En periaatteessa jaa sijoitusvinkkejä, mutta ehkäpä tässä kohtaa nyt on mahdollisuus yhdistellä sangen köykäisesti yleisesti tiedossa olevia ja historiallisia asioita ja tehdä muutama havainto.

Tämän hetken euroalueen asukin vinkkelistä tilanne on se, että euro on hirvittävän vahva. Tämä vahvuus ei perustu oikeastaan muuhun kuin korkoeroon sekä siihen, että Manner-Eurooppa on aina ennen tullut lamasykleissä USA:n ja Britannian perässä ja näin näyttäisi käyvän tälläkin kertaa.

Jos siis nyt siirtää rahansa puntiin ja dollareihin, sen tekee todennäköisesti sangen hyvällä kurssilla. Lama alkaa hyökätä mantereelle nyt tosissaan, joten korkoero saattaa poistua jo tammikuun 8. päivä. Ja vaikkei poistuisikaan, euroalueen talous on vasta syöksymässä lamaan kun taas USA:ssa on kärvistelty jo vuosi ja Britanniassa vajaa. Näen kristallipallostani, että euron tie on tästä seuraavan vuoden ajan alaspäin. Kuinka paljon, sillä ei ole väliä, mutta ei se tästä oleellisesti vahvemmaksikaan muuttune.

Toisaalta Euroopassa osakekurssien voi odottaa rämpivän pidempään tästä päivästä laskettuna kuin USA:ssa, koska nousu todennäköisesti alkaa sieltä dynaamisen talouden takia eikä pysähtyneisyyden ja sosialidemokratian niskaperseotteessa painiskelevasta Manner-Euroopasta.

Yhdistämällä nämä asiat voisi arvella, että tällä hetkellä kannattaisi sijoittaa Pohjois-Amerikkaan. Ja Euroopassa Britanniaan. Euroalue ei tarjonne vielä vuoteen pahemmin muuta kuin lamaa, byrokratiaa, komiteamietintöjä ja näivettymistä, mutta nyt euroista pääsee eroon erinomaiseen hintaan, koska sopulit eivät ole vielä lähteneet liikkeelle. Jos he liikkeelle lähtevät, tuloksena on euron heikkeneminen sekä osakekurssien lasku vielä nykyisestäkin kun sijoituksia siirretään eurooppalaisista kupongeista muualle.

Itse arvon tässä nyt, mitä pitäisi tehdä Suomessa oleville sijoituksille. Ne ovat kokonaisuutena tappiolla, enkä hyödy näistä tappioista verotuksellisesti mitään. Toisaalta niiden siirtäminen Englantiin tai ainakin jollekin sitä lähellä olevalle pikkusaarelle olisi valuuttakurssillisesti houkutteleva, ja jos mietin tilannetta reilu vuosi sitten, saisin nyt suunnilleen saman määrän puntia sijoituksillani kuin olisin saanut tuolloin. Jos jätän rahat Eurooppaan, otan vähän turhan ison riskin. Jos taas siirrän ne tänne, joudun realisoimaan hyödyttömiä tappioita ja laskemaan omaisuuteni verotuksellista arvoa siinä tapauksessa, että joku haluaa tulevista voitoista jotain veroja periä.

Näitä voi jokainen omia rahojaan veivaava miettiä. Maantieteen lisäksi pitäisi keksiä toimialoja, joissa konkurssiriskit ovat vähäisimpiä. Ja se onkin jo huomattavasti haasteellisempaa. Finanssisektori on kriisissä. Savupiipputeollisuus on kriisissä. Palveluyritystä kaatuu kun heinää kun maksukykyiset asiakkaat ovat kadonneet. Tukku- ja vähittäiskauppaa kaatuu Englannissa päivittäin. Luksustavarabisneksessä ei ainakaan ole kasvua.

Osaa toimialoista kannattanee karttaa tykkänään. Ja loppujen sisällä painottaa hinnalla eikä mielikuvilla kilpailevia yrityksiä, koska asiakaskunnan persaukistuminen on tosiasia.

Keijo Korhonen vaihteeksi vastustaa Martti Ahtisaaren Nobel-palkintoa.

Minulle on jäänyt Keijo Korhosesta mieleen, että hän on on kiivas kaikkien asioiden vastustaja. On se sitten Ahtisaari, Nato, EU, euroraha tai mikään sinä aikana keskusteltu kun itse muistan. Mitä positiivista tämä mainittu Korhonen on saanut aikaan vai onko mitään?

Tämä vuosi alkaa olla lusittu.

Isoja muutoksia on mahtunut yhden muuton ja yksien hautajaisten verran.

Muuten onkin sitten kaikki melkein kuten ennenkin. Jotain työntapaista tuossa on, mutta rahaa siitä ei ole vielä saanut. Jonain päivänä varmaan saa sitäkin. Isommat työasiat näyttävät kuitenkin etenevän niin verkkaisesti, että täksi talveksi ei taida millään ehtiä kierrokselle siirtomaihin, mutta katsotaan nyt.

Joka tapauksessa muutos tukitoiminnoista etulinjaan on tietysti kohtuullisen iso ja vie väkisin aikansa saada rakennettua verkostoja ja juttuja. Pieni firma kuitenkin tuntuu taas kotoisalta paikalta, koska en ole koskaan ollut erityisen yhteensopiva minkään firman byrokratian kanssa ja kaikennäköiset säännöt ja simputus vain kiukuttavat.

Ihmissuhdeasioissakaan ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Jonkun verran yritystä, perin vähän onnistumista, mutta meillähän on totuttu siihen. Ei tämä nyt aivan niin synkkä vuosi ole ollut kuin edellinen ja pari pientä toivonkipinääkin loppuvuoteen mahtui, mutta ei mitään sellaista, mitä voisi juuri nyt edistää mitenkään.

Nyt sitten edessä uusi vuosi. Todennäköisesti enemmän töitä ja vähemmän tyhjäntoimitusta. Kesää odottelen, jos pystyisi kiertelemään tätä saarta hiukan vapautuneemmin kuin viime kesänä kameran kanssa. Jostain pitäisi vain löytää vapaaehtoinen autokuski Skotlanti-kierrokselle... Ihmissuhdepuolella olen ajat sitten lakannut odottamasta mitään, koska odotus ei pääsääntöisesti palkitse.

Mutta mieli tekisi yllättyä iloisesti.

Heathrowlla odottelee kolme pullooa viskiä. Jubilee line on tosin suljettu, eli kotiin pääseminen on hieman haasteellista, mutta täytyy keksiä jotakin.

Kaupoissa ei ollut mitään muuta ostettavaa kuin Dynastia -DVD-bokseja.

Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Järventaus haluaisi torjua lamaa laskemalla ilmeisesti yksipuolisella sanelulla palkkoja.

Keino on jokseenkin älytön, koska lama syvenee entisestään kun kotimarkkinatkin lakkaavat vetämästä, joten sen nerokkuus on lupa kyseenalaistaa suurena laman torjujana. Lisäksi keino ei ole mikään erityisen uusi tai omintakeinen.

Paikallisia sopimuksia on tehty maailman sivu jos firmassa on vaikeaa. Itsekin olen ollut töissä firmassa, jossa tällainen diili on tehty. Sen sijaan, että palkat vain joustavat alaspäin aina jos pikku yrittäjällä menee hiukan huonommin, tällaisessa sopimuksessa keskeinen elementti on siirtyminen bonusjärjestelmään. Tämä on kuukausittain firman tulokseen sidottu ja jos firma tekee tappiota, palkka on vaikkapa -10%. Jos tulos on plusmerkkinen, summan suuruudesta riippuu, onko bonus 0, 10%, 20% vai 30%. Yleensä työväen saa suostuteltua tällaisiin ratkaisuihin ja yksikään liitto tai ay-jyrä ei asiaa vastusta.

Mutta ei tämä ollut Järventauksen ajatus, koska siinähän duunari voisi rahallisesti hyötyä jotakin.

Järventaus edustaa jokseenkin tyylipuhtaasti karikatyyriä suomalaisesta pienyrittäjästä. Siinä, missä omaa firmaansa pyörittävät ovat mukavaa väkeä kuten myös vähän suurempia yrityksiä omistavat, muutaman hengen pajojen pitäjät tuntuvat olevan kohtuullisen ynseää sakkia. Eivät kaikki, mutta aivan liian moni kuvittelee olevansa jonkunnäköinen kansantalouden selkäranka ja huomattavasti tärkeämpi henkilö kuin mikä asiassa on totuus. Kun lisäksi tämä sakki pääasiassa tuntuu keskittyvän firmaansa ja bisneksiinsä ja heidän kanssaan vapaa-ajan viettäminen ilman jatkuvaa rönsyilyä työasioihin on hankalaa, nämä ihmiset eivät ole välttämättä edes kovin sivistynyttä joukkoa kun aika kuluu työasioissa eikä ympäröivään maailmaan tutustumisessa.

Kenenkään yrittäjän on asiasta turha vetää hernettä nenäänsä. Jos kuvaus ei osu kohdalle, se on hyvä. Jos osuu, lienee syytä harrastaa itsetutkiskelua ennen kuin räyhää minulle.

Järventauksen visio siis haluaa maksimoida yritysten voitot ja siirtää riskit työntekijöille hyvin epämääräisin perustein. Työnantaja voi jo nyt lomauttaa henkilöstöä sangen vaivatta jos kauppa ei ota käydäkseen. Tämä on reilu tapa, koska silloin ei tehdä töitäkään. Palkkajoustoa kyllä löytyy, mutta sillä on hinta tekemättömän työn muodossa. Jos työtä pitää tehdä, siitä maksetaan sovittu hinta eikä mussuteta, että työtä pitäisikin nyt tehdä selvästi halvemmalla kun on lama.

Muistamme kuitenkin, että mainittu Järventaus on vaatinut viime vuosien huippusuhdanteen palkkamalttia, koska näin kasvatetaan firmojen kykyä sietää pahoja päiviä. Kun parin prosentin tupoja voidaan pitää palkkamaltillisina ratkaisuina, huutoon on siis vastattu. Missähän nämä puskurit nyt ovat, vai onko ne putsattu pikkufirmoista osinkoina?

Juuri tällaiset kannanotot ovat toisaalta juuri niitä, joiden takia Järventauksen ja pienyrittäjien tie tupopöytiin on syytä pitää tukossa. En ole erityisempi nykyisen työmarkkinamekanismin ystävä, mutta siellä nyt sentään muutamaa häirikköalaa lukuunottamatta asioita saadaan sovittua usein aikamiesten kesken terveellä järjellä. Neuvottelut eivät aina ole helppoja, mutta niissä on tietty balanssinsa, joka tuntuu tuottavan tuloksia. Jos sinne otetaan mukaan jotain pienyrittäjäsakin suursmurffeja räksyttämään omiaan ja vaatimaan itselleen kaikkea ja duunareille ei mielellään mitään, tuo balanssi on helppoa rikkoa. Jolloin rikotaan koko mekanismi.

Olen aina pitänyt kaupunginosayhdistyksiä jonkunnäköisenä marisemisen ja kaikkien asioiden vastustamisen maailmanmestareina. Kaikkien asioiden vastustamisessa niitä ei edelleenkään voita kukaan, mutta Suomen Yrittäjät hengittää tukevasti niskaan, tai on saattanut jo mennä turvan mitalla oli marisemisen ylevässä puuhassa. Kun talous kasvaa kohisten, yrittäjät marisevat. Kun on lama, yrittäjät marisevat. Jos sataa, kuuluu marinaa. Kuten myös silloin jos paistaa.

Jos joku haastattelee kerhon pomoja, ikinä kukaan ei mainitse millään tavoin hyötyneensä esimerkiksi maailman parhaaksi rankatusta peruskoulutuslaitoksesta tai yhteiskunnan vakaudesta.

Sen sijaan maristaan vuodesta toiseen palkkojen suuruudesta, palkankorotusten suuruudesta, irtisanomisaikojen pituudesta, veroista, riittämättömistä tukiaisista ja siitä, etteivät pienyrittäjät vieläkään pääse tupopöytään.

Nyyh.

Olen juuri Suomessa tutkimusmatkalla.

Ja kiinnitin huomiota hirvittävään tapaan aikamiesten käyttää lippalakkia. Lippalakki on aivan kelvollinen päähine kaikille ala-asteikäisille, mutta kadulla joka neljännellä aikuisellakin oli lippalakki päässään, useimmiten jopa sisätiloissa.

Lippalakki on masentavan ruma päähine. Pipokin on, mutta sitä voidaan pitää säänmukaisena varusteena Suomen talvessa. Lippalakki ei ole edes sitä. Useimpia lippalakkeja tuntuu vielä koristavan jonkun kaljatehtaan tai automerkin logo, ja varmastikaan kansanjoukot Kampin keskuksessa eivät olleet näiden firmojen myyntiedustajia matkalla toimistolle, jolloin asian olisi voinut ymmärtää jonkunnäköiseksi univormun käytöksi. Ajatuskin siitä, että mainostaisin jotakin firmaa vaatekappaleilla, joista olen maksanut rahaa, on perin juurin älytön, sillä raha liikkuu väärään suuntaan.

Herrasmiehille on tarjolla runsaasti asianmukaisia ja tyylikkäitä päähineitä, eivätkä ne ole edes mahdottoman hintaisia varsinkaan käyttöikäänsä nähden. Helsingissä lippalakkia vieroksuvien kannattaa mennä Haloselle, jossa olen nähnyt sangen tyydyttävän kokoelman eri mallisia ja värisiä hattuja, kun taas Stockmannilta niitä ei tahdo löytää laisinkaan. Lontoossa on St. James's Streetin ja Pall Mallin kulmassa Lock & co, josta saa päähineen joka lähtöön paitsi jos on rap-artisti.

Itse käytän talvisin tummansinistä Chelsea-mallista fedoraa, sillä lierillinen hattu sopii minun silmiini paremmin manttelin kanssa kuin lieritön, mutta tämä on makuasia.

Olen joulua viettämässä seuraavat noin puolitoista viikkoa. Mitähän pukkikin tuo?

Saatan kirjoittaa tänne jotain jos jaksan. Jos en niin palaamme asiaan myöhemmin

BBC:n taloustoimittaja Robert Peston kirjoittelee asiasta päivittäin.

Vaikka kirjoitukset tuossa blogissa ovat enemmän Britanniaa kuin maailmaa koskevia, sillä ei ole suurensuurta väliä, sillä lama on globaali ja täällä se tuntuu oikeastaan koko voimallaan. Kirjoituksista puuttuu uutistoimituksiin tarttunut laman alla nyyhkiminen, jossa kaikki on nyt vain huonoa, lamaa, köyhää ja ankeaa.

Viime maanantaina eurolla sai 0,86 puntaa. Tänään 0,95.

Verrattuna vuoden takaiseen 0,69:ään ero on aika iso. 0,69-aikaan Lontoo oli hiukan Suomea kalliimpi vähän joka mittarilla, mutta ei mahdottoman paljon. Nykykurssilla täältä kannattaa ostaa Euroopassa suunnilleen kaikki, koska minkään hinta ei ole kaupassa noussut paitsi ehkä ruuan mutta se on siltikin halpaa kuin saippua. Itse katselin juuri paria bluray-boksia ja ne alkavat olla täällä mitattavissa määrin saman hintaisia kuin USA:ssa.

Minulla on edelleen koko omaisuus euroissa ja tulot ovat hyvin satunnaisia, joten tässä mielessä asia ei vaikuta kotiutukseen mitenkään, paitsi että tämän päivän kurssilla siirsin hiukan tilintäytettä Suomesta tänne.

Myös Ruotsin peso on heikentynyt viikossa toistakymmentä prosenttia. Britannian ja Ruotsin taloudet sen sijaan ovat terveitä Itä-Euroopan talouksiin verrattuna, joten sietää miettiä, kuinka realistinen nykyinen valuuttakurssitaso enää on Unkarissa, Baltiassa tai Puolassa. Ainakin Slovakiassa toivotaan, että Itä-Euroopan valuutat kestävät vielä vajaat kaksi viikkoa, koska ne siirtyvät euroon vuodenvaihteessa. Mutta jos ne ajetaan devalvoimaan vuoden viimeisinä pankkipäivinä ja homma tyssää siihen, niitä saattaa hiukan siellä kyrsiä.

Ja just kun pääsin sanomasta, niin lehdet puoliksi hehkuttavat Ruotsin tulevien vaalien asetelmaa, joka on käytännössä kaksipuoluevaali kun nykyinen hallitus on liittoutunut sekä myös nykyinen oppositio. Ennen kuin suuremmin puhutaan kaksipuoluejärjestelmästä mitään, pitää ensin keskustella siitä, millainen poliittinen järjestelmä ja vaikutuskanava oikein halutaan rakentaa.

Ruotsi erottuu muutaman muun lähinnä Afrikasta ja Etelä-Amerikasta tutun kehitysmaan joukossa siinä, että siellä vaalitapana on pitkät listat. Eli siis vaalikarja ei voi vaikuttaa ehdokkaiden läpimenojärjestykseen vaan äänestää vain listaa, jolta tulee valituksi lopulta joku määrä ehdokkaita alusta alkaen. Järjestyksen asettaa ennnen vaaleja puolue, eli vain puoluekoneiston hyväksi havaitsemat ehdokkaat tulevat valituksi ja hankalat pistetään listalla loppupäähän.

Tony Benn rauhoitteli Britanniassa Labouria kun Thatcher oli noussut valtaan sanomalla “demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät paikoilleen vaan se, että pääsemme heistä äänestämällä eroon”.

Ruotsin systeemissä tämä on täysin mahdotonta, koska kansa ei voi nostaa haluamiaan ehdokkaita. Mitään parempaa ei tosin voi odottaa maalta, jossa murhatun pääministerin virallisen muistotilaisuuden organisoi paikallinen SDP eikä valtio. Koska Puolue tulee tuon maan ajattelutavassa ensin ja valtio vasta myöhemmin.

Ruotsissa lähdetään siitä, että on parempi, että ihmiset vaikuttavat puolueiden sisällä eikä turhaan vaalissa. Puolueen sisällä asiat voi aina kähmiä sopivaan asentoon, ja tuloksena on monumentaalinen pysähtyneisyys. Vaaleissa on aina se pieni riski, että ihmiset äänestävät väärin.

Ruotsin systeemissä on aivan täydellisen turhaa edes ylläpitää kansanedustuslaitosta, sillä halvemmaksi tulisi kun laskettaisiin vain puoluejohtajille tietty määrä ääniä vaalituloksen pohjalta ja nämä kokoontuisivat kerran päivässä jossain siivouskomeron kokoisessa tilassa ja päättäisivät asiat voimasuhteillaan. Parlamentti ei kykene parempaan, koska eri mieltä oleva parlamentaarikko jää seuraavalla kerralla valitsematta kun sijoitus onkin listan päässä, eli kukaan ei ole eri mieltä koskaan.

Britannian yhden ehdokkaan vaalipiirien systeemi jättää sekin tältä osin toivomisen varaa. Kansanedustajan voi kyllä vaihtaa, muttei saman puolueen sisältä. Jos vaalipiiristä on vallankahvassa toryjen edustaja ja hän paljastuu luuseriksi tai muuten epämiellyttäväksi, ei ole mahdollista äänestää toista toryjen ehdokasta vaan pitää äänestää labouria tai lipilaareja.

Suomen systeemissä on näihin verrattuna etu ja haitta. Etu on se, että vaikutuskanavia on kaksi: toisaalta voi vaikuttaa puolueen sisällä sen linjaan, mutta jos tämä ei onnistu, voi nostaa puolueen virallista linjaa kritisoivia ehdokkaita eduskuntaan äänestämällä eikä puoluekoneisto voi estää asiaa kauhean helposti. Kun näitä nousee tarpeeksi, linjakin muuttuu jossain kohtaa kun huomataan, että tällä linjalla on kannatusta.

Ja huono puoli on se, että vaalitapa vetää perässään myös ei-suosittuja ehdokkaita ääniharavien perässä, ja tuloksena on se, että Suomen parlamentissa on huomattavasti enemmän hulluja kuin Ruotsin tai Britannian. Ruotsissa hullut eivät sijoitu listalla kovin korkealle ja Britanniassa heitä ei uskalleta pahemmin laittaa ehdolle. Suomessa taas erityisesti pienissä puolueissa yksi ääniharava vetää perässään yhden tai kaksi nobodyä, jotka ovat täydellisiä arpalippuja.

... mutta maailmassa ei yksinkertaisesti tunnu tapahtuvan mitään kommentoimisen arvoista.

Uutiset ovat täynnä lamaa ja tukiaisia, ja nämä asiat on käsitelty jo. Laman pohja osunee ensi helmikuun tulosjulkistuksiin ja muinainen teollisuus pidetään pystyssä tukiaisilla.

Itä-Euroopan valuuttakurssijärjestelmän kestäminen onkin mielenkiintoisempi asia. Ainakin Slovakiassa toivotaan, että se kestää vielä kaksi viikkoa, koska ne siirtyvät euroon vuodenvaihteessa, ja jo tehtyjen eurovalmistelujen peruuttaminen muutamaa päivää ennen hyökkäävän pakkodevalvaation takia olisi jossain määrin noloa.

Laman jälkeen joku minua fiksumpi voisi ruveta miettimään keinoja, joilla asuntomarkkinoiden vaikutuksia kaikkeen muuhun talouteen yritetään jotenkin rajoittaa. Asunnot ovat hyödykkeitä ja sijoituskohteita siinä missä muutkin asiat ja niiden hinnat nousevat ja laskevat. Mutta jos lamasta toiseen ollaan tilanteessa, että talousjärjestelmä pysyy pystyssä vain nousevien asuntojen hintojen aikaan, talousjärjestelmässä on vikaa, joka pitää korjata.

Melkeinpä jokainen maa Ruotsista USA:an on pelastamassa jättiläismäisellä tukiaispaketilla autotehtaansa, koska ne alihankintaketjuineen työllistävät valtavia määriä. Ruotsissakin työvoimasta viitisen prosenttia on tässä bisneksessä, mikä on aika paljon.

Suhdannepoliittisesti on tietysti ymmärrettävää, että mikään maa ei halua niskoilleen massatyöttömyyttä alalta, josta pois potkitut eivät helposti työllisty palvelusektorille.

Ongelma on kuitenkin se, että autoteollisuudessa oli käynnissä pudotuspeli jo ennen lamaakin. Muutos, jolla ihmiset ryhtyivät vaatimaan vähän kuluttavia autoja jättiläismäisten bensasyöppöjen sijaan, on ollut hämmästyttävän nopea. Eikä vain Euroopassa vaan myös USA:ssa.

Ei ole mikään salaisuus, että osa autotehtaista oli ajautumassa kohti konkurssia ilman lamaakin, koska ne myivät vääränlaisia autoja. Ja autotehtaita tuntui muutenkin olevan aivan liikaa, joten pudotuspeli olisi ollut edessä joka tapauksessa.

Nyt kuitenkin jokainen länsimaa pelastaa autotehtaansa tukiaisilla. Yksikään iso autokombinaatti ei päätyne nurin, vaikka olisi ilmeistä, ettei niiden tuotteilla olisi kysyntää laman loputtuakaan. Jos asiaa ajattelee ympäristövinkkelistä, liikenteen päästöt ovat sangen keskeisessä asemassa ja autokannan uudistuminen nykyisten ja tulevien vielä vähäpäästöisempien autojen suuntaan on tärkeää. Markkinatalous oli hoitamassa asiaa kuntoon kun turhimmat tehtaat olivat varsinkin USA:ssa kaatumassa. Nyt kuitenkin markkinamekanismi rikottiin, joten meillä on laman jälkeenkin käsissämme autotehtaita, jotka tekevät tukiaisilla vanhanaikaisia autoja.

Tällä lienee myös tuotekehitystä jarruttava vaikutus. Jos autotehtaat pidetään pystyssä väkisin, ne voivat aivan mainiosti lopettaa rahan käyttämisen tuotekehitykseen ja keskittyä peesaamiseen, sillä vaikka kauppa ei käy, konkurssi ei siltikään kolkuttele ovella. Miksi turhaan haaskata rahaa riskaabeliin tuotekehitykseen kun sen voi jättää muille ja nostaa tukiaisia aina kun tarvitaan?

Voima-lehti julkaisi parodian automerkin mainoksesta. Volvo otti ja suuttui ja uhkasi oikeustoimilla.

En ole mikään suurensuuri Voima-lehden lukija, mutta asia on yhteiskunnallisesti kiinnostava. Kyseessä oli ns. vastamainos, jossa tehdään parodia jostain yrityksen omasta mainoksesta ja pyritään murskaamaan sen luomia mielikuvia.

Sen mitä muistan Otaniemen talousoikeuskursseilta, saa minut miettimään, että Volvo on nyt protesteineen hiukan eksyksissä ja yrittää lähinnä pelotella. Mutta jos näin ei ole ja tämäntyyppinen toiminta on kiellettyä, ollaan mielestäni aika hukassa sääntöjen laatimisessa.

Yritykset voivat markkinointiviestinnässään luoda aivan millaisia mielikuvia tahansa. Totuuden löytämiseksi on siis oltava mahdollisuus käsitellä yrityksiä ja niiden viestintää muussakin kuin positiivisessa ja myyntiä edistävässä sävyssä. Jo kriittinen suhtautuminen mainontaan ylipäätään edellyttää oikeutta ilmaista tämä kritiikki jotenkin. Jos nyt lähdetään siitä, että yrityksen nimestä, tuotteen nimestä ja firman logosta ei saisi tehdä parodiaa ja käyttää tätä satiirin muodossa, antaisimme käytännössä yrityksille vallan pitkälti päättää siitä, mitä niistä kerrotaan ja mitä ei. Tämä ei voi olla kokonaisuuden kannalta hyvä.

Samalla tavalla julkisuuden henkilöt ja poliitikot yrittävät toisinaan paheksua heistä ja heidän tekemisistään tehtyä karikatyyriä, mutteivät nämä ole koskaan menestyneet. Kun lukijalle on ilmeistä, että kyseessä on parodia eikä sillä ole mitään tekemistä parodioitavan ihmisen, firman tai tuotteen kanssa, kuten mielestäni tässä Voiman antimainoksessa on, se pitää vain niellä.

Firmoja tietysti kiukuttaa, kun heidän rakentamaansa yrityskuvaan puhkotaan reikiä, mutta ei voi mitään. Ei yrityskuva ole mikään monoliitti tai jumalhahmo, joka ansaitsisi ainoastaan kunnioitusta ja palvontaa eikä lainkaan kritiikkiä.

Voima-lehti antoi luvan tämän pläjäyksensä julkaisemiseen, joten tässäpä tuo hengentuote automafian kiusaksi. Jos minä olisin Volvon lakimies, minua ehkä hieman hävettäisi.

Martti Ahtisaari piti palkintopuheensa ja totesi siellä rauhan olevan tahdon asia.

Yksittäisen konfliktin osalta todennäköisesti näin onkin. Mutta sotien loppuminen maailmasta ylipäätään ei tuntuisi tahdon asia olevan, tai ainakin tahtoa tarvitaan niin paljon, ettei sen löytymisestä unelmoiminen ole erityisen järkevää.

Sotia on (ainakin) kahdenlaisia.

Ensimmäinen ja historiallisesti tyypillinen sota perustuu nälkään. Kun jossain paikassa on nälkä ja jano, into hyökätä naapurimaahan kasvaa silmissä jos siten voi toivoa asian korjaavansa. Tähän sodan tyyppiin voi oleellisesti vaikuttaa huolehtimalla, ettei rahvaalla ole nälkä ja jano, mikä ylikansoitetussa maailmassa on tietysti hieman haasteellinen homma.

Toinen, nykyään tyypillisempi, perustuu etnisiin konflikteihin, historiallisiin vääryyksiin, uskontojen laajenemistaisteluun, maallisten imperiumien ylläpitoon ja sensellaisiin asioihin. Näissä konflikteissa keskeistä on se, että jollakulla on rahaa käydä niitä ja että niihin riittää sotilaita.

Rahalle emme voi pahemmin mitään, ja sissisota tai terrorikampanja ei edes vaadi sitä kovin paljoa. Oikeastaan emme voi tehdä valtaosassa maailmaa mitään myöskään sotilaiden tarjonnalle. Kun tutkitaan konflikteja, jotka on onnistuttu lopettamaan, voimme tutustua esimerkiksi Ulsteriin. Tietysti siellä on tapahtunut paljon kaikennäköistä, mutta yksi keskeinen syy on se, että IRA:lta loppuivat sotilaat, jolloin halu tyytyä hiukan huonompaankin kompromissiin alkoi olla houkutteleva vaihtoehto.

Sotilaita taas ei lopettanut vankila vaan se, että väki kasvoi aikuiseksi ja muuttui perheellisiksi ja nuorisolla oli paikka koulussa tms. sen verran kauan, että kerho ukkoutui. Perheenisällä on ihmeesti hävittävää, eikä pomminheitto elinkautisen riskeeraten enää tuntunutkaan kovin houkuttelevalta. Tapahtui toki paljon muutakin, mutta tämä on mielestäni yksi syy siihen, miksi juuri tuo konflikti on loppunut ja jossain muualla taas nahistelu jatkuu.

Kun tätä laajennetaan maailmalle, huomataan inhottavia asioita. Vaikka voisimme taata koulutusta jne. nuorille ja kenties jotain töitäkin, moniavioisessa maailmassa se, että vaimoja on yhdestä neljään, tarkoittaa väkisinkin sitä, että 50-75%:lle miehistä ei löydy puolisoa. Tämä on ollut aikanaan aivan mahdottoman nerokas tapa saada koottua kalifille sotavoimaa. Lisääntymiseen riittää pienempikin joukko miehiä, joten valtaosan voi vapauttaa tykin tai sapelin ruuaksi.

Tämä rakenne on kuitenkin voimassa tänäkin päivänä. Vaikka saisimme koulutettua ja työllistettyä nuo perheettöminä ikuisesti pysyvät nuoret miehet, he tietävät, että ainoa kosketus naiseen odottaa vasta paratiisissa, koska naisia ei yksinkertaisesti ole. Kun lama vie työn, tykinruokaa alkaa taas olla, koska ihmisillä ei sittenkään ole mitään hävittävää.

Hiukan samanlaista pommia rakennetaan Kiinassa, jossa syntyvyyden säännöstely on käytännössä tehnyt maahan valtavan yksinäisten miesten luokan, josta kuullaan vielä.

Kyllä maailma edelleen henkisesti on aika sotivassa asennossa. Rahaa löytyy, sotilaita löytyy. Motiivien keksimisessä taas ei ole ennenkään tarvinnut olla erityisen luova. Jossain päin maailmaa käy syyksi loukkaus uskontoa vastaan, toisessa paikassa joku tuhannen vuoden takainen ja kostoa odottava vääryys. Kolmannessa paikassa riittää “weapons of mass destruction”.

Eli rauhanneuvottelijoilta eivät työt tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa loppumaan.

Englannissa ehdottomasti viihteellisin puolituntinen viikossa on BBC Parliamentiltä suorana tuleva Prime minister’s questions.

Harvat standup-koomikotkaan pystyvät tähän viihteeseen, koska asioita ei voi kauheasti valmistella etukäteen. Siinä, missä Suomessa kyselytunti on määrämuotoinen ja kysymykset pitää toimittaa ennakkoon ja sekä niitä että vastauksia luetaan tyhjälle salille, brittiparlamentin kyselytunti on eräänlainen talkshow, kun kysymykset tulevat ja keskustelu rönsyilee sinne tänne. Välihuutoja kuullaan kuten myös buuausta.

Tämänpäiväisessä showssa Gordon Brown vastasi kysymykseen talouspolitiikasta ja oli ilmeisesti miettimässä jotakin world economy -juttuja kun puhui niistä myöhemmin mutta kun piti sanoa “... we’ve not only saved the banks....”, hän sanoikin “we’ve not only saved the world....”, ja mylvintä ja naurunremakka ei meinannut loppua millään. Ja loppuaika lähinnä irvittiin sille, että tämä supersankari voisi nyt lopettaa maailman pelastamisen, lentää viitta hulmuten takaisin Lontooseen ja keskittyä Britannian pelastamiseen talouskriisiltä.

Tähän, kuten niin moneen muuhunkin asiaan tällä saarella, liittyy toki asianmukaiset rituaalinsa. Kun kyselytunti alkaa, puhemies valitsee oppositiosta jonkun, joka sanoo vain “number one, mr Speaker”. Tällä on historia ylimuistoisissa ajoissa. Säännöt kyselytunnilla ovat sellaiset, että pääministeri saa delegoida jonkun muun ministerin vastaamaan paitsi, jos on itse jo vastannut asiaa jotenkin sivuavaan kysymykseen.

Tähän keksittiin kauan sitten ratkaisuksi se, että ensimmäisenä kysymyksenä esitetään, en muista tarkkaa sanamuotoa, pitkä kysymys “voisiko pääministeri kertoa, mitä on tehnyt tänään ja tulee tekemään myöhemmin tänään ja mitä on tehnyt viime viikolla”. Johon pääministeri aikaisemmin pakotettiin aina vastaamaan, että hän on keskustellut eri ministerien kanssa, jolloin hän ei voi delegoida mitään asiaa koska hänen katsotaan olleen vähän kaikessa mukana.

Nykyään tuota kysymystä ei enää toisteta vaan se on tuo “number one”, mutta kukin pääministeri keksii siihen jonkun vastauksen, jonka toistaa kerta toisensa jälkeen.

Suomen systeemiin verrattuna tämä on sellainen, että se jalostaa esiintymiskykyisiä ja pikkunäppäriä ja nokkelia ihmisiä vallankahvaan. Eturivin poliitikkona ei menesty jos pitää miettiä yön yli vastausta joka kysymykseen tai jos esiintyminen on kovin vaivalloista. Tai jos ei pysty reagoimaan eteen tuleviin asioihin todella vauhdikkaasti. Suomen systeemissä poliitikkojen ei tarvitse olla showmiehiä, koska valtaosa politiikasta tehdään kuitenkin kulisseissa. Show puuttuu, mutta käytännön politiikkaan sillä ei lie vaikutusta. Eli tässä asiassa ei ole oikeaa ja väärää, vain erilaisia tapoja.

Mutta kyllähän sitä verorahan vastineeksi ottaa mielellään puolen tunnin shown viikottain.

Nyt siitä sitten on jotain tutkittuakin tietoa. Työvoimapulan ja laman alla nyyhkivä terveydenhoito käyttää sairaanhoitajien ajasta 60% paperityöhön. Ei ihme, että sairaanhoitajista on pulaa ja he valittavat työnsä mielettömyyttä, kun ajatus ammatista piti sisällään ajatuksen potilaiden hoitamisesta eikä paperinpyörityksestä.

Suomen terveydenhoidossa on 4000 tietojärjestelmää. Neljä tuhatta. Siis jokaista kuntaa kohden kymmenen. Tai jokaista hoitoyksikköä kohden kaksi tai kolme.

Näitä on joskus kai yritettykin hiukan yhdistää ainakin pääkaupunkiseudulla, mutta tietosuojavaltuutettu on puuttunut ankarasti asiaan ja estänyt moisen irvokkuuden. Ymmärrän, että terveydenhoidon rekisterejä ei saa yhdistää mihin hyvänsä, mutta rakennelma, jossa yksi sairaala lähettää potilaan toiseen ja siellä toisessa ei tiedetä tuosta potilaasta mitään ellei hän itse kiikuta paperipinoa matkassaan ja joku sitten naputtele tietoja uuden hoitopaikan järjestelmään, on täydellisen älytön.

Tässä ei ole kyse enää potilaiden yksityisyyden suojasta vaan asianmukaisen hoidon toimittamisesta nopeasti ja kustannustehokkaasti (=päällekkäisiä toimenpiteitä välttäen). Jos uusi hoitopaikka ei tiedä, että joitain tutkimuksia on jo tehty eikä myöskään niiden tuloksia, se teettää samat rutiinit uudelleen ja tämä raha on suoraan kaadettu kankkulan kaivoon. Jos nyt aivan välttämättä on tarjottava mahdollisuus estää tällainen tietojen vaihto, sen pitäisi perustua aktiiviseen valintaan oletuksen ollessa se, että terveydenhoidon sisällä potilaan tietoihin on pääsy kaikilla potilasta hoitavilla eikä kullakin hoitoa antavalla tai tutkivalla vain itse tekemiinsä asioihin.

Nykysysteemi toimii toisin päin, eli potilaan pitää erikseen valtuuttaa tällainen tietojen antaminen. Ja koska näitä valtuutuksia ei pahemmin ole, ei ole myöskään bisnescasea rakentaa joko yhteistä järjestelmää tai keskenään keskustelevia järjestemiä, koska sitä ei voisi käyttää. Nyt siis se, että muutama sata tietosuojahysteerikkoa mieluummin valitsee kuoleman väärän hoidon seurauksena tai akuutin hoidon hitautena kuin sallii tietojensa siirron kaikille häntä hoitaville, onkin häntä, joka koiraa heiluttaa, ja 5,2 miljoonaa kärsii tästä kourallisen hysteriasta ja sitä rummuttavasta tietosuojavaltuutetusta.

Ja samalla terveydenhoito naukuu lisää rahaa, koska väki uupuu ja jonot venyvät. Tietysti väki uupuu ja jonot venyvät jos henkilökunnan ajasta puolet kuluu turhanpäiväiseen rutiiniin. Voimmehan me tietysti kouluttaa neljä vuotta sairaanhoitajia paperipääteoperaattoreiksi, mutta ei tämä erityisen tehokkaalta koulutus- ja terveydenhoitopolitiikalta vaikuta.

Kun kerran asiaa ei tunnuta saavan käytännön tasolla kuntoon eri viranomaisten nahistellessa keskenään, tarvittaisiin lainsäädäntötoimia, jotka määrittelisivät asian ja siihen liittyvän tietosuojan sellaisiksi, ettei jokaista yksittäistä tietojärjestelmä- tai tiedonvaihtohanketta tarvitsisi alistaa pitkään ja hedelmättömään lausuntoprosessiin kaikkia asioita määritelmän mukaisesti vastustavissa instansseissa.

...näyttää olevan se, että hallituksia vaihdetaan rähjäämällä kaduilla, paitsi niissä valtioissa, joissa sitä oikeasti tarvittaisiin.

Thaimaasta kirjoitinkin jo, ja huolimatta siitä, että se ei ole länsimaa, siellä kuitenkin vaalit ovat rehelliset ja niitä pidetään. Jos vallankahva ei miellytä nyt, sen voi vaihtaa ensi kerralla. Mutta kun kadulla rähjäämisestä on saatu hyviä kokemuksia, kadulla rähjätään.

Nyt on vuorossa Kreikka. Joka todennäköisesti päättyy samaan lopputulokseen, eli pieni kadulla rähjäävä anarkistikopla onkin muuttunut eräänlaiseksi ylähuoneeksi, joka voi erottaa hallituksia ja määrätä uusia vaaleja.

Mielen osoittaminen vaikka huppu päässä on aivan keskeinen vaikuttamisen elementti ja niin saa kaikin mokomin tehdä. Paikkojen rikkominen, väkivalta ja varastelu eivät sen sijaan ole mikään muuta kuin osoitus siitä, että mielenosoittajien sekaan on kätkeytynyt silkkaa roskaväkeä, jonka paikka on vankilassa eikä kadulla.

Latinalaisessa Amerikassa normaali kierre on se, että vasemmistolainen presidentti muuttuu diktaattoriksi, sosialisoi kunnes touhu alkaa osua rikkaiden lisäksi myös ylempään keskiluokkaan. Tuloksena on sotilasvallankaappaus, oikeistolainen diktaattori, sissiliikkeen synty, vallankumous köyhien tuella, vasemmistolainen presidentti, joka muuttuu diktaattoriksi... ad nauseam.

Euroopassa näytämme päässeen hetkeksi eroon tämän rähinäringin toisesta puolikkaasta. Ns. oikeistovoimat eivät ole masioineet sotilasvallankaappauksia, keskitysleirejä ja väkivaltaa viime aikoina. Vasemmistoradikaalit taas ovat edelleen jäljellä. Joissain maissa niitä on enemmän, joissain vähemmän. Ja kun kommunismi kaatui ja kannatettu aate paljasti naurettavuutensa, fiksummat siirtyivät vihreisiin ja jäljelle jäivät vain kaikkein hulluimmat. Tuo joukko kutsuu itseään nykyään anarkisteiksi tai vasemmistoradikaaleiksi, mutta punaliput liehuvat edelleen. Ja kun järjen ääni on paennut näistä joukoista ajat sitten muualle, hullut saavat aikaan rumaa jälkeä.

Tässä mielessä pelkäksi huliganismiksi degeneroitunutta äärivasemmistoa on aivan turhaa kohdella silkkihansikkain, koska ei kyse enää ole mistään poliittisesta aatteesta vaikka 70-luvun iskulauseita huudetaankin. Kun kyse ei ole poliittisesta liikkeestä vaan taparikollisista, heidän nostamisensa mediassa mukamas jonkun “unohdetun kansan” äänenkannattajiksi ja yhteiskunnallisiksi toimijoiksi itse asiassa nostaa umpihullut rosvot politiikan jalustalle, vaikka oikea paikka olisi jossain työsiirtolassa kaivamassa ojaa.

Oikeistoradikalismi ei ole lopullisesti kadonnut sekään. Sekin nousee vielä, erinäköisinä kansallismielisinä liikkeinä. Ruotsissa jokakesäinen rähinä näiden hullujen ja vasemmistohullujen välillä on muuttunut kansallispäivän traditioksi heti kun ne kansallispäivän keksivät tuossa vuosituhannen vaihteen paikkeilla.

Jostain maagisesta syystä lehdistö kohtelee kuitenkin kansallismielisiä rähisijöitä juuri kuten heitä kuuluukin kuunnella, eli rähisijöinä. Vasemmistolaisia teemoja huutelevat huligaanit sen sijaan pyritään edelleenkin selittämään jonkunnäköiseksi täysin luonnolliseksi seuraukseksi tuloerojen kasvusta, nuorisotyöttömyydestä ja konservatiivisesta vallankahvasta ja kohtelemaan heitä poliittisina vaikuttajina, vaikka itse asiassa nuo täsmälleen samat elementit luovat oikeistoradikalisminkin ja sen tavoite on täsmälleen yhtä poliittinen kuin vasemmistolaisenkin riehunnan, eli ei juurikaan.

Kumpikaan motiivi rikkoa kauppojen ikkunoita tai mukiloida ohikulkijoita ei ole toinen toistaan ylevämpi. Mutta kukahan kertoisi sen tiedotusvälineille, joiden linjassa ero on melkoinen?

Ulkomaalaiskeskusteluissa sekoitetaan usein tahallaan tai tahatta siirtolainen, pakolainen ja turvapaikanhakija.

Siirtolainen on maahan tarvittaessa etukäteen hommattavalla luvalla tuleva henkilö. Turvapaikanhakija hakee pakolaisstatusta eikä tarvitse lupaa etukäteen, ja pakolainen on myönteisen turvapaikkapäätöksen saanut henkilö.

Käsitesekamelskan lisäksi ongelmallista on se, että varsinkin Euroopassa turvapaikkamenettelystä on de facto tullut siirtolaisuuskanava. Tämä on haitallista monin tavoin ja nähdäkseni jotain pitää tehdä asian korjaamiseksi.

Ensimmäinen ongelma on se, että turvapaikka- ja pakolaismenettely on luotu oikeaan tarpeeseen. Vainoa pakenevia on ympäri maailmaa ja tulee todennäköisesti aina olemaan. Humanitäärisistä syistä heidän vastaanottamisensa johonkin ei-vainoavaan maahan on tarkoituksenmukainen asia. Pakolaissopimukset eivät kuitenkaan ole taivaasta tipahtaneita ja ikuisia. Jos järjestelmä muuttuu vastaanottavan maan kannalta kestämättömäksi, sopimuksista voidaan irtautua. Vaikka ongelmat olisivat maailman mittapuulla vähäisiä, ne voidaan kokea silti merkittäviksi, ja ei tarvita kummoistakaan muutosta edes suurten EU-maiden politiikassa, ja koko pakolaissopimus on historiaa. Jolloin se lakkaa olemasta siirtolaisuuden kanava, mutta samalla se lakkaa olemasta hädänalaisten auttamiskanava.

Ensimmäisenä tuosta sopimuksesta voi hyvinkin irtautua Malta. Maassa on 380000 kansalaista ja asukkaita vuonna 2005 405000 ja 2007 jo 420000. Tämä lisäys on pääosin peräisin turvapaikanhakijoista, koska Italiaan haluavien veneitä tuntuu päätyvän maahan vahingossa. Kun pienen maan väestö kasvaa tätä tahtia, en rohkene syyttää maltalaisia suuriksi natseiksi jos ne pistävät jossain vaiheessa lapun luukulle ja lakkaavat ottamasta turvapaikanhakijoita enää vastaan. Sopimuksia he rikkovat, mutta mitä asialle voidaan tehdä?

Toinen ongelma liittyy tulokkaiden valintaan. Siinä, missä siirtolaisen on joku valinnut töihin tai hänellä on rahaa elättää itsensä, turvapaikanhakijaa ei ole valikoinut kukaan. Hänen työllistymisestään ja omillaan pärjäämisestään ei ole mitään takeita. Jätämme tässä pois sen pienen joukon, joka lopulta pakolaisstatuksen saa ja keskitymme siihen joukkoon, joka saa jäädä maahan muuten vain. Sen sijaan, että valikoisimme Eurooppaan tarvittavaa työvoimaa ja eri alojen huippuja, otamme vastaan väkeä, joka ei edusta kumpaakaan. Tuloksena ei ole hyödyksi olevaa työnvoimaa ja erinomaisia veronmaksajia vaan tämä maahanmuuton kanava maksaa enemmän kuin tuottaa.

Kolmas ongelma liittyy edelliseen. Siinä, missä siirtolaisille asetetaan velvollisuuksia esimerkiksi elättää itsensä viisi vuotta ennen kuin pääsee sosiaaliturvan piiriin, turvapaikanhakumenettelyn kautta tulleille ei tällaisia velvoitteita aseteta vaikkeivät he turvapaikkaa saisikaan vaan jäävät maahan jonkun muun verukkeen nojalla. Jos siirtolainen ei työllisty ja sopeudu, hän lähtee vapaaehtoisesti pois kun rahat alkavat olla loppu. Näin maahan jää sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvat, työllistyvät ja viihtyvät. Kun siirtolaisuuskanava onkin turvapaikkamenettely, se on tietysti tulokkaalle hyväksi, sillä jos hän ei sopeudu eikä työllisty, joku muu siltikin elättää hänet tarvittaessa loppuiän. Vastaanottavan yhteiskunnan vinkkelistä on vaikea nähdä, miten tämä metodi tuottaa parempia tuloksia kuin ihmisten ottaminen siirtolaisina töihin tai opiskelemaan.

Pakolaiselta ei voida edellyttää uudessa asuinmaassa työllistymistä tai itsensä elättämistä, koska oletusarvoisesti syy muuttoon on ollut sellainen, ettei asioita ole voinut suunnitella kovin tarkasti. Nyt kuitenkin tämän varjolla olemme rakentaneet kanavan, jossa ihmiset, jotka oikeasti ovat paremman toimeentulon ja tulevaisuuden perässä tulevia eivätkä vainoa paossa, livahtavat samaan kategoriaan pakolaisten kanssa. Näin heidän etunsa uudessa asuinmaassa ovat paremmat kuin sellaisella, joka on toiminut “sääntöjen” mukaan ja hommannut työluvan ennakkoon.

Neljäs ongelma liittyy siihen, että kun siirtolaisuuskanava on käytännössä turvapaikkamenettely, se suosii maahanmuuttoa sellaisista maista, joissa asiat ovat täysin sekaisin ja joiden kulttuuri on suomalaisesta sangen kaukana. Lähempänä olevat ja puolin ja toisin tutummat maat taas ovat sellaisia, ettei niistä tuleville myönnetä oleskelulupia vaikka he turvapaikkaa hakisivatkin.


Mitä sitten pitäisi tehdä?

• Ryhtyä noudattamaan sopimuksia, ja turvapaikanhakijan tie on joko turvapaikka ja pysyvä oleskelulupa tai karkotus seuraavalla lentokoneella aivan mihin hyvänsä. Kun mitään “muita syitä” ei tunnusteta, tämän kanavan käyttäminen siirtolaisuuteen poistuu.
• Ryhtyä myöntämään kriteerit täyttäville (ammatti, koulutus, kielitaito jne) työnhakuviisumeja, joiden aikana sosiaaliturvaa ei ole muuten kuin akuutin sairaanhoidon osalta. Näitä voitaisiin myöntää USA:n diversity visa -tyyliin, eli eri mailla olisi väkilukuun suhteutettu kiintiö, jossa näitä kuponkeja jaettaisiin vaikkapa 2000 vuosittain.
• Keventää työhön tulevan byrokratiaa, jolloin työpaikan löytänyt saa tarvittavan kupongin nopeasti ja vaivattomasti jos kyseessä on tehtävä, joka on ollut haussa eikä siihen ole maassa jo olevista sopivia hakijoita löytynyt. Tässä asiassa ei kannata olla turhan hysteerinen, mutta työvoimaviranomaisten tehtäväksi jää selvittää, että kyse on oikeasta työstä oikeassa yrityksessä työehtoja noudattaen eikä näennäistyöstä maksua vastaan jossakin salakuljetusfirmassa tai työehtoja polkevaa orjatyötä.
• Tehdä ylseisesti selväksi maahanmuutosta keskusteltaessa, keskustellaanko niistä tulokkaista, joilla on työpaikka tullessaan ja jotka elättävät itsensä vai niistä, joita pitäisi ottaa muuten vain lisävärin takia siinä toivossa, että he ehkä joskus työllistyvät.
• Määritellä jonkunnäköinen tavoiteohjelma, jossa asetetaan tavoitteita ulkomaalaisten määrän ala- ja ylärajoille sekä sille, kuinka moni näistä kuuluu työvoimaan ja heidän huoltosuhteelleen. Absoluuttinen määrä, josta tänään puhutaan, ei kerro meille pahemmin mitään, koska kiinnostavampaa on sellainen ulkomaalaispolitiikka, joka parantaa Suomen huoltosuhdetta eikä heikennä sitä lisää.

En ole pahemmin viitsinyt käsitellä uskonasioita, koska minulla ei ole niistä mitään kovin voimakasta mielipidettä itselläni, ja toisaalta suon jokaiselle oikeuden olla uskossaan autuas. Tämä juttu on pitkäpiimäinen rämmintä kirkkojen suossa, joten jos asia ei kiinnosta, odota seuraavaa artikkelia.

Muistan yli 20 vuoden takaa joltain lukion historian tunnilta opettajan vastauksen kun kysyin jotain tai vastustin jotain tai mussutin jotain joka liittyi jotenkin kristittyihin kirkkoihin tai uskontoon. Edesmennyt, kunnianarvoisa Markku Kierikka osasi valita sanansa oikein ja sanoi muistaakseni näin: "Niin, et sinä Hannu varmaan kristinuskoa ja sen oppia tässä arvostele, vaan kirkon organisaatiota".

Koska muistan jonkun yksittäisen lauseen 80-luvun puolenvälin paikkeilta, se on selvästikin tehnyt minuun vaikutuksen.

Nuo pätevän opettajan viisaat sanat ovat olleet ehkä jonkunnäköinen johtotähti kun olen omaa suhtautumistani vuosien myötä rakentanut. Minulle uskonnot oppeineen ovat asioita, joihin en halua puuttua. Lainsäädäntö kulkee meidän yhteiskunnassamme uskonnon edellä, eli yleisesti sopivat normit asetetaan sitä kautta. Mutta jos jonkun Jumala käskee käyttämään valkoista paitaa maanantaisin ja punaista torstaisin, suon tosiuskoville oikeuden näin tehdä ja parhaani mukaan yritän välttää tilannetta jossa joudun määräämään heidät pukeutumaan siniseen paitaan maanantaisin.

Kuten vuosi sitten kirjoitettu on, kirkot eivät sen sijaan tällaista kunnioitustamme ansaitse.

Nykyisessä protestanttisessa maailmassa kirkot painiskelevat sen tosiasian kanssa, että jäsenet ja ylipäätään millään tavoin näihin kirkkoihin kuuluvaisuutta tuntevat siirtyvät luonnollista tietä ilmavoimiin, ja nuorempia kirkot ja niiden sanoma eivät kiinnosta millään tavoin. Toisaalta sitten katolinen kirkko porskuttaa edelleen vahvana vaikuttajana katolisessa maailmassa. Ei sielläkään nuorempi väki kirkossa käy, mutta huomattavasti useammalle siellä kirkolla on joku rooli elämässä kuin protestanttisessa maailmassa.

Britanniassa on laskettu, että täällä on vuonna 2010 enemmän uskontoa harjoittavia muslimeja kuin uskontoa harjoittavia kristittyjä.

Protestanttiset kirkot olivat aikansa tuotos. Kristinoppia oli yritetty reformoida jokunenkin kerta ennen kuin homma onnistui ja yrittäjä ei päässyt roviolle kulkematta lähtöruudun kautta. Saksassa reformi ei ollut millään tavoin ainutlaatuinen, mutta uskonto, joka suostui ratkaisemaan ylimuistoisen investituurariidan maallisen vallan hyväksi, sai taakseen voimaa. Vaikka Jeesus opetti jättämään keisarille sen, mikä keisarin on, joka paikkaan lonkeronsa tunkenut katolinen kirkko oli keskiajan maailmanvalta. Maalliset ruhtinaat olivat alamaisia paaville ja kirkon vahva organisaatio juuri pois kapinahengen.

Kun sitten viimein Luther onnistui olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja tarjoamaan saman uskon mutta jättämään keisarille keisarin hommat, Alppien pohjoispuolinen Eurooppa pääosin luterilaistui. Ei siksi, että aate olisi uskontona ollut ylivertainen. Vaan että se oli maallisesti ylivertainen. Samantapainen kuvio synnytti Englannin kirkon. Paaviin kyllästynyt ja herra ties kuinka monetta kertaa naimisiin halunnut Henri VIII ei enää jaksanut pureskella avioerosotkujensa seassa paavin bullaa vaan totesi, että tämä on nyt oma kirkkonsa, ja koska Englannissa oli jo ollut reformisteja John Wycliffen lailla, pomon lisäksi vaihtui myös doktriini.

Protestanttisten kirkkojen historia on sittemmin ollut lähinnä vallankahvan historiaa. Jos ruhtinas kannatti jotakin, kirkko kannatti sitä myös. Jos ruhtinas vastusti, niin vastusti kirkkokin. Tai ainakin piti asiasta näppinsä erossa, sillä muuten joku piispantapainen olisi saanut käydä tarjoilemassa päänsä pölkyllä.

Kun kuninkaat joko katosivat tasavaltalaistumisen tieltä tai jäivät lähinnä muodollisiksi hallitsijoiksi parlamenttien ja pääministerien taakse ja siirryttiin nykyisen kaltaisen politiikan kauteen, kirkkojen toiminnassa tapahtui taas muutos. Kun aikaisemmin kuningas oli ollut vallankahvassa noin suunnilleen sukupolven verran, nyt vallankahva ja ajatukset saattoivat vaihtua muutaman vuoden välein.

Näin itse asiassa jo 250 vuotta sitten katkesi yhteys kirkon ja valtion välillä, vaikka sitä juridisesti ylläpidetään esimerkiksi Suomessa, jossa sitä ei koskaan henkisesti ollutkaan.

Tämän päivän protestanttinen kirkko on tuon ajan lapsi. Uskonpuhdistuksen jälkeen se lakkasi puhumasta Jumalan sanaa ex cathedra ja kun paavinvalta kiellettiin, ei ollut enää yhtä miestä, joka kertoisi Herran tahdon. Parlamentarismiin siirtymisen jälkeen kirkko lakkasi olemasta majesteetin äänenkannattaja. Kun jatkuvuus oli poistettu sekä uskonnolliselta että maalliselta puolelta, kirkot muuttuivat enemmistön ääntä myötäileviksi organisaatioiksi. Ei Kari väärässä ollut piirtäessään pilakuviinsa kokoomuslaisia kypäräpäisiä pappeja.

Nykyinen kirkko näyttää taas muuttuneen. Se yrittää pestä käsiään moral majorityn äänenkannattajan roolista, ja nykyiset kirkon kannanotot myötäilevät populistisesti sitä, mitä punavihreä nuoriso haluaa kuulla. Puhutaan köyhistä ja ympäristöstä ja kehitysmaista ja piipitetään pehmeistä arvoista. Aina viisi tai kymmenen vuotta jälkijunassa.

Näin kirkko tietysti saa tehdä, mutta tämä pitkän ajan kehitys on syy siihen, miksi kirkko ei merkitse useimmille mitään. Vaikka heillä olisi henkilökohtainen vakaumus, se harvoin kanavoituu kansankirkon kautta. Siinä, missä katolinen kirkko tarjoaa jatkuvuutta ja perinteitä, protestanttinen kirkko ei tarjoa mitään muuta kuin muutaman vuoden vanhoja teemoja eri suulla. Se ei ole minkäänlainen kiinnekohta ja pysyvyyden tuoja, koska sen oppi tuntuu vaihtuvan vähän väliä. Siinä, missä katolinen kirkko ei jousta doktriinista tippaakaan mutta antaa syntiselle ehkäisyä käyttäneelle anteeksi kymmenen ave marian jälkeen, protestanttinen kirkko yrittää myötäillä kuolevaisten tahtoa eikä siinä suuremmin onnistu.

Näin ollen muun protestanttisen Euroopan tie on sama kuin Britannian, eli jämäkän uskon ja opin varaan rakennettu islam on aktiivisesti tunnustetumpi uskonto kuin tuuliviirin lailla pyörivä protestanttisuus.

Jos unohdetaan uskonnollinen perspektiivi ja siirrytään maalliseen, huomataan, että läntisen maailman tieteen, taiteen ja kulttuurin valtikka siirtyi protestanttiseen maailmaan suunnilleen silloin kun tuo maailma syntyi.

Eikä asemaa näytä uhkaavan maailmassa toistaiseksi mikään.

Mitähän meidän pitäisi tehdä saadaksemme tietojen vuotamisen viranomaisilta lehtineekereille loppumaan? Minä en suoraan sanoen tiedä. Mutta ongelma on olemassa ja se on ilmeinen.

Aivan viime viikoilta muistuu mieleeni kaksi tapausta, todennäköisesti näitä on enemmänkin. Ensimmäinen oli Halla-Ahon aselupa-asia. Jos poliisi ottaa sisäisenä työnä jonkun henkilön aseenkantoluvan uudelleen harkintaan, asia ei ole tietääkseni millään tavoin julkinen ainakaan työn alla olevana asiana. En tiedä onko sekään julkinen asia, että poliisi peruuttaa jonkun henkilön aseenkantoluvan. Ilta-Sanomat tiesi kuitenkin raportoida prosessista päivää sen jälkeen kun se oli käynnistetty. Kuka kieli?

Joku jääkiekonpotkija taas on epäiltynä rattijuopumuksesta, ja tämäkin epäily löysi tapahtumaa seuraavana päivänä tiensä iltapäivälehtiin. Oliko toimittaja ratsiapaikalla? Kertoiko jääkiekkoilija asiasta mainettaan kolauttavasta asiasta julkisuuteen huvikseen? Vai soittiko joku poliisista toimittajalle, joka muistaa poliisia asianmukaisesti rahallisella palkkiolla?

Epäilen jälkimmäistä. Lehdistö vetoaa lähdesuojaan, ja koska juorulehdistöä ruokkiva julkisuuden henkilöiden yksityiselämän ja salaisten asioiden levittely ovat hyvää bisnestä, lehdistöllä ylipäätään ei ole mitään motiivia rakennelmaan puuttua. Toisaalta viranomaisille kyse on pimeästä tulonlähteestä. Eivät he taatusti maksa veroja saamistaan vihjepalkkioista, ja koska käytäntö näyttää voivan hyvin poliisissa, sosiaalitoimessa ja oikeastaan kaikkialla muualla paitsi terveydenhoidossa, jossa pääosin potilassalaisuus toimii, mukana olevia ihmisiä on vähäistä suurempi määrä. Joten myöskään viranomaisella ei ole mitään motiivia narauttaa itseään sekä virkarikoksesta että veropetoksesta.

Jäljelle jää poliittinen koneisto. Poliitikot ovat tässä asiassa pääosin kärsivänä osapuolena, sillä he ovat niitä julkisuuden henkilöitä, joiden perheriidat päätyvät lehtien sivuille. Poliittinen koneisto voi pakottaa tutkimuksen, mutta toisaalta se voi myös miettiä lainsäädännöllisiä toimenpiteitä ja ainakin keskustella siitä, onko lehdistön lähdesuoja arvokkaampi asia kuin yksityisen ihmisen oikeus yksityiselämään ja siihen, että hänen salaiset tietonsa eivät niitä virkansa puolesta käsitteleviltä ihmisiltä vuoda säännöllisesti julkisuuteen.

Lehdistön kannan asiaan tiedämme, joten heiltä ei kannata edes kysyä. Mutta kukahan poliittisessa kentässä ottaisi asian hoitaakseen?

Olen loppuviikon Skotlannissa sikäli mikäli huomiseksi luvattu lumipyry ei pysäytä lentoliikennettä, eli päivityksiä tänne vähän tai ei ollenkaan.

Matti Vanhanen esittää perheverotukseen siirtymistä, ja häntä on haukuttu menneessä maailmassa elämisestä.

Haukkujat ovat oikeassa.

Vanhasen idea oli se, että alle kaksivuotiaiden lasten vanhempia yhteisverotettaisiin, jotta toinen (lue: äiti) voisi jäädä kotiin ja toinen voisi paiskia niska limassa duunia. Ajatus on huono monin tavoin.

Ensinnäkin, kaksi vuotta on sangen lyhyt aika kun siitä otetaan pois äitiys- ja isyyslomat. Lopulta tuloksena olisi rakennelma, jossa verotus olisi puolitoista vuotta erilainen, täysiä verovuosia kertyisi vain yksi. Tuloksena olisi sekava aparaatti, jossa verot ja niiden määräytymisperusteet vaihtuvat vähän väliä. Toisekseen, tällainen hanke käytännössä heikentää tasa-arvoa työmarkkinoilla, sillä se motivoi pienempipalkkaista jäämään kotiin, ja pienempipalkkainen on usein ammatinvalintasyistä äiti.

Kolmas ongelma liittyy siihen, että rakennelma sorsii muita paitsi kristillisiä ydinperheitä. Mitä tapahtuu jos vanhemmat eivät ole naimisissa, tai eivät edes asu samassa osoitteessa kun molemmat ovat vaikkapa opiskelijoita eri puolella Suomea? Entä jos vanhemmat eroavat? Kuka saa silloin verohyödyn vai motivoidaanko rahalla ihmiset elämään mahdottomaksikin muuttuneessa parisuhteessa? Entä jos lapsen isä on tuntematon? Jostain vieraalta planeetalta vaivoiksemme tipahtanut Päivi Räsänen varmaan taputtaa känsäisiä käsiään tällaiselle muinaista perheidylliä pönkittävälle ehdotukselle, mutta ihmiset tuskin taputuskuoroon yhtyvät.

Isoin ongelma tähän ehdotukseen kuten melkein kaikkiin muihinkin vastaaviin, liittyy kuitenkin siihen, että Vanhanen ei kertonut, mistä julkista sektoria supistetaan. Tässähän ajatus on se, että hän haluaisi verottaa lapsiperheitä kevyemmin kuin nyt, joten siis rahaa vyöryy sisään vähemmän. Kun valtio elää jo nyt velaksi, hänen olisi pitänyt kertoa, mistä tuo raha otetaaan. Jos sitä ei säästetä vaan korotetaan ei-ydinperheellisten veroja, eniten hätää kärsimässä on jo muutenkin yhteiskunnan pohjasakkaa edustava yksinhuoltaja. Heidän asiansa eivät ole kauhean hyvällä mallilla muutenkaan, ja asiaa ei auta millään tavoin se, että heille lätkäistään lisäveroja siitä hyvästä, etteivät asu lapsensa toisen vanhemman kanssa.

Jos tilanne Suomessa on se, ettei työnteko kannata ja perheet eivät tahdo tulla toimeen, meidän pitää korjata tämä asia ylipäätään eikä keksiä jotakin pisteratkaisua kahdeksi vuodeksi. Jos työtä verotetaan niin paljon, ettei ihmisillä ole pahemmin motiivia tienata enempää, tai käteenjäävällä rahalla ei tahdo elää, työn veroja pitää laskea kautta linjan ja erityisesti takertua marginaaliveroon. Tämä olisi ollut Vanhaselta huomionarvoisa avaus, mutta koska se merkitsisi hyvinvoivan valtiokoneiston trimmaamista, se on poliitikolle epämieluisa ajatus.

Palkansaajan riistäminen on Suomessa jo niin tapissa, ettei siellä pahemmin enää ole mahdollisuuksia tehdä kiusaa niille ihmisille, jotka eivät elä Matti Vanhasen visioimassa ydinperheidyllissä. Asiaa ei korjata nysväämisellä vaan täydellisellä veroremontilla, jossa kaikki tulot ovat samalla viivalla ja veroprosentin katto on 32. Yhtäkään peruspalvelua tai perustulonsiirtoa ei tarvitse lakkauttaa jos leikkaukset kohdistetaan humpuukiin ja tehottomuuteen.

Kankkulan kaivoja voi löytää vaikkapa suuryritysten tukemisesta, kädettömyyttä osoittavista hankkeista (tutustukaa joskus Autorekisterikeskuksen tietojärjestelmähankkeeseen, joka oli konsulteille todellinen gravy train), tarpeettomista tulonsiirroista (lääke- ja kelakorvaukset satunnaisesti sairaille) ja rahan kierrättämisestä edestakaisin.

Suomessa ja maailmalla lama esittäytyy muunmuassa niin, että palkattomat ylityöt ovat lisääntyneet kun väki ei potkujen pelossa uskalla vaatia oikeuksiaan.

Ylitöistä maksaminen on kuitenkin järkevää sekä firman että työntekijän kannalta. Työntekijän vinkkelistä on ymmärrettävää, että vapaa-ajan haaskaamisesta pitää myös maksaa jotakin. Tämä on ns. no-brainer.

Työnantajan vinkkelistä sen sijaan asia on hiukan monimutkaisempi muttei mahdoton ymmärrettävä. Helppo tapa lähestyä asiaa on se, että useimmille työ on enemmän velvollisuus kuin nautinto, ja jos työn määrää lisätään ja vapaa-ajan määrää vähennetään, ihmiset stressaantuvat, ärtyvät, väsyvät, sairastuvat ja ylipäätään tuottavat huonommin kuin hyvinvoivat ihmiset ympärillä. Ja valkokaulustyössä yleensäkin tuntien lisääminen tuottaa huonosti.

Mutta asiassa on myös toinen puoli, jota olen itsekin työpaikalla todistanut. Jos esimerkiksi IT-hommissa ylityö ei maksa yhtään mitään, firma pakottaa atk-miehet tekemään kaikki päivitykset ja muutokset yö- ja viikonlopputöinä. Tässä tapauksessa nurin oleva sähköpostipalvelu päiväsaikaan on firmalle kulu, mutta jos sen voi tehdä yötyönä ilmaiseksi, kulu poistuu. Joskus erään entisen työnantajan toiminnassa alkoi touhu menemään aika lähelle sitä, että väki oli jokseenkin joka viikonlopun kiinni tekemässä muutoksia.

Kun ylityöt muuttuivat maksullisiksi ja viikonlopputyön tilaaja joutui siitä myös maksamaan, tilaukset vähenivät puoleen. Todettiin, että pieni häiriö jossain päiväsaikaan on pienempi paha kuin maksu työstä. Kun ikävään aikan tehtävällä työllä on hintalappu, firmassa on motiivi miettiä, miten tätä työtä voitaisiin vähentää. Jos vaikkapa joku varajärjestelmä tai jonkun yötyön automatisoiminen maksavat rahaa kuten ne usein maksavat, niitä ei kannata tehdä, elleivät ne vähennä kustannuksia myöhemmin. Jos kustannuksia ei ole kun ylityö on ilmaista, bisnescasea ei synny tehdä mitään.

Ehkä firmat hyötyvät jotain siitä, että ne pelottelevat työntekijänsä raatamaan pitkiä päiviä, mutta tämä osuu omaan nilkkaan myöhemmin.

Toinen vastaava tapaus on se, jossa valkokaulustyöläisten edunvalvojat voisivat viimein ryhdistäytyä, eli matka-ajan laskeminen työaikaan. Nythän matkustamisesta ei makseta useimmille mitään, joten vaikka päivä pitenee lentojen takia, se ei maksa firmalle mitään. Ja kun tarjolla on 10 euroa halvempi lippu vaihdolla ja matka-aikaa lisää neljä tuntia, firman kannattaa ostaa tämä lippu, koska se on pois työntekijän vapaa-ajasta eikä maksa mitään.

Päivärahat eivät ole korvaus tästä vapaa-ajasta vaan se on könttäsummana maksettu kulukorvaus asioista, joita ei tarvitsisi ostaa ollenkaan jos olisi normaalissa elinpiirissään töissä ja kotona.

Kun työntekijän aika ei maksa firmalle mitään, syntyy älyttömiä tilanteita, jossa firma säästää määräämällä työntekijän töihin vapaa-aikanaan. Tuntilaskutusta pyörittävässä konsulttibisneksessä duunarit tietävät, että jos keikka on Espanjassa, sinne pitää lähteä sunnuntaina ja tulla takaisin lauantaiaamuna, koska näin firma saa laskutettua 5*8 tuntia asiakkaalta. Jos työntekijä liikahtaisi yhdeksältä aamulla maanantaina kun työt alkavat ja liikahtaisi takaisin siten, että olisi kotona perjantaina viideltä kun työt loppuvat, firma menettäisi puolentoista päivän laskutuksen. Kun duunari ei hyödy mitään vapaa-ajan poistamisesta, näin kannattaa jälleen kerran tehdä.

Jostain syystä valkokaulusväen edunvalvojat eivät pysty tekemään näille asioille mitään. Ja valittavat sitten kun järjestäytymisaste on niin alhainen ja ay-toiminta ei pahemmin kiinnosta. Miksi se kiinnostaisikaan kun liitot osaavat vain tapella penneistä mutteivät tehdä mitään niille asioille, joista neuvottelemiseen yksittäisen työntekijän voima ei tahdo riittää millään?

Kävin illalla kaupassa.

Siellä oli kaupan tuoreita mustikoita. Ne oli tuotu tänne laajoista saloistaan, pehmeistä sammalmättäistään ja soljuvista metsäpuroistaan tunnetusta maasta. Eli Australiasta.