Aug 2011
Kiireinen tämän viikon
30/08/11 17:59
Voi olla, että päivityksiä tänne harvakseltaan, mutta ensi viikolla sitten taas.
Comments
Pelastaako ympäristöteknologia talouden?
26/08/11 12:48
Olen toisinaan antanut kertoa itselleni, että investoimalla ympäristöystävälliseen teknologiaan ja tuotekehitykseen, talous kääntyisi kasvu-uralle, sillä tämä on tulevaisuuden bisnestä. Tästä on näyttänyt tulleen joissain piireissä lähes uskonnon kaltainen mantra, jota hoetaan aina kun kohdistetaan mitä hyvänsä määrärahoja tai mietitään, miten Suomi pärjää tulevaisuudessa.
Olen kallistumassa sille kannalle, että tämä on lähinnä ruma ankanpoikanen.
Kannatan toki lämpimästi sitä, että firmat suunnittelevat vähemmän kuluttavia ja saastuttavia
härveleitä. Tämä on kuluttajan etu siinä kuin megatavujenkin lisääminen. Oleellista on kuitenkin se, että kyse on melko lailla samasta asiasta. Kirjoitin eilen inflaation sielusta, jossa löysin yhdeksi ongelmaksi sen, että maailmassa ei oikein ole keksitty mitään uutta viime aikoina, ainoastaan parannettu vanhaa. Nyt näyttäisi siltä, että ympäristöteknologia on samanlaista nysväämistä kuin mega- ja gigatavujen ja -pikselien lisääminen muuhun tekniikkaan: se kyllä parantaa tuotetta muttei mullista maailmaa samalla tavoin kuin vaikkapa e-commercen keksiminen teki.
Ympäristötekniikan piiristä voi tietysti löytyä joku maailman seuraava mullistaja. Jos arvata saa, se voisi olla joku tapa, jolla voidaan muuttaa materiaa näppärästi toiseksi ja keksiä Star trekin replikaattori. Toinen merkittävä juttu olisi keksiä, miten energiaa saadaan siirrettyä Saharasta ja vastaavista paikoista ympäri maailmaa siten, että energian rajallisuus käytännössä poistuu mistä hyvänsä yhtälöstä. Mutta toistaiseksi ympäristötekniikka on lähinnä tuulimyllytason bisnestä, jossa ei ole mitään mullistuksen elementtejä.
Toinen ympäristötekniikan ongelma on se, että se on toivottoman tukiaisvetoista. Tuotekehitykseen tarvitaan tukia. Investointeihin tarvitaan tukia. Investoinnin käyttäminen ei tunnu olevan kannattavaa ilman tukiaisia. Kun tiedämme julkisten sektorien finanssien katastrofaalisen tilan, en minä ainakaan odota suuria alalta, joka ei tunnu innovoivan yksityisenä bisneksenä markkinatalouden ehdoilla.
Tämä ei ole puheenvuoro sen puolesta, että ympäristötekniikan investoinnit pitäisi lakkauttaa tai niitä jotenkin suuremmin väheksyä. Tietysti kaikki asioita parantavat keksinnöt ovat hyviä, mutta en usko ympäristötekniikan olevan se juttu, jonka vivuttamana maailmantalous lähtee jälleen kasvu-uralle. Tai edes yksittäisen maan kansantalous.
Ympäristötekniikan kolmas ongelma nimittäin on se, ettei se ole nykyisessä muodossaan kovin kuluttajavetoista. Voidaan tehdä megainvestointeja tuulivoimaloihin tai vedenpuhdistamoihin, mutta kuluttajien käyttäytyminen ei muutu. Seuraavan kerran autoa ostaessaan he ostavat vähemmän kuluttavan, sillä kaikki ovat muuttuneet sellaisiksi, mutta he eivät säntää kauppoihin ostamaan uusia pesukoneita ja jääkaappeja, jos niihin tehdään pieni energiansäästöviilaus. Kun kuluttajat ovat bisneksessä paitsiossa ja puhutaan lähinnä b to b -markkinasta, se ei käännä maailmantalouden perusvirettä mihinkään suuntaan.
Uutta megakeksintöä siis kannattaa odotella jostain toisesta suunnasta.
Olen kallistumassa sille kannalle, että tämä on lähinnä ruma ankanpoikanen.
Kannatan toki lämpimästi sitä, että firmat suunnittelevat vähemmän kuluttavia ja saastuttavia
Ympäristötekniikan piiristä voi tietysti löytyä joku maailman seuraava mullistaja. Jos arvata saa, se voisi olla joku tapa, jolla voidaan muuttaa materiaa näppärästi toiseksi ja keksiä Star trekin replikaattori. Toinen merkittävä juttu olisi keksiä, miten energiaa saadaan siirrettyä Saharasta ja vastaavista paikoista ympäri maailmaa siten, että energian rajallisuus käytännössä poistuu mistä hyvänsä yhtälöstä. Mutta toistaiseksi ympäristötekniikka on lähinnä tuulimyllytason bisnestä, jossa ei ole mitään mullistuksen elementtejä.
Toinen ympäristötekniikan ongelma on se, että se on toivottoman tukiaisvetoista. Tuotekehitykseen tarvitaan tukia. Investointeihin tarvitaan tukia. Investoinnin käyttäminen ei tunnu olevan kannattavaa ilman tukiaisia. Kun tiedämme julkisten sektorien finanssien katastrofaalisen tilan, en minä ainakaan odota suuria alalta, joka ei tunnu innovoivan yksityisenä bisneksenä markkinatalouden ehdoilla.
Tämä ei ole puheenvuoro sen puolesta, että ympäristötekniikan investoinnit pitäisi lakkauttaa tai niitä jotenkin suuremmin väheksyä. Tietysti kaikki asioita parantavat keksinnöt ovat hyviä, mutta en usko ympäristötekniikan olevan se juttu, jonka vivuttamana maailmantalous lähtee jälleen kasvu-uralle. Tai edes yksittäisen maan kansantalous.
Ympäristötekniikan kolmas ongelma nimittäin on se, ettei se ole nykyisessä muodossaan kovin kuluttajavetoista. Voidaan tehdä megainvestointeja tuulivoimaloihin tai vedenpuhdistamoihin, mutta kuluttajien käyttäytyminen ei muutu. Seuraavan kerran autoa ostaessaan he ostavat vähemmän kuluttavan, sillä kaikki ovat muuttuneet sellaisiksi, mutta he eivät säntää kauppoihin ostamaan uusia pesukoneita ja jääkaappeja, jos niihin tehdään pieni energiansäästöviilaus. Kun kuluttajat ovat bisneksessä paitsiossa ja puhutaan lähinnä b to b -markkinasta, se ei käännä maailmantalouden perusvirettä mihinkään suuntaan.
Uutta megakeksintöä siis kannattaa odotella jostain toisesta suunnasta.
Inflaation sielu
25/08/11 10:43
Inflaatio on kaikkialla lähtenyt laukalle, eikä tässä ole mitään kovin yllättävää kun kerran joka paikkaan on pumpattu hirveästi rahaa.
Inflaatio on kuitenkin luonteeltaan ja käytökseltään tällä kertaa kovin yllättävä asia ja siksi paneudumme siihen nyt. Minulla on sellainen tytinä, että ne, jotka muistelevat inflaatiota vuosien tai vuosikymmenten takaa, muistelevat jotakin, joka ei ole juuri nyt olemassa. Eikä kenties enää palaa.
Vanhempi väki muistaa inflaation siunauksellisena asiana, jolla maksettiin asuntolainat. Peruskorkosidonnaiset lainat 70-luvulla olivat kultakaivos niille, jotka lainaa onnistuivat saamaan, sillä reaalikorko oli tukevasti pakkasella. Suljetussa taloudessa elettiin devalvaatio-inflaatio-palkankorotus-devalvaatio… -kierteessä,
joka oli hyväksi asuntojaan maksaville palkansaajille ja pahaksi säästäjille. Laiska raha piti pistää liikkeelle tai inflaatio söi sen ja palkansaajat saivat lopulta omistusasuntonsa synnyttäen omillaan toimeen tulevaa keskiluokkaa.
Tämän päivän inflaatio on huomattavasti inhottavampi olento ainakin palkansaajan kannalta.
Inflaation laskentaan on kaikennäköisiä kaavoja. Käytetään niistä mitä hyvänsä, saadaan aikaan tulos, joka ei kerro meille juuri mitään. Vuokralla asuvan palkansaajan vinkkelistä inflaatio laukkaa aivan toisissa lukemissa kuin mitä virallinen totuus meille kertoo. Näin ainakin Englannissa, Suomessa tilanne lienee sama.
Kun asuntolainan saaminen on nykyään hankalaa, asuntojen hinnat polkevat paikallaan, mutta vuokrat raketoivat kun vuokra-asumisesta on tullut pakko yhä useammalle. Ruoka on kallistunut kaikkialla. Veronkorotukset ovat siirtyneet tavaroiden hintaan kaupassa sekä liikkumisen hintaan. Energian hinnan nousu on pompsauttanut lämmityskulut. Se, että omistusasumisen hinta on jopa laskenut matalien korkojen takia ja taulutelevisioiden hinta on tullut alaspäin, muuttaa laskennallisesti inflaatiota, mutta esimerkkipalkansaajani ei hyödy näistä mitään paitsi jos on sen verran äveriäs, että voi ostaa uuden taulutelevision, tai jos ylipäätään tarvitsee sellaisen.
Kun vuokra-asumisen hinta raketoi, vuokra-asujaa huojentaa harvinaisen vähän, että omistusasumisen hinta laskee, sillä pankista ei saa lainaa ilman vakituista työpaikkaa, jollaisen löytäminen on vaikeaa. Samaten näyttäisi siltä, että hinnat ovat nousseet reippaasti sellaisissa kulutuksen kohteissa, joille ei ole mitään vaihtoehtoa. Ruokaa on pakko ostaa eikä sitä voi korvata ostamalla halvan peeseen. Talot on pidettävä lämpiminä ja paikasta toiseen liikkuminen on koko lailla pakollista. Inflaatio siis laukkaa päivittäisen elämisen hinnassa ja inflaatio on miinusmerkkinen vain sellaisissa kohteissa, joita ilman pärjää hyvin ja joita ei muutenkaan osteta kuin tarpeeseen harvakseltaan.
Toisaalta kuten jo mainitsin, asuntojen hinnat ovat ainakin Englannissa melko lailla stabiileja, valuen ehkä hieman alaspäin. Osakekurssit matelevat. Palkansaajan talouskurimus laskee yleistä kuluttamisintoa. Samalla kun palkansaajan inflaatio laukkaa, laiskan rahan omistajan kannattaa olla tekemättä mitään, sillä hän elää itse asiassa deflatorisessa maailmassa. Hänen ei kannata pistää laiskaa rahaa liikkeelle mihinkään kohteeseen, sillä ylihuomenna sillä saa pikkuisen enemmän sijoitusomaisuutta, vaikka sillä saisikin merkittävästi vähemmän ruokaa.
Tästä tulee inhottava kierre.
Ero entiseen on se, että tällainen inflaatio ei enää globaalissa taloudessa ole palkansaajan ystävä ja säästäjän vihollinen. Inflaatio on laukannut jo pari kolme vuotta, mutta palkat polkevat paikallaan. Ne alat, joilla työntekijät ovat pystyneet ottamaan edes inflaation suuruiset palkankorotukset, ovat harvassa. Valtaosa ei-minimipalkkaisesta työvoimasta on aloilla, joilla on tässä valtiossa tarjottu ja toteutettu viimeisen kolmen vuoden aikana palkanalennuksia. Palkankorotuksia on saatu lähinnä julkisen sektorin infrastruktuuritöissä, joita ei voi ulkoistaa Kiinaan, aiheuttaen jälleen loven palkansaajan ostovoimaan kun näiden palvelujen rahoittamiseen tarvitaan enemmän rahaa.
Ruokainflaatiota ei voi enää päästää tuosta vain muuttumaan palkkainflaatioksi. Tai voi, mutta se aiheuttaa samalla työttömyyttä, sillä taas joku osa bisneksistä kannattaa siirtää halvemman työvoiman maihin.
Päin vastoin näyttäisi siltä, että palkansaajaa hutkitaan kahdesta suunnasta. Yritykset tuskailevat raaka-aine- ja energiainflaation kanssa, mutta koska asiakaskunta ei ole muuttunut yhtään äveriäämmäksi vaan asiakaskunta on persaukistunut samaisen inflaation takia, ne joutuvat tarjoamaan nollalinjaa tai
palkanalennuksia, aiheuttaen sen, että asiakaskunta persaukistuu entisestään. Tämä on tietysti niiden kannalta oman kuopan kaivamista, mutta sille usein on liiketaloudellisia perusteita. Monet firmat eivät yksinkertaisesti pärjää kalliimpien raaka-aineiden, korkeampien verojen ja kalliimman energian maailmassa, jos ne samalla nostavat työvoimakulujaan 15-20 prosentilla, mikä olisi Britanniassa se luku, jolla palkansaajan ostovoima palautettaisiin kolmen vuoden takaiseksi sivukuluineen.
Kierre saataisiin poikki, jos laiska raha lähtisi liikkeelle ja alkaisi investoida. Syntyisi työtä ja nykyinen työvoiman ylitarjonta muuttuisi täystyöllisyydeksi houkutellen palkkoja ylöspäin. Tähän ei kuitenkaan ole motiivia, sillä maailmasta puuttuu tällä hetkellä uusien ajatusten kantava voima.
Maailmassa ei ole keksitty mitään merkittävää uutta sitten internet-kuplan. Sen jälkeen on tehty yksittäisiä keksintöjä monilla aloilla, mutta sellainen uusi ajatus, johon kaikkien olisi pakko lähteä nyt heti mukaan jos eivät halua tippua kelkasta, puuttuu. Tästä asiasta saa kokonaiskuvan katsomalla työpaikkailmoituksia. Niiden kaikkien ydin on se, että etsitään jonkun tietyn vanhan tai ikivanhan asian osaajia. Palkataan kun on pakko, muttei haussa ole innovatiivisia ihmisiä innovatiivisiin tehtäviin vaan työmuurahaisia tekemään rutiinia tai konsultteja trimmaamaan organisaatioita.
Olen kirjoittanut vuosien varrella siitä, että yritykset säästävät itsensä hengiltä kun lamamoodiin juuttunut yrityselämä vain miettii, miten ensi vuonna tehtäisiin samaa hieman halvemmalla. Tästä jatkuvasta kulukuurista on tullut bisneksen ylin ohje, sillä kukaan ei näe missään mitään sellaista keksintöä, johon kannattaisi juuri nyt hirveästi panostaa. Kun ei voida keksiä uutta, on pakko trimmata vanhaa. Ja kun bisnes on vain vanhantrimmausmoodissa, laiskan rahan ei kannata siihen suuresti sijoittaa vaan odotella, sillä näitä bisnestensä trimmaajia saa ensi vuonna taas hieman halvemmalla, kuten myös tonttimaata tai ruukin jos sellaisen päättää tarvita.
Hieman rönsynä meille uskotellaan, että ympäristöteknologia olisi tällainen keksintö ja on hölmöä olla investoimatta siihen. Olen hieman skeptinen asian suhteen, sillä se vaikuttaa samanlaiselta kulujentrimmausbisnekseltä kuin muukin bisnes ja siinä on lisäksi kosolti riskejä. Käsittelenkin tätä asiaa joskus myöhemmin.
Tämän inflaation syyt eivät pääosin edes ole länsimaissa.
Näyttäisi siltä, että edelleenkin valtaosa keksinnöistä tehdään lännessä (tai Japanissa). Kiinassa ja Intiassa ollaan hyviä kopioimaan ja tekemään halvemmalla, mutta aivan täysin uusia keksintöjä sieltä tulee vähänlaisesti. Kun maailmassa ei ole keksitty mitään pitkään aikaan, on
vanhan kopioimiseen erikoistuneilla paikoilla kissanpäivät ja keksintöyhteiskunnissa menee huonosti.
Kun Kiinaan ja Intiaan syntyy vuosittain muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä uutta keskiluokkaa, tämä joukko tappelee samoista raaka-aineista kuin länkkäritkin. Kun tuotanto ei nouse, hinnat nousevat. Toisekseen viime aikoina on nähty jo sekin, ettei taulutelevisioiden tms. hinta enää juuri laske vaan elektroniikassakin hinnat hiipivät ylöspäin. Länsimaissa palkat eivät nouse mutta itämailla ne nousevat ja Kiinan palkkainflaatio näkyy Euroopassa tavaroiden hinnassa. Kun Kiina päästää valuuttansa joskus hieman vahvistumaan, se vaikuttaa eurooppalaiseen kuluttajaan parillakin tavalla hänen ostovoimaansa laskien.
Joten tässä olemme nyt. Palkansaajan näivettyvä ostovoima takaa sen, ettei laiskan rahan kannata lähteä investoimaan. Ilman tämän rahan liikkeelle lähtemistä ei puolestaan palkansaajan ostovoima juuri kohene.
Kun laiskaa rahaa ei liikuta mikään bisneksestä tuleva houkutin kuten uusi keksintö tai bisnesmalli, jäljelle jää sen pakottaminen jotenkin liikkeelle. Tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä jos yksi maa ryhtyy verottamaan tätä rahaa ankarasti, joku muu maa ei kuitenkaan tee niin. Vaikka tuo raha saataisiinkin liikkeelle, se ei tänä päivänä todennäköisesti päätyisi länsimaihin vaan sillä rakennettaisiin kopiointibisnestä Kiinaan ja Intiaan.
Valtioillakin on keinoja aika vähän. Yksi sellainen voisi olla tuotekehitykseen menevän rahan kohtelu silkkihansikkain jotenkin niin, että firmojen kannattaisi pistää suurempi siivu tuloistaan tähän. Uusia keksintöjä ei tipahda taivaasta vaan jonkun pitää niihin panostaa, mutta koska panostukset ovat nollassa, ei synny keksintöjäkään. Se, mikä tällainen vero- ja kannustusmalli voisi tarkalleen olla, jää kaikkien alojen erityisasiantuntemukseni ulkopuolelle.
Palkansaaja on kuitenkin täydellisessä limbossa, sillä hän ei voi tehdä juuri mitään. Hyväpalkkaisen työn tarjonta on vähentynyt ja matalapalkkatyön määrä lisääntynyt, joten harva pystyy tekemään uranvaihtoa parempipalkkaisiin töihin. Kulutustottumusten muutos ei auta mitään, sillä ostoskorista ei voi jättää pois ruokaa eikä energiaa vaan ainoastaan taulutelevision. Äänestäminenkään ei auta mitään, sillä tarjolla on vain sosialisteja, jotka uskovat nykyisen keskusjohtoisen talousmallin olevan ikuinen ja kestävä, mitä se ei ole.
Inflaatio on kuitenkin luonteeltaan ja käytökseltään tällä kertaa kovin yllättävä asia ja siksi paneudumme siihen nyt. Minulla on sellainen tytinä, että ne, jotka muistelevat inflaatiota vuosien tai vuosikymmenten takaa, muistelevat jotakin, joka ei ole juuri nyt olemassa. Eikä kenties enää palaa.
Vanhempi väki muistaa inflaation siunauksellisena asiana, jolla maksettiin asuntolainat. Peruskorkosidonnaiset lainat 70-luvulla olivat kultakaivos niille, jotka lainaa onnistuivat saamaan, sillä reaalikorko oli tukevasti pakkasella. Suljetussa taloudessa elettiin devalvaatio-inflaatio-palkankorotus-devalvaatio… -kierteessä,
Tämän päivän inflaatio on huomattavasti inhottavampi olento ainakin palkansaajan kannalta.
Inflaation laskentaan on kaikennäköisiä kaavoja. Käytetään niistä mitä hyvänsä, saadaan aikaan tulos, joka ei kerro meille juuri mitään. Vuokralla asuvan palkansaajan vinkkelistä inflaatio laukkaa aivan toisissa lukemissa kuin mitä virallinen totuus meille kertoo. Näin ainakin Englannissa, Suomessa tilanne lienee sama.
Kun asuntolainan saaminen on nykyään hankalaa, asuntojen hinnat polkevat paikallaan, mutta vuokrat raketoivat kun vuokra-asumisesta on tullut pakko yhä useammalle. Ruoka on kallistunut kaikkialla. Veronkorotukset ovat siirtyneet tavaroiden hintaan kaupassa sekä liikkumisen hintaan. Energian hinnan nousu on pompsauttanut lämmityskulut. Se, että omistusasumisen hinta on jopa laskenut matalien korkojen takia ja taulutelevisioiden hinta on tullut alaspäin, muuttaa laskennallisesti inflaatiota, mutta esimerkkipalkansaajani ei hyödy näistä mitään paitsi jos on sen verran äveriäs, että voi ostaa uuden taulutelevision, tai jos ylipäätään tarvitsee sellaisen.
Kun vuokra-asumisen hinta raketoi, vuokra-asujaa huojentaa harvinaisen vähän, että omistusasumisen hinta laskee, sillä pankista ei saa lainaa ilman vakituista työpaikkaa, jollaisen löytäminen on vaikeaa. Samaten näyttäisi siltä, että hinnat ovat nousseet reippaasti sellaisissa kulutuksen kohteissa, joille ei ole mitään vaihtoehtoa. Ruokaa on pakko ostaa eikä sitä voi korvata ostamalla halvan peeseen. Talot on pidettävä lämpiminä ja paikasta toiseen liikkuminen on koko lailla pakollista. Inflaatio siis laukkaa päivittäisen elämisen hinnassa ja inflaatio on miinusmerkkinen vain sellaisissa kohteissa, joita ilman pärjää hyvin ja joita ei muutenkaan osteta kuin tarpeeseen harvakseltaan.
Toisaalta kuten jo mainitsin, asuntojen hinnat ovat ainakin Englannissa melko lailla stabiileja, valuen ehkä hieman alaspäin. Osakekurssit matelevat. Palkansaajan talouskurimus laskee yleistä kuluttamisintoa. Samalla kun palkansaajan inflaatio laukkaa, laiskan rahan omistajan kannattaa olla tekemättä mitään, sillä hän elää itse asiassa deflatorisessa maailmassa. Hänen ei kannata pistää laiskaa rahaa liikkeelle mihinkään kohteeseen, sillä ylihuomenna sillä saa pikkuisen enemmän sijoitusomaisuutta, vaikka sillä saisikin merkittävästi vähemmän ruokaa.
Tästä tulee inhottava kierre.
Ero entiseen on se, että tällainen inflaatio ei enää globaalissa taloudessa ole palkansaajan ystävä ja säästäjän vihollinen. Inflaatio on laukannut jo pari kolme vuotta, mutta palkat polkevat paikallaan. Ne alat, joilla työntekijät ovat pystyneet ottamaan edes inflaation suuruiset palkankorotukset, ovat harvassa. Valtaosa ei-minimipalkkaisesta työvoimasta on aloilla, joilla on tässä valtiossa tarjottu ja toteutettu viimeisen kolmen vuoden aikana palkanalennuksia. Palkankorotuksia on saatu lähinnä julkisen sektorin infrastruktuuritöissä, joita ei voi ulkoistaa Kiinaan, aiheuttaen jälleen loven palkansaajan ostovoimaan kun näiden palvelujen rahoittamiseen tarvitaan enemmän rahaa.
Ruokainflaatiota ei voi enää päästää tuosta vain muuttumaan palkkainflaatioksi. Tai voi, mutta se aiheuttaa samalla työttömyyttä, sillä taas joku osa bisneksistä kannattaa siirtää halvemman työvoiman maihin.
Päin vastoin näyttäisi siltä, että palkansaajaa hutkitaan kahdesta suunnasta. Yritykset tuskailevat raaka-aine- ja energiainflaation kanssa, mutta koska asiakaskunta ei ole muuttunut yhtään äveriäämmäksi vaan asiakaskunta on persaukistunut samaisen inflaation takia, ne joutuvat tarjoamaan nollalinjaa tai
Kierre saataisiin poikki, jos laiska raha lähtisi liikkeelle ja alkaisi investoida. Syntyisi työtä ja nykyinen työvoiman ylitarjonta muuttuisi täystyöllisyydeksi houkutellen palkkoja ylöspäin. Tähän ei kuitenkaan ole motiivia, sillä maailmasta puuttuu tällä hetkellä uusien ajatusten kantava voima.
Maailmassa ei ole keksitty mitään merkittävää uutta sitten internet-kuplan. Sen jälkeen on tehty yksittäisiä keksintöjä monilla aloilla, mutta sellainen uusi ajatus, johon kaikkien olisi pakko lähteä nyt heti mukaan jos eivät halua tippua kelkasta, puuttuu. Tästä asiasta saa kokonaiskuvan katsomalla työpaikkailmoituksia. Niiden kaikkien ydin on se, että etsitään jonkun tietyn vanhan tai ikivanhan asian osaajia. Palkataan kun on pakko, muttei haussa ole innovatiivisia ihmisiä innovatiivisiin tehtäviin vaan työmuurahaisia tekemään rutiinia tai konsultteja trimmaamaan organisaatioita.
Olen kirjoittanut vuosien varrella siitä, että yritykset säästävät itsensä hengiltä kun lamamoodiin juuttunut yrityselämä vain miettii, miten ensi vuonna tehtäisiin samaa hieman halvemmalla. Tästä jatkuvasta kulukuurista on tullut bisneksen ylin ohje, sillä kukaan ei näe missään mitään sellaista keksintöä, johon kannattaisi juuri nyt hirveästi panostaa. Kun ei voida keksiä uutta, on pakko trimmata vanhaa. Ja kun bisnes on vain vanhantrimmausmoodissa, laiskan rahan ei kannata siihen suuresti sijoittaa vaan odotella, sillä näitä bisnestensä trimmaajia saa ensi vuonna taas hieman halvemmalla, kuten myös tonttimaata tai ruukin jos sellaisen päättää tarvita.
Hieman rönsynä meille uskotellaan, että ympäristöteknologia olisi tällainen keksintö ja on hölmöä olla investoimatta siihen. Olen hieman skeptinen asian suhteen, sillä se vaikuttaa samanlaiselta kulujentrimmausbisnekseltä kuin muukin bisnes ja siinä on lisäksi kosolti riskejä. Käsittelenkin tätä asiaa joskus myöhemmin.
Tämän inflaation syyt eivät pääosin edes ole länsimaissa.
Näyttäisi siltä, että edelleenkin valtaosa keksinnöistä tehdään lännessä (tai Japanissa). Kiinassa ja Intiassa ollaan hyviä kopioimaan ja tekemään halvemmalla, mutta aivan täysin uusia keksintöjä sieltä tulee vähänlaisesti. Kun maailmassa ei ole keksitty mitään pitkään aikaan, on
Kun Kiinaan ja Intiaan syntyy vuosittain muutamia kymmeniä miljoonia ihmisiä uutta keskiluokkaa, tämä joukko tappelee samoista raaka-aineista kuin länkkäritkin. Kun tuotanto ei nouse, hinnat nousevat. Toisekseen viime aikoina on nähty jo sekin, ettei taulutelevisioiden tms. hinta enää juuri laske vaan elektroniikassakin hinnat hiipivät ylöspäin. Länsimaissa palkat eivät nouse mutta itämailla ne nousevat ja Kiinan palkkainflaatio näkyy Euroopassa tavaroiden hinnassa. Kun Kiina päästää valuuttansa joskus hieman vahvistumaan, se vaikuttaa eurooppalaiseen kuluttajaan parillakin tavalla hänen ostovoimaansa laskien.
Joten tässä olemme nyt. Palkansaajan näivettyvä ostovoima takaa sen, ettei laiskan rahan kannata lähteä investoimaan. Ilman tämän rahan liikkeelle lähtemistä ei puolestaan palkansaajan ostovoima juuri kohene.
Kun laiskaa rahaa ei liikuta mikään bisneksestä tuleva houkutin kuten uusi keksintö tai bisnesmalli, jäljelle jää sen pakottaminen jotenkin liikkeelle. Tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä jos yksi maa ryhtyy verottamaan tätä rahaa ankarasti, joku muu maa ei kuitenkaan tee niin. Vaikka tuo raha saataisiinkin liikkeelle, se ei tänä päivänä todennäköisesti päätyisi länsimaihin vaan sillä rakennettaisiin kopiointibisnestä Kiinaan ja Intiaan.
Valtioillakin on keinoja aika vähän. Yksi sellainen voisi olla tuotekehitykseen menevän rahan kohtelu silkkihansikkain jotenkin niin, että firmojen kannattaisi pistää suurempi siivu tuloistaan tähän. Uusia keksintöjä ei tipahda taivaasta vaan jonkun pitää niihin panostaa, mutta koska panostukset ovat nollassa, ei synny keksintöjäkään. Se, mikä tällainen vero- ja kannustusmalli voisi tarkalleen olla, jää kaikkien alojen erityisasiantuntemukseni ulkopuolelle.
Palkansaaja on kuitenkin täydellisessä limbossa, sillä hän ei voi tehdä juuri mitään. Hyväpalkkaisen työn tarjonta on vähentynyt ja matalapalkkatyön määrä lisääntynyt, joten harva pystyy tekemään uranvaihtoa parempipalkkaisiin töihin. Kulutustottumusten muutos ei auta mitään, sillä ostoskorista ei voi jättää pois ruokaa eikä energiaa vaan ainoastaan taulutelevision. Äänestäminenkään ei auta mitään, sillä tarjolla on vain sosialisteja, jotka uskovat nykyisen keskusjohtoisen talousmallin olevan ikuinen ja kestävä, mitä se ei ole.
Pysähtyneisyys ja lama
23/08/11 11:04
Kolme vuotta sitten alkanut lama ei osoita mitään loppumisen merkkejä ja nyt on taas jouduttu tekemään yksi budjetti. Se on suunnaltaan oikeanlainen mutta kunnianhimoltaan riittämätön ja siinä näkyy puolueiden iltalypsyjen kädenjälki eikä vastuullinen ote.
Budjetin tekoaika oli mahdollisimman huono. Hieman ristiriitaisesti uskon, että Suomessa kyllä kyetään tekemään tarvittavia päätöksiä sitten kun on pakko, mutta juuri nyt tarvittavia päätöksiä pitäisi tehdä USA:ssa ja Manner-Euroopassa. Molemmissa paikoissa poliittinen koneisto näyttää täysin kyvyttömältä tekemään mitään kovin nopeasti.
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kyseessä ei ole mikään pankkikriisi tai finanssisektorin kriisi, jossa ahneet kapitalistit vilungilla rehellistä petkuttavat. Nelisen vuotta sitten kriisi alkoi pankkikriisinä, mutta nykyiset ongelmat liittyvät julkistalouksiin. Julkiset sektorit kaikkialla ovat eläneet yli varojensa täysin
surutta luottaen siihen, että joku muu korjaa asiat joskus. Kun touhua on harrastettu yli sukupolvien, ei länsimaista tunnu löytyvän ketään, joka osaisi laittaa asiat kuntoon. Poliittinen koneisto on rahanjako- ja tukiaisautomaatti eikä se kykene missään radikaaleihin talouden rakenteiden uudistamisiin.
Julkisen sektorin kriisi vyöryy yksityiselle sektorille, sillä liian moni yritys ja yrityksen asiakas on riippuvainen julkisesta rahoituksesta, jonka määrä on auttamatta laskusuunnassa. Julkinen sektori on muuttunut verkossaan röhnöttäväksi hämähäkiksi, joka pitää käsissään kaikkia lankoja ja pistää poskeensa kaiken, mitä verkkoon tarttuu. Yksityisten yritysten välinen bisnes ilman minkäänlaista julkisen sektorin osanottoa tuntuu olevan kovin rajoittunutta vaikka juuri nyt sitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.
Nyt julkistaloudet pakotetaan kääntymään säästömoodiin ja kenelläkään ei ole kykyä eikä halua saneeraukseen. Julkiset sektorit eivät tarvitse juustohöylää vaan ne tarvitsevat kassaraa. Juustohöyläys tuottaa näennäisiä säästöjä pienellä vaivalla ja todellisia säästöjä suurella vaivalla, mutta riskinä tässä on höylätä julkinen palvelu silti melko kalliiksi mutta käyttökelvottomaksi laadultaan. Tällöin ihmiset rikastuessaan ostavat tämän palvelun parempilaatuisena yksityiseltä aiheuttaen tilanteen, jossa maksetaan kahdesti ja saadaan kerran, ja tämä ei tuota mitään.
Oma viestini on ollut toistakymmentä vuotta se, että julkinen sektori pitäisi rakentaa uudelleen määrittelemällä, mitä palveluja sen kuuluu tuottaa. Sen sijaan, että mennään kunkin hallinnonalan sisälle tekemään juustohöylätyyppisiä ratkaisuja ja irtisanomaan muutamia konttorirottia, mietitään, mitä ylipäätään julkisella sektorilla pitäisi tehdä ja sitten katsotaan, mihin on rahaa, tärkeimpänä pidetystä aloittaen. Olisikohan vielä rahaa tämän priorisoinnin jälkeen maatalouden miljarditukiaisiin tai yrityksille vuosittain kipattaviin rahoihin?
Nyt kun Suomen julkistaloutta yritetään edes pikkuisen tasapainottaa, on alkanut sekä poliitikkojen, lehtineekerien että kadunmiesten suunnasta varsin outo urputus: kaikille tuntuu olevan ongelmana se, että ihmiset/kansalaiset/perheet/lapsiperheet/whatever “kurjistuvat” tehtyjen leikkausten ja veronkorotusten seurauksena. Hallitusta moititaan siis siitä, että se tekee työtään, vaikkakin hieman laiskanlaisesti.
Yksikään näistä usein vasemmalle vinksallaan olevista älyköistä ei ilmeisesti ajattele sitä, mihin julkisen sektorin raha oikein kuluu. Heidän teoriansa tuntuu olevan se, että julkisen sektorin raha tuottaa ihmisille hyvinvointia, sillä aina kun tätä rahaa ollaan karsimassa tai suuntaamassa uudelleen, he huutavat, ettei noin saa tehdä, kun kerran hyvinvointi kärsii. Nyt kun menoja on pakko leikata ja veroja korottaa, he tuntuvat olevan aivan täydellisen yllättyneitä siitä, että se näkyy jotenkin ihmisten kukkaroissa.
Tietenkin se näkyy ihmisten kukkaroissa. Kuka ihme veronkorotukset sitten maksaisi ja keneltä hieman supistettu julkisen sektorin kulutus olisi pois jos ei ihmisiltä? Herroilta? Jos taas ajatus on se, että julkinen sektori saadaan finansseiltaan tasapainoon ilman, että kukaan huomaa mitään, mihin sitten perustui alkuperäinen väite siitä, että julkinen sektori tuottaa ihmisille hyvinvointia?
Budjettiesityksessä paistaa kuitenkin läpi kunnianhimottomuus, ja tämä oli vasta valtion talous. Kuntataloutta ei ole kukaan uskaltanut edes tarkastella.
Kun luen talousarvioesitystä, siitä ilmenee, että huolimatta “säästämisestä”, valtion
menot nousevat 2% edellisvuoteen verrattuna. Mitä ihmeen säästämistä se on, että törsätään enemmän? Olisi nyt edes voinut yrittää nollatulokseen pyrkiä. Vertailun vuoksi useimpien Englannin kuntien council taxit (jotka siis maksetaan laskulla puntina per asunto eikä prosentteina tuloista) on onnistuttu pitämään samana viimeiset kolme vuotta. Ehkäpä osaltaan tästä johtuu, että Britannian säästötoimet alkavat myös tuottaa tuloksia. Kun inflaatio laukkaa, nollatulos on oikeastaan säästämistä, vaikka inflaatio ei nykyisellään olekaan merkitykseltään sitä, mitä ennen, mutta tästä toisessa jutussa lisää.
USA näyttää kyvyttömältä tekemään mitään ennen kuin presidentinvaalit on käyty. Eurooppa näyttää kyvyttömältä tekemään mitään, ennen kuin euroaluetta on supistettu.
USA:ssa Obaman kannatus on niin vahvaa, että republikaaneilla ei ole mitään hävittävää, ja republikaanit pystyvät kaiken päätöksenteon halutessaan pysäyttämään. Euroopassa taas on käynnissä taisto siitä, tuleeko EU:sta liittovaltio vai eikö tule. Kansat eivät halua liittovaltioita missään, toisaalta valtioliitto näyttää olevan kyvytön tekemään päätöksiä, sillä osa jäsenmaista sooloilee joka päätöksen kohdalla. Esimerkiksi Suomen pellefanttipuolueiden vaatimat “takuut” Kreikan tukipaketille ovat nyt Euroopan laajuinen ongelma, joka on onnistunut jälleen kerran pysäyttämään päätöksenteon kaikkialla aivan turhaan.
Yksi Euroopan laajuinen ongelma on kansan kriisitietoisuuden puute. Kun ihmiset kuvittelevat edelleen, että kyse on pankkikriisistä, he ihmettelevät, miksi heidän pitää maksaa “herrojen” kupruja. Samalla he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat pelastamassa omia hyvinvointivaltioitaan ja julkisia palveluitaan, sillä niistähän tässä on pääosin kysymys. Kun ihmiset eivät ymmärrä, miksi tehdään heidän kannaltaan järjettömältä tuntuvia päätöksiä, he vastustavat niitä. Niin minäkin vastustaisin.
Eipä ole näkynyt missään EU:n presidenttiä (kuka lie) tai ketään kovan sarjan kasvoa, joka Iiro Viinasen lailla selittäisi kameroiden edessä kerran päivässä, miten karmealta ympärillä oikein näyttää.
Budjetin tekoaika oli mahdollisimman huono. Hieman ristiriitaisesti uskon, että Suomessa kyllä kyetään tekemään tarvittavia päätöksiä sitten kun on pakko, mutta juuri nyt tarvittavia päätöksiä pitäisi tehdä USA:ssa ja Manner-Euroopassa. Molemmissa paikoissa poliittinen koneisto näyttää täysin kyvyttömältä tekemään mitään kovin nopeasti.
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, kyseessä ei ole mikään pankkikriisi tai finanssisektorin kriisi, jossa ahneet kapitalistit vilungilla rehellistä petkuttavat. Nelisen vuotta sitten kriisi alkoi pankkikriisinä, mutta nykyiset ongelmat liittyvät julkistalouksiin. Julkiset sektorit kaikkialla ovat eläneet yli varojensa täysin
Julkisen sektorin kriisi vyöryy yksityiselle sektorille, sillä liian moni yritys ja yrityksen asiakas on riippuvainen julkisesta rahoituksesta, jonka määrä on auttamatta laskusuunnassa. Julkinen sektori on muuttunut verkossaan röhnöttäväksi hämähäkiksi, joka pitää käsissään kaikkia lankoja ja pistää poskeensa kaiken, mitä verkkoon tarttuu. Yksityisten yritysten välinen bisnes ilman minkäänlaista julkisen sektorin osanottoa tuntuu olevan kovin rajoittunutta vaikka juuri nyt sitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan.
Nyt julkistaloudet pakotetaan kääntymään säästömoodiin ja kenelläkään ei ole kykyä eikä halua saneeraukseen. Julkiset sektorit eivät tarvitse juustohöylää vaan ne tarvitsevat kassaraa. Juustohöyläys tuottaa näennäisiä säästöjä pienellä vaivalla ja todellisia säästöjä suurella vaivalla, mutta riskinä tässä on höylätä julkinen palvelu silti melko kalliiksi mutta käyttökelvottomaksi laadultaan. Tällöin ihmiset rikastuessaan ostavat tämän palvelun parempilaatuisena yksityiseltä aiheuttaen tilanteen, jossa maksetaan kahdesti ja saadaan kerran, ja tämä ei tuota mitään.
Oma viestini on ollut toistakymmentä vuotta se, että julkinen sektori pitäisi rakentaa uudelleen määrittelemällä, mitä palveluja sen kuuluu tuottaa. Sen sijaan, että mennään kunkin hallinnonalan sisälle tekemään juustohöylätyyppisiä ratkaisuja ja irtisanomaan muutamia konttorirottia, mietitään, mitä ylipäätään julkisella sektorilla pitäisi tehdä ja sitten katsotaan, mihin on rahaa, tärkeimpänä pidetystä aloittaen. Olisikohan vielä rahaa tämän priorisoinnin jälkeen maatalouden miljarditukiaisiin tai yrityksille vuosittain kipattaviin rahoihin?
Nyt kun Suomen julkistaloutta yritetään edes pikkuisen tasapainottaa, on alkanut sekä poliitikkojen, lehtineekerien että kadunmiesten suunnasta varsin outo urputus: kaikille tuntuu olevan ongelmana se, että ihmiset/kansalaiset/perheet/lapsiperheet/whatever “kurjistuvat” tehtyjen leikkausten ja veronkorotusten seurauksena. Hallitusta moititaan siis siitä, että se tekee työtään, vaikkakin hieman laiskanlaisesti.
Yksikään näistä usein vasemmalle vinksallaan olevista älyköistä ei ilmeisesti ajattele sitä, mihin julkisen sektorin raha oikein kuluu. Heidän teoriansa tuntuu olevan se, että julkisen sektorin raha tuottaa ihmisille hyvinvointia, sillä aina kun tätä rahaa ollaan karsimassa tai suuntaamassa uudelleen, he huutavat, ettei noin saa tehdä, kun kerran hyvinvointi kärsii. Nyt kun menoja on pakko leikata ja veroja korottaa, he tuntuvat olevan aivan täydellisen yllättyneitä siitä, että se näkyy jotenkin ihmisten kukkaroissa.
Tietenkin se näkyy ihmisten kukkaroissa. Kuka ihme veronkorotukset sitten maksaisi ja keneltä hieman supistettu julkisen sektorin kulutus olisi pois jos ei ihmisiltä? Herroilta? Jos taas ajatus on se, että julkinen sektori saadaan finansseiltaan tasapainoon ilman, että kukaan huomaa mitään, mihin sitten perustui alkuperäinen väite siitä, että julkinen sektori tuottaa ihmisille hyvinvointia?
Budjettiesityksessä paistaa kuitenkin läpi kunnianhimottomuus, ja tämä oli vasta valtion talous. Kuntataloutta ei ole kukaan uskaltanut edes tarkastella.
Kun luen talousarvioesitystä, siitä ilmenee, että huolimatta “säästämisestä”, valtion
USA näyttää kyvyttömältä tekemään mitään ennen kuin presidentinvaalit on käyty. Eurooppa näyttää kyvyttömältä tekemään mitään, ennen kuin euroaluetta on supistettu.
USA:ssa Obaman kannatus on niin vahvaa, että republikaaneilla ei ole mitään hävittävää, ja republikaanit pystyvät kaiken päätöksenteon halutessaan pysäyttämään. Euroopassa taas on käynnissä taisto siitä, tuleeko EU:sta liittovaltio vai eikö tule. Kansat eivät halua liittovaltioita missään, toisaalta valtioliitto näyttää olevan kyvytön tekemään päätöksiä, sillä osa jäsenmaista sooloilee joka päätöksen kohdalla. Esimerkiksi Suomen pellefanttipuolueiden vaatimat “takuut” Kreikan tukipaketille ovat nyt Euroopan laajuinen ongelma, joka on onnistunut jälleen kerran pysäyttämään päätöksenteon kaikkialla aivan turhaan.
Yksi Euroopan laajuinen ongelma on kansan kriisitietoisuuden puute. Kun ihmiset kuvittelevat edelleen, että kyse on pankkikriisistä, he ihmettelevät, miksi heidän pitää maksaa “herrojen” kupruja. Samalla he eivät tule ajatelleeksi, että he ovat pelastamassa omia hyvinvointivaltioitaan ja julkisia palveluitaan, sillä niistähän tässä on pääosin kysymys. Kun ihmiset eivät ymmärrä, miksi tehdään heidän kannaltaan järjettömältä tuntuvia päätöksiä, he vastustavat niitä. Niin minäkin vastustaisin.
Eipä ole näkynyt missään EU:n presidenttiä (kuka lie) tai ketään kovan sarjan kasvoa, joka Iiro Viinasen lailla selittäisi kameroiden edessä kerran päivässä, miten karmealta ympärillä oikein näyttää.
Tyrannit Ahvenanmaalle
18/08/11 19:22
Tämän jutun Ahvenanmaa-osuutta ei sitten tarvitse ottaa aivan kuolemanvakavasti, mikä tosikoille tiedoksi annetaan.
Nyt pitäisi päästä eroon taas vaihteeksi parista tyrannista. Syyriassa olisi yksi ja Libyassa toinen virkaheitto. Diktaattoreja ja tyranneja on ollut maailman sivu ja tulee aina olemaan ja heistä eroon pääseminen on osoittautunut aika hankalaksi hommaksi.
Tyranneilla on rahaa, joten he saavat lahjottua jonkun ydinjoukon, usein armeijan, puolelleen. Tuloksena on helposti sisällissota, joka repii maan fyysisesti ja henkisesti palasiksi. Tämä on käynyt nyt Libyassa. Toisaalta tiedämme, että syrjäytetyn diktaattorin odotettu elinikä ei ole kovin kummoinen. Romaniassa muutama päivä. Irakissa vuoden verran pelleoikeudenkäynnin ajan. Egyptissä ollaan nyt pelleoikeudenkäyntivaiheessa, josta tuloksena on joko kuolemantuomio, elinikäinen
vankeus tai se, että aika hoitaa asian kuten se teki Slobodan Milosevicin tapauksessa.
Tästä seuraa pattitilanne, sillä tyranni tietää pääsevänsä hengestään jos häviää taistelun vallasta. Puolustusreaktio on melko inhimillinen, sillä harva haluaa hengestään päästä. Ei hänelle ole mitään väliä sillä, paljonko muita kuolee ja kuinka raunioina maa lopulta on, kunhan hän vain saa pidettyä kiinni vallankahvasta ja sitä kautta myös hengestään.
Toisaalta tiedetään, että Chilessä Pinochet saatiin lopulta syrjään varsin verettömästi kun tehtävästä poistuvalle tyrannille taattiin koskemattomuus. Se ei todennäköisesti mitenkään sovi Pinochetin hallinnon uhrien mielikuvaan oikeudenmukaisesta kostosta, mutta oikein tai väärin, näin vältettiin yksi sisällissota ja Chile on tänä päivänä maanosansa äveriäin tai toiseksi äveriäin paikka, jossa on kohtuullista hyvinvointia.
Pitäisikö kansainvälisen yhteisön tarttua toimeen? Johonkin voisi perustaa reservaatin näille entisille tyranneille. Tuon reservaatin pitäisi käytännössä olla saari, sillä näin voitaisiin edes jotenkin varmistaa, että he myös pysyvät siellä. Passitus tähän paikkaan olisi rangaistus ja syntyisi jonkun kansainvälisen oikeusistuimen päätöksellä kuten myös sieltä vapauttaminen siinä tapauksessa, että rosvo näyttää tehneen parannuksen.
Kun kyseessä olisi rangaistus, se saattaisi hieman tyydyttää kostonhimoisten katkeruutta. Hyöty tästä olisi se, että saattaisimme saada jokusen tyrannin pois vallankahvasta ilman sisällissotaa tai sotaa, sillä kenenkään ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Lopulta kosto ei toteudu ja rangaistus ei ole varsinainen koirankoppirangaistus, mutta lopulta tämä voisi olla tyrannian ikeessä kamppailevan maan ihmisille kuitenkin parempi ratkaisu kuin pitkä ja repivä sota.
Suomi voisi tarjota Ahvenanmaata tällaiseksi karkotuspaikaksi. Sinne perheineen tulevat diktaattorit ovat aivan täydellisen harmittomia yksinään kun heillä ei ole armeijaa komennettavanaan. Vaikka heidän varojaan hieman onnistuttaisiin takavarikoimaankin, nämä henkilöt olisivat kuitenkin huomattavan äveriästä sakkia ja piristäisivät kulutuksellaan paikan taloutta. Toisaalta kyse on myös varsin hyvin verkostoituneesta väestä, joten kun joutenolo kyllästyttää ja he haluavat ryhtyä perustamaan bisneksiä, saisi saari tästäkin ylimääräisen piristysruiskeen työpaikkojen muodossa.
Todennäköisesti tyrannit haluaisivat mieluummin Tyynellemerelle kuin Ahvenanmaalle, joten loppusijoituspaikaksi valikoituisi joku muu. Voisi kuitenkin kuvitella, että vapaaehtoisia vastaanottajapaikkoja ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa etsiä, sillä luiskaan joutuneen tyrannin vastaanottaminen voisi olla hyvää bisnestä.
Nyt pitäisi päästä eroon taas vaihteeksi parista tyrannista. Syyriassa olisi yksi ja Libyassa toinen virkaheitto. Diktaattoreja ja tyranneja on ollut maailman sivu ja tulee aina olemaan ja heistä eroon pääseminen on osoittautunut aika hankalaksi hommaksi.
Tyranneilla on rahaa, joten he saavat lahjottua jonkun ydinjoukon, usein armeijan, puolelleen. Tuloksena on helposti sisällissota, joka repii maan fyysisesti ja henkisesti palasiksi. Tämä on käynyt nyt Libyassa. Toisaalta tiedämme, että syrjäytetyn diktaattorin odotettu elinikä ei ole kovin kummoinen. Romaniassa muutama päivä. Irakissa vuoden verran pelleoikeudenkäynnin ajan. Egyptissä ollaan nyt pelleoikeudenkäyntivaiheessa, josta tuloksena on joko kuolemantuomio, elinikäinen
Tästä seuraa pattitilanne, sillä tyranni tietää pääsevänsä hengestään jos häviää taistelun vallasta. Puolustusreaktio on melko inhimillinen, sillä harva haluaa hengestään päästä. Ei hänelle ole mitään väliä sillä, paljonko muita kuolee ja kuinka raunioina maa lopulta on, kunhan hän vain saa pidettyä kiinni vallankahvasta ja sitä kautta myös hengestään.
Toisaalta tiedetään, että Chilessä Pinochet saatiin lopulta syrjään varsin verettömästi kun tehtävästä poistuvalle tyrannille taattiin koskemattomuus. Se ei todennäköisesti mitenkään sovi Pinochetin hallinnon uhrien mielikuvaan oikeudenmukaisesta kostosta, mutta oikein tai väärin, näin vältettiin yksi sisällissota ja Chile on tänä päivänä maanosansa äveriäin tai toiseksi äveriäin paikka, jossa on kohtuullista hyvinvointia.
Pitäisikö kansainvälisen yhteisön tarttua toimeen? Johonkin voisi perustaa reservaatin näille entisille tyranneille. Tuon reservaatin pitäisi käytännössä olla saari, sillä näin voitaisiin edes jotenkin varmistaa, että he myös pysyvät siellä. Passitus tähän paikkaan olisi rangaistus ja syntyisi jonkun kansainvälisen oikeusistuimen päätöksellä kuten myös sieltä vapauttaminen siinä tapauksessa, että rosvo näyttää tehneen parannuksen.
Kun kyseessä olisi rangaistus, se saattaisi hieman tyydyttää kostonhimoisten katkeruutta. Hyöty tästä olisi se, että saattaisimme saada jokusen tyrannin pois vallankahvasta ilman sisällissotaa tai sotaa, sillä kenenkään ei tarvitse pelätä henkensä puolesta. Lopulta kosto ei toteudu ja rangaistus ei ole varsinainen koirankoppirangaistus, mutta lopulta tämä voisi olla tyrannian ikeessä kamppailevan maan ihmisille kuitenkin parempi ratkaisu kuin pitkä ja repivä sota.
Suomi voisi tarjota Ahvenanmaata tällaiseksi karkotuspaikaksi. Sinne perheineen tulevat diktaattorit ovat aivan täydellisen harmittomia yksinään kun heillä ei ole armeijaa komennettavanaan. Vaikka heidän varojaan hieman onnistuttaisiin takavarikoimaankin, nämä henkilöt olisivat kuitenkin huomattavan äveriästä sakkia ja piristäisivät kulutuksellaan paikan taloutta. Toisaalta kyse on myös varsin hyvin verkostoituneesta väestä, joten kun joutenolo kyllästyttää ja he haluavat ryhtyä perustamaan bisneksiä, saisi saari tästäkin ylimääräisen piristysruiskeen työpaikkojen muodossa.
Todennäköisesti tyrannit haluaisivat mieluummin Tyynellemerelle kuin Ahvenanmaalle, joten loppusijoituspaikaksi valikoituisi joku muu. Voisi kuitenkin kuvitella, että vapaaehtoisia vastaanottajapaikkoja ei tarvitsisi kissojen ja koirien kanssa etsiä, sillä luiskaan joutuneen tyrannin vastaanottaminen voisi olla hyvää bisnestä.
Wahlroos alkaa höpertyä
17/08/11 16:04
Björn Wahlroosilla on joskus ollut hyviäkin ajatuksia, mutta nyt näyttää häneltäkin karkailevan.
Wahlroos siis ehdottaa vapaa-ajan verottamista, jotta downshiftaaminen muuttuu epähoukuttelevaksi ja kansa villiintyy tekemään lisää töitä. Näin Suomi kääntyy nousuun.
Ajatus on täsmälleen sama, mitä tympeimmät sosialistit ja vihreät ehdottavat ratkaisuksi joukkoliikenteen ongelmiin. Kun aletaan lisäverottaa autoilua tietulleilla ja rakennetaan betoniporsaita joka paikkaan, joukkoliikenteen kilpailukyky paranee ilman ensimmäistäkään investointia,
sillä autoilu muuttuu kalliimmaksi ja hitaammaksi. Kukaan ei koskaan ehdota, että joukkoliikenteen ongelmat korjattaisiin parantamalla joukkoliikennettä, sillä sehän maksaa.
Jos suomalaisille ei maistu tarjolla oleva työ siitä maksettavalla palkalla nykyistä enempää, mikä on ratkaisu? Wahlroos haluaa vapaa-ajan verolle, jotta työpaikkojen ja lisätyön bisnescase paranee. Näin ei näppärästi tarvitse tehdä mitään eikä työnantajien miettiä, miksi työ ei oikein maistu.
Sveitsissä vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle. Miksiköhän? Löytyisiköhän Wahlroosinkin työpaikkoihin tekijöitä, jos niistä maksettaisiin paremmin ja/tai tarjottaisiin parempia etuja ja mukavampia toimenkuvia? Voisi vaikka löytyä.
Ei Suomessa ole erityisen helppoa löytää itselleen hyväpalkkaista työtä. Ne harvat paikat, joita tarjolle tulee, kähmitään helposti tiskin alitse kavereille ja loppuihin on niin tuhottomasti hakijoita, että valituksi tuleminen on sattuman kauppaa eikä enää kiinni omasta osaamisesta ja kouluttautumisesta. Jos huonosti palkattuihin hommiin ei löyty tekijöitä, minä en ensimmäisenä viitsisi mennä läiskimään lisäveroja niille, jotka mieluummin tekevät jotakin muuta.
Käytännössä Wahlroosin ehdotus vain pakottaisi ihmiset ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä millä hyvänsä hinnalla ja ehdoilla. Kuulostan nyt epäilemättä kommunistilta, mutta nykymaailmassa työntekijän oikeastaan ainut järkevä turvaverkko valtaosalla aloista on se, ettei hänen ole aivan pakko tehdä mitä hyvänsä työtä. Vain harvoilla aloilla työntekijät voivat enää neuvotella edes jossain määrin tasaväkisesti työnantajan kanssa mistään ja lainsäädäntökin on melko surkealla tasolla kun se olettaa yleissitovien työehtosopimusten hoitavan kaikki keskeiset kysymykset.
Työelämän sirpaloituminen perinteisistä ammattinimikkeistä lähelle tilannetta, jossa yhden työn tekijä ei ole pätevä hakemaan mitään toista työpaikkaa koulutuksellaan, kokemuksellaan ja osaamisellaan kun jokaisessa uudessa työpaikassa on joku erityinen toimiala- tai työvälineosaamisvaatimus, on käytännössä tehnyt ay-toiminnan kaltaisesta edunvalvonnasta mahdotonta. Yhteisiä nimittäjiä ei enää työntekijöiden välillä juuri ole. Lainsäädäntö ei ole ajan tasalla, sillä kolmikantayhteistyöstä juopuneessa hallintokulttuurissa työmarkkinajärjestöt eivät tietenkään halua luovuttaa valtaansa pois.
Työelämän ja vapaa-ajan yhteenliitymää on yritetty kehittää monumentaalisissa prosesseissa ja työryhmissä iät ajat. On saatu aikaiseksi julkiselle sektorille jotain vuorotteluvapaita tms, tunnustaen tavallaan sen asian, että kaikki ihmiset eivät halua tappaa itseään työhön. Kun keskusjohtoisista ja jäykistä rakennelmista ei ole tullut juuri mitään, ihmiset ovat alkaneet äänestää jaloillaan. Vapaaehtoisesti keikkatyötä tekevien määrä on lisääntynyt ja kaikki kynnelle kykenevät myyvät omaa työtään oman firmansa lukuun omin ehdoin sen sijaan, että menevät korporaatioon pienipalkkaisiksi työmuurahaisiksi hallintomatroonien simputettaviksi.
Osa ei tietysti kykene näin tekemään eikä palkkatyö muutenkaan mikään huono vaihtoehto ihmiselle ole. Sen sijaan palkkatyö täysin sanelluilla ehdoilla on, ja Wahlroosin vaatimusten ainut keskeinen sisältö on se, että sanelun määrää pitäisi lisätä poistamalla ainoa vaihtoehto eli työstä kieltäytyminen.
Loppuhuipennuksena tietysti vielä tämä: - Mutta norjalaisilla on öljynsä ja he ovat muutenkin fiksumpia.
Norjalaisilla on kyllä öljynsä, mutta tuon maan talous on melko lailla omituisessa jamassa. Se on täydellisen sisäänpäin kääntynyt eikä siellä tunnu olevan öljyn ja turskan lisäksi juuri mitään maailmalle kaupaksi käyvää. Ehkä se on osoitus fiksuudesta mutta minusta se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Kun vertaa Norjaa vaikkapa Arabiemiraatteihin, joissa rakennetaan öljyrahalla valtavia bisneksiä öljyn loppumisen varalle samalla kun Norjassa vain istutaan jonkun sosiaaliturvarahaston päällä, tekee mieli sanoa, etteivät norjalaiset niin ylivertaisen fiksuja ole, että suuresti suomalaisista eroaisivat.
Vai ovatko suomalaiset sittenkin ärsyttävän fiksuja, kun eivät ole valmiita maailmaan, jossa vapaa-ajan vietosta rangaistaan vain sen takia, että työstä voisi maksaa vielä nykyistäkin pienempää palkkaa?
Wahlroos siis ehdottaa vapaa-ajan verottamista, jotta downshiftaaminen muuttuu epähoukuttelevaksi ja kansa villiintyy tekemään lisää töitä. Näin Suomi kääntyy nousuun.
Ajatus on täsmälleen sama, mitä tympeimmät sosialistit ja vihreät ehdottavat ratkaisuksi joukkoliikenteen ongelmiin. Kun aletaan lisäverottaa autoilua tietulleilla ja rakennetaan betoniporsaita joka paikkaan, joukkoliikenteen kilpailukyky paranee ilman ensimmäistäkään investointia,
Jos suomalaisille ei maistu tarjolla oleva työ siitä maksettavalla palkalla nykyistä enempää, mikä on ratkaisu? Wahlroos haluaa vapaa-ajan verolle, jotta työpaikkojen ja lisätyön bisnescase paranee. Näin ei näppärästi tarvitse tehdä mitään eikä työnantajien miettiä, miksi työ ei oikein maistu.
Sveitsissä vallitsee täystyöllisyys ja vähän päälle. Miksiköhän? Löytyisiköhän Wahlroosinkin työpaikkoihin tekijöitä, jos niistä maksettaisiin paremmin ja/tai tarjottaisiin parempia etuja ja mukavampia toimenkuvia? Voisi vaikka löytyä.
Ei Suomessa ole erityisen helppoa löytää itselleen hyväpalkkaista työtä. Ne harvat paikat, joita tarjolle tulee, kähmitään helposti tiskin alitse kavereille ja loppuihin on niin tuhottomasti hakijoita, että valituksi tuleminen on sattuman kauppaa eikä enää kiinni omasta osaamisesta ja kouluttautumisesta. Jos huonosti palkattuihin hommiin ei löyty tekijöitä, minä en ensimmäisenä viitsisi mennä läiskimään lisäveroja niille, jotka mieluummin tekevät jotakin muuta.
Käytännössä Wahlroosin ehdotus vain pakottaisi ihmiset ottamaan vastaan mitä hyvänsä työtä millä hyvänsä hinnalla ja ehdoilla. Kuulostan nyt epäilemättä kommunistilta, mutta nykymaailmassa työntekijän oikeastaan ainut järkevä turvaverkko valtaosalla aloista on se, ettei hänen ole aivan pakko tehdä mitä hyvänsä työtä. Vain harvoilla aloilla työntekijät voivat enää neuvotella edes jossain määrin tasaväkisesti työnantajan kanssa mistään ja lainsäädäntökin on melko surkealla tasolla kun se olettaa yleissitovien työehtosopimusten hoitavan kaikki keskeiset kysymykset.
Työelämän sirpaloituminen perinteisistä ammattinimikkeistä lähelle tilannetta, jossa yhden työn tekijä ei ole pätevä hakemaan mitään toista työpaikkaa koulutuksellaan, kokemuksellaan ja osaamisellaan kun jokaisessa uudessa työpaikassa on joku erityinen toimiala- tai työvälineosaamisvaatimus, on käytännössä tehnyt ay-toiminnan kaltaisesta edunvalvonnasta mahdotonta. Yhteisiä nimittäjiä ei enää työntekijöiden välillä juuri ole. Lainsäädäntö ei ole ajan tasalla, sillä kolmikantayhteistyöstä juopuneessa hallintokulttuurissa työmarkkinajärjestöt eivät tietenkään halua luovuttaa valtaansa pois.
Työelämän ja vapaa-ajan yhteenliitymää on yritetty kehittää monumentaalisissa prosesseissa ja työryhmissä iät ajat. On saatu aikaiseksi julkiselle sektorille jotain vuorotteluvapaita tms, tunnustaen tavallaan sen asian, että kaikki ihmiset eivät halua tappaa itseään työhön. Kun keskusjohtoisista ja jäykistä rakennelmista ei ole tullut juuri mitään, ihmiset ovat alkaneet äänestää jaloillaan. Vapaaehtoisesti keikkatyötä tekevien määrä on lisääntynyt ja kaikki kynnelle kykenevät myyvät omaa työtään oman firmansa lukuun omin ehdoin sen sijaan, että menevät korporaatioon pienipalkkaisiksi työmuurahaisiksi hallintomatroonien simputettaviksi.
Osa ei tietysti kykene näin tekemään eikä palkkatyö muutenkaan mikään huono vaihtoehto ihmiselle ole. Sen sijaan palkkatyö täysin sanelluilla ehdoilla on, ja Wahlroosin vaatimusten ainut keskeinen sisältö on se, että sanelun määrää pitäisi lisätä poistamalla ainoa vaihtoehto eli työstä kieltäytyminen.
Loppuhuipennuksena tietysti vielä tämä: - Mutta norjalaisilla on öljynsä ja he ovat muutenkin fiksumpia.
Norjalaisilla on kyllä öljynsä, mutta tuon maan talous on melko lailla omituisessa jamassa. Se on täydellisen sisäänpäin kääntynyt eikä siellä tunnu olevan öljyn ja turskan lisäksi juuri mitään maailmalle kaupaksi käyvää. Ehkä se on osoitus fiksuudesta mutta minusta se on osoitus henkisestä laiskuudesta. Kun vertaa Norjaa vaikkapa Arabiemiraatteihin, joissa rakennetaan öljyrahalla valtavia bisneksiä öljyn loppumisen varalle samalla kun Norjassa vain istutaan jonkun sosiaaliturvarahaston päällä, tekee mieli sanoa, etteivät norjalaiset niin ylivertaisen fiksuja ole, että suuresti suomalaisista eroaisivat.
Vai ovatko suomalaiset sittenkin ärsyttävän fiksuja, kun eivät ole valmiita maailmaan, jossa vapaa-ajan vietosta rangaistaan vain sen takia, että työstä voisi maksaa vielä nykyistäkin pienempää palkkaa?
Huonoja talousuutisia ja parempaa perusturvaa
16/08/11 12:54
Päivän ja viikon uutisia ovat värittäneet puolueiden änkyröinti talousasioissa ja huonot talousluvut maailmalta.
Huonoista talousluvuista oleellisimmat ovat ne, jotka kertovat talouskasvun pysähtyneen USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa. Vain perifeerisissä reunamaissa on toistaiseksi talouskasvua, mutta sekään tuskin kantaa kauaksi kun vientimaiden taloudet yskivät.
Hallitusohjelma oli kaikkien vesitettyjen kompromissien isä ja äiti. Sitä oli tarkoitus tarkastella uudelleen jos talousluvut antavat siihen aihetta. Kun kerran pörssiromahdus ja pysähtynyt talouskasvu eivät anna aihetta tähän, mikä ihme sitten antaa? Suomen julkistalous oli tarkoitus hoitaa kuntoon talouskasvulla eikä säästöillä. Nyt talouskasvu on tyssäämässä eikä se alun alkaenkaan päässyt siihen vauhtiin, jolla jotain olisi tapahtunut.
Asioita pitäisi miettiä kokonaan uudelleen ja katsoa, mihin on rahaa ja mihin ei ole. Vaan mitä tekee hallitus? Väki näyttää olevan kesälomalla ja jos jotain lausuntoja saadaan, niissä vastustetaan oman hallinnonalan säästöjä (RKP) tai vaaditaan lisää rahaa joihinkin kohteisiin, koska niin on sovittu (SDP).
Tällaiset ajatukset yksinään ovat täysin arvottomia. Kyllähän uudelleen asioita mietittäessä on lupa miettiä näitäkin asioita, mutta kun julkistalouden syöksykierre ei oikaise itseään, se on nyt pakko oikaista aivan oikeasti tekemällä jotakin.
Perusturvaan todennäköisesti on pakko tehdä joku inflaatiotarkistus, sillä inflaatio nimenomaan elintarvikkeiden ja energian tapauksessa laukkaa aivan omilla luvuillaan. Mutta onko summa sata euroa? Entä mistä oikein säästetään lisää, että tämä summa ei aiheuta lisävelan tarvetta?
En tiedä, missä Jyrki Katainen piileskelee, mutta hänen olisi syytä tulla pistämään rivit ojennukseen. Kun jokainen ministeri sooloilee omiaan kameroiden edessä ja kriisitietoisuudesta ei näytä olevan tietoakaan, syntyy mielikuva, ettei hallitusta johda kukaan.
Tämä hallitus vaikuttaakin jonkunlaiselta toimitusministeriöltä, joka istuu täsmälleen siihen saakka, kunnes persut onnistuvat mokaamaan niin pahasti, että lässäyttävät kannatustaan tuonne 10-15% paikkeille tai hajoavat enemmistö- ja vähemmistöpersuihin tai jotain. Mikään puolue ei näytä haluavan juuri nyt kantaa vastuuta mistään ja tehdä ikäviä päätöksiä vaan kaikki rasvaavat lausuntoautomaattejaan pehmeillä puheilla aivan kuin kaikki kävisivät kulisseissa jatkuvasti eduskuntavaalikampanjaa.
Kansan persuprotesti osui mahdollisimman huonoon aikaan. En ole suuri perinteisten puolueiden ja korporaatiovallan ystävä, mutta vaikeassa taloustilanteessa tarvittaisiin ammattiliaisia tekemään ikäviä päätöksiä ja palauttamaan julkiset finanssit kuntoon. Tätä tehtävää ei voi amatööreille antaa.
Huonoista talousluvuista oleellisimmat ovat ne, jotka kertovat talouskasvun pysähtyneen USA:ssa, Britanniassa ja Saksassa. Vain perifeerisissä reunamaissa on toistaiseksi talouskasvua, mutta sekään tuskin kantaa kauaksi kun vientimaiden taloudet yskivät.
Hallitusohjelma oli kaikkien vesitettyjen kompromissien isä ja äiti. Sitä oli tarkoitus tarkastella uudelleen jos talousluvut antavat siihen aihetta. Kun kerran pörssiromahdus ja pysähtynyt talouskasvu eivät anna aihetta tähän, mikä ihme sitten antaa? Suomen julkistalous oli tarkoitus hoitaa kuntoon talouskasvulla eikä säästöillä. Nyt talouskasvu on tyssäämässä eikä se alun alkaenkaan päässyt siihen vauhtiin, jolla jotain olisi tapahtunut.
Asioita pitäisi miettiä kokonaan uudelleen ja katsoa, mihin on rahaa ja mihin ei ole. Vaan mitä tekee hallitus? Väki näyttää olevan kesälomalla ja jos jotain lausuntoja saadaan, niissä vastustetaan oman hallinnonalan säästöjä (RKP) tai vaaditaan lisää rahaa joihinkin kohteisiin, koska niin on sovittu (SDP).
Tällaiset ajatukset yksinään ovat täysin arvottomia. Kyllähän uudelleen asioita mietittäessä on lupa miettiä näitäkin asioita, mutta kun julkistalouden syöksykierre ei oikaise itseään, se on nyt pakko oikaista aivan oikeasti tekemällä jotakin.
Perusturvaan todennäköisesti on pakko tehdä joku inflaatiotarkistus, sillä inflaatio nimenomaan elintarvikkeiden ja energian tapauksessa laukkaa aivan omilla luvuillaan. Mutta onko summa sata euroa? Entä mistä oikein säästetään lisää, että tämä summa ei aiheuta lisävelan tarvetta?
En tiedä, missä Jyrki Katainen piileskelee, mutta hänen olisi syytä tulla pistämään rivit ojennukseen. Kun jokainen ministeri sooloilee omiaan kameroiden edessä ja kriisitietoisuudesta ei näytä olevan tietoakaan, syntyy mielikuva, ettei hallitusta johda kukaan.
Tämä hallitus vaikuttaakin jonkunlaiselta toimitusministeriöltä, joka istuu täsmälleen siihen saakka, kunnes persut onnistuvat mokaamaan niin pahasti, että lässäyttävät kannatustaan tuonne 10-15% paikkeille tai hajoavat enemmistö- ja vähemmistöpersuihin tai jotain. Mikään puolue ei näytä haluavan juuri nyt kantaa vastuuta mistään ja tehdä ikäviä päätöksiä vaan kaikki rasvaavat lausuntoautomaattejaan pehmeillä puheilla aivan kuin kaikki kävisivät kulisseissa jatkuvasti eduskuntavaalikampanjaa.
Kansan persuprotesti osui mahdollisimman huonoon aikaan. En ole suuri perinteisten puolueiden ja korporaatiovallan ystävä, mutta vaikeassa taloustilanteessa tarvittaisiin ammattiliaisia tekemään ikäviä päätöksiä ja palauttamaan julkiset finanssit kuntoon. Tätä tehtävää ei voi amatööreille antaa.
Urpilaisen taustajoukot
12/08/11 08:33
En tiedä, mitä peliä SDP juuri nyt pelaa, mutta hyvä kysymys on, tietävätkö itsekään.
Urpilainen nimitti juuri avustajakseen julkisten alojen ammattiliittoja edustavan Tuire Santamäki-Vuoren. Eihän ay-toiminta tietysti ihmistä pahenna, mutta jossain määrin outo veto tämä valinta on. SDP on yrittänyt pyristellä irti ammattiliittojen apupuolueen imagostaan ja tämä nimitys ei varmasti asiaa auta. Eihän asia tietysti minulle kuulu, mutta kyllä tässä melko vahvaa signaalia on SDP tai ainakin Urpilainen antamassa siitä, että työmarkkinajärjestöillä kuuluu olla valtiovaltaa edelleenkin eikä ainoastaan parlamentaarisella koneistolla. Jos kolmikantayhteistyö (= työmarkkinajärjestöt tekevät vesitetyt kompromissinsa jos onnistuvat, valtiovalta ei tee mitään) ei maistu, nimitetään vain ay-jyrät avainhenkilöiksi edustamaan työmarkkinakenttää hallituksen sisällä tai sitä lähellä ja mikään ei muuttunut.
SDP:n kannalta asia on tietysti riski. Näyttäisi siltä, että suomalainen ei nykyään erityisemmin rakasta korporaatiovaltaa. Tästä kielii korporaatiovallan ulkopuolelta tulevien vasemmistopuolueiden suosio nuorten joukossa sekä toisaalta persujen nousu. SDP näyttää nyt ummistavan tältä ajatukselta korvansa. Onnistuuko se muuttamaan maailmaa vai muuttaako maailma SDP:tä? Nähtäväksi jää.
Suomen ja suomalaisten kannalta on oireellista, että välttämättömistä julkisen sektorin säästöistä päättävä ministeri ottaa oikeaksi kädekseen julkisen sektorin ammattiliiton edunvalvojan. Tapahtuukohan mitään julkisen sektorin työvoimaa tai etuja koskevia säästöratkaisuja?
Eikä tarvinnut odottaa päivääkään niin lausuntoautomaatti alkaa tursuta. En minäkään sinänsä kannata ainakaan nyt tietämäni valossa palkanalennuksia kautta linjan julkiselle sektorille. Todennäköisesti joukossa on kuitenkin ammattiryhmiä, joille palkanalennuksia tai etujen leikkauksia voidaan tarjota osana palkkaneuvotteluja ja normaalia työmarkkinaprosessia. Tätä sitten vastustetaan lakkoilemalla ja etsitään kompromissia, mutta tämä on kokonaisuudessaan työntekijän ja työnantajan välinen asia.
Santamäki-Vuori on kuitenkin täydellisessä siilipuolustuksessa, ovelasti vielä vanhan virkansa edustajana tietenkin ilman mitään kytköstä tulevaan. Paitsi ehkä vähän, sillä hän kertoo kyllä jo “me”-muodossa, että julkisen sektorin duuneihin pitää löytää tekijöitä, vaikka ammattiliittojen toimenkuvaan tämä ei ole koskaan kuulunut:
Kotimaisen kysynnän ja työllisyyden turvaamiseksi on erityisen tärkeää ylläpitää ostovoimaa,
jolloin palkanalennukset ovat täysin poissuljettu vaihtoehto.
Santamäki-Vuori ei hyväksy Elorannan väitettä, että julkisen sektorin henkilöstöä pitää vähentää, jollei muita säästökohteita löydy.
- Peruslähtökohta on, että julkiselle sektorille on lainsäädännössä asetettu tehtäviä ja meidän täytyy pitää huolta siitä, että tehtävillä on tekijänsä ja että heidät siitä oikeudenmukaisella tavalla palkitaan.
Julkisen sektorin säästöihin Santamäki-Vuori vaatii ratkaisuja, joissa maksumiehinä ovat julkisten sektorin työntekijöiden sijaan kaikki kansalaiset.
- Ei voi olla, että julkisen sektorin työntekijät joutuvat luopumiaan omista oikeuksistaan julkisen talouden tasapainottamiseksi.
Tässä on monta asiaa niin täydellisen poskellaan, että Urpilainen tuntuu saavan itselleen kolmannen vasemman käden, jossa on peukalo keskellä kämmentä.
Santamäki-Vuori siis vastustaa kategorisesti kaikkia asioita, jos ne jotenkin liittyvät julkisen sektorin henkilöstöön. Joko sen määrään tai etuihin. Kun julkisen sektorin menoista palkkamenot ovat leijonanosa, hän tulee sulkeneeksi kaiken tämän säästöjen ulkopuolelle. Mistä niitä sitten haetaan, sillä apupoikapuolue SDP vastustaa kaikkia sellaisia säästöjä, joilla puututaan tulonsiirtoihin tai palveluihin? Jos ei saa säästää henkilöstöstä palvelun laatuun koskematta eikä saa säästää palveluista henkilöstön määrään koskematta, mistä ihmeestä oikein saa säästää? Aivan oikein: ei mistään.
Minä en ymmärrä, miten julkinen sektori voi toteuttaa säästönsä ilman, että kosketaan julkiseen sektoriin vaan otetaan kaikilta muilta. Ei varmasti ymmärrä kovin moni muukaan, mutta siinäpä on ministeriön virkamiehillä ihmettelemistä kun ministeri käskee etsiä säästöjä ja antaa reunaehdoksi, että säästöt pitää toteuttaa säästöjä aiheuttamatta. Joskus tuntuu, että Hölmölän meno on huomattavan täysipäistä suomalaisen politiikan etulinjaan verrattuna. Voisi myös penätä hieman oikeudenmukaisuuden perään ja ihmetellä, miksi asiansa sössinyt julkinen sektori ei joutuisi pistämään kotipesäänsä kuntoon vaan sen lisäksi pitäisi sössiä paremmin asiansa hoitaneen yksityisen sektorin elämä vain siksi, ettei julkisella sektorilla tarvitsisi muuttaa mitään.
Santamäki-Vuori unohtaa lisäksi, että ostovoimaa on kyllä yksityisenkin sektorin työntekijällä, ja jos sitä verotetaan hieman kevyemmin kun rahaa ei kierrätetä julkisen sektorin kautta, ostovoimaa on yhteiskunnassa melko lailla saman verran. Ehkä jopa hieman enemmän, sillä hieman keskipalkkaa paremmin tienaavien kulutus on laadullisesti parempaa osuen enemmän kotimaisen työn kulutukseen kuin pienipalkkaisen kulutus, joten isompi osa rahaa jää kiertämään toiseen kertaan yhteiskunnassa ennen kuin se on niistetty lopullisesti veroina valtiolle tai voittoina kapitalistin kukkaroon.
Jos leikitellään numeroilla ja ajatellaan, että 25% olisi jotenkin siedettävä julkisen sektorin osuus BKT:stä vaikka sekin on vielä pulskemman puoleinen, paljonko jää erilaisiin rahallisiin tulonsiirtoihin käytettäväksi jos julkisen sektorin henkilöstö olisi menoineen täsmälleen nykyisen suuruinen eikä mihinkään saisi koskea. Veikkaan, ettei pennin hyrrää.
Näillä resepteillä pidettän huoli siitä, että Suomessa yksityinen sektori ei jatkossakaan nouse kovin keskeiseen asemaan. Tai no, nousee se, siinä kohtaa kun Suomen valtio on Kreikan asemassa eikä saa lainaa mistään ilman, että muut tekevät puolestamme sanelupäätöksinä kaiken sen, mihin poliitikkomme eivät nyt kykene. Silloin julkisen sektorin rooli ajetaan alas ja yksityinen on siihen verrattuna kuningas, mutta olikohan hinta sittenkään oikea?
Urpilainen nimitti juuri avustajakseen julkisten alojen ammattiliittoja edustavan Tuire Santamäki-Vuoren. Eihän ay-toiminta tietysti ihmistä pahenna, mutta jossain määrin outo veto tämä valinta on. SDP on yrittänyt pyristellä irti ammattiliittojen apupuolueen imagostaan ja tämä nimitys ei varmasti asiaa auta. Eihän asia tietysti minulle kuulu, mutta kyllä tässä melko vahvaa signaalia on SDP tai ainakin Urpilainen antamassa siitä, että työmarkkinajärjestöillä kuuluu olla valtiovaltaa edelleenkin eikä ainoastaan parlamentaarisella koneistolla. Jos kolmikantayhteistyö (= työmarkkinajärjestöt tekevät vesitetyt kompromissinsa jos onnistuvat, valtiovalta ei tee mitään) ei maistu, nimitetään vain ay-jyrät avainhenkilöiksi edustamaan työmarkkinakenttää hallituksen sisällä tai sitä lähellä ja mikään ei muuttunut.
SDP:n kannalta asia on tietysti riski. Näyttäisi siltä, että suomalainen ei nykyään erityisemmin rakasta korporaatiovaltaa. Tästä kielii korporaatiovallan ulkopuolelta tulevien vasemmistopuolueiden suosio nuorten joukossa sekä toisaalta persujen nousu. SDP näyttää nyt ummistavan tältä ajatukselta korvansa. Onnistuuko se muuttamaan maailmaa vai muuttaako maailma SDP:tä? Nähtäväksi jää.
Suomen ja suomalaisten kannalta on oireellista, että välttämättömistä julkisen sektorin säästöistä päättävä ministeri ottaa oikeaksi kädekseen julkisen sektorin ammattiliiton edunvalvojan. Tapahtuukohan mitään julkisen sektorin työvoimaa tai etuja koskevia säästöratkaisuja?
Eikä tarvinnut odottaa päivääkään niin lausuntoautomaatti alkaa tursuta. En minäkään sinänsä kannata ainakaan nyt tietämäni valossa palkanalennuksia kautta linjan julkiselle sektorille. Todennäköisesti joukossa on kuitenkin ammattiryhmiä, joille palkanalennuksia tai etujen leikkauksia voidaan tarjota osana palkkaneuvotteluja ja normaalia työmarkkinaprosessia. Tätä sitten vastustetaan lakkoilemalla ja etsitään kompromissia, mutta tämä on kokonaisuudessaan työntekijän ja työnantajan välinen asia.
Santamäki-Vuori on kuitenkin täydellisessä siilipuolustuksessa, ovelasti vielä vanhan virkansa edustajana tietenkin ilman mitään kytköstä tulevaan. Paitsi ehkä vähän, sillä hän kertoo kyllä jo “me”-muodossa, että julkisen sektorin duuneihin pitää löytää tekijöitä, vaikka ammattiliittojen toimenkuvaan tämä ei ole koskaan kuulunut:
Kotimaisen kysynnän ja työllisyyden turvaamiseksi on erityisen tärkeää ylläpitää ostovoimaa,
Santamäki-Vuori ei hyväksy Elorannan väitettä, että julkisen sektorin henkilöstöä pitää vähentää, jollei muita säästökohteita löydy.
- Peruslähtökohta on, että julkiselle sektorille on lainsäädännössä asetettu tehtäviä ja meidän täytyy pitää huolta siitä, että tehtävillä on tekijänsä ja että heidät siitä oikeudenmukaisella tavalla palkitaan.
Julkisen sektorin säästöihin Santamäki-Vuori vaatii ratkaisuja, joissa maksumiehinä ovat julkisten sektorin työntekijöiden sijaan kaikki kansalaiset.
- Ei voi olla, että julkisen sektorin työntekijät joutuvat luopumiaan omista oikeuksistaan julkisen talouden tasapainottamiseksi.
Tässä on monta asiaa niin täydellisen poskellaan, että Urpilainen tuntuu saavan itselleen kolmannen vasemman käden, jossa on peukalo keskellä kämmentä.
Santamäki-Vuori siis vastustaa kategorisesti kaikkia asioita, jos ne jotenkin liittyvät julkisen sektorin henkilöstöön. Joko sen määrään tai etuihin. Kun julkisen sektorin menoista palkkamenot ovat leijonanosa, hän tulee sulkeneeksi kaiken tämän säästöjen ulkopuolelle. Mistä niitä sitten haetaan, sillä apupoikapuolue SDP vastustaa kaikkia sellaisia säästöjä, joilla puututaan tulonsiirtoihin tai palveluihin? Jos ei saa säästää henkilöstöstä palvelun laatuun koskematta eikä saa säästää palveluista henkilöstön määrään koskematta, mistä ihmeestä oikein saa säästää? Aivan oikein: ei mistään.
Minä en ymmärrä, miten julkinen sektori voi toteuttaa säästönsä ilman, että kosketaan julkiseen sektoriin vaan otetaan kaikilta muilta. Ei varmasti ymmärrä kovin moni muukaan, mutta siinäpä on ministeriön virkamiehillä ihmettelemistä kun ministeri käskee etsiä säästöjä ja antaa reunaehdoksi, että säästöt pitää toteuttaa säästöjä aiheuttamatta. Joskus tuntuu, että Hölmölän meno on huomattavan täysipäistä suomalaisen politiikan etulinjaan verrattuna. Voisi myös penätä hieman oikeudenmukaisuuden perään ja ihmetellä, miksi asiansa sössinyt julkinen sektori ei joutuisi pistämään kotipesäänsä kuntoon vaan sen lisäksi pitäisi sössiä paremmin asiansa hoitaneen yksityisen sektorin elämä vain siksi, ettei julkisella sektorilla tarvitsisi muuttaa mitään.
Santamäki-Vuori unohtaa lisäksi, että ostovoimaa on kyllä yksityisenkin sektorin työntekijällä, ja jos sitä verotetaan hieman kevyemmin kun rahaa ei kierrätetä julkisen sektorin kautta, ostovoimaa on yhteiskunnassa melko lailla saman verran. Ehkä jopa hieman enemmän, sillä hieman keskipalkkaa paremmin tienaavien kulutus on laadullisesti parempaa osuen enemmän kotimaisen työn kulutukseen kuin pienipalkkaisen kulutus, joten isompi osa rahaa jää kiertämään toiseen kertaan yhteiskunnassa ennen kuin se on niistetty lopullisesti veroina valtiolle tai voittoina kapitalistin kukkaroon.
Jos leikitellään numeroilla ja ajatellaan, että 25% olisi jotenkin siedettävä julkisen sektorin osuus BKT:stä vaikka sekin on vielä pulskemman puoleinen, paljonko jää erilaisiin rahallisiin tulonsiirtoihin käytettäväksi jos julkisen sektorin henkilöstö olisi menoineen täsmälleen nykyisen suuruinen eikä mihinkään saisi koskea. Veikkaan, ettei pennin hyrrää.
Näillä resepteillä pidettän huoli siitä, että Suomessa yksityinen sektori ei jatkossakaan nouse kovin keskeiseen asemaan. Tai no, nousee se, siinä kohtaa kun Suomen valtio on Kreikan asemassa eikä saa lainaa mistään ilman, että muut tekevät puolestamme sanelupäätöksinä kaiken sen, mihin poliitikkomme eivät nyt kykene. Silloin julkisen sektorin rooli ajetaan alas ja yksityinen on siihen verrattuna kuningas, mutta olikohan hinta sittenkään oikea?
Eläminen valmiissa brändimaailmassa
11/08/11 12:28
Yhdistelin tähän ajatukseen näkemyksiä, omia ja vieraita, sieltä täältä.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Sama tilanne on Euroopassa, siis Länsi-Euroopassa. Teollistumisen tuottama määrällinen hyppäys alkaa olla valmis. Talous kehittyy yhä, mutta vain laadullisesti.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
vaikuttavat edelleen ekopunkkareilta ja oikeistoa leimaa edelleen kypäräpäisen papin imago. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että Vihreissä kautta Euroopan on kovaäänisiä ekopunkkareita ja oikeistossa runsaasti kypäräpäisiä pappeja.
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
hypätä jos ei halua. Yhteiskunta sinänsä kestää tämän aivan hyvin, sillä ei meillä muutenkaan ole töitä kaikille varsinkaan jatkossa. Tämä tekisi vaihtoehtoisista tavoista elää myös sosiaalisesti hieman hyväksyttävämmän, mikä helpottaisi hyppelyä erilaisten elämäntapojen välillä eikä valintaa tarvitsisi tehdä kerralla loppuelämää koskemaan. Näin avattaisiin ovi takaisin virallisen yhteiskunnan huomaan niille, jotka tuosta ovesta haluavat kulkea.
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
Kimmokkeen sain luettuani Soininvaaran tekstin, josta lainaan katkelman: Japani on ollut jonkinasteisessa lamassa tai hitaan kasvun vaiheessa jo 20 vuotta. Väitän, että Japanin ”ongelmana” on, että maa on tullut valmiiksi, mutta japanilaiset eivät osaa elää valmiiseen maahansa tyytyväisinä.
Toisaalta tapetilla varsinkin täällä ovat olleet Britannian mellakat, joille on annettu kaikennäköistä sisältöä poliitikkojen pehmeissä tai todella pehmeissä puheissa. Tämän lisäksi mieleen tulee ainakin nuorisotyöttömyys. Kirjoitin kommenttina toisaalle ajatuksiani syrjäytyneistä nuorista kun Hesarin pääkirjoitus otsikoi mellakkakirjoituksensa “toivottomien” rähinäksi.
Aloitetaan tästä päästä.
Eihän nuoriso Britanniassa oikeasti ole toivottomassa tilanteessa. On olemassa virallinen putki, jossa käydään ensin peruskoulu, sitten kouluttaudutaan lisää, mennään minimipalkkaisiin hanttihommiin (jos ei oikaista tästä vaiheesta kouluttautumalla vielä lisää) ja päästään jonkunlaiselle vihreälle oksalle hieman mukavampiin ja/tai paremmin palkattuihin hommiin joskus kolmekymppisenä. Tämä tie on auki oikeastaan kaikille, sillä tässä maassa on matalan minimipalkan takia tuhottomasti entry level -jobeja, joihin pääsemiseksi ei välttämättä tarvitse edes osata lukea. Olen nähnyt tämän tason väkeä esimerkiksi vahtimestareina, jotka joutuivat soittamaan lukutaitoisen pomonsa paikalle lukemaan ajokorttiani ja vertaamaan nimilistaan päättääkseen, onko minulla oikeus tulla sisään vai ei.
Ongelma ei oikeastaan ole tässä. Kaduilla riehuneet olivat 12 vuodesta ylöspäin tai jotain. 13-14-vuotiaan aikakäsityksessä se, että 15 vuoden kuluttua saa pikkuisen rahaa ja arvonantoa, on ikuisuuden päässä kun ensi perjantaihinkin tuntuu olevan toivottoman pitkä aika.
Tämän rinnalla on olemassa erilaisia virallisen normiyhteiskunnan ulkopuolella toimivia alakulttuureja, jengejä, kerhoja, ryhmiä, sitä, tätä ja tuota. Osa näistä on tietysti puhtaasti rikollisia, mutta huomaamatta usein jää, että valtaosa ei ole. Ne eivät välttämättä kunnioita sellaisenaan lakia ja esivaltaa, mutta niiden omat sisäiset säännöt perustuvat terveeseen järkeen kuten valtaosa keskeisistä laeistakin, eikä näissä esimerkiksi musiikin tai jonkun harrastuksen ympärillä pyörivissä joukoissa hengaava ole sen rikollisempi kuin minäkään.
On tietysti olemassa umpirikollista jengitoimintaakin. Omaisuusrikoksia, huumekauppaa ja muuta mukavaa.
Hieman teiniangstia potevan nuoren vinkkelistä “epävirallisen” yhteiskunnan tarjonta voi hyvinkin olla paljon houkuttelevampi juttu kuin virallisen yhteiskunnan virallinen putki. Jos huumeita kouluun pikkuisen myymällä saa 20 puntaa, se on paljon rahaa 13-vuotiaalle. Ajatus järkevästä kuukausipalkasta joskus kolmekymppisenä on tähän verrattuna ehkä hieman etäinen asia. Epärikollisissa klikeissä taas on tarjolla arvonantoa juuri nyt heti jos pärjää joukon ydinjutussa hyvin ja noudattaa porukan sääntöjä. Arvonantoakin olisi tarjolla joskus 30-40 -vuotiaana, mutta onko malttia odotella?
Kun virallinen yhteiskunta palkitsee tuskan ja epävarmuuden kautta ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, osa ryhtyy etsimään oikoteitä, aivan kuin osa hengeltään heikoista muslimeista ryhtyy etsimään oikotietä paratiisiin 72 neitsyen luo.
Jätämme hetkeksi teinit ja ruodimme Soininvaaran näkemystä.
Länsimaita todellakin näyttäisi vaivaavan se, että ne ovat tulleet valmiiksi. Kukaan ei enää oikein keksi mitään uutta ja radikaalia parannettavaa, joten politiikka on nysväämistä pikkujuttujen kimpussa. Maltillisen vasemmiston kannatuksen lasku koko Euroopassa on oire juuri tästä. Vasemmistoa on pidetty perinteisesti jonkunnäköisenä muutosvoimana, mutta koska se sai toteutettua muutoksensa jo 20-40 vuotta sitten maasta riippuen eikä ole kyennyt juurikaan aatteena uudistumaan, siitä on tullut konservatiivinen muutoksenvastustamiskerho. Tämän päivän muutosvoima olisi oikealla tai vihreässä suunnassa, mutta ne ovat pidemmän tai lyhyemmän historiansa vankeja ja toistaiseksi kyvyttömiä tekemään mitään. Vihreät
Huolimatta siitä, että länsimaat ovat tulleet valmiiksi, meillä on edelleen sama virallisen yhteiskunnan putki kuin aina ennenkin. Koulutusta, lisää koulutusta ja työtä jonkun muun ehdoilla yhteiskunnan hoitaessa hirvittävän paljon erilaisia asioita. Yhteiskunnallinen vaikuttaminenkin tarjoaa mielenkiintoisia vaihtoehtoja vain kun on yksittäisen blogistin asemassa. Hyppääminen politiikkaan mukaan jonkun puolueen tai kerhon äänitorveksi rajoittaisi jo itsessään varsin runsaasti sallitun ajattelun raameja. Paradoksaalisesti, mitä pidemmälle poliittisessa koneistossa pääsee, sitä vähemmän vapaa on ehdottamaan muutoksia mihinkään asiaan, sillä poliittinen koneisto on itseään täydentävä ja sisäänrakennetun konservatiivinen.
Kun ihminen voi olla tässä aparaatissa joko muutoshaluinen tai muutoskykyinen muttei molempia samaan aikaan, on tästä tullut samanlainen hiirenharmaa umpikuja kuin yhteiskunnan virallisesta putkestakin.
Palaamme takaisin teineihin.
Nyt mellakoiden jälkimainingeissa aikuisten koko tarmo näyttää keskittyvän siihen, miten saataisiin vähennettyä erilaisia alakulttuureja ja motivoitua suurempi joukko valitsemaan tuon virallisen putken. Mutta onko tämä enää oikea tie? Tarvitsemmeko me lisää saman polun kulkijoita vain siksi, että vallankahvalla olisi laiskempaa? Vai pitäisikö ryhtyä muuttamaan valmista maailmaa siihen suuntaan, että muitakin tapoja elää olisi olemassa?
Teinin vinkkelistä ongelma on se, että kun hän 13-vuotiaana hyppää kuvitteellisesti aloittelevien rap-artistien piireihin, tämä valinta on oikea vain, jos hänestä tulee menestyvä rap-artisti. Jos hänestä ei sellaista tule vaan 25-vuotiaana pitäisi mennä töihin, hänelle ei ole tarjolla oikeastaan mitään. Valinta virallisesta putkesta olisi pitänyt tehd lapsena ja nuorena, mutta kun sitä ei tehnyt silloin, kelkkaan mukaan hyppääminen on vaikeaa. Ei hänellä välttämättä ole suurta intoa uraputkeen, mutta se on käytännössä tehty hänelle kuitenkin pakolliseksi.
Meillähän on runsaasti vaihtoehtoliikkeitä, jotka nimenomaan vastustavat tätä uraputkiajattelua. Tämän joukon järkevämmässä päässä on perustuloväki, jonka kaunis ajatus on tarjota ihmisille jotakin kaikissa tapauksissa mahdollistaen sen, ettei tuohon koneistoon ole pakko
Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä samalla kun meille mainostetaan erilaisten vaihtoehtoisten elämäntapojen auvoisuutta, ihmisiä ei edelleenkään onnistuta houkuttelemaan pois brändimaterialismista.
Britannian mellakoissa ydinajatus oli se, että varastettiin merkkitavaraa.
Sosiaaliturvalla ja tukiaisilla on varaa ruokkia ja vaatettaa itsensä, mutta merkkitavaraan ei ole varaa. Siitä katkeroituneena merkkitavaraa käytiin varastamassa. Sosiaaliturva ei varmasti ole tässä maassa täydellinen ja mukava rakennelma, mutta sillä tulee toimeen jos tämän tien valitsee. Vaikka parannamme sosiaaliturvaa kuinka, on käsissämme ongelma, jos väki katkeroituu siksi, että heillä ei ole varaa tietynmerkkiseen huppariin.
Samalla kun mietitään sitä, miten yhteiskunnat saataisiin sulattamaan hieman leppoisampia elämäntapoja, pitäisi samalla päästä eroon brändiajattelusta. Paradoksaalisesti nuorisolle markkinoidaan kalliita vaatteita ja lohduttoman epäherrasmiesmäisiä töppösiä rebel -teemalla. Jos ostaa tämän merkkisen t-paidan, on ihan äärettömän kapinallinen ja kapina hyvä. Nyt sitten mainonta meni perille vähän paremmin ja kun 10000 kertaa valmistushintansa maksavaan t-paitaan ei ollut varaa, kapinalliset kävivät varastamassa niitä.
Tämä yhtälö on todellinen haaste.
Näyttää aivan selvältä, että ihmiset haluavat elää hieman vapaammin ja tehdä ainakin osin omia valintojaan poukkoillen ajoittain ulos virallista hyvää edustavasta putkesta. Näin olkoon, mutta kun samalla kytee ajatus siitä, että Jonkun Muun pitäisi rahoittaa brändikeskeinen elämä, ajetaan päin seinää.
Sekä ideologisesti että taloudellisesti.
Roskaväki rähisee
09/08/11 12:22
Lontoossa ja muutamassa muussa Englannin kaupungissa on mellakoitu nyt kolme yötä ja vielä emme tiedä, jatkuuko hulinointi. Mellakointi on ollut pääasiassa ryöstelyä, vandalismia ja tuhopolttoja.
Tarina sai alkunsa Tottenhamista, jossa poliisi ampui miehen. Normaalisti näistä asioista kuullaan taustoja varsin nopeasti, mutta tässä tapauksessa jostain syystä ei. Kun tietoa ei tihkunut, alkoi rauhallinen mielenosoitus, jonka ilmeisesti kaappasi joku joukko ammattirähisijöitä ja
sai sen muuttumaan väkivaltaiseksi. Sen jälkeen riehunta levisi nopeasti joka paikkaan.
Tottenhamin tapauksesta emme vielä tiedä mitään, sillä poliisi ei siitä puhu. Tämä voi johtua monista syistä kuten vaikkapa kesken olevasta tutkinnasta. Ensimmäinen mielenosoitus alkoi salaliittoepäilyistä. Itse en uskalla arvata, tekikö poliisi virheen vai onko kyseessä joku isompi vyyhti, jonka takia asiasta ei juuri nyt voida tai haluta puhua, mutta tiedän, että poliisi on tässä maassa tunnustanut virheitään varsin nopeastikin.
Minä ainakin muistan vuodelta 2005 Stockwellin tapauksen. Silloin oli juuri räjäytelty pommeja ja metroja heinäkuun alussa ja heinäkuun loppupuolella epäilyttävästi käyttäytynyt henkilö lähti juoksemaan poliisia karkuun Stockwellin asemalle. Poliisin ohjeet ainakin silloin ja todennäköisesti vieläkin ovat sellaiset, että pomminheittäjäksi epäiltyä ammutaan ensin päähän ja kysellään sitten, siinä toivossa ettei ehdi pommiaan laukaista. Tämä karkulainen oli vain laittomasti maassa oleskeleva eikä pommimies ensinkään, ja poliisi myönsi tässä tapauksessa virheensä melkeinpä saman tien. Muistaakseni saman tai seuraavan päivän aikana. Niin tai näin, tästä tapauksesta emme tiedä.
Eilisillan hulinalla ei ollut mitään tekemistä Tottenhamin tapahtumien kanssa, väki vain lähti kaduille kun poliisi ei pystynyt asialle mitään tekemään. Näyttää siltä, että liikkeellä on pieni aktiivinen huligaanijoukko, joka liikkuu polkupyörillä nopeasti paikasta toiseen ja saa erinäköisten kulmakuntien roskaväen liikkeelle ja siinä vaiheessa kun poliisi ehtii paikalle, jäljellä on paikallinen roskaväki, mutta aktiivisesti epäjärjestystä rakentava sakki on jo ehtinyt siirtyä eteenpäin.
Poliisia on kritisoitu vätystelystä. En ole näiden asioiden asiantuntija, mutta jos yhtäkkiä kymmenissä paikoissa eri puolilla kaupunkia on kussakin satoja rähisijöitä, mitä ihmettä poliisi voi normaaleilla resursseillaan tehdä? Sammutella tulipaloja yksi kerrallaan kuten tehtiinkin, mutta koska mellakan rauhoittaminen kestää paljon kauemmin kuin sen sytyttäminen, poliisilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa ja voimavaroja olla kymmenissä paikoissa samaan aikaan.
Tämäntyyppisillä ikävillä tapahtumilla tehdään aina politiikkaa, aivan kuten tehtiin Suomessakin kun Norjassa ammuskeltiin. Eilisillan tv-kasvo oli “Punainen Ken” Livingstone, joka äänestettiin pois Lontoon pormestarin hommista kolme vuotta sitten ja joka yrittää tehtävään takaisin parin vuoden päästä. Punainen Ken antoi runsaasti lausuntoja, jossa hän selitti nuorison olevan nyt hyvin hyvin vihainen, koska pankkiirit ovat saaneet isoja bonuksia.
Veikkaan, että valtaosa kauppoja ryöstelleistä nuorista ei tiedä, mikä on bonus, eikä ole koskaan kuullutkaan pankkiirien bonuksista. Ei tällä rähinällä ollut mitään suoraa poliittista sanomaa, joten sille on sellaista aivan turhaa antaa. Tietysti sosiaalisia ongelmia ja sensellaisia asioita pitää miettiä pitkällä tähtäimellä, mutta silkan puusilmäisen hävityksen tulkitseminen poliittisesti aktiivisen nuorison protestoinniksi on roskaa.
Hieman poliittisemmassa hulinoinnissa kansainvälisten huippukokousten yhteydessä on sentään havaittavissa jonkunlainen poliittinen sisältö kun tihutyön kohteeksi valitaan aina McDonalds. Minä en varsinaisesti tiedä, mikä tämän protestin sisältö on, mutta ehkä en ole kohderyhmää. Tällä kertaa kuitenkin tuhottiin ja ryöstettiin pääasiassa tavallisten ihmisten pieniä kauppoja ja ravintoloita. Claphamissa tyhjennettiin Debenhams ja parissa muussa paikassa ryösteltiin lähinnä vaatteita ja
kodinkoneita merkkiliikkeistä, mutta suurin osa tihutöiden kohteista oli paikallisten ihmisten pieniä yhden tai kahden hengen perheyrityksiä, joissa ei mitään miljardibonuksia ole maksettu. Minulle ei avaudu, millä tavoin sikakyttäpoliisia tai kapitalismia vastustetaan polttamalla kebab-paja tai intialainen ravintola, mikä panee miettimään, että poliittisen sisällön antajat ovat vielä syvemmällä metsässä kuin ymmärtävät itsekään.
Huomiotaherättävää on sen sijaan yleisessä näkemässäni keskustelussa se, että juuri missään ei ole löydetty tai yritetty etsiä eilisillan tapahtumille etnistä ulottuvuutta. TV-kuvien perusteella rähinään osallistuvat kullakin alueella muistuttavat varsin hyvin kyseisen alueen asukkaista koottua satunnaisotantaa eikä kyse ole siitä, että etniset vähemmistöt hilluvat tai BNP:n kannattajat polttavat kebab-koppeja. Näyttää siltä, että kyseessä on yksinkertaisesti roskaväki, jota löytyy kaikista etnisistä ryhmistä, eikä kukaan ole ainakaan toistaiseksi syyttänyt muslimeja, afrikkalaisia, skinejä, uusnatseja, sitä, tätä tai tuota ryhmää. Enkä usko, että pahemmin syyttääkään. Rähinä on ollut etnisesti varsin kirjavaa, mutta sieltä ei mikään ryhmä tunnu erottuvan vahingokseen ja valkoinen roskaväki on innolla menossa mukana.
Samaten mielenkiintoista on huomata, miten hieman vakiintuneemmassa demokratiassa kukaan ei ole hyökännyt vaatimaan mitään rajoituksia ihmisten perusoikeuksiin tai yksilönvapauksiin. On kyllä todettu, että hulinointia on ohjattu paikasta toiseen sosiaalisen median ja kännykkäviestipalvelujen kautta, mutta ei tässä maassa politiikan etulinja vaadi asioiden kieltämistä tällä perusteella. Suomessa ei tarvinnut käydä mitään mutta kun jossain muualla kävi, kaikennäköiset möröt nousivat luolistaan kieltämään vihapuheita, vetämään vastuuseen nettipalstojen ylläpitäjiä ja selittämään, että internetissä kaiken määrä on räjähtänyt käsiin ja se on pahaksi nuorisolle.
Asian hoitamisessa saa minulta hieman ihmettelyä se, että pääministeri David Cameron haluaa lisätä resursseja sinne tänne ja hoitaa putkaan kannettujen syyttämisen mahdollisimman pikaisesti. Tällä ajatellaan olevan moraalia kohottava vaikutus, mutta toisaalta kun epäillyt on kuulusteltu, heidät tällaisessa tapauksessa päästetään vain menemään odottamaan oikeudenkäyntiä. Jos tällä kertaa toimittaisiin hieman hitaammin, sääntöjä kuitenkin noudattaen, saataisiin kiinni saadut pysymään poissa kaduilta pari seuraavaa kriittistä iltaa, jotka näyttävät suuntaa siihen, milloin hulina ottaa ja loppuu.
Yleisön käytöksessä ällistyttää se, miksi kadut ovat täynnä kansaa töllistelemässä. Kun kadut ovat täynnä uteliaita, poliisin toiminta on kaksin verroin vaikeaa, sillä konnat voivat koska hyvänsä piiloutua joka paikassa olevan yleisön joukkoon. Jos rikospaikat autioituisivat töllistelijöistä, rosvojen nappaaminen kiinni kävisi puolessa ajassa ja voitaisiin siirtyä rauhoittamaan seuraavia kulmia.
Saa nähdä, mitä tänä iltana tapahtuu. Poliisien määrä kadulla on liki kolminkertaistettu, mutta asiaa auttaisi parhaiten jos sataisi vettä kaatamalla ja sokerista oleva playstation-sukupolvi jäisi kotiin.
Tarina sai alkunsa Tottenhamista, jossa poliisi ampui miehen. Normaalisti näistä asioista kuullaan taustoja varsin nopeasti, mutta tässä tapauksessa jostain syystä ei. Kun tietoa ei tihkunut, alkoi rauhallinen mielenosoitus, jonka ilmeisesti kaappasi joku joukko ammattirähisijöitä ja
Tottenhamin tapauksesta emme vielä tiedä mitään, sillä poliisi ei siitä puhu. Tämä voi johtua monista syistä kuten vaikkapa kesken olevasta tutkinnasta. Ensimmäinen mielenosoitus alkoi salaliittoepäilyistä. Itse en uskalla arvata, tekikö poliisi virheen vai onko kyseessä joku isompi vyyhti, jonka takia asiasta ei juuri nyt voida tai haluta puhua, mutta tiedän, että poliisi on tässä maassa tunnustanut virheitään varsin nopeastikin.
Minä ainakin muistan vuodelta 2005 Stockwellin tapauksen. Silloin oli juuri räjäytelty pommeja ja metroja heinäkuun alussa ja heinäkuun loppupuolella epäilyttävästi käyttäytynyt henkilö lähti juoksemaan poliisia karkuun Stockwellin asemalle. Poliisin ohjeet ainakin silloin ja todennäköisesti vieläkin ovat sellaiset, että pomminheittäjäksi epäiltyä ammutaan ensin päähän ja kysellään sitten, siinä toivossa ettei ehdi pommiaan laukaista. Tämä karkulainen oli vain laittomasti maassa oleskeleva eikä pommimies ensinkään, ja poliisi myönsi tässä tapauksessa virheensä melkeinpä saman tien. Muistaakseni saman tai seuraavan päivän aikana. Niin tai näin, tästä tapauksesta emme tiedä.
Eilisillan hulinalla ei ollut mitään tekemistä Tottenhamin tapahtumien kanssa, väki vain lähti kaduille kun poliisi ei pystynyt asialle mitään tekemään. Näyttää siltä, että liikkeellä on pieni aktiivinen huligaanijoukko, joka liikkuu polkupyörillä nopeasti paikasta toiseen ja saa erinäköisten kulmakuntien roskaväen liikkeelle ja siinä vaiheessa kun poliisi ehtii paikalle, jäljellä on paikallinen roskaväki, mutta aktiivisesti epäjärjestystä rakentava sakki on jo ehtinyt siirtyä eteenpäin.
Poliisia on kritisoitu vätystelystä. En ole näiden asioiden asiantuntija, mutta jos yhtäkkiä kymmenissä paikoissa eri puolilla kaupunkia on kussakin satoja rähisijöitä, mitä ihmettä poliisi voi normaaleilla resursseillaan tehdä? Sammutella tulipaloja yksi kerrallaan kuten tehtiinkin, mutta koska mellakan rauhoittaminen kestää paljon kauemmin kuin sen sytyttäminen, poliisilla ei yksinkertaisesti ollut aikaa ja voimavaroja olla kymmenissä paikoissa samaan aikaan.
Tämäntyyppisillä ikävillä tapahtumilla tehdään aina politiikkaa, aivan kuten tehtiin Suomessakin kun Norjassa ammuskeltiin. Eilisillan tv-kasvo oli “Punainen Ken” Livingstone, joka äänestettiin pois Lontoon pormestarin hommista kolme vuotta sitten ja joka yrittää tehtävään takaisin parin vuoden päästä. Punainen Ken antoi runsaasti lausuntoja, jossa hän selitti nuorison olevan nyt hyvin hyvin vihainen, koska pankkiirit ovat saaneet isoja bonuksia.
Veikkaan, että valtaosa kauppoja ryöstelleistä nuorista ei tiedä, mikä on bonus, eikä ole koskaan kuullutkaan pankkiirien bonuksista. Ei tällä rähinällä ollut mitään suoraa poliittista sanomaa, joten sille on sellaista aivan turhaa antaa. Tietysti sosiaalisia ongelmia ja sensellaisia asioita pitää miettiä pitkällä tähtäimellä, mutta silkan puusilmäisen hävityksen tulkitseminen poliittisesti aktiivisen nuorison protestoinniksi on roskaa.
Hieman poliittisemmassa hulinoinnissa kansainvälisten huippukokousten yhteydessä on sentään havaittavissa jonkunlainen poliittinen sisältö kun tihutyön kohteeksi valitaan aina McDonalds. Minä en varsinaisesti tiedä, mikä tämän protestin sisältö on, mutta ehkä en ole kohderyhmää. Tällä kertaa kuitenkin tuhottiin ja ryöstettiin pääasiassa tavallisten ihmisten pieniä kauppoja ja ravintoloita. Claphamissa tyhjennettiin Debenhams ja parissa muussa paikassa ryösteltiin lähinnä vaatteita ja
Huomiotaherättävää on sen sijaan yleisessä näkemässäni keskustelussa se, että juuri missään ei ole löydetty tai yritetty etsiä eilisillan tapahtumille etnistä ulottuvuutta. TV-kuvien perusteella rähinään osallistuvat kullakin alueella muistuttavat varsin hyvin kyseisen alueen asukkaista koottua satunnaisotantaa eikä kyse ole siitä, että etniset vähemmistöt hilluvat tai BNP:n kannattajat polttavat kebab-koppeja. Näyttää siltä, että kyseessä on yksinkertaisesti roskaväki, jota löytyy kaikista etnisistä ryhmistä, eikä kukaan ole ainakaan toistaiseksi syyttänyt muslimeja, afrikkalaisia, skinejä, uusnatseja, sitä, tätä tai tuota ryhmää. Enkä usko, että pahemmin syyttääkään. Rähinä on ollut etnisesti varsin kirjavaa, mutta sieltä ei mikään ryhmä tunnu erottuvan vahingokseen ja valkoinen roskaväki on innolla menossa mukana.
Samaten mielenkiintoista on huomata, miten hieman vakiintuneemmassa demokratiassa kukaan ei ole hyökännyt vaatimaan mitään rajoituksia ihmisten perusoikeuksiin tai yksilönvapauksiin. On kyllä todettu, että hulinointia on ohjattu paikasta toiseen sosiaalisen median ja kännykkäviestipalvelujen kautta, mutta ei tässä maassa politiikan etulinja vaadi asioiden kieltämistä tällä perusteella. Suomessa ei tarvinnut käydä mitään mutta kun jossain muualla kävi, kaikennäköiset möröt nousivat luolistaan kieltämään vihapuheita, vetämään vastuuseen nettipalstojen ylläpitäjiä ja selittämään, että internetissä kaiken määrä on räjähtänyt käsiin ja se on pahaksi nuorisolle.
Asian hoitamisessa saa minulta hieman ihmettelyä se, että pääministeri David Cameron haluaa lisätä resursseja sinne tänne ja hoitaa putkaan kannettujen syyttämisen mahdollisimman pikaisesti. Tällä ajatellaan olevan moraalia kohottava vaikutus, mutta toisaalta kun epäillyt on kuulusteltu, heidät tällaisessa tapauksessa päästetään vain menemään odottamaan oikeudenkäyntiä. Jos tällä kertaa toimittaisiin hieman hitaammin, sääntöjä kuitenkin noudattaen, saataisiin kiinni saadut pysymään poissa kaduilta pari seuraavaa kriittistä iltaa, jotka näyttävät suuntaa siihen, milloin hulina ottaa ja loppuu.
Yleisön käytöksessä ällistyttää se, miksi kadut ovat täynnä kansaa töllistelemässä. Kun kadut ovat täynnä uteliaita, poliisin toiminta on kaksin verroin vaikeaa, sillä konnat voivat koska hyvänsä piiloutua joka paikassa olevan yleisön joukkoon. Jos rikospaikat autioituisivat töllistelijöistä, rosvojen nappaaminen kiinni kävisi puolessa ajassa ja voitaisiin siirtyä rauhoittamaan seuraavia kulmia.
Saa nähdä, mitä tänä iltana tapahtuu. Poliisien määrä kadulla on liki kolminkertaistettu, mutta asiaa auttaisi parhaiten jos sataisi vettä kaatamalla ja sokerista oleva playstation-sukupolvi jäisi kotiin.
Urpilainen on puoliksi oikeassa
09/08/11 11:24
Jutta Urpilainen osoittaa meille, että sokeakin kana voi joskus löytää kultajyvän. Tai no, ainakin puolikkaan.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta.
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
johtajuutta. Vaalilupaukset on nyt pakko vetää vessanpöntöstä alas, sillä ne oli annettu tilanteessa joka näytti huomattavasti paremmalta. Minua ei äänestäjänä häiritse ensinkään poliitikko, joka tunnustaa tilanteen muuttuneen. Häiriinnyn suunnattomasti kun huomaan poliitikon kuvittelevan omien vaalilupaustensa olevan pariisilaiseen museoon lasikuvun alle säilötty luonnonvakio, jonka ympärillä maailma pyörii ja sopeutuu tämän mittatikun olemassaoloon.
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
vieläkin valtava budjettivaje, mutta koska hallitus on kyennyt sitä jonkun verran kaventamaan, lainarahan hinta on halventunut ja valuutta varovaisesti vahvistunut. Kunhan myllerrys euroalueella jatkuu vielä hetken, Britanniasta tullee toinen halvan rahan eduista nauttiva turvasatama Euroopassa.
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
Paniikkia markkinoilla
08/08/11 17:55
Osakekurssit syöksyvät ympäri maailmaa jo toista tai kolmatta viikkoa.
Globaalissa maailmassa tilanne näyttää olevan se, ettei mikään markkina ole tällaiselta suojassa. Kun osakekurssit syöksyvät yhdessä paikassa, ne näyttävät syöksyvän kaikissa muissakin paikoissa, mikä panee miettimään, että joko nykyisessä kurssilaskussa ei ole mitään järkeä tai aikaisemmassa osakkeiden hintatasossa ei
ollut mitään järkeä. Ilmeisesti juuri minkään firman osakekurssi ei ole perustunut suurempiin fundamentteihin vaan lähinnä sopuliefektiin, on suunta sitten ylös tai alas.
Tällä kertaa erityisongelman tuottaa kuitenkin se, ettei rahalle ole mitään hyvää paikkaa. Osakemarkkinoilta käteiseksi muuttunut raha pitäisi laittaa johonkin, mutta vaikka osa on laittanut niitä kultaan ja Sveitsin pesoihin ja osa myyntituloista on mennyt velkojen tai vipujen maksuun, valtaosa rahasta näyttää makaavan tyhjän panttina jossakin. Mikä on hyvä paikka rahalle tällaisena aikana? Aikaisemmin valtionlainat olivat tällainen turvapaikka, mutta nyt useammankin maan velkapapereissa on merkittävä riski. Pienempi riski on kaikkien maiden velkapapereissa, sillä kun osa maista alkaa pyyhkiä velkojaan pois, antavatko muut näille kilpailuedun vai syntyykö joku universaali “kaikkien veloista puolet pois” -ratkaisu? Emme tiedä, mutta riski on olemassa “riskittömissäkin” Saksan lainapapereissa.
Euroopan itse rakennettu ongelma on se, että EU:ssa noudatetaan välillä sääntöjä ja välillä ei. Kun tämän yhdistää keskieurooppalaisten sosialistien eurooppauskontoon, kriisi pompsautettiin aivan eri sfääreihin kuin mitä olisi käynyt, jos Kreikka olisi potkaistu pois eurosta puolitoista vuotta sitten ja annettu sen tehdä jonkunlainen velkajärjestely. Tämä olisi kuitenkin ollut arvovaltatappio Suur-Eurooppaa ajaville poliitikoille, joten tätä ei tehty vaan keksittiin paikka, joka ei paikannut mitään.
Kun Euroopan keskuspankki ei saanut tuolloin mennä suoraan lainamarkkinoille ostamaan Kreikan lainapapereita, keksittiin kaikkien puhallusten isä ja äiti. Juuri kun pankit olivat toipuneet hieman Lehmipoikien kaatumisesta ja subprime-kriisistä, niille annettiin lupa painaa rahaa: kun EKP ei lainannut suoraan Kreikalle mutta “elvytystoimena” se lainasi naurettavan halvalla liikepankeille, liikepankit ottivat nämä yritysrahoituksen elvyttämiseen tarkoitetut hillot ja lainasivat ne kreikkalaisille nelin- tai viisinkertaisella korolla. Se, mikä ei mennyt kreikkalaisille, meni italiaanoille ja espanjalaisille.
Nyt käsissä on kohta taas uusi pankkikriisi, sillä aivan liian moni iso eurooppalainen pankki on korviaan myöten saamapuolella Alppien eteläpuolisesta Afrikasta. Tämä kriisi on täysin itse rakennettu, sillä jos EKP olisi lainannut rahat suoraan valtioille kuten se on nyt ryhtynyt tekemään, pankkien taseet olisivat nyt kunnossa ja pankit olisivat olleet jo ajat sitten aktiivisesti lainaamassa rahaa sinne, minne niiden oletettiin rahaa lainaavan: yrityksille ja yksityisille.
Sen lisäksi, että aikaansaadaan veronmaksajille kalliiksi käyvä pankkikriisi, olisi keskuspankkirahoituksen ainoa vaikutus ollut inflaation vauhdittuminen. Keskuspankkirahan kierrättäminen yksityisen sektorin kautta Kreikkaan kiihdyttää inflaatiota aivan samalla tavalla, mutta lisäksi rikottiin pankkien taseet jos/kun Kreikka järjestelee lainansa uudelleen. Näin julkisen sektorin kriisi saatiin muutettua yksityisen sektorin kriisiksi, ja koska pankkijärjestelmää tuskin voi päästää nurin tälläkään kertaa, joudutaan taas turvautumaan verorahaan. Ongelma on vain se, ettei sitä ole enää kovin paljon.
Sivuvaikutuksena tästä puliveivauksesta oli laman pitkittyminen. Eurooppa on lamassa tai kituliaan kasvun ajassa kun kukaan ei saa lainarahaa. Vuokrat nousevat pilviin ja asuntojen hinnat polkevat paikallaan, sillä ihmiset eivät saa mistään asuntolainaa. Yritykset eivät saa lainarahaa tulevaisuuden kasvun rahoittamiseen, sillä into ottaa riskejä on täysin nollassa. Riskinottohalun nollautumiseen on vaikuttanut keskeisesti se, että rahalle on ollut saatavana Kreikasta “riskitöntä” tuottoa mukavasti eikä ole tarvinnut tehdä juuri mitään.
Ongelma ei kuitenkaan ole yksin Euroopassa. USA:ssa on julkistalouden ongelma kuten on Japanissakin.
Nousevissa talouksissa taas ongelmana on se, etteivät ne edelleenkään tienaa kovin hyvin myymällä asioita toisilleen vaan edelleen tarvitaan amerikkalaisia ja eurooppalaisia kuluttaia.
Nyt siis koko maailmassa menee huonosti, sillä länsimaat elivät yli varojensa viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Tästä on varoittanut minun lisäkseni myös koko joukko vakavasti otettavia ajattelijoita. Pää jää vetävän käteen jossain kohtaa ja sen jälkeen julkistalouksien mahdollisuus toimia suhdannepuskureina on käytetty. Kun poliittinen koneisto ei kykene sosdem-Euroopassa ikinä maksamaan velkoja pois vaan huippuvuosien ylijäämä käytetään menoautomaattien rakentamiseen ja erilaisten “jälkeenjääneisyyksien” kompensoimiseen, nyt sitten lainoittajat pakottavat tekemään uudistukset kertarysäyksellä.
Monessa maassa väki riehuu jo kaduilla ja vastustaa säästöjä, mutta vaikka vallan antaa mille huligaanikerholle, tilanne ei siitä miksikään muutu, sillä nämä huligaanitkin osaavat toimia vain ympäristössä, jossa Joku Muu ulkoa rahoittaa elämisen. Kun Joku Muu on poissa, jäljelle jää se, että eletään joka tilanteessa suu säkkiä myöten. Huippuvuosina on rahaa, jota ei säästetä, ja lamavuosina ei ole lainausmahdollisuutta. Perinteisen suhdannepolitiikankin aika siis näyttäisi olevan ohitse, aivan turhaan. Se kuitenkin rikottiin itse kun unohdettiin, että lamaelvytyksen kääntöpuoli on rahan kerääminen nousukaudella.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että hyvinvointivaltion ystävän tärkein työkalu ja kaveri on vahva ja tasapainoinen julkistalous. Tämä lama päättyy joskus, mutta selvästi siitä tulee pisin, mitä on nähty liki kymmenen vuotta kestäneen 20-30 -lukujen taitteen kohmelon jälkeen. Laman seurauksena meillä on kuitenkin jokunen hyvinvointivaltio vähemmän. Ne maat, joissa julkistalous kestää pahemmin natisematta vielä kenties melko pitkänkin laman, voivat tarjota julkisia palveluja ja elättää eläkeläisiä vielä laman jälkeenkin. Ne maat, joissa julkistalous romahtaa ja lainarahahanat on käännetty kiinni, potkivat köyhiään päähän oikealta ja vasemmalta jokaisena hieman huonompana vuotena
tulevaisuudessa ja ainoastaan vasemmalta hyvinä vuosina.
Tämän kriisin ja ajan opetus on myös se, kuinka suuri riski on antaa vastuu kaikista mahdollisista asioista julkiselle sektorille.
Markkinatalousmaa Sveitsissä talous alkaa yskiä hieman vasta nyt kun peso on vahvistunut 50 prosentilla muita valuuttoja vastaan, ja pienestä yskinnästä huolimatta julkistalous on edelleen ylijäämäinen kuten kaikki muukin talous. Kun talous pyörii yksityisen sektorin ympärillä, pienistä puroista muodostuu mukavan vuolas virta, jota ei yhden puron kuihtuminen pahemmin häiritse. Sosiaalidemokratiaan uskovassa Länsi-Euroopassa kuviteltiin, että julkinen sektori pelastaa meidät kaikelta ja sille on sälytetty loputtomiin lisää vastuita, oikeuksia ja velvollisuuksia.
Ongelma tässä talousmallissa on se, että talouden virralla on yksi päähaara, johon liittyy yksityisen sektorin puroja. Kun päähaara kuivuu kasaan, kuivuu koko joki. Länsimaiden osakekurssien alamäen yksi syy on nimittäin se, että säästämään pakotettu julkinen sektori on jatkossa pienempi asiakas monelle firmalle kuin se oli ennen lamaa. Julkinen sektori on liian suuri asiakas liian monelle yritykselle ja toimialalle ja tuloksena on helposti huojuva korttitalo.
Sosiaalidemokraattinen talousmalli pysyi mukavasti pystyssä niin kauan kuin kannettu vesi pysyi kaivossa ja julkisen sektorin rahavirtaa pystyttiin paisuttamaan lainarahalla. Nyt kun näin ei enää ole, jäljellä on runsaasti yksityisen sektorin bisnestä, jolla ei tosiasiassa ole mitään edellytyksiä pärjätä uudessa maailmanjärjestyksessä, sillä ei ole kuviteltavissa, että kukaan haluaisi ikinä ostaa omilla rahoillaan näiden yritysten palveluja. Niiden koko olemassaolon oikeutus on ollut törsäävä julkinen sektori. Kun tähän lisää ne firmat, jotka periaatteessa voisivat kyllä myydä yksityisellekin, mutta jotka ovat täydellisen kilpailukyvyttömiä kun oikeat hyväveliverkostot ja oikeanväriset jäsenkirjat ovat taanneet ylihintaista kauppaa julkiselta sektorilta, julkisen sektorin säästöliekki kaataa yksityistä bisnestä kuin heinää.
Tästä taas seuraa normaali kierre, jossa työttömyys nousee, kotimarkkinakysyntä vähenee, lama syvenee, lisää firmoja kaatuu jne jne jne, ja koska myös rahoitusjärjestelmä on rikki ja lainaa ei edelleenkään saa, on ketjua vaikeaa saada katkeamaan ja investointeja lähtemään taas käyntiin.
Varsinkin kun nurkan takana tikittää eläkepommi, jonka edes osittaisen purkamisen visio on viimeiset kymmenen vuotta perustunut kolmen ja puolen prosentin keskimääräiseen talouskasvuun.
Globaalissa maailmassa tilanne näyttää olevan se, ettei mikään markkina ole tällaiselta suojassa. Kun osakekurssit syöksyvät yhdessä paikassa, ne näyttävät syöksyvän kaikissa muissakin paikoissa, mikä panee miettimään, että joko nykyisessä kurssilaskussa ei ole mitään järkeä tai aikaisemmassa osakkeiden hintatasossa ei
Tällä kertaa erityisongelman tuottaa kuitenkin se, ettei rahalle ole mitään hyvää paikkaa. Osakemarkkinoilta käteiseksi muuttunut raha pitäisi laittaa johonkin, mutta vaikka osa on laittanut niitä kultaan ja Sveitsin pesoihin ja osa myyntituloista on mennyt velkojen tai vipujen maksuun, valtaosa rahasta näyttää makaavan tyhjän panttina jossakin. Mikä on hyvä paikka rahalle tällaisena aikana? Aikaisemmin valtionlainat olivat tällainen turvapaikka, mutta nyt useammankin maan velkapapereissa on merkittävä riski. Pienempi riski on kaikkien maiden velkapapereissa, sillä kun osa maista alkaa pyyhkiä velkojaan pois, antavatko muut näille kilpailuedun vai syntyykö joku universaali “kaikkien veloista puolet pois” -ratkaisu? Emme tiedä, mutta riski on olemassa “riskittömissäkin” Saksan lainapapereissa.
Euroopan itse rakennettu ongelma on se, että EU:ssa noudatetaan välillä sääntöjä ja välillä ei. Kun tämän yhdistää keskieurooppalaisten sosialistien eurooppauskontoon, kriisi pompsautettiin aivan eri sfääreihin kuin mitä olisi käynyt, jos Kreikka olisi potkaistu pois eurosta puolitoista vuotta sitten ja annettu sen tehdä jonkunlainen velkajärjestely. Tämä olisi kuitenkin ollut arvovaltatappio Suur-Eurooppaa ajaville poliitikoille, joten tätä ei tehty vaan keksittiin paikka, joka ei paikannut mitään.
Kun Euroopan keskuspankki ei saanut tuolloin mennä suoraan lainamarkkinoille ostamaan Kreikan lainapapereita, keksittiin kaikkien puhallusten isä ja äiti. Juuri kun pankit olivat toipuneet hieman Lehmipoikien kaatumisesta ja subprime-kriisistä, niille annettiin lupa painaa rahaa: kun EKP ei lainannut suoraan Kreikalle mutta “elvytystoimena” se lainasi naurettavan halvalla liikepankeille, liikepankit ottivat nämä yritysrahoituksen elvyttämiseen tarkoitetut hillot ja lainasivat ne kreikkalaisille nelin- tai viisinkertaisella korolla. Se, mikä ei mennyt kreikkalaisille, meni italiaanoille ja espanjalaisille.
Nyt käsissä on kohta taas uusi pankkikriisi, sillä aivan liian moni iso eurooppalainen pankki on korviaan myöten saamapuolella Alppien eteläpuolisesta Afrikasta. Tämä kriisi on täysin itse rakennettu, sillä jos EKP olisi lainannut rahat suoraan valtioille kuten se on nyt ryhtynyt tekemään, pankkien taseet olisivat nyt kunnossa ja pankit olisivat olleet jo ajat sitten aktiivisesti lainaamassa rahaa sinne, minne niiden oletettiin rahaa lainaavan: yrityksille ja yksityisille.
Sen lisäksi, että aikaansaadaan veronmaksajille kalliiksi käyvä pankkikriisi, olisi keskuspankkirahoituksen ainoa vaikutus ollut inflaation vauhdittuminen. Keskuspankkirahan kierrättäminen yksityisen sektorin kautta Kreikkaan kiihdyttää inflaatiota aivan samalla tavalla, mutta lisäksi rikottiin pankkien taseet jos/kun Kreikka järjestelee lainansa uudelleen. Näin julkisen sektorin kriisi saatiin muutettua yksityisen sektorin kriisiksi, ja koska pankkijärjestelmää tuskin voi päästää nurin tälläkään kertaa, joudutaan taas turvautumaan verorahaan. Ongelma on vain se, ettei sitä ole enää kovin paljon.
Sivuvaikutuksena tästä puliveivauksesta oli laman pitkittyminen. Eurooppa on lamassa tai kituliaan kasvun ajassa kun kukaan ei saa lainarahaa. Vuokrat nousevat pilviin ja asuntojen hinnat polkevat paikallaan, sillä ihmiset eivät saa mistään asuntolainaa. Yritykset eivät saa lainarahaa tulevaisuuden kasvun rahoittamiseen, sillä into ottaa riskejä on täysin nollassa. Riskinottohalun nollautumiseen on vaikuttanut keskeisesti se, että rahalle on ollut saatavana Kreikasta “riskitöntä” tuottoa mukavasti eikä ole tarvinnut tehdä juuri mitään.
Ongelma ei kuitenkaan ole yksin Euroopassa. USA:ssa on julkistalouden ongelma kuten on Japanissakin.
Nyt siis koko maailmassa menee huonosti, sillä länsimaat elivät yli varojensa viimeiset kolmekymmentä vuotta.
Tästä on varoittanut minun lisäkseni myös koko joukko vakavasti otettavia ajattelijoita. Pää jää vetävän käteen jossain kohtaa ja sen jälkeen julkistalouksien mahdollisuus toimia suhdannepuskureina on käytetty. Kun poliittinen koneisto ei kykene sosdem-Euroopassa ikinä maksamaan velkoja pois vaan huippuvuosien ylijäämä käytetään menoautomaattien rakentamiseen ja erilaisten “jälkeenjääneisyyksien” kompensoimiseen, nyt sitten lainoittajat pakottavat tekemään uudistukset kertarysäyksellä.
Monessa maassa väki riehuu jo kaduilla ja vastustaa säästöjä, mutta vaikka vallan antaa mille huligaanikerholle, tilanne ei siitä miksikään muutu, sillä nämä huligaanitkin osaavat toimia vain ympäristössä, jossa Joku Muu ulkoa rahoittaa elämisen. Kun Joku Muu on poissa, jäljelle jää se, että eletään joka tilanteessa suu säkkiä myöten. Huippuvuosina on rahaa, jota ei säästetä, ja lamavuosina ei ole lainausmahdollisuutta. Perinteisen suhdannepolitiikankin aika siis näyttäisi olevan ohitse, aivan turhaan. Se kuitenkin rikottiin itse kun unohdettiin, että lamaelvytyksen kääntöpuoli on rahan kerääminen nousukaudella.
Olen kirjoittanut aikaisemmin siitä, että hyvinvointivaltion ystävän tärkein työkalu ja kaveri on vahva ja tasapainoinen julkistalous. Tämä lama päättyy joskus, mutta selvästi siitä tulee pisin, mitä on nähty liki kymmenen vuotta kestäneen 20-30 -lukujen taitteen kohmelon jälkeen. Laman seurauksena meillä on kuitenkin jokunen hyvinvointivaltio vähemmän. Ne maat, joissa julkistalous kestää pahemmin natisematta vielä kenties melko pitkänkin laman, voivat tarjota julkisia palveluja ja elättää eläkeläisiä vielä laman jälkeenkin. Ne maat, joissa julkistalous romahtaa ja lainarahahanat on käännetty kiinni, potkivat köyhiään päähän oikealta ja vasemmalta jokaisena hieman huonompana vuotena
Tämän kriisin ja ajan opetus on myös se, kuinka suuri riski on antaa vastuu kaikista mahdollisista asioista julkiselle sektorille.
Markkinatalousmaa Sveitsissä talous alkaa yskiä hieman vasta nyt kun peso on vahvistunut 50 prosentilla muita valuuttoja vastaan, ja pienestä yskinnästä huolimatta julkistalous on edelleen ylijäämäinen kuten kaikki muukin talous. Kun talous pyörii yksityisen sektorin ympärillä, pienistä puroista muodostuu mukavan vuolas virta, jota ei yhden puron kuihtuminen pahemmin häiritse. Sosiaalidemokratiaan uskovassa Länsi-Euroopassa kuviteltiin, että julkinen sektori pelastaa meidät kaikelta ja sille on sälytetty loputtomiin lisää vastuita, oikeuksia ja velvollisuuksia.
Ongelma tässä talousmallissa on se, että talouden virralla on yksi päähaara, johon liittyy yksityisen sektorin puroja. Kun päähaara kuivuu kasaan, kuivuu koko joki. Länsimaiden osakekurssien alamäen yksi syy on nimittäin se, että säästämään pakotettu julkinen sektori on jatkossa pienempi asiakas monelle firmalle kuin se oli ennen lamaa. Julkinen sektori on liian suuri asiakas liian monelle yritykselle ja toimialalle ja tuloksena on helposti huojuva korttitalo.
Sosiaalidemokraattinen talousmalli pysyi mukavasti pystyssä niin kauan kuin kannettu vesi pysyi kaivossa ja julkisen sektorin rahavirtaa pystyttiin paisuttamaan lainarahalla. Nyt kun näin ei enää ole, jäljellä on runsaasti yksityisen sektorin bisnestä, jolla ei tosiasiassa ole mitään edellytyksiä pärjätä uudessa maailmanjärjestyksessä, sillä ei ole kuviteltavissa, että kukaan haluaisi ikinä ostaa omilla rahoillaan näiden yritysten palveluja. Niiden koko olemassaolon oikeutus on ollut törsäävä julkinen sektori. Kun tähän lisää ne firmat, jotka periaatteessa voisivat kyllä myydä yksityisellekin, mutta jotka ovat täydellisen kilpailukyvyttömiä kun oikeat hyväveliverkostot ja oikeanväriset jäsenkirjat ovat taanneet ylihintaista kauppaa julkiselta sektorilta, julkisen sektorin säästöliekki kaataa yksityistä bisnestä kuin heinää.
Tästä taas seuraa normaali kierre, jossa työttömyys nousee, kotimarkkinakysyntä vähenee, lama syvenee, lisää firmoja kaatuu jne jne jne, ja koska myös rahoitusjärjestelmä on rikki ja lainaa ei edelleenkään saa, on ketjua vaikeaa saada katkeamaan ja investointeja lähtemään taas käyntiin.
Varsinkin kun nurkan takana tikittää eläkepommi, jonka edes osittaisen purkamisen visio on viimeiset kymmenen vuotta perustunut kolmen ja puolen prosentin keskimääräiseen talouskasvuun.
Työvoimapulan sielu
04/08/11 13:05
Meille kerrotaan jälleen elinkeinoelämän taholta, että työvoimapula vaivaa.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
työntekijöiltä kaiken kivan pois ja palkkaa maksetaan juuri niin vähän kuin kehtaa, työntekijöiden lähtökitka on vähäinen jos joku tarjoaa paremmin. Tästä seuraa osaltaan työnantajien haluttomuus kouluttaa väkeä itse, sillä he pelkäävät, että kun tarjottu nälkäpalkka ei juuri ketään sitouta, he vain tulevat kouluttaneeksi työntekijöitä kilpailijoille.
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Valitus on melko lailla jatkuvaa ja minua vaivaa se, että se on aina vain valitusta yleisellä tasolla. Se ei edes koskaan sisällä toimenpide-ehdotuksia, tai jos sisältää niin ne ovat muotoa “vähemmän veroja yrityksille”, joiden syy-yhteyttä työvoimapulaan on jossain määrin vaikea nähdä.
Numerot esiin. Mitkä tehtävät ovat sellaisia, joissa vaivaa huutava työvoimapula? Rakennusala on mainittu, mutta koskeeko se koko alaa vai ainoastaan joitain tehtäviä? Entäpä muut alat ja erityisesti tehtävät siellä? Työvoimapulan sijaintikin olisi mielenkiintoista selvittää.
Työvoimapula on todennäköisesti todellisuutta jossakin, mutta kun työttömyys huitelee kahdeksan prosentin paikkeilla, se kertoo meille siitä, että työttömistä ei osata tai haluta kouluttaa työllisiä ja/tai työttömät ja työpaikat ovat väärissä paikoissa.
Jatkuva marmatus työvoimapulasta ei koskaan jalostu miksikään konkreettiseksi kun sitä ei tutkita tämän tarkemmin. Kun kerran maassa on työttömyyttä ja työvoimapulaa, se tarkoittaa sitä, että jotakin pitäisi tehdä. Kun tilanne on vakiintunut melko pysyväksi, se tarkoittaa sitä, että jotain olisi pitänyt tehdä ajat sitten. Edelleenkään kukaan ei tee mitään. Eikä ilmeisesti edes vaivaudu selvittämään, missä ongelma todellisuudessa on. Kuvailen tähän jotain vaihtoehtoja ottamatta kantaa siihen, ovatko ne totta vai ei, mutta niiden pitäisi antaa ajattelemisen aihetta.
- Työvoimapula-aloilla tarvitaan pitkää ja määrämuotoista koulutusta ja tämän koulutuksen saaneita ei joko ole tarpeeksi tai heitä ei saada houkuteltua töihin. Esimerkiksi hoiva-alalla on tällaisia pätevyyttä vaativia työpaikkoja.
- Työpaikoilla vallitsee asenneongelma koulutuksen suhteen. Kuvitellaan, että alalla tarvitaan tietty koulutus tai tutkinto, vaikkasitä ei oikeasti tarvittaisi mihinkään ja reipas poika oppisi työn tekemällä kuukaudessa parissa. Työnantajat vain odottavat saavansa valmista, heti ensimmäisestä päivästä 100% tuottavaa työvoimaa eivätkä ole kiinnostuneita miettimään uudelleen, mitä oikeastaan tarvitaan ja mikä on humpuukia.
- Työpaikat ovat pääkaupunkiseudulla mutta työttömät Kainuussa ja Savossa.
- Työstä ei olla valmiita maksamaan sellaista palkkaa, että sillä löytyisi työlle tekijä, vaikka tekijöitä sinänsä olisikin. Heidän kannattaa mieluummin optimoida vapaa-aikansa nostamalla melkein palkan suuruisia tukiaisia tai sitten heidän kannattaa tuon alan osaamisestaan huolimatta tehdä jotain aivan muuta, josta maksetaan paljon enemmän.
- Työpaikat ovat palvelualoilla ja työttömistä moni on sosiaalisesti kyvyttömiä asiakaspalvelutehtäviin
- Nuoret kouluttautuvat “väärille” aloille. Töitä olisi tarjolla ns. suorittavassa työssä, jossa tarvittaisiin käden taitoja, mutta väki kouluttautuukin paljon pidemmälle eikä enää ole kiinnostunut tällaisista tehtävistä.
Varmaan näitä voisi keksiä lisääkin. Esimerkin tarkoitus on havainnollistaa sitä, että pelkällä “työvoimapula” -huudahduksella ei päästä asiassa alkua pidemmälle, sillä kaikkien näiden ongelmien ratkaisukeinot ovat hyvin erilaisia. Lisäksi keinosta riippuen ongelmiin pitää puuttua aivan täydellisen eri paikoissa. Osa on poliittisia ongelmia, osa puolestaan joko työntekijöiden tai työnhakijoiden asenneongelmia, jotka eivät katoa mihinkään määrärahoja hieman toisella tavalla allokoimalla.
Jos arvata saa, vikaa on useammassa paikassa.
Ensimmäisenä voisimme lähteä perkaamaan asenteita, sillä se ei maksa oikeastaan mitään. Se, miten firmat saadaan muuttamaan asenteitaan, onkin sitten se haastavampi juttu. Ainakin sukupolvenvaihdosta tarvittaisiin. Pidän melko selvänä tai ainakin hyvin todennäköisenä, että se aika, jolloin työnantaja saa valmista työvoimaa kouluista, kaduilta tai edes naapurifirmoista, on mennyt ajat sitten.
Jokainen työnhakuun keskittyviä web-saitteja selannut lienee huomannut toivottoman vaikeuden yrittää löytää itselleen jotakin ammattinimikettä. Ammattinimikkeitä on pitkä ja käsittääkseni jopa melko virallinen lista ja sieltä löytyy hyvin klassisia titteleitä muurarista sihteerin kautta uudempiin valkokaulustyötitteleihin kuten “ohjelmoija”. Nämä tittelit eivät valkokaulustyössä ole kertoneet koskaan kenellekään mitään, sillä vaikkapa ohjelmoijan tapauksessa on aivan täydellisen eri asia osata ohjelmoida työkalulla ja kielellä X kuin Y. Kun kaikenlaiset alat ovat teknistyneet ja automatisoituneet ja melkein joka tehtävässä pitää nykyään osata käyttää jotain koneita ja työkaluja, epämääräisten tittelien ja nimikkeiden suo on valunut paljon alemmaksi. Edes siivooja ei enää tittelinä kerro mitään siitä, saako tällaisen henkilön palkkaava firma työntekijän, joka osaa käyttää saman tien kaikkia niitä lattianlakaisuhärveleitä, joita firmassa käytetään.
Työ on siis teknistynyt ja kun työkaluja on joka alalla ja joka tehtävässä useita erilaisia ja harvoilla aloilla on aivan täydellistä monopolin saavuttanutta teknistä ympäristöä, työntekijöiden osaaminen on varsin fragmentoitunutta. Nyt työnantajat tuntuvat istuvan perseillään odottamassa, että löytyy hyvin tarkka osuma juuri heidän käyttämiensä työkalujen ja toimialan osaamiseen, mutta ei tämän tarvitsisi mikään luonnonvakio olla. Jos palkkaa oppimiskykyisen henkilön, joka osaa jotakin samantapaista, hän kyllä oppii uudet kuviot nopeasti. Ei hän ensimmäisenä päivän paljonkaan tuota, mutta eihän tällaista ensimmäisen päivän tuottavuutta ole edellytetty maailmassa ennen kuin kolmena viime vuosikymmenenä.
Maailman sivu työt on opittu tekemällä oppipojasta aloittaen. Kilta- ja kisällisysteemissä oppiminen kesti vuosia, sillä näin säännösteltiin alan työvoiman tarjontaa ja taattiin mestareille tarpeeksi ilmaista orjatyövoimaa hanttihommiin. Ei tähän aikaan tarvitse palata, mutta on siinä totuuden siementäkin. Harva työnantaja nykyään käyttää paljonkaan paukkuja uusien työntekijöiden perehdyttämiseen, vaikka melko pienellä panostuksella tähän työvoimapula katoaisi tuon yrityksen vinkkelistä taivaan tuuliin ja se saisi kilpailuedun niitä vastaan, jotka kärsivät vajaatehosta.
Tästä päästään toiseen muuttuneeseen asiaan. Työntekijät eivät ole enää uskollisia työnantajilleen minkään sisäisen kunniamekanismin kautta. He pysyvät firman leivissä jos firmassa on kivaa ja edut kohdallaan. Kun jokainen firma on lamaan vedoten säästänyt
Tähänkin ongelmaan olisi ratkaisuja, mutta onko työnantajilla haluja niitä ottaa? Osa niistä maksaa rahaa (palkka), osa ei (mukava työympäristö ja komentoketju, jossa ei ole idiootteja). Työnantajat näyttävät kuitenkin vannovan keskusjohtoisuuden nimiin enkä ole vakuuttunut, että tämä on työntekijän vinkkelistä paras ja mukavin tapa asioita hoitaa.
Työntekijöiden ja työpaikkojen sijaintiongelmaan on vaikea löytää ratkaisuja ilman suuria kustannuksia. Tämän ongelman ytimessä on se, että valmistava työ ja valkokaulustyö ovat liian kaukana toisistaan fyysisesti kun koko Suomea yritetään pitää asuttuna. Lyhykäisyydessään ongelman ydin on siinä, että perheen molemmille vanhemmille ei löydy välttämättä töitä mistään ja jos löytyy, ainoastaan parista kasvukeskuksesta paitsi hyvällä tuurilla. Jos pariskunnan toinen puolisko on valkokaulustyöläinen ja toinen ei, on vaikeaa valita asuinpaikkaa siten, että molemmille olisi töitä järkevän matkan päässä. Pohjanmaalla voi olla puusepänverstas mutta IT-suurvisiirin tehtävä on Helsingissä, joten jompi kumpi on ongelmissa.
Samaten nykyinen asumisen hinta pääkaupunkiseudulla tekee käytännössä kovin vaikeaksi yksinäisen ihmisen muuton kaupunkiin jonkun entry level -työpaikan perässä, sillä niistä ei makseta tarpeeksi. Rahalla saisi, mutta rahaa ei haluta käyttää. Asumisen hintaa saisi alemmaksi jos rakennettaisiin hirveästi, muttei rahaa haluta käyttää tähänkään. Työssäkäyntialuetta saisi laajennettua jos Helsinki-Turku-Tampere -kolmiossa suhaisi kolmeasataa luotijunia ristiin rastiin, mutta tämä maksaa vielä enemmän eikä siihenkään haluta käyttää rahaa.
Käden taitoja vaativien töiden huono imago on itse rakentamamme ongelma. On puhtaasti koulutuspoliittinen ja valistuksellinen kysymys, että Suomessa ryhdyttiin kasvattamaan ihmisistä herroja. Tämä alkaa ylioppilaiden palvonnassa, vaikka lopulta henkilön pitää olla todella tampio ellei kykene tästä tutkinnosta suoriutumaan. Sen jälkeen mennään yliopistoon kouluttautumaan herraksi ja kun valtaosasta ammatillistakin koulutusta on tullut ammattikorkeakouluja, joista tulee lisää herraksi haluavia, näemme vaivatta, mistä asenne likaisen käsityön halveksuntaan kumpuaa.
Tästä kärsii tietysti ennen kaikkea halveksuja itse, sillä kun kaikista on koulutettu herroja ja herrojen työpaikat ovat harvassa, osa herroiksi haluavista myy purilaisia. Vielä suurempi osa saa kyllä haluamansa siistin sisätyön, mutta niin pienellä palkalla, että sillä toimeen tuleminen alkaa olla nykyisten elinkustannusten ja inflaation aikana hankalaa. Kärsijänä on myös kansantalous, sillä herran hommia tavoittelee paljon sellaista väkeä, joilla ei ole tarvittavia lahjoja ja tarvittavaa asennetta, mutta jotka pärjäisivät yksityisyrittäjinä melko hyvin.
Oikeastaan tässäkin on kierre, sillä kun hallinnolliseen paperihommaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla on runsaasti tunkua, näistä tehtävistä ei tarvitse maksaa juuri mitään. Kun tämän yhdistää korkeisiin veroihin ja kalliisiin elinkustannuksiin, jäljellä on “keskiluokkaa”, joka on aivan lohduttoman persaukista. Ei heillä ole varaa palkata ammattimiehiä tekemään mitään töitä puolestaan, joten positiivinen kierre ammattimiespuolella jää syntymättä.
Mutta tämä kaikki on spekulointia, sillä emme tiedä, mistä työvoimapula oikeastaan johtuu. Se pitäisi kuitenkin pikimmiten selvittää eikä vain odottaa, että se maagisesti ratkaisee itsensä.
Vielä sananen sananvapaudesta
02/08/11 13:32
Olen viime päivinä joutunut puolustamaan sananvapautta sekä tämän blogin kirjoituksissa että kirjoitusten kommenteissa. Hyvä niin, arvokkaat asiat kaipaavat arvoisiaan puolustajia.
Tässä kohtaa ja tähän asiaan liittyen on syytä myös muistuttaa siitä, että sananvapaus ei koske kaikkia mahdollisia tilanteita, yhteyksiä ja foorumeita. Nyt näyttää epäilyttävästi siltä, että erinäköiset pellefanttikerhot ja tahallaan tai tahatta väärin ymmärtävät yksilöt ovat ottaneet “sananvapaus” -sanan keppihevoseksi ajamaan aivan mitä hyvänsä asiaa tai vastustamaan mitä sattuu, vaikka puheena oleva asia ei ole sananvapauskysymys ensinkään.
Tyyppiesimerkkejä tästä vouhotuksesta on nähty vaikkapa Uuden Suomen keskusteluissa. Siellä on Norjan tapahtumien johdosta ymmärtääkseni siivottu pöhköimpiä puheita pois ja potkittu kuutamolle kasa sellaisia kirjoittajia, jotka eivät ymmärrä paikan sääntöjä ja julkaisulinjaa. Näiden pois potkittujen nillitystä on ollut varsin vaivatonta löytää toisista paikoista ja näissä lähinnä perussuomalaisia tai erinäköisiä aseenheilutteluyhdistyksiä edustavien älyköiden puheenvuoroissa syytetään Uutta Suomea sananvapauden polkemisesta, sensuurista, heinäsirkkalaumoista ja herra yksin tietää mistä.
Toinen esimerkki liittyy erään persupoliitikon kohteluun erityisesti Hesarissa viime päivinä. On “sananvapauden väärinkäyttöä” tai jotain sen tapaista kirjoittaa poliitikosta jotakin, jota poliitikko ei itse haluaisi itsestään kirjoitettavan. Virhe onkin tapahtunut siinä kohtaa kun lehti on julkaissut kyseisen poliitikon tuotantoa kun olisi mieluummin pitänyt jättää pöhköimmät puheet julkaisematta.
Järkevät ihmiset ymmärtävät, että lehti, nettipalsta, bloginpitäjä tai kuka hyvänsä muukin
kirjoitusalustan tarjoaja on täysin oikeutettu päättämään toimituksellisen linjansa. Lehti saa hutkia poliitikkoja aivan niin paljon kuin sisu sietää ja oikeastaan asialehden tehtäviin tämä jopa kuuluu. Ainakin jos lehti haluaa minulta rahaa. Tämä ei ole sananapauden väärinkäyttöä enkä oikeastaan ymmärrä, miten sananvapautta edes voisi käyttää väärin, eli koko syytös kuulostaa enemmän sanahelinältä kuin miltään järkevältä.
Jos politiikot eivät halua, että heidän tyhmiä puheitaan siteerataan, heidän ei kannata pitää tyhmiä puheita. Jos rivi-ihmiset närkästyvät kun suosikkipoliitikko paljastuu typeryyksien tuottajaksi, kannattaa miettiä, olisiko tarjolla parempia poliitikkoja eikä syyttää asian paljastajaa. Jos taas lehti siteeraa poliitikkoja virheellisesti tai asiayhteydestään erottaen, asia paljastetaan julkisen debatin keinoin eikä vetoamalla sananvapauteen. Virheitä tapahtuu ja niitä tehdään tahallisestikin, mutta sananvapaus ei liity tähän edes etäisesti.
Nettikeskustelujen ja kommenttien ylläpitäjä saa puolestaan päättää vapaasti, mitä hän julkaisee ja mitä ei. Jos linja ei miellytä, ei kannata lukea ja kirjoittaa vaan äänestää jaloillaan. Ei Uudella Suomella tai millään muullakaan nettipalstalla ole mitään sananvapauteen tai mihinkään muuhukaan perustuvaa velvollisuutta julkaista sopimattomana pitämäänsä materiaalia. Tätä ei tarvitse edes perustella mitenkään. Ei sananvapaus sitä tarkoita, että muiden on pakko julkaista mitä hyvänsä tuotantoa omalla kustannuksellaan.
Uuden Suomen kaltaisissa palstoissa tulee kysymykseen lähinnä hyvä journalistinen tapa, joka vaatii antamaan tilaisuuden vastineelle jos jostakusta henkilöstä jotakin kirjoitetaan. Tämä ei kuitenkaan pohjaudu sananvapauteen vaan yleiseen käytäntöön eikä kyse ole velvoittavasta lakiin tai asetukseen perustuvasta asiasta. Oikeus kirjoittaa vastine kuuluu kuitenkin vain viitatulle henkilölle eikä hänen itse ylentäneillä hännystelijöilleen, jotka nyt vain keksivät huutaa “sananvapaus” joka tornista.
Sananvapautta kannattaa puolustaa raivoisasti, mutta osa tätä työtä on se, ettei sananvapauden käsitteen anneta inflatoitua tarkoittamaan mitä sattuu. Tässä on vaarana aina Pekka ja susi -efekti. Kun joka asiassa vedotaan perusteettomasti sananvapauteen, se oikea asia siellä seassa jää helposti joutavan lässytyksen varjoon eikä kukaan ota sitä vakavasti.
Tänä päivänä tilanne on tältä osin erityisen ongelmallinen, sillä sananvapautta vastaan kyllä on hyökätty ja hyökkäystä vastaan puolustauduttu. Hyökkäykset tulevat juuri tänä päivänä muutamasta suunnasta ja ne on lähinnä kohdistettu yhtä poliittista suuntausta vastaan, joka myös puolustautuu. Tämä nimenomainen poliittinen suuntaus tuottaa kuitenkin myös 94,2% päättömistä sananvapauspuheista. Näin he tulevat vähentäneeksi omilla toimillaan omaa painoarvoaan ja uskottavuuttaan siinä tilanteessa, kun tosipaikka tulee eteen.
Tarkkuus asiassa olisi tärkeää juuri nyt kun “hyvän puolella pahaa vastaan” -fasismi hiipii kimppuumme ja se pitää pontevasti torjua. Tähän tarvitaan vakavia otteita eikä älytöntä urputusta siitä, että nettipalsta rikkoo sananvapautta kun palstalla ei saa sanoa neekeri.
Tässä kohtaa ja tähän asiaan liittyen on syytä myös muistuttaa siitä, että sananvapaus ei koske kaikkia mahdollisia tilanteita, yhteyksiä ja foorumeita. Nyt näyttää epäilyttävästi siltä, että erinäköiset pellefanttikerhot ja tahallaan tai tahatta väärin ymmärtävät yksilöt ovat ottaneet “sananvapaus” -sanan keppihevoseksi ajamaan aivan mitä hyvänsä asiaa tai vastustamaan mitä sattuu, vaikka puheena oleva asia ei ole sananvapauskysymys ensinkään.
Tyyppiesimerkkejä tästä vouhotuksesta on nähty vaikkapa Uuden Suomen keskusteluissa. Siellä on Norjan tapahtumien johdosta ymmärtääkseni siivottu pöhköimpiä puheita pois ja potkittu kuutamolle kasa sellaisia kirjoittajia, jotka eivät ymmärrä paikan sääntöjä ja julkaisulinjaa. Näiden pois potkittujen nillitystä on ollut varsin vaivatonta löytää toisista paikoista ja näissä lähinnä perussuomalaisia tai erinäköisiä aseenheilutteluyhdistyksiä edustavien älyköiden puheenvuoroissa syytetään Uutta Suomea sananvapauden polkemisesta, sensuurista, heinäsirkkalaumoista ja herra yksin tietää mistä.
Toinen esimerkki liittyy erään persupoliitikon kohteluun erityisesti Hesarissa viime päivinä. On “sananvapauden väärinkäyttöä” tai jotain sen tapaista kirjoittaa poliitikosta jotakin, jota poliitikko ei itse haluaisi itsestään kirjoitettavan. Virhe onkin tapahtunut siinä kohtaa kun lehti on julkaissut kyseisen poliitikon tuotantoa kun olisi mieluummin pitänyt jättää pöhköimmät puheet julkaisematta.
Järkevät ihmiset ymmärtävät, että lehti, nettipalsta, bloginpitäjä tai kuka hyvänsä muukin
Jos politiikot eivät halua, että heidän tyhmiä puheitaan siteerataan, heidän ei kannata pitää tyhmiä puheita. Jos rivi-ihmiset närkästyvät kun suosikkipoliitikko paljastuu typeryyksien tuottajaksi, kannattaa miettiä, olisiko tarjolla parempia poliitikkoja eikä syyttää asian paljastajaa. Jos taas lehti siteeraa poliitikkoja virheellisesti tai asiayhteydestään erottaen, asia paljastetaan julkisen debatin keinoin eikä vetoamalla sananvapauteen. Virheitä tapahtuu ja niitä tehdään tahallisestikin, mutta sananvapaus ei liity tähän edes etäisesti.
Nettikeskustelujen ja kommenttien ylläpitäjä saa puolestaan päättää vapaasti, mitä hän julkaisee ja mitä ei. Jos linja ei miellytä, ei kannata lukea ja kirjoittaa vaan äänestää jaloillaan. Ei Uudella Suomella tai millään muullakaan nettipalstalla ole mitään sananvapauteen tai mihinkään muuhukaan perustuvaa velvollisuutta julkaista sopimattomana pitämäänsä materiaalia. Tätä ei tarvitse edes perustella mitenkään. Ei sananvapaus sitä tarkoita, että muiden on pakko julkaista mitä hyvänsä tuotantoa omalla kustannuksellaan.
Uuden Suomen kaltaisissa palstoissa tulee kysymykseen lähinnä hyvä journalistinen tapa, joka vaatii antamaan tilaisuuden vastineelle jos jostakusta henkilöstä jotakin kirjoitetaan. Tämä ei kuitenkaan pohjaudu sananvapauteen vaan yleiseen käytäntöön eikä kyse ole velvoittavasta lakiin tai asetukseen perustuvasta asiasta. Oikeus kirjoittaa vastine kuuluu kuitenkin vain viitatulle henkilölle eikä hänen itse ylentäneillä hännystelijöilleen, jotka nyt vain keksivät huutaa “sananvapaus” joka tornista.
Sananvapautta kannattaa puolustaa raivoisasti, mutta osa tätä työtä on se, ettei sananvapauden käsitteen anneta inflatoitua tarkoittamaan mitä sattuu. Tässä on vaarana aina Pekka ja susi -efekti. Kun joka asiassa vedotaan perusteettomasti sananvapauteen, se oikea asia siellä seassa jää helposti joutavan lässytyksen varjoon eikä kukaan ota sitä vakavasti.
Tänä päivänä tilanne on tältä osin erityisen ongelmallinen, sillä sananvapautta vastaan kyllä on hyökätty ja hyökkäystä vastaan puolustauduttu. Hyökkäykset tulevat juuri tänä päivänä muutamasta suunnasta ja ne on lähinnä kohdistettu yhtä poliittista suuntausta vastaan, joka myös puolustautuu. Tämä nimenomainen poliittinen suuntaus tuottaa kuitenkin myös 94,2% päättömistä sananvapauspuheista. Näin he tulevat vähentäneeksi omilla toimillaan omaa painoarvoaan ja uskottavuuttaan siinä tilanteessa, kun tosipaikka tulee eteen.
Tarkkuus asiassa olisi tärkeää juuri nyt kun “hyvän puolella pahaa vastaan” -fasismi hiipii kimppuumme ja se pitää pontevasti torjua. Tähän tarvitaan vakavia otteita eikä älytöntä urputusta siitä, että nettipalsta rikkoo sananvapautta kun palstalla ei saa sanoa neekeri.