Tänään on taas pubivisapäivä.

Pubissa istuu aina samalla jakkaralla Harry juomassa kaljaa. Harry on noin 60-vuotias herrasmies. Jollain tavalla kehitysvammainen, eli ei opi asioita kovin hyvin eikä ymmärrä välttämättä kovin paljon. Graham-nimistä kantapeikkoa Harry kutsuu aina Dennikseksi eikä lukuisista yrityksistä huolimatta ole tätä osannut korjata. Grahamin vaimoa hän luulee Grahamin tyttäreksi jne.

Harry on aina siellä ja kysyy kaikilta joka kerta ohi kulkiessaan “you all right”, johon aina vastataan jotakin, ei ole kauheasti väliksi mitä, ja säästä hän osaa puhua myös. Harry saattaa myös keräillä tyhjiä laseja pöydästä jos sattuu sillä päällä olemaan. Harry ei häiritse ketään ja kaikki hänelle aina muutaman sanan sanovat sisään tullessaan tai tiskillä käydessään. Kuulemma hän ei pubiin tultuaan joskus vuosia sitten puhunut juuri mitään, nykyään paljon enemmän, selvästi matkimalla opeteltuja juttuja mutta kuitenkin.

Hän asuu lähistöllä olevassa hoitokodissa/palvelutalossa. Kun kyse on holhouksenalaisesta henkilöstä, publikaanin on täytynyt allekirjoittaa joku kuponki, jossa hän toimii jonkunnäköisenä virallisena valvojana kun Harry on pubissa, mutta koska vaiva on vähäinen ja kulmapubiin kaikki ovat tervetulleita, asiassa ei ollut mitään ongelmaa. Illansuussa joku hoitokodin työntekijä aina tuo Harryn pubiin ja yhdeksän maissa joku hänet sieltä hakee taas kotiin.

Tässä on jotain sangen monella tavalla oikein.

Tällä kertaa Lipponen-nimisistä väärässä olijoista on vuorossa se, joka tapasi vielä 90-luvulla olla joskus oikeassakin.

En suoraan sanoen ymmärrä, miksi Lipponen palaa tähän samaan asiaan kerta toisensa jälkeen, mutta saahan sitä. Viesti on kerta toisensa jälkeen täsmälleen sama, ja kielii vähäistä suuremmasta vieraantuneisuudesta suomalaisilta työmarkkinoilta.

Lipposen viesti on kerta toisensa jälkeen se, että pakollinen toisen kotimaisen kielen opetus on säilytettävä ja mitään alueellisiakaan variantteja ei tule harkita. Alueelliset variantit kuulemma loisivat työmarkkinoille “paarialuokan” jos reppanat osaisivat venäjää eivätkä ruotsia. Tietysti alueellisten ratkaisujen luomisessa on ongelmansa, sillä samalla pitäisi muuttaa yliopistojen toisen kotimaisen kielen osaamisvaatimuksia sekä virkamiehille asetettuja vaatimuksia, mutta tehtävä ei ole ylitsepääsemätön kun otetaan huomioon, että nyt koko asiassa ollaan ajatushautomoasteella.

Tällä kertaa Lipponen kuitenkin pistää paremmaksi ja väittää tällaisen ajatuksen olevan “ajojahti suomenruotsalaisuutta vastaan”. Missähän tämä ajojahti esiintyy? Veikkaan, että pääasiassa korvien välissä.

Tilannehan on ollut jo pitkään se, että poislukien joitain rannikkomestoja, suomenkielisten ruotsin taidot jäävät hyödyttömälle tasolle. Pakollinen kielenoptus on lisäksi se suurin asia, joka gallup-kannatuksen perusteella Suomen kaksikielisyydessä ärsyttää. Mikä on siis todellista ajojahtia? Se, että pakotetaan kaikki epämieluisalle tielle siksi, kun vanttera voimapussi haluaa vai se, että pyritään poistamaan närästystekijä, jonka jäljelle jättämisestä ei edes tunnu olevan mitään hyötyä ruotsin kielen aseman kannalta?

Mielenkiintoista on huomata, että ajatus pakollisen kielenopetuksen poistamisesta ei tunnu juuri koskaan yhdistyvän mihinkään muihin vaatimuksiin ruotsin kielen asemaa koskien. Jossain on pieniä ja kovaäänisiä ajattelijoita, joiden sanoman keskeinen sisältö on ruotsinkielisten kippaaminen mereen pelastusrenkaan varassa, mutta näiden henkilöiden määrä on vähäinen ja puhettahan maailmaan mahtuu. Kun koulujen kielenopetuskeskustelusta ei koskaan tunnu seuraavan mitään muita rönsyjä, on asiassa edes vaikeaa nähdä kaltevaa pintaa.

Työmarkkinoille ei synny paarialuokkaa siitä, että joku ei osaa ruotsia. Minäkään en osaa ruotsia (tai no, osaan sanoa “stor star und schnell”), muttei se Suomessa pysäyttänyt urakehitystä, ei edes ruotsalaisomisteisessa firmassa. En usko Helsingissä työnantajien olevan kovinkaan monessa firmassa kiinnostuneita ruotsin kielen taidoista. Jotkut firmat toimivat ruotsin kielellä ja niissä asia on toinen, mutta se, että rajaa ruotsinlaivabisneksen pois, ei tee paarialuokkaa kenestäkään. Jonkun erikoisemman kielen riittävän hyvä osaaminen kompensoi tämän mennen tullen. Se, että koulukas osaa muutaman ruotsin sanan sijaan muutaman venäjän sanan on urakehityksen kannalta joutava seikka. Siitä ei ole hyötyä muttei siitä ole mitään oleellista haittaakaan.

Lipposen kiukuttelu asian ympärillä vaikuttaa olevan jonkunlainen menneen maailman jäänne. Ehkä 40 vuotta sitten oli tarpeellista osata ruotsia. En tiedä. Tänä päivänä asia ei kuitenkaan ole ongelma juuri missään ammatissa ja juuri missään päin Suomea. Joissain paikoissa tarvitaan ruotsia asiakaspalvelussa ja näissä useita kieliä osaavat saavat tietysti etua kuten kuuluukin saada. Pakko-opetusta ei kuitenkaan tälläkään perustella, sillä tuon opetuksen perusteella ilman omaa harrastuneisuutta ei bisneksen tekoon kykene.

Lipposen oudoin näkemys on kuitenkin se, että venäjän opettaminen Suomen kouluissa melko vapaaehtoiselta pohjalta olisi “suomettumista”. Minä väitän suomettuneemmaksi asenteeksi sitä, että puhtaasti sisäpoliittinen koulutuksen sisältökeskustelu nähdään ulkopoliittisia ulottuvuuksia sisältävänä asiana.

Vaihteeksi politiikkaa tältä saarelta.

Huumorilehti Guardian, joka linjaltaan edustaa melko pitkälle pohjoismaista sosiaalidemokratiaa, uutisoi Britannian arvojen olevan enemmän “thatcherilaisia” kuin Thatcherin ollessa pääministerinä 80-luvulla.

Uutinen ei varsinaisesti ole ankka, mutta se jättää asiat kesken juuri siinä kohtaa, kun meno alkaisi muuttua kiinnostavaksi. Guardian ja siteerattu tutkija syyttävät arvojen kovenemisesta sitä, että Tony Blairin 90-luvulla käyttöön ottama New Labour -ajattelu, jossa enää ei korostettu tulonsiirtojen auvoisuutta ja ylipäätään keskitytty vain köyhien paapomiseen, sai jalansijan ja valtaa.

Guardian on aina ollut New Labourin vastustaja, joten uutisen sävy ansaitsee hieman lähdekritiikkiä.

Voi olla, että analyysi on aivan oikea, ja New Labouria voidaan asiasta syyttää. Toisaalta unohtuu se, että Labourin muuttuminen New Labouriksi oli perusedellytys sille, että puolue ylipäätään sai valtaa. Tony Blair tunnisti puolueen potentiaalisen kannattajakunnan ongelman oikein ja vastasi siihen. Jos tätä keikausta ei olisi tehty, olisi hyvin mahdollista, että toryt olisivat hallinneet maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1979.

Muistamme, että vanha Labour kävi häviämässä vaalit toisensa jälkeen väliin rökäletappiolla ja väliin hieman niukemmin, kunnes Tony Blairin New Labour sai vaalivoiton, joka taisi olla maan vaalien historiassa suurin siirtymä yhdeltä puolueelta toiselle, tai ainakin suurimpia. New Labourin keskeinen ero vanhaan oli se, että puolue keskittyy julkisten palvelujen parantamiseen eikä keskiluokan kyykyttämiseen lisäveroilla. Molempia asioita luvattiin ja molemmissa onnistuttiinkin melko hyvin, kuten Guardiankin joutuu myöntämään. Tyytyväisyys näiden palvelujen laatuun kasvoi kohisten New Labourin ollessa vallankahvassa toistakymmentä vuotta.

Tämän olisi jotenkin voinut lukijoille kertoa. Kun kerran vanhan Labourin mahdollisuus päästä vallankahvaan ikinä oli melko vähäinen kun keskiluokka oli sen hylännyt heille vahingollisena, on melkoinen osatotuus syyttää uutta Labouria, joka kuitenkin valtaan sitten pääsi ja toteutti siellä varsinkin julkisten palvelujen vinkkelistä hyvin erilaista politiikkaa kuin toryt, jotka olivat liikkeellä vahvalla yksityistämisagendalla.

Nyt Labour on vanhoillisten käsissä. Sen suosio on kasvanut, mutta ei linjanmuutoksen takia vaan siksi, että hallitus joutuu tekemään epäsuosittuja säästöpäätöksiä vielä pitkään. Politiikan kommentaattorit lehdissä veikkasivat ennen vaaleja, että tulevat vaalit voittava puolue joutuu tekemään politiikkaa, jonka seurauksena se on seuraavista vaaleista alkaen toistakymmentä vuotta oppositiossa. Jos Labour jää ortodoksisosialistien käsiin, se tasoittaa puntteja ensi vaaleja ajatellen, mutta Ed Milibandin varsin heikko esiintyminen PMQ:ssa ja kyvyttömyys oikeasti haastaa toryjä, jättää ainakin mahdollisuudeksi sen, että puheenjohtajaa vaihdetaan ennen vaaleja ainakin kerran.

Labourin puheenjohtajavaali nyt oli uuden ja vanhan linjan välinen taistelu, jonka kärkihahmoina olivat Milibandin veljekset. En näe mitään syytä, miksi seuraavakin puheenjohtajavaali ei olisi näiden linjojen välinen taistelu, sillä puolue on asiassa jakautunut melko kahtia. New Labour on puolueen kentällä suositumpi linja, mutta puheenjohtajavaalissa ammattiliittojen ja erilaisten sisäisten, ortodoksisten salaseurojen lisä-äänten takia uuden linjan kannatuksen pitäisi merkittävästi kasvaa ennen kuin se tulisi valituksi. Aika näyttää.

Ed Miliband on tumpeloinut pääministerin kysymykset melkeinpä kerta toisensa jälkeen. Tuo show ei edes ole nykyään enää kovin hauska, sillä siitä jää vähän kuva, kun tynnyrissä olevaa kampelaa ammuttaisiin haulikolla, siinä määrin vähällä David Cameron päästetään. Labour näyttääkin unohtaneen Toryt tykkänään ja pistää paukkunsa Liberaalien mollaamiseen siinä toivossa, että saa nämä lähtemään hallituksesta. Tässä taistelussa toryt politiikkansa kanssa ovat täysin sivuraiteella, ja vallasta kamppailtaessa päävastustajan unohtaminen ei lupaa nykyiselle puoluejohdolle hyvää.

Kyllähän minä sen ymmärrän, miksi New Labour ei Guardiania miellytä. New Labourin agenda nimittäin oli sen verran järkevä, että jos unohdetaan sotia suosiva osa politiikasta, sitä voisi varsin hyvin itsekin kannattaa. Minä taas tuskin olen aatteellisesti kovin yhteensopiva Guardianin vakiolukijakunnan kanssa.

Hesarin pääkirjoitustoimittaja patistaa poliitikkoja puhumaan säästöistä.

Viesti on oikea, erinomaisen oikea. VVM:n pienvisiirit ovat valmistelleet selvityksen, jonka mukaan Suomen valtiontalouden kestävyysvaje on hieman yli kymmenen miljardia vuodessa. Aika suuri luku kun huomioidaan, että budjetin loppusumma on noin 50 miljardia.

On päivänselvää, että tätä summaa ei kuro kiinni mikään mystinen talouskasvu vaikka lusmuilevat poliitikot niin meille uskottelevatkin. Tämän oletuksen perättömyyden näkee siitä, että talous ei ole nyt tasapainossa. Vajeen kattaminen millään keinolla ei tarkoita sitä, että valtio pystyy tekemään suunnilleen nollatuloksen huippusuhdanteen huippuvuonna vaan sitä, että budjetti on tasapainossa aina tai sitä, että budjetti on lama-aikaan alijäämäinen mutta hyvinä vuosina vastaavasti ylijäämäinen, jotta velat voidaan maksaa.

Jo nyt valtion korkomenot ovat kaksi miljardia vuodessa ja ensi vuonna reippaasti enemmän. Tälle rahalle olisi käyttöä sekä palveluissa että pienimpien tulonsiirtojen inflaatiotarkistuksissa, mutta nyt maksamme menneiden ja varsinkin viime vuosien leväperäisestä taloudenpidosta.

Poliitikoille asia on kiusallinen, sillä vaalit lähestyvät.. Kulukuuri olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten, mutta tämä nykyinen hallitus ei siihen vaaleja odotellessaan näytä kykenevän. Kokoomus yrittää olla ärsyttämättä ketään, jotta saa pääministerin paikan pitkästä aikaa. Kepu rämpii murheen alhossa eikä tule kysymykseenkään, että suosiota romutettaisiin ankaralla säästökuurilla.

Vaalien alla tilanne näyttää surkealta. Kokoomus hieman näön vuoksi puhuu siitä, että "pitäisi" säästää, mutta ei yksilöi, mistä nämä säästöt tuon puolueen mielestä pitäisi löytää. Muut puolueet torjuvat persu-uhkaa lupailemalla lähinnä lisää kaikille kaikkea.

Kenties pohjanoteeraus on Jutta Urpilaisen, tuon Pohjanmaan Neron, ajatus siitä, että nyt pitäisi kipata ylimääräinen miljardi sinne tänne ja pari miljardia sen päälle johonkin muuhun. Tämä on tietysti mitä puhdasoppisin vaalilupaus, jota ei ole aikomustakaan toteuttaa vaikka puolue hallitukseen pääsisikin, ja kun demareita sitten kovistellaan lupauksien rikkomisesta, syytetään hallitusohjelmaa ja hallituskumppania ja asia unohtuu saman tien. Urpilaisen erottaa posetiivarin apinasta lähinnä se, että apinalle riittää taskun pohjalla oleva kolikko eikä jokaisen esiintymisen hintalappua lasketa miljardeissa.

Ajatuksen tasolla viesti on kuitenkin selvä: SDP ei pidä julkistaloutta minään ongelmana vaan haluaa porskuttaa ensimmäisessä luokassa kohti konkurssia, valuuttarahaston holhousta ja paniikissa tehtyjä leikkauslistoja. Kun olemme Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa nähneet, tämä tie ei ole erityisen mukava. Pelkästään hybris suomalaisten etevämmyydestä tuntuu saavan poliitikot kuvittelemaan, ettei samanlaista nyt voi rehdissä ja reilussa Suomessa tapahtua, kyse on vain Alppien eteläpuolisen Afrikan banaanivaltioiden ongelmista.

Eipä ole. Numerot eivät muutu miksikään siitä, että ne esitetään Suomessa eikä jossain barbaarien maana pitämässämme paikassa. Suomi elää nyt laina-ajalla, sillä Etelä-Euroopan kriisi on suurempi kuin Suomen. Ei Euroopassa ole yhtään toista maata, jossa valtio kattaa neljänneksen menoistaan velalla, kriisiin ajautuneissa Kreikassa ja Irlannissakin vaje on ollut alle puolet tästä. Tällä hetkellä kukaan ei huomaa mitään, mutta Suomi on rahoituskriisissä heti kun joku ymmärtää kääntää sinnepäin spottia ja kirjoittaa asiasta Financial Timesissä.

Tutkiva journalisti nimittäin saattaa huomata, että Suomen talousluvut maisemoidaan todellisuutta paremmiksi vain puhdasoppisella huijauksella.

Suomessa lasketaan eläkekassoihin kertyvä raha valtion tuloksi, mitä se ei ole, sillä tuo raha on korvamerkittyä eläkkeisiin. Näin näyttää siltä, että julkistalouden vaje olisi vain muutama hassu prosentti eikä 25. Tämä laskentatapa osoittautuu valheeksi heti kun eläkekassat alkavat purkaa omaisuuttaan, mikä tapahtuu ehkä jo ensi vuonna. Tällöin emme tule näkemään sitä, että julkisen sektorin vaje kasvaisi näiden rahastojen purkautumista vastaavasti, joten eläkekassa on siis vain plusmerkkinen asia ja jos se olisi miinusmerkkinen, se vain unohtuu johonkin.

Veronkorotukset eivät johda kovin pitkälle, sillä vaje on valtava. ALV:tä voi korottaa pari prosenttia 25:een kuten Ruotsissa ja Tanskassakin on. Pääomatulojen veron voi korottaa noin 33:een ilman, että sillä on suurta vaikutusta mihinkään. Energiaveroja voi kasvattaa jonkun verran, mutta pää jää vetävän käteen siinä kohtaa kun köyhillä ei ole enää rahaa lämmittää asuntojaan. Näillä ei kymmenen miljardin vajeesta kateta kuin pari kolme miljardia, loppu pitää säästää.

Kun poliitikot teeskentelevät, ettei ongelmaa olekaan, säästömetodi ei ota syntyäkseen. Minä tarjoan asiassa virka apua:

Otetaan asiaa tekemään konsulttitalo Suomen ulkopuolelta. Tämän firman tehtäväksi annetaan perata koko julkinen sektori ja etsiä sieltä N miljardin säästöt. N on tarve plus kolme miljardia. Reunaehdoksi asetetaan se, että suorittavassa portaassa olevien ihmisten määrään ja etuihin ei kosketa, eli siis opettajat, lääkärit, poliisit ja vaikkapa Kelan tukiaiskäsittelijät ovat turvassa. Ainoa oikeutus puuttua näihin tehtäviin on se, jos vaikkapa automatisoimisen tai lakkautuspäätöksen takia joku tehtävä muuttuu kokonaan tarpeettomaksi.

Suomessa ongelma ei ole se, että perusturva ja julkiset palvelut maksavat liikaa. Päin vastoin nämä tuntuvat olevan ainakin länsimaiden mittapuulla melko tehokkaasti toteutettuja. Näihin menee kuitenkin julkisen sektorin käyttämästä rahasta alle puolet, loppu häviää kankkulan kaivoon, josta aluepolitiikka-sateenvarjo ottaa suurimman osan. Kyläpoliitikoilla ei ole ikinä mahdollisuutta puuttua tähän törsäykseen ilman tukevaa selkänojaa.

Olemme tässä asiassa arvovalintojen edessä. Kaikkeen nykyiseen ei ole rahaa. Haluammeko säilyttää julkisten palvelujen ja perusturvan tason ja mahdollistaa taloudellisesti näihin tehtävät parannukset vai haluammeko jatkaa jokaista yritys- ja aluetukiaista hamaan maailman tappiin? Minun mielestäni koko maan pitäminen asuttuna ei ole mikään itseisarvo, jota ei saisi kyseenalaistaa.

Juustohöylä ei tuota tarvittavia säästöjä vaan tarvitaan vesuria. Sosiaalidemokraattinen utopia suuresta valtiosta on johtanut meidät tilanteeseen, jossa julkinen sektori on paisunut kuin pullataikina tekemään kaikennäköisiä "nice to have" -juttuja ja fokus on melko täydellisesti kateissa. Yleensä tämäntyyppisiä ajatuksia esitettäessä joku aina mainitsee oopperan ja kulttuurin tukemisen yleisesti. Näihin käytetään julkisesta rahasta aivan naurettavan pieniä summia kuten kirjastoihinkin enkä näe mitään syytä, miksi meidän pitäisi karsia juuri näitä asioita.

Oleelliseen keskittyminen ei tarkoita sitä, että tehtäisiin vain niitä asioita, joista on jotain taloudellista hyötyä. Se tarkoittaa sitä, että tehtäisiin niitä asioita, joita pidämme oleellisina.

Hesarin juttu kertoo tarkastetusta väitöskirjasta, jossa selvitettiin Hesarin suhdetta globalisaatioon.

Tutkijalta lainattujen katkelmien sävy on jossain määrin omituinen. Hieman verhotusti Hesari saa kritiikkiä siitä, että se otti johdonmukaisesti globalisaatioon myönteisesti suhtautuvan linjan sekä pääkirjoituksissaan että myös uutisvalinnoissaan.

Tutkija ihmettelee, miksi globalisaatiokriitikoille ei annettu ääntä edes “näön vuoksi”. Lopulta todetaan Suomen olevan yhden totuuden maa, jossa vain yksi näkökanta pääsee esille huolimatta siitä, että globalisaatioasiassa(kin) kansa oli jakautunut kahtia.

Pelkästään Suomea katsomalla kritiikissä on ehkä jotain järkeä ja se noudattaa melko hyvin suomalaista mediakritiikin linjaa, mutta jotain on kuitenkin poskellaan.

Olen itse penännyt Suomen tiedotusvälineiltä huomattavasti kantaaottavampaa asennetta ennenkin. Kun seuraan Britannian lehtiä, lehdillä on joku linja, jota ei erityisemmin yritetä kätkeä. Jos haluaa hyvät naurut, voi aina ottaa käteensä Guardianin ja jos haluaa lukea, mitä paikallinen moral majority ja maahanmuuttokriitikkoväki ajattelee, voi selailla Daily Mailia. Tämä tuo poliittiseen keskusteluun huomattavasti väriä, sillä tiedotusvälineillä on siinä avoin rooli eikä verhottua.

Hesari on ollut selkeästi EU-jäsenyyden puolella, selkeästi globalisaation etuja korostamassa ja nyt Nato-jäsenyyden kannalla. EU:sta ja globalisaatiosta olen lehden kanssa samaa mieltä, Natosta eri mieltä, mutta tämä ei ole lehdelle mikään vika, synti tai häpeä.

Tutkija sen sijaan antaa ymmärtää, että lehti on tehnyt virheitä, kun ei ole näissä asioissa pyrkinyt tasapuolisuuteen. Miksi olisi pitänyt? Eikö juuri tämä edusta jotain suomalaista yhden totuuden mallia, jossa pitäisi hieman ymmärtää kaikkia ja välttää olemasta mitään mieltä? Jos on jotain mieltä avoimesti, lehti on väärässä. Se, että Hesari ei ryhdy propagoimaan jokaista punavihreiden punkkarien hullutusta, ei tarkoita sitä, että lehti olisi jotenkin väärässä tai sen pitäisi linjaansa muuttaa. Ei Voima-lehtikään erityisen puolueeton ole, ja se, että Hesarin levikki on suurempi, ei tarkoita tässä asiassa mitään.

Mielenkiintoisempaa olisi tutkia YLE:n vastaavia kytköksiä, sillä sillä on julkisesti rahoitettuna mediana jonkunnäköinen velvoite tarjota tilaa erilaisille näkemyksille. Jos YLE paljastuu räikeän puolueelliseksi, silloin on syytä selvittää, mistä asia johtuu ja miten se korjataan.

Yksityisellä medialla ei ole mitään velvollisuutta pyrkiä neutraaliuteen. Hyvää journalistista tapaa osoittaa se, että linjaa ei ole yritetty verhota vaan lehteä lukevalle se on kyllin selvästi esillä mahdollistaen lähdekritiikin. Minä kaipaan Suomeen lisää sellaisia tiedotusvälineitä, jotka uskaltavat olla jotain mieltä poliittisista kysymyksistä, sillä asiat tulevat hyvine ja huonoine puolineen ruodittua näin paljon paremmin. Lukemalla sekä kannattajan että vastustajan puheenvuoron saa selville, mistä asian rintamalinjoissa on oikein kysymys. Jos kaikki pyrkivät neutraaliuteen ja välttävät kannanottoja viimeiseen saakka, tuloksena on virkamiesmäistä ja tylsää munkkilatinaa, jossa keskeisiä kysymyksiä saatetaan jopa välttää.

“Olen valmis istumaan Astrid Thorssin taposta” -ryhmän facebookiin perustanut oli siis nyt saanut sakkoja. (kirjoitusvirhe ei omani).

Tuomio tuli laittomasta uhkauksesta ja kunnianloukkauksesta. Laittoman uhkauksen ymmärrän, mutta missä kohtaa loukattiin kunniaa? Ymmärsin asiaa koskevasta uutisoinnista, että näin olisi käynyt, kun ryhmän perustaja väitti ryhmään tekemässään kirjoituksessa Thorsin häpäisevän “kiitos 1939-1945” -paidan, jollainen hänellä ja joukolla maahanmuuttajia oli päällään jossain keskusteluohjelmassa. Minä en ymmärrä, miten kukaan voi häpäistä t-paitaa, eli tässä mielessä kirjoittajan syytös on tietysti joutava.

T-paitaa ihmisten ilmoilla käyttävä aikaihminen sen sijaan häpäisee itse itsensä aivan riippumatta sitä, mitä tässä urheilukentälle sopivassa vaatekappaleessa lukee, joten on sangen kyseenalaista, onko hampuusiksi paljastuneella jäljellä kunniaa loukattavaksi saakka.

Tuntuu kuitenkin hieman oudolta, että ministeritason visiirin kunnia tulee loukatuksi, jos hänen pukeutumisvalintojaan kritisoidaan tällä tavalla. Kyseessä on julkisuuden henkilö, joka on lisäksi halunnut tämän nimenomaisen tv-ohjelman pukeutumisvalinnallaan viestiä jotakin. Kun saamme seurata täysin “sisällöttömien” asuvalintojen murskakritiikkiä linnan juhlien yhteydessä, on outoa, että kun poliitikko pukeutuu siten, että asuvalinta sisältää poliittisen sanoman, tätä poliittista sisältöä ei saisi julkisesti käsitellä ilman, että syyllistyy kunnianloukkaukseen.

Asia on mielestäni rinnasteinen siihen, että Thors olisi kirjoittanut jossakin “kiitos 1939-1945” ja joku olisi tämän perusteella kirjoittanut jotakin joutavaa siitä, että Thors häpäisee veteraanien muistoa. Tässä tapauksessa kukaan ei olisi ollut moksiskaan. Miksi nyt?

Tänään vuorossa Taloussanomat, Hesarin mainostamana.

Ensinnäkin pistää silmään kerta toisensa jälkeen tehty temppu: valitaan tarkasteluhetki siten, että alkupää on laman viimeinen vuosi ja loppupää huippusuhdanteen viimeinen vuosi. Meillä on pakko olla käytettävissämme jo uudempiakin tilastoja kuin vuoden 2007 loppu, mutta koska pörssiromahdus ja yrityskauppojen hiipuminen olisivat aiheuttaneet ikävän kuopan pääomatuloihin, maagisesti valittiin tällainen vuosi. Tämä haiskahtaa siltä, että lopputulos on päätetty ennalta ja numerot valitaan vain teoriaa parhaiten tukemaan.

Ehkä räikein osatotuus tai puolivalhe liittyy kuitenkin siihen, mitä nämä luvut meille kertovat. Olen kirjoittanut useasti desiiliajattelun ongelmasta, mutta kerrataan lyhyesti taas. Kymmenes, korkeimpia tuloja saava desiili on ongelmallinen. Se kyllä näyttää olevan aivan täysin karkuteillä tuloineen, mutta ongelma on se, että tuloerot tuon desiilin sisällä ovat selvästi suuremmat kuin missään muualla. 99% kohdalla oleva ei ole tuloineen juurikaan poissa melko tasaiselta kasvukäyrältä.

Suomessa joka vuosi muutama yrityksensä myyvä heppu saa satoja miljoonia. Tämä lisättynä parillasadalla suurimpia pääomatuloja saavalla saavat tuon desiilin keskiarvon korkeaksi ja näyttämällä tämä numero luodaan illuusio siitä, että koko kymmenes desiili on tuloineen karkuteillä. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan karkuteillä on ainoastaan pieni prosentin osa, jossa väki osin vaihtuu vuosittain kun suuria myyntivoittoja saadaan firmasta vain kerran.

Entä mikä tässä sitten on ongelma? Koko artikkeli lähtee siitä, että tämä kehitys on huolestuttava, mutta jos asiaa tarkastellaan toisesta lähtökohdasta, voidaan kysyä, mitä pahaa siinä on, että jotkut suomalaiset ovat onnistuneet perustamaan menestyviä yrityksiä ja työllistämään ihmisiä, ja sitten myyvät nämä firmat tai osan niistä pois. Ei kuulosta kovin kauhealta ja tuntuisi, että Suomeen sopisi tällaisia yrittäjiä reippaasti lisääkin.

Kun katsotaan vain kaikkien tulojen jakautumista eri desiileille, luodaan mielikuva siitä, että kyse on nollasummapelistä, jossa desiilit taistelevat keskenään. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä jos joku onnistuu tuomaan pottiin muutaman miljardin uutta rahaa ulkomaisilta sijoittajilta ja kahmii noista rahoista valtaosan itselleen, jonkun desiilin suhteellinen osuus nousee, mutta se ei ollut pois niiltä muilta desiileiltä vaan kiertoon tuli lisää rahaa. Kun tästä maksetaan veroa ja osa rahasta vielä päätyy kulutukseenkin, on vaikea nähdä, mikä tässä on pahaa.

Lopputuloksena saadaan jälleen nostettua ongelmaksi edellisessä kirjoituksessani mainittu pääomatulojen veron epäprogressiivisuus. Tätä toistetaan siis nykyään jo lähes päivittäin, ja kun tämän muuttaminen on SDP:n vaaliteema, tuntuu vetoapua löytyvän nykyään kautta mediakentän. Kun täsmälleen samoja tutkimuksia ja samojen tutkijoiden näkemyksiä pyöritellään uusina uutisina päivästä ja viikosta toiseen ilman, että asiasta saadaan mitään uutta tietoa, on lupa kysyä, edustaako tällainen yhden kerhon aggressiivisen vaalityön maisemoiminen uutisiksi enää hyvää journalistista tapaa. Uutisilta näyttäviin mainoksiin kuuluu laittaa riittävän selvästi havaittavasti tieto lukijalle siitä, että kyseessä on ilmoitus, mutta luottotoimittajien kautta toteutettuna näin ei tarvitse tehdä.

Pääomatulojen veron muuttaminen progressiiviseksi ei tuota haluttuja tuloksia, sillä kun jokainen naapurimaa(kin) verottaa myyntivoittoja ei-progressiivisesti ja Suomen verotuksesta pääsee eroon ulkomaille muuttamisensa päivänä kunhan on aikomus oleskella ulkomailla vähintään kuusi kuukautta, on aivan selvää, ettei kukaan maksa suurista, kertaluontoisista myyntivoitoista 60 prosentin veroa Suomeen kun naapurustossa pääsee alle puoleen hintaan.

Päivän satuolento on kuitenkin ruma ankanpoikanen:

Hiilamon mielestä eriarvoistuminen voi vaikuttaa siihen, miten suomalaiset sitoutuvat yhteiskuntaansa ja suhtautuvat verojen maksuun. Verojenmaksuhalukkuus saattaa heiketä, jos ei ajatella, että veroilla tuetaan meidän kaikkien hyvinvointia. Yksi kehityskulku on, että vaurain porukka irtisanoutuu julkisen palvelujärjestelmän rahoittamisesta. Ulkoistamis- yksityistämishankkeet esimerkiksi kunnissa selittyvät jo nyt osin tätä kautta, Tuomala sanoo.

Tämä on melko lailla tyylipuhdas osoitus siitä, että kirjoitus on propagandaa eikä todellinen uutinen. Ulkoistamis- ja yksityistämishankkeet kunnissa selittyvät sillä, että se on ainoa mahdollisuus tarjota jotakin palveluja. Pienet kunnat ovat liian pieniä yksiköitä tuottamaan erikoisempia palveluja järkevin kustannnuksin. Lääkärit taas eivät suostu enää tulemaan persejönsesterin terveyskeskuksiin ilman keikkalääkäridiiliä. Keikkalääkärille maksetaan enemmän kuin terveyskeskuslääkärille ja kun diili on määräaikainen, lääkäri säilyttää mielenterveytensä ymmärtäessään pääsevänsä muutaman päivän kuluttua takaisin sivistykseen sen sijaan, että tietää joutuvansa näyttelemään sivuosaa Kepulaisen kehitysalueen kärsimysnäytelmässä vuosikymmenet.

Toinen sangen outo näkemys on se, että “verojenmaksuhalukkuus” heikkenisi, jos ei ajatella veroilla tuettavan meidän kaikkien hyvinvointia. Palkansaajan veronmaksuhalukkuus on sivuseikka, sillä hän on sidottu turpeeseen ja joutuu vain maksamaan. Pääomatulojen saajien veronmaksuhalukkuus taas riippuu siitä, alkaako naapurimaahan muuttaminen myyntivoittojen veron maksamisen ajaksi tuottaa shamppispullon hinnan sekunnissa puolen vuoden ajan. Jos shamppispullo maksaa 40 euroa, tähän päästään vaatimattomalla 60 miljoonan säästöllä.

Ihmisten yleinen into maksaa veroja tai arvostaa julkista sektoria riippuu oleellisesti siitä, saavatko he sieltä itse jotakin tarvitsemaansa. Jos koko julkinen sektori vain nysvää pienituloisten kimpussa ja muille tarjotaan korkeaa moraalia, tuloksena on ei-köyhien oikeistolaistuminen ja paluu jonkunlaiseen köyhäinhoitoaparaattiin. Tästä syystä umpivasemmistolainen propaganda, joka näkee hyvätuloiset ainoastaan lypsylehminä eikä ihmisinä, joilla on omiakin haluja ja tarpeita, ei uppoa muihin kuin persköyhiin. Suomessa hyvätuloisen raja on hinattu alle kolmen tonnin kuukausipalkkaan ennen kuin ylimääräiset sava-maksut ja leikkurit ansiosidonnaisissa etuuksissa alkavat juosta. Kun vasemmalta tarjotaan selvälle keskiluokallekin enää moraalia, hyvää mieltä ja taloudellista kyykytystä ja nöyryytystä, ei tarvitse ihmetellä, miksi Kokoomuksen ei tarvitse olla suuresti huolissaan kannatusluvuistaan.

Suomessa on oikeitakin ongelmia. Inflaatio laukkaa, mutta perusturva polkee paikallaan, sillä sen korottamisesta ei päästy sopuun. Ison osan syystä kantavat suomalaiset ammattiliitot, sillä heille ei kelvannut perusturvan korottaminen ilman, että ansiosidonnaista työttömyysturvaa korotetaan kolminkertaisesti. Kun perusturvan korotukseen olisi ollut rahaa mutta molempiin korotuksiin ei, päätettiin olla tekemättä mitään, ja näin suomalainen työväenliike osoitti taas paikkansa pienen ihmisen edunvalvojana.

Minä keskittyisin enemmän näiden oikeiden ongelmien ratkaisemiseen sekä julkistalouden tasapainottamiseen, sillä nämä ovat sitä heikoiten pärjäävää desiiliä hyödyttäviä asioita. Vahva julkistalous tarkoittaa sitä, ettei jouduta tekemään paniikissa leikkauslistoja kuten Kreikassa ja Irlannissa, ja perusturvan taso sekä julkisten palvelujen aukot ovat suoraan heidän etunsa. Näiden asioiden korjaaminen vaatii muutoksia asenteisiin ja jonkun verran rahaa, ja tämä raha pitää vain kaivaa jostakin.

Kaunainen, jatkuva marina yhden veron perintätavasta ei sen sijaan tuota mitään hyödyllistä kenellekään, sillä avoimessa taloudessa ja kilpailussa pääomista emme voi enää riistoverottaa muita kuin turpeeseen sidottuja ihmisiä. Tämä pitää vain hyväksyä eikä elää mennessä maailmassa. Pääomatuloveroprosenttia voi sen sijaan aivan huoletta korottaa 33:een. Tämä tuottaa rahaa eikä riko pääomamarkkinoita tai oikeastaan mitään muutakaan. Se on korkeampi veroprosentti kuin naapurimaissa muttei niin paljon korkeampi, että kovin moni viitsii muutaman prosentin takia lähteä muualle.

Tiedotusvälineissä, erityisesti HS:ssä ja YLE:ssä, näyttäisi olevan jonkunlainen veropropagandamissio käynnissä. Kummassakin kauhistellaan kerran pari viikossa sitä, kuinka verotus on muuttunut Suomessa kohti tasaveroa, ja sen jälkeen tursuaa aina runsaasti osatotuuksia, jotka saavat asian näyttämään salaliitolta eikä välttämättömyydeltä, mitä se tosiasiallisesti on.

Sallikaa minun selittää.

“Siirtyminen kohti tasaveroa” näytetään tilastoissa kertomalla, kuinka suuri osa julkisen sektorin verotuloista tuli progressiivisesta verotuksesta 10 tai 15 vuotta sitten ja sen jälkeen näytetään, että nykyään osuus on paljon pienempi. Näin on aukottomasti osoitettu siirtyminen kohti tasaveroa, ja sitten alkaakin kauhistelu hyväosaisten suosimisesta, ja propaganda uppoaa persuja ja muita sosialisteja äänestävään väkeen lähes kritiikittä.

Syy tähän kehitykseen ei ole missään suurensuuressa äärioikeiston salaliitossa. Ainoa merkittävä muutos viimeisen 30 vuoden aikana itse verojärjestelmään on pääomatulojen muuttaminen tasaverotettaviksi. Tämä nosti tekemisensä jälkeen veron absoluuttista tuottoa, joten tuolloin tarjolla oli vähemmän rahaa progressiivisesti tai enemmän rahaa tasaverolla, ja koska valtio tuottaa palvelunsa rahalla eikä kaunaisen kansan hyvällä mielellä, uudistuksessa oli myös meriittejä.

Jokainen asiaa kauhisteleva artikkeli päätyy siteeraamaan jompaa kumpaa kahdesta professorista. Toinen oli joku Jäntti Tukholmasta ja toisen nimeä en nytjust muista, joiden mielestä pääomatulot pitää muuttaa progressiivisesti verotettaviksi. Tämä on poliittinen kysymys puhtaimmillaan, mutta kun aikaisemmin kuuttakymmentä hipova pääomatuloveroprosentti tuotti vähemmän rahaa, on ainakin lupa epäillä kaikkia professorien ja työryhmien laskelmia, jossa veronkorotuksen hyötysuhteeksi kuvitellaan melkein sata prosenttia.

Kun näitä veroja ei maksettu ennen täysimääräisenä, miksi ne nyt maksettaisiin? Kerrannaisvaikutuksia tulee lisäksi yritysten sijoittumispäätöksiin kuten myös siihen, että kertaluontoisia myyntivoittoja saavien kannattaa aivan laillisesti muuttaa johonkin muuhun EU-maahan vähintään puoleksi vuodeksi, jotta verovelvollisuus on johonkin muuhun maahan. Jatkuvia suuria pääomatuloja saavista valtaosa tuskin muuttaa mihinkään, mutta Nallen ja Erkon verottamisella ei holhousvaltio pitkälle pötki. Kertaluontoisia suuria eriä olisi sen sijaan niin helppoa ja halpaa paeta, että jos säästö on vaikkapa 200 miljoonan summasta 40 prosenttia, muualla asumisessa pääsee jopa tuntipalkoille, ja joku osa pois lähtevistä ei palaa koskaan työläisten paratiisiin.

Pääomatuloveron muuttaminen progressiiviseksi siis tuottaa jotakin, mutta koska tuon veron kiertäminen laillisesti on melko helppoa, se ei tuota erityisen suuria summia eikä heilauta merkittävästi suhdetta progressiivisen ja ei-progressiivisen verotuksen välillä, joten näitä uutisia kirjoittavat voisivat olla aivan yhtä kauhistuneita ensi vuonnakin moisesta ruokottomasta menosta ja vaatia lisää korotuksia pääomatuloveroihin.

Se pääomatuloveroista.

Syy progressiivisten verojen suhteellisen osuuden laskemiseen ei ole pääomatuloverojen kohtelussa, sillä suhde on laskenut reippaasti tuon uudistuksen jälkeenkin. Progressiivista tuloveroa on hieman kevennetty lähinnä 90-luvun lopulla, mutta tässäkin unohdetaan historiallinen perspektiivi. Kun 90-luvun alun lama hyökkäsi ja turvauduttiin veronkorotuksiin, tuolloin viesti oli melko selvä: nämä ovat hätätilatoimenpiteitä, ja niistä yritetään hankkiutua eroon myöhemmin. Seuramatkavero poistui. Pakkolainavero oikeasti palautettiin. Tuloveroihin tehtyjä kiristyksiä kompensoitiin hieman veronalennuksina, mutta ei täysimääräisenä. Poliitikot siis puhuivat kerrankin ainakin osittain totta. Huolimatta veron lähinnä inflaatiotarkistusta muistuttavista kevennyksistä, vero tuottaa euromääräisesti enemmän kuin ennen.

Todellinen syy tämän suhteen muutokseen on se, että julkinen sektori tarvitsee poskettomia määriä enemmän rahaa kuin ennen.

Kun julkinen sektori tarvitsi merkittävästi pienemmän osan BKT:stä kuin se nyt tarvitsee, oli huomattavasti enemmän vapausasteita siinä, miten nämä verot kerätään. Progressiivinen tulovero kattoi näistä kuluista merkittävän osan, mutta tuloverotus on ollut Suomessa kireää jo useamman vuosikymmenen. Tämä veroruuvi on ruuvattu lähelle tappia jo 70-luvun lopulla, ja vaikka kuinka pidettäisiin oikeudenmukaisena, että herrat ja riistoporvarit maksaisivat kaikki julkiset palvelut tai valtaosan niistä, heiltä kerätty raha ei riitä mihinkään vaikka heiltä saataisiin perittyä sata prosenttia tuloveroja.

Kun tämä veroruuvi käännettiin tappiin jo ajat sitten ja sen jälkeen julkisen sektorin törsäys on vain yltynyt, on ollut pakko katsoa muita verotuskohteita. Kun mikään muu vero ei ole progressiivinen, on melko selvää, että kaikki muut veronkorotukset osuvat ei-progressiivisiin veroihin. Arvonlisävero on noussut ja noussee lisää kohtapuoleen. Kiinteistövero on keksitty taas ja otettu käyttöön. Valmisteveroja hinataan ylös vuosi vuodelta. Energiaverot tuskin laskevat ja kun ihmisillä on vielä varaa sähkölaskuihin, niissä on reipasta korottamisen varaa.

Jos julkisen sektorin osuus BKT:stä onnistuttaisiin painamaan 30 prosenttiin, voitaisiin veroja laskea ei-progressiivisissa kohteissa, jos se katsottaisiin hyödylliseksi. Tällöin progressiivisen veron suhteellinen osuus kasvaisi. Nyt ainoa vero, jota ei juuri enää voi korottaa, on tuo progressiivinen vero, mutta koska rahaa tarvitaan jatkuvasti enemmän ja enemmän myös suhteessa BKT:hen varsinkin tulevaisuudessa, ei-progressiivisten verojen osuus kasvaa. Pääomatulon voi teoriassa muuttaa progressiiviseksi, mutta valtaosaa veroista ei voi. Kossua ei voida hinnoitella asiakkaan maksukyvyn mukaan eikä muitakaan valmisteveroja, joten kulutusveroja ei progresiivisiksi saada.

Vihreissä ajatushautomoissa nähdään puolestaan työn verottaminen ongelmalliseksi, sillä se on haittaveroa suomalaiselle työlle, ja ympäristösyistä olisi parempi kuluttaa palveluja kuin tavaraa. Nämä ajatukset eivät ole täysin järjettömiä, joten jos ne saavat ilmaa siipiensä alle, kulutusverojen suhde tuloveroihin ei tästä ainakaan muutu tuloverojen eduksi.

Lisäksi on syytä paljastaa näissä kirjoituksissa pesivä termimagiaan liittyvä valhe. Tasaverolla tarkoitetaan käsitteenä sitä, että kaikista tuloista maksetaan yhtä suuri prosentti veroja. Se ei tarkoita sitä, että veroja kerätään enemmän kulutusveroista kuin tuloveroista. Suomen verojärjestelmä siis ei itse asiassa ole muuttunut kohti näin määriteltyä tasaveroa, sillä kunnallisvero on pienituloiselle progressiivinen vähennysten takia ja valtionvero on progressiivinen itsessään. Tuloveron osuus kaikista veroista ei siis kerro meille mitään siitä, onko verotus muuttunut kohti tasaveroa vai ei, sillä tasavero on itsessään pelkästään tuloverotuksen ominaisuus.

Käteen siis jää, että valheellisista lähtökohdista propagoidaan yhtä veronkorotusta. Kukahan mahtaa olla asialla?

Lehdessä kerrotaan, että alkoholin myynti on suomalaisissa baareissa laskenut varsin reippaasti.

Tämä ei ole kaksinenkaan yllätys.

Kun kauppa ei käy, syytä haetaan tietysti siitä, tästä ja tuosta, mutta karvas totuus on se, että alkoholi on suomalaisissa baareissa sietämättömän kallista. Seitsemän euron kaljatuoppi on nyt vain yksinkertaisesti monelle liikaa, ja varsinainen surkeus alkaa jos sattuu pitämään viinistä. Kun viinissä ei ole euromääräistä katetta per pullo vaan kate on prosenttimääräinen ja noin kolme kertaa sisäänostohinnan suuruinen, kaikki muu paitsi halvin litku maksaa naurettavan paljon.

Vaikka kyse ei olisi köyhyydestäkään, useimmat ovat sitä mieltä, että toistasataa euroa Alkossa 25 euroa maksavasta pullosta on liikaa. Minäkin olen.

Suomalaiset ravintolat ovat lisäksi hieman hukassa konseptinsa kanssa. Pubityyppisiä kaljabaareja on paljon, mutta niiden hintataso ei ole pubimainen vaan varsin riistävä. Viinibaareja on vähän ja niiden valikoima vähän mitä sattuu, joten viininmaistelijan kannattaa pysyä kotonaan ja käydä Alkossa. Drinkkibaarejakin vaivaa hintaongelma, sillä jokainen tilkka jotain lantrinkia on kilohinnaltaan lähellä ranskalaisia hajuvesiä.

Tanssipaikkatyyppisissä mestoissa taas ongelmana on kattaa kulut iltaseitsemän ja puolen yön välillä, sillä paikat ovat nykyään ennen puolta yötä melko tyhjillään. Ravintola-ala on itse ahneuksissaan lähtenyt jatkoaikojen tielle ja saa nyt kärsiä seuraukset. Ala itse on vaatinut minun täysi-ikäisyyteni ajalta sulkemisajan yhdestä kahden ja kolmen kautta neljään. Jotain pulinaa täysin vapaista aukioloista kuuluu vieläkin.

Kun itse rupesin käymään baarissa, paikan menomesta meni kiinni yhdeltä. Sinne oli jo kahdeksalta illalla hirveä jono, joten sinne mentiin joskus seitsemän jälkeen. Epäilemättä auttamattoman metsäläistä ja takapajuista, sillä Oikeissa Bilemestoissa baariin mennään kolmelta yöllä ja lähdetään sieltä joskus aamuseitsemältä tai jotain. Siitä huolimatta asiakkaat olivat tuossa paikassa 5-6 tuntia. Kun baari on auki neljään, useimmat meistä ymmärtävät, että jos järjestää kello kolmen teehetken, kuten joskus on tullut tehtyä, ja huitaisee juuri ennen valomerkkiä pari Pitkänsaaren jääteetä, olo on seuraavana päivänä sellainen, että käytännössä koko päivä menee pelastusarmeijalle.

Useimmat eivät viitsi haaskata vapaapäiviään toivottomiin kankkusiin, joten kotona otetaan pohjia kaunistautuessa viinipullo pari joskus yhdeksästä eteenpäin, menomestaan mennään puolilta öin ja mestassa itsessään ei varsinkaan loppuiltaa kohti juoda mitään vettä vahvempaa.

Kun konsepti on hukassa monella tapaa ja hinnoittelu poskellaan, on melko selvää, ettei Suomeen synny mitään pubikulttuuria, ja muuntyyppisetkin juottolat ovat ongelmissa. Huolimatta riistohinnoittelusta baareja kuitenkin kaatuu vähän väliä, eli mikään kultakaivos tuo bisnes ei siis ole. Kulurakenteessa on joku syvästi vinksallaan, mutten tiedä missä kohtaa.

Suomalaiseen ravintolabisneslogiikkaan verrattuna nurinkurisesti brittiläisen pubin elinehto on se, että se menee kiinni yhdeltätoista tai vähän sen jälkeen. Jos pubit olisivat auki aamuun saakka kuten jotkut ovatkin, kulurakenne karkaa helposti käsistä. Toisaalta asiakkaat eivät tule tällaisiin paikkoihin kovin sankoin joukoin arkisin. Minä en liene ainoa, jolle tulee muutaman kaljan jälkeen “no vielä yhdet” -ajatus, ja jos pubi olisi auki kolmeen, sinne ei tulisi todennäköisesti mentyä ollenkaan arkisin. Kun mesta menee kiinni yhdeltätoista, siinä kohtaa on hyvä aika lähteä kotiin ja seuraavana aamuna pääsee mainiosti töihin.

Hinnoittelu- ja kustannustaso-ongelman todellista syytä en tiedä. Tiedän kuitenkin, että Helsingissä Hartwallin lonkero maksaa yli seitsemän euroa tölkki jos sitä ylipäätään jostain saa. Brightonin suomalaisbaarin pitäjä tuo erityistilauksena lonkeroa itse maahan ja maksaa kaikennäköisiä rahteja ja pientoimituslisiä. Tölkki maksaa £3,30 tai £3,40, ja bisnes on kuulemma ihan kohtuuhyvää tuollakin hinnalla. Joku siis vetää välistä tai kustannustasossa on joku perustavaa laatua oleva ero. Alkoholiveron erolla tuo ero ei selity, sillä litrassa oluen vahvuista juomaa hintaero on per tölkki joitain kolikoita.

Jos Suomessa haluttaisiin kokeilla jotain uutta, jonkun pitäisi keksiä sekä kulmapubi, jossa ihmiset viitsisivät käydä parilla arkisin. Toinen hukassa oleva keksintö on drinkki- ja tanssibaari, joka olisi olemukseltaan, sisustukseltaan ja tyyliltään sellainen paikka, että myös heteromies haluaisi mennä sinne vapaaehtoisesti.

WIkileaks-spektaakkeli on mielenkiintoinen aspekti toisellakin tavalla.

Periaatteessa kai hallinnossa pitäisi pyrkiä avoimmuuteen, mutta voidaanko se toteuttaa käytännössä? Onko mahdollista hallita valtiota tai johtaa yritystä, jos jokainen keskustelu on julkinen, jokainen paperille kirjoitettu löytää tiensä lehtiin ja jokainen henkilökohtainen mielipide suljetullekin joukolle esitettynä on yleistä tietoa? En tiedä, mutta vaikealta se tuntuu.

Tony Blair kirjoitti muistelmissaan, kuinka harmittomaksi ja poliittista keskustelua suosivaksi laiksi tarkoitettu “freedom of information act” muuttuikin täydelliseksi painajaiseksi. Kaunis ajatus oli, että kun yleisöllä ja tiedotusvälineillä on oikeus saada käsiinsä haluamiaan asiakirjoja, poliittinen keskustelu paranee kun lehdistöllä on paremmat valmiudet ymmärtää päätösten taustoja.

Poliittinen keskustelu ei painavan sisältönsä osalta muuttunut miksikään, mutta lehdistö keksi, että jahtaamalla pieniä henkilökohtaisia asioita, saadaan erotettua kuka hyvänsä poliitikko. Lopputuloksena oli maailma, jossa etulinjan poliitikot käyttävät kohtuuttoman paljon aikaa siihen, ettei pikkuasioissa synny mitään muotovirheitä ja jokainen kuitti muutaman kolikon ostoksista on ojennuksessa, sillä juuri näitä tiedotusvälineet metsästävät.

On tietysti hyvä asia, että poliitikot eivät pääse porsastelemaan miten vain, mutta huono asia on se, että etulinjan aivoajasta kuuluu kovin suuri osa pikkujuttujen kanssa nysväämiseen. Yhden Irakin sodan saa kyllä anteeksi tuosta vain, mutta jos on ottanut vaimonsa tai tyttöystävänsä mukaan virkamatkalle, siitä vasta haloo nousee ja sitä ei anneta anteeksi ikinä ja edessä on eroaminen. Hyviä ja kyvykkäitä poliitikkoja on savustettu viimeisen 10 vuoden aikana pois tehtävistään täysin joutavien asioiden takia.

Tässä asiassa Ranskan voidaan katsoa olevan huomattavasti sivistysvaltioita edellä. Ei siellä viitsitä kiinnostua hirveän tarkasti siitä, että poliitikot hieman suosivat sukulaisiaan tai pitävät muutamia rakastajattariaan valtion palkkalistoilla. Se kuuluu aseman etuihin.

Jos nyt siirrymme kohti maailmaa, jossa todellakin vuotajien takia jokainen yksityinenkin mielipide, valmisteleva keskustelu ja dokumentti päätyy aina julkisuuteen, hallinnon luonne muuttuu. On tietysti mahdollista, että tämän jälkeen elämä on pullaa ja hallinto toimii kiltisti ja tehokkaasti eikä valehtele koskaan tai kätke totuutta.

Toinen vaihtoehto on hieman inhottavampi.

Jos nimittäin täysin avointa hallintoa ei voida toteuttaa tai tällainen hallinto ei voi toimia, hallinnon sisälle syntyy klikki, joka hoitaa kaikki suuret ja merkittävät asiat. Hallinnon etulinja ei edes välttämättä tiedä, keitä nämä ihmiset ovat, eivätkä he tee tiliä tekemisistään kenellekään. Tämä on valikoitu ammattilaisten joukko, joka pidetään niin pienenä ja ammattimaisena, että tietovuotajia ei sekaan mahdu. Nämä neuvottelevat ulkomaiden vastaavien klikkien kanssa ja tekevät tärkeitä linjauksia kysymättä keneltäkään. Tällainen joukko houkuttaa lisäksi puoleensa runsaasti sotilaita ja tiedusteluvisiireitä, sillä heille on tehty tarpeeksi tarvittavia luotettavuustarkistuksia.

Vaarana täysin avoimessa hallinnossa on se, että se ei toimikaan, mutta koska hallinnon pitää toimia, sitä ruvetaan hoitamaan jossain muualla demokraattisen prosessin ohitse. Nykyinen vallankahvamme ei ehkä ole paras mahdollinen, mutta ainakin tiedämme, ketkä sitä käyttävät, ja tiedämme, miten heistä pääsee tarvittaessa eroon. Jos todellinen valta on täysin demokraattisen prosessin ulkopuolella emmekä edes tiedä, kuka sitä käyttää, olemme samalla hukanneet demokratian.

Tämä lienee yksi niitä asioita, joissa täydellistä maailmaa ei ole.