Joulun ja uudenvuoden seutu menee matkaillessa siellä täällä, joten tänne ei ole odotettavissa suurensuuria ennen alkuvuotta.

... löytyy täältä. Listan neljä viimeistä ovat uusia.

Odottelen Singaporessa lentoa Lontooseen. Suihkussa kävin ja kaikkialla vaanivaa malariaa ennaltaehkäisevä GT on juotu. 20:30 tuolta lähtisi Singapore Airlinesin A380, joten ajattelin käydä tuolla katon kaktuspuutarhabaarissa katsomassa, lähteekö se siltä kiitoradalta, joka sinne näkyy.

Reissun uusia paikkoja olivat Vietnam ja Cambodia. Jälkimmäisessä tosin vain täysturistico Angkor. Vietnam oli positiivinen yllätys. Olihan se köyhä paikka, mutta kaikki toimi yllättävän hyvin ja kehitysmaihin assosioitavaa turistin kusettamista joka paikassa ei oikein esiintynyt missään. Pohjoisessa Tonkininlahden saaristo on hieno spektaakkeli ja Saigonkaan ei ollut niin kamala kuin kuvittelin, itse asiassa se oli aasialaiseksi suurkaupungiksi yllättävän mukiinmenevä. Hong Kongissa käytin aikani lähiöiden kiertelyyn ja lienen nyt käynyt Hong Kongin metroasemista kaikilla muilla paitsi yhdellä. Monumentaalinen betonikuutioarkkitehtuuri kukoistaa Hong Kongissa ja siinä missä Singaporen lähiöt on pilattu pikkusievällä piperryksellä, Hong Kongissa on Itä-Pasilaa kolmanteen potenssiin joka puolella, ja sitä katsoessa silmä lepää ja sielu rauhoittuu.

Singaporessa on aina yhtä kiva käydä. Vettä tosin satoi oikein urakalla, joten ostaripäiviä tuli yksi enemmän kuin kuvittelin. Ruokapaikaksi voin suositella lämpimästi Outram parkin metroaseman vieressä olevaa hawkers-mestaa. Se on isompi kuin Newton circus mutta ei millään tavoin kuuluisa tai turistioppaissa mainittu. Molemmissa ruoka lienee yhtä hyvää ja yhtä halpaa, mutta kun turisti Newtonissa törmää heti alueelle käveltyään kaikennäköisiin sisäänheittäjiin ja höseltäjiin, Outramissa homma toimii juuri niin kuin pitää: siellä saa kierrellä rauhassa ja katsoa mitä haluaa ja ostaa sen sitten ystävälliseltä muslimilta tai ynseältä kiinalaiselta.

Matkustamisesta todettakoon, että Cathay pacific on päivittänyt firstinsä. Nyt siellä on entisen 12:n sijaan vain 9 paikkaa ja enemmän lebensraumia. Erityisesti lämmitti havainto siitä, että ne olivat viimein oivaltaneet, että nuo yhdeksän pönöä eivät tarvitse niitä kahta 1. luokan takana olevaa vessaa ja ne oli yhdistetty yhdeksi suureksi, jossa käyminen oli normaaliin verrattuna nautinto ja auvo.

Kukahan kertoisi Suomen vallankahvalle, että tällaisten asioiden kanssa askarteleminen ei kuulu hallitukselle tai eduskunnalle?

Maan ylimmän johdon pitäisi miettiä, millä eväillä Suomi on kilpailukykyinen yhteiskunta suurten ikäluokkien siirtyessä kaikkialla läntisessä maailmassa eläkkeelle ja koulutetun työvoiman pulan muuttuessa siinä määrin kovaksi totuudeksi, että korkeasti koulutettuja ruvetaan jahtaamaan ulkomaille jo opiskeluaikana. Tai miten Suomi pärjää maailmassa, jossa kaikkea löytyvää ei voidakaan enää polttaa ja kaupaksi käyvin vientiartikkeli on tieto eikä paperi, jolle se muinaisuudessa painettiin. Valtiovallan ei, helvetti, tarvitse puuttua millään tavoin siihen, miten yritykset mainostavat. Jos mainokset eivät miellytä, kauppa ei käy. Ja virkavalta voi jo nyt puuttua tiettyihin ylilyönteihin. Ja mainonnalla on jopa itsesääntelyelin.

Minä en tiedä tarvitsemmeko me tissinkuvia mainoksiin. Sen tiedän, että me emme tarvitse ministereitä, jotka käyttävät aikansa tissinkuvista keskustelemiseen. Ja senkin tiedän, että katselen mieluummin tissejä mainoksissa kuin Mauri Pekkarista tv:ssä.

Demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää päättäjät tehtäviinsä vaan se, että pääsemme äänestämällä heistä eroon.

- Tony Benn

Mieleen tuli juurikin äsken yksi äärimmäisen uhanalainen korkeakulttuurin muoto. Nimittäin aivan tavalliset korttipelit.

En tarkoita tv-kameroiden edessä pelattavia uhkapelejä enkä myöskään erinäköisiä hyvin markkinoituja keräilykorttipelejä. Mutta on jotenkin vaikea kuvitella, että windows- ja playstation-sukupolvista kovinkaan moni osaisi pelata huutopussia, tuppea tai canastaa. Bridge ehkä pysyy jotenkin hengissä lähinnä siksi, että se on jonkunnäköinen kilpapeli ja vaikka seurat lienevät keski-iältään aika korkeita, pelillä on silti toivoa. 80-luvun puolessavälissä tietokonepelit olivat yksin pelattavia c64-pelejä, joten jos kaverien kanssa pelasimme jotakin, pelasimme korttia. Jokusenkin kerran tuli läiskittyä canastaa suunnilleen yön läpi välillä saunassa ja nakkikioskilla käyden.

En minä sano, että nykyiset pelit ja harrasteet ovat huonompia. Mutta hiukan taktista tai psykologista silmää vaativat korttipelit ovat hieno laji nekin ja on tavallaan aika harmi, ettei niille riitä enää aikaa sähköisen viihteen aikakautena.

Tulin iltapäivällä Singaporeen.

Kävin illansuussa huitaisemassa Newton circuksen hawkers-mestassa yhdestä kojusta päivän annoksen ja toisesta kaljan.

Kojuja ja asiakkaita katsellessani tuli mieleen, että tämän maan esimerkin perusteella on täysin mahdollista, että kristitty, hindu, buddhalainen ja muslimi elävät sulassa sovussa keskeneään ja lisäksi niin, että eri ryhmien edustajat juttelevat toistensa kanssa ja asioivat toistensa kaupoissa jne. Toisaalta muualla maailmassa samanlainen yhteiselo tuntuu olevan kovin tökkivää ja mietin, mistä se johtuu.

En tiedä oikeaa vastausta, mutta arvaan. Homma sujuu hyvin kun vallankahva pitää sen verran jöötä, että uskovainen ääriaines ei saa jalansijaa missään uskonnossa tai ihmisryhmässä. Ihmiset saavat uskoa mihin hyvänsä ja muiden tulee kunnioittaa näitä valintoja ja niistä seuraavia tapoja, mutta kaikenlainen vihanlietsonta vääräuskoisia vastaan juuritaan pois oitis erinäköisten sisäisen turvallisuuden lakien nojalla.

Euroopassa on toisin. Uskonvapauden katsotaan tarkoittavan sitä, että saarnata saa aivan mitä hyvänsä kunhan sen tekee uskontonsa nimissä. Fanaatikkoja on aina kourallinen, mutta ne ovat kaavun väristä riippumatta aina hemmetin äänekkäitä. Kun näitä ei kitketä pois, eri jumalien äänitorvina esiintyy lähinnä kyseisen uskonnon harjoittajien suvaitsemattomin sakki ja nämä elävät ristiriidoista eivätkä sopuisuudesta, joten ristiriitoja rakennetaan vaikka väkisin.

Kun suvaitsevaisuuden nimissä ääni annetaan kaikille, ainoa, jonka ääni hukkuu paskaan on se, joka oikeasti kannattaa suvaitsevaisuutta ja kaikkien hyväksymistä.

Lomalla on ollut aikaa miettiä, mitä olen oikein saavuttanut elämässäni. Olenko pärjännyt kohtuullisesti vai olenko luuseri?

Asia ei ole kovin helppo. Lienen nähnyt maailmaa ja sen eri kolkkia jonkunkin verran enemmän kuin valtaosa ikäisistäni. Se on tietysti yksi harrastus muiden joukossa eikä sen parempi tai huonompi kuin ne muut, mutta kun kerran olen tuon homman omakseni ottanut ja sitä ehtinyt kohtuullisesti harrastaa, pidän tältä osin itseäni jonkun sortin voittajana.

Töissä olen pärjännyt ilmeisesti myöskin kohtuullisesti enkä huolimatta nykyisestä välivaihteesta juurikaan pelkää, että rahat loppuisivat kesken tai että joutuisin paistamaan kebabia johonkin henkeni pitimiksi. Jotain löytyy aina, ja ilmeisesti teen myös jotain työpaikoilla oikein, koska asioita syntyy ja ihmiset pitävät minusta ja asiat eivät mene älyttömäksi riitelyksi ja kiukutteluksi.

Kavereitakin minulla on riittoisasti, mikä on hyvä ja piristävä asia. Osaa tapaan useammin, osaa harvemmin, mutta sillä ei ole suurempaa väliä.

Suuremmat epäonnistumiset taitavat liittyä naisasioihin. Sitä kuviota en ole koskaan oikein osannut ja homma ei ole varsinaisesti helpottunut iän myötä. Pari hyvää yritystä ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi hyviä, ja muu on ollut toivotonta sähläämistä, jossa useimmin satutan itseni ja huonossa tapauksessa vielä jonkun muunkin. Kun joskus 20-vuotiaana ajattelin, että varmaan 25-vuotiaana on sitten perhettä ja lapsia tms, jouduin 25-vuotiaana toteamaan, että no ehkä 30-vuotiaana. 30-vuotiaana totesin, että kai nyt viimeistään 35-vuotiaana, ja 35 vuoden kohdalla en enää viitsinyt turhaan kiusata itseäni kuvittelemalla, että mitään tapahtuisi myöskään ennen kuin täytän 40.

Asia on tietysti yksittäinen mutta kohtuullisen iso. Itse en oikein osaa tehdä asialle mitään järkevää, ja kun nyt en varsinaisesti ole taivaan lahja maailman naisille, harva viitsii olla kovin aloitteellinenkaan.


Tästä pitäisi nyt sitten päättää. Olenhan minä itseeni tyytyväinen, mutta sitten kuitenkin jotain puuttuu.

Kävin räätälissä hoitamassa yhden tarpeen alta pois.

Seuraavaksi pitäisi mennä tutun kanssa juomaan olutta, mutta taidan odotella ruuhka-ajan yli ennen kuin lähden seikkailemaan johonkin herra ties mihin taksilla. Tämä kaupunki kun ei ole kuuluisa vauhdikkaasti ja joustavasti soljuvasta liikenteestään, ja skytrain-alueen ulkopuolella ainut joukkoliikenne ovat samoissa ruuhkissa önnöttävät bussit.

Tänään Hong Kongin metrossa istuessani mieleen tuli ajatus siitä, että yhdistämällä kiinalaiseen sivistykseen ripauksen brittiläistä sivistystä tulos on aika hyvä.

Hong Kong ja Singapore ovat huomattavan mukavia paikkoja kun niitä vertaa vaikkapa manner-kiinaan tai Taiwaniin. Taiwanissa on ollut markkinatalous koko ajan, eli se ei selitä eroa. En osaa sanoa mitä Taiwanista oikein puuttuu ja miksi Hong Kong on Taipeihin verrattuna paljon mukavampi kaupunki, mutta se vain on niin. Jäin miettimään, olisiko siirtomaa-aika ja sen perintö kuitenkin jättänyt jälkeensä jotakin, jonka tunnen kotoisaksi ja joka Manner-Kiinassa vain jää puuttumaan.

Metrossa tuli istuttua, koska käytin päivän tutustumalla monoliittiseen elementi- ja betoniarkkitehtuuriin erinäköisissä lähiöissä. Kuvamateriaalia seuraa myöhemmin.

Kävin ajelemassa jollalla kolmisen päivää Pohjois-Vietnamin saaristossa.

Mestassa on tuhansia tms. kalliosaaria, jotka nousevat merestä kaikenmuotoisina, mutta pääasiassa jyrkkinä ja asumattomina. Sellaisia, joita näkyi Bondin jaskassa (Kultainen ase). Tähän aikaan vuodesta alue on aika sumuinen, joka oli hyvä ja paha. Reissut sinne tehdään jollilla ja yöpyminen tapahtuu niissä. Jollia on halvasta kalliiseen ja hinta sekä laatu korreloivat vahvasti. Alue on sinänsä aika turistico, mutta se häipyy aika hyvin, koska väki pysyttelee niissä jollissa ja jollat ovat pienehkköjä djonkkeja eivätkä mitään megaristeilijöitä. Vesi on sen verran matalaa, että isolla paatilla sinne ei ole edes asiaa. Maihin pääsee turistireitin varrella vain parissa kohdassa, ja kun alueen kalastajien kylissä asumukset ovat kelluvia, niihin turistit eivät ole tunkeneet niitä pilaamaan. Niissä kalastetaan edelleen aika perinteisillä menetelmillä ja ne eivät ole muuttuneet turistirihkamaa kaupusteleviksi kulissikyliksi.

Sinne tehdään käytännössä päiväreissuja, yhden yön sekä kahden yön keikkoja. Minä olin kaksi yötä ja suosittelen sitä lämpimästi. Yhden yön keikat kiertävät turistireitit ja toisen yön käyttämällä pääsee muuallekin. Maisemat ovat sinänsä samanlaisia, mutta toisen päivän kierros pienemmällä veneellä oli jotain menneen maailman tuntua. Minä olin ainoa kahden yön reissaaja omalla veneelläni ja ilmeisesti monella muullakin. Vartin kuluttua kaikki muut veneet olivat jääneet taakse ja edessä oli täysin tyhjä saaristo, jossa silloin tällöin näkyi yksittäinen kalastajan soutuvene. Ja sumusta nousi vain eteen uusia ja uusia saaria. Kävin melomassa jossainkeskellä ei-mitään parin saaren ympäri ja pieniä tunneleita pitkin laguunin kaltaisiin kukkuloiden ympäröimiin altaisiin, jotka olivat aika hienoja. Muuten kuin niiden tunnelien läpi sinne ei edes päässyt.

Itse olin Halong Ginger -nimisellä jollalla, ja sitäkin voin suositella. Ei ollut halvimmasta päästä mutta lienee jokseenkin niin luksusta kuin siellä on tarjolla. Ja hyvää ruokaa.Hinta sisältää kaiken muun paitsi viinat ja kun ateriat olivat 6-7 ruokalajin spektaakkeleja, se tasoittaa hintaa ihmeesti verrattuna sellaiseen jollaan, joka laskuttaa jokaisesta sämpylänpalasesta muutaman dollarin.

Kuvien kanssa menee varmaan joulun tuolle puolen.

Vaikkei pelkkä Vistin Taksisäännön täyttyminen teekään maasta sivistysvaltiota, suuntaa se antaa. Siinä, missä sivistymättömässä valtiossa taksin käyttö on usein tuskaisaa, kusetukselta haisevaa piinaa, sivistysvaltiossa herrasmies ajelee taksilla mielikseen ja jättää autokuskin hommat asianmukaisesti palveluskunnalle. Ollakseen miellyttävän kokemuksen seuraavien ehtojen tulee täyttyä:

1. Taksit odottelevat asianmukaisesti tolpillaan tai ajelevat ympäri kaupunkia käsipystyä etsien. Ne eivät tööttäile kadulla valkoihoisen kohdalle saavuttuaan, ja lentokentillä ja asemilla tulokasta ei ensimmäisenä kohtaa sadan kohti rynnistävän "taxi taxi" -huutelijan sekasorto. Taksit kuskeineen odottavat taksitolpalla ja taksia tarvitsevat menevät sinne.
2. Matkan hinta ei riipu siitä, kuka kysyy. Se voi riippua matkasta, kellonajasta, vuodenajasta, viikonpäivästä, taksifirmasta, kuun vaiheesta tai määränpäästä, mutta ei kysyjästä. Mittarit eivät sinänsä ole mikään välttämättömyys. Jos taksi maksaa tästä tuonne kaikille kympin, ei kyseisen kympin mittaaminen mittarilla tuo mitään lisäarvoa.
3. Kuski ajaa mukisematta sinne, mihin matkustaja haluaa mennä. Eikä rupea surisemaan, että se hotelli on hirveän kallis, hän tietää halvemman. Saati sitten, että rupeaa tyrkyttämään hotellin sijaan kyytiä johonkin "edullisiin" kauppoihin tai tissibaareihin.

Sivistysvaltioita ei lopulta ole kovin montaa.

Samalla kun itsenäisyyttä juhlitaan siellä täällä erinäköisten rituaalien voimin, joku voisi viimein ryhtyä tekemään tiliä rähmälläänolon ajasta sen sijaan, että asia ja kaikki siitä tehdyt tutkimukset vain vaietaan kuoliaaksi. Asia on nykyiselle vallankahvalle kiusallinen, koska nykyisin vallassa ja muuten esillä olevat tuntuvat olevan Ben Zyskowicziä lukuunottamatta asiassa jossain määrin ryvettyneitä.

Rähmällään oltiin kaikkialla. SDP:ssä linja muuttui 60-luvun lopulla ja puolueen vasenta siipeä edustaneista EEC:n vastustajista Halosesta ja Tuomiojasta on kuultu sen jälkeenkin vaikkei oikeastgaan olisi pitänyt. Lipponen, Kanerva, koko RKP. Väyrynen, Vanhanen, Aho, Holkeri, Suominen. Kaikki olivat mukana. Osa löytynee joltain Stasin ilmiantajalistoilta, osa oli muuten vain mukana. Sinänsä poliitikolle on täysin sallittua vaihtaa mielipidettään, joten silloinen N-liiton kritiikitön ihailu ja länsi-integraation ja USA:n kategorinen vastustaminen eivät mitenkään välttämättä ole painolasti tänään. Minun on kuitenkin vaikeaa hyväksyä poliitikolta sitä, että mielipiteet muuttuvat jopa täydelliseen takinkääntöön saakka, mutta ne vanhat mielipiteet yritetään selittää jotenkin "no sehän oli sellaista silloin" -ajatuksin tai peräti jättää kokonaan selittämättä. Jos nämä sankarit olivat silloin tukemassa hyödyllisinä idiootteina venäläistä imperialismia ja hylkäsivät tämän muutama vuosi tuon imperiumin romahtamisen jälkeen ilman mitään jälkipyykkiä, miten voin tietää, että he tänään tietävät, mitä oikein ovat tekemässä? Poliitikko saa tehdä virheitä ja virhearvioita, mutta ovatko nämä nykyiset ottaneet edes opikseen?

Suomi yritti tehdä pysähtyneisyydestään vientituotetta ryssää nuoleskellakseen ja juuri vähän aikaa sitten Paavo Lipponen kävi herran vuonna 2007 valistamassa virolaisia K-linjan eduista. Ulkopolitiikassa olisi kuulemma hylättävä yhteistyö sellaisten lähimaiden kanssa, jotka eivät ole Venäjän mielestä ystävällismielisiä naapurivaltioita. Onneksi Suomessa oli 80-luvun alkuun saakka myös munakkaita poliitikkoja, jotka eivät välittäneet virallisen K-linjan sisällöstä tuon taivaallista vaan veivät Suomen osaksi länttä juurikin vastoin NL:n käsitystä ystävällismielisistä valtioista.

Olisikohan aika viimein äänestää 70-luvun nuorisopoliitikot ja tympeän 80-lukulaisen Koiviston pysähtyneisyyden kauden opetuslapset kunniakkaalle eläkkeelle ja ottaa tilalle toisenlaisessa maailmassa kasvaneita? Itse olen alkanut kallistua tälle kannalle, sillä menneisyytensä kieltävät nykypoliitikot tuntuvat olevan edelleen historiansa ja muinaisen arvomaailmansa vankeja. Minä en esimerkiksi usko yhdenkään nykypoliitikon tunnistavan imperialismia ja fasismia, vaikka ne purisivat heitä perseeseen. Ja kummankin tunnistaminen olisi tänä päivänä ensiarvoisen tärkeää. Imperialismi hiipii maailmassa muuallakin kuin USA:ssa, ja punaviherjärjestöjen kautta lähtisiin yhteiskuntiin vyörytetään jatkuvasti uudenväristä fasismia vaivihkaa.

Fasismi ei muutu aatteena paremmaksi, vaikka se maalataan millä suojavärillä, ja imperialismi tuppaa johtamaan suuriin sotiin. Fasismin ja imperialismin yhdistyessä jälki on erityisen rumaa, 70-luvun myyräntyöläiset ovat jälleen pahalla asialla ollessaan tunnistamatta muun kuin amerikkalaisen imperialismin ja uusnatsitaustaisen marginaalisfasismin.

Tutkivan journalismin keinoin voisi sanoa, ettei kukaan.

Vietnamissa rajamiehet eivät tienneet, että suomalaiset eivät tarvitse viisumia ja tarvittiin paljon rajamiehiä ja joku suursmurffin oppiarvon saavuttanut, ennen kuin asia selvisi. Mutta selvisi kuitenkin. Olen nyt ehtinyt olemaan vasta Halong cityssä ja huomenna lähden kolmeksi päiväksi kiertelemään jollalla tuota saaristoa. Itse kaupunki on aivan täydellisen turha kuten lonely planet varoittikin, mutta täältä lähtevät nuo mainitut saaristoretket, joten täällä pitää sitten olla sen verran, että saa reissun järjestymään. Täällä on matalasesonki, joten jokainen autokuski, fillarikuski, mopokuski ja herra ties mikäkuski pysähtyy kohdalle ja pomppaa jalkakäytävälle ja alkaa kaupustella jotain lasihelmiä. Kun koko mestassa vaikuttaa olevan vain muutama länkkäri ja kaupunki on kaikkien trokarien keskittymä, niitä riittää riesaksi saakka ja niiden poishätistely lakkasi olemasta viihteellistä ajat sitten.

Paikallinen neljän tähden Halong plaza hotel on kuin tuulahdus mennyttä maailmaa. Inturistin hotellit Leningradissa oli tehty tällä samalla konseptilla. Tämä on tosin puhdas ja kaikki toimii, mutta arkkitehtuuri ja aulan turistikrääsäkaupan vitriinit ovat suoraan Neuvostoliitosta.

Olen Saigonissa odottamassa hiukan pidemmäksi venynyttä kotimaanlentoa.

Tulin äsken turvatarkastuksesta läpi. Siinä oli älytön kalabaliikki ja kuului huutoa ja mölötystä. Siinä oli kourallinen ryssän näköisiä setiä ja tätejä ja jokaisella oli kaksi litraa chivas regalia, jotka turvatarkastaja halusi ottaa pois kun täälläkin on 100ml sääntö. Mietin hetken mitähän nuo mahtavat olla, sillä maailmassa on aika vähän kansakuntia, jotka tuovat kotoaan pahaa viinaa litratolkulla maahan, jossa tehdään vielä pahempaa puoleen hintaan. Venäläiset putosivat heti pois laskuista. Asia selvisi kun joku santarmi tuli palauttamaan kuria ja järjestystä ja tivasi niiden passeja.

Ne olivat puolalaisia.

Taas USA:ssa äsken käydessäni vahvistui ajatus siitä, että siellä voisi aivan hyvin asua joskus, mutta vasta sitten kun ei tarvitse tehdä päivääkään töitä. Siellä on kaikkea ja kaikki toimii. Sen sijaan loungessa juttelin taas parin valkokaulustyöläisen kanssa ja meno kuulemma menee jatkuvasti vain hullumpaan suuntaan työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisessa. Siinä ei enää oikein pääse tuntipalkoille ja en muutenkaan viitsisi haaskata kaikkea valveillaoloaikaani toimistolla.

Mutta jos joskus raha ei ole ongelma niin miksipä ei? Eläminen siellä on halpaa ja leppoisaa jos ei töitä tarvitse tehdä. Rahalla saa kaikkea ja jonkunnäköisiä yksilönvapauksiakin kunnioitetaan toisin kuin sosdem-Euroopassa, jossa valtion etu käy aina kaikissa tapauksissa yksilön edun yli.

Varmaan USA on kaikkinensa ihan hirvittävä ympäristön vihollinen, mutta Los Angelesin päällä ilma on täysin kirkasta ja näkyvyys kymmeniä kilometrejä. Nyt taas vinkuintiaan päästyäni huomasin, että Hong Kongin savusumu on pahentunut vuoden takaisesta ja näkyvyys lienee nykyään kilometrin luokkaa. Aina. Joka päivä. Aamulla ja illalla. Itä- ja länsituulen aikaan. Sateella ja paisteella. Vietnamissa näyttäisi olevan vähän kirkkaampaa mutta joka paikassa on silti tasainen utu ja harmaus.

Kävin Carlsbad Premium Outletissä aikani kuluksi ostamassa pari Brooks Brothersin paitaa. Amerikkalainen vaatemaku ja -teollisuus on mitä on, mutta Brooks Brothers on piristävä poikkeus. Ne osaavat yhdistää vähän kirkkaammista väreistä sangen hillittyjä kokonaisuuksia. Itse olen ajat sitten kyllästynyt Dressmannin voimakolmikkoon siniseen, harmaaseen ja vaaleanruskeaan, ja paidat ovat nykyään pinkkejä, punaisia, keltaisia, oransseja tai vaikkapa kirkkaanvihreitä pohjaväriltään, mutta eivät silti näytä havaijipaidalta.

Mutta siis. Kävin ostoksilla ja kannoin tungoksen läpi kassit autoon. Autossa huomasin, että lompakkoa ei ollut missään. Tarkistin ostoskassin eikä se ollut sielläkään. En ollut vielä tehnyt edes luottokorttien jakoa kahteen pinoon vaan siellä olivat kaikki kortit ja kaikki käteinen raha. Kauppaanhan se oli jäänyt ja sieltä se löytyi. Mutta en suoraan sanoen tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä jos se olisi pöllitty. Minulla ei ole aavistustakaan eestiläisten korttien peruuttamisnumerosta ja mukana ei olisi ollut penniäkään rahaa tai yhtään korttia. Tuon takia pidän aina normaalisti jotain kortteja aivan eri paikassa kuin valtaosaa, jotta jäljellä on aina jotakin. Mutta koska tähän mennessä olen lähinnä istunut lentokoneissa ja lentokentillä, en ollut muistanut moista hommaa vielä suorittaa.

Melkeinpä kaikissa uskonnoissa suhde jumalaan on sellainen, että jumala tekee tahtonsa tiettäväksi ja kuolevaiset toteuttavat sen. Harvan uskonnon jumala viskoo vasurilla kuumia kiviä vihollisten niskaan. Suhde jumalaan on jokseenkin henkilökohtainen kokemus ja riippuu sielun ja mielen herkkyydestä, kuunteleeko ihminen jumalan ääntä. Maallistuneessa maailmassa useimmat sivuuttavat meille annetut ilmeiset vihjeet korkeimmasta tahdosta. Näin ollen erehtyminen yhden kerran pitänee hyväksyä, mutta virheen toistaminen on vaikeasti perusteltavissa, kuten tämä tapahtumaketju osoittaa.

Ensimmäisen kerran Herran ääni helisi vuonna 1795. Oikeauskoiset kuulivat ja ymmärsivät ja toteuttivat Luojansa ohjeen. Jonkun ajan kuluttua vääräuskoisten komitea peruutti kaiken ja palattiin lähtötilaan. Lannistumaton Herra yritti uudelleen vuonna 1917 ja jälleen Hänen tahtonsa tuli täytetyksi, kunnes kaukaisen pakanamaan oikealta polulta eksynyt päämies kieltäytyi näkemästä ilmiselvää korkeimman johdatusta ja palautti taas asiat lähtötilaansa. Meidän Herramme ei lannistunut tästäkään vaan pitkämielisesti opasti ihmiskunnan oikealle tielle jälleen vuonna 1939. Kunnes taas komitea palautti asiat ennalleen. Jos ensimmäisellä kerralla kyse oli yksinkertaisesti siitä, ettei viestiä ymmärretty oikein ja toisella kerralla kyse oli silkasta ihmisluontoon toisinaan kuuluvasta kovapäisyydestä, kolmatta kertaa on vaikea perustella oikein mitenkään.

Puolan valtio on edelleen olemassa.

Minun pitäisi olla kohta Los Angelesissa. Sen sijaan olen Chicagossa. Kahden ja puolen tunnin vaihtoaika ei riittänyt kuten ei muuten riittänyt vuosi sittenkään.

Tällä kertaa ensimmäinen mutka matkassa oli Heathrowlla. Kaikki olivat kyydissä ja asiat hyvin toisin kuin viimeksi, jolloin etsittiin hukassa olevaa matkustajaa puolitoista tuntia. Nyt kaikki oli valmistettu, mutta lentokone ei päässyt portilta mihinkään, koska juuri koneen pyrstön takana oli hinauksessa ollut 747, ja se nokkapyörän alle laitettu hinauskärry oli leiponut kiinni ja se ei liikkunut mihinkään kolmeen varttiin. Lopulta rötiskä saatiin pois tieltä ja matka saattoi alkaa. Tässä kohtaa ongelmaa ei vielä ollutkaan, koska laskettu aika oli puoli tuntia aikataulua lyhyempi ja siinä melkein pysyttiinkin kanadalaisten vastatuulenpuhkumisyrityksistä huolimatta.

Vasta perillä selvisi, että tuo vartin myöhästyminen oli itse asiassa pelastanut minut joutumasta Detroitiin. Minun lentoni oli kolmas joka laskeutui kun O'Hare oli ollut suljettuna tunnin pikku sadekuuron takia ja juuri saatu avattua uudelleen. Sadekuuro oli kuulemma ollut jäistä tihkua enkä pitänyt sitä oikeastaan minään, koska Suomessahan sellaiseen on totuttu koko joulukuu. Ei sitten ehkä ihan kuitenkaan. Odottelimme laskeutumisen jälkeen kaksi tuntia, että jäänpoistomiehistöt saisivat jynssättyä puhtaaksi edes yhden joka tuubin päässä olleista lentokoneista. Seurasin hommaa aikani ennen kuin aloin torkkumaan ja ikkunoihin kiinni jäätynyt sade esti muutenkaan näkemästä mitään. Minusta näytti siltä, että kun ne saivat koneen pyrstön jynssättyä, ne siirtyivät takaisin keulaan ja aloittivat alusta.

Sateen laatu selvisi sitten kun olin jo käynyt toteamassa myöhästyneeni jatkolennolta ja pääseväni nauttimaan tämän illan Chicagon airport-hotellista. Kun ajelin sillä lentokenttäjunalla viitosterminaalista kakkoseen, katselin siinä ohi mennessä parkkipaikoilla olevia autoja. Ne olivat kaikki valkoisen rypyläistä pyöristä kattoon ja peite näytti suunnilleen samanlaiselta kuin sokerikuorrutus. Voi sitä raappaamisen iloa.

Nyt sitten huomisaamuksi olisi 9:45 -lennolle lippu. Eri asia on vain se, lennetäänkö sitä jos ei sää tästä parane.