Mietin tuossa keskuspankkien harjoittamaa korkoelvytystä ja sen tekoa nykymaailmassa.

Ongelma, jota vastaan taistellaan, on yleensä se, että yritykset eivät uskalla investoida kun talouden merkit ovat epävarmoja ja raha on kallista. Halventamalla rahan hintaa yritetään saada investoinnit käyntiin ja talouden pyörät pyörimään. Tämä on ennen ollut melko järkevää suhdannepolitiikkaa, mutta onko enää?

Halvassa lainarahassa on ongelmana se, että kaikki saavat sitä, paitsi ne, jotka sitä eniten tarvitsevat. Helsingin asuntojen hintaralli on tyypillinen lieveilmiö. Rahaa syydetään markkinoille halvalla siinä toivossa, että yritykset ottaisivat lainaa ja rakentaisivat uusia tehtaita, mutta käytännössä raha päätyy asuntomarkkinoille luomaan kuplaa, ja on hyvin mahdollista, että näin rakennetaan uusi pankkikriisi jo ennen kuin entisestä on toivuttu, sillä pankkikriisin keskiössä on aina asunto- ja kiinteistöbisnes jotakin kautta.

Suomessahan talouskehitys on ollut melko kaksijakoinen. Talous sukelsi viime vuonna enemmän kuin missään länsimaassa ja valtaosassa itämaitakaan, mutta valtaosa ihmisistä ei huomannut sitä mitenkään. Edellisenä vuonna oli vielä saatu tukevat palkankorotuksetkin. Osa menetti työnsä, mutta ei lopulta kauhean moni ainakaan kauhukuviin verrattaessa. Työttömyys nousi, mutta valtaosaa ihmisistä lama ei ole koskettanut mitenkään, varsinkaan Helsingissä kun suurimmat kärsijät ovat olleet maakuntien pikkukaupungit, joista on lopetettu ainoa tehdas.

Kuluttajilla on ollut kohtuullinen usko oman taloutensa kehitykseen samalla kun julkistalous sukeltaa ja yritykset ovat vaikeuksissa. Lainaraha halpenee, kuluttajat tarttuivat tilaisuuteen ja käynnistivät asuntojen hintarallin.

Entäpä sitten yritykset? Suurta pääomaa tarvitseva savupiipputeollisuus ei ole kiinnostunut investoimaan Suomeen tai edes Eurooppaan, vaan uudet tehtaat rakennetaan väljempien ympäristösäännösten ja suurempien markkinoiden maille. Tällaiset sinänsä melko vakavaraiset yritykset saavat lainaa ja ovat sitä ottaneetkin, muttei se ole Eurooppaan mitään talouskasvua tuonut vaan työtä ovat saaneet kiinalaiset, ja jatkossa Kiinaan, Brasiliaan ja Intiaan rakennetut tehtaat kilpailevat suoraan eurooppalaisten tehtaiden kanssa, ja ensimmäisessä ylituotantotilanteessa lopetetaan ne eurooppalaiset tehtaat, aivan kuten Suomen paperitehtaille on käynyt.

Pienemmissä firmoissa on oma ongelmansa. Osa tarvitsisi rahaa tuotteistukseen, osa kasvuun ja maailmanvalloitukseen. Tässä tapauksessa edes korkotaso ei ole kovin keskeinen elementti, sillä jos tällainen yritys menestyy, se kyllä pystyy maksamaan koron X tai 2X aivan vaivatta, ja jos se ei menesty, se ei pysty maksamaan kumpaakaan. Näiden yritysten, jotka oikeastaan muodostavat työllisyyttä ja tulevaisuutta ajateltaessa keskeisimmän osan, ongelma ei ole se, että lainarahan hinta on väärä vaan se, että lainarahaa ei saa.

Eivät pankit myönnä tällä hetkellä missään maassa lainoja tällaisille yrityksille, sillä niihin sisältyy riski. Pankin kannattaa mieluummin syytää raha asuntolainamarkkinoille varsinkin Suomessa, jossa henkilökohtaista konkurssia ei tunneta, ja asuntovelallinen on tarvittaessa lypsylehmä hautaan saakka. Asuntolainoitus on pankeille melko riskivapaa bisnes, sillä jos asuntokupla puhkeaa, pankit kuitenkin taas pelastetaan jos ne apua tarvitsevat. Motiivi lainata mitään kasvuyrityksille korkealla riskillä on täysin nolla niin pankin johdon kuin omistajankin vinkkelistä.

Muu Eurooppa ei näyttäisi ainakaan tuntemaltani osalta olevan kovin paljon paremmassa jamassa. Suuryritykset investoivat kauaksi, pienet yritykset eivät saa lainaa tai mitään muutakaan rahoitusta, joten jäljelle jää asuntolainoitus. Uusien asuntojen rakentaminen on täysin lamassa, sillä siihen ei rahoitusta tunnu heruvan, joten halvat korot eivät edes tuota uusia asuntoja asuntopula-alueille vaan ainoastaan nostavat vanhojen asuntojen hintoja. Tämä puolestaan nostaa tonttimaan hintaa olemassaolevien asuntojen ympäristössä, sillä verrokkiasuntojen hinta nousee, joten laman päätyttyä uudistuotanto on selvästi nykyistä kalliimpaa, vaikka rakennuskustannukset pysyisivät ennallaan, sillä tontin hinta on kaksinkertaistunut.

Minun norsunluutornistani näyttää siltä, että matalat korot eivät tuota talouteen mitään muuta kuin kuplan. Tosiasiallisesti korkotasoa pidettäneen matalana ainoastaan siksi, että valtioiden velkojen korot pysyvät edes jotenkin kohtuullisina. Japani on ollut nyt toistakymmentä vuotta nollakorkoinen valtio, eikä siellä ole talous lähtenyt matalalla korkotasolla kasvuun vaan syväjää jatkuu edelleen.

Japanissa ongelmana on talouden rakenne, ja rakenneongelma vaivaa Eurooppaakin. Suuryritykset saavat hiipua hiljaisesti kohti auringonlaskua, mutta kasvuyritys on pahnanpohjimmainen rahoitettava, ja tämä on puhdas rakennevika.

Mikäli tämä analyysi pitää paikkansa, meidän pitää uskoa, että perinteinen korko- ja investointielvytys on tullut tiensä päähän. Investoinneilla on lähinnä haluttu kirittää rakentamista, mutta niin ei näytä enää tapahtuvan. Investoinnit ovat enemmänkin henkisen pääoman ja aineettoman hyödykkeen markkinointiin liittyviä ponnistuksia, joita tehdään perinteisen savupiipputeollisuuden ulkopuolella.

Elvytysnäkökulmasta pitäisi huolehtia jotenkin siitä, että yritysten rahoittaminen muuttuisi taas hyväksi bisnekseksi, sillä se elvyttää tämän päivän palvelu- ja informaatioteollisuutta paljon paremmin kuin kuvitteelliset tehdasinvestoinnit, joita ei edes tule.

Tämä temppu tehdään hapattamalla muita lainoituskohteita. En tarkkaan ottaen tiedä, miten suuryritysten kiina-investointeihin menevä raha saataisiin huonommaksi diiliksi, mutta koska tämä raha ei Euroopan lainakannassa ole kuin pieni siivu yksittäisten hankkeiden suuruudesta huolimatta, ehkäpä jätämme tämän väliin.

Asuntolainoissa voisi sen sijaan aivan hyvin tehdä periaatteellisia muutoksia. Jos Suomessakin otettaisiin käyttöön periaate, että asuntolainasta pääsee koska hyvänsä eroon luovuttamalla pantin pankille, bisnes muuttuisi täysin. Tämän jälkeen pankilla olisi asuntolainasta riski, sillä jos asuntojen hinnat laskevat, osa vain käy viemässä avaimet pankkiin ja laina oli sillä kuitattu, ja tappio kaatuu pankin niskaan.

Pankilla ei olisi enää motiivia ruokkia asuntolainakuplaa kuten sillä nyt on. Pankin voitto mitataan miljardeissa ja asiakkaan korkotaso prosenteissa. Jos prosentti on matala, viivan alle jääviä miljardeja voidaan loihtia lisää lainaamalla suurempia summia, ja Suomessa tämän voi nyt tehdä melko riskittömästi. Jokunen ylivelkaantunut jää pankkien käsiin, mutta kun heidän eläkkeistäänkin voidaan ulosmitata loputtomiin rahaa, pitkällä tähtäimellä edes nämä asiakkaat eivät muutu tappioksi. Tässä mielessä pankeille on vain edullista, että vanhojen asuntojen hinta on pilvissä ja uusia ei juuri rakenneta.

PK-yrityslainoissa sen sijaan pitäisi parantaa lainan houkuttelevuutta. Jos näille olisi saatavissa takauksia tai jotain muita ratkaisuja, jolloin juuri näiden riskiä pankin vinkkelistä alennettaisiin samalla kun asuntolainoituksen riskiä nostetaan, halvan koron rahaa alkaisi valua myös hyötyä tuottaviin kohteisiin eikä pelkkiin kupliin.

Tällaiset ehdotukset ovat tietysti pankkien mielestä äärettömän huono asia, sillä nykymalli poistaa niiltä varsin tehokkaasti riskit jättäen jäljelle vain voitot. Poliitkoillekin asia on kiusallinen, sillä korkojen alentaminen on huomattavasti helpompaa kuin sen miettiminen, mikä taloutta oikeastaan elvyttäisi.

Viikonlopun uutinen on ollut perheenyhdistämishakemusten tulva sekä epäillyt väärinkäytökset. Tässä yksi asiaan liittyvistä uutisista.

Asian mielenkiintoinen sivujuonne on se, että nyt ollaan melkein täsmälleen niissä numeroissa, joita natsiaineksena pidetty ei-toivottava sakki laskeskeli jo pari kolme vuotta sitten. Silloin asiaa vähäteltiin, ja sanottiin, etteivät numerot pidä paikkaansa. Pitivät paikkansa, mutta kukaan ei ole tunnustanut olleensa väärässä. Kukaan ei myöskään ole tunnustanut byrokratiassa olleensa oikeassa esimerkiksi valmistautumalla tähän hakemustulvaan, vaan tehtiin kuten suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa aina on tehty. Ei tehdä mitään ennakoivaa, ja vasta, kun joku asia räikeästi alkaa olla ongelma, tehdään pieni purkkapaikka tähän kohtaan.

Tässä valossa voisi ajatella, että sopeutumattomien etnisten vähemmistöjen slummit, joita on ennustettu Suomeen niitäkin ja pidetty yhtä lailla höpöpuheina, eivät ehkä olekaan niin kovin kaukaista tulevaisuutta.

Ennaltaehkäisevissä toimissa olisi se etu, että ongelman ei tarvitsisi räjähtää silmille ennen kuin on lupa tehdä mitään. Näinhän toimitaan monissa muissa asioissa. Yritetään ennustaa ongelmakohdat ennakolta ja suunnitella toimenpiteitä ajoissa toteutettaviksi, ongelmien syntymistä ehkäisemään. Maahanmuutossa vallitsee kuitenkin sokea piste. Kaikkien ongelmien povaaminen on harhaoppia, joten ennaltaehkäisevä työ on vaikeaa. Jos joku ongelma tunnustetaankin, sen on aina johduttava valtaväestön rasismista, ja asiaa autetaan parhaiten tuottamalla lisää elättejä ja siedätyshoitamalla näitä vääräuskoisia, jos ei muuten niin kiusaksi.

Vaan itse asia.

Uutinen kertoo, että jokainen maahan jäävä turvapaikanhakija tuottaa perässään viisi muuta. Pitäisikö? Mitä, jos otettaisiin käyttöön Tanskan malli, jossa perheen yhdistämistä saa muistaakseni anoa vasta, kun on elänyt vähintään kaksi vuotta ilman sosiaalitukiaisia? Tanskaa emme ole tavanneet pitää minään kiiluvasilmäisen natsiaatteen ja simputuksen luvattuna maana, ja siitä huolimatta siellä toimitaan näin. Miksi ei Suomessa?

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden tapauksessa taas voisi aivan hyvin päättää, että lapsensa ihmissalakuljettajien matkaan lähettäneet ovat käytännössä lapsen hylänneet. Näillä lapsosilla on valtaosalla parrankasvu alkanut, ja kotimaansa kulttuurissa heitä pidettäisiin aikuisina. Miksi tällaisen henkilön pitää saada tuoda perässään hänet jo kertaalleen hylännyt suku? Jos näin ei saisi tehdä vaan ainoastaan tuo ihminen itse saisi jäädä maahan, lasten lähettämisen bisnescase kuivahtaisi siihen.

Mielenkiintoista on myös kasvattilapsiasia. Kasvattilapsia ei ollut aikaisemmin ollenkaan, nyt niitä on pilvin pimein. Mikä ihmeen adoptiobuumi Somaliassa on viime vuosina käynnistynyt, kun jokaiseen perheeseen on ilmaantunut kasvattilapsia? Vai viedäänkö suomalaisia taas kuin litran mittaa? Mitenhän kasvattilasten tulva suhtautuu geenitestien aloittamiseen? Onko ajalla ennen geenitestejä tuotu perässä vaikka mitä väkeä ilman mitään sukulaisuutta, ja vasta kun sukulaisuutta on ruvettu testaamaan, on ollut pakko keksiä kasvattilapsitarina, jotta voidaan edelleenkin tuoda perässä vaikka mitä väkeä? En tiedä. Jotain outoa tässä on ja asia pitäisi selvittää, mutten pidätä hengitystäni.

Oikeastaan, mikä idea koko perheen yhdistämisessä oikein on? Onko se kansainvälinen velvollisuus jonkun tekemämme sopimuksen perusteella, vai voisiko koko touhun lopettaa tarpeettomana? Jos näin tehtäisiin, tyrehtyisi turvapaikanhakijoiden virtakin kertaheitolla, ja ratkaisisimme kasan niitäkin ongelmia, joita ei nyt ennaltaehkäistä juurikaan, koska niitä ei ole olemassa.

Jyrki Katainen tapasi duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Konstantin Kosatševin tällä viikolla.

Kosatševin käsitys Suomen ja Venäjän suhteista on se, että suhteet ovat ongelmattomat, ja että Suomessa käydyllä keskustelulla ei ole tähän mitään vaikutusta. Samaten hänen tulkintansa mukaan Kokoomuksessa ei esiinny venäläisvastaisuutta.

Tätä voi pitää melko täyspäisenä lausuntona yleensäkin ja erityisesti nykytilanteessa. Suomi on kansalaisyhteiskunta, jossa julkinen valta ei kontrolloi kaikkea keskustelua, joten on selvää, että Suomessa julkaistaan sellaisiakin näkemyksiä, jotka eivät ole Venäjälle mieleen tai Venäjän virallisen doktriinin mukaisia. Venäjä näyttää ymmärtävän tämän asetelman aivan mainiosti.

Suomen tehtävä lie olla jonkunnäköinen puskurivyöhyke Pietarin ympäristössä, jotta Joku Muu maksaa noin puolet Pietarin puolustusmenoista. Kun tähän asetelmaan ei ole tulossa mitään muutoksia, on jopa oletettavaa, että Venäjällä ei ole mitään erityistä motiivia kärjistää suhteita Suomeen. Venäjällä tiedetään, että Suomessa Naton kannatus on vähäistä suurempaa. Siellä tiedetään myös, että Nato ottaa Suomen jäseneksi jos Suomi jäsenyyttä hakee, sekä sen, ettei Venäjä voi tätä jäsenyyttä estää mitenkään toteutumasta.

Ainoa, mitä Venäjä voi tehdä, on olla antamatta Suomelle syytä liittyä Natoon. Suomessa jäsenyyden kannatus saattaa gallupeissa olla vastustusta suurempaa, joten räyhääminen nostaisi naton vaaliteemaksi ja saattaisi toteuttaa jäsenyyden nopeassakin aikataulussa. Lisäksi rähinästä ei olisi mitään kuviteltavissa olevaa hyötyä, sillä Suomen tuleva valtiojohto ei ole enää Kekkosen ajan kasvatteja, ja idänsuhteita ei enää nähdä sisäpolitiikan teon välineenä.

Kosatševin äärimmäisen sovittelevaa lausuntoa voisi sinänsä pitää jonkunnäköisenä näpäytyksenä myös Suomessa Venäjä-keskustelussa runsaasti mellastavalle Johan Bäckmanille ja apupapille. En tiedä mitä agendaa tämä kaksikko ajaa ja ennen kaikkea miksi, mutta Suomessa se saa runsaasti palstatilaa, jossa herrat antavat ymmärtää, että Suomen ja Venäjän suhteet ovat kriisissä. Tämän liioittelun ei voi mitenkään katsoa olevan Venäjän turvallisuuspoliittinen etu, sillä kuten ylempänä kirjoitin, Nato-kanta on Suomessa kiikun kaakun. Väliin kannattajat ja väliin vastustajat ovat niskan päällä. Kaikennäköinen räyhääminen Venäjä-kortilla ei ainakaan lisää Naton vastustajien määrää, vaikka rähinä ei perustuisikaan mihinkään.

Puusta katsoen tätä lausuntoa voisi pitää myös kannanottona siitä, että Venäjä hoitaa Suomen suhteensa itse eikä jotain räyhähenkeä äänitorvena käyttäen, ja tämä on Suomessa syytä panna merkille ja lakata antamasta hirveästi painoa omalta vaalikampanjalta vaikuttavalle huuhellukselle.

Viime päivinä Björn Wahlroos on vaihteeksi saanut lokaa niskaansa lausuttuaan kehitysavun pääasiassa kannustavan vääriin asioihin, sillä sille ei ole päättymispäivää kunhan asiat pysyvät sössittyinä.

Aina kun Björn Wahlroos sanoo jotakin, reaktio on melko lailla sama. Asiaa ei sinänsä kiistä juuri kukaan eikä sitä, että esitetty väite olisi ainakin suurimpien linjojen osalta totta. Kun tähän ei pystytä, mutta Wahlroosin sanoma on epämiellyttävä sekä nykyisen establishmentin kannattajille että punavihreille, siitä pitää löytyä jotain vikaa. Tyypillinen kritiikki on se, ettei tästä nyt olisi oikeastaan tarvinnut puhua vaan jostain aivan muusta, sillä joku tärkeämpi asia odottaa ratkaisuamme ensin. Niin ja näin, aina on väärä aika kuulla juuri se, minkä Wahlroos kulloinkin sanoo.

Mutta itse kehitysapu.

Wahlroosin ehdotus siitä, että pitäisi enemmänkin taata lainoja, jotta yksityinen sektori voisi hoitaa asiat kuntoon, on pääosin huono. Pienessä mitassa mikrolainat ovat olleet melkeinpä parasta kehitysapua tuloksiltaan, mutta melkein kaikki kehitysmaat ovat ja pysyvät kehitysmaina siksi, että niiden hallinto on luokattoman huono ja maassa ei ole uskottavaa rahajärjestelmää. Jos kehitysapu siirretään laajoissa mitoissa lainoiksi valtioille tai niin isoille pelureille, että niiden on pakko ottaa paikallinen satraappi mukaan bisneksiin saadakseen luvan siellä toimia, pönkitämme vain tätä huonoksi osoittautunutta järjestelmää, ja mikään ei muutu.

Hyviä tuloksia näyttää saavuttavan sellainen kehitysapu, joka ohittaa vallankahvan kokonaan tai melkein kokonaan. Poikkeuksiakin toki on, eli jos johonkin maahan poikkeuksellisesti tulee hyvä hallinto, se voi olla kiinnostunut muustakin kuin gepardihattujen ja mersujen ostamisesta. Botswana pääsi jaloilleen mukavasti tällä tavalla, sillä timanttituloja ei käytettykään aseisiin vaan ihmisten kouluttamiseen ja infrastruktuuriin, mutta aids-ongelmaa rahakaan ei näytä pystyvän eteläisessä Afrikassa ratkaisemaan.

Kehitysapuhan on apua, jonka kuuluisi jossain vaiheessa lakkauttaa itsensä, eikä olla ikuinen valuuttatulojen lähde motivoiden lähinnä huonoon hallintoon ja taloudenpitoon. Tässä asiassa Wahlroos on täysin oikeassa. Jos kehitysavulle pistetään päätepiste, on pakko miettiä, mitä jonkun aikaa tulevalla rahalla tehdään, eikä vain haaskata se johonkin, jotta ensi vuonna saadaan lisää kun asiat ovat edelleen hullusti.

Afrikan ongelma on se, että kun rahalla ei ole monessakaan maassa mitään arvoa siten, että sillä voisi myös ostaa jotakin, ja arvo arvotaan uusiksi muutaman viikon välein, sinne toimitettu hyvä ei kierrä muuten kuin tavaran muodossa. Vain tavaralla ja vaihdantataloudella on joku konkreettinen sisältö, rahaan perustuva talous ei lähde lentoon, kun rahalla ei voi ostaa juuri mitään. Muutamassa maassa kännyköiden prepaid-minuutit ovat syrjäyttäneet käytännössä paikallisen rahan, sillä niitä voi siirtää tekstiviestillä henkilöltä toiselle, niiden väärentäminen on mahdotonta, rosvo ei voi helposti viedä niitä ja vallankahva ei pääse merkittävästi puuttumaan tämän valuutan arvoon. Järjestelmä keksittiin Keniassa kun joku kriisi käytännössä sulki pankit osassa maata, ja rahaa ei saanut mistään. Keniassa sinänsä rahalla on joku arvo, mutta järjestelmä levisi sieltä muuallekin. Kun työstä saa kännykkäminuutteja, joilla voi ostaa ruokaa, talous on lähtenyt käyntiin ruohonjuuritasolta alkaen eikä keskusjohdetusti, ja juuri tällaista kehitystä pitää suosia miten parhaiten pystytään.

Toinen kehitysavun ongelma on se, että se on usein piilotukea antajamaan teollisuudelle tai maataloudelle. Kun suorat tukiaiset on kielletty, annetaan jonkun mestan suursmurffille 42 miljoonaa, josta hän voi pistää pari miljoonaa taskuunsa kunhan ostaa 40 miljoonalla tiettyjä antajamaan ylituotantotuotteita. Tällainen “apu” on käytännössä haitallista eikä hyödyllistä, sillä se on efektiivisesti länsimaisen bulkkitavaran polkumyyntiä maahan, jolle ei näin synny motiivia tehdä tätä bulkkia itse.

Minun on vaikea uskoa, että mikään kehitysmaa pääsisi suoraan korkean jalostusasteen tuotteiden tuottajaksi, vaan kehitys on aloitettava alkutuotannosta ja sen jalostamisesta. Tämä luo teollisuutta, jakeluketjuja ja näihin liittyvää osaamista, ja näillä voidaan ponnistaa eteenpäin. Kun kehitysmaiden bulkkituotantoa vastaan kilpaillaan mainitulla polkumyynnillä ja lisäksi länsimaissa suojataan omat markkinat kehitysmaiden bulkkituotannolta, näitä askelia ei voi ottaa.

Ei ole silkkaa sattumaa, että huumebisnes elättää monia maita Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, sillä sitä vastaan länsimainen tuotanto ei kilpaile. On alkutuotanto, jalostus, kuljetusinfrastruktuuri ja markkinointikoneisto. Tätä ei voisi toteuttaa bataattilastuilla muuten kuin kuriositeetin mittakaavassa, sillä niiden tuominen Eurooppaan olisi suojatullien takana, mutta koska huumebisnestä ei ole virallisesti olemassakaan, sieltä on löytynyt markkinarako, jossa rahaa siirtyy länsimaista kehitysmaihin kaupan eikä tukiaisten keinoin.

Nykyinen kehitysapu on kuitenkin pitkälle anekauppaa, sillä se on tätä ylituotannon dumppaamista, omien markkinoiden suojelua ja vallankahvassa hilluvien tyrannien tukemista. Ymmärrän hyvin sen, miksi esimerkiksi Pakistanille annetaan nyt kriisiapua, itsekin olen tähän tarkoitukseen antanut rahaa. Sen sijaan en ymmärrä, miksi Pakistanille annetaan kehitysapua, sillä vallankahvalla on varaa rakentaa ydinpommeja. Kun länsimaat elättävät jonkun osan kansasta, tähän tarkoitettu raha voidaan käyttää huonosti, kuten tuo maa tekee.

Ensi vaaleissa olisi jokaisen syytä miettiä, tarvittaisiinko hieman uusiakin kasvoja ja nuorennusleikkausta.

Suomen poliittista keskustelua vaivaa vieläkin konsensus ja etujärjestöjen keskeinen rooli. Voisi ajatella, että suljetun talouden, epäterveiden idänsuhteiden ja kotoisten stalinistien vyörytyksessä kasvanut poliitikko tai järjestöpomo ei enää ole avainasemassa kun mietitään, miten Suomi pärjää avoimen talouden aikana maailmassa, jossa ulkopolitiikkakin on hyvin erilaisessa roolissa kuin se oli Brezhnevin aikana.

Ongelmia on monessa paikassa. Viime päivinä on siellä täällä referoitu näkemystä ns. SATA-komitean työstä. Komitean piti parantaa työn kannustavuutta ja vähentää köyhyyttä, mutta kolmen vuoden puuhastelu ei tuottanut yhtään mitään.

Miksi ei? Meillä vallitsee aika suuri yksimielisyys siitä, että väliaikaiseksi avuksi tarkoitetusta perusturvasta on tosiasiassa tullut pitkäaikaistyöttömien armeijan tärkein tulomuoto. Toinen yksimielisyys vallitsee siitä, että tällä hetkellä tämä raha ei riitä, vaan useimmat saavat lisäksi harkinnanvaraista toimeentulotukea. Näiden yhdistelmä taas on tuloloukkumielessä myrkyllinen, ja tätäkään ei taida kovin moni kiistää.

Siitä huolimatta ei tapahtunut mitään. Kaikennäköisiä ehdotuksia tehtiin, mutta lopulta kaikki komitean jäsenet piiloutuivat omien etujärjestöjensä bunkkereihin kykenemättä tarttumaan mihinkään uuteen ajatukseen.

Jo ennalta oli selvää, että Elinkeinoelämän keskusliitto vastustaa kaikkia sellaisia ehdotuksia, jotka maksavat jotakin, sillä tuo kerho perinteisesti vastustaa aivan kaikkea paitsi yritysverojen alentamista, ja silloinkin kun näitä veroja alennetaan, se moittii, että niitä alennettiin liian vähän. Kun kerran tämä kerho osaa ainoastaan vastustaa, miksi sille annettiin tässä komiteassa vähäistä suurempi painoarvo?

Ammattiliitot eivät pärjää yhtään sen paremmin. Ne teeskentelevät edustavansa perusturvalla eläviä, mutta kun käytännössä olisi ollut tilaisuus ehdottaa perusturvan korotuksia, tuloksena olikin täystyrmäys, ellei ansiosidonnaista työttömyysturvaa koroteta vähintään kolminkertaista määrää säilyttäen näiden tukimuotojen välisen suhteen ennallaan. Tämäkin näkökanta tiedettiin jo valmiiksi, joten miksi komiteassa oli yhtään ay-politrukkia muussa kuin statistin roolissa?

Joku, en muista kuka, kirjoitteli oivallisesti kuukausi pari sitten, että ainoastaan paavi valitaan tehtäväänsä keskimäärin vanhempana kuin suomalainen ay-johtaja, ja tämä tuskin menee kauheasti pieleen. En halua missään määrin halveksia vanhempia ihmisiä enkä heidän elämänkokemustaan, mutta jos tätä kokemusta ei kyetä kanavoimaan uuden luomiseen vaan vanhan museoimiseen, meillä on vallankahvassa vääriä ihmisiä.

Nyt on se aika, että asioita pitää miettiä uusiksi. Huoltosuhde heikkenee eläkepommin takia. Länsimaiden valuuttojen devalvoituminen kiinan rahaa vastaan tarkoittaa sitä, että kiinalaisille lankeaa vielä nykyistäkin suurempi siivu maailman resursseista, ja niitä riittää meille vähemmän ellemme pysty petraamaan tuottavuuttamme aivan eri kierrosluvuilla kuin millä Kiinan talous kasvaa. Julkistalous on kriisissä, ja se kaipaa kipeästi enemmän tuloja ja vähemmän menoja.

SATA-komitea oli tarpeellinen harjoitus, sillä se kertoo meille, että ns. kolmikantayhteistyö ei enää tuota haluttuja asioita. Kun se ei kerran enää toimi, potkaistakoon molemmat työmarkkinaosapuolet pois kaikista niistä pöydistä, joissa keskustellaan poliitikkojen toimivaltaan kuuluvista asioista. Työelämän kysymyksistä ne voivat lainsäädännön puitteissa neuvotella edelleen, mutta poliitikkojen pitää ottaa politiikka takaisin itselleen ja ruveta tekemään sellaisiakin päätöksiä, joista työmarkkinajärjestöt eivät pääse yksimielisyyteen.

Viimeinen uusi ajatus perusturva-asiassa on Soininvaaran perustulomalli, joka sekin alkaa olla jo ehtinyt miehen ikään. Tämän pitäisi pistää miettimään.


Hieman samanlaista uutta ajattelua tarvitaan muuallakin. Kokoomusministerien lausunnot Venäjästä ja reaktiot näihin kertoivat meille, että idänsuhteissa on helppoa jämähtää liturgian ja muinaisten Kekkosen ajan fraasien taakse. On helppoa luetella virallinen ystävyysliturgia, sillä näin ei tosiasiallisesti tarvitse ottaa kantaa mihinkään asiaan.

Ulkopolitiikan kentällä on muuttunut paljon, ja osa näistä muutoksista koskee jopa Venäjää. Venäjän strategia on tällä hetkellä se, että se ei tunnusta EU:ta neuvotteluosapuoleksi ollenkaan. Yhtenäinen EU on taloudellinen jättiläinen ja Venäjä valkoinen kääpiö, joka tuottaa lähinnä raaka-aineita parhaaseen banaanivaltiotyyliin ja ostaa saksalaisia ökyautoja nousukkailleen, parhaaseen banaanivaltiotyyliin.

Venäjä näyttää toimivan varsin huonosti sellaisessa asetelmassa, jossa se ei voi sanella yhteistyön muotoja, ehtoja ja käytettyä retoriikkaa. Se haluaa rakentaa tilanteen, jossa se on jokaisessa neuvottelupöydässä riittävän monella mittarilla vahvin mahdollistaen sanelun. Euroopassa tämä tehdään sivuuttamalla EU tykkänään ja vaatimalla kahdenvälisiä ratkaisuja maiden välillä kaikkiin asioihin. Kun EU on hajallaan, Venäjä sanelee pienille yhteistyön ehdot ja kiukuttelee jos sanelu ei mene lävitse.

Tällaista rakennelmaa ei ollut kylmän sodan aikana, sillä tosiasiallisesti Euroopan ja NL:n välillä ei ollut mitään kanssakäymistä. Suomella oli oma erityissuhteensa, johon liittyi rähmälläänolo ja idänkaupan vinksauttama talous, mutta toisaalta myös halpa öljy. Muilla Länsi-Euroopan mailla ei ollut mitään virallista suhdetta, ja kauppaa ei käyty.

Nyt käydään ja Venäjä on huomattavasti aktiivisempi toimija kuin mitä NL oli. Länsi-Euroopan etu lienee se, että Venäjän poliittinen vaikutusvalta Euroopassa pysyy kohtuullisena ja sille ei synny mahdollisuutta kiristää länttä millään, lähinnä energialla. Yhteistyöhön tulee suhtautua lämpimästi kuten myös ihmisten liikkumismahdollisuuksien lisääntymiseen, mutta ainakin minä näen rauhaisan rinnakkaiselon päättyvän lähitulevaisuudessa ja uuden kylmän sodan, ja Kremlin propagandakonehan on jo tähän viritetty ajat sitten. Johan Bäckmanin tuotannon lukeminen on hyvä kurkistus venäläisen propagandan syövereihin, ja siellä asetelmat ovat olleet selvillä jo pitkään. USA ja Britannia ovat vihollisia, Saksan ja Ranskan kanssa yritetään leikkiä, ja pikkuvaltioiden oikeutta omaan Venäjästä vapaaseen politiikkaan ei ymmärretä alkuunkaan.

Suhteet länteen kriisiytyvät jossain vaiheessa, sillä en usko lännen lopulta jatkavan Venäjän hyssyttelyä, kun se jatkaa nykyistä linjaansa. Georgia pilkottiin tuosta vain lännen paheksunnan alla, aivan kuten Hitler pilkkoi sudeettialueet itselleen. Venäjän hallinto muistuttaa minua kovasti Hitleristä ja fasismin saappaan kopseesta, ja retoriikkakin on melko samanlaista. Ein Volk on vain tällä kertaa venäläiset, joita asuu inhottavasti naapurimaissa epäreilujen rajansiirtojen takia, joten tehdään aivan samaa kuin mitä Hitler teki, eli pilkotaan naapurimaita yksi kerrallaan ja kaapataan oma kansa omien rajojen sisälle.

Eikä Venäjä Georgiaan lopeta kuten ei Hitlerkään ajoissa lopettanut. Jossain kohtaa seuraavia *staneja pilkkoessaan Putin kohtaa oman Puolansa, ja kuppi kääntyy. Venäjää vastaan ei hyökätä, mutta se eristetään melko täydellisesti.

Tässä tilanteessa Suomi joutuu valitsemaan puolensa, ja Suomen puoli on länsi. YYA-miehille on tällöin käyttöä verraten vähän.

Olen harvoin mistään asiasta samaa mieltä Vihreiden ja Anni Sinnemäen kanssa, mutta nyt tunnustan, että hän on osunut oikeaan moittiessaan SDP:n budjettikommentteja kaikkien asioiden vastustamiseksi.

SDP on tehnyt tyypillisen oppositiotempun, eli vastustanut jokaista veronalennusta, veronkorotusta, uutta menokohdetta ja vanhan menokohteen supistamista. Sinnemäki aivan oikein huomaa tämän asian ja sanoo sen ääneen, mikä on aina poliitikolle ansio. Politiikan kulisseista katsottuna näyttää lisäksi hieman siltä, että myös Vihreistä ja SDP:stä on tulossa vaalien kilpapari eikä vain Persuista ja SDP:stä. SDP:n nykyistä heikkoutta ja epäkiinnostavuutta nuorison joukossa on helppoa hyödyntää kilpailijoissa ja niin myös tehdään, mikä saattaa lisätä vaalien kiinnostavuutta kun asetelma ei olekaan enää automaattisesti muut vastaan Kokoomus, kuitenkaan Kokoomusta liikaa härnäämättä, sillä se saattaa olla pääministeripuolue vaalien jälkeen ja valita hallituskumppanit muiden joukosta.

SDP:n viikonlopun aikana esittämät näkemykset ovat lohduton kuva puolueen tilasta. Joko siellä ei ymmärretä, miten maailma toimii, tai sitten ymmärretään, mutta kuvitellaan, ettei vaalikarja ymmärrä. Entäpä jos vaalikarja ymmärtääkin? Silloin propaganda falskiutuu entisestään kun politiikan amatöörikin näkee hölynpölyn lävitse.

Ongelman ydin on siinä, että SDP kuvittelee valtiontalouden tasapainottamisen onnistuvan ilman, että se vaikuttaa pienituloisiin mitenkään. Olen kerrannut ennenkin, miksi tämä ei koskaan onnistu, mutta otetaan asia harjoituksen vuoksi uudelleen, sillä kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. En väitä, että minäkään tunnen tämän asian läpikotaisin, mutta terveellä järjellä on ymmärrettävissä muutamia periaatteita.

Ensinnäkin se, että valtiontalouden tasapainottaminen tarkoittaa yleisesti elintason leikkaamista Suomessa, kun velaksi eläminen loppuu ja kansantuotetta aletaan käyttää velanmaksuun. Näennäisesti BKT voi pysyä samana tai jopa kasvaa, mutta kun nyt kansantalouteen tulee X% velkaruiske, kokemamme BKT on BKT+X. Jos ryhdymme lyhentämään velkoja Y%:lla BKT:stä, kokemamme elintaso onkin BKT-Y. Poliitikot eivät mielellään sano tätä ääneen vaan puhutaan tehostamisesta tai käytetään muita uuskielen termejä, mutta totuus on se, että käytettävissämme on vähemmän resursseja kuin ennen. Myös siinä tilanteessa, että talous kasvaisi jatkossa kohisten, jolloin saisimme kirittyä itsemme nykytasolle muutamassa vuodessa.

Kun elintaso Suomessa laskee, ainakaan minä en keksi mitään keinoa, miten tämä elintason lasku ei kohdistuisi kaikkiin ihmisiin. Pienituloisuus tai köyhyys tarkoittaa muiksi termeiksi muutettuna sitä, että tällaisen henkilön käytössä on vähemmän kansantalouden resursseja kuin rikkailla. Raha on itsessään vain mittatikku tälle ja asioiden arvolle.

Nyt aikaisemmin niin kovin vihreäksi muuttuneen SDP:n hampaissa ovat energiaverojen korotukset ja verotuksen siirtäminen uusiutumattomien resurssien kuluttamiseen työn tekemisen verottamisesta. On Vihreistä ja heidän politiikastaan mitä mieltä hyvänsä, tällaiset muutokset näyttävät hitaasti tehtynä (kuten viime vuosina on tehty ja todennäköisesti myös tulevaisuudessa tehdään) oikeansuuntaisilta. Luonnonvaroista joudumme tappelemaan ökyrikkaan Kiinan kanssa maailmanmarkkinoilla, ja jos perustamme taloutemme näihin asioihin, on aina mahdollista, että jonkun asian hinta pompsahtaa niin paljon, että sen jalostaminen ei enää kannata, sillä asiakkailla ei ole varaa ostaa lopputuotetta, mikä se sitten liekin.

Ihmistyö taas on itsemme hinnoiteltavissa ja jos talous perustuu enemmän palveluvientiin kuin tavaravientiin sekä aineettomien hyödykkeiden tuottamiseen, olemme enemmän suojassa maailmanmarkkinoiden häiriöiltä. Suomessa molemmat mainitut ovat täysin lapsenkengissä, ja verotusta kannattaa siksi siirtää pikku hiljaa tätä suosivaan suuntaan.

Käsitellään tässä välissä Jutta Urpilaisen esittämä selvä valhe. Hän nimittäin väittää, että kun enää vain 10% verotuloista tulee progressiivisesta verosta, 90% kerätään muuten, ja tästä seuraa kuulemma se, että rikkaat hyötyvät ja köyhät kärsivät. Urpilainen unohtaa, että tuossa 90%:ssa on sellaisia elementtejä kuin vaikkapa pääomatulovero, yritysverot sekä yrityksiltä kerätyt energia- ja ympäristöverot. Näiden verojen voidaan hyvin katsoa haittaavan nimenomaan rikkaita. Harhaoppi on siis se, että jos vero ei ole progressiivinen, se suosii rikkaita, sillä voidaan myös verottaa kohteita, joita pienituloiset eivät maksa, kuten vaikkapa pääomatulovero.

SDP:n olisi jo aika päästä eteenpäin tästä “köyhiltä otetaan ja herroille annetaan” -retoriikasta, sillä Timo Soini osaa sen paljon paremmin.

Nämäkin mainitsemani verokohteet tarjoavat näkökulman kirjoitukseni yleisasiaan. Vientiteollisuudessa verot maksaa efektiivisesti asiakas jossain muussa maassa, mutta kotimarkkinoilla korkeammat verot yrityksille ja yritysten omistajille siirtyvät vain hintoihin. Ei ruokaa tuottava tehdas niele ympäristöveron korotusta vaan siirtää sen hintaan, koska voi. Jos pääomatulovero muutetaan progressiiviseksi ja suurten yritysten omistajien verot nousevat efektiivisesti 29 prosentista 56 prosenttiin, ryhdytään pääomalta vaatimaan parempaa tuottoa, jotta nettoansiot eivät oleellisesti laske. Näin progressiivisen veron korotus siirtyy tasakorotukseksi köyhän ruokalaskuun.

Kilpailu tietysti voi estää yritystä näin tekemästä, mutta silloin se tarkoittaa sitä, että suomalainen kapitalisti saa paremman tuoton siirtämällä tehtaansa Ruotsiin ja ryhtymällä kilpailemaan suomalaisen teollisuuden kanssa, jolloin vähennämme Suomessa sekä työtä että verotuloja. Köyhien määrä lisääntyy ja julkisen vallan resurssit huolehtia köyhistä vähenevät.

Jos taas ei koroteta kapitalistien veroja vaan pistetään palkansaaja vieläkin syvemmälle kyykkyyn, tapahtuu asioita mutta pienellä viiveellä. Eivät ammattiliitot sitä katso kovin hyvällä, että nettoansiot laskevat, joten seuraavalla palkankorotuskierroksella kiritään tappio kiinni, jolloin tehtaiden ja kauppojen kulut nousevat. Nämä korotukset taas siirretään köyhienkin maksamiin hintoihin, mutta köyhien tulot eivät nousseet samassa suhteessa.

Demarien patenttiratkaisu kaikkeen on se, että veronkorotukset pitää “kompensoida” jotenkin pienituloisille. Tämä rakennelma on mieltä vailla kahdesta syystä. Ensinnäkin, tukiaiset pienituloisille luovat uuden tuloloukun. Tuloloukkuongelma on Suomessa tunnustettu jo nytkin ja sitä on yritetty ratkaista huonolla menestyksellä, ja asia ei siitä parane, että lisätään uusia tuloloukkuja sinne tänne.

Toisekseen, kaikkien nyt tehtävien toimenpiteiden tavoite on tasapainottaa julkistalous eikä kiusata köyhiä. Vaikka progressiivinen tulovero kaksinkertaistettaisiin johtaen 95% maksimiveroprosenttiin, valtiontalous olisi edelleen alijäämäinen. Tämä ei edes ota mitenkään huomioon kerrannaisvaikutuksia, jotka syntyvät siitä, että ostovoimaisella asiakaskunnalla ei enää tämän jälkeen ole ostovoimaa. SDP laskee Suomessa olevan toista miljoonaa köyhää. Jos miljoonalle köyhälle annetaan 250 euroa vuodessa kompensoimaan energiaverojen korotukset, syödään yli puolet veron oletetusta tuotosta. Ei valtiontalous näin tasapainotu.

Edellisessä kappaleessa sivusin jo viimeistä ongelmaa eli kotimarkkinakysyntää. Jos emme korota välillisiä veroja tasapainottamistoimien osana vaan ainoastaan tuloveroa, tämä on pois kotimarkkinakysynnästä työllistävien ja korkeampaa jalostusastetta edustavien palvelujen kuluttamisesta. Tämän sektorin rokottaminen taas lisää työttömyyttä, vähentää verotuloja toisaalla ja lisää julkisia menoja.

Asiaa voi hahmottaa siten, että jos minulla on ylimääräinen viisikymppinen, palkkaan sillä siivoojan ja yksi henkilö sai töitä. Tai voin syödä ravintolassa, jolloin työllistyy myöskin väkeä. Jos taas tuo viisikymppinen verotetaan minulta pois, hukataan kymppi siitä byrokratiaan ja annetaan neljälle persaukiselle kymppi, nämä ostavat halpahallista tuontiruokaa tällä kympillä. Jälkimmäinen voi olla sosiaalisesti oikeudenmukaista, mutta minun kulutukseni oli Suomen kansantalouden kannalta parempaa, kuten myös valtiontalouden ja työllisyyden.

Kaikki kulutus ei siis ole samanarvoista, ja liian tasainen tulonjako suosii nimenomaan tätä huonompaa kulutuksen lajia kun palkansaajalla ei ole varaa ostaa toisen palkansaajan työtä vaan ainoastaan tavaraa, ja juuri tätähän vihreä verouudistus yrittää taklata pienin askelin laskemalla työn hintaa ja korottamalla tavaran ostamisen kuluja.


Ainoaksi tavaksi tasapainottaa julkistalous ilman suuria vaikutuksia köyhiin on perata julkiset menot tiheällä kammalla. Päätetään, että perusturvaan, koulutukseen ja peruspalveluihin ei kosketa, mutta periaatteessa kaikki muut tulonsiirrot, tukiaiset ja menokohteet ovat vapaata riistaa. Katsotaan, mitä joku hanke tuottaa ja mietitään, tarvitaanko tätä tässä taloustilanteessa välttämättä ollenkaan. Tuo peruspaketti vie noin kolmanneksen julkisista menoista, joten “nice to have” -asioita voi tehdä varsin runsaasti.

Tämäkään ei vain käy SDP:lle, sillä kun julkinen sektori työllistää nyt 700000 ihmistä, perestroikan jälkeen jäljellä olisi alle puoli miljoonaa, ja 200000 demareita äänestävää konttorirottaa kortistossa äänestämässä persuja.

Ainoa varma asia on se, että jos julkistaloutta ei tasapainoteta, köyhä kärsii vielä enemmän, sillä sitten kun Suomessa tehdään Kreikan kaltaisia hätäohjelmia ja leikataan kirveellä kaikkea nyt heti, rikkaat eivät ole moksiskaan, sillä eivät he käytä julkisia palveluja. Tai jos käyttävätkin, he voivat ostaa ne myös yksityisiltä. Köyhät eivät voi, vaan he ottavat tässä mallissa osuman kokonaan, ja osuma on isompi kuin silloin, jos tehdään välttämättömät toimenpiteet ajoissa.

Ei Suomesta tähän näytä tahtoa löytyvän. Kokoomus ja Kepu väsäävät vaalibudjettia ja SDP vastustaa kaikkia asioita vaatien vielä rivakampaa velkaantumista. Olemmet taas siinä tilanteessa, että koska Suomessa ei puoluekannassa ole kuin sosialisteja, tarkkaa taloudenpitoa kannattava ei voi äänestää oikeastaan ketään. Tässä kohtaa en voi edes kehottaa äänestämään paremmin.

Olisi kivaa jos voitaisiin pistää talous kuntoon siten, että köyhät eivät kärsi ja kukaan muukaan ei huomaa mitään, paitsi kourallinen mysteeriksi jääviä herroja. Maailma ei kuitenkaan toimi näin, joten nyt olisi aika pistää hihat heilumaan ja minimoida tappiot, myös köyhien kannalta. Tämä ei toteudu niin kauan kuin teeskennellään, että mitään tappioita ei tulekaan.

Suomen ulkopoliittiselta kentältä kuuluu kummia.

Minusta nimittäin näyttää ensimmäisen kerran suunnilleen koskaan siltä, että Suomen suhteesta Venäjään ja Venäjästä esitetään muitakin kuin liturgisia YYA-näkemyksiä. Kokoomus sohaisi muurahaispesää, Venäjää ihannoiva Johan Bäckman uhoaa, dinosaurukset yrittävät edelleen vedota YYA-liturgiaan kuten vaikkapa tänään SDP:n Jouko Skinnari.

Suomen suhdetta Venäjään ei voitu mitenkään pitää normaalina kylmän sodan aikaan. Näennäinen itsenäisyys nootteineen ja yöpakkasineen, sen jälkeen stalinismin nousu Suomessa ja stalinistien päätyminen tiedotusvälineiden palkkalistoille takasi sen, että pysähtyneisyys jatkui pidempään kuin sen olisi tarvinnut sanoa.

Kokoomuksen suurvaltakommenttien herättämä keskustelu on ollut lopulta verraten asiallista. Keskustelussa paljastuu, että Venäjän suurvalta-asemaan ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Sitä voidaan pitää suurvaltana sotilaallisesti ja merkityksettömänä paikkana taloudellisesti. Lisäksi se ei kykene luomaan imperiumia, sillä kukaan ei halua tehdä venäläisten kanssa vapaaehtoisesti juuri mitään.

Ennen tätä spektaakkelia, keskustelua käytiin lastenhuoltoasioista, ja tästä puolesta Venäjällä oltiin närkästyneitä. Ei kuitenkaan pitäisi, sillä koko asia on tavallaan Venäjän itsensä rakentama.

Venäjällä on ollut jo pitkään käytössä jonkunnäköinen hajota ja hallitse -yritelmä. On olemassa runsaasti kaikenlaisia kansainvälisiä sopimuksia. Muunmuassa lapsikaappausasiat on sovittu melkein kaikkien muiden kanssa tällaisella sopimuksella. Venäjä ei niitä kuitenkaan allekirjoita, vaan esittää kullekin maalle jotain omaa, maakohtaista sopimusta, ja kun muut eivät tähän tartu, Venäjällä pistetään marttyyrinkruunu päähän ja teeskennellään, että me olemme hyväntahtoisesti kaikkien asialla, mutta avokätisiin tarjouksiimme eivät muut suostu, ja tämä on osoitus Venäjä-vihamielisyydestä.

Suomessa tätäkin asiaa ehdittiin hieman sohia julkisessa keskustelussa, ennen kuin asia ainakin hetkeksi unohtui. Suomen linja on se, että kahdenvälisiä sopimuksia ei tehdä tällaisissa asioissa, vaan noudatetaan melkein kaikkien allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia, tai sitten sovitaan asiasta EU-tasolla. Venäjä taas ei halua tunnustaa EU:ta sopimuskumppaniksi ensinkään, vaan se tekee mieluummin energiadiilejä ja muitakin diilejä erikseen joka maan kanssa eri ehdoilla. Venäjä on selvästi käynnistänyt hymykampanjan saksalaisia kohtaan, ja toisaalta rajamailla sitten yritetään lisätä painostusta ja toivotaan, että kun suurille hymyillään, pieniä voi kiristää ilman, että EU-tasolla reagoidaan mitenkään.

Samasta syystä kaikennäköiset, ainakin minun mielestäni hyödylliset hankkeet turistien matkustamisen helpottamiseksi ovat jäissä. Schengen-alueella ei voi tehdä yksittäissopimuksia Venäjän kanssa, ja Venäjä taas on haluton tekemään sopimusta Schengen-alueen kanssa, sillä se jotenkin olisi EU:n olemassaolon tunnustamista. Sen jälkeen kun Itä-Euroopan satelliitit liittyivät EU:hun, EU näyttää organisaationa lakanneen olemasta venäläisessä politiikassa, ja pyrkimys näyttää olevan epäsovun luominen kerhon sisään siinä toivossa, että EU-tuki näille satelliiteille vähenee. Imperiumi pitäisi jostain keksiä, mutta koska kukaan ei kiusallista Valko-Venäjää lukuunottamatta halua Venäjän holhottavaksi vapaaehtoisesti, yritetään lähestyä asiaa tukkimalla tie kaikkiin muihin suuntiin.

Ei tästäkään mitään tule, mutta yrittäminen tulee näkymään.

Tänään pääministeri Kiviniemi on ilmoittanut, että Suomen ulkopolitiikkaan ei kuulu huono käytös. Tätä voidaan implisiittisesti pitää viestinä siitä, että kokoomusministerien lausunnot olivat tällaista huonoa käytöstä, mikä palauttaa ainakin Kiviniemen mutta todennäköisesti myös Kepun takaisin YYA-bunkkereihinsa.

Venäjä haluaa rakentaa Suomenkin kanssa “erityissuhteen” kuten kaikkein muidenkin maiden kanssa. Tähän kuuluu mielestäni avoin keskustelu tämän suhteen laadusta eikä näennäisesti yksimielinen ulkoa opeteltujen fraasien latelu. Vanhempien poliitikkojen muistissa on edelleen Kekkosen painolasti, sillä Kekkonenhan paimensi nimenomaan suomalaista ulkopolittista keskustelua vetoamalla rakkaan ystävän tunteisiin. Kun joku sanoi NL:stä hieman pahasti, Kekkonen jympsähti kameroiden eteen kertomaan, että mitä te itse miettisitte, jos joku teidän rakas ystävänne näin teitä loukkaisi, ja NL personoitiin tällaisen loukkaantuneen ystävän asemaan antaen valtiolle ihmisen tunteet. Jostain syystä nimenomaan Venäjää pidetään tällaisena “ystävänä” edelleenkin, tai ainakin jotkut pitävät. Muut maat eivät Suomessa samoin personoidu.

Tämän päivän keskustelussa huomaa selvästi tämän sukupolvieron. Nuoremmat, Kekkosen perinnöstä vapaat osaavat keskustella asiasta ilman tätä historian painolastia. Tässä ei ole edes suuria eroja poliittisten aatesuuntien välillä, vaan asiallista keskustelua Venäjästä ja Suomen suhteesta Venäjään kuullaan oikeastaan kaikista puolueista paitsi ehkä Kepusta, sillä asia ei liity aluepolitiikkaan ja se on siksi epäkiinnostava. Kaikki näkemykset, kuten vaikkapa Bäckmanin touhotus, eivät erityisemmin miellytä minua sisällöllisesti.

Ajatuksellisesti sen sijaan pidän siitä, että mielipiteitä viimein on alettu esittää eikä vain piilouduta ystävyysliturgian taakse.

Hallitus on päättänyt leikata budjetissaan kehäradan rakentamiseen varattuja rahoja seitsemällä miljoonalla ensi vuonna, eli noin yhdeksällä prosentilla suunnitellusta valtion kokonaissummasta.

Liikenneministeri Anu Vehviläinen (maal) kertoo meille näin:
Liikenneministeri Anu Vehviläinen korostaa, että kehäradan rakentamisrahojen leikkaus ensi vuodelle ei hidasta, supista tai muutenkaan vaikeuta Kehärata-hankkeen etenemistä millään tavalla. Ministeriö on konsultoinut asiasta liikennevirastoa, jonka asiantuntijat ovat samaa mieltä.

Jotta näin. Minulle on tässä valossa epäselvää, miksi tuon määrärahan piti alun alkaenkaan olla budjetissa, jos se ei vaikuta mihinkään. Uutisessa kerrotaan, että summa mukamas “palautetaan” projektiin tulevina vuosina, mutta koska tulevien vuosien budjetteja ei ole tehty, tätä ei voida tietää.

Siitä huolimatta sekä ministeri että projektijohtaja vakuuttavat, että mitään vaikutuksia mihinkään ei ole. En tiedä miten temppu tehdään, mutta kun kerran kukaan ei väitä toisin, pakko kai on uskoa, että tuo summa voidaan kiriä jostain kiinni.

Koskeeko sama kaikkia julkisia rakennushankkeita? Voitaisiinko niistä niistää kaikista vastaava osa (pari kolme prosenttia hankkeen kokonaiskuluista) ilman, että se vaikuttaa lopputulokseen? Jos voidaan, miksi näin ei tehdä jo nyt? Onko tosiasiallisesti jokaisessa julkisessa budjetissa pelkkää ilmaa siltä varalta, että sieltä päätetään leikata jotakin, ja leikkaukset voidaan toteuttaa tekemättä mitään eri tavalla? Vai onko olemassa tehokas ja tehoton tapa tehdä asioita ja hankkeissa valitaan aina se tehoton, jotta tarvittaessa voidaan tehostaa jos vaaditaan?

En tiedä, mutta jos kumpikaan näistä on totta, se kertoo meille sangen mädästä hallintokulttuurista. Kun julkinen valta ei kykene luomaan ennustettavuuden ilmapiiriä hallinnonaloille tai hankkeisiin, hallinnonalat ja projektit ovat päästäneet pöhötaudin villiintymään, jotta mihinkään ei tarvitse koskea jos arvonta-automaatti ei jonain vuonna tuotakaan sitä, mikä on luvattu. Kun ylijäämää ei kuulu näyttää, rahan on pakko kadota johonkin puuhasteluun niissä tapauksissa, kun sitä ei tarvittu säästöjen löytämiseksi.

Onko tässä yksi syy siihen, miksi Suomessa verot ovat maailman toiseksi tai kolmanneksi korkeimmat, mutta palvelut ja varsinkaan infrastruktuuri eivät ole maailman toiseksi tai kolmanneksi parhaita?

Pitäisiköhän tätä asiaa hieman sohia?

Luin vaihteeksi Saarikosken tarinoita uudestasuomesta.

Tällä kertaa ajatus vaikuttaa kuitenkin hieman kätketymmältä. Minulle välittyy tuosta kuva, että enemmistö ei voi ymmärtää minkään vähemmistön asioita. Rasisminvastaisella liikkeelläkin on kuulemma ongelma, sillä valkoiset eivät voi ymmärtää asiaa mitenkään tarpeeksi oikein.

Tämä vaikuttaa jossain määrin valkoisen herrarodun vähättelemiseltä. Hieman enemmän maailmaa kiertäneet ovat kyllä kokeneet rasismia itsekin, vaikkapa Kiinassa käydessään. Lisäksi en ole ollenkaan vakuuttunut, että esimerkiksi itse en kykenisi tunnistamaan rasismia, vaikka en ole sen kohde. Kyseessähän on kuitenkin syrjintä, joka näkyy jotenkin. Jos se ei näy mitenkään, siitä on vaikeaa löytää näyttöä julkistettavaksi saakka, sillä kyse on kuulopuheesta vaikka kyseessä olisi minkä värinen kuulopuhuja. Veikkaan, että jokainen asiaan huomiota kiinnittävä valtaväestön edustaja huomaa asian halutessaan jos on jotain huomattavaa. Implisiittisesti siis todetaan, että rasismi on jotain valkoisen tekemää pahaa, ja valkoinen ei voi olla rasismin kohde koskaan.

Tästä kirjoituksesta paistaa läpi ihmisten pakottaminen lokeroihin ja erilaisten ryhmien osaksi, sillä vain nämä ryhmät osaavat käydä keskustelua oikealla tavalla. Kun ihmiset identifioidaan erilaisten vähemmisötaustojensa kautta osaksi ryhmiä, edistyykö tasa-arvon asia vai ottaako se takapakkia? Mielestäni on ainakin mahdollista, että asiassa ei mennä eteenpäin. Minun mielestäni tasa-arvo on toteutunut hyvin siinä kohtaa, kun ihmisiin suhtaudutaan automaattisesti yksilöinä eikä ajatella, mitä ryhmää he edustavat ja näihin ryhmiin liitettyjä stereotypioita. Invalidien tapauksessa tietysti haitta on yksilöllinen, mutta etnisen ja uskonnollisen värinän ryhmittäminen ja lokeroiminen ei mielestäni palvele mitään minua kiinnostavaa asiaa.

Rasisminvastaisen liikkeen ongelma on tosiasiallisesti enemmänkin se, että se näkee rasismia aivan kaikkialla eikä se, ettei se tunnistaisi todellista tapausta. Kyseessä on poliittinen, punavihreä liike, joka näkee ongelmia suunnilleen kaikissa niissä paikoissa, joissa heidän stalinismiin hurahtaneet esi-isänsäkin niitä näkivät, ja todellisella rasismilla saattaa olla asioihin hyvin löyhiä yhtymäkohtia jos niitäkään. Ongelmat tulevat edelleen USA:sta, ja jos jossain maassa ei-valkoiset tappavat miljoona samanväristä mutta eriheimoista, vääräuskoista tai poliittisesti epäilyttävää ei-kommunistia, kyse ei ole tuon maan ongelmasta vaan siirtomaa-ajasta. Globalisaatiokin on ongelmien keskiössä, ja sitä vastustetaan parhaiten rikkomalla jonkun kansainvälisen konferenssin yhteydessä McDonaldsin ikkunat.

Aivan luvalla voidaan kysyä, tarvitseeko olla lehmä voidakseen sanoa maidon menneen vanhaksi. Jos valkoinen ei kykene tähän vaan tarvitaan tuontivähemmistöjä kertomaan tiedostaville valtaväestön edustajille, miksi he ovat huonoja ihmisiä, voidaan kysyä, missä ongelma alun alkaen oli ja mikä tuo ongelma oli.

Kun nämä rasisminvastaiset liikkeet ja erinäköisillä vähemmistöillä ratsastaminen ylipäätään on nimenomaan poliittisen vasemmiston agendalla, voidaan sanoa, että asia on poliittinen. Minulla on ainakin politiikan kulisseista ja sisällöstäkin mielipiteitä ja näkemyksiä, joskus jopa perusteltuja, vaikka vähemmistöjen edustajat eivät ole opastamassa minulle oikeaa ajattelua.

Suomessa on muutama lainsäädäntöön kodifioitu epätasa-arvoinen asia, jotka liittyvät lähinnä lapsiin. Äitiyslomien kustannusten jakautuminen, äitiyslomien aiheuttama ongelma sukupuolten kyvyissä kilvoitella herrahississä, eläkekertymä ja sen huomioiminen, että miehet tekevät tosiasiallisesti enemmän työtä eläkkeen ansaitakseen. Toinen hankalampi vyyhtinsä on joissain paikoissa, esimerkiksi Helsingin kaupungilla, käyttöön otettu positiivinen syrjintä, jossa pigmentti ratkaisee, ja hyvää tarkoittamalla kuitenkin luodaan etnisiä eroja korostava tilanne. Osaan mielestäni tunnistaa kaikki nämä ongelmat, vaikka en olekaan nainen tai etnisten vähemmistöjen edustaja. Nämä asiat voidaan hoitaa osana poliittista prosessia nykyisinkin voimin ja ainakin minä kannatan näiden asioiden korjaamista.

Kun taas puhutaan suuremmasta kokonaisuudesta, eli arkielämässä ihmisten suhtautumisesta erilaisuuteen, kyse ei enää ole politiikasta. Jos joku ei pidä neekereistä ja kohtelee heitä huonosti, asia on juridinen ja lainsäädännöllinen vasta, jos joku tietty raja ylitetään, ja usein näin ei tapahdu. Tässä tarvitaan enemmän ihmisiä, joita asia kiinnostaa, kuin ihmisiä, jotka kertovat, että ei valkoinen voi asiasta mitään ymmärtää, koska on valkoinen.

Jos tällaiset keskustelut siirretään vähemmistöjen kesken käytäväksi, miten ihmeessä asiat sitä kautta saattaisivat parantua? Tai miten esimerkiksi juuri rasismikeskustelussa asiat paranevat, jos ihmiset edustavat jatkuvasti jotain etnistä ryhmää? Minun on vaikea ymmärtää, mitä Suomessa syntynyt ei-valkoinen hyötyy siitä, että häntä pidetään jatkuvasti maahanmuuttajana tai maahanmuuttajataustaisena ja selvitetään, millaista erityiskohtelua hän missäkin asiassa tarvitsee. Voiko tällainen ihminen ikinä murtautua ulos vähemmistöväen heille asettamasta karsinasta ja muuttua suomalaiseksi, vai onko hän sorrettu uhri lopun ikäänsä, ja hänen näkemyksensä maailman menosta jotenkin enemmän painavia kuin muiden syntyperäisten suomalaisten?

Ongelmahan ei vaikuttaisi olevan käytännössä se, ettei tasa-arvotyötä tehtäisi ja ettei kehitystäkin tapahtuisi.

Ongelma on Saarikoskelle ja hengenheimolaisille siinä, että valtaosa niistä, jotka kykenevät näkemään ihmisen eivätkä neekeriä, eivät äänestä ja kannata äärivasemmistoa vaan Kokoomusta ja SDP:tä. Jotkut jopa Perussuomalaisia.

Kepu haluaisi ensi vaalien jälkeen käyttöön “kunnallisen puoluetuen”, jota kanavoitaisiin jotenkin paikallisjärjestöille.

Tässä haisee taas tukevasti kepulismi, sillä Suomen kunnista valtaosa on umpikepulaisia, joten jos rahaa allokoidaan joku summa per kunta, se valuu melkein yksinomaan kepulle. Hyödyttääköhän Suomea ja suomalaisia todella Kepun paikallisosastojen tukeminen sen sijaan, että kepulaiset tukisivat niitä omilla rahoillaan jos haluavat? Sama koskee tietysti muidenkin puolueiden kyläpolitiikkakerhoja. Eikö tämän toiminnan kuvittelisi olevan nimenomaan jäsenmaksuilla järjestettävää? Jos ei, mihin kaikki jäsenmaksurahat katoavat, ja onko jäsenmaksun suuruus nyt oikealla tasolla?

Hesarin pääkirjoitussivulla ruoditaan lakko-oikeutta ja sen käytännön vaikutuksia.

Lakko-oikeus on oikeutena sangen perustavaa laatua oleva. Sen rajoittamista ehdotetaan aina kun on joku lakko, mutta pääsääntöisesti näihin vaatimuksiin pitää suhtautua penseästi. Olen varmis harkitsemaan rajoituksia lähinnä perusinfrastruktuurin tapauksessa jos näyttää siltä, että joku pieni avainala häiriköi niin paljon, että elämä yleisesti alkaa ankeutua. Suomessa näitä ei ole nähty, mutta muualla tähän pisteeseen on tultu lähinnä lennonjohtajien kanssa.

Kirjoituksessa sen sijaan keskeinen havainto oli se, jonka olen itse tehnyt myös jo aikaisemmin: lakko-oikeus on melko hyödytön parantamaan pätkätyöläisen asemaa. Lisäksi se toimii verraten huonosti, jos vastassa ei olekaan kapitalistia vaan julkinen sektori tai siihen verrattava.

Lakkoase puree, jos vastassa on joku, joka häviää jotakin, ja jos työtä ei mitenkään järkevästi voi teettää kenelläkään muulla. Pätkätyön tapauksessa toteutuu usein kumpikin ongelma. Pätkää teetetään erityisesti julkisella sektorilla, ja lisäksi pätkätyön voi helposti korvata ottamalla vuokrafirmasta toisen pätkätyöläisen. Useimmiten tällaista työvoimaa on saatavilla, ja kyse ei ole edes lakonmurtajan käytöstä, sillä lakkoon menevän pätkätyöläisen lakko kohdistuu juridisesti hänen omaa työnantajaansa vastaan eli vuokratyöfirmaa, ei tuon vuokratyöfirman asiakasta vastaan. Tämä asiakas on vapaa tekemään uuden diilin saman tien jonkun muun firman kanssa, jos yhdessä lakkoillaan.

Julkisella sektorilla taas lakkoase toimii huonosti, sillä vastassa on joku julkisen sektorin työmarkkinalaitoksista, jonka pomot eivät häviä penniäkään, vaikka joku lakko jatkuu hamaan maailman tappiin. Todennäköisesti heidän bonuksensa ovat enemmänkin sidottuja palkankorotusten pienuuteen. Edes yleinen mielipide ei juuri vaikuta tähän kuvioon, sillä kärsimään joutuu hetkellisesti vain poliitikko. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen sopimusneuvottelija on palkkatyöläinen, jolle ei voi käytännössä antaa potkuja siitä hyvästä, ettei hän suostu joustamaan mistään, paitsi jos hän näin tekemällä erityisesti tekee vastoin sitä, mitä pomo käskee.

Kun pätkän ja silpun määrä tuntuu olevan kasvussa, eikä kellään ole keinoja eikä oikeastaan edes tahtoa vähentää sen määrää, ollaan mielestäni siinä tilanteessa, että suomalainen työmarkkinamekanismi on pistettävä osin uusiksi. Nythän meillä on pyhä “kolmikanta”, joka tarkoittaa sitä, että työmarkkinajärjestöt voivat sopia oikeastaan mistä hyvänsä aivan vapaasti, ja jos tarvitaan lakimuutos eikä sopimustekstin sorvaus riitä, sellainen tehdään. Käytännössä Suomessa valtaosa työelämän sääntelystä perustuu edelleen yleissitoviin työehtosopimuksiin eikä lakiin, ja tämä on pakko korjata jotenkin.

Pätkätyöläisen etua ei ainakaan tänä päivänä aja monikaan ammattiliitto, sillä vastakkain on usein vakituisen väen oikeus ikuisiin työpaikkoihinsa ja pätkätyöläisen oikeus ylipäätään johonkin toimeentuloon. Ammattiliittojen palopuheissa ollaan tietysti kaikkien asialla, mutta tosiasiallisesti Suomen työelämä toimii vakituisen ja pysyvän työsuhteen ympärille rakentuen, ja tätä pätkätyöläinen romuttaa. Liitot tietävät aivan hyvin, että pätkän käyttö lisää työnantajan vaikutusmahdollisuuksia ja vähentää liittojen valtaa, mutta koska liitot eivät halua tunnustaa tätä, ne teeskentelevät, ettei mitään ongelmaa olekaan, ja häviäjä on usein juuri pätkätyöläinen.

Jos tunnustettaisiin, että tässä on ongelma, asiaa voisi yrittää myös korjata. Käytännössä pätkätyöläiset ovat niin hajallaan siellä täällä eri liitoissa, että vaikka liittojen fokus yhtäkkiä keskittyisi heidän asemansa parantamiseen, tulokset jäisivät laihoiksi, sillä vastassa on aina kunnallinen tai valtiollinen työmarkkinalaitos eikä kapitalisti.

Jäljelle jää julkinen valta ja lainsäädäntö. Jos työelämän käytännöt siirrettäisiin suuremmalta osin poliittiseen prosessiin ja lisättäisiin lainsäädännön painoarvoa, voitaisiin nopeasti korjata useita pätkätyön nykyisiä epäkohtia. Olen kirjoittanut asiasta aikaisemminkin, joten en toista näitä kirjoituksia ja ehdotuksia. Tätä ei pitäisi nähdä minään arvovaltakysymyksenä, jossa ammattiliittojen kuuluu vastustaa asiaa, joka vähentää niiden painoarvoa, sillä liiton pitäisi ajatella jäsentensä etua eikä pomojensa etua. Jos jäsenistön etu on lainsäädännön vahvistaminen, tätä pitäisi suosia ja aktiivisesti ajaa eikä teeskennellä, että kaikki on hyvin, koska ennenkin kaikki oli hyvin, ja värssy Wällärille, pojat.

Demokratian puolustaminen on periaatteellisesti sangen haasteellinen asia.

Olen miettinyt asiaa luettuani viikko sitten kirjoituksen siitä, kuinka Britanniassa änkyrämuslimit ovat ryhtyneet lasten aivopesun tielle, jotta länsimainen hapatus pysyy poissa ja aikuisena tekevät sitten sitä, mitä Allah käskee.

Länsimainen demokratia on hyvä yhteiskuntajärjestelmä, ja parempaakaan ei ole toistaiseksi keksitty. Se on myös varsin haavoittuva, sillä oikeastaan ainoana yhteiskuntajärjestelmänä ikinä keksityistä se sisältää ajatuksen siitä, että sitä voi muuttaa. Kaikissa muissa on itsevaltias tai muinainen ohjeita antava satukirja, jotka asettavat puitteet, joissa eletään.

Ikuinen ajatusleikkihän on se, voiko demokraattisesti päättää demokratian lakkauttamisesta, ja tähän ei ole olemassa hyvää vastausta.

Teoriassa tähän pitäisi vastata kyllä, koska jos yhteiskunta rupeaa asettamaan puitteita siinä, miten kansanvalta saa toimia, silloin ollaan periaatteellisessa suossa, sillä juuri tämä aspekti ei kuulu periaatteen tasolla demokratiaan. Asiassa voidaan vedota myös kaltevaan pintaan, sillä jos joku asia siirretään kansanvallan ulottumattomiin, sinne on sen jälkeen helppoa siirtää muitakin asioita, ja tämä johtaisi ennen pitkää sosiaalidemokratian ja holhousvaltion museoimiseen. Tämän tien päässä on vallankumous, sillä asioihin ei voi enää muuten vaikuttaa.

Jos taas demokratiaa ei puolusteta, se loppuu joskus. Ei meidän aikanamme, mutta loppuu kuitenkin, ja palaamme takaisin pappisvaltaan, joka jo kertaalleen on havaittu huonoksi tavaksi tuottaa esimerkiksi tiedettä, taidetta ja kulttuuria. Sotilaiden ja sotien tuottamisessa tämä järjestelmä sen sijaan on erinomainen.

Alan itse kallistua sille kannalle, että olisi aika keksiä demokratia 2.0, jossa tämä aspekti olisi jotenkin huomioitu. En tiedä tarvitseeko demokratian nykyiseen prosessiin koskea mitenkään, mutta se voisi sisältää elementtejä, joissa lasten kasvattaminen tynnyrissä tehtäisiin perin hankalaksi. Toteuttaminen onkin sitten haasteellisempaa, sillä vanhempien oikeus kasvattaa lapsensa haluamallaan tavalla on myöskin jonkunlainen periaatekysymys.

Demokratiahan kestää mainiosti sen, että pieni fraktio änkyröitä vastustaa sitä. Tämä mekanismi on sisäänrakennettu jo valmiiksi. Ongelma tulee siinä kohtaa, että erinäköiset kontrolloivat yhteisöt paisuvat kuin pullataikina, ja niistä ulos pääseminen voi olla perin hankalaa, ja homma ei varsinaisesti helpotu, kun yhteisöt paisuvat sekä väkimäärältään että maantieteelliseltä alueeltaan.

Samaten ongelma tulee siinä kohtaa, että epädemokraattisia ja sortavia elementtejä ryhdytään ottamaan sisään länsimaiseen yhteiskuntaan siksi, että kyseessä on uskonasia. Uskonnon varjolla tuntuu olevan päivä päivältä suurempi lupa poiketa yhteisesti sovituista normeista, jos puheena oleva uskonto ei ole kristinusko vaan on aistittavissa etnistä värinää. Britanniassa toteutetaan jo nyt käytännössä shariaa esimerkiksi perintöasioissa jos kaikki osapuolet niin haluavat, mutta luvalla voidaan kysyä, ovatko suostumuksensa antaneet ja ilman juuri mitään jäävät tytöt ja naiset antaneet suostumuksensa vapaaehtoisesti.

Demokratian puolustaminen romuttamatta sen periaatteita tuntuu perin mahdottomalta. Ehkäpä tästä syystä pitäisi keskittyä koulutukseen ja erinäköisten yhteisöjen vallan täydelliseen nollaamiseen. Niin kauan kuin yhteisöillä on valtaa ihmiseen, meillä on ongelma. Jos jokaisella on tosiasiallinen vapaus valita, pukeutuuko pussilakanaan, ajaako partansa, leikkaako hiuksensa ja millaista maailmanjärjestystä kannattaa, demokratia on perin hyvin turvassa. En usko yksilöiksi kasvatettujen yksilöiden kannattavan yksilöllisyyden vähentämistä erityisen laajoissa mitoissa.

Yhteisöjen valta sen sijaan on uhattuna, mistä syystä yhteisöt vastustavat tällaista suuntaa. Nyt ne saavat mellastaa verraten vapaasti vetoamalla uskontoon ja erilaisiin etnisiin seikkoihin, sillä assimilaatiopolitiikka ei ole huudossa, ja erilaisuutta väkisinsuositaan ja ruokitaan epädemokratiaa suosivaa ilmapiiriä.

Olen viikon verran Walesissa laskemassa lampaita.

Miettikääpä sen aikaa tätä. Daily Mail on tietysti asenteellinen julkaisu maahanmuuttoasioissa, mutta mielenkiintoista silti on, kuinka laajasta ilmiöstä on kysymys.

Kuntaliitto ehdottaa Suomessa kilometrikorvausten poistamista, jotta maakuntiin ei enää kannattaisi mennä autolla vaan ylihintaisilla kotimaanlennoilla.

Tämä ehdotus on monellakin tapaa päätön.

Ensinnäkin itse kilometrikorvaus. On totta, että se on nykyään tuloa tuottava, sillä autojen polttoaineenkulutuksen vähentymistä ei ole huomioitu mitenkään, sillä kilometrikorvaus ei perinteisesti koskaan laske, ainoastaan nousee. Tässä mielessä on perusteltua tutkia, mikä on tämän korvauksen oikea ja nykyistä neutraalimpi taso.

Kuntaliitto on kuitenkin hakoteillä kuvitellessaan, että lentäminen näin lisääntyisi. On kilometrikorvaus tai ei, työnantaja maksaa työmatkojen kustannukset eikä työntekijä. Piste. Kilometrikorvauksen idea ei ole suosia yhtä liikkumismuotoa muiden kustannuksilla, vaikka se ehkä nykyisen korvaustason aikaan tekeekin niin, vaan sen ajatus on niputtaa lukemattomat autoiluun liittyvät kulut (pääomakulut, vakuutukset, varaosat, renkaat, huolto, bensa jne) yhdeksi luonnonvakioksi, jotta työnantajien ja verottajan ei tarvitse tapauskohtaisesti miettiä kunkin matkalaskun oikeellisuutta.

Jos kilometrikorvaus poistettaisiin tai sille asetettaisiin yläraja, tuloksena olisi loputon kuittihullutus ja riitely, kun ryhdyttäisiin keksimään firmakohtaisesti erilaisia laskukaavoja korvaamaan vaikkapa pääomakuluja tai lyhyemmillä matkoilla arvioimaan bensankulutusta. Kun kulukorvaus on veroton mutta palkka on melkein yhtä raskaasti haittaverotettua kuin bensa, on varsinkin pienissä firmoissa ja omistajia lähellä olevien henkilöiden tapauksessa tietysti motiivi yrittää maksaa hieman ekstraa verottomina kuluina, jotta tarvitsee maksaa vähemmän tuloveroa ja sivukuluja. Verottaja tietysti kyseenalaistaisi säännöllisesti näitä käytäntöjä, ja tuloksena olisi vuosien valitus- ja oikeusjuttuja. Firmat eivätkä työmatkoja tekevät työntekijät voisi oikein koskaan katsoa olevansa “kuivilla”, sillä jossain valitusprosessissa on joku kulukorvaus viiden vuoden takaa, ja koska hyvänsä saattaa kapsahtaa lisäveroja jos oikeus toteaa, että väärin maksettu.

Tähän kuluvasta byrokratiasta firmoissa ja julkishallinnossa ei tarvinne sanoa mitään.

Jos halutaan oikeasti asettaa liikkumismuotoja samalle viivalle ja lisäksi parantaa ihmisten elämänlaatua, ehdotan, että lakia muutetaan jotenkin niin, että työmatkaan menevä aika on kotiovelta lähtemisestä alkaen palkallista.

Jos työmatkalle lähdetään virka-aikaan ja palataan sen puitteissa, mitään ei tapahdu. Jos pitää matkustaa työajan ulkopuolella, tästä pitäisi maksaa asianmukaisesti palkkaa. Nythän työmatkoja optimoidaan useissa firmoissa rahan mukaan eikä ajan mukaan, ja melkein kaikki säännöllisesti työn takia matkustavat arvostavat nimenomaan vapaa-aikaansa eikä sitä, saako firma jonkun hankalan kulkuyhteyden kymmenen euroa halvemmalla.

Tämä on aivan relevantti asia myös kulkuneuvoa valittaessa. Jos lentäminen säästää työntekijän aikaa, lentäminen kannattaa sekä firmalle että työntekijälle. Suomessa näin ei tosin useinkaan ole, vaan autoa kannattaa käyttää siksi, että sen kanssa kuluu vähiten aikaa itse matkustamiseen tai turhanpäiväiseen odotteluun.

Muistan joskus käyneeni työmatkalla Jyväskylässä. Aamulento sinne lähti niin aikaisin, että piti herätä kolme tuntia ennen normaalia herätystäni. Palaveri oli ohi muutamassa tunnissa. En muista, olisiko sieltä ollut silloin puolen päivän lento takaisin, mutta jos oli, en ainakaan olisi ehtinyt siihen. Sen sijaan kello kuuden lento kyllä kulki, joten parin tunnin palaveri Jyväskylässä tarkoitti minun tapauksessani lähtöä kotoa viideltä ja paluuta kotiin kahdeksalta illalla.

Maakuntien lentoyhteyksien ongelma on juuri tämä. Vain Ouluun lennetään niin usein, että aamulennon voi ajoittaa suunnilleen palaverin alkua vastaamaan, ja kotiin voi lähteä sitten kun työ on tehty. Muualle on yleensä aamulento ja iltalento, ja kun tunnin palaveriin menevällä ei ole jossain paikassa mitään muuta tekemistä, loppuaika tutustutaan elinvoimaisen maakuntakeskuksen ihmeisiin, eli juodaan kravatti törrökkään kaljaa jossakin Nallepubissa.

Minun on vaikea syyttää ketään, joka tekee tällaisen matkan autolla saadakseen itselleen lisää vapaa-aikaa. Sen sijaan syytän kyllä firmoja, jotka pakottavat ihmiset tekemään työmatkat jollain hitailla kulkuneuvoilla kustannussäästöjen takia. Masan baarissa vietetty aika ei maksa nyt firmalle mitään kuten ei myöskään pelleily lentokentillä joskus kukonlaulun aikaan. Jos työnantaja motivoitaisiin rahalla optimoimaan aikaa, kulkuneuvokeskusteluunkin tulisi jotain tolkkua.

Tämä saisi firmat suosimaan niitä kulkuneuvoja, joita myös työntekijä haluaa kyseisessä tapauksessa suosia.

Edellistä kirjoittaessani jäin miettimään, miten “populismi” oikein voitaisiin määritellä siten, että olisin siihen itse tyytyväinen.

Tämä käsitehän pompsahti tietoisuuteemme ensin Ranskasta Jean-Marie Le Penin suosion kautta, ja sen jälkeen Itävallasta Jörg Haiderin noustua hallitukseen. Siitä jäi jonkunnäköinen tylsähkö leimakirves, jolla ryhdyttiin nimittämään puolueita, joilla on maahanmuuttoa rajoittavia näkemyksiä.

Voimme me tietysti tähän tyytyä, ja todeta, että maahanmuuton ja turvapaikkajärjestelmän rajoittaminen on oikeistopopulismia. Tällöin kyse on kuitenkin pelkästään mitään varsinaista kuvaamattomasta pejoratiivisesta ilmaisusta, sillä maahanmuuttokriittisyys riittäisi kertomaan aivan saman asian, mutta selvemmin.

Jos emme tyydy tähän ja toteamme, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki tai näitä asioita sisältävä ohjelma ei ole itsessään automaattisesti populistinen, miten muuten sitä voisi määritellä? Wikipedia määrittelee populismin “kansansuosioon varsinkin kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa”.

Tämäkin on vielä hieman tyhjien tynnyrien kuminaa. Siinä aletaan lähestyä oleellista, mutta aivan yhtä oleellista on ainakin omasta mielestäni huomata, että välttämättä ei ole populismia kertoa kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Politiikan ajatushan on oikeastaan se, että poliitikkojen pitäisi jotenkin seurata kansan tuntoja ja toteuttaa sitä politiikassaan, ja näin tekemällä ei automaattisesti leimaudu populistiksi.

Minä ymmärrän itse populistisen liikkeen täyttävän tämän listan kohdat tai ainakin useimmat niistä.

• Ohjelma ei ole yleispoliittinen vaan keskittyy joihinkin kulmiin väittäen kaikkien asioiden jotenkin johtuvan näistä kulmista, tai kaikkien ongelmien poistuvan, kunhan ensin korjataan nämä esille nostetut lillukanvarret
• Asioiden mittasuhteiden hukkaaminen. On olemassa merkittäviä, kauaskantoisia, useita ihmisiä koskevia ja suuria taloudellisia kerrannaisvaikutuksia sisältäviä asioita, ja näiden päälle runsaasti pikkujuttuja, joiden vaikutus mihinkään on vähäinen.
• Ohjelma sisältää runsaasti elementtejä, joita ei fysiikan lakeja rikkomatta voi toteuttaa, tai elementtejä, joita ei taloudellisten realiteettien takia voi toteuttaa. Jälkimmäisestä pääsee ulos osoittamalla, miksi talouden realiteetit ovatkin vääriä ja kertomalla, miten asia oikein tehdään ja rahoitetaan, sillä kyse ei ole monoliitista.
• Silmien ummistaminen kaikkien tehtyjen ehdotusten varjopuolilta, ja kieltäytyminen käsittelemästä näitä mitenkään

Itse olen hahmotellut asian jotenkin näin. Oleellista on huomata, että millä hyvänsä asialla, kuten vaikkapa maahanmuuttopolitiikalla, energiapolitiikalla tai ympäristöpolitiikalla, voi tehdä sekä populistista että ei-populistista politiikkaa. Mielestäni esimerkiksi Vihreät tekee yleispolitiikkaa, ja vaikka en ole puolueen kanssa samaa mieltä juuri mistään, se ei tee liikkeestä populistista. Vihreiden ongelma on lohduttomassa, nuorempien ja vähän vanhempien lapsinerojen ympärille rakentuneessa ylimielisyydessä ja siitä seuraten viimeisessä kohdassa ja täydellisessä kyvyttömyydessä kuvitella muidenkin ajatusten kuin omien sisältävän jotain meriittejä, mutta en katso yksin sen riittävän kategorisoimaan puoluetta mielessäni populistiseksi, ainoastaan typeräksi.

Vasemmistoliitto on selkeästi populistinen puolue, sillä kaksi viimeistä kohtaa tökkivät pahanlaisesti, ja oikeastaan osin myös toinen kohta. Perussuomalaisetkin menee populismin piiriin. Niille ongelmaksi ei muodostu kritisoitu maahanmuutto vaan visentinloikka “irti eu:sta - Suomi nousuun”, joka rikkoo hieman kaikkia näitä kohtia paitsi kakkosta.

Tämän määritelmäryppään ainut merkittävä kompastuskivi on se, että sen mukaan myös Kristilliset olisivat populistinen puolue, vaikka mistään ei tahdo löytyä ketään, joka olisi edes etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ne oikein milloinkin sattuvat sanomaan.

Ruotsissa kuohuu.

Ruotsi siirtyi efektiivisesti kaksipuoluejärjestelmään viime vaalien alla, ja hallitukset syntyvät ennalta sovittujen puoluekoalitioiden ympärille jos ovat syntyäkseen. Nyt ongelma on kuitenkin se, että kummankin kerhon kannatus näyttäisi olevan suunnilleen tasoissa, ja liittojen ulkopuolella ainoa todennäköinen puolue on Sverigedemokraterna. Puolue, jota hesari kutsuu nimellä “siirtolaisvastainen ja populistinen”.

Isojen liittojen väki on sitä mieltä, että tarvittaessa muodostetaan vaikkapa koalitioiden välinen kansanrintama, kunhan vain tämä sakki pidetään vallankahvan ulkopuolella.

Tässä on monta asiaa poskellaan, aivan riippumatta siitä, mitä mieltä sattuu olemaan tuosta puolueesta tai jostakin muusta. Kun luen niiden vaalimanifestin Google translatella, minun on vaikea ymmärtää, mikä tekee tästä kerhosta siirtolaisvastaisen. Kun klikkaan auki maahanmuutto- kohdan, siellä selitetään meille kolme teemaa: Turvapaikanhakijoiden määrän rajoittaminen naapurimaiden tasolle, assimilaatiopolitiikan käyttöönotto uudelleen ja suuresti lisätty apu YK:n pakolaisjärjestölle.

Minun ymmärtääkseni tämä manifesti ei puhu siirtolaisista yhtään mitään suoraan. Ensimmäinen kohta koskee turvapaikanhakijoita eikä siirtolaisia, joten sen voimme sivuuttaa epärelevanttina.

Toinen kohta sisältää elementin myös siirtolaisia ajatellen. Minä en tiedä, pitäisikö siirtolaisten sopeutua vai pitääkö siirtolaisiin sopeutua, mutta kun puhutaan politiikasta, joka on ollut käytössä ja on edelleen käytössä monissa paikoissa maailmassa, on vaikea kuvitella, mikä tekee tästä siirtolaisia vastustavan näkemyksen. Minäkin olen siirtolainen, enkä ole koskaan ajatellut, että yhteiskunnan ympärilläni pitäisi taipua minun arvoihini. Vapaassa yhteiskunnassa valtaosa asioista kuuluu yksilönvapauden piiriin, ja kun haluan hetkeksi poistua suomalaisen kulttuurin kuplaan, voin mennä vaikkapa kuukausikaljaan juomaan Hartwallin lonkeroa muiden suomalaisten kanssa. Sama koskisi tuon manifestin mukaan myös siirtolaisia Ruotsissa, sillä en löydä paperista mitään sellaista, joka ehdottaisi yksilönvapauksiin ja perusoikeuksiin kajoamista. Miten siirtolaisvastaisuus siis ilmenee?

Kolmas kohta taas käsittelee pakolaisapua, eikä puhu siirtolaisista mitään.

Minun vinkkelistäni näyttää siis siltä, että “siirtolaisvastaisuus” on jotensaksin sama asia kuin Orwellin “rikosajatus”. Ei sitä tarvitse määritellä mitenkään eikä erityisesti tarvitse keskustella mitään ajatuksen sisällöstä, sillä se edustaa kategorista väärää.

Turvapaikanhakija-asiassa on siis Ruotsissa (ja ilmeisesti muissakin maissa) olemassa kaksi linjaa: nykyinen tai enemmän näitä ihmisiä tuottava, ja kaikki muu, joka on populistinen rikosajatus. Sen sijaan, että erotettaisiin siirtolaiset ja turvapaikanhakijat, minkä tuo puolue implisiittisesti tekee vaatimalla toimenpiteitä lähinnä turvapaikanhakuprosessiin, niputetaankin kaikki “siirtolaisvastaisuudeksi” ilman mitään kosketusta tosielämään.

Termimagialla ja liittoutumilla pyritään siis huolehtimaan siitä, että politiikkaan aivan oleellisesti kuuluva asia ei pääse osaksi poliittista prosessia, sillä siitä ei ole olemassa mitään muita sallittuja variantteja kuin nykyinen, kaikki muu on siirtolaisvastaisuutta, vaikkei siirtolaisista puhuttaisi puolta sanaa.

Nähdäkseni puolue ei ainakaan manifestinsa perusteella vastusta siirtolaisia, eli se saa tästä syytöksestä puhtaat paperit. Populismissa siten kuin minä sen ymmärrän, ei saada yhtä hyviä tuloksia, sillä siellä on jotain pedofiilirekisterejä ja tyypillisiä vanhuksille joka kerta luvattavia asioita. Silti tuo kerho ei vaikuta minusta populistisemmalta kuin Vasemmistoliitto Suomessa, ja tämä on ollut hallituspuoluekin ei-niin-kauan-sitten. Itse asiassa Suomessa Kokoomus edustaa suunnilleen saman tason populismia höpöttämällä kerjäämiskiellosta ja kannattamalla melkein samaa vanhustenasialitaniaa.

Poliittisesti asetelma “aivan sama kuinka ison äänisaaliin saatte, me hautaamme kaikki erimielisyytenne, jotta te ette saa valtaa” on mielenkiintoinen. Tässä tilanteessa oikeastaan toivoisin tuon puolueen niin suurta menestystä, että se pelätyn vaa’ankieliaseman saisi. En ole aivan varma assimilaatiopolitiikan järkevyydestä kun en tiedä ehdotettuja detaljeja, ja jos äänestäisin Ruotsissa, en todennäköisesti tuota sakkia äänestäisi itse.

Siitä huolimatta haluaisin nähdä sen parlamentarismin irvikuvan, jossa on 330 kansanedustajan hallitusrintama ja yhden puolueen muodostama noin 20-paikkainen oppositio. Tämä “kuka pelkää mustaa miestä” -asetelma olisi pikkupuolueen kannalta herkullinen, sillä siitä tulisi opposition johtaja, ja sen saama palstatila kasvaisi nykyisestä räjähdysmäisesti. Tosiasiallisesti se saisi myös valtaa, sillä valmistelevassa työssä on tapana päästää valiokuntiin ja muihin kerhoihin myös opposition edustajia, ja jos tämä on ainut oppositiopuolule, sieltähän ponnahdetaan vaikka mihin.

Tällaisessa etukäteensyrjinnässä on aina myös riski.

Kun valmiiksi sanotaan, että noiden kanssa ei edes suostuta aloittamaan keskustelua ohjelma- ja sisältökysymyksistä, tämä tekee puolueesta automaattisesti protestikanavan. Sitä ei katsota vakavasti otettavaksi puolueeksi, joten sympatiaääniä voi sataa vähän sieltä sun täältä.

Tästähän on kuitenkin puolueille aivan kunniallisia teitä ulos. Vaalitulos voi olla sellainen, että joku liittouma saa kuitenkin niukan enemmistön ja pystyy muodostamaan hallituksen. SD voi myös jäädä äänikynnyksen alle huolimatta gallup-suosiosta. Lisäksi voi kolauksen saada tuo muutama vuosi sitten keksitty rintama-ajattelu. Jos suurempi liittouma tekeekin diilin jonkun toisen liittouman pikkupuolueen kanssa ja hajottaa koko liittouman, ongelma poistuu.

Ainut ongelma, joka ei poistu mihinkään pelkällä vaalituloksella, on se, että riviruotsalaisella alkaa olla virallisesta opista poikkeavia käsityksiä turvapaikanhakijapolitiikasta. Tämä oli hyvin tyypillinen keskustelunaihe kaljalla ruotsalaisten kollegoiden kanssa jo viisi vuotta sitten, ja nykymenoa ylistäviä kommentteja ei esitetty. Poliittisilla liittoumilla voidaan tietysti jonkun aikaa pitää matoja purkissa ja teeskennellä, ettei näitä ihmisiä olekaan, tai jos on, he ovat “populisteja”, mikä antaa jonkunnäköisen itsekeksityn oikeuden olla välittämättä heistä mitään.

Suomessa lehdet kirjoittelivat tänään siitä, että on olemassa “porsaanreikä”, jonka takia Marokossa asuvan suomalaisen eläkeläisen ei tarvitse maksaa veroja, ja että tätä “veronkiertoa” käyttää noin 40 suomalaista.

Voihan asian näinkin tulkita, mutta kyse ei nähdäkseni ole porsaanreiästä eikä veronkierrosta.

Veronkierto on rikos, verosuunnittelu ei ole. Asiassa ei tapahdu minkään sortin rikosta eikä olla edes harmaalla alueella, joten veronkierrosta puhuminen on yksinkertaisesti väärin. Suomen ja Marokon verosopimus on sellainen, että asuinmaa verottaa, kotimaa ei. Tällainen verosopimus ei ole edes mitenkään erityisen harvinainen, mutta Marokon tekee erityisluontoiseksi paikaksi se, että siellä ulkomailta saadun eläkkeen tulovero on nolla. Kyse ei siis ole mistään ainutlaatuisesta “porsaanreiästä” vaan siitä, että joku maa ei halua verotusoikeuttaan käyttää. En ymmärrä, miksi tämä on ongelma Suomen ja suomalaisten kannalta, tai miksi asia edes kuuluu suomalaisille. Ei Saudi-Arabiassakaan ole tuloveroa kuten ei ole valtaosassa muistakaan öljyvaltioista.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, miksi EU:n ulkopuolella asuvan suomalaisen eläkeläisen pitäisi maksaa veroja Suomeen Suomesta saadusta eläketulosta. EU:ssa asia on hieman toinen, sillä Suomen valtio ymmärtääkseni maksaa jotakin tasoitusta niille EU-maille, joissa suomalaisia eläkeläisiä asuu, ja napanuora suomalaisiin julkisiin palveluihin ei tosiasiallisesti katkea. Jos sen kuitenkin päästää katkeamaan, esimerkiksi itse en ole ollut enää viiteen vuoteen suomalaisen sosiaaliturvan piirissä kun olen lähtenyt Suomesta työikäisenä, ei pitäisi olla mitään perustetta kerätä minulta veroja Suomeen, vaan verot pitäisi maksaa asuinmaahan, jonka palveluja myös tarvittaessa käytän.

Eläkkeissä on kuitenkin kaikennäköisiä ihmeellisiä kommervenkkejä, sillä suomalainen eläkejärjestelmä ei tosiasassa kestäisi sitä, että ihmiset muuttaisivat eläkkeineen verotettavaksi muualle, ja suomalaisen yhteiskunnan vinkkelistä koko eläke eikä ainoastaan sen netto-osa olisi maksua. Käytännössä rahaa tietysti säästyisi palveluissa, mutta koska palvelut ovat eri momentilla kuin eläkkeet, nämä eivät netota toisiaan.

Nyt Marokon “porsaanreikää” ollaan tukkimassa muuttamalla verosopimusta, mutta Marokko ei ole sopimusta vielä ratifioinut. Maansuru, rötösherrat kiikkiin. Jos sen sijaan ei asu pysyvästi Marokossa vaan asuu esimerkiksi Suomessa ja vain väittää asuvansa muualla, tapahtuu tietenkin rötös jo nyt, eikä tämän takia tarvitse tehdä mitään.

Tätä voi miettiä myös siitä vinkkelistä, kannattaako ottaa suomalainen eläkevakuutus. Ei taida kannattaa, sillä se on verotettavaa tuloa Suomessa aina ja kaikissa tapauksissa, vaikka ei Suomessa asuisikaan. Jos meinaa asua Suomessa, pitää tutkia muita syitä ja jättää silti eläkevakuutus ottamatta, mutta ulkomaita ajattelevalle mahdottomuus kilpailuttaa verottajia on merkittävä syy olla eläkevakuutukseen sortumatta.

Jos säästää muuten vain osakkeisiin, pääomatulojen verotus kyllä sujuu asuinmaan kanssa aivan normaalisti.

Mitähän Suomessa pitäisi tehdä, että lähihistoriaa saataisiin tutkittua hieman avoimemmin?

Hieman muutakin kuin Juhani Suomi -tyyppistä selvitystä tarvittaisiin, sillä lähihistoriamme on monella tapaa ongelmallinen. Kekkosen vahva ja parlamentarismin ulkopuolinen asema, Moskovan kytkökset Suomessa, idänkaupan voitelemiseksi Kepulle maksetut avustukset, stalinistihullutus yliopistoissa ja kulttuurielämässä.

Kaikenlaista on tullut tehdyksi. 60- ja 70-lukujen Suomi ei oikeastaan täytä länsimaisen demokratian määritelmää, sillä käytäntö ja perustuslaki eivät oleellisilta osin kohdanneet. Kun demokratia oli näennäistä, eduskunnan ja hallituksen piti käytännössä nauttia Kekkosen luottamusta. Idänkauppamiljoonia veivannut Maalaisliitto-kepu selvisi vahvana näistä vuosista ja jätti Suomeen agraaripuoluekummajaisen taistelemaan suurimman puolueen paikasta hyvin omintakeisin keinoin, ja vasta viime vuosina tämä meno on viimein uskallettu julkisesti paljastaa, ja Kepu on alkanut rämpiä kriisistä toiseen. Ei siksi, että Kepu olisi jotenkin erityisesti Etelän Metian hampaissa vaan siksi, että puolueen toimintatavat edustavat mennyttä maailmaa.

Suomen nykyinen historiankirjoitus perustuu siihen ajatukseen, että oli Suomelle ansio kun Kekkonen valittiin yhden äänen enemmistöllä vuonna 1956. Tämä siunataan toteamalla, että koska ryssä ei hyökännyt Suomeen, kyse oli ansiokkaasta kaudesta. Asioiden hieman tarkempi pöyhiminen saattaisi paljastaa, ettei Kekkonen ollut mitenkään ainoa idänsuhteiden hoitoon kykenevä. Sekä sen, että idänsuhteita ei olisi ollut mikään pakko hoitaa aivan täydellisessä kyyryssä ja antaa NL:n sorkkia Suomen sisäpolitiikkaa mielensä mukaan Kekkosen tilauksesta ja väliin tilaamattakin. Suomen läntisiäkin kontakteja on selvitetty varsin vähän, ja kokonaisuuden tutkiminen voisi aivan hyvin paljastaa, että kylmän sodan ollessa kuumimmillaan, Suomen minkäänlainen johto ja politiikka ei olisi johtanut sotaan, sillä itä ja länsi tappelivat joka alueesta, ja länteen kuuluvan Suomen miehitystä ei olisi katsottu hyvällä.

Ihmisoikeusmielessä on selvitelty Kekkosen NL:ään palauttamia ja sittemmin Siperiaan kadonneita loikkareita. Luovutetuille juutalaisille on pystytetty Etelä-Helsinkiin patsas. Pitäisikö sen viereen pystyttää toinen patsas 80-luvun lopulle saakka työläisten paratiisiin tapettavaksi luovutettuihin neuvostokansalaisiin, sillä heitä on ainakin parinkymmenkertaisesti sen verran kuin luovutettuja juutalaisia?

Kulttuurielämän, yliopistot ja nuorisopoliitikot vallannut stalinismin ihannointi ansaitsisi hieman tarkempaa käsittelyä. Tästä asiastahan on sinänsä kirjoitettu omaelämäkerrallisesti kuten vaikkapa Ilkka Kylävaara, poleemisesti (Timo Vihavainen), selitellen (aika moni) ja asian sivuuttaen (Juhani Suomi). Kyllähän jokusen sanan ansaitsisi se, miten nuoriso onnistuu hurahtamaan maailman verisimmän aatteen ihailijoiksi. Tiedon puutteesta ei voi syyttää, sillä vaikka Suomessa tiedonvälitystä ei täysin vapaana voi pitää johtuen sen keskittymisestä, tässä asiassa tietoa oli kyllä saatavilla. Muistan itse pienenä kyselleeni kaikenlaista uteliaasti siitä, miksi kansandemokratiat kutsuvat itseään demokratioiksi, vaikka ne ovat diktatuureja. Ja minä olin noin seitsemänvuotias.

Tämän asian selvittäminen on mielenkiintoista ennen kaikkea siksi, että Suomessa yliopistonuoriso ei ole ollut avarakatseisuuden ja älyllisen toiminnan etujoukko juuri koskaan, vaan siellä on aina veikattu väärää hevosta ja hurahdettu milloin mihinkin trendiaatteeseen. AKS pesi yliopistoissa 30-luvulla. Sitten tuli stalinismi ja kettutyttöhuliganismi, ja nyt ollaan menossa jossain prekariaattihulinoinnissa. Kun yliopistojen pitäisi kai kannustaa lähinnä yksilölliseen ja vapaaseen ajatteluun, mistä johtuu, että juuri tuossa ilmapiirissä sitten kuitenkin syntyy melkein jokainen Suomen massahullutus? On paljon helpompaa ymmärtää, miksi SMP:n ja Perussuomalaisten kaltaisia liikkeitä syntyy maaseudun ja lähiöiden kulmapubeissa, mutta miksi niiden hulluudessa samantasoinen tai vieläkin hullumpi vastapaino on sotien jälkeen tullut aina yliopistoista?

Parhaimmillaanhan yliopistolaitos olisi jonkunnäköinen etujoukko, josta löytyy vastapaino muiden ihmisten hullutuksille. Nyt se kyllä löytyy, mutta vain jos puhutaan perussuomalaisten vastustamisesta. Jos hullutus on vasemmalle vinksallaan, sitä lähinnä kannatetaan, eikä onnistuta erottamaan hullutuksia asiasta, ainoastaan tunnistamaan hullutuksen poliittinen sävy korrektiusarviointia varten. Kai tähänkin joku syy on, sillä en mintenkään saata kuvitella sitä rakennelmaa, joka saa ihmiset hurahtamaan stalinismiin ja puhumaan samalla ihmisoikeuksista. Onko opetus politisoitunut liiaksi vai mikä tässä oikein on vikana?

Syntyykö jatkossakin veristen aatteiden ympärille massaliikkeitä muka-avarakatseisesti, kunhan liike vain edustaa jotain sopivaa yhteiskunnallista agendaa? Vai pitääkö paikkansa vanha viisaus siitä, että Suomessa on maailman tyhmin älymystö ja maaiman viisain rahvas, ja Suomen vieminen eteenpäin ja pitäminen mukavana paikkana kaikille sisältää lähinnä itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden kerhojen ja ihmisten ajatusten torjuntaa? Vai onko viimein otettu opiksi, ja jatkossa hurahduksia ei enää tapahdu?

Suomen henkinen ilmapiiri on ruvennut avautumaan oikeastaan vasta 90-luvulla, ja asioista syntyy toisinaan jopa keskustelua. Aikaisemmin vasemmisto keskusteli omia juttujaan Vanhan kuppilassa, ja oikeisto ei saanut ääntään kuuluviin muualla kuin vanhan Uuden-Suomen yleisönosastolla, ja keskustelut eivät oikeastaan kohdanneet. Nykyään asioista syntyy joskus jopa debattia, mikä kuulostaa varsin terveeltä. Miksi sitä ei syntynyt aikaisemmin? Tätäkin voisi selvittää ja ottaa opiksi.

Rähmälläänolon vuosina tehtiin myös sankaritekoja, ja näiden arkipäivän sankarien nimet ansiot voisi joku paljastaa. Totuus nimittäin on se, että huolimatta Kepun vyörytyksestä KGB-rahalla, Kekkosen yksinvaltaisista otteista, yliopisto- ja kulttuuriväen hurahtamisesta stalinismiin, tiedotusvälineiden valjastamisesta virallisen ystävyysliturgian taakse, Suomessa ei tapahtunut mitään. Puhetta oli paljon ja rähinää myös, mutta siitä huolimatta mitään merkittävää ei saatu aikaan vaan oikeastaan kaikki merkittävät hankkeet pysäytettiin jossakin. Sankareita löytyy aivan varmasti SDP:stä, ammattiliitoista, yliopistojen hallinnosta, virkamieskunnasta ja monesta muusta vastaavasta paikasta, jossa hulluttelijat vain väsytettiin näennäisen rakentavalla suhtautumisella, mutta lopulta ei kuitenkaan tehty mitään.

Mielenkiintoinen sivujuonne on se, että jos Suomessa puolueet ryhtyisivät tekemään tiliä 60-70 -lukujen hullutuksista, tämän voisi tuota pikaa aloittaa aivan hyvin niinkin outo kerho kuin Vasemmistoliitto. Kokoomus selvisi periaatteessa aika vähällä lähinnä vahingossa pitkän oppositiokautensa takia, mutta sinnekin kiusallisesti syntyi muutaman edelleen jossain näkyvän nuoleskelijan ympärille ns. remonttiryhmä veljeilemään KGB:n kanssa.

Muissa puolueissa sen sijaan on ongelma. Kepu on koko tuon aikakauden tuotos ja sen koko nykyinen kulttuuri on siitä osoitus. SDP:ssä änkyröimmät kaikkienasioidenvastustajat ja hullutuksia säestäneet ovat päässeet presidentiksi saakka. Vihreiden ongelma on se, että sinne loikkasi kasa stalinisteja vihreän suojavärin ottaen, ja he ovat puolueen etulinjaa edelleen. Puoluetta ei sinänsä ollut silloin olemassakaan, mutta kun se syntyi kommunismin raunioille, se on varsin vahvasti osa jatkumoa.

Vasemmistoliitto sen sijaan on hieman hassusti tuota pikaa aika vapaa painolastista. Siellähän on vielä kasa lappalaisia korpikommunisteja, Stasi-Tiusanen, Jakke Laakso ja muutama muu, mutta näistä osa poistuu jo ensi eduskuntavaaleissa, ja loputkin aika pian. Tai sitten nuo vanhan kaartin kommunistit vain kyllästyvät Arhinmäen nykyiseen puolueeseen ja lähtevät lätkimään. Tuossa puolueessa voi aivan hyvin käydä niin, että se vapautuu ensimmäisenä rähmälläänolon painolastista, sillä sen jäsenet ja avainhenkilöt ovat niin nuoria, etteivät he olleet silloin vielä syntyneetkään, ja heillä ei ole mitään erityisen lämpimiä ajatuksia NL:ssä harjoitettua tyranniaa kohtaan.

Nimittäin siihen, että poliisi haluaa biometristen tunnisteiden rekisterit omaan käyttöönsä.

Kun biometrisiä tunnisteita alettiin kerätä, epäilijät pelkäsivät, että ne ennen pitkää siirtyvät poliisille. Niitä kerättäessä ja lakia valmisteltaessa erityisesti otettiin tämä asia huomioon ja estettiin poliisilta pääsy näihin tietoihin, mutta ei tuohon paljon viittä vuotta kauempaa kulunut kun koko asia näyttää unohtuneen, ja nyt poliisi haluaa nämä tiedot itselleen sisällöttömällä “onhan se nyt tyhmää olla näitä käyttämättä kun on kerran kerätty” -argumentilla, mikä sekin osattiin ennustaa jo viisi vuotta sitten.

Poliisi luo nyt mielikuvan siitä, että kyseessä on pikkujuttu, sillä rekisteriä olisi tarkoitus käyttää vain vakavien rikosten tutkintaan. Mukana on kuitenkin huumausainerikos kuten asiaan kuuluu, ja asiassa riittää pelkkä poliisin epäily, sillä mitään tuomiota tai oikeudenpäätöstä ei voi olla kun ei ole epäiltyäkään.

Epäilemällä huumausainerikoksesta, saisi rekisterin käyttöönsä, mutta kukaan ei pakottaisi tämän jälkeen syyttämään tästä rötöksestä, jos siitä ei löydy mitään näyttöä. Näin saadaan perusteettomalla epäilyllä aivan toisesta asiasta narautettua johonkin muuhun syyllistynyt rosvo, ja Suomen oikeusjärjestelmä ei tee tässä tilanteessa muuta kuin kiittää poliisia hyvin tehdystä työstä. Tyydyttävämpi variantti olisi se, että epäily pitäisi kirjata johonkin ennen kuin sormenjälkirekisteriin pääsee käsiksi, ja tämän jälkeen mahdolliset syytteet olisi rajattu tähän kirjattuun rötökseen ja mistään muusta ei voisi syyttää vaikka kotoa löytyisi mitä.

Tämä johtanee taas ikuisuuskeskusteluun siitä, onko rehellisillä syytä pelätä mitään.

Itse olen sillä kannalla, että biotunnisteen kerääminen passiin on hyödyllistä, sillä se mahdollistaa automaattisen rajavalvonnan, vaikeuttaa väärentämistä ja estää etnisestä kirjavuudesta johtuvan mahdollisuuden käyttää toisen ihmisen papereita luottaen siihen, että rajamies ei erota eri etnistä ryhmää edustavan ihmisen kuvaa samannäköisen toisen henkilön kasvoista. Sen sijaan en voi mitenkään kannattaa sitä, että nämä rekisterit annetaan poliisille, ja kanta tähän on hyvin periaatteellinen.

Vapaaseen yhteiskuntaan kuuluu joku määrä rikollisuutta. Jos kukaan ei uskalla tehdä rikoksia kun niistä jää aina kiinni, yhteiskunta ankeutuu. Jos rikostutkimus ei vaadi enää suurtakaan työtä, vaan automaatit kyttäävät ihmisiä ja rekistereistä loput, tuloksena on se, että tuomiota aletaan jakaa sellaisistakin asioista, joita ei nyt viitsitä tutkia ollenkaan, ja jotka eivät ihmisten oikeustajun mukaan ole kummoisiakaan rikoksia.

Esimerkiksi punaisia päin kävelemistä saatetaan joskus kytätä jossain täsmäiskuna, mutta yleissääntö on se, että tällaista rötöstä ei tutkita eikä sitä vaivauduta selvittämään, vaikka se havaittaisiinkin. Jos taas risteyksiin pannaan kamerat ja haetaan passikuvarekisteristä kasvot tunnistamalla osumia, voidaan pienin kustannuksin rakentaa sakotusautomaatti, joka tuottaa paljon rahaa, mutta lähinnä kyrsii ihmisiä.

Nythän ei tietystikään vaadita mitään tällaista, sillä ihmiset huomaisivat, mihin se johtaa. Kun puhutaan huumerikollisista ja pedofiileistä, saadaan helposti ihmiset höynäytetyksi sille kannalle, että on suorastaan huutava vääryys, että pedofiilit saavat mellastaa vapaina ja poliisi ei saa heitä kiinni jonkun naurettavan lakiteknisen esteen takia. Jos kuitenkin poliisille nämä tiedot annetaan, mitä tapahtuu viiden vuoden kuluttua? Silloin ihmetellään, miksi poliisilla kyllä on tietoja käytössään, mutta se ei voi hyödyntää niitä mitenkään estämään pikkulapsien liikennekuolemia, ja taas käytäntöä laajennetaan, sillä on typerää vastustaa sellista hanketta, joka vähentää lasten liikennekuolemia.

Minä näen tässä kaltevan pinnan, ja siksi tällaisia hankkeita kuuluu vastustaa.

Toinen ongelma liittyy yksityisyyteen yleisesti. Kameroita on kaikkialla, mutta nyt kun niiden tarkkaileminen vaatii ihmistyötä, henkilöitä ei käytännössä pystytä asettamaan automaattiseen kameraseurantaan. Jos kasvokuvarekisteri siirtyy poliisin de facto vapaaseen käyttöön, alkaa myös automaattisen liikkumisen valvonnan aika. Pidän satunnaista huume- ja väkivaltarikollisuutta huomattavasti hyväksyttävämpänä asiana kuin tällaisen kyttäysjärjestelmän rakentamista.

British Telecom onnistui ylittämään itsensä.

Nettitöpselini lakkasi toimimasta loppuviikosta. Soittelin intternet-operaattorin helpdeskiin, joka sijaitsi kaikista maailman paikoista Bulgariassa, ja aksentti oli sen mukaista. Mutta asia tuli selväksi. Siinä vikaa selvitellessämme helpdesk-heebo kysyi, soitanko siitä numerosta, jonka perässä ADSL:n pitäisi olla. Täällähän ei toimiteta pelkkää nettilinjaa, vaan pitää ottaa BT:ltä tai Virginiltä puhelinlinja ja maksaa turhasta lankaliittymästä, ja sen päälle ADSL sitten rakennetaan.

Sanoin, että soitan ja heebo sanoi, että et muuten soita. Asia alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä heti kun olin tökännyt puhelimen seinään, se alkoi soida, ja sieltä soitteli jos jonkunlaista selittäjää, ja kaikki rähjäsivät, että mitä helvettiä sinä meille soittelet keskellä yötä. Lopetin puhelun ja soitin kännykkääni ja totesin puhelun tulevan jostain aivan muusta numerosta kuin omastani.

Koivesta kanaa ja sarvesta härkää, ja soitto BT:n helpdeskiin, jossa puhuttiin tukevaa skotlantia, mutta siitäkin sai juuri ja juuri selvän. Aye. Lupasivat korjata tiistaina, mutta kun tulin grillijuhlista yöllä, atk toimi taas.

En edes halua katsoa, paljonko se joku, joka on käyttänyt linjaani muutaman päivän öisiin pilapuheluihin, on onnistunut generoimaan laskua.