisivat itse pitää rahansa sen sijaan, että niitä verotetaan kirkolle ilman, että kirkko antaa heille mitään takaisin.
Sitten meillä on vanha pilakuva siitä, että aasit ratsastavat jeesuksella. Suomessa tämän ilmentymä on Päivi Räsänen, maailmalla USA:n ulkopolitiikka. Kymmenen käskyä on huomattavan tasa-arvoinen rakennelma. Siinä ei erotella miehiä ja naisia, homoja tai heteroita, mustia tai valkoisia, kristittyjä tai muslimeita. Mutta koska aasit ovat vallassa, he etsivät tuhansista sekavista ja ristiriitaisista sivuista katkelmia, jotka sattuvat sopimaan heidän kulloinkin käynnissä olevaan agendaansa.
Kun kristinusko tuntuu nykyään jympsähtävän esille lähinnä silloin kun änkyrät vastustavat ihmisten tasa-arvoista kohtelua, haluavat heittää pommeja johonkin tai selittää heitä itseään äveriäämmille, että te olette huonoja ihmisiä, huomaamme, että häntä heiluttaa koiraa. Kirkko voisi yritystoiminnan kritisoimisen sijaan ottaa oppia hyvin menestyvästä yrityksestä, joka on onnistunut karsimaan rönsyt, pistämään turhan väen luiskaan ja keskittymään ydinbisnekseen.
Maailma kaipaisi edelleen niitä kymmentä käskyä, mutta jos niihin ei ikinä päästä kun nysvätään parintuhannen sekavan sivun kimpussa ja annetaan kaikenlaisille kovaäänisille häiriköille tilaa mesota raamattu kourassa milloin mitäkin, tyhjiö tältä osin vallitsee ja sitä täyttää nykyään muiden uskontojen tulva. Hengenravintoa törmäävä tapakristittyvaltion asukki törmää lähinnä jumalaan, joka vaikuttaa ruotsalaiselta sosiaalidemokraatilta kun hänen suurin kontribuutionsa mihinkään tuntuu olevan esteiden keksiminen työnteolle ja kaupassa asioinnille.
Joulua puolestaan syytetään siitä, että siitä on tullut liian kaupallinen juhla. Meidän pitäisi hiljentyä kammioihimme miettimään kristillisiä asioita. Minusta on suoraan sanoen parempi, että Räsäskä on ostarissa pistämässä sileäksi ministerin liksaansa kuin keksimässä Raamatusta uusia keinoja olla kiusaksi erilaisille täysin harmittomille vähemmistöille.
Joulun ajan ostosryntäys pitää leivänsyrjässä kiinni noin miljardi ihmistä ympäri maailmaa erinäköisten mutkien kautta.
Melko hyvä perintö yhdelle aviottomalle lapselle.
Joulu, tuo perinteikäs keskitalven pakanajuhla, on ollut kristittyjen käytössä vajaat kaksituhatta vuotta. Näin olkoon. Palestiinalaisen puusepän pojan kuviteltu syntymäpäivä ei ole yhtään sen huonompi syy juoda kaljaa kuin mikään muukaan.
Kristittyä perinnettä ja siitä kumpuavia asioita voisi sen sijaan tässä yhteydessä hieman pöyhäistä. Ajatus kristinuskossa ainakin sen kymmentä käskyä lähellä olevan kovan ytimensä osalta on melko kaunis. Jos ihmiset oikeasti eläisivät näin, maailma olisi paljon parempi paikka.
Kirkot ja niiden monumentaalinen byrokratia ovat syyllinen paljoon. Kristinuskosta tuli maallista valtaa käyttävä aparaatti, jonka byrokratian riveissä kummitteli kaikennäköisiä oman etunsa tavoittelijoita. Kun uskonnosta tehtiin hyvä bisnes eikä elämänfilosofia, touhu alkoi paeta aikansa mittapuulla edistyksellisistä arvoista väkivalta-aparaatiksi, jolla pidettiin massat kurissa kuokkimassa peltoa, jotta pienellä kansanosalla menisi mukavasti ja heidän ei tarvitsisi tehdä paljon mitään. Tämän päivän mittapuulla näemme, kuinka kaukana vaikkapa maaorjuus oli kymmenen käskyn ajatuksista, mutta niinpä vain kirkkokin oli tässä touhussa mukana.
Tämän päivän korporaatioita syytetään siitä, että ne tuijottavat liiaksi viivan alle jäävää summaa ja eivät välitä ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan, ja syyttäjänä on muunmuassa juuri kirkko. Se sama, jonka omaa piittaamattomuutta siivitti viivan alle jäävä summa noin tuhat vuotta. Eikä kirkko vieläkään ole valmis uskonpuhdistusten ja valtionkirkkoistumisten jälkeen siihen, että ihmiset saisivat itse pitää rahansa sen sijaan, että niitä verotetaan kirkolle ilman, että kirkko antaa heille mitään takaisin.
Sitten meillä on vanha pilakuva siitä, että aasit ratsastavat jeesuksella. Suomessa tämän ilmentymä on Päivi Räsänen, maailmalla USA:n ulkopolitiikka. Kymmenen käskyä on huomattavan tasa-arvoinen rakennelma. Siinä ei erotella miehiä ja naisia, homoja tai heteroita, mustia tai valkoisia, kristittyjä tai muslimeita. Mutta koska aasit ovat vallassa, he etsivät tuhansista sekavista ja ristiriitaisista sivuista katkelmia, jotka sattuvat sopimaan heidän kulloinkin käynnissä olevaan agendaansa.
Kun kristinusko tuntuu nykyään jympsähtävän esille lähinnä silloin kun änkyrät vastustavat ihmisten tasa-arvoista kohtelua, haluavat heittää pommeja johonkin tai selittää heitä itseään äveriäämmille, että te olette huonoja ihmisiä, huomaamme, että häntä heiluttaa koiraa. Kirkko voisi yritystoiminnan kritisoimisen sijaan ottaa oppia hyvin menestyvästä yrityksestä, joka on onnistunut karsimaan rönsyt, pistämään turhan väen luiskaan ja keskittymään ydinbisnekseen.
Maailma kaipaisi edelleen niitä kymmentä käskyä, mutta jos niihin ei ikinä päästä kun nysvätään parintuhannen sekavan sivun kimpussa ja annetaan kaikenlaisille kovaäänisille häiriköille tilaa mesota raamattu kourassa milloin mitäkin, tyhjiö tältä osin vallitsee ja sitä täyttää nykyään muiden uskontojen tulva. Hengenravintoa törmäävä tapakristittyvaltion asukki törmää lähinnä jumalaan, joka vaikuttaa ruotsalaiselta sosiaalidemokraatilta kun hänen suurin kontribuutionsa mihinkään tuntuu olevan esteiden keksiminen työnteolle ja kaupassa asioinnille.
Joulua puolestaan syytetään siitä, että siitä on tullut liian kaupallinen juhla. Meidän pitäisi hiljentyä kammioihimme miettimään kristillisiä asioita. Minusta on suoraan sanoen parempi, että Räsäskä on ostarissa pistämässä sileäksi ministerin liksaansa kuin keksimässä Raamatusta uusia keinoja olla kiusaksi erilaisille täysin harmittomille vähemmistöille.
Joulun ajan ostosryntäys pitää leivänsyrjässä kiinni noin miljardi ihmistä ympäri maailmaa erinäköisten mutkien kautta.
Melko hyvä perintö yhdelle aviottomalle lapselle.
SDP ja vastaanharaajat
22/12/11 09:06
Hesari kirjoittaa pääkirjoituksissaan kaksi erillistä artikkelia, jotka liittyvät samaan ja itsekin useita kertoja sivuamaani asiaan. Tämä ja tämä.
Euroopan maltillinen vasemmisto on vaikeuksissa, sillä se tuntuu voivan päästä vallankahvaan enää vain sitä kautta, että kansa yksinkertaisesti kyllästyy säästötoimiin velvoitettuihin nykyisiin vallanpitäjiin. Kyse ei ole vain Suomen ongelmasta, mutta Suomi on hyvä “koelaboratorio” tutkia, mikä meni pieleen.
Tästä penkomisesta tuntuisi jäävän käteen se, että pieleen ei mennyt mikään muu paitsi ikäpyramidi. Tavoitemielessä SDP saavutti kaiken sen, mitä se tavoitteli. Mikään muu puolue Suomessa ei ole pystynyt samaan eikä todennäköisesti pysty. Se tavoitteli korporaatiokeskeistä hyvinvointivaltiota, jossa ihmisillä ja yksilöillä on marginaalinen rooli omaakin elämäänsä koskevissa merkittävissä ratkaisuissa, ja sellainen meillä nyt on. Lisäksi rakennettiin lastentarhoista alkava aivopesukoneisto, joka kasvattaa ihmiset ympärillä olevan järjestelmän rattaiksi eikä kaiken kyseenalaistajiksi.
Näistä asetelmista olisi pitänyt olla hyvä vain laiskanpulskeasti hieman olla heiluttelevinaan kädessä ikuisesti olevaa vallankahvaa, mutta toisin kävi. Toisin kävi siksi, että ihmisten arvot muuttuivat ja suuri lakkasi olemasta kaunista.
Hesari kuittaa asian sillä, että maltillinen oikeisto ja ympäristöpuolueet vain maagisesti voittivat taistelun koulutettujen kaupunkilaisten sieluista. Näin kävi, mutta ei suinkaan sattumalta.
Kaikki suuri saa nykyään kritiikkiä osakseen. Kritiikin ei tarvitse johtaa mihinkään, mutta silti ei tarvita edes mielikuvamarkkinointia siihen, että ihmisten mielissä suuri maa, suuri valtioliitto, suuri ja globaali yritys jne. ovat hieman epämiellyttävältä kalskahtavia asioita. He todennäköisesti silti ostavat isoista maista tursuavaa isojen korporaatioiden tavaraa, mutta mielikuvissa ja unelmissa kulku ei käy enää kohti suurempaa ja suurempaa.
Ihmiset haluavat ympärilleen ainakin illuusion siitä, että heillä on jotain muutakin merkitystä kuin vain olla koneiston rattaita. Tätä ei tarjoa SDP ainakaan kovin runsaasti, sillä se vain ylläpitää menneen maailman suuria rakenteita. Vuoto käykin tästä syystä joka suuntaan. Vasemmalla laidalla on paljon yksilökeskeisempi Vasemmistoliitto. Jossain siellä välissä on paljon yksilökeskeisempi Vihreät. Jossain toisessa ulottuvuudessa on oikeasti aivan yhtä korporatiivinen Kokoomus, joka kuitenkin on onnistunut markkinoimaan itsensä yksilökeskeiseksi liikkeeksi. Ja sitten on epämääräinen ameeba Perussuomalaiset, joka nakertaa kannatusta useammastakin kohdasta ja jolla ei ole mitään kytköksiä korporaatiovaltaan kun kukaan ei halua rahoittaa heitä.
Eikä SDP enää voita edes luokkataistelua. Se kun ei enää ole marxilaisen retoriikan mukainen asetelma vaan enemmänkin ikäluokkasota. Huonosti palkattuihin pätkätöihin ja nuorisotyöttömyyteen potkaistu alle kolmekymppinen ei varmasti koe erityisen kiehtovana puoluetta, joka tekee kaikkensa, jotta kenenkään vanhemman etuihin ei koskettaisi. Työmarkkinoiden muutos tyypillisistä epätyypillisiin työsuhteisiin mutta tyypillisen työsuhteen vaatiminen asuntolainan ehdoksi on taannut sen, että radikaalista nuoruuden haihattelusta ei enää keskiluokkaistuta, sillä asuntomarkkinat karkaavat joka vuosi hieman kauemmaksi.
Vakituisessa työsuhteessa oleva asuntovelallinen on SDP:n unelmasuomalainen, mutta nuorista ei enää kasva tällaisia vaan jotain muuta. Vapaaehtoisesti tai pakolla. Sen sijaan heistä kasvaa ihmisiä, joita ei ole kyetty sitomaan turpeeseen samalla tavalla huolimatta siitä, että moni heistä olisi halunnut juuri sitä.
Tähän massaan ei SDP:n retoriikka pure. Ei Suomessa eikä muissakaan maissa. Kun ihmisille kerrotaan, että elämä on kivaa kun käy töissä ja maksaa asuntolainaa muttei tarjota heille kumpaakaan, ei tarvitse syyttää rintamakarkureiksi ja luopioiksi niitä, jotka eivät koe tällaista aatetta omakseen.
Toisaalta sitten ne, jotka tuohon putkeen ovat päässeet, saattavatkin nykyään kokea itsensä huomattavasti etuoikeutetummaksi jengiksi kuin ennen vastaavassa tilanteessa. Tämä taas on Kokoomuksen ydinkannattajakuntaa. Duunareita ja pikkuvirkamiehiä, jotka kuvittelevat olevansa herroja. Kun nuoremmat onnistuvat tekemään itsestään SDP:n hellimiä henkilöitä, he kasvavatkin välittömästi ulos puolueesta, joka käskisi heidän nyt tyytyä vähään ja maksaa nöyrästi paljon veroja monumentaalisen paapomiskoneiston ruokkimiseksi. Harvalla ihmisellä on tässä elämänvaiheessa intoa tähän.
SDP:n maailma tuli siis valmiiksi ja suurten ikäluokkien edunvalvojana on ollut laiskanpulskeaa olla. Nyt pitäisi keksiä jotakin uutta, sillä lopulta tarvitaan kuitenkin jäsenistössä sukupolvenvaihdos. SDP näyttää yrittäneen vihertymistä ja naisistumista, mutta pieleen on mennyt. Ei siksi, että se olisi ollut tässä erityisen huono vaan siksi, että melkein kaikki muutkin ovat tehneet aivan samaa. Kokoomuksen imago on trendikkäämpi. Vihreiden etulinjassa on lähinnä naisia.
Tässä kohtaa käsitellään myös kaksi SDP:n kannalta ongelmallista asiaa. Perussuomalaiset ja miehet.
Suomen puoluekartalla puhuttiin joskus “naisbuumista”, mutta se on paria puoluetta lukuunottamatta valtavirtaistunut ajat sitten ja siitä on tullut melko kantava voima. Tässä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta SDP:n kannalta tilanne on ongelmallinen. Puoluejohtajavaaleissa jaetaan nykyään sukupuolipisteitä varsin vapautuneesti, sillä puolueaparaatit katsovat, että naisia pitäisi saada lisää etulinjaan. Niinistön suosio presidenttigallupeissa ei johdu niinkään miehistä vaan siitä, että Niinistö vetoaa vähäistä suurempaan joukkoon naisia olemuksellaan ja ulosannillaan. Muistaakseni nimenomaan naisten joukossa Niinistön suosio ylittää huomattavan vahvasti puoluerajat.
Naisten suosiosta siis kilvoitellaan, mutta samalla on oikeastaan unohdettu, että puolet suomalaisista on miehiä ja heilläkin on yksi ääni. Vihreiden ja Kokoomuksen kannalta asiassa ei ole suurensuurta ongelmaa, sillä kentän ja puoluejohdon käsitys asioista on melko samanlainen ja puoluejohto jollain tavalla edustaa kentän arvoja. SDP:llä ja Kepulla on suuri ongelma, sillä pikkukaupunkien tehtaissa ja maaseudulla eletään hieman perinteisempien arvojen parissa. En sano, että nuo arvot olisivat sinänsä oikeita tai parempia kuin jotkut muut, enkä toisaalta pidä niitä sen huonompina, mutta ongelman tämä aiheuttaa silloin, kun puoluejohto vihreytyy ja naisistuu ilman kentän tukea. Mari Kiviniemen ja Jutta Urpilaisen tehtävä on ollut tältä osin lähes toivoton. Heidät valittiin ainakin osin sukupuolensa vuoksi, sillä jotenkin piti syrjäyttää keski-ikäiset äijät. Mutta kun puolueen jäsenkunta on pääosin keski-ikäisiä äijiä, alkaa puoluejohto helposti elää omassa kuplassaan ja kenttä toisessa.
Tähän on tarttunut osin Perussuomalaiset. Se on rehellisesti äijäenergiapuolue niin kannattajaprofiilinsa kuin puheenjohtajansakin kautta. Ja hyvin menee ainakin toistaiseksi, ja eniten kärsineitä vanhoissa puolueissa ovat nimenomaan Kepu ja SDP. Onkohan se sattumaa?
SDP:n sekavasta tilasta kertoo se, että se meni valitsemaan presidenttiehdokkaakseen Paavo Lipposen, joka on selvästi väärän aikakauden mies. Enkä tässä puhu iästä vaan siitä, että vahvan Eurooppa-korporaation ja yhdentymisideologian aika on ainakin tältä erää ohi ja tässäkin palataan hieman pienempiin yksiköihin itsekkäistä lähtökohdista. Lipponen on presidentinvaalitenttien koominen sivuhahmo, joka muistuttaa Mohammed Said Al-Sahafia. Hänet me muistamme vajaan kymmenen vuoden takaa
Irakin tiedotusministerin tehtävästä. Kun USA:n tankit vyöryivät Badgadin kaduille, hän antoi lausuntoja, että sota on voitettu. Euroopassa yhteistyö natisee liitoksistaan ja jotain purkautuu tai sortuu lähiaikoina ja Lipponen puolustaa ja syventää ja vahvistaa ikään kuin ympäröivä maailma ei antaisi mitään syötteitä hänen aivotoimintaansa.
Jutta Urpilainen olisi itse ollut huomattavasti paremmin pärjäävä presidenttiehdokas jos puolueesta ei ketään muita olisi löytynyt. Nyt kuitenkin meillä on puolue, jossa on yhdenlainen kenttä, toisenlainen puheenjohtaja, kolmannenlainen presidenttiehdokas ja neljännenlainen Erkki Tuomioja, joka vastustaa kolmea edellä mainittua kuten kaikkia muitakin asioita. Ja sitten ihmettelevät kun puolue ukkoutuu ja vuoto käy vähän joka suuntaan.
SDP:n pelastus tai tuho ei liity henkilövalintoihin vaan politiikan sisältöön. Nyt sitä on viilattu iät ajat kohti punasinivihreää keskustaa, mutta siellä on tunkua ja Kokoomus tekee sen paremmin. Turhan kovasti vasemmalle Tuomiojan perässä ei kannata valua, sillä Vasemmistoliitto tekee puolestaan sen paremmin. Jäljelle jää vain kansallismielinen perussuomalainen suunta, jossa vastassa on melko löyhä ja sisäisesti hajanainen puolue, mutta tätä askelta ei haluta ottaa, ainakaan avoimesti.
Jäljelle jää kaikkien asioiden vastustaminen. Otetaan Perussuomalaisten teemoja, muutetaan niitä hiukan jyrkemmiksi ja sen jälkeen tehdään niistä ehdottomia teemoja. Näin yritetään palauttaa jonkunnäköistä jöötä ja särmikkyyttä puolueeseen ja ylipäätään jonkunlaista linjaa.
Ehdottomien asioiden latominen tiskiin liukuhihnalta sopii kuitenkin huonosti valtapuolueelle tai sellaista asemaa tavoittelevalle. Oppositiossa räksyttävä pellefantti-perussuomalaispuolue voi aivan vapautuneesti olla ehdottomasti mitä tahansa mieltä, mutta kaikki muut joutuvat tekemään kompromisseja hallituskumppanien kanssa sekä myös kansainvälisen politiikan areenalla. Nyt Suomen linja EU:ssa on lähinnä häirikkö, sillä pöytään viedään vaatimuksia ilman valtuuksia neuvotella niistä. Tästä voidaan kiittää pitkälti SDP:n muuttunutta linjaa ja imagonkohotuskampanjaa.
EU ei siitä kaadu tai pelastu tekee Suomi siellä mitä vain, eli toistaiseksi linja ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa. Menneisyys ei kuitenkaan ole tae tulevasta, eli jossain vaiheessa tulee väkisin eteen tilanne, jossa loputtomia vaatimuksia esittävä pikkumaa yksinkertaisesti suljetaan ulos jostakin, josta ulos joutumisella on vahinkoa. Tällöin ei taida löytyä vastuunkantajia SDP:stä tai mistään muualtakaan. Tällä tavoin ei myöskään jatkossa ole luvassa kovin automaattisesti hallitusvastuuta, sillä koalitioissa tehdään aina kompromisseja ja niihin pitää olla henkinen valmius.
Suomen puoluekartta on piirtymässä uudelleen. Se, muuttuvatko valtapuolueiden nimet vai ohjelmat, on vielä epäselvää. Avainasemaan nousee tässä SDP, sillä se on brändinä edelleen melko hyvä mutta linjaltaan ja henkilövalinnoiltaan täysin hukassa. Jos se rupeaa kuuntelemaan kenttäänsä, se kaapannee perussuomalaisten paikan ja järkevöittää menoa hieman. Jos se viittaa kentälle kintaallaan ja peesaa edelleen Vihreitä, kenttä viittaa puolueelle kintaallaan ja Perussuomalaisilla ei ole hätäpäivää kuten ei todennäköisesti myöskään Kepulla, joka on toinen ongelmapuolue, mutta ilman hyvää brändiä.
Euroopan maltillinen vasemmisto on vaikeuksissa, sillä se tuntuu voivan päästä vallankahvaan enää vain sitä kautta, että kansa yksinkertaisesti kyllästyy säästötoimiin velvoitettuihin nykyisiin vallanpitäjiin. Kyse ei ole vain Suomen ongelmasta, mutta Suomi on hyvä “koelaboratorio” tutkia, mikä meni pieleen.
Tästä penkomisesta tuntuisi jäävän käteen se, että pieleen ei mennyt mikään muu paitsi ikäpyramidi. Tavoitemielessä SDP saavutti kaiken sen, mitä se tavoitteli. Mikään muu puolue Suomessa ei ole pystynyt samaan eikä todennäköisesti pysty. Se tavoitteli korporaatiokeskeistä hyvinvointivaltiota, jossa ihmisillä ja yksilöillä on marginaalinen rooli omaakin elämäänsä koskevissa merkittävissä ratkaisuissa, ja sellainen meillä nyt on. Lisäksi rakennettiin lastentarhoista alkava aivopesukoneisto, joka kasvattaa ihmiset ympärillä olevan järjestelmän rattaiksi eikä kaiken kyseenalaistajiksi.
Näistä asetelmista olisi pitänyt olla hyvä vain laiskanpulskeasti hieman olla heiluttelevinaan kädessä ikuisesti olevaa vallankahvaa, mutta toisin kävi. Toisin kävi siksi, että ihmisten arvot muuttuivat ja suuri lakkasi olemasta kaunista.
Hesari kuittaa asian sillä, että maltillinen oikeisto ja ympäristöpuolueet vain maagisesti voittivat taistelun koulutettujen kaupunkilaisten sieluista. Näin kävi, mutta ei suinkaan sattumalta.
Kaikki suuri saa nykyään kritiikkiä osakseen. Kritiikin ei tarvitse johtaa mihinkään, mutta silti ei tarvita edes mielikuvamarkkinointia siihen, että ihmisten mielissä suuri maa, suuri valtioliitto, suuri ja globaali yritys jne. ovat hieman epämiellyttävältä kalskahtavia asioita. He todennäköisesti silti ostavat isoista maista tursuavaa isojen korporaatioiden tavaraa, mutta mielikuvissa ja unelmissa kulku ei käy enää kohti suurempaa ja suurempaa.
Ihmiset haluavat ympärilleen ainakin illuusion siitä, että heillä on jotain muutakin merkitystä kuin vain olla koneiston rattaita. Tätä ei tarjoa SDP ainakaan kovin runsaasti, sillä se vain ylläpitää menneen maailman suuria rakenteita. Vuoto käykin tästä syystä joka suuntaan. Vasemmalla laidalla on paljon yksilökeskeisempi Vasemmistoliitto. Jossain siellä välissä on paljon yksilökeskeisempi Vihreät. Jossain toisessa ulottuvuudessa on oikeasti aivan yhtä korporatiivinen Kokoomus, joka kuitenkin on onnistunut markkinoimaan itsensä yksilökeskeiseksi liikkeeksi. Ja sitten on epämääräinen ameeba Perussuomalaiset, joka nakertaa kannatusta useammastakin kohdasta ja jolla ei ole mitään kytköksiä korporaatiovaltaan kun kukaan ei halua rahoittaa heitä.
Eikä SDP enää voita edes luokkataistelua. Se kun ei enää ole marxilaisen retoriikan mukainen asetelma vaan enemmänkin ikäluokkasota. Huonosti palkattuihin pätkätöihin ja nuorisotyöttömyyteen potkaistu alle kolmekymppinen ei varmasti koe erityisen kiehtovana puoluetta, joka tekee kaikkensa, jotta kenenkään vanhemman etuihin ei koskettaisi. Työmarkkinoiden muutos tyypillisistä epätyypillisiin työsuhteisiin mutta tyypillisen työsuhteen vaatiminen asuntolainan ehdoksi on taannut sen, että radikaalista nuoruuden haihattelusta ei enää keskiluokkaistuta, sillä asuntomarkkinat karkaavat joka vuosi hieman kauemmaksi.
Vakituisessa työsuhteessa oleva asuntovelallinen on SDP:n unelmasuomalainen, mutta nuorista ei enää kasva tällaisia vaan jotain muuta. Vapaaehtoisesti tai pakolla. Sen sijaan heistä kasvaa ihmisiä, joita ei ole kyetty sitomaan turpeeseen samalla tavalla huolimatta siitä, että moni heistä olisi halunnut juuri sitä.
Toisaalta sitten ne, jotka tuohon putkeen ovat päässeet, saattavatkin nykyään kokea itsensä huomattavasti etuoikeutetummaksi jengiksi kuin ennen vastaavassa tilanteessa. Tämä taas on Kokoomuksen ydinkannattajakuntaa. Duunareita ja pikkuvirkamiehiä, jotka kuvittelevat olevansa herroja. Kun nuoremmat onnistuvat tekemään itsestään SDP:n hellimiä henkilöitä, he kasvavatkin välittömästi ulos puolueesta, joka käskisi heidän nyt tyytyä vähään ja maksaa nöyrästi paljon veroja monumentaalisen paapomiskoneiston ruokkimiseksi. Harvalla ihmisellä on tässä elämänvaiheessa intoa tähän.
SDP:n maailma tuli siis valmiiksi ja suurten ikäluokkien edunvalvojana on ollut laiskanpulskeaa olla. Nyt pitäisi keksiä jotakin uutta, sillä lopulta tarvitaan kuitenkin jäsenistössä sukupolvenvaihdos. SDP näyttää yrittäneen vihertymistä ja naisistumista, mutta pieleen on mennyt. Ei siksi, että se olisi ollut tässä erityisen huono vaan siksi, että melkein kaikki muutkin ovat tehneet aivan samaa. Kokoomuksen imago on trendikkäämpi. Vihreiden etulinjassa on lähinnä naisia.
Tässä kohtaa käsitellään myös kaksi SDP:n kannalta ongelmallista asiaa. Perussuomalaiset ja miehet.
Suomen puoluekartalla puhuttiin joskus “naisbuumista”, mutta se on paria puoluetta lukuunottamatta valtavirtaistunut ajat sitten ja siitä on tullut melko kantava voima. Tässä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta SDP:n kannalta tilanne on ongelmallinen. Puoluejohtajavaaleissa jaetaan nykyään sukupuolipisteitä varsin vapautuneesti, sillä puolueaparaatit katsovat, että naisia pitäisi saada lisää etulinjaan. Niinistön suosio presidenttigallupeissa ei johdu niinkään miehistä vaan siitä, että Niinistö vetoaa vähäistä suurempaan joukkoon naisia olemuksellaan ja ulosannillaan. Muistaakseni nimenomaan naisten joukossa Niinistön suosio ylittää huomattavan vahvasti puoluerajat.
Naisten suosiosta siis kilvoitellaan, mutta samalla on oikeastaan unohdettu, että puolet suomalaisista on miehiä ja heilläkin on yksi ääni. Vihreiden ja Kokoomuksen kannalta asiassa ei ole suurensuurta ongelmaa, sillä kentän ja puoluejohdon käsitys asioista on melko samanlainen ja puoluejohto jollain tavalla edustaa kentän arvoja. SDP:llä ja Kepulla on suuri ongelma, sillä pikkukaupunkien tehtaissa ja maaseudulla eletään hieman perinteisempien arvojen parissa. En sano, että nuo arvot olisivat sinänsä oikeita tai parempia kuin jotkut muut, enkä toisaalta pidä niitä sen huonompina, mutta ongelman tämä aiheuttaa silloin, kun puoluejohto vihreytyy ja naisistuu ilman kentän tukea. Mari Kiviniemen ja Jutta Urpilaisen tehtävä on ollut tältä osin lähes toivoton. Heidät valittiin ainakin osin sukupuolensa vuoksi, sillä jotenkin piti syrjäyttää keski-ikäiset äijät. Mutta kun puolueen jäsenkunta on pääosin keski-ikäisiä äijiä, alkaa puoluejohto helposti elää omassa kuplassaan ja kenttä toisessa.
Tähän on tarttunut osin Perussuomalaiset. Se on rehellisesti äijäenergiapuolue niin kannattajaprofiilinsa kuin puheenjohtajansakin kautta. Ja hyvin menee ainakin toistaiseksi, ja eniten kärsineitä vanhoissa puolueissa ovat nimenomaan Kepu ja SDP. Onkohan se sattumaa?
SDP:n sekavasta tilasta kertoo se, että se meni valitsemaan presidenttiehdokkaakseen Paavo Lipposen, joka on selvästi väärän aikakauden mies. Enkä tässä puhu iästä vaan siitä, että vahvan Eurooppa-korporaation ja yhdentymisideologian aika on ainakin tältä erää ohi ja tässäkin palataan hieman pienempiin yksiköihin itsekkäistä lähtökohdista. Lipponen on presidentinvaalitenttien koominen sivuhahmo, joka muistuttaa Mohammed Said Al-Sahafia. Hänet me muistamme vajaan kymmenen vuoden takaa
Jutta Urpilainen olisi itse ollut huomattavasti paremmin pärjäävä presidenttiehdokas jos puolueesta ei ketään muita olisi löytynyt. Nyt kuitenkin meillä on puolue, jossa on yhdenlainen kenttä, toisenlainen puheenjohtaja, kolmannenlainen presidenttiehdokas ja neljännenlainen Erkki Tuomioja, joka vastustaa kolmea edellä mainittua kuten kaikkia muitakin asioita. Ja sitten ihmettelevät kun puolue ukkoutuu ja vuoto käy vähän joka suuntaan.
SDP:n pelastus tai tuho ei liity henkilövalintoihin vaan politiikan sisältöön. Nyt sitä on viilattu iät ajat kohti punasinivihreää keskustaa, mutta siellä on tunkua ja Kokoomus tekee sen paremmin. Turhan kovasti vasemmalle Tuomiojan perässä ei kannata valua, sillä Vasemmistoliitto tekee puolestaan sen paremmin. Jäljelle jää vain kansallismielinen perussuomalainen suunta, jossa vastassa on melko löyhä ja sisäisesti hajanainen puolue, mutta tätä askelta ei haluta ottaa, ainakaan avoimesti.
Jäljelle jää kaikkien asioiden vastustaminen. Otetaan Perussuomalaisten teemoja, muutetaan niitä hiukan jyrkemmiksi ja sen jälkeen tehdään niistä ehdottomia teemoja. Näin yritetään palauttaa jonkunnäköistä jöötä ja särmikkyyttä puolueeseen ja ylipäätään jonkunlaista linjaa.
Ehdottomien asioiden latominen tiskiin liukuhihnalta sopii kuitenkin huonosti valtapuolueelle tai sellaista asemaa tavoittelevalle. Oppositiossa räksyttävä pellefantti-perussuomalaispuolue voi aivan vapautuneesti olla ehdottomasti mitä tahansa mieltä, mutta kaikki muut joutuvat tekemään kompromisseja hallituskumppanien kanssa sekä myös kansainvälisen politiikan areenalla. Nyt Suomen linja EU:ssa on lähinnä häirikkö, sillä pöytään viedään vaatimuksia ilman valtuuksia neuvotella niistä. Tästä voidaan kiittää pitkälti SDP:n muuttunutta linjaa ja imagonkohotuskampanjaa.
EU ei siitä kaadu tai pelastu tekee Suomi siellä mitä vain, eli toistaiseksi linja ei ole aiheuttanut suurtakaan vahinkoa. Menneisyys ei kuitenkaan ole tae tulevasta, eli jossain vaiheessa tulee väkisin eteen tilanne, jossa loputtomia vaatimuksia esittävä pikkumaa yksinkertaisesti suljetaan ulos jostakin, josta ulos joutumisella on vahinkoa. Tällöin ei taida löytyä vastuunkantajia SDP:stä tai mistään muualtakaan. Tällä tavoin ei myöskään jatkossa ole luvassa kovin automaattisesti hallitusvastuuta, sillä koalitioissa tehdään aina kompromisseja ja niihin pitää olla henkinen valmius.
Suomen puoluekartta on piirtymässä uudelleen. Se, muuttuvatko valtapuolueiden nimet vai ohjelmat, on vielä epäselvää. Avainasemaan nousee tässä SDP, sillä se on brändinä edelleen melko hyvä mutta linjaltaan ja henkilövalinnoiltaan täysin hukassa. Jos se rupeaa kuuntelemaan kenttäänsä, se kaapannee perussuomalaisten paikan ja järkevöittää menoa hieman. Jos se viittaa kentälle kintaallaan ja peesaa edelleen Vihreitä, kenttä viittaa puolueelle kintaallaan ja Perussuomalaisilla ei ole hätäpäivää kuten ei todennäköisesti myöskään Kepulla, joka on toinen ongelmapuolue, mutta ilman hyvää brändiä.
Miksi Eurooppa viivyttelee?
20/12/11 12:08
Olen ihmetellyt täällä jo pidemmän aikaa sitä, miksi Euroopassa viivytellään loputtomiin. Kreikka on jo konkurssissa eikä sillä ole enää muuta tietä kuin ulos eurosta. Reipas devalvaatio tarvittaisiin myös Portugalissa, Espanjassa ja Italiassa. Miksi näitä ei toteuteta vaan yritetään kantaa vettä kaivoon? Järjestetään loputtomia kokouksia ja yritetään ratkaista valtioiden ylivelkaantumisen ongelmaa lainaamalla niille lisää rahaa. Kreikka on tosiasiassa maksukyvytön, mutta sitä ei kutsuta maksukyvyttömäksi vaan se tekee “vapaaehtoisia” velkajärjestelyjä.
Edes viime vuoden virheistä ei ole opittu mitään. Ranskan ja Saksan pankit olivat kohtuullisen hyvässä kunnossa kolmisen vuotta sitten. Kun Lehmipojat kaatuivat ja Kreikan maksukykyä alettiin hieman kulisseissa epäillä, eurooppalaisten pankkien lainansaanti muuttui hankalaksi. EKP alkoi lainata
pankeille halvalla ja nämä puolestaan lainasivat Kreikalle kalliilla pistäen voitot taskuihinsa niin kauan kuin niitä tulee ja lopulta menevät konkurssiin kun osa veloista jää maksamatta.
Nyt ollaan samassa tilanteessa. Pankeilla on ongelma saada lainaa toisiltaan, ja nyt jo maailman muutkin keskuspankit ovat lainaamassa halvalla pankeille mitä vain valuuttoja. Onko meillä mitään syytä epäillä, että nyt toimittaisiin jotenkin toisin ja näitä rahoja ei lainattaisi kalliilla kriisimaille?
Tästä eteenpäin spekuloin vielä raskaammin.
Credit default swappien ongelmasta olen minä kirjoittanut ja niin on moni muukin. Ne siis ovat vakuutustyyppisiä sopimuksia, jossa sopimuksen ostaja maksaa siitä rahaa ja myyjä sitoutuu maksamaan summan X jos kohteena olevan maan tai yrityksen joku velkapaperi jää hoitamatta. Nämä eivät juridisesti ole vakuutuksia.
Oleellisin ero on se, että viime aikoihin saakka CDS:iä on saanut ostaa ilman allaolevaa velkasaatavaa. Nyt tämä on Euroopassa muistaakseni kielletty, mutta veikkaan, että kiellon kiertäminen on helppoa. Jos ne otettaisiin saatavan vakuudeksi, niiden vakuutustyyppisyys korostuisi. Kun niitä on voinut ostaa pelkästään spekulointimielessä, avoimet vastuut ovat räjähtäneet käsiin.
Kun vertaamme CDS:iä vakuutuksiin ja ihmisten käytökseen, huomataan siinäkin yhtenevyyksiä. Pitäisimme täysin hassunkurisena, että ihmiset voisivat ottaa palovakuutuksen johonkin satunnaisesti valitsemaansa rötiskään siten, että miljoonat kilisevät tilille jos tuo jonkun muun talo palaa. CDS:iä on saanut ostaa kuitenkin aivan juuri näin. Jos tuollaisia palovakuutuksia myytäisiin, niitä varmasti ostettaisiin, mutta niiden ostajilla ei olisi mitään motiivia ehkäistä tulipaloja vaan toimia juuri päinvastoin. Ensin vakuutetaan mörskä Puu-Vallilasta. Sitten aletaan järjestää sielläpäin ilotulituksia ja kaikennäköisiä “vastustamme kapitalismia, globalisaatiota, poliisia ja lihansyöntiä” -tyyppisiä kokouksia, mielenosoituksia ja marsseja. AInoana toiveena, että joku tekee jotakin ja mörskä palaa ilman, että siihen on itse suoraan syyllinen. Oman kotinsa Puu-Vallilassa vakuuttavat toimivat hyvin eri tavalla, sillä heille tulipalo merkitsee suurta vaivaa ja riesaa, vaikka vakuutus korvaisikin rahalliset tappiot.
CDS:t ovat pankkivalvonnan eivätkä vakuutusvalvonnan piirissä. Oikein tai väärin, näin on näreet. Vakuutusvalvoja edellyttäisi vakuutusyhtiöltä sen bisneksistä riippuen riittävää vakavaraisuutta. Pankkivalvoja edellyttää samaa asiaa, mutta pankkibisneksen vinkkelistä. Tässä asiassa vakuutusvalvojalla olisi parempi näkemys.
Teemme lukijan hämmentämiseksi vielä yhden tiikerinloikan ydinvoimaan. Aina kun jossain keskustellaan ydinvoimasta, ydinvoiman vastustajat pitävät pahana sitä, että jokaisessa vakuutussopimuksessa lukee, etteivät ne korvaa mitään ydinturman tapauksessa. Tämän mahdollistavaa lainsäädäntöä pidetään ydinvoiman piilotukiaisena. Tosiasiassa tämä ei ole ydinvoiman piilotukiainen vaan vakuutusyhtiöiden riskinhallintamenetelmä. Ydinonnettomuus Ruuhka-Suomessa olisi riskianalyysin
kannalta systeemiriski. Jos kaikki maa, kaikki rakennukset ja kaikki irtaimisto muuttuisivat arvottomiksi, vakuutusyhtiöt olisivat velvollisia suorittamaan kertasuorituksena korvauksen, johon niillä ei missään olosuhteissa ja millään vakavaraisuuden tasolla olisi varaa.
Kun vakuutusyhtiöitä ei velvoiteta varautumaan tähän edes teoriassa, pysyvät vakuutusmaksut kohtuullisina ja ihmiset voivat vakuuttaa omaisuuttaan vahinkojen varalta, sillä yksittäisissä vahingoissa vakuutusmatematiikka osaa jakaa riskiä oikein.
Credit default swapit ovat valtionlainojen tapauksessa täysin järjenvastainen tuote riskinhallintamielessä, sillä kuten nähty on, valtion finanssien kaatuminen kaataa koko mantereen pankkijärjestelmän ja sitä kautta lisää valtioita ja muiden mantereiden pankkijärjestelmiä. Credit default swapin ostaja tällaisessa tapauksessa ei siis tule saamaan juuri mitään, mutta CDS-dominoefekti romauttaa helposti aivan kaiken kun niiden ostajat, joista valtaosa on valtioiden kaatumista edesauttavia spekuloijia, yrittävät saada järjestelmästä rahojaan, joihin heillä sinänsä olisi oikeus.
Yrityslainoissa CDS on vahinkovakuutustyyppinen asia, sillä jos Apple kaatuu, siitä ei seuraa, että Microsoft tai Penan Autorasvaamo kaatuisivat. Yhden yrityksen kaatuminen ei kaada muita yrityksiä samalla toimialalla saati sitten muilla. Valtionlainoissa taas dominoefektin vaara on ilmeinen ja on vaikeaa kuvitella tilannetta ainakaan länsimaissa, jossa valtion kaatuminen ei aiheuttaisi systeemiriskiä.
Avoimet CDS-vastuut olivat kaksi vuotta sitten 60 triljoonaa, eli suunnilleen koko maailman BKT:n verran. Vuosi sitten niitä oli enää 23 triljoonaa, joka sekin on enemmän kuin on USA:n tai EU:n BKT.
Spekulatiivinen kysymykseni on tämä: Miten mahtaa tällä hetkellä käydä valtionlainojen CDS-kauppa? Jos se käy edelleen rivakasti, silloin tässä ei taida olla päätä eikä häntää. Jos kuitenkin kauppa on melko pysähdyksissä, tämä saattaisi selittää ajanpeluun.
On täysin selvää, että yli koko mantereen BKT:n olevia vastuita, jotka laukeaisivat kertalaakista dominoefektin takia, ei pystyisi kukaan maksamaan. Dominoefekti vain vyöryisi kaikkialle entistä rivakammin. Entä jos aikaa pelataankin siksi, että saadaan valtaosa avoimista valtioiden CDS:istä raukemaan vuoden kuluttua niiden ottamisesta? Jos uusia ei enää myönnetä ja pidetään vain korttitaloa pystyssä kunnes pahimmat vastuut ovat vanhentuneet, sen jälkeen voidaan tehdä se, mikä tehtävä on, ja keskittyä vain pankkijärjestelmän uudelleenpystyttämiseen.
En tiedä. Tämä on puhdasta arvailua.
Jos kuitenkin CDS-kauppa on viime keväästä saakka ollut pysähdyksissä, saatamme nähdä tukitoimien purkamisen noiden viiden kuukauden kuluttua ja siitä seuraavan pikaisen rysäyksen, jota olemme tässä odottaneet jo kuin kuuta nousevaa.
Edes viime vuoden virheistä ei ole opittu mitään. Ranskan ja Saksan pankit olivat kohtuullisen hyvässä kunnossa kolmisen vuotta sitten. Kun Lehmipojat kaatuivat ja Kreikan maksukykyä alettiin hieman kulisseissa epäillä, eurooppalaisten pankkien lainansaanti muuttui hankalaksi. EKP alkoi lainata
Nyt ollaan samassa tilanteessa. Pankeilla on ongelma saada lainaa toisiltaan, ja nyt jo maailman muutkin keskuspankit ovat lainaamassa halvalla pankeille mitä vain valuuttoja. Onko meillä mitään syytä epäillä, että nyt toimittaisiin jotenkin toisin ja näitä rahoja ei lainattaisi kalliilla kriisimaille?
Tästä eteenpäin spekuloin vielä raskaammin.
Credit default swappien ongelmasta olen minä kirjoittanut ja niin on moni muukin. Ne siis ovat vakuutustyyppisiä sopimuksia, jossa sopimuksen ostaja maksaa siitä rahaa ja myyjä sitoutuu maksamaan summan X jos kohteena olevan maan tai yrityksen joku velkapaperi jää hoitamatta. Nämä eivät juridisesti ole vakuutuksia.
Oleellisin ero on se, että viime aikoihin saakka CDS:iä on saanut ostaa ilman allaolevaa velkasaatavaa. Nyt tämä on Euroopassa muistaakseni kielletty, mutta veikkaan, että kiellon kiertäminen on helppoa. Jos ne otettaisiin saatavan vakuudeksi, niiden vakuutustyyppisyys korostuisi. Kun niitä on voinut ostaa pelkästään spekulointimielessä, avoimet vastuut ovat räjähtäneet käsiin.
Kun vertaamme CDS:iä vakuutuksiin ja ihmisten käytökseen, huomataan siinäkin yhtenevyyksiä. Pitäisimme täysin hassunkurisena, että ihmiset voisivat ottaa palovakuutuksen johonkin satunnaisesti valitsemaansa rötiskään siten, että miljoonat kilisevät tilille jos tuo jonkun muun talo palaa. CDS:iä on saanut ostaa kuitenkin aivan juuri näin. Jos tuollaisia palovakuutuksia myytäisiin, niitä varmasti ostettaisiin, mutta niiden ostajilla ei olisi mitään motiivia ehkäistä tulipaloja vaan toimia juuri päinvastoin. Ensin vakuutetaan mörskä Puu-Vallilasta. Sitten aletaan järjestää sielläpäin ilotulituksia ja kaikennäköisiä “vastustamme kapitalismia, globalisaatiota, poliisia ja lihansyöntiä” -tyyppisiä kokouksia, mielenosoituksia ja marsseja. AInoana toiveena, että joku tekee jotakin ja mörskä palaa ilman, että siihen on itse suoraan syyllinen. Oman kotinsa Puu-Vallilassa vakuuttavat toimivat hyvin eri tavalla, sillä heille tulipalo merkitsee suurta vaivaa ja riesaa, vaikka vakuutus korvaisikin rahalliset tappiot.
CDS:t ovat pankkivalvonnan eivätkä vakuutusvalvonnan piirissä. Oikein tai väärin, näin on näreet. Vakuutusvalvoja edellyttäisi vakuutusyhtiöltä sen bisneksistä riippuen riittävää vakavaraisuutta. Pankkivalvoja edellyttää samaa asiaa, mutta pankkibisneksen vinkkelistä. Tässä asiassa vakuutusvalvojalla olisi parempi näkemys.
Teemme lukijan hämmentämiseksi vielä yhden tiikerinloikan ydinvoimaan. Aina kun jossain keskustellaan ydinvoimasta, ydinvoiman vastustajat pitävät pahana sitä, että jokaisessa vakuutussopimuksessa lukee, etteivät ne korvaa mitään ydinturman tapauksessa. Tämän mahdollistavaa lainsäädäntöä pidetään ydinvoiman piilotukiaisena. Tosiasiassa tämä ei ole ydinvoiman piilotukiainen vaan vakuutusyhtiöiden riskinhallintamenetelmä. Ydinonnettomuus Ruuhka-Suomessa olisi riskianalyysin
Kun vakuutusyhtiöitä ei velvoiteta varautumaan tähän edes teoriassa, pysyvät vakuutusmaksut kohtuullisina ja ihmiset voivat vakuuttaa omaisuuttaan vahinkojen varalta, sillä yksittäisissä vahingoissa vakuutusmatematiikka osaa jakaa riskiä oikein.
Credit default swapit ovat valtionlainojen tapauksessa täysin järjenvastainen tuote riskinhallintamielessä, sillä kuten nähty on, valtion finanssien kaatuminen kaataa koko mantereen pankkijärjestelmän ja sitä kautta lisää valtioita ja muiden mantereiden pankkijärjestelmiä. Credit default swapin ostaja tällaisessa tapauksessa ei siis tule saamaan juuri mitään, mutta CDS-dominoefekti romauttaa helposti aivan kaiken kun niiden ostajat, joista valtaosa on valtioiden kaatumista edesauttavia spekuloijia, yrittävät saada järjestelmästä rahojaan, joihin heillä sinänsä olisi oikeus.
Yrityslainoissa CDS on vahinkovakuutustyyppinen asia, sillä jos Apple kaatuu, siitä ei seuraa, että Microsoft tai Penan Autorasvaamo kaatuisivat. Yhden yrityksen kaatuminen ei kaada muita yrityksiä samalla toimialalla saati sitten muilla. Valtionlainoissa taas dominoefektin vaara on ilmeinen ja on vaikeaa kuvitella tilannetta ainakaan länsimaissa, jossa valtion kaatuminen ei aiheuttaisi systeemiriskiä.
Avoimet CDS-vastuut olivat kaksi vuotta sitten 60 triljoonaa, eli suunnilleen koko maailman BKT:n verran. Vuosi sitten niitä oli enää 23 triljoonaa, joka sekin on enemmän kuin on USA:n tai EU:n BKT.
Spekulatiivinen kysymykseni on tämä: Miten mahtaa tällä hetkellä käydä valtionlainojen CDS-kauppa? Jos se käy edelleen rivakasti, silloin tässä ei taida olla päätä eikä häntää. Jos kuitenkin kauppa on melko pysähdyksissä, tämä saattaisi selittää ajanpeluun.
On täysin selvää, että yli koko mantereen BKT:n olevia vastuita, jotka laukeaisivat kertalaakista dominoefektin takia, ei pystyisi kukaan maksamaan. Dominoefekti vain vyöryisi kaikkialle entistä rivakammin. Entä jos aikaa pelataankin siksi, että saadaan valtaosa avoimista valtioiden CDS:istä raukemaan vuoden kuluttua niiden ottamisesta? Jos uusia ei enää myönnetä ja pidetään vain korttitaloa pystyssä kunnes pahimmat vastuut ovat vanhentuneet, sen jälkeen voidaan tehdä se, mikä tehtävä on, ja keskittyä vain pankkijärjestelmän uudelleenpystyttämiseen.
En tiedä. Tämä on puhdasta arvailua.
Jos kuitenkin CDS-kauppa on viime keväästä saakka ollut pysähdyksissä, saatamme nähdä tukitoimien purkamisen noiden viiden kuukauden kuluttua ja siitä seuraavan pikaisen rysäyksen, jota olemme tässä odottaneet jo kuin kuuta nousevaa.
Päätöksenteon ydin
15/12/11 13:10
Suomessa on iät ajat puhuttu siitä, että Suomen pitää olla EU:n päätöksenteon ytimessä. Britanniassa nyt kun maa jäi ulkopuolelle jostakin sopimuspäivityksestä, pelätään, että maa on nyt “sivuraiteella” EU-päätöksenteossa.
Tuntuu olevan samantekevää, mistä EU-maasta on kyse, mutta kaikissa ollaan kovin huolissaan siitä, että maa on, jää tai saattaa jäädä päätöksenteon ytimen ulkopuolelle.
Hassunkurisen asiasta tekee se, että EU ei saa koskaan päätetyksi mitään. On aivan sama, kuinka monta maata on koolla, mutta jos niitä on vähintään kaksi, tuloksena ei synny mitään merkittäviä päätöksiä. EU:ssa kaikki oleelliset asiat pitää päättää yksimielisesti, ja koska yksimielisyyttä ei juuri koskaan löydy kuten Britannian esimerkki nyt osoittaa, oleellisista asioista ei edes keskustella. Toinen kokonaan EU-päätöksenteon ulkopuolella oleva asia on verotus ja sen taso. Kolmas ulkopuolella oleva asia on julkisten palvelujen ja ylipäätään julkisen sektorin sisältö ja toiminta.
Euroopassa on käsillä julkistalouksien kriisi, sillä melkein kaikki maat ovat eläneet yli varojensa. Riittävänä budjettikurina on pidetty sitä, että huippusuhdanteen huippuvuosina päästään suunnilleen nollatuloksiin. Kaikissa maissa on lisäksi havaittavissa, että julkinen sektori käyttää keräämistään rahoista noin puolikkaan asioihin, jotka eivät liity kansalaisten kaipaamiin peruspalveluihin.
Kyse on siis ongelmasta, joka on täysin kansallisen päätöksenteon piirissä. EU:lla ei ole minkäänlaisia valtuuksia nykyistenkään sopimusten puitteissa päättää mitään siitä, millaisia rahaa haaskaavia kehittämisohjelmia eri jäsenmaissa puuhastellaan. Itse asiassa EU:lla ei ole edes valtaa päättää mitään oleellisten palvelujen laadusta ja tasosta vaan esimerkiksi terveydenhoito on jätetty täysin kansalliseksi asiaksi ja EU keskittyy lähinnä huolehtimaan julkisen palvelun jatkuvuudesta maasta toiseen siirryttäessä.
Minkä takia kaikissa maissa nyt tungetaan päätöksenteon kovaan ytimeen, vaikka mainitussa ytimessä on vain musta aukko?
Tunku vallankahvan ytimeen on sitä suurempi, mitä enemmän sekaisin kyseisen maan finanssit ovat. Mieleen tulee, että keskittyminen EU-puuhasteluun on poliitikoille lähinnä savuverho, jolla yritetään sumuttaa äänestäjiä ja sijoittajia ajattelemaan, että vahva EU:n ydin korjaa asiat, jotka on kansallisesti sössitty.
Ei se tietenkään niitä korjaa ja paljon parempi olisi, jos poliitikko keskittyisi kovassa ytimessä olevan mustan aukon tapahtumahorisontin tavoittelun sijaan ajamaan alas oman maansa julkista sektoria oleellista palvelua tuottamattomilta osiltaan. Tämän hän voisi tehdä koska hyvänsä oman parlamenttinsa myötävaikutuksella.
Holhousvaltiokriisin ratkaisemiseksi on järjestetty nyt kymmenisen huippukokousta. Tiedotusvälineet arvioivat näiden kokousten tuloksia laihanlaisiksi ja sijoittajat palkitsevat ympäripyöreydet milloin pienellä kurssinousulla, milloin pienellä kurssilaskulla. Minkä takia kukaan ei kerro meille siitä, että nämä kokouset ovat täydellisen hyödyttömiä?
Holhousvaltioiden talouskriisiä ei voi ratkaista yksikään EU-huippukokous, sillä EU ei voi ajaa alas jäsenmaiden julkisia sektoreita. Se voisi ehdottaa sitä jossain sopimusehdotuksessa, mutta koska nämä sopimukset pitäisi hyväksyä kansallisissa parlamenteissa, EU on aivan turha välikäsi, sillä kansallinen parlamentti voisi koska tahansa hyväksyä oman maansa täsmäohjelman eikä jotakin suuruudenhullua EU-hanketta. Toisaalta saksalaisten vaatimuksesta EKP on itsenäinen eikä ole alisteinen EU:n huippukokouksille, joten näiden kokouksien käyminen siksi, että EKP muuttaisi linjaansa, on turhaa. Jos taas Euroopassa tehdään uudelleenjärjestelyjä saksalaisella rahalla, tähänkään ei tosiasiassa tarvita EU:ta, sillä EU ei voi pakottaa Saksaa tekemään mitään.
Minä näen asian niin, että etulinjan poliitikot ovat haaskanneet kuukauden työpäiviensä verran tai enemmänkin aikaa kokouksiin, joiden ainoa sisältö on välipalapulla.
EU:n päätöksenteon ongelma on se, että EU on sodanjälkeinen rakennelma. Sen syntyhistoriassa on keskeistä se, että Ranskalle annettiin suhteettoman paljon valtaa ja Saksalle suhteettoman vähän. Lähinnä antautumisessa kunnostautunut Ranska laskee itsensä sodan voittajiin ja katsoo oikeudekseen jotenkin häiritä saksalaisia kostoksi jostakin. Britannia on aivan varmasti sodan voittajavaltio vähintään samassa mittapuussa kuin Ranskakin on, mutta jostain maagisesta syystä nimenomaan ranskalaiset pitivät pitkään Britannian EEC:n ulkopuolella. Saksan ja Britannian suhteet ovat sodan jälkeen olleet varsin mutkattomat ja nykyisessä taloustilanteessa David Cameron ja Angela Merkel keskustelevat hyvin paljon tasavahvemmista lähtökohdista kuin Merkel ja Sarkozy.
Siitä huolimatta EU on rakennettu päätöksenteoltaan niin, että Ranskaa ei voi sivuuttaa missään asiassa. Vaikka tätä ei ole kirjattu mihinkään, käytäntö on muotoutunut sellaiseksi. Puhutaan Saksan ja Ranskan akselista, mutta koska akselin toinen pää pyörii rasvassa ja toinen pää paskassa, akseliin rakentuu vähäistä suurempia jännitteitä. Eikä asiaa auta sekään, että akselia yritetään vääntää eri päistään eri suuntiin.
Suurista EU-maista ainoastaan Saksa on onnistunut talousuudistuksissaan. Työ kesti liki kymmenen vuotta ja siinä työssä on ollut mukana Saksan hallinto sekä myös työmarkkinajärjestöt, jotka saivat sovittua palkkojen nollalinjasta ja sen vastapainona irtisanomissuojasta. Saksassa työttömyys ei pompsahtanut ja teollisuus lähtenyt lätkimään ja 2000-luvulle tultaessa toivottoman kilpailukyvytön maa on nyt kilpailukykyisimpiä talouksia Euroopassa ja suurista maista kilpailukykyisin. Tähän ei tarvittu EU:ta ensinkään ja samanlainen ohjelma voitaisiin käynnistää kaikissa EU-maissa vaikka huomenna.
Huolimatta siitä, että Saksalla on omakohtaista kokemusta siitä, mikä resepti Euroopan tautiin auttaa, se joutuu olemaan kaikennäköisten EU-akselien ja kovien ytimien puristuksissa ja haaskaamaan aikaansa kaikennäköisten puuhastelijoiden ja haihattelijoiden hauskuttamiseen. Ranskalla ja pikkumailla ei pitäisi olla tässä tilanteessa muuta kuin kuuntelijan rooli, mutta koska kovasta ytimestä löytyy aina ranskalaisia ja kuvitellaan, että tuolla kovalla ytimellä on jotakin merkitystä, en ihmettelisi, jos jokunen saksalaispoliitikkokin tuhahtaisi “paska kokous” erinäköisten palaverien päätteeksi kun kerjäläiset ovat taas varastaneet shown ja lässyttäneet omiaan asian vierestä.
Pienten maiden ja isompienkaan on aivan turhaa tavoitella tätä “päätöksenteon kovaa ydintä”, sillä sieltä ei löydy päätöksentekomandaattia, päätöksentekokykyä eikä myöskään päätöksentekohalua. Euroopassa tarvitaan joku yhteistyömekanismi liikuttelemaan ihmisiä ja tavaroita ja se voi aivan hyvin olla EU. Kaikkien pitää sen sijaan ymmärtää, ettei EU ole mikään ihmelääke itse aiheutettuihin ongelmiin vaan ne on pakko ratkaista itse.
EU-päätöksentekoa miettivien pitäisi sen sijaan päästä eroon sodanjälkeisistä asetelmista.
Tuntuu olevan samantekevää, mistä EU-maasta on kyse, mutta kaikissa ollaan kovin huolissaan siitä, että maa on, jää tai saattaa jäädä päätöksenteon ytimen ulkopuolelle.
Hassunkurisen asiasta tekee se, että EU ei saa koskaan päätetyksi mitään. On aivan sama, kuinka monta maata on koolla, mutta jos niitä on vähintään kaksi, tuloksena ei synny mitään merkittäviä päätöksiä. EU:ssa kaikki oleelliset asiat pitää päättää yksimielisesti, ja koska yksimielisyyttä ei juuri koskaan löydy kuten Britannian esimerkki nyt osoittaa, oleellisista asioista ei edes keskustella. Toinen kokonaan EU-päätöksenteon ulkopuolella oleva asia on verotus ja sen taso. Kolmas ulkopuolella oleva asia on julkisten palvelujen ja ylipäätään julkisen sektorin sisältö ja toiminta.
Euroopassa on käsillä julkistalouksien kriisi, sillä melkein kaikki maat ovat eläneet yli varojensa. Riittävänä budjettikurina on pidetty sitä, että huippusuhdanteen huippuvuosina päästään suunnilleen nollatuloksiin. Kaikissa maissa on lisäksi havaittavissa, että julkinen sektori käyttää keräämistään rahoista noin puolikkaan asioihin, jotka eivät liity kansalaisten kaipaamiin peruspalveluihin.
Kyse on siis ongelmasta, joka on täysin kansallisen päätöksenteon piirissä. EU:lla ei ole minkäänlaisia valtuuksia nykyistenkään sopimusten puitteissa päättää mitään siitä, millaisia rahaa haaskaavia kehittämisohjelmia eri jäsenmaissa puuhastellaan. Itse asiassa EU:lla ei ole edes valtaa päättää mitään oleellisten palvelujen laadusta ja tasosta vaan esimerkiksi terveydenhoito on jätetty täysin kansalliseksi asiaksi ja EU keskittyy lähinnä huolehtimaan julkisen palvelun jatkuvuudesta maasta toiseen siirryttäessä.
Minkä takia kaikissa maissa nyt tungetaan päätöksenteon kovaan ytimeen, vaikka mainitussa ytimessä on vain musta aukko?
Tunku vallankahvan ytimeen on sitä suurempi, mitä enemmän sekaisin kyseisen maan finanssit ovat. Mieleen tulee, että keskittyminen EU-puuhasteluun on poliitikoille lähinnä savuverho, jolla yritetään sumuttaa äänestäjiä ja sijoittajia ajattelemaan, että vahva EU:n ydin korjaa asiat, jotka on kansallisesti sössitty.
Holhousvaltiokriisin ratkaisemiseksi on järjestetty nyt kymmenisen huippukokousta. Tiedotusvälineet arvioivat näiden kokousten tuloksia laihanlaisiksi ja sijoittajat palkitsevat ympäripyöreydet milloin pienellä kurssinousulla, milloin pienellä kurssilaskulla. Minkä takia kukaan ei kerro meille siitä, että nämä kokouset ovat täydellisen hyödyttömiä?
Holhousvaltioiden talouskriisiä ei voi ratkaista yksikään EU-huippukokous, sillä EU ei voi ajaa alas jäsenmaiden julkisia sektoreita. Se voisi ehdottaa sitä jossain sopimusehdotuksessa, mutta koska nämä sopimukset pitäisi hyväksyä kansallisissa parlamenteissa, EU on aivan turha välikäsi, sillä kansallinen parlamentti voisi koska tahansa hyväksyä oman maansa täsmäohjelman eikä jotakin suuruudenhullua EU-hanketta. Toisaalta saksalaisten vaatimuksesta EKP on itsenäinen eikä ole alisteinen EU:n huippukokouksille, joten näiden kokouksien käyminen siksi, että EKP muuttaisi linjaansa, on turhaa. Jos taas Euroopassa tehdään uudelleenjärjestelyjä saksalaisella rahalla, tähänkään ei tosiasiassa tarvita EU:ta, sillä EU ei voi pakottaa Saksaa tekemään mitään.
Minä näen asian niin, että etulinjan poliitikot ovat haaskanneet kuukauden työpäiviensä verran tai enemmänkin aikaa kokouksiin, joiden ainoa sisältö on välipalapulla.
EU:n päätöksenteon ongelma on se, että EU on sodanjälkeinen rakennelma. Sen syntyhistoriassa on keskeistä se, että Ranskalle annettiin suhteettoman paljon valtaa ja Saksalle suhteettoman vähän. Lähinnä antautumisessa kunnostautunut Ranska laskee itsensä sodan voittajiin ja katsoo oikeudekseen jotenkin häiritä saksalaisia kostoksi jostakin. Britannia on aivan varmasti sodan voittajavaltio vähintään samassa mittapuussa kuin Ranskakin on, mutta jostain maagisesta syystä nimenomaan ranskalaiset pitivät pitkään Britannian EEC:n ulkopuolella. Saksan ja Britannian suhteet ovat sodan jälkeen olleet varsin mutkattomat ja nykyisessä taloustilanteessa David Cameron ja Angela Merkel keskustelevat hyvin paljon tasavahvemmista lähtökohdista kuin Merkel ja Sarkozy.
Siitä huolimatta EU on rakennettu päätöksenteoltaan niin, että Ranskaa ei voi sivuuttaa missään asiassa. Vaikka tätä ei ole kirjattu mihinkään, käytäntö on muotoutunut sellaiseksi. Puhutaan Saksan ja Ranskan akselista, mutta koska akselin toinen pää pyörii rasvassa ja toinen pää paskassa, akseliin rakentuu vähäistä suurempia jännitteitä. Eikä asiaa auta sekään, että akselia yritetään vääntää eri päistään eri suuntiin.
Suurista EU-maista ainoastaan Saksa on onnistunut talousuudistuksissaan. Työ kesti liki kymmenen vuotta ja siinä työssä on ollut mukana Saksan hallinto sekä myös työmarkkinajärjestöt, jotka saivat sovittua palkkojen nollalinjasta ja sen vastapainona irtisanomissuojasta. Saksassa työttömyys ei pompsahtanut ja teollisuus lähtenyt lätkimään ja 2000-luvulle tultaessa toivottoman kilpailukyvytön maa on nyt kilpailukykyisimpiä talouksia Euroopassa ja suurista maista kilpailukykyisin. Tähän ei tarvittu EU:ta ensinkään ja samanlainen ohjelma voitaisiin käynnistää kaikissa EU-maissa vaikka huomenna.
Huolimatta siitä, että Saksalla on omakohtaista kokemusta siitä, mikä resepti Euroopan tautiin auttaa, se joutuu olemaan kaikennäköisten EU-akselien ja kovien ytimien puristuksissa ja haaskaamaan aikaansa kaikennäköisten puuhastelijoiden ja haihattelijoiden hauskuttamiseen. Ranskalla ja pikkumailla ei pitäisi olla tässä tilanteessa muuta kuin kuuntelijan rooli, mutta koska kovasta ytimestä löytyy aina ranskalaisia ja kuvitellaan, että tuolla kovalla ytimellä on jotakin merkitystä, en ihmettelisi, jos jokunen saksalaispoliitikkokin tuhahtaisi “paska kokous” erinäköisten palaverien päätteeksi kun kerjäläiset ovat taas varastaneet shown ja lässyttäneet omiaan asian vierestä.
Pienten maiden ja isompienkaan on aivan turhaa tavoitella tätä “päätöksenteon kovaa ydintä”, sillä sieltä ei löydy päätöksentekomandaattia, päätöksentekokykyä eikä myöskään päätöksentekohalua. Euroopassa tarvitaan joku yhteistyömekanismi liikuttelemaan ihmisiä ja tavaroita ja se voi aivan hyvin olla EU. Kaikkien pitää sen sijaan ymmärtää, ettei EU ole mikään ihmelääke itse aiheutettuihin ongelmiin vaan ne on pakko ratkaista itse.
EU-päätöksentekoa miettivien pitäisi sen sijaan päästä eroon sodanjälkeisistä asetelmista.
Vaihtoehtojen puute
14/12/11 13:52
Kun seuraan politiikkaa Suomessa ja Britanniassa, oikeastaan koko Euroopassa, käteen jää se, että maan poliittinen järjestelmä on juuri niin vahva kuin maan hallitus.
Britannia pärjää tällä hetkellä melko hyvin, sillä vaikka koalitio on koalitio, se näyttää pysyvän hyvin kasassa ja peräpenkistä huutelu ei pahemmin heiluta menoa. Nick Cleggiä on mollattu monesta, mutta hän on tehnyt kunniakkaasti juuri sen minkä on luvannut, eli pitänyt puolueensa hallituksessa ja rivit suorassa, yhdessä sovittua ohjelmaa noudattaen.
Suomen hallituksen surkea tila on tullut jo käsiteltyä moneen kertaan. Liian hajanainen koalitio ja vaalitulos, joka ei mahdollista minkäänlaista kahden puolueen johtamaa vahvaa hallitusta. Tuloksena ei synny juuri mitään.
Yleensä heikkoja hallituksia vastassa on vahva oppositio, mutta nyt tämä ei pidä paikkaansa missään maassa. Oppositiopolitiikka sekä täällä että siellä on surkeaa, sillä se ei tarjoa todellisia vaihtoehtoja. Monissa maissa lisämurheena ovat Perussuomalaisten kaltaiset untuvikkopuolueet, joilla ei ole kokemusta oikein mistään. Sitä ei tietysti saa muuten kuin tekemällä, mutta nyt harjoittelu osuu huonoon aikaan.
Oppositiopolitiikan murheen alhosta ei kuitenkaan voida syyttää persuja hengenheimolaisineen. Tosiasiassa kyse on siitä, että puolueet ovat vallankahvassa väärin päin ja tilanne markkinoilla on sellainen, että velkaantuminen on käytännössä pakko lopettaa, on sen lopettaminen järkevää politiikkaa tai täysin järjenvastaista. Nyt keskustelua ei kuuluisi käydä ensinkään siitä, onko budjettien tasapainottaminen hyvä vai huono asia minkäkin talousteorian mukaan. Tämä on epäoleellista, sillä meillä ei ole mahdollisuutta valita yhtä tai toista sen mukaan, mitä pidämme järkevänä.
Vallankahvassa on melkein kautta Euroopan maltillinen oikeisto, mutta nämä hallitukset ovat heikkoja. Julkisen sektorin supistaminen sinänsä sopisi kyllä oikeistolle, mutta koska hallitukset eivät ole erityisen vahvoja, ne eivät pysty tekemään tarvittavia toimenpiteitä. Oppositio ei kuitenkaan tarjoile avuksi yhtään
mitään, sillä oppositiossa ovat lähinnä maltilliset vasemmistopuolueet, joista valtaosa on vielä vaihtanut rökäletappioiden jälkeen puheenjohtajiaankin. Euroopan maltillisen vasemmiston johtajana melko untuvainen Urpilainen alkaa olla jo vanha tekijä. Vasemmistolle julkisen sektorin alasajo on ideologisesti täysin mahdotonta.
Tästä tilanteesta selvittäisiin poliittisesti ulos paljon paremmin, jos vasemmisto olisi vallassa.
Luitte aivan oikein.
Kun vallankahvassa olisi vasemmisto, se pakotettaisiin tekemään säästötoimenpiteitä, vaikkei se siitä pidäkään. Oikeisto olisi oppositiossa kirittämässä ja vaatimassa, että pitäisi tehdä vieläkin enemmän. Lopputuloksena syntyisi huomattavasti enemmän kuin nyt, sillä vasemmisto olisi opposition kirityksessä pakotettu töihin tai valta vaihtuisi. Vallan vaihtuessa taas oikeisto joutuisi oikeasti vastaamaan huutoonsa.
Nyt ollaan nurinkurisessa tilanteessa, jossa oikeistolla olisi tahto muttei kykyä rivien heikkouden takia. Vasemmistolla ei ole edes tahtoa, joten se ei todellisuudessa kiritä vallankahvaa tekemään välttämätöntä.
Ongelman näkee täällä viikottain Prime minister’s questionsissa. Britannia velkaantuu järkyttävää vauhtia ja talous sukeltaa. Säästäminen ei ole mukavaa, mutta se on pakollista. Hallitus tekee jotakin ja aina kun se saa jotain aikaiseksi, oppositio hyökkää sitä vastaan toteamalla, ettei tästä olisi saanut säästää. Kun kysytään, mistä sitten saa säästää, vastaus on “ei mistään, nyt pitää velkaantua vielä nopeammin ja elvyttää”. Ed Milibandin räksytys PMQ:ssa on melko surkeaa katsottavaa, sillä Labour ei edes yritä tarjoilla hänen johdollaan toteuttamiskelpoisia tai edes ajatuksia herättäviä vaihtoehtoja.
Tyypillinen esimerkki nähtiin pari viikkoa sitten kun Miliband vaati PMQ:ssa hallitusta ottamaan uudelleen käyttöön pankkien bonusveron, jonka Labour keksi hätäkakkana ennen vaaleja. Se tuotti kertaluontoisesti hieman rahaa, sillä kun se keksittiin kesken vuotta, sitä ei enää voinut tuon ainoan käytössä olleen vuoden aikana kiertää. Sen sijaan tuon veron jälkeen nähtiin jo, kuinka pankit muuttivat bonukset peruspalkaksi, mistä kirjoittelin muutama kuukausi sitten, ja vero ei olisi tuottanut suurensuuria. Rahat olisi tällä kertaa pitänyt käyttää nuorisotyöttömyyden helpottamiseen tukiaisilla. David Cameron vastasi, että Miliband on nyt ehdottanut puolen vuoden aikana pankkiveron käyttöönottoa kahdeksan kertaa ja sillä olisi pitänyt rahoittaa yhden kerran terveydenhoitoa, toisen kerran päivähoitoa, kolmannen kerran sitä, tätä ja tuota jne jne jne ja nyt siis sillä pitäisi tarjota työpaikkoja nuorille. Montako kertaa sama raha on tarkoitus käyttää?
Tässä ei siis ole minkäännäköistä keskustelua siitä, miten talous tasapainotettaisiin vaan siitä, mihin kaikkialle pitäisi jakaa enemmän tukiaisia. Juuri tämä politiikka on vetänyt koko sosdem-Euroopan suohon eikä se sieltä varmasti nouse, jos törsätään vielä hieman enemmän.
Oppositio ei siis kiritä hallitusta töihin vaan jättää hallitukselle tilaisuuden olla tekemättä juuri mitään, sillä kukaan ei vaadi tuloksia ja joka viikko ehdota, miten asiat tehtäisiin paremmin. Oppositio käy täysillä tulevien vaalien kampanjaa, jossa se uskottelee ihmisille, että velaksi eläminen voi jatkua aivan kuten ennenkin, kunhan vain Labour pääsee valtaan. Ei se tietystikään voi jatkua, on vallassa kuka vain, joten pettymys tulee olemaan karvas.
Vasemmisto odottelee lähinnä joulupukkia, ja kun oppositiopolitiikka on tällä tasolla, oikeisto voi keskittyä selittämään, ettei joulupukkia ole olemassa.
Britannia pärjää tällä hetkellä melko hyvin, sillä vaikka koalitio on koalitio, se näyttää pysyvän hyvin kasassa ja peräpenkistä huutelu ei pahemmin heiluta menoa. Nick Cleggiä on mollattu monesta, mutta hän on tehnyt kunniakkaasti juuri sen minkä on luvannut, eli pitänyt puolueensa hallituksessa ja rivit suorassa, yhdessä sovittua ohjelmaa noudattaen.
Suomen hallituksen surkea tila on tullut jo käsiteltyä moneen kertaan. Liian hajanainen koalitio ja vaalitulos, joka ei mahdollista minkäänlaista kahden puolueen johtamaa vahvaa hallitusta. Tuloksena ei synny juuri mitään.
Yleensä heikkoja hallituksia vastassa on vahva oppositio, mutta nyt tämä ei pidä paikkaansa missään maassa. Oppositiopolitiikka sekä täällä että siellä on surkeaa, sillä se ei tarjoa todellisia vaihtoehtoja. Monissa maissa lisämurheena ovat Perussuomalaisten kaltaiset untuvikkopuolueet, joilla ei ole kokemusta oikein mistään. Sitä ei tietysti saa muuten kuin tekemällä, mutta nyt harjoittelu osuu huonoon aikaan.
Oppositiopolitiikan murheen alhosta ei kuitenkaan voida syyttää persuja hengenheimolaisineen. Tosiasiassa kyse on siitä, että puolueet ovat vallankahvassa väärin päin ja tilanne markkinoilla on sellainen, että velkaantuminen on käytännössä pakko lopettaa, on sen lopettaminen järkevää politiikkaa tai täysin järjenvastaista. Nyt keskustelua ei kuuluisi käydä ensinkään siitä, onko budjettien tasapainottaminen hyvä vai huono asia minkäkin talousteorian mukaan. Tämä on epäoleellista, sillä meillä ei ole mahdollisuutta valita yhtä tai toista sen mukaan, mitä pidämme järkevänä.
Vallankahvassa on melkein kautta Euroopan maltillinen oikeisto, mutta nämä hallitukset ovat heikkoja. Julkisen sektorin supistaminen sinänsä sopisi kyllä oikeistolle, mutta koska hallitukset eivät ole erityisen vahvoja, ne eivät pysty tekemään tarvittavia toimenpiteitä. Oppositio ei kuitenkaan tarjoile avuksi yhtään
Tästä tilanteesta selvittäisiin poliittisesti ulos paljon paremmin, jos vasemmisto olisi vallassa.
Luitte aivan oikein.
Kun vallankahvassa olisi vasemmisto, se pakotettaisiin tekemään säästötoimenpiteitä, vaikkei se siitä pidäkään. Oikeisto olisi oppositiossa kirittämässä ja vaatimassa, että pitäisi tehdä vieläkin enemmän. Lopputuloksena syntyisi huomattavasti enemmän kuin nyt, sillä vasemmisto olisi opposition kirityksessä pakotettu töihin tai valta vaihtuisi. Vallan vaihtuessa taas oikeisto joutuisi oikeasti vastaamaan huutoonsa.
Nyt ollaan nurinkurisessa tilanteessa, jossa oikeistolla olisi tahto muttei kykyä rivien heikkouden takia. Vasemmistolla ei ole edes tahtoa, joten se ei todellisuudessa kiritä vallankahvaa tekemään välttämätöntä.
Ongelman näkee täällä viikottain Prime minister’s questionsissa. Britannia velkaantuu järkyttävää vauhtia ja talous sukeltaa. Säästäminen ei ole mukavaa, mutta se on pakollista. Hallitus tekee jotakin ja aina kun se saa jotain aikaiseksi, oppositio hyökkää sitä vastaan toteamalla, ettei tästä olisi saanut säästää. Kun kysytään, mistä sitten saa säästää, vastaus on “ei mistään, nyt pitää velkaantua vielä nopeammin ja elvyttää”. Ed Milibandin räksytys PMQ:ssa on melko surkeaa katsottavaa, sillä Labour ei edes yritä tarjoilla hänen johdollaan toteuttamiskelpoisia tai edes ajatuksia herättäviä vaihtoehtoja.
Tyypillinen esimerkki nähtiin pari viikkoa sitten kun Miliband vaati PMQ:ssa hallitusta ottamaan uudelleen käyttöön pankkien bonusveron, jonka Labour keksi hätäkakkana ennen vaaleja. Se tuotti kertaluontoisesti hieman rahaa, sillä kun se keksittiin kesken vuotta, sitä ei enää voinut tuon ainoan käytössä olleen vuoden aikana kiertää. Sen sijaan tuon veron jälkeen nähtiin jo, kuinka pankit muuttivat bonukset peruspalkaksi, mistä kirjoittelin muutama kuukausi sitten, ja vero ei olisi tuottanut suurensuuria. Rahat olisi tällä kertaa pitänyt käyttää nuorisotyöttömyyden helpottamiseen tukiaisilla. David Cameron vastasi, että Miliband on nyt ehdottanut puolen vuoden aikana pankkiveron käyttöönottoa kahdeksan kertaa ja sillä olisi pitänyt rahoittaa yhden kerran terveydenhoitoa, toisen kerran päivähoitoa, kolmannen kerran sitä, tätä ja tuota jne jne jne ja nyt siis sillä pitäisi tarjota työpaikkoja nuorille. Montako kertaa sama raha on tarkoitus käyttää?
Tässä ei siis ole minkäännäköistä keskustelua siitä, miten talous tasapainotettaisiin vaan siitä, mihin kaikkialle pitäisi jakaa enemmän tukiaisia. Juuri tämä politiikka on vetänyt koko sosdem-Euroopan suohon eikä se sieltä varmasti nouse, jos törsätään vielä hieman enemmän.
Oppositio ei siis kiritä hallitusta töihin vaan jättää hallitukselle tilaisuuden olla tekemättä juuri mitään, sillä kukaan ei vaadi tuloksia ja joka viikko ehdota, miten asiat tehtäisiin paremmin. Oppositio käy täysillä tulevien vaalien kampanjaa, jossa se uskottelee ihmisille, että velaksi eläminen voi jatkua aivan kuten ennenkin, kunhan vain Labour pääsee valtaan. Ei se tietystikään voi jatkua, on vallassa kuka vain, joten pettymys tulee olemaan karvas.
Vasemmisto odottelee lähinnä joulupukkia, ja kun oppositiopolitiikka on tällä tasolla, oikeisto voi keskittyä selittämään, ettei joulupukkia ole olemassa.
Rikottu edustuksellinen demokratia
09/12/11 19:39
Takaisin taas maisemissa kun hajonnut mäkki on tullut takaisin huollosta.
Tämän viikon uutisia on tietysti tähdittänyt Euroopan sosiaalidemokratioiden kassakriisi ja EU-huippukokous, jossa on jälleen yritetty ongelmia ratkoa. Emme mene nyt vielä tehdyn sopimuksen ruotimiseen, sillä emme aivan vielä tiedä, mitä siitä seuraa, mutta Britanniassa asuvana pidän hyvänä asiana, että David Cameron viittasi sopimukselle kintaallaan. Eurooppa ei tarvitse Britanniaa tässä asiassa eikä Britannia Eurooppaa, joten asiasta on sen enempää turhaa kohista.
Keskustelua täällä, tuolla, siellä ja täällä seuraavana on kuitenkin huomio kiinnittynyt ajan henkeen, jota luonnehtii se, että edustuksellinen demokratia on menty rikkomaan juuriaan myöten ja tämä asia tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia monissa asioissa.
Edustuksellisen demokratian idea on jotenkin sellainen, että rahvas äänestää puolueet parlamenttiin ja parlamentti valitsee tai ainakin myötävaikuttaa hallituksen kokoonpanoon. Kaunis ajatus on se, että tämän jälkeen hallituksella on mandaatti toimia niin kauan kuin se nauttii parlamentin luottamusta
ja parlamentilla puolestaan on mandaatti toimia seuraaviin vaaleihin saakka. Minä ymmärrän ajatuksen niin, että nämä vallankahvan tahot voivat ja niiden pitää käyttää niille suotua valtaa tämän periaatteen puitteissa.
Nyt kuitenkin kaikennäköiset perusminkätahansamaalaiset kiusanhenget, nurkkapatriootit ja kyläpoliitikot ovat marssineet etulinjaan ja tulos ei miellytä minua ensinkään. Tämä nimittäin on nostanut kyläpolitikoinnin ja nysväyksen etulinjaan.
Kyläpoliitikoilla on tehokas tiedotuskoneisto ja tällä hetkellä kansalaisten tunnot tuntuvat myötäilevän kyläpoliitikkoja eikä vastuullisia vallankäyttäjiä. Kun pääministeri lähtee neuvottelemaan jostakin kimurantista kysymyksestä ja suuresta kokonaisuudesta, ainoa hänelle annettava evästys on yritys neuvotella maan kannalta mahdollisimman hyvä lopputulos. Tavoitteitakin voidaan antaa, mutta pitää ymmärtää, että kaikki nämä ovat pelinappuloita suurella laudalla eivätkä häntä, joka koiraa heiluttaa.
Jos parlamentti ei ole tyytyväinen pääministerin suorituksiin ja neuvottelutuloksiin, sen kuuluu vaihtaa pääministeri tai hallitus. Nyt kuitenkin Suomessa ja muualla annetaan eväiksi pussillinen ehdottomuuksia “tässä asiassa on saatava aikaiseksi tulos X”. Kun pöytään pannaan 27 pääministeriä, joilla on jokaisella pussissaan kolme ehdottomasti syötäväksi tarkoitettua evästä, minkään järkevän ja toimivan ratkaisun löytäminen on mahdotonta. Euroopan kriisin kaltainen sotku tarvitsee luovia ja ovelia ratkaisuja, mutta nyt neuvotteluissa ei edes yritetä etsiä sellaisia vaan ameebamainen kompromissi, joka onnistuu juuri ja juuri kiertämään joka maan nurkkapatrioottien tielle heittämät esteet.
Eikä tämä asia rajoitu vain julkistalouksien velkakriisiasiaan. Kaikissa muissakin asioissa annetaan nykyään neuvottelijoille matkaevääksi ehdottomia vaatimuksia eikä tavoitteita. Tällä tavoin ei synny mitään kovin rakentavaa, sillä aika ja energia kuuluu lähinnä sanahelinätyyppiseen luovuuteen, jolla jotenkin otetaan huomioon joka maan änkyräfraktion lempiaiheet.
Kun äänestän vaaleissa, haluan antaa mandaatin jollekin joukolle johtaa maata ja tehdä päätöksiä. Nyt näyttää siltä, että vaalituloksesta liikkumatta todellisia vallankäyttäjiä ovat kaikkien asioiden vastustajat, jotka tuntuvat voivan latoa tiskiin mitä hyvänsä vaatimuksia. Juuri missään euromaassa ei näytä tällä hetkellä olevan sellaista hallitusta, joka kykenisi tekemään päätöksiä ilman, että sen pitää hauskuttaa hallituspuolueen peräpenkkiläisiä ja opposition kylähulluja.
Tämän viikon uutisia on tietysti tähdittänyt Euroopan sosiaalidemokratioiden kassakriisi ja EU-huippukokous, jossa on jälleen yritetty ongelmia ratkoa. Emme mene nyt vielä tehdyn sopimuksen ruotimiseen, sillä emme aivan vielä tiedä, mitä siitä seuraa, mutta Britanniassa asuvana pidän hyvänä asiana, että David Cameron viittasi sopimukselle kintaallaan. Eurooppa ei tarvitse Britanniaa tässä asiassa eikä Britannia Eurooppaa, joten asiasta on sen enempää turhaa kohista.
Keskustelua täällä, tuolla, siellä ja täällä seuraavana on kuitenkin huomio kiinnittynyt ajan henkeen, jota luonnehtii se, että edustuksellinen demokratia on menty rikkomaan juuriaan myöten ja tämä asia tulee jatkossakin aiheuttamaan ongelmia monissa asioissa.
Edustuksellisen demokratian idea on jotenkin sellainen, että rahvas äänestää puolueet parlamenttiin ja parlamentti valitsee tai ainakin myötävaikuttaa hallituksen kokoonpanoon. Kaunis ajatus on se, että tämän jälkeen hallituksella on mandaatti toimia niin kauan kuin se nauttii parlamentin luottamusta
Nyt kuitenkin kaikennäköiset perusminkätahansamaalaiset kiusanhenget, nurkkapatriootit ja kyläpoliitikot ovat marssineet etulinjaan ja tulos ei miellytä minua ensinkään. Tämä nimittäin on nostanut kyläpolitikoinnin ja nysväyksen etulinjaan.
Kyläpoliitikoilla on tehokas tiedotuskoneisto ja tällä hetkellä kansalaisten tunnot tuntuvat myötäilevän kyläpoliitikkoja eikä vastuullisia vallankäyttäjiä. Kun pääministeri lähtee neuvottelemaan jostakin kimurantista kysymyksestä ja suuresta kokonaisuudesta, ainoa hänelle annettava evästys on yritys neuvotella maan kannalta mahdollisimman hyvä lopputulos. Tavoitteitakin voidaan antaa, mutta pitää ymmärtää, että kaikki nämä ovat pelinappuloita suurella laudalla eivätkä häntä, joka koiraa heiluttaa.
Jos parlamentti ei ole tyytyväinen pääministerin suorituksiin ja neuvottelutuloksiin, sen kuuluu vaihtaa pääministeri tai hallitus. Nyt kuitenkin Suomessa ja muualla annetaan eväiksi pussillinen ehdottomuuksia “tässä asiassa on saatava aikaiseksi tulos X”. Kun pöytään pannaan 27 pääministeriä, joilla on jokaisella pussissaan kolme ehdottomasti syötäväksi tarkoitettua evästä, minkään järkevän ja toimivan ratkaisun löytäminen on mahdotonta. Euroopan kriisin kaltainen sotku tarvitsee luovia ja ovelia ratkaisuja, mutta nyt neuvotteluissa ei edes yritetä etsiä sellaisia vaan ameebamainen kompromissi, joka onnistuu juuri ja juuri kiertämään joka maan nurkkapatrioottien tielle heittämät esteet.
Eikä tämä asia rajoitu vain julkistalouksien velkakriisiasiaan. Kaikissa muissakin asioissa annetaan nykyään neuvottelijoille matkaevääksi ehdottomia vaatimuksia eikä tavoitteita. Tällä tavoin ei synny mitään kovin rakentavaa, sillä aika ja energia kuuluu lähinnä sanahelinätyyppiseen luovuuteen, jolla jotenkin otetaan huomioon joka maan änkyräfraktion lempiaiheet.
Kun äänestän vaaleissa, haluan antaa mandaatin jollekin joukolle johtaa maata ja tehdä päätöksiä. Nyt näyttää siltä, että vaalituloksesta liikkumatta todellisia vallankäyttäjiä ovat kaikkien asioiden vastustajat, jotka tuntuvat voivan latoa tiskiin mitä hyvänsä vaatimuksia. Juuri missään euromaassa ei näytä tällä hetkellä olevan sellaista hallitusta, joka kykenisi tekemään päätöksiä ilman, että sen pitää hauskuttaa hallituspuolueen peräpenkkiläisiä ja opposition kylähulluja.
Jos se vaappuu kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka...
02/12/11 10:39
… se voi vaikka olla ankka.
Sarkozy ja Merkel ovat puuhaamassa euron ja Euroopan talouden pelastamiseksi jonkunnäköistä vahvempaa talousliittoa. Näen tässä yhden, ehkä jo viimeiseksi jäävän epäonnistumisen, mutta myös pienen valopilkun. Sen saman, joka on tuikkinut viimeisen kuukauden aikana himmeästi muutamaan kertaan ja joka tuikkii tänäänkin.
Käsitellään ensin valopilkku. Valopilkku on se, että kun tarpeeksi vakavasti otettavat tahot pitävät asiaa tärkeänä ja lupaavat tehdä jotakin, osakemarkkinat palkitsevat uutisen kurssinousulla. Todellisuudessa mahdollisuus ratkaista mitään ensi maanantaina on täysin olematon, mutta silti kovin monet haluavat uskoa niin. Tällaisia markkinareaktioita on nähty vastaaviin uutisiin useita syksyn ja alkutalven aikana.
Tämä kertoo meille siitä, että ihmisissä on edelleen tulevaisuuden uskoa jäljellä. Mitä hyvänsä ennusmerkkejä luetaan ja yritetään nähdä niistä, että lama viimein loppuisi. Sitä, milloin se loppuu, emme tiedä, mutta tiedämme, että sen lopettaminen vaatii tulevaisuuteen uskovia ihmisiä. Näinkin hatariin ennusmerkkeihin takertuminen
kertoo puolestaan siitä, että nämä tulevaisuudenuskoiset alkavat olla kovin kärsimättömiä ja niissä tunnelmissa, että laman alla nyyhkiminen saa jo riittää.
Tällaiset merkit toivottavasti luovat uskoa hieman niihinkin, joilta se on jo mennyt.
Sarkozyn ja Merkelin yritys on kuitenkin täysin toivoton monellakin tapaa. En tarkkaan tiedä, mikä tämän yrityksen kaataa, mutta joku seuraavista se on. Käsitelläänpä tässä ongelmat. Nyt siis ollaan luomassa jonkunlaista “vahvempaa talousliittoa”, jolla mukamas saataisiin aikaiseksi jotakin merkittäviä parannuksia.
Sarkozy ja Merkel ovat puuhaamassa euron ja Euroopan talouden pelastamiseksi jonkunnäköistä vahvempaa talousliittoa. Näen tässä yhden, ehkä jo viimeiseksi jäävän epäonnistumisen, mutta myös pienen valopilkun. Sen saman, joka on tuikkinut viimeisen kuukauden aikana himmeästi muutamaan kertaan ja joka tuikkii tänäänkin.
Käsitellään ensin valopilkku. Valopilkku on se, että kun tarpeeksi vakavasti otettavat tahot pitävät asiaa tärkeänä ja lupaavat tehdä jotakin, osakemarkkinat palkitsevat uutisen kurssinousulla. Todellisuudessa mahdollisuus ratkaista mitään ensi maanantaina on täysin olematon, mutta silti kovin monet haluavat uskoa niin. Tällaisia markkinareaktioita on nähty vastaaviin uutisiin useita syksyn ja alkutalven aikana.
Tämä kertoo meille siitä, että ihmisissä on edelleen tulevaisuuden uskoa jäljellä. Mitä hyvänsä ennusmerkkejä luetaan ja yritetään nähdä niistä, että lama viimein loppuisi. Sitä, milloin se loppuu, emme tiedä, mutta tiedämme, että sen lopettaminen vaatii tulevaisuuteen uskovia ihmisiä. Näinkin hatariin ennusmerkkeihin takertuminen
Tällaiset merkit toivottavasti luovat uskoa hieman niihinkin, joilta se on jo mennyt.
Sarkozyn ja Merkelin yritys on kuitenkin täysin toivoton monellakin tapaa. En tarkkaan tiedä, mikä tämän yrityksen kaataa, mutta joku seuraavista se on. Käsitelläänpä tässä ongelmat. Nyt siis ollaan luomassa jonkunlaista “vahvempaa talousliittoa”, jolla mukamas saataisiin aikaiseksi jotakin merkittäviä parannuksia.
- Ylikansallisen talousliiton luominen ei ole onnistunut edes hulluimmilta diktaattoreilta muutamassa päivässä. Ajatus siitä, että sellainen saataisiin nyt kahden hyvin eripuraisen valtion kesken rakennettua, on absurdi.
- Sarkozy on sanonut, että tarvitaan ylikansallinen talousliitto euron pelastamiseksi, mutta hän ei siitä huolimatta aio uhrata Ranskan itsemääräämisoikeutta. Merkel on sanonut, että tarvitaan ylikansallinen talousliitto, mutta hän ei siitä huolimatta aio uhrata Saksan itsemääräämisoikeutta. Tosiasiassa meille on siis kerrottu, että tarvitaan joku uusi ylikansallinen liitto, jolla ei ole mitään valtaa sen perustajiin.
- Saksa ja Ranska ovat taloudeltaan oleellisesti eri asemassa. Ranskan talous on kuralla, Saksan talous vahva. Talousyhteistyöstä siis keskustelevat täysin väärät maat. EU oli yhdenlainen poliittinen konstruktio, jolla yritettiin vähentää Saksan ja Ranskan välisiä historiallisia sodan aiheita. Nyt edelleen yritetään ratkaista Euroopan ongelmia näiden kahden maan välisillä keskusteluilla tasa-arvoisina kumppaneina, vaikka tosiasiassa Ranska on kerjäläinen ja Saksa antaa almuja jos on antaakseen. Teeskentelemällä tasa-arvoisuutta syntyy asetelma, josta ei synny toimivaa lopputulosta.
- Ylikansallisen päätöksenteon ydin olisi Merkelin mukaan Brysselin ylivalta kansallisiin budjetteihin. Mutta kenellä on valta Brysselissä? Ranskanpullilla ja Alppien eteläpuolisella Afrikalla. Kaikista tähänastisistakin taloussopimuksista on livetty kun ranskalaiset ovat olleet rakentamassa “sosiaalista Eurooppaa” tai mitä milloinkin. Saksalaisetkin ovat livenneet taloussopimuksista, mutteivät ole naamioineet sitä mitenkään. Mitä hyötyä on alistaa budjetteja sellaiseen paikkaan, joka on käytännössä alisteinen niille, joiden budjetteja se syynää? Lisäksi tämä keino ei mitenkään voi auttaa ajoissa, sillä ensi vuoden budjetit on jo tehty ja uusi komento tulisi voimaan aikaisintaan 2013. Kun aikaa ei todennäköisesti ole edes viikkoja saati vuotta, mitä ihmettä tämä auttaisi?
- Vaikka ylikansallinen Brysselin budjettivirasto saataisiin toteutettua, miten se saataisiin jalkautettua käytäntöön? Mitä tapahtuu kun yksi jäsenmaa ilmoittaa, ettei se aio noudattaa budjettikuria, sillä kotimaassa tarvitaan runsaasti tukiaisia? Virastolla ei ole asevoimaa, joten se ei voi käydä pakottamassa ketään. Tuloksena olisi todennäköisesti EU-tyyliin loputtomia neuvotteluja, joissa tehdään hyvin vesitetty kompromissi, ja sen jälkeen kaikki hymyilevät eurolipun alla, että taas saimme aikaan merkittäviä tuloksia.
- Ranskalla on perustavaa laatua oleva ongelma. Ongelma on se, että siellä pidetään erinäköisiä julkisen sektorin panostuksia sinne tänne lopulta kuitenkin tärkeämpänä asiana kuin budjettikuria. Budjettikurissa on jotain järkeä vain, jos se on ylin ohje eikä tule listassa viidentenä sosiaalitukiaisten, yritystukiaisten, maataloustukiaisten ja lahjusten jälkeen. EU:ssa on jo kokeiltu budjettikuria, joka on teoriassa velvoittava, mutta ei se velvoittanut lopulta ketään. Miksi joku uusi talouskomento toimisi yhtään sen paremmin kun kerran tahtoa sen toteuttamiseen ei ole?
- Saksalla on perustavaa laatua oleva ongelma. Ongelma on se, että siellä vastustetaan henkeen ja vereen eurobondeja ja sitä, että EKP ryhtyy lainoittamaan persaukisia valtioita suoraan eikä pankkien läpi. Niin kauan kuin eurobondeja ei ole, heikoimmat euromaat eivät saa rahoitusta järkevään hintaan. Toisaalta näyttäisi siltä, että setelipainoa tarvitaan monien asioiden, kuten vaikkapa eläkkeiden, inflatoimiseksi, jos haluamme jotenkin saada julkistaloudet kestävälle pohjalle. Näiden asioiden kategorinen vastustaminen historiallisista syistä ei johda mihinkään. Setelipainolla on lisäksi pelote-efekti, joka rauhoittaa markkinoita ja lisää luotettavuutta ja ennustettavuutta. Saksan kategorinen vastustus tässä asiassa tuottaa setelipainottoman tilanteen, jota vastaan on helppoa hyökätä joka suunnasta.
- Ylikansallisen talousliiton luominen on perustuslaillinen ongelma ainakin Saksassa. Ranskassakin se varmasti olisi sitä, mutta siellä voidaan rasvata lahjusrahalla rattaita. Saksassa on mahdotonta estää perustuslakituomioistuimen puuttumista asiaan. Vaikka tuomioistuin ei lopulta löytäisi hankkeesta mitään vikaa, mihin en usko, tuloksena olisi viivytys, johon ei ole aikaa.
- Kummassakaan maassa vallankahva ei ole riittävän vahva kyetäkseen toteuttamaan radikaaleja uudistuksia.
Kohti pientä valtiota
01/12/11 12:26
Talouskriisissä ympärillämme on yksi erityisen hämmästyttävä piirre. Nimittäin se, että poliitikot yrittävät epätoivoisesti välttää keskustelemasta kriisin syistä.
Edellisen kerran meillä oli lama 90-luvun alussa. Silloin töissä olleet poliitikot Suomessa ja muualla toimivat oikean tilannearvion pohjalta. Ymmärrettiin, mistä talouskriisi johtuu, ja tämän ymmärtämyksen valossa tehtiin lista toimenpiteitä ja kommunikoitiin tiedotusvälineiden kautta kansalle, mikä on ongelma ja
miten se yritetään korjata. Eri maissa syntyi hieman erilaisia ratkaisuja, mutta lopulta lama saatiin taitettua kun onnistuttiin palauttamaan luottamus tulevaisuuteen. Yksityiset investoinnit lähtivät käyntiin ja internet-bisneksen buumi nosti koko läntisen maailman suosta ennennäkemättömän pitkän ja vahvan talouskasvun aikaan.
Nyt on toisin.
Poliitikot käyttävät luvattoman paljon lahjojaan, sikäli kun niitä on, ja luovuuttaan, jota varmasti löytyy, kierrelläkseen ongelman ytimen ympäristössä. Kun ongelmaa ei suostuta tunnistamaan oikein, syntyy toimenpide-ehdotuksia ja toimenpiteitä, jotka eivät auta mitään vaan syventävät ongelmaa. Tässä on osin kyse typeryydestä ja toistaitoisuudesta. Osin henkisestä laiskuudesta, sillä ongelman tunnistaminen oikein edellyttää politiikan suunnanmuutosta, eikä siihen olla henkisesti valmiita.
Typeryys- ja toistaitoisuusaspekti on lähinnä se, että kuvitellaan tämän kriisin ratkeavan 90-luvun keinoilla. Silloin ongelma oli asuntokuplissa ja pankkisektorissa eikä niinkään rakenteissa, ja järkevää politiikkaa oli silloin pitää korttitaloa pystyssä miten parhaaksi nähtiin, ja yksinkertaisesti odottaa laman loppumista ja talouskasvun käynnistymistä. Tällöin päädyttiin lainaamaan reippaasti ja toteuttamaan pienimuotoisia sisäisen devalvaation ratkaisuja. Tarkoitus oli vain pönkittää luottamusta julkisiin finansseihin sen verran kauan, että sinänsä terve bisnes yhteiskunnissa lähtee taas käyntiin. Vienti alkoi vetää heti devalvaatioiden jälkeen ja syntyi positiivinen kierre varsin pian.
Nyt tilanne on oleellisesti toinen. Euroopassa asuntokupla on puhjennut lähinnä Irlannissa ja Espanjassa. Valtaosassa kriisimaita ja kohta kriisiytyviä maita asuntomarkkinoilla ei ole nähty mitään dramaattista käännettä mihinkään suuntaan. Joissain maissa on ollut pankkikriisi asuntomarkkinoiden romahdettua tai siksi, että maan pankit olivat sijoittaneet USA:n subprimemarkkinoille, mutta tämäkin oli ja meni ja hoidettiin kuten ne tavataan hoitaa.
Toinen erottava tekijä on se, että samalla kun meillä on lama, meillä on käsissämme bisnesten rakennemuutos ja erilainen bisnesympäristö. Vaikka Suomi irrottautuisi eurosta ja devalvoisi reippaasti, mitään merkittävää ei tapahtuisi, sillä Suomen vienti on eri asennossa kuin ennen. Savupiipputeollisuus olisi 20% devalvaationkin jälkeen kilpailukyvytöntä kiinalaista ja brasilialaista bisnestä vastaan. Tämän lisäksi ei ole nähtävissä mitään uutta liiketoiminnan muotoa, joka samalla tavoin tulee muuttamaan maailman kuin internet- ja mobiiliviestintä teki 90-luvun puolessavälissä. On kuviteltu, että ympäristöteknologia voisi olla tällainen uusi bisnes, mutta kovin surkealta puuhastelulta tämä näyttää eikä edes kovin länsimaavetoiselta.
Nykymaailmassa on vielä uutena asiana Aasian talouksien nousu. Vielä 90-luvulla oli selvää, että keksinnöt ja tuotekehitys tehtiin länsimaissa. Kun lama loppui, alkoi valkokaulustyön buumi ja hyväpalkkainen valkokaulustyöläinen ylläpiti veroillaan ja kulutuksellaan länsimaiden talouksia. Nyt emme tiedä, missä seuraavat keksinnöt tehdään. Ne voidaan tehdä länsimaissa muttei se mikään automaatti ole. Tuotekehitystäkään ei ole enää mikään pakko tehdä lännessä vaan se voidaan tehdä hyvin idässäkin. Valkokaulustyö alkaa olla samanlaisen palkkakilpailun piirissä kuin valmistava työkin, joten ei ole nähtävissä, että keskiluokan elintaso tästä lähtee kiitolaukalle jatkossakaan, ainakaan länsimaissa.
Itse asiassa keskiluokka on nyt suuremmassa ahdingossa kuin suorittavan tason työläinen.
Yksi todennäköinen seuraus tästä kriisistä on jonkunnäköinen protektionismin paluu, sillä joku osa työstä ja työpaikoista on pakko saada pidetyksi lännessä, vaikka sitten pakolla. Käytettävissä oleva keino on kuitenkin tullimuuri, ja tämä koskee vain tavaroiden valmistusta. Ei niiden suunnittelua. Tehtaat voidaan pakottaa EU:n alueelle rajat sulkemalla, mutta tehtaiden valmistamien tuotteiden suunnittelutyötä ei mitenkään.
Kaikesta tästä seuraa, että näköpiirissä ei ole mitään sellaista automaattia, joka nostaa länsimaat suosta kunhan vain odottelemme tarpeeksi kauan ja estämme minkään romahtamisen odotteluaikana. Keino toimi 90-luvulla muttei toimi enää.
Nyt kriisin ytimessä ovat julkiset finanssit ja se tosiasia, että valtaosa länsimaista on elänyt surutta velaksi myös nousukaudet. On kuviteltu, että länsimaat voivat huoletta velkaantua ikuisesti, sillä ne ovat aina luotettavia sijoituskohteita. Tämän luottamuksen huteruudesta ja katoavaisuudesta on varoitettu ainakin kymmenen vuotta. Sekä vakavasti otettavat talousihmiset että kaltaiseni kaikkien asioiden erityisasiantuntijat ovat asiasta maininneet. Kukaan ei ole ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa, sillä länsimaiden julkisten sektorien toiminta- ja talousmalli on tarvinnut velkarahaa pyöriäkseen.
Motiivi korjata rakenteita on ollut vähäinen, sillä kansalaiset on optettu rakastamaan holhousvaltioitaan ja suurin osa suomalaisistakin kuvittelee, että heidän saamansa hyvinvoinnin määrä on jossain suhteessa julkisen sektorin suuruuteen. Tämä ei pidä paikkaansa, mutta tähän ihmiset on opetettu. Sekä propagandalla koulusta lähtien että myös käytännön toimilla kohdistamalla kaikki julkisen sektorin säästöt ja leikkaukset peruspalveluihin vaikkei olisi ollut mikään pakko. Ei ole ihme, että ihmiset uskovat julkisen sektorin olevan heille kokonaisuudessaan hyödyksi, vaikka tosiasiassa hyödyllinen osuus on jossain puolikkaan paikkeilla ja loppu on tukiaisia ynnä puuhastelua.
Tähän taudinkuvaan voisi aivan hyvin hakea täsmähoitoa tutkimalla Sveitsiä. Siellä julkisen sektorin koko on hieman yli puolet Suomen julkisen sektorin koosta. Maassa vallitsee täystyöllisyys lamasta huolimatta. Julkistalous on ylijäämäinen kuten koko kansantalous, vaihtotase, maksutase ja kaikki muutkin taseet. Palkkataso on maailman korkein tai korkeimpia. En ole myöskään kuullut suurista nälkää näkevien sveitsiläisten syrjäytyneiden armeijoista. Sveitsiläinen lehmä taitaa tienata tukiaisina vuodessa suunnilleen saman verran kuin suomalainen työtön, mistä syystä ruoka maksaa paljon mutteivät ne silti siellä nälkää näe.
Hyvinvointi tai edes sen jakaminen eivät siis välttämättä vaadi monumentaalista julkista sektoria. Päin vastoin. Julkinen sektori tarvitaan, mutta sen ei pidä ulottaa lonkeroitaan joka paikkaan. Sille on olemassa ydintoimintoja infrastruktuurissa ja perusturvassa, mutta Suomessa julkinen sektori rikkaruohojen lailla levittäytynyt koko peltoon ja hukkakaura on alkanut näivettää taloudellista toimeliaisuutta, aloitteellisuutta ja innovatiivisuutta ajat sitten.
Nyt näyttäisi siltä, että kun ongema viimein suostutaan tunnustamaan oikein, on edessä suuren valtion alasajo ja pienen valtion rakentaminen. Se kannattaisi tehdä nimenomaan näin päin eikä vain juustohöylätä suurta valtiota pienemmäksi. Tekemällä vähemmän asioita mutta kunnolla,
saadaan ylläpidettyä kaikki peruspalvelut ja pieni joukko tärkeinä pidettyjä muitakin asioita, mutta niiden rakentaminen pitää aloittaa palvelusta eikä keskushallinnosta. Kun uudet palvelut rakennetaan ensin paperilla alhaalta ylös, sen jälkeen ne vain miehitetään olemassa olevien organisaatioiden ihmisillä ja siirretään näistä toiminnot uusiin.
Jos hallinto ei osaa tätä itse tehdä, sen kannattaa palkata mikä hyvänsä konsulttitalo hommaa tekemään. Tämä on suunnilleen sitä, mitä tehdään isojen yrityskauppojen ja fuusioiden yhteydessä kun saneerataan organisaatioista pöhö pois ja päätetään, mitä ja miten oikein toimitaan jatkossa.
Kaikki länsimaat ovat mainittua Sveitsiä lukuunottamatta samassa veneessä. Eroa on vain siinä, missä vaiheessa epäluottamuksen lisääntyminen näiden maiden julkistalouksia kohtaan on menossa. Kriisimaissa on aloitettu jo, Suomessa selitetään ettei tarvitse tehdä mitään. Minä en usko, että yksikään maa voi selvitä trimmaamatta julkistalouttaan reippaasti tulevina vuosina. Etulyöntiaseman saavat ne maat, jotka tekevät uskottavan rakennemuutoksen ensin.
Suomella olisi periaatteessa mahdollisuus olla etulinjassa. Suomalaisen kulttuurin ja mentaliteetin erinomaisen hyvä puoli on se, että tehdään suunnilleen se, mitä luvataan. Jos siis toimeen tartutaan, syntyy myös tuloksia, kun taas jossain ei edes niin kovin kaukaisissa kulttuureissa on enempi tärkeää puhua paljon, mutta teot usein jäävät puolitiehen. Kun muutokset ovat isoja ja rajuja, suomalainen saisi ne toteutettua jos vain ryhtyisi tekemään.
Huono puoli on se, ettei ruveta, sillä oikeastaan yksikään puolue ei tätä halua. Vasemmisto, joihin tässä mielessä lasken myös Vihreät ja Persut, nimenomaan rakastaa suurta julkista sektoria ja julkisen sektorin itseisarvo syntyy sen koosta eikä sen tuottamista asioita. Heidän lähtökohtansa ei ole palvelulähtöinen vaan prosenttilähtöinen, jossa enemmän on kaikissa tilanteissa paremmin. Paljon sen paremmin ei mene oikeistossakaan. Kepu on marginaalipuolue nykyään ja lisäksi vahvasti alueellisten organisaatioiden ja aluepolitiikan takana, ja juuri näiden pitäisi mennä. Kokoomus on taas täyttänyt viimein valtaan 90-luvulla kunnolla päästyään aivan jokaisen julkisen organisaation omilla satraapeillaan kostoksi muille siitä, että puolue oli paitsiossa koko Kekkosen ajan eikä sillä ole intoa sahata omaa oksaansa.
Tärkeää on ymmärtää, että tulevaa pieneen valtioon siirtymistä ei tehdä ulkomaisten sijoittajien pakottamina vaan siksi, että voimme antaa omille ihmisillemme ja yrityksillemme tilaa hengittää ja pärjätä kilpailussa Kaukoidän yrityksiä vastaan. Emme voi kilpailla näitä maita vastaan yksinomaan laadulla ja luovuudella. Hintakilpailu voidaan toteuttaa joko laskemalla kustannuksia (=oma palkkatasomme) tai vähentämällä kuollutta painoa, jota yksityinen sektori raahaa niskassaan. Jälkimmäistä suosittelen.
Vielä tätäkin tärkeämpää on ymmärtää, että julkisen sektorin sopeuttaminen pienen valtion malliin ei tarkoita peruspalvelujen leikkaamista, huonontamista, harventamista tai vähentämistä. Lisäksi se ei tarkoita perusturvan leikkauksia tai yhdenkään ihmisen jättämistä heitteille. Julkisen sektorin optimaalista kokoa emme tiedä, mutta sen tulee olla niin iso, että se kykenee kattamaan tärkeinä pidetyt kansalaisille suunnatut palvelut.
Varmuuden vuoksi lue ylläoleva kappale toisen kerran.
Edellisen kerran meillä oli lama 90-luvun alussa. Silloin töissä olleet poliitikot Suomessa ja muualla toimivat oikean tilannearvion pohjalta. Ymmärrettiin, mistä talouskriisi johtuu, ja tämän ymmärtämyksen valossa tehtiin lista toimenpiteitä ja kommunikoitiin tiedotusvälineiden kautta kansalle, mikä on ongelma ja
Nyt on toisin.
Poliitikot käyttävät luvattoman paljon lahjojaan, sikäli kun niitä on, ja luovuuttaan, jota varmasti löytyy, kierrelläkseen ongelman ytimen ympäristössä. Kun ongelmaa ei suostuta tunnistamaan oikein, syntyy toimenpide-ehdotuksia ja toimenpiteitä, jotka eivät auta mitään vaan syventävät ongelmaa. Tässä on osin kyse typeryydestä ja toistaitoisuudesta. Osin henkisestä laiskuudesta, sillä ongelman tunnistaminen oikein edellyttää politiikan suunnanmuutosta, eikä siihen olla henkisesti valmiita.
Typeryys- ja toistaitoisuusaspekti on lähinnä se, että kuvitellaan tämän kriisin ratkeavan 90-luvun keinoilla. Silloin ongelma oli asuntokuplissa ja pankkisektorissa eikä niinkään rakenteissa, ja järkevää politiikkaa oli silloin pitää korttitaloa pystyssä miten parhaaksi nähtiin, ja yksinkertaisesti odottaa laman loppumista ja talouskasvun käynnistymistä. Tällöin päädyttiin lainaamaan reippaasti ja toteuttamaan pienimuotoisia sisäisen devalvaation ratkaisuja. Tarkoitus oli vain pönkittää luottamusta julkisiin finansseihin sen verran kauan, että sinänsä terve bisnes yhteiskunnissa lähtee taas käyntiin. Vienti alkoi vetää heti devalvaatioiden jälkeen ja syntyi positiivinen kierre varsin pian.
Nyt tilanne on oleellisesti toinen. Euroopassa asuntokupla on puhjennut lähinnä Irlannissa ja Espanjassa. Valtaosassa kriisimaita ja kohta kriisiytyviä maita asuntomarkkinoilla ei ole nähty mitään dramaattista käännettä mihinkään suuntaan. Joissain maissa on ollut pankkikriisi asuntomarkkinoiden romahdettua tai siksi, että maan pankit olivat sijoittaneet USA:n subprimemarkkinoille, mutta tämäkin oli ja meni ja hoidettiin kuten ne tavataan hoitaa.
Toinen erottava tekijä on se, että samalla kun meillä on lama, meillä on käsissämme bisnesten rakennemuutos ja erilainen bisnesympäristö. Vaikka Suomi irrottautuisi eurosta ja devalvoisi reippaasti, mitään merkittävää ei tapahtuisi, sillä Suomen vienti on eri asennossa kuin ennen. Savupiipputeollisuus olisi 20% devalvaationkin jälkeen kilpailukyvytöntä kiinalaista ja brasilialaista bisnestä vastaan. Tämän lisäksi ei ole nähtävissä mitään uutta liiketoiminnan muotoa, joka samalla tavoin tulee muuttamaan maailman kuin internet- ja mobiiliviestintä teki 90-luvun puolessavälissä. On kuviteltu, että ympäristöteknologia voisi olla tällainen uusi bisnes, mutta kovin surkealta puuhastelulta tämä näyttää eikä edes kovin länsimaavetoiselta.
Nykymaailmassa on vielä uutena asiana Aasian talouksien nousu. Vielä 90-luvulla oli selvää, että keksinnöt ja tuotekehitys tehtiin länsimaissa. Kun lama loppui, alkoi valkokaulustyön buumi ja hyväpalkkainen valkokaulustyöläinen ylläpiti veroillaan ja kulutuksellaan länsimaiden talouksia. Nyt emme tiedä, missä seuraavat keksinnöt tehdään. Ne voidaan tehdä länsimaissa muttei se mikään automaatti ole. Tuotekehitystäkään ei ole enää mikään pakko tehdä lännessä vaan se voidaan tehdä hyvin idässäkin. Valkokaulustyö alkaa olla samanlaisen palkkakilpailun piirissä kuin valmistava työkin, joten ei ole nähtävissä, että keskiluokan elintaso tästä lähtee kiitolaukalle jatkossakaan, ainakaan länsimaissa.
Itse asiassa keskiluokka on nyt suuremmassa ahdingossa kuin suorittavan tason työläinen.
Kaikesta tästä seuraa, että näköpiirissä ei ole mitään sellaista automaattia, joka nostaa länsimaat suosta kunhan vain odottelemme tarpeeksi kauan ja estämme minkään romahtamisen odotteluaikana. Keino toimi 90-luvulla muttei toimi enää.
Nyt kriisin ytimessä ovat julkiset finanssit ja se tosiasia, että valtaosa länsimaista on elänyt surutta velaksi myös nousukaudet. On kuviteltu, että länsimaat voivat huoletta velkaantua ikuisesti, sillä ne ovat aina luotettavia sijoituskohteita. Tämän luottamuksen huteruudesta ja katoavaisuudesta on varoitettu ainakin kymmenen vuotta. Sekä vakavasti otettavat talousihmiset että kaltaiseni kaikkien asioiden erityisasiantuntijat ovat asiasta maininneet. Kukaan ei ole ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa, sillä länsimaiden julkisten sektorien toiminta- ja talousmalli on tarvinnut velkarahaa pyöriäkseen.
Motiivi korjata rakenteita on ollut vähäinen, sillä kansalaiset on optettu rakastamaan holhousvaltioitaan ja suurin osa suomalaisistakin kuvittelee, että heidän saamansa hyvinvoinnin määrä on jossain suhteessa julkisen sektorin suuruuteen. Tämä ei pidä paikkaansa, mutta tähän ihmiset on opetettu. Sekä propagandalla koulusta lähtien että myös käytännön toimilla kohdistamalla kaikki julkisen sektorin säästöt ja leikkaukset peruspalveluihin vaikkei olisi ollut mikään pakko. Ei ole ihme, että ihmiset uskovat julkisen sektorin olevan heille kokonaisuudessaan hyödyksi, vaikka tosiasiassa hyödyllinen osuus on jossain puolikkaan paikkeilla ja loppu on tukiaisia ynnä puuhastelua.
Tähän taudinkuvaan voisi aivan hyvin hakea täsmähoitoa tutkimalla Sveitsiä. Siellä julkisen sektorin koko on hieman yli puolet Suomen julkisen sektorin koosta. Maassa vallitsee täystyöllisyys lamasta huolimatta. Julkistalous on ylijäämäinen kuten koko kansantalous, vaihtotase, maksutase ja kaikki muutkin taseet. Palkkataso on maailman korkein tai korkeimpia. En ole myöskään kuullut suurista nälkää näkevien sveitsiläisten syrjäytyneiden armeijoista. Sveitsiläinen lehmä taitaa tienata tukiaisina vuodessa suunnilleen saman verran kuin suomalainen työtön, mistä syystä ruoka maksaa paljon mutteivät ne silti siellä nälkää näe.
Hyvinvointi tai edes sen jakaminen eivät siis välttämättä vaadi monumentaalista julkista sektoria. Päin vastoin. Julkinen sektori tarvitaan, mutta sen ei pidä ulottaa lonkeroitaan joka paikkaan. Sille on olemassa ydintoimintoja infrastruktuurissa ja perusturvassa, mutta Suomessa julkinen sektori rikkaruohojen lailla levittäytynyt koko peltoon ja hukkakaura on alkanut näivettää taloudellista toimeliaisuutta, aloitteellisuutta ja innovatiivisuutta ajat sitten.
Nyt näyttäisi siltä, että kun ongema viimein suostutaan tunnustamaan oikein, on edessä suuren valtion alasajo ja pienen valtion rakentaminen. Se kannattaisi tehdä nimenomaan näin päin eikä vain juustohöylätä suurta valtiota pienemmäksi. Tekemällä vähemmän asioita mutta kunnolla,
Jos hallinto ei osaa tätä itse tehdä, sen kannattaa palkata mikä hyvänsä konsulttitalo hommaa tekemään. Tämä on suunnilleen sitä, mitä tehdään isojen yrityskauppojen ja fuusioiden yhteydessä kun saneerataan organisaatioista pöhö pois ja päätetään, mitä ja miten oikein toimitaan jatkossa.
Kaikki länsimaat ovat mainittua Sveitsiä lukuunottamatta samassa veneessä. Eroa on vain siinä, missä vaiheessa epäluottamuksen lisääntyminen näiden maiden julkistalouksia kohtaan on menossa. Kriisimaissa on aloitettu jo, Suomessa selitetään ettei tarvitse tehdä mitään. Minä en usko, että yksikään maa voi selvitä trimmaamatta julkistalouttaan reippaasti tulevina vuosina. Etulyöntiaseman saavat ne maat, jotka tekevät uskottavan rakennemuutoksen ensin.
Suomella olisi periaatteessa mahdollisuus olla etulinjassa. Suomalaisen kulttuurin ja mentaliteetin erinomaisen hyvä puoli on se, että tehdään suunnilleen se, mitä luvataan. Jos siis toimeen tartutaan, syntyy myös tuloksia, kun taas jossain ei edes niin kovin kaukaisissa kulttuureissa on enempi tärkeää puhua paljon, mutta teot usein jäävät puolitiehen. Kun muutokset ovat isoja ja rajuja, suomalainen saisi ne toteutettua jos vain ryhtyisi tekemään.
Huono puoli on se, ettei ruveta, sillä oikeastaan yksikään puolue ei tätä halua. Vasemmisto, joihin tässä mielessä lasken myös Vihreät ja Persut, nimenomaan rakastaa suurta julkista sektoria ja julkisen sektorin itseisarvo syntyy sen koosta eikä sen tuottamista asioita. Heidän lähtökohtansa ei ole palvelulähtöinen vaan prosenttilähtöinen, jossa enemmän on kaikissa tilanteissa paremmin. Paljon sen paremmin ei mene oikeistossakaan. Kepu on marginaalipuolue nykyään ja lisäksi vahvasti alueellisten organisaatioiden ja aluepolitiikan takana, ja juuri näiden pitäisi mennä. Kokoomus on taas täyttänyt viimein valtaan 90-luvulla kunnolla päästyään aivan jokaisen julkisen organisaation omilla satraapeillaan kostoksi muille siitä, että puolue oli paitsiossa koko Kekkosen ajan eikä sillä ole intoa sahata omaa oksaansa.
Tärkeää on ymmärtää, että tulevaa pieneen valtioon siirtymistä ei tehdä ulkomaisten sijoittajien pakottamina vaan siksi, että voimme antaa omille ihmisillemme ja yrityksillemme tilaa hengittää ja pärjätä kilpailussa Kaukoidän yrityksiä vastaan. Emme voi kilpailla näitä maita vastaan yksinomaan laadulla ja luovuudella. Hintakilpailu voidaan toteuttaa joko laskemalla kustannuksia (=oma palkkatasomme) tai vähentämällä kuollutta painoa, jota yksityinen sektori raahaa niskassaan. Jälkimmäistä suosittelen.
Vielä tätäkin tärkeämpää on ymmärtää, että julkisen sektorin sopeuttaminen pienen valtion malliin ei tarkoita peruspalvelujen leikkaamista, huonontamista, harventamista tai vähentämistä. Lisäksi se ei tarkoita perusturvan leikkauksia tai yhdenkään ihmisen jättämistä heitteille. Julkisen sektorin optimaalista kokoa emme tiedä, mutta sen tulee olla niin iso, että se kykenee kattamaan tärkeinä pidetyt kansalaisille suunnatut palvelut.
Varmuuden vuoksi lue ylläoleva kappale toisen kerran.