Matti Vanhanen kertoo meille, että talouskriisin laskua ei maksateta heikoimmilla?

Tämä on puhdasoppinen valhe. Se olisi muuttunut totuudeksi, jos siihen olisi lisätty sana “ainoastaan”, mutta sitten se ei olisi kelvannut enää propagandaksi.

Kun katsotaan tästä tulevaisuuteen ja huomataan valtion katastrofaalisessa tilassa olevat finanssit, joista kirjoitin pari päivää sitten, nähdään matkan varrella sekä veronkorotuksia että julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen leikkauksia. Kassakriisiä ei voi hoitaa pelkästään toisella tavalla, vaan molempia keinoja tarvitaan tai edessä on valuuttarahaston holhous, joka tekee leikkausen lähinnä menopuolelle eli julkisiin palveluihin.

Vanhasen mainitsemat “yhteiskunnan heikoimmat” ottavat vastaan kovimman iskun. Ei siksi, että Vanhanen olisi kiero ja ilkeä, mikä on oikeastaan implisiittisesti selvää kun on mennyt liittymään maalaisliittoon, vaan siksi, että juuri tällä joukolla ei ole mitään mahdollisuuksia elättää itseään tai vyöryttää saamaansa lisälaskua eteenpäin.

Otetaan ensiksi veronkorotukset. Vanhanen on jo itse ilmoittanut kannattavansa arvonlisäveron nostamista. Tämä osuu yhtä lailla jokaiseen, ja suhteellisesti kovimmin niihin, jotka eivät voi siirtää mitään kulutustaan ulkomaille. Nämä ovat juuri niitä Vanhasen “heikoimpia”.

Muiden verojen korotuksessa on aina mahdollisuus sekä verosuunnitteluun että lisälaskun vyöryttämiseen eteenpäin. Jos vaikkapa yrityksille asetetaan jotain uusia tai korkeampia veroja, mitä Veijo K-kauppias oikein tekee? Maksaako lisäverot omasta pussistaan vai nostaako kaupan hyllyllä olevia hintoja sen verran, että oma kate säilyy samana? Veikkaan jälkimmäistä, ja koska Santeri S-kauppias tekee saman tempun, kilpailukaan ei tule tielle. Se, että ruuan hinta nousee viisi prosenttia, ei tunnu kaltaiseni ökyriistoporvarin taskussa mitään, mutta jos kulutuksesta 30% on ruokalaskua, se tuntuu. Rahallisesti kaikki yhteiskuntaluokat tietysti maksavat nämä vyöryneet verot kulutuksensa suhteessa, mutta jos mietitään sitä, kehen hintojen nousu oikein kirpaisee, nuoli osoittaa taas samaan suuntaan.

Palkansaajillakin on keinonsa välttää maksamasta lisälaskua. Kun verot nousevat, inflaatio laukkaa ja ostovoima heikkenee, tästä syntyy painetta työmarkkinaneuvotteluihin. Palkansaaja saa täysimääräisen tai osittaisen kompensaation parin vuoden sisään palkankorotuksissa, jotka päätyvät yritysten maksettaviksi, ja aiheuttavat hintoihin nousupaineita, ja Veijo K-kauppias.... jne, huomaatte kuvion. Perusturvan varassa elävä ei saa mitään automaattisia korotuksia mihinkään eikä todennäköisesti edes harkittuja, sillä rahaa ei ole kun kyse on säästö- ja kriisibudjeteista.

Lisäksi palkkojen ja perusturvan eriytyminen aiheuttaa yleistä hintapainetta kaikkialle, muunmuassa vuokriin. Jos palkansaajilla on enemmän rahaa, joku mielellään niistää sen pois. Vuokrat nousevat ja hinnat nousevat, ja vaikka eivät täysimääräisesti lisäansioita kattamaan, kärsimään joutuu eniten se kansanosa, jonka tulot eivät nousseet, ja Matti Vanhanenkin oikeasti tietää, mistä kansanosasta on kysymys.

Tulonsiirto- ja palvelupuolella syy-seurausketju on ilmeisempi. Jos tulonsiirtoja leikataan, niillä elävät eli nämä “heikoimmat” kärsivät. Jos julkisia palveluja leikataan, sama sakki kärsii, koska heillä ei ole rahaa ostaa yksityiseltä täydentäviä palveluja.

Laskua joutuu maksamaan jokainen paitsi pääomatuloilla elävä, sillä hän voi tarvittaessa verosuunnitella itsensä veroparatiisiin, ja lisälaskun maksaminen on jokseenkin vapaaehtoista. Valtaosa varmasti maksaa, mutta pakollista se ei ole. Vaikka hallitus seisoo päällään, huitoo käsiään italialaisen torikauppiaan tapaan, lukee 42 Ave mariaa ja muuttaa vettä viiniksi, se ei voi leikkausbudjettia tehdessään mitenkään välttää sitä, että suurimman haitan kokee juuri heikoimmassa asemassa oleva kansanosa.

Valtiolla ei ole mitään keinoja estää yllä kuvattuja asioita vaikka olisi poliittista tahtoakin, joten Matti Vanhanen voisi lopettaa valehtelun ja kertoa kansalle, että tulevaisuudessa palkansaajat pistetään kyykkyyn ja persaukisimpia potkaistaan lisäksi päähän, mutta tämä on vain otettava vastaan, koska se ei ole mitenkään vältettävissä. Ei taida löytyä Vanhaselta valtiomiestaitoja ja rohkeutta tälläkään kertaa.

Suomi tarvitsee pääministerikseen vätystelevän valehtelijan sijaan tämän päivän Winston Churchillin, joka kertoo, missä mennään ja mitä kaikkea pahaa tulevaisuus tuo tullessaan, mutta onnistuu silti innostamaan ihmisiä niin paljon, että valtaosa jaksaa rämpiä vaikeiden aikojen läpi eikä luovuttaa.

Sitä en tiedä, mistä tällainen henkilö löydettäisiin. Politiikan etulinja ei sellaista tunnu tarjoavan missään puolueessa. Tarvittaisiin hiirenharmaiden virkamiesten sijaan henkilö, jolla on Iiro Viinasen ajatusmaailma, Timo Soinin karisma ja Seppo Rädyn sitkeys. Eipä tule juurikaan ketään mieleen paitsi tietysti minä, mutta minultakin puuttuu sitkeys ja viitsiminen.

Nolo homma.

Joskus saa mennä pieleen, ja matkalaukkujen jääminen matkalle pikavaihdoissa ei ole mikään poikkeus vaan enemmänkin sääntö, varsinkin jos on lentänyt joskus Air Farcella. Nyt kuitenkin kyse on muusta kun kaaos on jatkunut jo viikkoja ja jatkuu edelleen.

Kun tulin Helsinkiin 23.12, lentoni laskeutui joskus puoli kymmenen maissa. Muita lentoja ei samaan aikaan montaa tullut. Siitä huolimatta matkatavaroita piti odottaa tunti. Mitään ei edes vaivauduttu kertomaan ennen kuin muutama kymmenen ihmistä oli tehnyt jonon ilmoittaakseen matkatavaransa kadonneiksi, mutta puoli tuntia oli jo kulunut. Hihna kyllä pyöri ja se oli täynnä laukkuja, mutta ne olivat matkatavaraa Vinkuintiasta tulleilta lennoilta, jotka laskeutuivat kuusi tuntia aikaisemmin, ja joissa kaikissa oli tagi jollekin jatkokentälle joko Euroopassa tai Lapissa. Kaikki muutkin hihnat olivat täynnä laukkuja, ja kauimmaisen hihnan vieressä oli röykkiö kamaa, joka oli tullut herra ties koska ja menossa herra ties minne.

Nyt odottelen taas kotona Englannissa laukkuani.

Se, että laukkua ei saada jatkolennolle, on jos ei nyt tavallista niin rutiinia kuitenkin. Se, että laukkua ei saada suoralle lennolle, vaikka aikaa on kaksi tuntia ja risat, ei ole tavallista, sopivaa eikä ymmärrettävää. Niin voi tietysti joskus käydä, mutta nyt täydessä A320:ssä oli parisenkymmentä henkilöä eli noin joka kymmenes, jonka laukkua ei oltu saatu Helsingistä Lontooseen. Matkatavarassa kohtuullinen ja normaali suoritus taitaa olla jossain puolen viiva prosentin välillä hukatuissa, ja kymmenen prosenttia on reippaasti tämän yli.

Heathrowlla oli viitosterminaalin avauduttua puolitoista vuotta sitten tavarakaaos myös ja lensin ensimmäisessä luokassa Johannesburgiin kolmantena päivänä uuden terminaalin aikaan, mutta silloinkin ne saivat kaikki firstissä ja bisneksessä matkustaneiden kamat mukaan. Nyt lensin bisneksessä, mutta se ei egalitaarisessa Suomessa auttanut mitään, mikä ei tietysti ole kauhean väärin se, mutta kuitenkin.

Eikä tässä kaikki. Heathrowlla oli yksi ihminen kanniskelemassa eksyneitä laukkuja hihnalta johonkin ja ottamassa vastaan katoamisilmoituksia. Mistä seurasi se, että hän ei suostunut antamaan katoamisilmoitusraporttia kenellekään vaan ainoastaan käski töhertää lapulle jotain yhteystietoja, ja soittelevat kuulemma joskus kun löytävät laukun. Nyt kuitenkaan ei ole tuota ns. PIR-kuponkia, eli jos laukkuni on kokonaan hävinnyt, en saa matkavakuutuksesta mitään ja Finnair voi väittää, että mitään ei ole kadonnut, koska en ole raportoinut kadonnutta matkatavaraa.

Näin ei voi olla. Ali Hankkijaa voi aina käyttää ja käytetäänkin, mutta pääbisnes vastaa käyttämänsä palveluskunnan työstä kuin omastaan, joten minä syytän Finnairia.

Finnairin lähestymistapa asiaan on ollut monistaa lomake, jollaisen sain riitelyn jälkeen Heathrowlta. Siinä ei ole yhteystietoja paitsi joku geneerinen asiakasneuvontawebsivu, mutta siinä kerrotaan, että pois kotoaan oleville korvataan 70 eurolla välttämättömyystarvikkeita. Tai oli siihen töherretty käsin joku puhelinnumerokin, mutta niin epäselvästi, että en taida uskaltaa soittaa siihen, mitä siitä arvaan. Minulle ei tarvitsekaan korvata mitään, mutta kun bisnes on näin täydellisen perseellään, naurettava ja kiireessä jaettu moniste ei ole oikea tapa lähestyä asiakkaita.

Katsotaan nyt. Jos laukku joskus tulee, olen tyytyväinen, koska siellä on yksi rahalla korvaamaton esine (kymmenes Carl Barks -kokoelmaboksi). Siitä huolimatta tämä tilanne on nyt niin mahdoton, että päätin tämänkin jutun kirjoittaa, koska tämä on opettavainen esimerkki älä tee näin -skenaariosta.

Ihmiset ymmärtävät yllättävän hyvin, että asiat eivät aina mene aivan täydellisesti. Sen sijaan kun asiat menevät huonosti, asiakastyytyväisyyteen vaikuttaa suorastaan keskeisesti se, miten hyvin palveluskunta on läsnä ja tavoitettavissa, ja miten viestintä on hoidettu.

Muistan parin kolmen vuoden takaa kun lentokoneeni hajosi Denverissä kiitoradalle ja sitä piti pöyhiä niin paljon, että pääsimme Dallasiin niin myöhään, että missasin lentoni Puerto Ricoon ja Antigualle, ja lepolomapäivä Antigualla vaihtui yöksi puertoricolaisessa torakkahotellissa ja lisämatkapäiväksi. Tästä jäi kuitenkin hyvä mieli. Lentokoneen kapteeni tuli kiertelemään matkustamoon ja kertomaan, missä mennään ja mitä kävi ja mikä on nyt aikataulu. Ne, joilla oli jatkolento, saivat virka-apua.

Minulla oli jatkolento ja kerroinkin sen, ja kysyin mitä nyt pitää tehdä. Hän muisteli aikatauluja ja ehdotti uudelleenreititystä. Sain ensin häneltä puhelinnumeron, johon piti soittaa ja soitinkin sinne, mutta siellä vastasi joku tylsämielinen automaatti, jonka valikoista en päässyt 10 minuutissa juttelemaan ihmisen kanssa, ja löin luurin korvaan. Kapteeni tuli puolen tunnin kuluttua kysymään, onnistuiko uudelleenreititys Baltimoren kautta, ja sanoin, ettei onnistunut, koska en saanut sieltä kiinni ihmistä vaan pääsin ikiluuppiin automaatin kanssa. Hän kaivoi kännykkänsä, näpräsi sitä, huuteli sinne komentoja muutaman minuutin, löi puhelimensa kouraani sanoen “nyt sieltä pitäisi seuraavaksi vastata jonkun ihmisen. Tuo systeemi on aivan syvältä, mutta nyt se pitäisi olla ohitettu. Tuo kännykkä takaisin ohjaamoon sitten kun asia on selvä.” Sain asiani selväksi nopeasti, vein kännykän takaisin ja olin tyytyväinen. Lähetin tuon kapteenin toiminnasta palautteenkin American Airlinesille, toivottavasti lukivat.

Toinen esimerkki on British Airways uhanneen lentoemojen lakon takia viime viikoilta.

Minulla oli varattu lento BA:n lennonnumerolla Helsinkiin, mutta Finnairin operoimana. Heti kun lakkouhka hyökkäsi, sieltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että minun lentoni ei ole peruutettujen joukossa käy oikeudessa miten käy. Lisäksi sieltä tuli maili, että ylimääräisestä stressistä tämän asian takia saat 25000 bonusmailia, ja niillä saa menopaluun johonkin Euroopassa. Tästäkin jäi hyvä mieli, vaikken ollut asiasta stressannutkaan.

Tähän verrattuna se, että hallilliselle matkustajia ei viitsitä edes kuuluttaa, että odotelkaa vain, odotus palkitsee, ei tunnu kovin hyvältä palvelulta.

Kadonneiden matkatavaroiden odottelijoilla on aina jollain hätä heilläkin kun matkalaukussa on jotain tarpeellista. Heitä ei mitenkään kuulu lähestyä siten, että joku matkalaukkukärryjä työkseen työntävä vahtimestari lyö käteen jonkun monisteentuhrun, jossa ei sanota mitään oleellista eikä kerrota, mitä nyt pitää tehdä. Tästä ei jää hyvä mieli. Jos matkatavarat ovat kroonisesti myöhässä, lentoyhtiö tietää sen aivan varmasti kun kerran lehtineekerikin sen tietää. Miksi tärkeimmillä kohdekentillä ei ollut erityismiehitystä hoitamassa asiakaspalvelua ja opastamassa ihmisiä? Siksi kun ei kiinnosta.

Suomessa palvelukulttuuri ei ole erityisen kehittynyttä, ja Finnair on tässä osoittanut huomattavaa suomalaisuutta. Tiedotetaan kun on pakko ja silloinkin vain jotain epärelevanttia, jotta voidaan pestä kädet ja syyttää alihankkijaa.

Tämä on sääli, sillä pidän Finnairia tietyllä tapaa suomalaisen bisneksen kulmakivenä. Jos sitä ei olisi, bisnes Suomessa olisi hankalaa. Finnairin elinehto ovat ulkomaiset transit-matkustajat ja transit-rahti, mutta juuri heistä ei näytetä juurikaan olevan nyt kiinnostuneita. Pienellä ylimääräisellä vaivannäöllä valtaosa joulunkin ilman tavaroitaan olleista olisi ollut jos ei nyt tyytyväinen niin ainakin ymmärtäväinen. Monistetuhrun saaneista ei aivan takuuvarmasti hymyillyt kukaan.

Ilmassa palvelu oli kyllä aivan mainiota kuten se Finnairilla on aina ollut, mutta vaikka Finnair kuinka haluaa keskittyä ydinbisnekseen, matkustajan kokemus alkaa lentokentältä ja päättyy lentokentälle. Vaikka lentokenttien simputus ja kämmennys ei kaikilta osin olisikaan lentoyhtiön syy, se vaikuttaa kuitenkin lentoyhtiön imagoon, koska valtaosa matkustajista ei ole aivan yhtä valistuneita kuin minä.

Miettikääpä tätä.

Viimeksi tänään Unkaria on varoiteltu, tällä kertaa suuresta sosiaalisesta kriisistä. Unkarin viimeisessä 20 vuodessa on paljon sangen opettavaista meillekin.

Maa teki hyvin erilaisen ratkaisun kuin muut Itä-Euroopan maat kommunismin kaatumisen jälkeen. Unkariin ryhdyttiin rakentamaan vahvaan julkiseen sektoriin perustuvaa hyvinvointivaltiota, kun taas muut valitsivat matalan verotuksen ja ketterän yksityisen sektorin tien. Näiden teiden paremmuus ja huonommuus on ikuinen nykyisen oikeiston ja vasemmiston kiistakapula enkä käsittele sitä, vaikka minulla siitä tunnettu mielipide onkin.

Mielenkiintoinen näyttäisi sen sijaan olevan havainto siitä, että kumpikin valittu tie on johtanut suunnilleen samanlaiseen lopputulokseen. Unkarissa 2008 BKT/capita oi 15500 dollaria ja työttömyysprosentti 8,4. Tsekissä 20700/6%, Puolassa 13856/7,3%. Tämä tukee väitettäni siitä, ettei ole olemassa yhtä oikeaa talouspoliittista tietä rakentaa menestyvä yhteiskunta, minkä Sveitsin ja Tanskan vertaaminen on meille jo kertonut ennenkin. Muissa asioissa tällaisia menestyvän yhteiskunnan reseptejä on toki olemassa. Demokratia näyttäisi sitä edistävän, ja sotilas- ja pappisvalta haittaavan jne. Taloudessa sen sijaan ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, rakentuuko maa vahvan vai heikon julkisen sektorin varaan.

Samaten Unkarin esimerkki kertoo meille, että jos valitaan hyvinvointivaltiotie, se pitää rakentaa niin, että sen rahoitus on kestävällä pohjalla. Nyt Unkarissa kassanpohja pilkottaa ja kriisi alkoi jo ennen lamaa. Nyt maa on valuuttarahaston holhouksessa tehtailemassa säästöbudjetteja, ja kun käytännössä hyvinvointivaltiorakenteita joudutaan purkamaan, tuloksena on myös sosiaalinen kriisi talouskriisin lisäksi, koska mitään muita turvaavia rakenteita ei ole.

Tästä kannattaa ottaa opiksi. Suomessa hyvinvointivaltio on Pyhä, ja siihen ei saa koskea, vaikka valtio joutuu tänä ja ensi vuonna lainaamaan joka neljännen törsäämänsä euron ja suunta ei tulevaisuudessakaan näytä olevan parempi. Joskus lainarahan saanti loppuu kuten Unkarille kävi, ja sitten tuloksena on äkkipysähdys, romahdus ja inhimillistä hätää, koska hyvinvointivaltion ikuisuuteen uskottiin ja ihmisillä ei ole omia, korvaavia elatuskanavia.

Se, pitäisikö holhousvaltio ajaa tykkänää alas, on puolue- ja valtapolitiikkaa. Jos ei lähdetä millekään täysremontin tielle, pitäisi nähdäkseni tämän esimerkin valossa tehdä julkisella sektorilla sellaiset säästötoimenpiteet, että rahoitus saataisiin taas uskottavalle polulle. Kun talous sukeltaa 6%, on aivan sallittua lainata joka kahdeskymmenes euro mutta ei joka neljättä. Nämä leikkaukset voidaan tehdä osin organisaatioihin jos halutaan, mutta loppuasiakkaalle näkyviä leikkauksia tuskin voidaan kokonaan välttää.

Se on kuitnekin pienempi paha kuin istua perseellään odottamassa, että koko järjestelmä romahtaa kertarysäyksellä, ja valuuttarahasto tulee tekemään ja hyväksymään leikkausbudjetit, joissa ei enää tehdä paljon mitään muuta kuin hoidetaan velkaa. Jos sopeutus tehdään hallitusti, voidaan yrittää minimoida aiheutuva inhimillinen kärsimys ja luopua etunenässä niistä rönsyistä, jotka eivät ole lähelläkään perustoimeentuloa tai peruspalveluja.

Tämä on jo toinen kirjoitus lyhyen ajan sisään, jossa alaikäisistä turvapaikanhakijoista leivotaan kategorisesti sotalapsia ja annetaan ymmärtää, että kyse on samasta asiasta kuin oli Suomen sotalasten tapauksessa. Eroja on toki vaikka kuinka paljon, mutta niitä ei nyt tässä yhteydessä haluta nähdä. Se, mitä tämä propaganda oikein palvelee, on minulta pimennossa, sillä se ei vakuuta muita kuin ne, jotka ovat jo valmiiksi vakuuttuneita kaikenikäisten turvapaikanhakijoiden siunauksellisuudesta ja ylevistä motiiveista.

Tämäkin kirjoittaja sen sijaan sortuu sanaa julistaessaan omaan nokkeluuteensa ja kirjoittaa ensin näin:
Yksin tulleita lapsia on julkisuudessa nimitetty ankkurilapsiksi. Tällä tarkoitetaan, että lapsi olisi lähetetty turvapaikanhakijaksi, jotta koko perhe voisi saapua maahan hänen perässään. Todellisuudessa perheenyhdistäminen kestää pitkään ja vain osalla lapsista on oikeus hakea sitä. Lisäksi monen lapsen isä on kuollut tai perhe on kadoksissa.

ja sen jälkeen näin:
Paraikaa on valmisteilla ulkomaalaislain muutos, jonka mukaan perheenyhdistämistä hakevan olisi oltava alaikäinen vielä päätöksen saadessaan. Tähän saakka on ratkaissut hakijan ikä hakemuksen vireillepanohetkellä.

On epäoikeudenmukaista, jos viranomaismenettelyn kesto vaikuttaa lapsen mahdollisuuteen elää perheensä kanssa. Lisäksi lainmuutoksen seurauksena saattaa olla, että turvapaikanhakijaksi lähetetään entistä nuorempia lapsia ja pakomatkasta tulee heille yhä vaarallisempi.

Olenko ainoa, joka näkee tässä aivan päivänselvän ristiriidan? Toisaalta kerrotaan, etteivät ankkurilapset nyt toki mitään perheen yhdistämistä hae ja se ei ole matkaan lähettämisen motiivi ensinkään. Heti perään kerrotaan, että jos melkein-täysi-ikäiset lapsoset eivät enää olekaan oikeutettuja perheen yhdistämiseen kun pysyvää oleskelulupaa odotellessa ehtii inhottavasti täysi-ikäistymään, lapset laitetaan matkaan nuorempana.

Eikö kirjoittaja implisiittisesti tunnusta jälkimmäisellä väitteellään, että hänen ensimmäinen väitteensä on palturia? Jos motiivi ei ole perheiden yhdistäminen anteliaan sosiaaliturvan Suomessa, miksi ihmeessä lapset laitettaisiin matkaan nuorempina, sillä siihen ei ole mitään motiivia?

Tämäkin kohta hieman haiskahtaa:
Palauttaminen saattaa johtaa kohtuuttomuuteen, koska turvapaikanhakijoiden vastaanotto ja turvapaikkamenettely vaihtelevat EU-maissa suuresti. Esimerkiksi Kreikassa, Italiassa ja Maltalla turvapaikkapuhutteluja ja -päätöksiä ei tehdä asianmukaisella tavalla, lasten koulunkäynnistä ei huolehdita, tulkkeja ei käytetä riittävästi eikä oikeusapua tarjota.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tänäkin vuonna kymmenissä tapauksissa kieltänyt Suomea käännyttämästä turvapaikanhakijoita näihin maihin. Silti käännytyspäätöksiä Italiaan ja Maltalle tehdään jopa lapsille.

Väite "kymmenistä" Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta tulevista tuomioista kuulostaa oudolta. Kun muut ihmisoikeustuomioistuimen langettavat tuomiot kyllä tunnutaan uutisoivan, erityisesti pitkittyneiden oikeudenkäyntien tapauksessa, miksi meille ei ole kerrottu näistä kymmenistä tuomioista yhtään mitään? Minä en ole nähnyt yhtäkään asiaa koskevaa uutista, ja pitkittyneiden oikeudenkäyntien tuomioita useita. Se ei tietysti tarkoita, ettei näitä tuomioita voisi olla kymmeniä, mutta ihmeellinen hiljaisuus asian tiimoilta vallitsee.

Väite siitä, että Italiassa ja Maltalla ei tehdä turvapaikkapäätöksiä asianmukaisella tavalla, vaatisi sekin hieman lihaa luiden ympärille. Väite siitä, että Malta ja Italia eivät noudata tekemiään sopimuksia ja EU-lainsäädäntöä, on koko lailla vahva. Sellaista ei pidä esittää, jos asiaa ei ole valmis näyttämään jotenkin. Se, että Italia ja Malta eivät myönnä turvapaikkoja yhtä avokätisesti kuin Suomi, ei välttämättä tarkoita sitä, että näissä maissa ei käsitellä turvapaikkahakemuksia asianmukaisesti. Esimerkiksi sota ja sisällissota erityisesti eivät ole turvapaikkaperusteita, ja saattaa olla, että Italia ja Malta vain noudattavat tekemiään sopimuksia hieman huolellisemmin kuin suomalaiset.

Jälleen on mahdollista, että Italia ja Malta eivät noudata tekemiään sopimuksia, mutta asia ei tule näytetyksi vain kirjoittamalla pamfletti, jossa väitetään ilman mitään perusteita näin olevan. Samaten outoa on se, että kirjoittaja penää Maltalta ja Italialta huolellista sopimusten noudattamista, mutta samalla paheksuu Suomea, joka noudattaa huolellisesti allekirjoittamaansa Dublinin sopimusta. Ilmeisesti sopimusten huolellinen noudattaminen on tärkeää vain joissain tapauksissa tai joidenkin maiden tapauksessa.

Jos Dublinin sopimus ei toimi, siitä pitää irtautua ja sanoa asia ääneen ja neuvotella parempi sopimus. Asiat eivät tule kuntoon siten, että räksytetään ja jätetään sopimuksia vain noudattamatta ja teeskennellään, että kaikki on aivan täydellisen erinomaisesti.

Tämä on siis nyt eri paikassa kuin ennen.

Lukijoista puolet näyttää jääneen sille tielleen ja muutamasta paikasta, johon tämä on selvästi linkattu, ei tietystikään tule enää ketään. Jos jossain hallinnoimassasi paikassa on linkki tänne, korjaa se uuteen osoitteeseen,

Tutut tuli sitten lusittua ja Rymy-Eetu nähtyä. Taas. Rymyeetu on Helsingin baarielämässä mainio lisä. Kulmikkaita trendikaavaarioja, joissa myydään 42 eri varianttia cosmopolitanista samannimistä aviisia lukevalle asiakaskunnalle kärsivän kansanosan rahoilla, on kaupungissa aivan kylliksi. Vaihtelu virkistää.

Huolimatta kaikesta elämähän melkein jopa hymyilee, vaikka olisi pari viimeistä massia olisi voinut ehkä jättää sinne. Kyllä tämä tästä. Kotiin vanhaan kunnon Englantiin on tosin hieman ikävä. Ikkunaverhot, jotka eivät lepata tuulessa, näyttävät jotenkin omituisilta.

Sääli, että tämä uutinen julkaistiin juuri jouluna, jolloin kukaan ei lue sitä. Ja yhtä sääli, että kirjoitan asiasta tänään, koska tätäkään ei lue juuri kukaan.

Julkisia hankkeita on vaivannut iät ajat pöhötauti, kädettömyys ja suuruudenhulluus, mutta kukaan ei tunnu nykyään olevan moksiskaan ja on pikku-uutisen paikka, että joku hanke maksaa kolme kertaa budjetin verran.

Yksityisellä sektorilla jokainen asiantunteva johtaja pistää hankkeisiin valmiiksi kertoimen sekä budjettiin että valmistumisaikaan ennen kuin esittää hankkeen eteenpäin, ja näin tuloksena on usein sangen pitäviä budjetteja ja aikatauluja. Julkisella sektorilla näin ei tehdä.

Jos julkisen sektorin hankkeen todelliset kustannukset kerrottaisiin hankkeen alettua, rahaa ei annettaisi. Kun ehdotuksessa on kolmasosa tai neljäsosa todellisista kuluista, rahaa annetaan, ja hankkeen vieminen loppuun voidaan sen jälkeen hoitaa kerjätyllä lisärahalla, koska aloitettua ei kannata jättää kesken.

Julkishallinnon IT-hankkeet eivät kovin hyvää arvosanaa saa. Muistamme Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeen. En tiedä onko se valmis vieläkään, mutta kai kymmenessä vuodessa jotain syntyy, moninkertaiseen hintaan. Kun mietitään tällaisen järjestelmän vaatimuksia, ei kymmenien miljoonien lasku ole mitenkään selitettävissä. Järjestelmän ei varmasti tarvitse olla monimutkaisempi, reaaliaikaisempi ja luotettavampi kuin pörssin osakekaupankäyntijärjestelmä, ja jos viimeksi mainitun saa infrastruktuureineen kymmenesosalla siitä hinnasta, millä valtio ei saanut Autorekisterikeskukseen uutta tietojärjestelmää, hanke on ollut alusta alkaen väärin määritelty.

Eduskunnan äänestysjärjestelmä herätti suurta hörhötystä pari kolme vuotta sitten. 199 ääntä muutaman kerran päivässä rekisteröivä järjestelmä on sellainen, jonka minä olisin osannut tehdä Commodore 64:llä vuonna 1985, ja se olisi toiminut aivan hyvin. Valtio kippasi hankkeeseen muutaman miljoonan, ja lopputuloksena oli järjestelmä, joka kaatuu kuorman alla ja tarvitsi muutaman miljoonan päivityksen ja korjauksen. Minä en tiedä, miten 2000-luvulla on mahdollista tehdä järjestelmä, joka ei kestä 199 muutamassa minuutissa annettavaa jaa-ei-tyhmiä-bingo -ääntä vaan lyyhistyy ankaran kuorman alla, mutta joku konsultti on osannut tämänkin rakentaa.

Terveydenhoidon sekavista tietojärjestelmistä oli juttua viikko sitten.

Julkishallinnon tietojärjestelmähankkeet ovat konsulttitalojen lypsylehmä. Niissä on organisoituna omaksi osastokseen "julkishallinnon palvelut", joissa lienee sopivasti verkostoituneita myyntimiehiä, että saavat ylihintaista sekundaa kaupaksi ilman minkäännäköistä vastuullisuutta esimerkiksi siitä, että toimitettava järjestelmä lopulta valmistuu ja toimii. Yksityisellä sektorilla konsulttifirma ei voi tehdä bisnestä näin kuin kerran, toista kertaa siltä ei ostettaisi mitään. Julkishallinto taas tuntuu suosivan samoja toimittajia hanke toisensa jälkeen, vaikka tähän mennessä mikään tilaus ei ole mennyt suunnitellusti.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Valtio on niin suuri IT-palvelujen tarvitsija, että sillä voisi aivan mainiosti olla suurikin it-yksikkö, jota voitaisiin johtaa ammattimaisesti ja jossa voitaisiin maksaa sellaisia palkkoja, että siellä olisi palkkalistoilla parhaat nimet eikä pahnanpohjimmaisia byrokraatteja. Tämän osaston tehtävänä olisi ensinnäkin tehdä valtiolle tietojärjestelmästrategia, sen jälkeen suunnitella tarvittavat järjestelmät ja lopulta kilpailuttaa toimittajat ja teettää suorittava työ siellä, mistä saa hyvää laatua oikeaan hintaan.

Nyt strategiaa ei ole, vaan jokainen valtionhallinnon kioski tuntuu nysväävän omiaan. Muualla tuntuu syntyvän kaikennäköisiä kansalaisportaaleja, jota kautta kansalainen saa kaikki tarvitsemansa palvelut. Esimerkiksi Virossa tällainen on ollut käytössä vuosikausia. Suomessa ei synny mitään, koska kukaan ei edes yritä tällaista synnyttää.

Kun jokainen putka tekee omiaan, jokaisessa tietojärjestelmähankkeessa määritellään ja toteutetaan runsaasti päällekkäisiä asioita. Esimerkiksi tietoturva ja tietosuoja ovat asioita, jotka pitää tehdä jokaiseen järjestelmään, ja kun käynnissä on 20 hanketta, valtio tulee maksaneeksi kahteenkymmeneen kertaan näistä asioista, vaikka joku olisi voinut tehdä tämän kerralla kuntoon tarjoamalla alustan, joka soveltuu kaikkiin julkisen sektorin tietojärjestelmiin ja jossa nämä asiat ovat kunnossa.

Kun valtion organisaatioissa on pari herrahissin jättämää entistä atk-miestä it-pomoina, missään ei ole resursseja tehdä määrittely- ja suunnittelutyötä itse. Kun konsultti pannaan suunnittelemaan järjestelmä, joka tilataan kyseiseltä konsulttitalolta, keskiasteen koulutuksen saanut vompattikin ymmärtää, että tuloksena ei ole hyvää järjestelmää asiakkaan tarpeisiin vaan kallis megaprojekti, jossa kokeillaan uusia tekniikoita, jotta konsulttitalo saa paljon rahaa ja voi opetella kaikkea uutta asiakkaan laskuun.

Kun valtiollisia it-hankkeita miettivät vain insinöörit ja insinööritaustaiset konsultit, tuloksena on järjettömiä ja epärelevantteja hankkeita, joiden hyöty on marginaalinen. Muistamme esimerkiksi, kuinka paljon rahaa käytettiin sähköisen tunnistautumisen kehittelyyn ja synnytettiin järjestelmä, jota ei käytä kukaan ja jota ei enää taida olla olemassakaan. Jos asiaa olisi lähestytty käyttäjänäkökulmasta, olisi huomattu, että pankeilla on jo tunnistautumisjärjestelmä, jota voi käyttää, ja toisaalta kaikki järjestelmät eivät tarvitse mitään jättiläistunnistautumishärveliä.

Englannissa, jossa henkilötunnuksia ei ole ja kaikki muutenkin vaikeampaa, kansalaisportaaliin voi rekisteröityä kuka hyvänsä. Ilmoitettuun osoitteeseen toimitetaan postitse ensimmäinen salasana, joka vaihdetaan. Tämä riittää aivan mainiosti tunnistautumiseksi esimerkiksi veroilmoituksen täyttöjärjestelmään, koska kenenkään motiivi häkkeröidä tällaista järjestelmää on olematon.

Voisiko Suomessa ajatella tehtävän jotakin samaa? Ei, koska Suomessa verohallinto ei ole saanut aikaiseksi sähköistä veroilmoitusta.

Palaan asiaan joskus ensi viikolla.

on nyt siis http://www.hannuvisti.com/blog/blog.php
ja RSS-feed feed://www.hannuvisti.com/blog/files/page86.xml

Sivuissa on vielä jotain pientä säätöä kuten väriteemat väärin, mutta jatkan tästä joulun jälkeen. Kaiken pitäisi sinänsä toimia kuitenkin paitsi “contact me” -sivun.

Tänään lehdissä on käsitelty ilmeisen perusteettomia turvapaikkahakemuksia Bulgariasta, sekä niiden taloudellista motiivia.

Lienee päivänselvää, että lakia on tältä osin muutettava. EU:n ulkopuolisen maan asukki saa kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen viiden vuoden maahantulokiellon, mutta takaisin lähetetty EU-kansalainen voi tulla samalla lennolla takaisin ja jättää taas uuden turvapaikkahakemuksen, ja nykyinen lainsäädäntö velvoittaa käsittelemään sen aivan yhtä huolellisesti kuin viisi edellistäkin.

Korjaava toimenpide on aika helppo. Listataan sellaiset maat, jotka katsotaan turvallisiksi ja hakemukset niistä kategorisen perusteettomiksi, ja annetaan mahdollisuus tehdä pikakäännytyspäätös viidessä minuutissa tai jättää koko hakemus tutkimatta. Näin kielteisen turvapaikkapäätöksen heti sen jätettyään saanut ei saa rahaa mistään eikä hänelle osteta paluulippua, vaan hänen täytyy tehdä se itse. EU-maat ovat automaattisesti turvallisia maita, mutta listalle voidaan lisätä muitakin jos vastaava trafiikki alkaa esimerkiksi jostakin Balkanin maasta.

Koko pakolaissopimusta ja turvapaikkajärjestelmää vastaan kuuluu kritiikkiä, ja tuo kritiikki ei osoita mitään vaimenemisen merkkejä. Osa kritiikistä on asiatonta, osa huomattavan asiallista. Asiallisessa kritiikissä yleisesti lähdetään hyvän sosiaaliturvan sovittamisesta yhteen kasvavan turvapaikanhakijavirran kanssa. Niin tai näin, mutta täysin perusteettomat järjestelmän kuormittajat on pystyttävä jotenkin poistamaan joukosta. Järjestelmä on tarpeeksi kallis ja tarpeeksi epäsuosittu muutenkin, että sitä voi kohtuuttomasti nakertaa tämäntyyppisellä väärinkäytöllä ilman pelkoa sen täydellisestä romahtamisesta.

Itse tosin näen kristallipallostani, että nykyinen pakolaissopimus on jokseenkin tiensä päässä, ja maita Etelä-Euroopasta alkaen alkaa siitä irtautua. Tilalle syntyy sen jälkeen joku uusi, mutta siinä tulokkaiden oikeudet ovat rajoitetummat ja turvapaikkaperusteet määritelty siten, että yleinen köyhyydestä ja sodan jaloista tuleminen ei enää turvapaikkaan oikeuta. Kuten ei teknisesti oikeuta nykyisessäkään sopimuksessa, ainoastaan sen käytännön tulkinnassa.

Kaikennäköiset kansalaisjärjestöt ja myös poliitikot ovat olleet “katastrofaalisen pettyneitä” Kööpenhaminan ilmastoneuvottelujen olemattomaan lopputulokseen.

Minä en voi sanoa olleeni. Lähinnä siksi, etten mammuttikokoukselta mitään tuloksia odottanutkaan.

Kun lähdetään siitä, että 180 maan iltalypsyneuvottelijoiden pitäisi löytää yhteisymmärrys jostakin, nähdään urakan mahdottomuus. Tuo sakki ei saa aikaiseksi yksimielisyyttä edes siitä, mihin aikaan syödään lounasta. Mikään tätä kunnianhimoisempi tavoite on näin suuressa komiteassa muutaman päivän aikana runnottavaksi aivan liian suuri päätös, ja Kööpenhaminassa tavoiteltiin kuuta taivaalta. Kokouksella olisi pitänyt olla melkein-valmis sopimusteksti luonnokseksi sen sijaan, että sitä lähdettiin väsäämään tyhjästä, mutta tällaista luonnostakaan ei saatu aikaiseksi, koska asiasta ei vallitse minkäänlainen yksimielisyys.

Urakan laajuus ei suinkaan ollut ainoa ongelma.

Maailmanlaajuinen ongelma on lama. Kun jokainen länsimaa tuskailee budjettivajeiden, jättiläistyöttömyyden ja sukeltavan talouden kanssa, halua sitoutua toimiin, jotka syventävät sukellusta entisestään, ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Prioriteetit ovat nyt muualla, eli talouden saamisessa takaisin kasvu-uralle ja hyvinvointivaltiotalousjärjestelmien romahtamisen ehkäisemisessä.

Lisäongelma on se, että länsimaat haluttiin laittaa maksamaan useita kertoja. Ensin oman talouden sukellus päästörajoituksien takia, sitten korvaavan talouden rakentaminen ja kolmanneksi kehitysmaiden laskun maksaminen. Yhdistettynä talousvaikeuksiin ei ole kovinkaan vaikea nähdä, miksi tämä ei ajatuksena juuri nyt houkuttele. Kehitysmaiden mukanaolo ylipäätään teki kokouksesta naurettavan kerjäläisoopperan ja esti viimeisetkin mahdollisuudet sopia yhtään mistään suurimpien tupruttajien välillä.

Neljäs ongelma liittyy neuvottelijoiden liikkumavaraan. Obamalta odotettiin suuria, mutta aivan turhaan, koska senaatti oli jo päättänyt, mikä on USA:n päästövähennystavoite. Kun neuvotteluissa ryhdyttiin vaatimaan kaksinkertaisia numeroita, ei Obama liene ollut ainoa neuvottelija, jolla ei faktisesti ollut valtuuksia edes sitoutua tällaisiin asioihin.

Viides ongelma liittyy siihen, että suurimpien tupruttajien motiivi tehdä mitään on vähäisin. Ymmärsin Tuvalussa puolitoista kuukautta sitten käydessäni, miksi ilmaston lämpeneminen on ongelma heille. Sen sijaan suurin tupruttelija USA+Kanada -kombinaatti, on aivan eri asemassa. Jos ilmasto lämpenee tai kylmenee, siellä viljelyvyöhyke siirtyy paikasta toiseen, mutta jopa asiantuntijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Pohjois-Amerikassa ilmastonmuutos tule aiheuttamaan mitään katastrofia. Kun suurimpia vaatimuksia esitetään maalle, jonka ei tarvitse olla asiasta edes löyhästi kiinnostunut muuten kuin moraalin kohottamisen vuoksi, ei tarvitse olla kaksinen auguuri jos ennustaa, että vaatimusten esittäjät tulevat pettymään.

Minun nähdäkseni tämä työ pitäisi aloittaa kokonaan uudelleen puhtaalta pöydältä. Todennäköisesti G20 olisi aivan riittävä kokoonpano asiasta sopimiseksi. Siinä ovat mukana sekä nykyiset suurimmat päästöjen aiheuttajat sekä ne nousevat taloudet, joissa päästöt kasvavat nopeimmin ihmisten elintason parantuessa. Tämä joukko voisi aivan hyvin yrittää sopia keskenään, miten länsimaiden ja nousevien talouksien toiveet sovitetaan yhteen. Työ ei ole helppo, mutta tässä kokouksessa nähtiin, että sovun löytyminen ei ole aivan täysin mahdoton ajatus.

Kun tämä joukko on saanut asiansa sovittua, voidaan saneluratkaisuna tarjota kehitysmaille jotain ota tai jätä -diiliä, mutta mihinkään kerjäläisoopperaan niiden kanssa ei kannata ryhtyä. Kehitysmaiden päästöt eivät ole se häntä, joka koiraa heiluttaa, eli jos kehitysmaat eivät sitoudu päästöjen vähentämiseen, niiltä voidaan leikata kehitysapu ja käyttää tämä raha lisävähennyksiin länsimaissa, lopputulos lie päästöjen kannalta silti saman suuntainen. Ilmaston lämpenemisen suurimmat ongelmat ovat kuitenkin kehitysmaissa, joten niillä voi hyvinkin olla motiivi tehdä jotain itsekin.

Tämä ei ole erityisen demokraattinen prosessi, mutta asia on niin täydellisen monimutkainen, ettei demokraattinen prosessi ja sen teeskenteleminen, että Malediivien ääni on yhtä tärkeä kuin USA:n ja Kiinan ääni, ei yksinkertaisesti tuota mitään tuloksia. Asiassa pitää kyetä sopimaan pienellä joukolla suurista linjoista eikä suurella joukolla nysväystason asioista.

Espoossa halutaan rajoittaa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrää 15 prosenttiin per koulu.

Ensi miettimisellä tämä tuntuu syrjinnältä, jossa hyvää tarkoittavat hölmöt korjaavat väärää asiaa väärällä tavalla. Haastatellut koulujen rehtorit eivät löytäneet nykymenosta suuria ongelmia kurinpidossa tms, joten mikä on se ongelma, mitä korjataan?

Lontoon esimerkin valossa sanoisin, että se ongelma, mitä ei saa päästää syntymään on se, että samaa kansallisuutta edustavien määrä pääsee nousemaan koulussa liian suureksi. Tämä on Suomessa vaara, sillä turvapaikanhakijat, joita suuri osa runsaslapsisista maahanmuuttajista on, ovat pääosin kolmesta lähtömaasta.

Lontoossa on kouluja, joissa 80% oppilaista on Bangladeshista tai Somaliasta. Vaikka koulujen opetus ja resursointi olisivat kunnossa, karvas totuus on, että tällaisen koulun oppilaiden välituntikieli ei ole enää englanti. Kun yhden vieraan kielen puhujia on tarpeeksi, he voivat elää omassa kuplassaan. Ala-asteen tärkein tehtävä ei mielestäni ole kenenkään tapauksessa yleissivistävä vaan se, että se opettaa kielen kunnolla. Maahanmuuttajataustaisten tapauksessa kyse on samasta asiasta.

Ongelma ei siis liene maahanmuuttajien absoluuttinen määrä kouluissa vaan se, että maahanmuuttajataustaiset olisivat eri puolilta, jolloin eri taustaisten yhteinen kieli olisi vapaa-ajalla suomi (tai ruotsi jos koulu on ruotsinkielinen).

Absoluuttisten määrien sijaan tämä on ehkä se asia, jota pitäisi seurata ja tarvittaessa rajoittaa tai ohjeistaa. Minä en ole asiassa asiantuntija, eli en tiedä, mikä on se kriittinen massa, jota ei saisi ylittää, mutta epäilen tietoa kyllä olevan saatavilla jos asiaa käydään maahanmuuttajia opettavista kouluista kysymässä. Jos kielen oppiminen alkaa muodostua ongelmaksi, jotakin pitää tehdä ja katsoa, pitääkö joitain keskittymiä purkaa. Jos kielen oppiminen ei ole ongelma, ei ole mitään syytä rajoittaa maahanmuuttajien määrää eikä tehdä mitään muutakaan.

Jos taas ongelma ovat häiriköt, häiriköt pitää poistaa aivan ihonväriin katsomatta jollain tavalla, ja maahanmuuttajien leimaaminen yleisesti häiriköiksi ei tätäkään asiaa palvele.

Lehdessä sanotaan, että ranskanpullat aikovat rajoittaa jotenkin burkhan käyttöä julkisella paikalla.

Tämän nyt pitäisi Sveitsin minareettiäänestyksen ohella pistää miettimään. Se, että sivistysvaltiossa (sort of) ryhdytään jotenkin rajoittamaan sitä, mitä ihmiset saavat pukea päälleen ja mitä eivät, on ajatuksena järkyttävä. Se, että joku hullu ehdottaa moista, on vielä ymmärrettävissä, sillä hulluja mahtuu joka maahan, mutta että valtapuolue ryhtyy ehdotusta kannattamaan ja siitä on tulossa laki, on monellakin tapaa huolestuttavaa.

Nyt on käytännössä pakko viimein tehdä joku linjanveto siihen, miten islamiin suhtaudutaan, ja miten islam suhtautuu länsimaihin. Tällaiset äänestykset ja lait kielivät siitä, että epäluulo ja epäluottamus on valtaisa. Jos asia jatkuu tätä tietä ja kuvitellaan joku kalteva pinta -skenaario, jossain päin eteläistä Eurooppaa voi olla käsillä sisällissota parinkymmenen vuoden kuluttua kun nurkkaan ajetut muslimit tarttuvat aseisiin ja valtaväestö suojeluskuntineen kyyditsee ulkomaalaisilta näyttäviä takaisin Afrikkaan.

Ainoa järkevä tapa, miten valtiot voivat islamiin suhtautua on se, että sitä suvaitaan kuten kaikkia muitakin uskontoja. Sen sijaan on tehtävä aivan selväksi, että siihen suhtaudutaan kuin muihinkin uskontoihin, ja uskonnon varjolla saatavien erivapauksien määrä on muslimin kohdalla täsmälleen sama kuin kaikilla muillakin. Käytännössä tarvittaisiin eri maissa islamille joku puhemies, jonka kanssa asioista voidaan keskustella. Nyt mitään keskusteluosapuolta ei ole ja yhden imaamin kanssa sovitut asiat eivät vaikuta mihinkään muuhun. Islamin kuuluu olla alisteinen maalliselle vallalle kuten muidenkin uskontojen, mutta tämän ehdon täyttämisen jälkeen sen harjoittamiselle ei pitäisi asettaa mitään nyt tehtaillun kaltaisia esteitä.

Epäluulo kuitenkin on syvää. Mieli tekisi sanoa, että sen hälventämisessä pallo on maltillisilla muslimeilla. Vain he voivat osoittaa olevansa samanlaisia kuin kaikki muutkin ja että islam ei ole ongelma kaupunkikuvassa, työpaikalla tai missään muuallakaan, vaan heidän uskonasiansa ovat omia aivan kuten kaikkien muidenkin. Nyt tällaista maltillista esikuvaa ei oikein tahdo löytyä mistään, vaan äänessä on lähinnä kaikkein hulluin räyhämarginaali sekä ne, jotka yrittävät hyödyntää uskontoaan erityiskohtelun tai vallan kahmimiseksi.

Pystyykö maltillinen islam tähän vai onko sen doktriini niin jähmeä, että sen on pakko suhtautua “kyllä, mutta...” -periaatteella kaikkeen? Entä pystyykö länsimainen valtaväestö ja poliittinen koneisto käsittelemään erikseen turvapaikkapolitiikkaa ja islamia, sillä nähdäkseni ainakin osa nuivasta suhtautumisesta islamiin on itse asiassa nuivaa suhtautumista elättivyöryyn Afrikasta ja Lähi-Idästä, ja uskonnollinen ulottuvuus on vain oire?

Ruotsissa yritetään keksiä keinoja, joilla saataisiin työntekijät pysymään töissä eikä sairaslomalla, joita on Ruotsissa enemmän tehtyjä työtunteja kohti kuin melkeinpä missään.

Sairauspoissaoloista tekee mieli sanoa, että Suomen systeemi on koko lailla hyvä. Lyhyet poissaolot omalla ilmoituksella ovat mahdollisia ja mitään karensseja ei näissä ole, kuten ei myöskään vuosikohtaisia kiintiöitä.

Britanniassa on monella työpaikalla vuosikiintiö, eli sairastaa saa palkallisesti vaikkapa viisi päivää, sen jälkeen palkka lähtee vaikka olisi millainen propuska ja dokumentti lääkäriltä. Tämä systeemi on kohtuuton vakavasti sairastuvalle, ja toisaalta työnantajan vinkkelistä nämä päivät muuttuvat lisälomaksi, sillä valtaosa “sairastaa” ne vuoden loppua kohti kun kerran kiintiössä on tilaa.

Ruotsin ongelma on erikoinen. Olin taannoin töissä ruotsalaisessa firmassa, ja sain tutustua tähän systeemiin sisältä käsin. Joku kollega ei tullut aamulla töihin vaan ilmoittautui sairaaksi. Muiden kanssa jutellessani toivoin pikaista paranemista ja kyselin, että tuleekohan hän sitten kenties huomenna. Muut sanoivat, ettei missään tapauksessa, vaan hän tulee kolmen tai neljän päivän kuluttua. Ihmettelin, mistä kristallipallosta kollegat näkivät, kuinka kauan tauti vaivaa, mutta asia selitettiin minulle heti perään.

Ruotsissa systeemi on se, että ensimmäinen sairauspäivä on palkaton, ja palkka alkaa juosta normaalisti sen jälkeen. Tämä systeemi otettiin käyttöön kun kuviteltiin sen vähentävän rokulipäiviä, mutta toisin kävi. Rokulipäivät ehkä kyllä vähenivät, mutta sairauspoissaolot yleisesti kasvoivat, sillä nyt kun työntekijä menettää aina yhden päivän palkan, hän on poissa pidempään ja kuittaa ylimääräisellä vapaalla menetetyn palkan. Suomessa flunssaiset tulevat töihin heti parannuttuaan, Ruotsissa ollaan kotona terveenä kaksi päivää lisää kostoksi palkkaa alentaneelle työnantajalle.

Jos työ ei jollekulle maita ensinkään, se näkyy kyllä muissakin asioissa kuin vain sairauspoissaoloissa, joten sairaiden simputtaminen kostoksi kaikille lusmuille ei tunnu erityisen järkevältä. Suomessa tällaista ei ole onneksi ehdotettukaan, mutta jos työnantajat joskus ehdottavat, asiaa on syytä vastustaa.

Ostin lentolipun kun lennot alkoivat täyttyä.

Jos 380 punnan Easyjet jätetään pois laskuista, oli taas ilo seurata lentoyhtiöiden hinnoittelua.

Halvin lippu oli British Airwaysin lennonnumerolle ostettu bisnesluokan lippu Finnairin operoimaan koneeseen 440 punnalla. Finnair myi bisneslippua vajaalla 800 rahalla ja turistiluokan lippuja 650:llä noille täsmälleen samoille lennoille. Vaihdolliset lennot Amsterdamin tai Pariisin kautta olisivat maksaneet turistiluokassa enemmän kuin mitä tuosta maksoin. Samaan hintaan olisi kyllä saanut turistiluokankin lipun, mutta jätin sen ostamatta.

Tutkimus siitä, kuinka rasistinen ja kamala paikka Suomi on, on saanut vastakaikua.

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Perusajatus on penseä, vaikken rasismia sinänsä hyväksykään. Tässä vaikuttaa olevan runsaasti käytännöllisiä ongelmia, jotka pitäisi ratkaista jotenkin.

Ensimmäinen on tuo uutisessa mainittu “homottelu”, jota esiintyy hyväntahtoisessa läpässä tuttujen kesken. Mutta jos joku kuulee niin häkki heilahtaa. Luuleeko joku, että poliisilla on oikeasti aikaa ja innostusta kytätä tällaisia asioita? Käytännössä ei tapahdu mitään, mutta pikkujutuista voi kuitenkin narauttaa aivan kenet hyvänsä.

Isompi ongelma on se, että efektiivisesti tämä suojelee vain vähemmistöä. Minun on vaikea kuvitella, että valtaväestöä edustavalle nuorelle päätään aukova somalijengi saisi ikinä syytettä viharikoksesta, mutta jos valtaväestön edustaja vastaa, hän saa. Näin syntyy tilanne, jossa sinänsä epämiellyttävässä ja sopimattomassa viikonloppuyön nokkapokassa täysin samanlaiset teot tuomitaan eri tavalla, sillä vain valtaväestön edustaja tekee rasistisen viharikoksen tapellessaan ulkomaanpellen kanssa, vaikka ulkomaanpelle olisi aloittanutkin. Ulkomaanpelle saa syytteen lievästä pahoinpitelystä, jos saa, koska kyseessä on asianomistajarikos, mutta valtaväestön edustajan osuus tappelussa onkin yleisen syyttäjän alainen viharikos.

Jos tällainen lainmuutos ajetaan läpi, sen esitöissä ja perusteluissa täytyy ottaa vahvasti kantaa tähän ongelmaan ja sanoa suoraan ja selkeästi, että myös vähemmistön edustaja voi tehdä viharikoksen ja määritellä muutenkin, mikä oikein on viharikos siten, että se on jotenkin nähtävissä.

Jos näin ei tehdä, saamme lakiin uuden ajatusrikospykälän. Jonkun pitää arvata, mitä epäillyn pään sisällä on liikkunut, ja koska kukaan ei tätä kykene tekemään, tuloksena on helposti oikeuskäytäntö, jossa jotain enemmistöä ja valtaväestöä edustava on oletusarvoisesti syypää tällaiseen rikokseen, jos tekee jotakin, joka ei miellytä jotakin vähemmistöä. En sitä paitsi pidä edes oikeana tulkintaa siitä, että joku yksittäinen karjaisu yksittäiselle ihmiselle olisi aina tarkoitettu leimaamaan jotain kansanryhmää. Päin vastoin tekee mieli sanoa, että valtaosa on suunnattu vain yhtä ihmistä vastaan juuri siinä tilanteessa, mikä tekee siitä tyypillisen kunnianloukkausrikoksen.

Tällaisen lainmuutoksen keskeisin vaikutus tuntuisi olevan se, ettei laki ole enää sama kaikille, vaan sovellettava laki riippuu rikoksen uhrin tai tappelun osapuolen ihonvärlstä.

Jos nyt on jotakin ongelmia puuttua väkivaltarikoksiin ja saada rosvoja tuomiolle, pitäisikö miettiä lievän pahoinpitelyn muuttamista yleisen syyttäjän ajamaksi asiaksi asianomistajarikoksesta? Veikkaan, että näiden viikonloppuöiden megarasististen viharikosten selviämis- ja tuomitsemisprosentti on jokseenkin sama kuin valtaväestön edustajien vastaavien kahinoiden. Tässä mielessä tuntuisi järjettömältä lähteä korjaamaan vain yhtä kulmaa asiasta sen sijaan, että korjattaisiin koko ongelma.

Vai oliko tarkoitus antaa joku signaali siitä, että vain vähemmistöjen kokema väkivalta on ongelma eikä väkivalta yleisesti?

Luin tämän uutisen ja mietin erästä hieman vanhempaa.

Joku anglikaanisen kirkon piispa on siis mennyt kehumaan talibaneja kun ovat niin mukavan uskonnollista porukkaa, ja nyt pitää pyydellä anteeksi. En oikein ymmärrä miksi, sillä tällaista on kuultu ennenkin. Vuosi sitten älämölön sai aikaan Canterburyn arkkipiispa Rowan Williams.

Williams oli sitä mieltä, että islamin leviäminen Britanniassa on yksinomaan hyvä asia, sillä muslimit ovat sentään uskovaisia toisin kuin maallistuneet hörökorvat, ja vaikka uskonto onkin väärä, kansakunnan hengellisen selkärangan kohottamiseksi on vain hyvä asia, että on edes islam. Samaan hengenvetoon hän kannatti shariaa Britanniaan muslimialueille, koska sekin on mukavan jumalaista oikeutta.

Nämä yksittäistapaukset kuvaavat hyvin ajan henkeä. Kansankirkot ovat menettäneet otteensa, koska väki ei enää välitä kirkoista juurikaan mitään. Kehitys ärsyttää, joten pelastaja nähdään islamissa, jossa uskonto on edelleen arvossaan. Tässä mielessä ero näiden miesten ja puolikovan linjan muslimien välillä on vähäinen. Kumpikin on valmis hyväksymään vääräuskoisuudenkin, mutta ei uskonnottomuutta.

Tällaista allianssia kannattaa tarkkailla, sillä ainakaan minä en halua länsimaihin mitään uskovaisten vastaiskua. En kristityiltä, muslimeilta tai kristittyjen ja muslimien salaliitolta. Maallinen yhteiskunta on mukava sekä uskovalle että ei-uskovalle, kun taas kovasti hengellisiä arvoja korostava meno saattaa tuntua uskonnottomista tai vaikkapa uskontojen kategorisesti hyljeksimistä vähemmistöstä kuten homoista äärimmäisen ahdistavalta.

Viime aikoina syyttävä sormi on osoittanut lähinnä islamin suuntaan. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on herätellä ajatuksia siitä, että kanuunoita kannattaa suunnata muihinkin piruntorjuntabunkkereihin.

Hesarin pääkirjoitussivulla oli tänään tällainen. Lainaan siitä halpa-arvoisesti tässä käsittelemäni pätkän:

Sotilaat tulevat hoitamaan Puolan pyytämää Patriot-ilmatorjuntaohjusten patteria. Sen merkitys on ennen kaikkea symbolinen: Puolan hallitus uskoo, että amerikkalaisten saappaiden askellus Puolan maaperällä vahvistaa kansallista turvallisuutta tavalla, johon sotilasliitto Naton jäsenyys ei yksin riitä.

Baltian maat ovat samaan tapaan epäilleet Naton keskinäisen avunantolupauksen toimivuutta ja vaalineet huolellisesti suoria suhteitaan Yhdysvaltoihin.

Tässä pitäisi olla Natoon voimaperäisimmin intoilijoille jotain mietittävää. Natoon etunenässä rynnistäneet entiset itäblokin maat ovat tulleet siihen tulokseen, että itse asiassa Nato ei ole turvatakuineen uskottava. Ainoastaan USA voi taata näiden maiden turvallisuuden, ja siksi näihin maihin pitää saada amerikkalaisia sotilaita.

Näinhän se on. Jos uhkana pidetään Venäjää, on tuota pikaa koko Länsi-Eurooppa sidottu Venäjän talouteen kaasutoimitusten kautta Kanaalin rannalle saakka. Löytyyköhän teutonilta ja ranskanpullalta intoa lähteä sotimaan Baltiaan jos samalla kotirintamalla alkaa väki kuolla pakkaseen kun lämmitys lakkasi toimimasta? Tällaisia asioita ilmeisesti mietitään Naton jäsenmaissa, joten niitä pitäisi miettiä Suomessakin. Euroopassa ei muutenkaan ole uskottavaa maanpuolustusta missään muualla kuin Venäjällä ja Britanniassa, toisella kokonsa ja toisella maantieteensä ja valtavien rahallisten panostusten takia.

Jatketaanpa ajatusta askel pidemmälle.

Jos emme usko siihen, että Euroopan maat lähtevät sotaan itämaiden puolesta vaikka kuinka on sovittu, jääkö vastaan haraaminen siihen? Mitäpä, jos Venäjä sanoo, että kaasua ei tule, jos USA saa käyttää maaperäänne ja tukikohtianne? Vaikka USA:lla olisi haluakin puolustaa jotain itämaata, mistä emme siitäkään voi olla aivan varmoja, operaatio on täysin mahdoton jos laivat eivät pääse Itämerelle, lentokoneita pitää operoida Turkista käsin ja jalkaväkeä ei saa marssitettua rintamalle mitään kautta.

Sangen raskaita epäilyksiä asiassa, jonka pitäisi tarjota perustavaa laatua oleva turvallisuus. Painoa niille antaa se, etteivät ne tule kaltaiseni skeptikon mielikuvituksesta vaan jäsenmaiden joukosta.

Asiaa on tutkittu, tuolta löytyy pläjäys.

Tuloksia on toistasataa sivua ja niiden pureskelu ottaa aikansa. Minua hieman häiritsee metodissa se, että useimmista maista on pyritty löytämään ne kaikkein huonoiten pärjäävät etniset ryhmät, ja tutkimus käsittelee vain heitä, ja toisaalta sitten esimerkiksi Britanniasta on valittu vain itäeurooppalaiset, jotka ovat yksi niistä hyvin pärjäävistä ryhmistä, “puolalainen putkimes” on tullut jo kielenkäyttöön lähes yleistermiksi koskemaan kaikkia ei-syntyperäisiä ammatinharjoittajia.

Olisin kaivannut rinnalle joitain toisenlaisiakin ryhmiä. Jos tutkimuksessa olisi ollut joka maasta ryhmä, joka pärjää jollain valitulla mittarilla (työllisyysaste, keskitulot suhteessa kansakunnan keskituloon tms) hyvin ja ryhmä, joka pärjää samalla mittarilla huonosti, olisimme ehkä saaneet tietää jotakin myös syistä. Nyt tutkimustulokset antavat ymmärtää, että ongelmat johtuvat etnisestä taustasta ja uskonnosta, mutta olisiko esimerkiksi Suomessa ollut jotakin eroa etnisten somalien ja etnisten kiinalaisten numeroissa?

Romanit näyttävät olevan kaikkein syrjityin ryhmä kaikkialla, missä heitä tutkittiin. Tämä on sinänsä hyvä esimerkki siitä, kuinka edes ikiajat maassa oleskelemalla ei onnistuta saamaan valtaväestön hyväksyntää erilaiselle elämäntavalle. Havainto ei välttämättä ole erityisen miellyttävä, mutta se kertoo epämiellyttävällä tavalla siitä, miten pitkälle siedätyshoidolla oikein päästään, eli ei juuri mihinkään. Juuri siedätyshoitoahan lähinnä ratkaisuksi on ainakin Suomessa tarjottu, eli kun muutamaa kansallisuutta edustavia ulkomaalaisia hommataan Suomeen lisää ja heihin totutaan, ongelmat poistuvat. Romanien esimerkin valossa näin ei tapahdu.

Vähiten syrjintää tuntuvat kokevan jugoslaavit ja itäeurooppalaiset Keski-Euroopassa. Mutta mistä se johtuu? Siitä, etteivät he erotu katukuvassa juurikaan vai siitä, että he ovat integroituneet työmarkkinoille? Vai jostain muusta syystä?

Entä johtuuko afrikkalaisten kaikkialla kokema syrjintä lähinnä ihonväristä ja siitä, että heidät on helppo erottaa, vai siitä, että heitä on kaikkialla sangen paljon ja integroituminen ei ole sujunut monessakaan paikassa kovin hyvin?

Hassuna havaintona pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat olivat kärjessä monessa kohdassa kun kysyttiin kysymyksiä esim “vaikuttaako etninen tausta maassa urakehitykseen sitä häiritsevästi” jne. Kaikkein todennäköisimmin etnisestä taustasta oli haittaa Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa. Onko pohjoismainen tasa-arvoyhteiskunta pelkkä kulissi, vai olisiko tulos ollut samanlainen muissakin maissa, jos siellä olisi haastateltu somaleja eikä vaikkapa puolalaisia?

Kysymyksiä jää jäljelle. Sekä erityisesti se, mitä nyt pitäisi tehdä. Ulkomaalaisiin yleisesti ei näytetä suhtautuvan mitenkään epäluonnollisen nuivasti. Sen sijaan jotkut kansat ja alueet loistavat. Tämän on kerrottava meille jotakin myös maahanmuuttopolitiikan onnistumisesta eikä ainoastaan valtaväestön rasistisuudesta, sillä jos valtaväestön rasismi olisi ainoa selitys, kaikkien ulkomaalaiselta näyttävien pitäisi kokea syrjintää suunnilleen samalla tavalla, mutta näin ei ole missään tutkitussa maassa, joissa useampia ryhmiä tutkittiin.

Britanniassa paikallinen kirstunvartija Alistair Darling on tehnyt budjetinpaikkausehdotuksen, ja siihen sisältyy omituinen elementti.

Verojärjestelmää ollaan muuttamassa niin, että jos saa vuodessa yli 25 tonnia bonuksia ja on pankkiiri, tästä bonuksesta pitää maksaa 50% tulovero kun muuten tuloveron katto on 40%. Outoa ei ole se, että joku populistisesti tekee tällaisen ehdotuksen. Jostain paikallisista persuista voisi odottaa tällaisia “rötösherrat kiikkiin” -tyyppisiä ehdotuksia. Nyt tuon teki kuitenkin valtapuolueen ministeri, ja oppositiossa olevat Toryt ja Lipilaarit eivät edes vastusta sitä.

Ei ole Britannia kuin ennen.

Tällainen vero on monella tapaa järjenvastainen. Ensimmäinen ja itsestäänselvä ongelma on se, että yhden ammattikunnan verottaminen eri prosentilla kuin muiden on aika helppoa kääntää syrjinnäksi. Oikeutta tullaan varmasti käymään ja tämä maksaa, eikä lopputulosta tiedetä ennalta. Kun tasa-arvo-ongelma on näinkin ilmeinen, hallitus saa vastaansa kaikki ne, jotka ovat huolissaan oikeudenmukaisuudesta ja kannattavat yleisesti tasa-arvoa.

Toinen aivan yhtä itsestäänselvä ongelma on se, että vero koskee vain pankkiireita ja pankkien johtajia. Nimeämällä jokaisen konsultiksi, mitään lisäveroja ei tarvitse maksaa, kuten ei myöskään silloin, jos henkilöt eivät ole palkkalistoilla ollenkaan vaan ovat virallisesti “self employed”, kuten esimerkiksi itse olen. Käytännössä asema ja verotus on sama kuin palkansaajalla, mutta sitten ei olla töissä pankissa ja lisävero ei iske.

Britanniassa pankkien palkkaus on huomattavan tulosperustaista. Hyvinä vuosina tienataan paljon ja huonoina ei juuri mitään. Ylin johto voi tietysti maksaa itselleen bonuksia huonoinakin vuosina, mutta yli 25000 puntaa vuodessa saa nousukaudella lähes jokainen myyntireiska, tuotekehittelijä, anal-yytikko ja meklari. Kyseessä ei siis ole muutamaa johtajaa vastaan suunnattu vero vaan suuri massa tulee rividuunareista.

Lontoo on tällä hetkellä Euroopan rahamaailman keskus eikä tuota asemaa nyt juuri uhkaa mikään, mutta jos alalle annetaan runsaasti signaaleja, että se ei ole tähän maahan tervetullut, kyllä sille koti muualtakin löytyy. Sveitsi ei kuulu EU:hun, mutta sen verotus on huomattavan ystävällistä kuten myös pankkien kohtelu siellä yleisesti. Jos maasta lähtevät pankit, lähtee mukana lakifirmaa, IT-taloa, konsulttitaloa ja monta muutakin toimialaa. Kun pankkisektori on Lontoon taloudellinen selkäranka, sen perässä lähtee miljoona muutakin työpaikkaa, jos siis pankkiala lähtee.

Ei se nyt ole mihinkään tämän takia lähdössä, mutta se, että tällaisia ehdotuksia tehdään ja kukaan ei niitä edes vastusta, kertoo meille siitä, että poliittisessa kulttuurissa keskitytään kateelliseen ja kaunaiseen populismiin eikä suuriin linjoihin, ja se on aina missä hyvänsä maassa huolestuttavaa.

Tämä hanke tosin voi vielä kaatua ylähuoneessa, minkä varaan moni laskenee. Siellä ei toistaiseksi tarvitse välittää rahvaan kateellisuudesta yhtään mitään ja usein käytetään tervettä järkeäkin.

Robert Peston on kirjoittanut tästä ja muustakin mielenkiintoisesta jos tällaiset asiat kiinnostavat.

tai ainakin luulen niin.

Saapa nähdä koska tämä menee. Tämä päivä vaikuttaa kuitenkin eilistä paremmalta. Henkilölle, jonka normaali ruumiinlämpö on 36 tai vähän alle, 38,4 tarkoitti lähinnä horrosta ja hassuja visioita.

Uutiset Suomesta ovat nykyään aika masentavaa luettavaa.

Lakkoja, korpilakkoja, ulosmarsseja. Ja tämä on vasta alkua. Kuntasektori on ilmoittanut jälleen kerran haluavansa muita suuremmat palkankorotukset vaikka julkistalous on kriisissä, joten aivan varmasti näemme lakossa valtaosan heistäkin keväällä.

Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Talous sukeltaa. Julkiset finanssit ovat karmeaa luettavaa. Firmoissa ei mene erityisen vahvasti.

Mikä on rikkonut juuri nyt suomalaisen työmarkkinamekanismin, jossa yleensä on onnistuttu pääsemään tuloksiin sopimalla eikä rähisemällä? Nyt se ei tunnu onnistuvan millään alalla. Miksi juuri nyt into sopia mistään on kateissa, vaikka kaikennäköiset indikaattorit kertovat kaikille, että juuri nyt ei olisi varaa oikein riidellä mistään?

Minä en tiedä, mutta tätä pitäisi jonkun minua viisaamman miettiä. Onko työntekijäpuoli kadottanut täydellisesti suhteellisuudentajunsa? Yrittääkö työnantajapuoli käyttää lamaa tekosyynä työehtojen tarpeettomille heikennyksille?

Sairaanhoitajien jättiläispalkankorotukset tulevat kantamaan hedelmää keväällä kun kunta-alan sopimusneuvottelut alkavat. Koko muuta kuntasektoria kyrsii, että yksi ala sai paljon ja muut eivät paljon mitään, ja jokaisen tavoite on nyt mitoitettu sairaanhoitajien viimekertaisten palkankorotusten mukaan. Kun nollalinja on kunnissa ainoa, mitä voidaan kohtuudella tarjota, on päivänselvää, ettei mitään sopimuksia synny vaivatta. Opettajat ainakin aloittavat jonkun rähinän samalla kun toitottavat, että opettajien lomauttaminen pitäisi kieltää lailla, ettei söpöjen lasten opetus häiriinny, mille vaatimukselle voidaan lakkovaroituksen ilmaantuessa laittaa piste.

Kyllähän lakkoilla saa ja vaatia vaikka mitä. Olisiko tälle kuitenkin joku parempi aika kuin juuri nykyinen? Kun talous on paremmassa kunnossa, vaatimuksia voi jopa saada lävitse, kun taas nyt tuloksena on lakkoja, jotka eivät johda tavoitteiden saavuttamiseen. Tämä on ainoa täysin hyödytön lakkoilun muoto, sillä se rikkoo tuotannon nyt, jättää pettymään joutuneille työntekijöille revanssihengen hampaankoloon ja näin tulee aiheuttaneeksi seuraavan riidan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Nyt näyttää siltä, että jonkun pitäisi palauttaa jöö työmarkkinoille. Työnantajaleirissä pitäisi jyrähtää niille yrityksille, jotka käyttävät lamaa iltalypsyn tekosyynä ja vaativat työehtoihin heikennyksiä vain siksi, että nyt sille on joku peruste uutisia katsomalla. Kun tilanne on muutenkin vaikea kun lehdet ovat täynnä lamaa ja irtisanomisia, tilanne on aivan liian räjähdysherkkä tarpeettomille provokaatioille. Työntekijäpuolella taas tarvittaisiin keskusjärjestöpomojen vahvaa kulissivaikuttamista, jotta liitot ymmärtäisivät tilanteen vakavuuden ja lykkäisivät kustannusvaikutteisia vaatimuksia parin kolmen vuoden päähän ja keskittyisivät sisältökysymyksiin.

Useampikin tuttu kritisoi eilen sitä, että itsenäisyyspäivän juhlinta tuntuu olevan vuodesta toiseen ad nauseam lähinnä talvisodan muistelua.

Onko tähän oikeastaan enää mitään syytä? Siitä sodasta on nyt 70 vuotta, joten miksi itsenäisyyspäivän ympärillä edelleen meno on niin ylettömän sotilaallista? Talvisotaa muistellaan ja oikeastaan on täysin mahdotonta kuulla yhtäkään itsenäisyyspäiväpuhetta, jossa ei jotenkin viitata sota- ja veteraaniteemaan.

Jos itsenäisyyspäivää on pakko juhlia historiaa muistellen, olisiko aika nostaa esiin ne muutkin sankarit ja maineikkaat työt eikä vain kiitellä loputtomiin niitä, joita on jo kiitetty satoja tai tuhansia kertoja?

Suomen itsenäisyyden ajan merkittävä tapahtuma on mielestäni sisältä lähtöisin oleva kansakunnan henkinen kasvu eikä yksi ulkoa lähtöisin oleva pikku rähinä. Henkisen kasvun teemasta voi mainita kaksi ajanjaksia: sisällissodan jälkeisen ja 2. maailmansodan jälkeisen.

Punakapina oli ja meni, ja sota oli verisyydessään maailmankin mittapuulla melkoinen. Rötöksiä tehtiin puolin ja toisin. Sota loppui, ja maailman mittapuulla aivan ällistyttävän nopeasti Suomessa asui yksi kansa eikä kahta. Osa ei tietysti ole unohtanut sisällissotaa vieläkään, valtaosa on, ja tämä tapahtui nopeasti. Tätä voi verrata vaikkapa Balkaniin, joka räjähtää kerran 40 vuodessa kun siellä muistellaan tuhat vuotta sitten tapahtuneita historiallisia vääryyksiä. Se, että Suomessa ei näin ole, on edellyttänyt ällistyttävää kykyä sopeutua ja antaa anteeksi. Ehkäpä tämä ansaitsisi maininnan toisinaan.

Toinen vastaava kasvun paikka oli jälleenrakennus ja siitä seuranut olojen vakiintuminen. Jälleenrakennuskin meni suuren konsensuksen vallitessa, mitä nyt kerran masinointiin yksi yleislakko. Jos työmarkkinaosapuolet ja poliitikot eivät olisi kyenneet sopimaan asioista ja lakot olisivat pysäyttäneet kaiken aina kuukauden välein, sotakorvaukset olisivat jääneet maksamatta ja sodan tuhot korjattua paljon myöhemmin.

Kansakunnan henkisen selkärangan kasvamisen tulokset näimme 60-70 -luvulla, kun stalinistit aloittivat massiivisen veneenkeikuttamiskampanjan. Maailman verisimpiä tyrannioita ihailleet “edistykselliset”, joihin kuului kulttuuri- ja mediaväkeä, aloittivat oman pesän likaamisen, jollaista ei tuossa laajuudessa ole monessakaan paikassa nähty.

Vaan mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Poliittinen koneisto oli jalostettu sellaiseen asemaan, että myyräntyöläiset eivät saaneet sitä kautta aikaiseksi oikeastaan mitään. Toisaalta ihmiset olivat jalostuneet merkittävästi 30-luvusta ja Lapuanliikkeestä, ja valtaosalle vastenmielinen taistolaishullutus ei saanut enää aikaiseksi mitään merkittäviä laittomia vastareaktioita, vaan veneen keikuttajia siedettiin siinä kuin soutajiakin. Ehkäpä tuon ajan ihmiset ansaitsisivat hyvän sanan joskus puheissa hekin, sillä tuossa ajassa oli aineksia myös väkivaltaan ja kansan kahtia jakautumiseen.

Ja pitääkö itsenäisyyspäivän olla historiallinen katsaus ensinkään? Voisiko se olla katse eteenpäin, jossa mietittäisiin sitä, millainen Suomi pärjää tulevaisuudessa ja miten. Nyt tämä osa kuitataan sanomalla, että pitäis sillee niinku olla innovatiivisii ja monikulttuurillisii, mikä on tyhjien tynnyrien kuminaa ilman minkäänlaista konkretiaa.

Sveitsin minareettiäänestys oli ja meni, mutta koska olen ollut tässä hieman kiireinen, asia on jäänyt vielä käsittelemättä.

Minusta asiassa on kiinnostavaa miettiä, mitä sveitsiläiset oikein vastustivat.

Minareetteja ei mitenkään voitu äänestyksessä vastustaa, sillä niitä ei ole saanut maahan aikoihin rakentaa rakennuslupamenettelyn takia. Ne eivät sovi kaupunkikuvaan ja rakennuslupia ei ole herunut, joten käytännössä maa ei ole ollut täyttymässä minareeteista muutenkaan. Tämä virallinen aihe siis on vain savuverho ja tosiasiallisesti on otettu kantaa johonkin muuhun, mutta mihin?

Asian on jotenkin liityttävä islamiin yleisesti.

Terrorismi-islam ei ole rantautunut Sveitsiin eikä ymmärtääkseni osoita mitään rantautumisen merkkejä, eli on huomattavaa hätävarjelun liioittelua vastustaa minareettien rakentamista sillä perusteella, että vastustaa islamilaista terrorismia. Tähän selitykseen en siis laajemmassa määrin usko.

Minä näen tässä oikeastaan kaksi vaihtoehtoista kuviota, mutta en tunne Sveitsiä niin hyvin, että osaisin ottaa niihin kantaa.

Ensimmäinen on se sama, joka vaivaa oikeastaan koko läntistä Eurooppaa: turvapaikanhakijoiden tulva muutamasta maasta Afrikassa ja Lähi-Idässä on se ainoa ihmisten kosketus islamiin. Joka paikka on täynnä pummeja, jotka vaativat täyden ylöspidon ja sen lisäksi pieni klikki tässä joukossa kitisee kaikesta ja vaatii erivapauksia uskontonsa varjolla. Näin kritiikki uurnalla ei itse asiassa kohdistunut islamia vastaan vaan maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.

Toinen on se, että islamin imago yleisesti on kehno. Uutiset islamilaisesta maailmasta ovat toisinaan karmeaa luettavaa ihmisoikeusvinkkelistä. Lännelle tuhoa saarnaavat partasuut eivät varmastikaan herätä lännessä sympatiaa. Joka maassa on Hämeen-Anttilansa kertomassa, kuinka islam on mukava ja rauhallinen uskonto, mutta uutiset maailmalta eivät tue tätä kuvaa. Länsimaissakin kaikki erivapauksien vaatijat murentavat kuvaa siitä, että tuonti-islam voisi jotenkin nivoutua osaksi läntistä yhteiskuntaa. Länsimaissahan on sinänsä muslimeja ollut aina eivätkä he ole olleet suuremmin vaivaksi tai herättäneet huomiota, mutta nykyinen islam on jatkuvasti esillä, ja kuva ei ole hyvä. Olisiko uurnalla vastustettu vain yleisesti islamia?

Mietittävää tässä äänestystuloksessa on useammallekin taholle. Normaali selitys tällaisessa asiassa on aina se, että vain tyhmät ihmiset äänestivät nyt väärin. Tulos oli kuitenkin sangen selvä, joten tätä rutiinivalhetta ei voida käyttää.

Jos kuva islamista ei ole hyvä, voidaan vaivannäkö ja ponnistukset kohdistaa siihen, että media raportoi Väärästä Islamista ja Oikea hymy-islam ei pääse lehdistössä esille. Toinen vaihtoehto on miettiä, miksi tuonti-islamista ei tunnu missään länsimaassa pystyttävän rakentamaan oikein hyvää kuvaa. Onko tämä lehdistön salaliitto vai onko mukana tullut niin paljon änkyräainesta, että hyvää kuvaa ei pysty ilman räikeää valehtelua islamista rakentamaan?

Onko maltillinen ja maallinen islam olemassa jossakin ja jos on, onko se sanoutunut tarpeeksi selvästi irti tuon uskonnon nimessä tehdystä ja puhutusta hulluudesta?

Minä en tiedä. Näitä asioita pitäisi kuitenkin hieman miettiä. Islam ei katoa Euroopasta eikä sen pidäkään kadota, mutta Euroopasta pitää juuria pois fanaattinen uskonnollisuus, joka ei suostu alistumaan maalliselle vallalle. Eurooppa kävi tämän taiston pääosin ajat sitten siirtäessään Katolisen kirkon pois maallisen vallan kahvasta. Silloin asia ei ilman verenvuodatusta onnistunut, joten soisin, ettei Euroopan tarvitse tätä taistoa käydä islamin kanssa uudelleen.

Miettikääpä asiaa. Minä ainakin mietin.

Tämän syksyn siirtomaakierros on lusittu.

Monella tapaa värikäs kierros, sopivasti erilaisia paikkoja ja maiseman vaihtamista sen verran usein, ettei aika käy tylsäksi.

Fiji lienee ihan ok paikka, mutta minä en erityisemmin pitänyt siitä, johtuen todennäköisesti siitä, että olin mestan turistireservaatissa. Maa on Australian kanariansaaret ja joka paikka on täynnä kaljaa juovia ääliöitä, joiden seurassa ainoa sallittu puheenaihe on se, kuinka hieno paikka Australia on, ja kun sitä on kuunnellut aikansa, se alkaa kyllästyttää. Sisämaassa olisi varmaan hienojakin paikkoja, mutta ilman nelivetoa sinne ei ole asiaa, joten jätin käymättä.

Tuvalu oli hauska "keskellä ei-mitään" -kokemus. Istuin sinne lentäessä takarivissä, ja maahantulokupongit loppuivat kesken ja niitä ei riittänyt minulle, joten täytin sellaisen vasta lentokentällä ja olin sitten jonon viimeinen. Rajamies katsoi kuponkia ja sanoi "kas, meillä on taas yksi turisti täällä, edellinen oli kaksi viikkoa sitten". Maa on pikkuruinen atolli kolmen tunnin lentomatkan päässä lähimmästä asutuksesta ja kuten kirjoittelin aikaisemmin, siellä oli tsunamihälytys ja pois pääsy hieman viivästyi, mutta onnistui kuitenkin. Eihän mestassa mitään ollut, mutta tällaisissa paikoissa on toisinaan kiva käydä katsomassa elämänmenoa.

Maa oli niin pieni, että kaikki tunsivat siellä jokaisen. Lentokentän vieressä oli hallintorakennus, jonka vieressä oli maan ainoa hotelli, ja sen baariin ministerit tulivat illansuussa. Minä kiersin saaren sisäministerin autolla kun oli lähdössä nätytämään paikkoja parille bisnestyypille ja kysyi hotellin baarissa, haluanko tulla mukaan katsomaan paikan ihmeitä, kuten jätteenpolttouunia ja sodanaikaista ruostunutta traktorinrämää.

Tongasta pidin runsaasti. Pääsaari oli ehkä hieman tylsän tasainen, mutta etelärannikon "blow holet" olivat spektaakkeli. Rannat olivat täynnä korallia, kalkkikiveä tai jotain muuta huokoista ja reikäjuustoista. Aina kun aalto tuli, kymmenet tai sadat pienet geysirit suihkuttivat vettä ja sen katsominen oli perin hypnoottista. Tunnin matka pääsaarelta pohoiseen oli Vava'u, jossa pääsi uimaan valaskalojen seassa. Saari oli muutenkin hyvin erinäköinen Tyynenmeren saari ulokkeineen, kukkuloineen ja poukamineen. Ryhävalaiden sekaan pääsi pulskimaan ja ne olivat kolmen metrin päästä katsottuna sangen kookkaita.

Tongalla käy turisteja, mutta ei mitenkään aivan mahdottomia määriä. Väki on ystävällistä ja mukavaa, mutta kukaan ei yritä myydä mitään. Kadulla joku saattoi kysyä mistä olen, mutta se oli vain uteliaisuutta ja sen jälkeen toivotettiin hauskaa päivänjatkoa eikä yritetty myydä turistiajelua ja possujuhlalippua.

Uudessa-Seelannissa olin kuukauden, ja se oli sopivasti sen mestan näkemiseen. Ehdin kierrellä tuossa ajassa sen aika ristiin rastiin ja se on nähty nyt siinä määrin, ettei sinne lie lähiaikoina syytä mennä uudelleen. Kuvankaunis maa ja valokuvaajalle paratiisi, mutta jossain vaiheessa pienuus ja takapajuisuus alkoivat ärsyttää. Auckland on ainoa suurempi kaupunki, ja se on keskustaltaan lähes täysin kiinalainen. Sen jälkeen on vain kylää ja pikkukaupunkia, jotka voi jakaa suunnilleen kahteen kategoriaan: maajussien tankkaus- ja ostospaikat, joissa ei ole mitään, ja turistiaktiviteettimestat, joissa on kaikissa tarjolla benjihyppy, koskenlasku, kalliokiipeily, helikopterilennätys ja 4wd-safari. Paikallisten kepulaisten mestat eivät pahemmin minua kiinnosta, ja koska en ole kiinnostunut kuvatuista enkä oikeastaan minkäänlaisista järjestetyistä aktiviteeteista aikatauluineen, myöskään jälkimmäiset eivät tarjonneet mitään suuria jipii-elämyksiä.

Koko valtio on jonkunlainen suuri lasten puuhamaa, ja ainakin minä kyllästyn Linnanmäkeen aina jonkun ajan jälkeen. Ehkä minä siellä joskus taas käyn, mutta en lähivuosina.

Australiaa pitää joskus kierrellä enemmän, nyt olen kierrellyt vain itärannikkoa. Aikansa se ottaa, pitää katsoa joskus sopiva parikuukautinen siihen. Näkemistä riittää, mutta ihmiset ovat jossain määrin pesussa kutistuneita, ja hampuusien, rantapummien sekä röyhkeiden ja huonotapaisten ihmisten runsaslukuisuus jaksavat aina yllättää. Parin kuukauden projekti voisi olla löytää mestasta yksi herrasmies.

Mitään suurempaa ikävää ei sattunut. Menomatka ei mennyt aivan suunnitellusti kuten kirjoitettu on, tuvalun tsunamihälytys oli jännittävä kokemus, Uudessa-Seelannissa oli hieman hysteerikkoa huolestuttavia terveysongelmia mutta ne ilmeisesti ratkaisivat itsensä eivätkä olleet mitään vakavaa, ja Australiassa onnistuin hajottamaan autonrenkaan ja katson nyt, tuleeko sieltä lasku perässä kun vuokrausfirman valtuuttamalla rengasliikkeellä ei samanlaisia renkaita ollut vaan ainoastaan melkein-samanlaisia.

Nyt sitten taas kotona uusien asioiden kimpussa.