Mietin tuossa maailmanvaltaluokan imperiumeja.

Niitähän on ollut kaikennäköisiä. Sotavoimaahan niissä on mukana kaikessa, mutta joku on perustunut pelkkään sotavoimaan, toinen kauppaan, kolmas kulttuuriin, ja useimmat johonkin kombinaatioon näistä.

On tietyllä tavalla eurooppalaista hybristä aloittaa ajanlasku Roomasta, sillä kyllähän Kiinassa, Babyloniassa ja Andeilla on ollut kulttuureja ja sivilisaatioita kauan ennen Eurooppaa, ja nämä ovat olleet omilla maailmankolkillaan tuntemansa maailman valtiaita. Inkavaltio kuitenkin hajosi ensin sisäisesti ja sen jälkeen se valloitettiin, ja Kiina käpertyi sisäänpäin.

Rooma hallitsi Euroopan suunnalla valtaosaa tunnetusta maailmasta. Kauppaa toki käytiin kauempana asuvien barbaarien kanssa, mutta kyseessä oli selkeä monikansallinen ja ylikansallinen imperiumi. Rooman nousu ja tuho ovat niin tuttuja, etten turhaan selosta itsestäänselvyyksiä, eikä se ole tämän kirjoituksen pihvikään.

Rooma hajosi, ja seuraava imperiumintynkä lienee ollut frankkien valtakunta, mutta se oli imperiumina hieman torso, mikä on ymmärrettävää, sillä tuossa imperiumissa oli keskeinen asema niillä, jotka rupesivat myöhemmin kutsumaan itseään ranskalaisiksi, ja jotka osasivat jo silloin sössiä joka asian, mihin ne koskevat. Tämän valtakunnan juuret ja historia olivat oleellisesti Roomassa.

Englanti, sekin Rooman perillinen kulttuurillisesti, hallitsi puolta maailmaa kolmisensataa vuotta. Aurinko ei koskaan laskenut brittiläisessä imperiumissa. Tämä valtakunta oli Euroopassa vain pieneltä osin, mutta ulottui kaikille mantereille ja vei mukanaan lait, tavat ja hallintokulttuurin. Brittiläinen imperiumi perustui ensisijaisesti kauppaan ja vasta varajärjestelmänä sotavoimaan, sillä kaupasta hyötyivät oikeastaan kaikki, ei vain Westminsterin pönäköiden äijien kerho.

Imperiumivaltikka siirtyi USA:lle osittain 1. maailmansodan jälkeen ja lopullisesti 2. maailmansodan seurauksena. USA:n imperiumi perustuu osin sotavoimaan, mutta ennen kaikkea talouteen ja kulttuuriin kun amerikkalainen viihde on suosittua lähes ympäri maailmaa, ja USA on kaikilla mittareilla maailman suurin talousmahti. USA on brittiläisen imperiumin tuotos, joka puolestaan oli Rooman valtakunnan lapsipuoli.

Olemme tässä tänään. Kun maailmassa on joku mahti, se on ollut jollain tavalla Rooman perillinen. USA:n tähti on kuitenkin laskussa ja jonkun itäisen talouden tähti nousussa. Jos asiat menevät kuten ne nyt näyttävät kulkevan, nouseva mahti on Kiina. Jos Kiinassa sisäinen rettelöinti pullahtaa kunnolla pinnalle ja maa ajautuu sisällissotaan, se voi olla Intia, mutten erityisemmin usko tähän, sillä Intia ei ole pahemmin yrittänyt perustaa maailmanvaltaa, toisin kuin Kiina, vyöryttämällä itseään ja bisneksiään Afrikkaan.

Ja mikä tässä oli pihvi? Lähinnä se, että 2000 vuotta olemme eläneet maailmassa, joka on Rooman valtakunta tai sen perillinen. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessa maailmanvalta siirtyy sellaiselle taholle, jolla ei ole mitään siteitä tähän imperiumiin. Seuraako tästä jotakin ja jos, niin mitä?

Olen ajatellut, että siitä voi hyvinkin seurata kaikenlaisia asioita. Ns. ihmisoikeuskäsitys on täysin länsimainen rakennelma, joka sekin osoittaa Roomaan. Bisneskulttuuri on brittiläistä perua, joka osoittaa samaan suuntaan. Edustuksellinen demokratia ja vapaa lehdistö ovat jalostuneet tässä samassa prosessissa, ja nämä ovat asioita, joita emme enää kyseenalaista, koska ne ovat syntyneet tässä 2000 vuoden jatkumossa ja maailma toimii tällä hetkellä näiden sääntöjen mukaan (mitattavissa määrin, ei tarvitse sanoa Guantanamosta mitään), koska imperiumit toimivat ja ovat toimineet niiden mukaan, ei ainoastaan idealistiset kääpiövaltiot.

Siinä vaiheessa, kun imperiumivaltikka siirtyy USA:lta eteenpäin, mikä sinänsä on luonnon kiertokulku, se siirtyy sellaiseen paikkaan, jossa näille meidän arvoillemme lähinnä nauretaan. Avoimen rasistisille kiinalaisille, joita on aina johdettu hierarkisesti ja autoritäärisesti. Yhteiskuntaan, jossa yksilö palvelee valtiota eikä valtio yksilöä. Siinä, missä nykyisissä kehitysmaissa ollaan helisemässä kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset vaativat ihmisoikeuksien kunnioitusta ja vapaita vaaleja ja muuta ikävää, kiinalainen arvomaailma sopii paikallisille diktaattoreille aivan täydellisesti ja imperiumi kasvaa.

Veikkaan, että länsimaissa sopeutumisvaikeudet voivat olla vähäistä suurempia.

Vapaa liikkuvuus -niminen kerho on toisinaan näkynyt uutisissa siellä täällä, mutta vasta nyt vaivauduin katsomaan, mitä ne oikein ajavat. Lyhykäisyydessään tämä kerho näyttää ajavan valikoivan ulkomaalaispolitiikan lakkauttamista ja korvaamista sellaisella, jossa kenellä hyvänsä on mahdollisuus asettua asumaan mihin hyvänsä.

Tämä on tietysti tavoite siinä kuin joku toinenkin, mutta kun katsoin tuon sivuston kirjoituksia, yhdessäkään niistä ei vastattu keskeiseen kysymykseen: mitä tapahtuu vapaan liikkuvuuden maassa länsimaiselle perusturvalle ja julkisille peruspalveluille. Näiden palvelujen tarjoamisessa keskeistä on se, että maksumiesten ja saamamiesten suhde pysyy siedettävänä. Perusturvaa voidaan tarjota, jos valtaosa ei sitä tarvitse.

Suomalainen perustoimeentulo kuukaudessa lienee kolminkertainen joidenkin kehitysmaiden vuosiansioihin verrattuna. Kun jo nyt virta käy kehitysmaista Eurooppaan, ei töihin vaan eläteiksi, epäilemättä osin siksi, että töitä ei yksinkertaisesti kouluttamattomalle ja kielitaidottomalle jengille ole, mikä saa kuvittelemaan, että virta vähenisi avoimien rajojen maailmassa? Ei se mihinkään vähene eikä se myöskään lisää työpaikkoja vaan päinvastoin lisää työvoiman liikatarjontaa ja painaa työn hintaa yleisesti.

Tämä on se keskeinen kysymys, mihin pitäisi vastata eikä kertoa, kuinka on plääh että joku lähetettiin takaisin Kreikkaan Dublinin sopimuksen nojalla. Miten peruspalvelut rahoitetaan, vai pitääkö ne lakkauttaa? Se, että kerho kiertää tämän aiheen kokonaan, kertoo minulle, kuinka vakavasti otettavasta seurasta on kysymys.

Kävin tänään Borough marketin vieressä olevassa Majesticissa, tai oikeammin sen takana olevassa viskikaupassa, joka myy muutakin viinaa, sillä Hendrick's oli loppu. Nappasin ginipullon kainaloon ja katselin, kun myyntiheebot vaikuttivat ångströmin verran humalaisilta.

Kysyin, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu, ja sanoivat, että vendullah antoi tuota tuossa pari pulloa maistiaiskäyttöön. Ensimmäinen korkattiin aamulla, toinen piti korkata puolilta päivin kun ensimmäinen loppui, ja nyt sitä ei enää ole antaa maistettavaksi, mutta se on hyvää.

Ostin pullon.

Suomalaiselle Britannian parlamentin ylähuone saattaa tuntua vieraalta rakennelmalta. Osin perinnöllisiä, pääosin elinikäisiä "parlamentaarikkoja", joilla on oikeasti valtaa. Tämä kuulostaa menneen maailman rakennelmalta ja epäilemättä sellainen onkin, mutta sillä on täkäläisessä politiikassa merkityksensä asioiden tasapainottajana.

Nyt on tekeillä ehdotus, jonka mukaan ylähuoneen jäsenet valittaisiin vaaleilla samaan aikaan kuin alahuoneenkin jäsenet. Tämä rakennelma rikkoo kaiken, ja jos tämä toteutetaan, on parempi lakkauttaa koko ylähuone, koska siitä tulee merkityksetön.

Britannia on kaksipuoluejärjestelmä, jossa ei ole määrävähemmistösuojaa, perustuslainsäätämisjärjestystä tai mitään muutakaan rakennelmaa, joka estäisi yli 50% alahuoneen paikoista saanutta tekemästä aivan mitä huvittaa. Tuo järjestelmä on ylähuone, sillä lait pitää hyväksyä myös siellä. Tällä vuosituhannella tätä on käytettykin jos ei nyt ahkerasti niin käytetty kuitenkin, kun sekä Tony Blair että Gordon Brown ovat tuoneen käsittelyyn "terrorismin torjumiseksi" suunniteltuja lakeja, jotka kaventaisivat ihmisten perusoikeuksia. Alahuone ne hyväksyy puoluekurin takia, ylähuone kaataa ne järjestään epäilyttävänä kommunismina.

Nyt 80% ylähuoneen jäsenistä on sinne nimitettyjä pääministerin esityksestä, eli poliittisten päärien määrä on lisääntynyt, mutta koska pesti on elinikäinen eikä siinä tarvitse miettiä uudelleenvalintaa ja erityisesti puoluepolitrukkien miellyttämistä, siellä on voinut toimia myös omantuntonsa mukaan, ja hulluimmat kyttäys- ja pidätyslait ovat maagisesti kaatuneet.

Ehdotettu on, että kolmasosa ylähuoneen jäsenistä vaihdettaisiin parlamenttivaalien yhteydessä ja rahvas äänestäisi ylähuoneestakin. Käytännössä puolueet laittaisivat ehdolle ylähuoneeseen uskollisimpia perseennuolijoita. Kun täkäläisessä parlamentissa vaalit on pakko pitää viimeistään viiden vuoden kuluttua mutta pääministeri voi pitää vaalit koska hyvänsä tätä ennenkin, murskavoiton saanut puolue, jollaisen toryt tulevat saamaan ensi kevään vaaleissa, voisi järjestää valtavalla kannatuksellaan kahdet uudet vaalit sangen pian ja samalla siis myös ylähuoneen vaalin. Alahuoneessa voimasuhteet eivät muutu kun kannatus on korkealla, mutta tällä tavoin saadaan puhdistettua koko ylähuone ei-toivotusta aineksesta ja täytettyä se omilla perseennuolijoilla, ja ylähuoneen merkitys valtakunnan vahtikoirana poistuu täydellisesti.

Kun aateliston merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt joskaan ei poistunut, perinnöllisten ylähuoneen paikkojen aika on ehkä ohi, vaikka se hieman ikävältä kuulostaakin. Jäljelle pitäisi jättää Norfolkin herttua ja Cholmondeleyn markiisi, joilla on edelleen suvussa periytyvä virka ns. kuuden suuren valtiollisen viran joukossa. Norfolkin herttua on perinteisesti ollut Earl marshal eli kuninkaallinen seremoniamestari, ja Cholmondeleyn markiisi on edelleenkin Lord great chamberlain, joka on parlamentin seremoniallinen Pomo.

Nimitetty elinikäisten päärien ylähuone näyttää toimivan hyvin juuri siinä tarkoituksessa, miksi se on olemassakin, eli toppuuttelemassa hulluinta mopon keulintaa alahuoneessa, mutta pysymällä muuten syrjässä. Vaaleilla rahvaan valitsema ylähuoneen jäsen on rahvasta siinä kuin alahuoneenkin jäsenet, ja aivan yhtä altis poliittisille tuulensuunnan muutoksille, mikä poistaa ylähuoneelta esinnäkin sen arvovallan ja toisekseen valtakunnalta ylähuoneen tasapainottavan vaikutuksen.

Britannian ylähuone on aika ovelasti rakennettu, sillä sen jäsenmäärää ei ole mitenkään ilmoitettu tai rajattu. Päärejä voi olla kuinka vähän tai kuinka paljon hyvänsä. Kun elinikäinen pääri kuolee, hänen tilalleen ei automaattisesti nimitetä ketään vaan ylähuoneen jäsenten määrä vähenee yhdellä. Toisaalta ylärajaakaan ei ole, mikä poistaa ylähuoneelta mahdollisuuden änkyröidä ja vastustaa kaikkia asioita. 1900-luvun alkupuolella hallitus ja laivastoministeri ennustivat sotaa Euroopassa tulevaksi ja vaativat rahaa laivastolle budjetissa. Alahuone hyväksyi budjetin, mutta ylähuone ilmoitti, että se ei sitä tule hyväksymään jos nämä laivastomäärärahat ovat siellä. Pääministeri kävi Buckinghamin palatsissa, ja hänen majesteettinsa, muistaakseni Eetu seitsemäs, ilmoitti, että jos tuo budjetti ei livahda läpi heittämällä, teillä on huomenna seurassanne 200 uutta pääriä, jotka varmasti äänestävät oikein, ja sitten teillä on siellä hieman tungosta. Budjetti hyväksyttiin.

Vaaleilla valittavasta ylähuonesta oikeastaan poistuu tämäkin piirre, sillä todennäköisesti sen koko pitäisi päättää kiinteästi ja jakaa vaalipiireihin.

Jutta Urpilainen on yllätyksettömästi syyttänyt hallituksen budjettiesitystä heikoimmassa asemassa olevien ja työttömien unohtamisesta.

Suomalaiselle oppositiopolitiikalle ja SDP:lle ei ole kunniaksi, että kuka hyvänsä politiikkaa hiukan seurannut kykeni ennustamaan Urpilaisen mielipiteen suunnilleen sanasta sanaan jo ennen kuin budjettiesitystä oli tehtykään. Aivan sama mitä siellä seisoo, se on joka tapauksessa väärin työttömien ja heikoimmassa asemassa olevien kannalta.

Kirjoitin tästä SDP:n uskottavuusongelmasta pari viikkoa sitten, ja tämä on siitä hyvä osoitus.

En voi sanoa, että olisin tämän hallituksen kanssa samoilla linjoilla ruuan arvonlisäveron alentamisesta ja monista muistakaan asioista, mutta tässä budjettiesityksessä ja sen kommenteissa pisti silmään se, että ongelma on ymmärretty oikein. Ongelma on julkistalouden hirvittävä velkaantumisvauhti ensisijaisesti ja toissijaisesti kohmeessa oleva talous. Tässä tilanteessa pitää tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka edesauttavat budjetin tasapainottamista ja talouden henkiinherättämistä. Kummassakaan ei nähdäkseni tehty riittäviä toimenpiteitä, mutta suunta ja ajatus on oikea.

Jos nyt olisi keskitytty pienituloisiin ja työttömiin, olisi keskitytty täysin epäoleelliseen, joutavaan ja haitalliseen nysväämiseen. Se, että SDP haluaa vain keskittyä pienituloisiin ja työttömiin, tarkoittaa sitä, että se tulee muiden unohtamisen lisäksi unohtaneeksi myös nämä ryhmät jos pintaa vähän raaputetaan.

Pienituloisen ja heikoimmassa asemassa olevan paras turvaverkko on se, että valtio on maksukykyinen ja kykenee saamaan jostain rahoitusta. Jos valtiontalous romahtaa ja maa ajautuu valuuttarahaston holhoukseen, mikä näyttää päivä päivältä todennäköisemmältä kun budjettitasapainoa ei näytä löytyvän tulevinakaan vuosina vaan vajeet paisuvat lisää syistä, jotka herra yksin tietää, tällöin ongelmissa ei ole hyvätuloinen tai kapitalisti. Palkansaajalla on työnsä ja kapitalistilla omaisuutensa. Hätää kärsimässä ovat ne, joilla ei ole kumpaakaan. Hevoskuurilla ja vieraiden pavunlaskijoiden komennossa oleva julkinen sektori ei pahemmin tarjoa mitään palveluja eikä maksa kaksisia tulonsiirtoja.

Tämä pitäisi jonkun uskaltaa tunnustaa ääneen. Kenties jopa SDP:n, jos puolueesta löytyisi tippaakaan ns. munaa. Jos julkistalous romahtaa, hyvätuloiset ja muut riistoporvarit eivät ole moksiskaan, mutta julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen varassa olevat huomaavat olevansa tyhjän päällä, sillä euroaikana ei voi edes painaa rahaa.

Entä sitten työttömät? Kumpihan mahtaa auttaa työtöntä enemmän? Talouden potkaiseminen käyntiin vai tarpeettomien työllistämistöiden teettäminen? Olettaisin, että talouden potkaiseminen käyntiin, sillä se luo pysyvästi työtä eikä ainoastaan hätäaputöitä nälkäpalkalla.

Budjettiesityksessä on varmasti runsaasti kritisoitavaa, kuten vaikkapa älytön ruuan ALV-alennus sekä se, mihin ihmeen kankkulan kaivoon kaikki raha oikein katoaa kun joka neljäs euro pitää lainata. Onkohan raha aivan varmasti käytetty veronmaksajan vinkkelistä viisaimmin, vai haaskataanko rahaa pieninä puroina turhanaikaiseen humpuukiin?

Miksi oppositio ei kuitenkaan huomaa näitä asioita vaan toistaa sanasta sanaan samat kommentit joka vuosi samaan aikaan? Kuvitteleeko joku, että SDP saa palautettua uskottavuutensa tällä tavalla? Minä en ainakaan kuvittele, mutta näyttää entistä enemmän siltä, että Suomessa olisi tilaus puolueelle, joka ymmärtää viimeinkin pistää julkistalouden siihen kuntoon, ettei se ole rakenteellisesti alijäämäinen. Sitä ei tarvitse tehdä irtisanomalla sairaanhoitajia ja leikkaamalla perusturvaa, mutta jonkun pitäisi tehdä jotakin.

Hallituspuolueet näyttävät rakastuneen törsäämiseen ja oppositio toistaa sanasta sanaan omia lauselmiaan kaikilta edellisiltä oppositiovuosilta. Ei hyvältä näytä.

Kauppalehti siteeraa jotain Reguksen puppuseminaariläystäkettä “workplace of the future”.

Tämä läsy pitää toki nähdä toimistohotelliketjun markkinointitempaukseksi ja suodattaa siitä pois ne elementit, jotka kannustavat vuokraamaan juuri sellaisia toimitiloja, joita Regus sattuu maagisesti trokaamaan, mutta siinä otettiin kantaa työelämään yleisesti, joten tämä puoli kaipaa huomiotamme.

Luettuani tuon uutisen minulle tulee mieleen, onko työelämä todella niin valmis, ettei siellä keksitä enää mitään uutta. Tulevaisuuden työelämässä pitäisi tuon paperossin mukaan verkostoitua, tehdä tiimityötä, tehdä runsaasti epätyötä mobiilisti, palkata itseohjautuvia työntekijöitä, suosia epämuodollista kanssakäymistä jne. Tuossa listassa ei ole oikeastaan yhtäkään asiaa, joita konsultit eivät olisi yrittäneet tunkea yrityksiin jo viime vuosituhannella.

Samaa grammaria samojen teemojen ympärillä veivataan edelleen, ja kyseessä lienee jonkunlainen “Keisarin uudet vaatteet” -ilmiö, sillä kukaan ei tunnu koskaan huomaavan, että grammarin tuottama ääni on epävireistä mölinää.

Ensinnäkin, tämä raportti keskittyy vain asiantuntijaorganisaatioihin täydellisessä maailmassa. Valtaosa töistä on tyhmien ihmisten tekemää rutiinihommaa, sillä tyhmiä ihmisiä on enemmistö ja tylsä rutiini muodostaa työstäkin enemmistön. Tällaisia ihmisiä ei voi valtuuttaa johtamaan itseään, koska heillä ei ole siihen eväitä, ja vaikka olisikin, työ on niin tylsää ja ikävää, ettei sen tekemisen motivoimiseen toimi mikään muu kuin pakko.

Etätyönpalvonta tuntuu saaneen maailmassa kohtuuttomia mittasuhteita. Jos keksintö on niin erinomainen kuin annetaan ymmärtää, miksi se ei yleisty kohisten? Siksi, että valtaosa työstä on tiimityötä, ja ajatusten vaihtamiselle on hyväksi, että väki on samassa paikassa samaan aikaan. Menevässä bisneksessä ihmisillä on jo valmiiksi runsaasti häiriöitä, kuten työmatkustamista ja sidosryhmä- tai asiakastapaamisia. Jos loppuaika tehdään epätyötä, toimistolla ei yhteistä aikaa pahemmin ole. Samat konsultit yleensä kannustavat toisaalta tiimityöhön, mutta toisaalta yrittävät räjäyttää ihmiset sinne tänne tekemään sitä mitä huvittaa silloin kuin huvittaa, ja tämän rakennelman tiimityötä edistävä vaikutus pakenee ainakin minulta.

Eräs usein toistettava harhaoppi, tässäkin esitetty, on se, että pitää palkata huippulahjakkaita ja visionäärisiä itseohjautujia. Heitäkin tarvitaan, mutta jos työpaikka täytetään pelkästään heillä, apinalauma ei saa mitään aikaiseksi, kun pelkistä alfoista koostuva työyhteisö riitelee keskenään ja kampittaa toisiaan, ja jokainen alfa rakentaa itselleen reviiriä ja taistelee muiden pitämiseksi käsivarren mitan päässä. Jos työpaikalla on myös hieman vähemmän visionäärisiä ja änkyröiviä ihmisiä, projektit myös valmistuvat, sillä Suuren Visionäärin hanskat yleensä tippuvat välittömästi kun visio on esitetty ja pitäisi siirtyä rutiinityöhön ja toteuttaa visio käytännössä. Jonkun pitäisi myös myydä tämä huippuvisio, ja luonnehäiriöisestä, itseään täynnä olevasta suurvisionääristä harvoin tulee kaksistakaan myyntimiestä. Asiakasta alkaa näin sanotusti kyrsiä omaan erinomaisuuteensa rakastuneen hahmon henkselienpaukuttelu ja kaikkien asioiden erityisasiantuntijuus sen verran, että ostaa mieluummin kilpailijalta, joka myy vastaavan tuotteen pienemmällä arroganssilla.

Johtamisopeissa ei ole ikiaikoihin lähdetty ainakaan Suomessa siitä, että tarvitaan vahva hierarkia ja käskytyskoneisto. Tällaisia dinosaurusfirmojakin vielä asiantuntijaorganisaatioissa on, mutta ne ovat kuolemassa sukupuuttoon. Miksi jokainen työelämäkonsulentti kuitenkin aina aloittaa siitä, että hierarkiat ja käskytys ovat pahapaha ja Uuden Doktriinin mukaan niin ei saa tehdä? Tämä on puhdasoppinen olkiukkorakennelma, jossa ongelmaksi kuvataan maailma, jollaista ei ole ollut olemassakaan ainakaan 30 vuoteen, mutta propagandalla luodaan mielikuva siitä, että ongelma on valtaisa ja hukka perii, jos ei heti muuteta jotakin.

Minä en usko mihinkään itseohjautuviin älytiimeihin, joita ei johdeta mitenkään. Johtamisen ei tarvitse olla käskyttämistä ja mikromanageroimista, mutta jonkun pitää johtaa, ja se pitää tehdä edestä eikä puskasta. Jonkun pitää tarvittaessa toimia erotuomarina kun asiantuntijat alkavat tapella, onko parempi käyttää moppia vai luutaa. Kumpaakin huiskuttamalla tulee riittävän puhdasta, mutta jos ei huiskuteta kumpaakaan vaan perustetaan komitea tutkimaan asiaa, villakoirat alkavat kasvaa ensin marsun ja sitten puhvelin kokoisiksi.

Jonkun pitää olla edessä ja päättää asioita ristiriitatilanteissa, ja tämän henkilön pitää tehdä se auktoriteetilla eikä jollain hämäräperäisellä verkoston sisäisellä nokkimisjärjestyksellä. Jos johtamista ei ole, joku omaksuu johtajan roolin vaivihkaa erinäköisellä ihmissuhdekuviokellunnalla, mutta tämä muodostaa ongelman. Ensinnäkin, uusi tiimiin tulija ei tiedä rakennelmasta mitään, joten hän aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin tuottaa, sillä hän helposti horjuttaa herkkää valtarakennelmaa, joka on salainen. Toisekseen, itse itsensä johtajaksi ihmissuhdesalaliitoilla nostaneen asemaa ja päätöksiä ei voi kyseenalaistaa. Jos näin tekee, kyseenalaistaa samalla nuo ihmissuhderakenteet, ja hyvästä kaverista tulee vihollinen, ja tiimityö tyssää siihen kunnes pöly laskeutuu ja uudet verkostot nousevat tuhkasta Paranoidia livertävän feeniks-linnun lailla. Kun johtajalla on asema ja auktoriteetti, voidaan kyseenalaistaa päätöksiä kyseenalaistamatta henkilösuhteita, ja asiat etenevät rivakasti.

Järkevä johtaminen ei ole rakettitiedettä, vaan lähinnä pakan pitämistä kasassa. Visionäärien visiointi ja hörhellys tarvitsee puitteet jos meinaa ikinä saada jotain valmista myyntikuntoon. Ei mikromanagerointia, mutta oleelliseen keskittymistä, ja toisaalta rauhaa tehdä tätä työtä. Rutiinit voi siirtää vähemmän visionäärisille heti kun niitä syntyy, ja toisaalta vähemmän visionääriset ei-alfat tarvitsevat motivaation, päätöksenteon selkänojan ja palautetta suorituksestaan. Lisäksi tämä joukko tarvitsee jonkun, jolla on karismaa käydä haukkumassa moponsa hukanneet alfat pystyyn, jos vaikuttaa siltä, että itseohjautuva joukko alkaa ohjata itseään sellaiseen suuntaan, joka on haitaksi bisneksille tai työyhteisön viihtyisyydelle.

Tällaista on vain vaikeaa myydä konsultointina, sillä tämä perustuu terveeseen järkeen. Kukaan ei viitsi maksaa muutamaa tonnia päivässä konsultoinnista, joka on lähinnä hienosäätöä siellä täällä. Näin ollen pitää keksiä tekaistu ongelma, joka on niin valtavan kokoinen, että sitä ratkaisemaan ei pienipalkkainen väki kykenekään. Konsultille tapa on erinomainen lypsylehmä, sillä kun vakuutetaan asiakas siitä, että ongelmana on asia, jota firmassa ei edes esiinny, voi muutaman kuukauden päästä postittaa lihavan laskun ja sanoa “katso, ongelmaa ei enää ole”, ja tähän päästäkseen ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin vaihtaa nuolien suuntaa alkuperäisessä voimapiste-esityksessään ja juoda litratolkulla automaattikahvia pesunkestävien aasien seurassa.

Kepun Hyssälä kiukuttelee, että se on niin väärin kun suomalaisissa kouluissa on ulkomaisia opiskelijoita, ja vastaavasti kaikki suomalaiset eivät saa koulutuspaikkaa.

Tämä vaikuttaa järjettömältä. Ulkomaiset opiskelijat yliopistoissa eivät vie paikkaa siltä syrjäytymiskynnyksellä olevalta jengiltä, jolla ei ole lahjojensa puolesta mitään asiaa yliopistoihin. Tietysti asiat pitää laittaa mittasuhteisiin eikä lukukausimaksujen penääminen ulkomaalaisilta ole kohtuuton vaatimus, sillä valtaosa ulkomaisista opiskelijoista ei kuitenkaan jää Suomen työmarkkinoille. Osittain siksi etteivät halua kun USA:sta saa parempaa liksaa, osittain siksi, että haluavat lähteä takaisin kotiin, osittain siksi, että Suomessa ei edelleenkään ole hirveästi korkeasti koulutettujen, suomea osaamattomien työpaikkoja.

Ammatillisella tasolla taas koulutus on jokseenkin parasta kehitysapua, mitä voimme antaa. Jälleen kohtuudella, mutta ei ulkomaalaisten opiskelijoiden olemassaolo suomalaisissa kouluissa ole taaskaan pois siltä suomalaiselta tyhjäntoimittajien jengiltä, joka ei hae kouluihin vaikka paikkoja on tyhjillään kuinka.

Yliopistoissa väitetään, että kansainvälisyys on hyvä asia. Tähän en osaa sanoa oikeastaan mitään, mutta jos yliopistolaitos itsessään ei ole moksiskaan ulkomaisista opiskelijoista, minä tai kukaan muukaan tuskin voivat asiaa kritisoida. Ja katsoo asiaa miten päin vain, kyse ei hirveästi ole suomalaiselta opiskelijalta pois olevasta asiasta muuten kuin rahamielessä jos ulkomaalaisten opiskelijoiden opinnot ja kenties jopa opintotuki kustannetaan verovaroista.

Jotain sen sijaan pitää tehdä opintojen käyttämiseen savuverhona maahanpääsyn järjestämiseksi. Juuri tällä viikolla saimme lukea paristasadasta nigerialaisesta, joista merkittävällä osalla oli tarjolla väärennettyjä papereita. Tällaisessa “kukaan ei hakenut kouluumme joten täytetään mesta väärennettyjä todistuksia heiluttavilla nigerialaisilla, joista valtaosa katoaa ennen kuin opinnot ehtivät alkaakaan” -rekrytoinnissa ei ole enää mitään järkeä. Jos kukaan ei hae kouluun, on syytä miettiä, tarvitaanko koko koulua tai joitain linjoja siellä ollenkaan ja voisiko rahan käyttää järkevämmin toisessa paikassa. Tietysti näissä tapauksissa voidaan tarjota koulutusta myös kehitysapuna, mutta tulokkaat pitäisi sitten valikoida siten, että he myös opiskelevat ja valmistuttuaan ehkä jopa palaavat kotimaansa talouden hyödyksi eikä niin, että väki katoaa ensimmäisenä koulupäivänä pimeille työmarkkinoille Suomessa tai Keski-Euroopassa.

Afrikan unioni on lyönyt viisaat päänsä yhteen ja saanut aikaiseksi Afrikan tavoitteet johonkin ilmastonmuutoskonferenssiin.

Yhteinen kanta on ollut hukassa pitkään, ja nyt sitä keräännyttiin sorvaamaan a-ketjun voimin, ja ponnistus tuotti tulosta. Afrikan kanta ilmastonmuutokseen on se, että länsimaiden pitää antaa niille 47 miljardia lisää vuosittain.

Tämä vaikuttaa aika turhanpäiväiseltä näkemykseltä. Rahaa osaa kerjätä kuka hyvänsä, ilmastonmuutosta ei osaa torjua juuri kukaan. Jos ainoa Afrikan anti on se, että niille pitää antaa paljon enemmän kuin nyt annetaan, syistä jotka Herra yksin tietää, epäilen, ettei Afrikan ääni tälläkään kertaa kuulu kovin kovaa.

Olisihan siellä voitu keksiä kaikkea muutakin. Yhteenliittymä, joka tuottaisi runsaasti aurinkoenergiaa Saharassa ja myisi sitä Eurooppaan, tienaisi tuon 47 miljardia vuodessa aivan normaalin kaupan keinoin ja siinä sivussa vähentäisi päästöjäkin. Tällainen hanke ja sopimus kulujen ja voittojen jaosta olisi ollut jotakin uutta, mutta kun mihinkään rakentavaan ei kyetä, pyöritetään samaa kerjäläisoopperaa kuin aina ennenkin.

Ilmastonmuutos ei siitä ratkea, että Afrikkaan syydetään lisää vastikkeettomia miljardeja. Sen sijaan hiukan nykyistä yhtenäisempi ja rauhaisampi Afrikka voisi luonnonvarojensa takia näytellä merkittävääkin osaa eurooppalaisten päästöjen vähentämisessä, mutta tämän tien valitseminen edellyttäisi uusia ajatuksia ja todennäköisesti myös uusia ajattelijoita.

Nykyiset Afrikan johtajat tuntuvat olevan lähinnä jonkunlaisia kepulaisen ja Erkki Tuomiojan risteytyksiä, joiden ainoat lahjat ovat rahan kerjääminen ja Helsingin herrojen/länsimaiden syyttäminen kaikesta ja omien naapurien kampitus aina, kun ne meinaavat saada aikaiseksi jotain rakentavaa.

Viikonloppu menee peijaisissa jossain periferioissa, joten paikalla taas joskus.

Joukkoliikenteen houkuttelevuutta on tutkittu.

Vastaukset ihmetyttävät jonkun verran. 12% on sitä mieltä Helsingissä, että “huono seura” on este joukkoliikenteen käytölle, tai ainakin hyvä syy autoilulle. Mikähän ihmisvihaajien joukko tässä oikein on kyseessä? Todennäköisesti kyseessä on joukko ihmisiä, jotka eivät koskaan käytä joukkoliikennettä, sillä olettavat spurgujen vaaniskelevan juuri heitä joka kulkuneuvossa. Kun keskeiseltä osin nimenomaan työmatkaruuhkaliikennettä pitäisi saada enemmän joukkoliikenteeksi, on aivan turhaa ammentaa kokemuksia jostain yöbusseista ja juoppojunista.

Samaten väki mussuttaa lippujen hinnoista. Tässä ei ole suuremmin mieltä, sillä pääkaupunkiseudulla joukkoliikenne ei tule kenellekään kalliimmaksi kuin auton pito, on matka mikä vain. Kun joukkoliikenne vaatii jo nyt reipasta subventiota verorahoista, en ymmärrä niitä, jotka haluavat lisää veroja ja suurempia tukiaisia joukkoliikenteelle, sillä ne, joilla on varaa autoon, ovat tässä arpajaisessa häviäjiä verrattuna siihen, että ostaisivat kuukausilipun nykyhinnalla.

Samaten kolmasosa vaatii “pääkaupunkiseudulla lippujen yhdistämistä”, joka nähdäkseni on jo tehty. Sama lippusysteemi, vaikkakin hieman alkeellinen, toimii pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissakin. Jos taas tarkoitetaan sitä, että matkan pituus ei saisi vaikuttaa matkan hintaan, vaaditaan taas lisää veroja, sillä se edellyttää lisää tukiaisia, tai lyhyiden matkojen hinnan pompsauttamista. Tässä mallissa työpaikkansa läheltä asuinpaikan valinneet sekä keskustan muutaman pysäkin mukavuusmatkailijat pannaan maksamaan perifeerisimpien alueiden matkat.

71% kertoo, että yhteydet ovat huonot. Tämä ei ihmetytä laisin. Poikittaisliikenne on mitä se on, ja kulkuneuvosta riippumatta Suomen ilmastossa vaihtopaikan pitäisi olla kohtuulämpimässä sisätilassa. Lauttasaareen meneville vaihtopisteen pystyttäminen Länsiväylälle paikkaan, jossa tuulee jatkuvasti ja räntää sataa vaakasuoraan läpi talven, on osoitus ajatuksellisesta ongelmasta, jossa joukkoliikennettä ei edes yritetä naamioida mukavaksi.

Joukkoliikennettä käytetään, jos käytetään, siksi kun se on mukavaa ja nopeaa. Helsingin liikennemäärillä ei juuri nyt ole suurta mahdollisuutta tehdä joukkoliikenteestä merkittävästi nopeampaa, sillä ruuhkat ovat lyhyitä ja muutamassa kapeikossa, ja kiskoilla kulkeva joukkoliikenne ei nytkään niitä pahemmin ohita, ja vaikka ohittaisikin, todennäköisesti edessä on vaihto kulkuneuvosta toiseen jossain keskustassa, mikä syö aikaedun.

Hinnassakaan ei ole nähtävissä suurta kilpailutekijää. Vaikka bensan hinta pompsahtaisi kaksinkertaiseksi, olisi nykyisillä autoilijoilla silti varaa autoiluun, koska matkat ovat lyhyitä, ja useimmilla on vielä tekemättä pihimpään ja pienempään autoon vaihtaminen. Kolminkertainenkaan bensan hinta ei patistaisi ihmisiä joukkoliikenteeseen, jos se tarkoittaisi tuntia vähemmän vapaa-aikaa päivässä.

Ylipäätään koko joukkoliikennekeskustelussa pitää erottaa kaksi teemaa.

Toinen on sekava vyyhti, joka sisältää sekalaisia teemoja. Kuten vaikkapa, että Helsinki ei ole oikea kaupunki, jos siellä autoillaan. Tai että ulkomailla nauretaan meille jos emme vähennä hiilidioksidipäästöjä 42%. Tämä on pääasiassa niiden ihmisten huvi, jotka eivät nytkään autoile. Tämä ns. mielikuvitussektori on kovin äänekäs, mutta tätä kautta on hankalaa saada mitään muuta kuin kieltoja ja rajoituksia.

Toinen on palvelutaso- ja investointikeskustelu. Miten pääkaupunkiseutua halutaan kehittää? Minun mielestäni investoinnit raideinfraan ovat perusteltuja, vaikka niille ei voida laskea bisnescasea, sillä toimiva joukkoliikenne tekee kaupungista kelvollisen paikan elää myös autottomille, ja ainoastaan hullut viitsivät fillaroida räntäsateessa teiden ollessa peilijäässä. Samaten investoimalla sekä säteittäiseen että poikittaiseen liikenteeseen saadaan luotua uusia järkeviä paikkoja asutukselle, firmoille ja vapaa-ajan vietolle.

Tämä kuitenkin maksaa rahaa. Ne, jotka rakensivat metrotunnelinsa inflaatiorahalla joskus sotien välisellä ajalla tai aikaisemmin, hyötyvät investoinnista edelleen, kun taas nykyisin tehtävät investoinnit pitää maksaa kovalla rahalla. Toisaalta lähiaikojen inflaationäkymistä saisi vetoapua infrainvestointeihinkin, mutta ongelma on se, ettei julkisella vallalla ole rahaa nykyiseenkään menoon vaan se ottaa syömävelkaa.

Kepu pitää jääräpäisesti kiinni ruuan arvonlisäveron alentamisesta, vaikka valtiontalous tarvitsisi jokaisen paikan vuotavaan seulaan eikä jättiläiskokoista uutta reikää. Kokoomus on nyt keksinyt ryhtyä vaatimaan veronalennusta myös ravintoloille kasvattaen reikää entisestään. Erinäköisiä kompromissiesityksiä on kuultu, kaikki järjettömiä.

Tässä tilanteessa minkään veron alentaminen ei ole perusteltua, sillä valtio lainaa ensi vuonna joka neljännen käyttämänsä euron. Kepun arvovalta kokee näin kolauksen, mutta koska sillä ei ole ollut mitään arvovaltaa ennenkään, vahinko on vähäinen.

Ravintolaruoka on Suomessa tuhottoman kallista, mutta syy ei ole verotus. Todennäköisesti nyt alennetaan ravintolaruuan veroa 12-14 prosenttiin. Jos ruokaan menee ravintolassa ennen kolme kymppiä, hinta laskee kaksi euroa. Jos nyt ei ole rahaa käydä ravintolassa, ei sitä ole tuon jälkeenkään. Alennusta perutellaan työllisyydellä ja kerrotaan, että ravintolaruuan ALV:n alentaminen lisää alalle N tuhatta työpaikkaa.

Joskus soisin, että joku valveutunut lehtineekeri katsoisi jonkun tällaisen alan työllisyyden ennen ja jälkeen ja kertoisi meille, paljonko alan työpaikat todella lisääntyivät. Laskennallista ja imaginääristä työvoimaa on helppoa palkata ja irtisanoa ja jokainen ravintoloitsija lupaa haastateltaessa laajentaa, mutta tuskinpa Suomeen montaakaan uutta ravintolaa syntyy ja monikaan laajennus toteutuu. Jos joku vaikuttaa ravintoloiden määrään, se on tuleva laman loppuminen, aivan sama mikä on arvonlisäverokanta.

Suomen perusravintolaruoka ei ole hintalaatusuhteeltaan kilpailukykyistä, vaikka siinä ei olisi arvonlisäveroa ollenkaan. Hyvää ruokaa ns. kalliissa paikoissa saa samaan hintaan kuin muuallakin, mutta halvat paikat puuttuvat tykkänään, keskihintaiset ovat laadultaan usein kamalia ja ne, jotka muualla olisivat keskikastia, ovat huomattavan kalliita, eli hintalaatusuhde ei kohtaa. Tässä ei ole kuitenkaan kysymyksessä verotuksen ongelma vaan aivan muut syyt.

Suomalaiset käyvät ravintoloissa vapaa-ajallaan aika vähän, joten bisneksen täytyy olla hyväkatteista, että perjantai- ja lauantai-iltojen “jotain mättöä ennen leffaa” -myynnillä voi pitää putkaa auki koko viikon. Ja kun ravintolasta haetaan lähinnä mahantäytettä, keskihintaiselle paikalle ei aseteta liikoja vaatimuksia vaan hyväksytään se, että ruoka on mitä sattuu “kun eihän tämä mikään savoy ole”. Tässä kohtaa voisin sanoa sanasen myös viinikulttuurista, sillä missään muualla kuin Norjassa ja Islannissa ei riistetä ravintolassa viineistä samanlaisia katteita kun mennään keskihintaisiin ja siitä ylöspäin oleviin viineihin, mutta kirjoitan siitä toiste.

Suurin syy suomalaisen ravintolaruuan kalleuteen on kuitenkin lounasseteli. Tämä täysin järjenvastainen keksintö tarkoittaa sitä, että kenenkään ei kannata tehdä lounasannosta juurikaan halvemmalla kuin mikä on kalleimman lounassetelin arvo. Jos duunarilla on kädessään 9 euron lounasseteli, hän ei osta sillä viiden euron lounasta, sillä rahaa menee “hukkaan”. Viiden euron lounasta ei siis kannata myydä, todennäköisesti edes kahdeksan euron lounas ei käy kovin hyvin kaupaksi samasta syystä.

Lounassetelissä on veroetu, jonka kaunis ajatus oli tukea työpaikkaruokailua, mutta etu niistetään pois myymällä kallista ruokaa ja vinkumalla joka vuosi lounassetelin hintaan korotus.

Jos lounassetelit poistettaisiin käytöstä ja korvattaisiin saman rahallisen edun tuovalla verovähennyksellä, rahallisesti palkansaajan asema ei muuttuisi miksikään, mutta ravintolaruuan hinta laskisi saman tien. Nykyiset lounasannokset eivät ole yhdeksän euron arvoisia, joten joku rupeaisi aivan varmasti kilpailemaan hinnalla, ja muiden olisi pakko tulla perässä. Itse saan viidellä punnalla kaikenlaista ruokaa Canary Wharfilla, jossa tuskin voi ainakaan syyttää halvoista tilavuokrista. Henkilökunta lie halvempaa, mutta sitä on reippaasti enemmän. Arvonlisäveroissa on 7 prosenttiyksikön ero, mutta tämä ei selitä eroa viiden punnan ja yhdeksän euron välillä.

Nyt lounassetelillä on asetettu alaraja lounaan hinnalle, ja tuo raja on ihmisten ostovoimaan nähden kohtuuttoman korkea. Jos lounasseteli olisi viisi euroa, ongelmaa ei olisi, mutta koska lounassetelin arvo kirii joka vuosi ylöspäin, alaraja on ja pysyy korkealla, ja samalla saadaan päivällisruuallekin hintaminimi, sillä lounasannos maksaa päivällisannoksena vähintään puolitoista kertaa lounaan hinnan samassa ruokalassa.

Tämän uudistuksen toteuttaminen ei maksaisi valtiolle mitään, mutta se pistäisi ravintola-alan veriseen kilpailuun, parantaisi kuluttajan ostovoimaa ja jättäisi rahaa muuhun kulutukseen. Yleisesti ongelma on tietysti se, miksi ylipäätään pitää tukea veroporkkanalla lounasruokailua, sillä oikeastaan se, että duunareilla ei ole varaa syödä nettopalkallaan, kertoo siitä, että palkat ovat liian pieniä ja verot liian korkeita, mutta kummallekaan ei voi tehdä mitään nykyisessä taloustilanteessa.

Suomessa on monestakin eri syystä syntynyt poliittinen kulttuuri, jossa kuvitellaan kaikkien ongelmien johtuvan verotuksesta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan ongelmia aiheutuu muistakin käytännöistä. Tästä seuraa puolestaan se, että kun jokaista yksittäistä ongelmaa lähdetään tutkimaan verotuksen vinkkelistä, ratkaisuehdotus on joku tuota yksittäistä asiaa hieman säätävä pisteratkaisu eikä täysveroremontti, jossa rahan siirtäminen keskiluokalta keskiluokalle lopetetaan ja jätetään tämä raha verottamatta kokonaan. Lounasseteli vaikutuksineen taas on oiva esimerkki siitä, että hyvää tarkoittava pisteratkaisu ei lopulta kuitenkaan muuttanut mitään, sillä duunari olisi paljon iloisempi kuuden euron lounaasta kuin yhdeksän euron lounaasta, josta pitää maksaa noin kahdeksan euroa veroerillisratkaisun takia.

Kun politiikka on täynnä nysväreitä, tuloksena on valitettavasti nysväystä.

Nämä uutiset sattuivat molemmat päivän lehtiin: tämä ja tämä.

Tällaisia lukiessa rupeaa väkisinkin ärsyttämään, ja jälleen kerran tekee mieli romuttaa nykyinen turvapaikkajärjestelmä ja rakentaa sen tilalle toinen ja hieman paremmin nykypäivään sopiva.

Molemmissa jutuissa huomio siis kiinnittyi siihen, että sekä salakuljetetut että itse rajan ylittänyt pääsivät Suomeen ja yrittivät livahtaa johonkin viranomaisilta piilossa. Rajalla ei turvapaikasta ollut kiinnostunut kukaan, ja itärajalta tullut ei viitsinyt edes laillsita rajanylityspaikkaa käyttää. Tarkoitus siis on ollut tulla Suomeen tai johonkin muuhun schengen-maahan laittomaksi siirtolaiseksi.

Vaan entä sitten? Käry kävi, ja toisessa tapauksessa rajavartiosto ja toisessa poliisi nappasivat henkilöt kiinni. Ja heti kun jäätiin kiinni, anottiinkin maagisesti turvapaikkaa, jotta näitä henkilöitä ei voitukaan poistaa maasta. Rajavalvonta saattaa olla jossain määrin turhauttavaa puuhaa, sillä laiton rajanylittäjä elelee laittomasti siihen saakka kunnes jää kiinni, jonka jälkeen hän hakee turvapaikkaa, muuttuu laillisesti maassa olevaksi, ja kun on kotoisin Afganistanista tai Irakista, saa todennäköisesti myös maahan jäädä.

Olen epäilemättä Greenwichin Führer ja muutenkin epäilyttävä natsi, mutta minun nähdäkseni turvapaikan tarpeessa olevan olisi pitänyt tuota turvapaikkaa itseohjautuvasti hakea, eikä vasta hätäratkaisuna sitten kun jää laittomasta maahantulosta kiinni. Laiton siirtolainen saa siis turvapaikkamenettelystä itselleen porsaanreiän, joka sallii laittoman siirtolaisuuden muuttamisen turvapaikkaprosessiksi heti kun se tuntuu mukavalta, eli käytännössä siinä kohtaa, kun jää kiinni.

Kun samasta asiasta luetaan kaksi uutista päivässä, ja viikon sisään muistan lukeneeni itärajalta vielä kolmannestakin tapauksesta, ja juttuja pulahtaa esiin aina kun kerrotaan jonkun jääneen laittomasta maahantulosta kiinni, kyseessä on selvästi tulokkaiden yleisesti tietämä metodi ja varajärjestelmä. Hädänalaisten auttaminen ei kärsi tippaakaan siitä, että tällaiset hahmot potkaistaan takaisin sinne mistä tulivatkin.

Jos selvästi ei ole osoittanut mitään tarvetta turvapaikalle vaan päin vastoin on yrittänyt vältellä turvapaikkahakemuksen jättämistä laistamalla viranomaiset ja raja-asemat, on syytä pitää hätäkakkahakemusta suoralta kädeltä perusteettomana ja tehdä karkotuspäätös saman tien ja panna se myös toimeen.

Novan Merisalo passitettiin tänään vankilaan "tutkinnallisista syistä".

Asiassa jäi minua vaivaamaan, miksi vangitsemisoikeudenkäynti oli salainen poliisin vaatimuksesta. Itse asiassa minua hieman vaivaa sekin, minkä takia Merisalo ylipäätään vangittiin käsittelyä odottamaan.

Maallikon oikeudentajulla rötös on tapahtunut kun paria päivää ennen konkurssia Merisalo saa henkilökohtaiset velkansa anteeksi ja ne kuitataan "palkalla". Kun saatavien määrä (700 tonnia) verrattuna pesän velkoihin (3-4 miljoonaa) on noinkin merkittävä, on ainakin syytä epäillä rikoksen tapahtuneen ellei voida näyttää, että tällainen 700 tonnin palkkasaatava, joka edustaa Suomessa lähinnä Fortumin ylimmän johdon liksoja, on perustunut johonkin kauan sitten sovittuun ja myös ansaittuun.

Sen sijaan mikä on se oikeudellinen ja tutkinnallinen etu, jota Merisalon vangitseminen palvelee? Konkurssipesän numerot on vannottu oikeiksi. Merisalolle maksettua "palkkaa" ei ole yritetty kätkeä tai piilottaa mitenkään, vaan kaikki se tieto, joka tämän konkurssin ja Merisalon mahdollisten velallisrikosten tutkimiseksi tarvitaan, vaikuttaisi olevan saatavilla. Merisalo olisi voinut livistää karkuun jo ajat sitten epäilysten tultua julkisuuteen jos olisi ollut livistävää sorttia, ja kun kerran Nova on konkurssissa, ei ole mitään vaaraa siitäkään, että Merisalo jatkaisi rikollista toimintaa tai olisi vaaraksi ympäristölleen sen enempää kuin kukaan muukaan kepulaisia rahoittava.

En tietysti tiedä mitään jutun juonteita muuta kuin sen, minkä olen lehdestä lukenut. Mieleen tulee, että vangitsemista yritetään käyttää painostuskeinona, jotta Merisalolta saataisiin puristettua tunnustus tai ilmianto jostain kanssarikollisesta. Tämä ei ole hyväksyttävä vangitsemisen syy, mutta sitä Suomessa sangen avoimesti käytetään. Poliisille ei ole mikään pakko puhua yhtään mitään itseään syyllistävää jos ei huvita, ja rikoksesta epäiltyä ei voida kiristää toimimaan samanaikaisesti todistajana ja ilmiantamaan muita samasta rikoksesta epäiltyä. Se, ettei tee täydellistä tunnustusta, ei ole mikään syy vangita henkilöä tutkinnallisista syistä, mutta tätä ei kovin moni tunnu tietävän, ei edes poliisi.

Vangitsemisoikeudenkäynnin julistaminen salaiseksi ei anna meille keinoja arvioida, ovatko vangitsemisen perusteet olemassa. Salailua ei automaattisesti puolla tässä mikään "tutkinnallinen syy", sillä välittyneen tiedon perusteella vaikuttaisi siltä, että nyt arvioidaan jo julkistettujen ja myönnettyjen tekojen laillisuutta eikä jotain vielä salassa olevaa rikosta, jonka tutkinta vaarantuisi, jos tietäisimme, mistä kaikesta Merisaloa epäillään ja millä perusteilla. Vyyhtiin mahdollisesti sotkeutuneiden ihmisten nimetkin ovat tiedossa, eli heidän yksityisyyttään ei suojata tässä mitenkään eikä myöskään salailulla tehdä vaikeammaksi heidän hävittää osallisuuttaan tapahtumiin.

Tässä tapauksessa vangitsemisen yllä on huomattavan suuria epäilyksen varjoja. On lupa epäillä, että vangitsemista käytetään laittomaan painostamiseen, joten vangitsemisoikeudenkäynnin julkisuus olisi tarvittu näiden epäilyjen vahvistamiseen tai hälventämiseen. Kun salaista käsittelyä haki nimenomaan syyttävä eikä puolustava osapuoli ja mitään kolmansien henkilöiden yksityisasioita ei tapaukseen liity, pitäisi oikeuden suhtautua kategorisesti hyvin karsaasti tällaiseen salailuun.

Nyt meillä ei ole käytännössä mitään keinoa arvioida sitä, miten poliisi ja syyttäjälaitos toimivat. Lain kunnioittamisen yksi edellytys on se, että lainkäyttö on avointa ja julkista, ja että lakia ja yhteiskunnan väkivaltakoneistoa käyttävät ihmiset ovat perusteineen yleisön arvioitavissa. Nyt oikeudet siunaavat turhanpäiväisen salailukulttuurin, mikä panee miettimään, että järjestelmässä on jotakin rakenteellista mätää.

Jos rikosten tutkinnassa käytetään järjestelmällisesti vangitsemisuhkaa painostuskeinona ja oikeuslaitos antaa tälle hiljaisen siunauksensa hyväksymällä jokaisen poliisin ehdottaman vangitsemisen ja myöntämällä salaisen käsittelyn aina sitä pyydettäessä, tämä asia pitäisi jotenkin paljastaa. Nyt tämän koneiston toimintaa ja perusteita on vaikea arvioida ja meidän pitää vain luottaa toiminnan laillisuuteen, koska asioihin kyynärpäitään myöten sotkeutuneet tahot itse kertovat meille, että toiminta on laillista siksi, että laki sanoo laittomien tekojen olevan väärin.

Minun epäilykseni voisi hälventää avoimella oikeudenkäyntikulttuurilla, jossa vangitsemisten perusteet olisivat aina julkisia. En taida pidättää hengitystäni, mutta en myöskään ajatellut luottaa siihen, että virkavalta toimii aina laillisesti siksi kun laissa sanotaan niin. En kyllä tiedä mitä asialle voisin tehdäkään, paitsi ehkä valittaa internetissä.

Helsingissä ehdin leipääntyä täydellisesti Aleksilla joka kadunkulmassa jatkuvasti päivystäviin kerjäläisiin. Saman kerhon kerjäläinen oli joka kadunkulmassa kummallakin puolella tietä ja ohi ei päässyt mitenkään. Kun siinä kulmilla töissä olleena näihin törmäsi helposti neljä kertaa päivässä, jokaisena työpäivänä, jatkuva häiriköiminen alkoi käydä hermoille. Homma oli harmitonta silloin kun touhu Suomessa alkoi ja pummeja oli joskus mutta useimmiten ei. Sen jälkeen kaikki kerhot keksivät saman ja kerjäläisoopperasta tuli päivittäinen hupi.

Hermoille pummaus käy Lontoossakin. Kerjäläisiä on paljon enemmän ja ne ovat aggressiivisempia. Periaatteessa kyllä kohteliaita kuten Suomessakin, mutta en voi sanoa erityisemmin pitäväni siitä, että 20 askeleen välein pitää sanoa jollekulle, että ei kiinnosta. Käsiksi ne eivät saa täällä käydä, mutta saavat kyllä hypätä eteen seisomaan, ja jos yrittää niitä kiertää, seurata vain siten, että ohi ei pääse tönäisemättä tai keskustelematta, mikä alkaa olla jo minun henkilökohtaiselle alueelleni tunkeutumista.

En oikein tiedä, mitä tuolle pitäisi tehdä. Jotain, ja ymmärrän yrittäjien huolen. Kun feissarit kokoontuvat joka päivä samoihin vilkkaisiin kohtiin, toiselle puolelle tietä tai toisille kaduille pakeneva väki alkaa näkyä myynnissä. Ei kerjäämistä toisaalta oikein kieltääkään voi kategorisesti ja ymmärrän sen merkityksen puunhalauskerhojen varainhankinnassa, sillä vähemmän aggressiivisella myynnillä kauppa ei ota käydäkseen.

Olisiko kuormaa edes mahdollista jakaa jotenkin, eli ammattimainen kerjääminen vaatisi jonkun katusoittoluvan tyyppisen kupongin, joka periaatteessa myönnetään jos ei ole syytä sitä kieltää, mutta jaettaisiin kuormaa niin, että tällä viikolla saa kerjätä Aleksilla, ensi viikolla Kampin keskuksen edessä, sitä seuraavalla Rautatieaseman ympäristössä ja sitten taas Aleksilla. Kaikki paikat lienevät riittävän vilkkaita, mutta kun vitsaus kiertäisi paikasta toiseen, kukaan ei voisi kovin perustellusti ärsyyntyä siitä kategorisesti.

Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta koska mitään uutta ei auringon alla ole tapahtunut, toistan itseäni.

Suomen Pienyrittäjät vaatii puhemiehensä suulla, että irtisanomisajat pitäisi lyhentää kahteen viikkoon ja samalla myös irtisanomisajan palkka. Normaalia marinaa, jota kuullaan pienyrittäjäkerhojen ja yksittäisten yrittäjien suusta aina toisinaan.

Minun on vaikea kuvitella, mitä työntekijä hyötyisi tästä ehdotuksesta. Parhaan ymmärrykseni mukaan ei mitään, mutta yrittäjäjärjestöillä tuntuu olevan hieman hukassa muutenkin ajatus siitä, mikä on työvoiman arvo ja tapa asioista sopia. Ehdotuksessa olisi ollut rakentavia ja harkitsemisen ja keskustelemisen arvoisia elementtejä, jos asiaa olisi lähestytty vaikkapa siten, että olisi ehdotettu hieman tasapuolisempaa järjestelmää.

Luulen, että myös työntekijäpuoli voisi olla valmis keskustelemaan sellaisesta mallista, jossa irtisanomisaikaa lyhennetään kahteen viikkoon ja korvaukseksi tästä palkkoja nostetaan X%. Tällä hetkellä irtisanomisajan minimi on tosin lakitason asia, mutta jos sekä työntekijän että työnantajan edustajat pyytävät samansisältöistä lakimuutosta, en usko kenenkään sitä matkan varrella torpedoivan.

Yrittäjien mallissa ei tietysti tällaisia elementtejä ehdoteta, koska kerhossa on homma noussut hattuun. Ensimmäisen työntekijänsä palkannut pienyrittäjä tuntuu aivan turhan usein muuttuvan itseään täynnä olevaksi hahmoksi, jonka käsitys on se, että hän kaltaisineen on yhteiskunnan todellinen selkäranka ja kantava voima, ja ilman häntä ja hänen nakkikoppiaan ei tapahtuisi maailmassa mitään. Näitä ihmisiä edustavassa kerhossa idiotia jalostuu helposti uudelle portaalle, sillä kerhoportaissa etenevät helpommin pyrkyröivät änkyrät kuin fiksut ja järkevät, sillä jälkimmäiset käyttävät aikansa bisnekseensä eivätkä mussuttamiseen.

En näe mitään painavaa syytä, miksi irtisanomisajan ja -menettelyn pitäisi olla juuri nykyinen. Näen kuitenkin hyvin painavia syitä siihen, että yksipuolisia työsuhteiden heikennyksiä ei kuulu tehdä puolivillaisin perustein, ja tässä ei muita ole kuultukaan.

Suomalainen työmarkkinajärjestelmä tarjoaa jo nyt mahdollisuuksia, jos niitä vain halutaan ja osataan käyttää. Määräaikaista työsuhdetta ei karsasta kukaan, paitsi jos niitä ryhdytään kohtuuttomasti ketjuttamaan. Irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä onnistuu aina 6 viikossa + irtisanomisaika, mitä ei voida pitää erityisen raskaana menettelynä.

Pienyrittäjäsakin mielestä yrittämisen riski tulee kuitenkin siirtää työntekijöille ja voitot yrittäjän taskuun. Tällaiset ehdotukset eivät missään neuvottelupöydässä tule ikinä menestymään, joten on aivan paikallaan, ettei yrittäjiä päästetä tupopöytiin. Jos niihin tulisi tämäntasoisia ehdotuksia tehtailevia pellejä ja keskustelu pyörisi tällaisten teemojen ympärillä, Suomessa olisi yleislakko aika rivakasti, ja sitä olisi minunkaan arvomaailmallani kovin vaikeaa moraalisesti tuomita.

Luin tällaisen pikku-uutisen.

Asia sinänsä on aika vähäpätöinen, eikä suuremmin edes kiinnosta käytännön tasolla, kuka vieressä istuu, mutta siltikin tuo antaa hieman ajattelemisen aihetta. Parillakin tapaa.

Yksinäinen mies tuntuu olevan yhteiskunnassa jotenkin hylkiön asemassa. Juuri vajaa viikko sitten meille kerrottiin siitä, että yksinäisiä miehiä syrjitään myös vuokra-asuntomarkkinoilla, verrattuna pariskuntiin tai sinkkunaisiin. Nyt siis lentoyhtiö ei enää uskalla istuttaa näitä hylkiöitä lasten viereen. Olen tosin huomannut tutkivan journalismin keinoin, että yksinäisiä miehiä ei myöskään laiteta kovin helposti istumaan naisten viereen. En tiedä kuinka monta sataa lentoa olen lentänyt, aika monta kuitenkin, ja lähempänä tuhatta kuin sataa. Viereiseen penkkiin on sattunut nainen noin kolme kertaa, ja vaikka joku osa asiasta selittyy tietysti sillä, että lentomatkustajista valtaosa on miehiä, ei suhde nyt sentään ihan tämä ole jos kyse olisi puhtaasta arpajaisesta.

Uutisen lentoyhtiöiden asenne on kuitenkin iljettävä, aivan kuten vuokrasyrjintäkin. Ihmisarvo kuuluu kaikille, myös yksinäisille miehille, ja siihen ei mitenkään voi kuulua "syyllinen kunnes toisin todistetaan" -ajatus, mitä tämä käytäntö edustaa, vaikka ajatus takana olisi kuinka "ajatelkaa lapsiamme". Käytäntö, jossa mies on oletusarvoisesti epäluotettava pedofiili paitsi jos hänen mukanaan on nainen, on puhdasoppista syrjintää, mutta koska syrjitty on mies, asiasta ei pahemmin mekkaloida ja lopulta käytäntö vain hyväksytään pienen kohinan jälkeen, aivan kuten BA:lla on tehty jo ajat sitten.

Jos yhteiskuntamme ei ole valmis siihen, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti ja heitä oletusarvoisesti pidetään rehellisinä, tämä pitää sanoa ääneen. Sen jälkeen voidaan laittaa tasa-arvokeskustelu jäihin toistaiseksi ja odotella asennemuutosta, ja palata asiaan sitten kun tasa-arvon ajatus sisältää ajatuksen yhdenvertaisesta kohtelusta eikä ainoastaan sitä, että naisille pitää saada lisää liksaa ja enemmän paikkoja pörssiyritysten ylimpään johtoon.

Toinen uutisen ihmetys liittyy siihen, että USA:ssa oikeutta käydään lentoyhtiöitä vastaan siitä, että jotkut niiden matkustajat ovat käyttäytyneet sikamaisesti. Lentokoneessa on jokaisella useimmiten numeroitu paikka, joten oikean syyllisen löytäminen ei voi olla mitenkään kovin vaikeaa. Ei lentoyhtiö voi vastata mitenkään matkustajien käytöksestä, mutta koska lentoyhtiöillä on enemmän rahaa kuin yksittäisillä matkustajilla, oikeusjutut käydäänkin lentoyhtiöitä vastaan miljardikorvausten toivossa. Oikeusjärjestelmä, joka ei suoralta kädeltä pysty hylkäämään tällaisia vaatimuksia kohtuuttomina, on korjauksen ja ryhtiliikkeen tarpeessa.

Tämä asia tuli mieleen erään parin päivän takaisen keskustelun pohjalta.

Asia sinänsä ei ole ihmeellinen, mutta ihmeellistä on, kuinka usein asiassa tehdään virhe. Ja asia on se, että jos aloittelee ihmissuhdetta jonkun kanssa, mukana tulee aina koko paketti sekä hyvine että huonoine puolineen.

Se joukko ihmisiä, joka onnistuu ihastumaan vain niihin hyviin puoliin, on valtaisa. Tämä itsepetos kantaa jonkun aikaa, mutta lopulta edessä on paluu arkeen kun huonot puolet eivät vain suostu häviämään ja asia tulee mukamas jonkunnäköisenä yllätyksenä.

Miehet kuvittelevat, että jatkuva kiukuttelu, oikuttelu ja mäkätys jotenkin maagisesti katoavat, tai joku ulkonäkö”ongelma” poistuu. Näin ei ikinä tapahdu. Naiset taas kuvittelevat, että juopottelu, epäsiisteys, mökötys ja kaljamaha häipyvät johonkin, mutteivät nekään mihinkään häivy.

Itse olen ollut tästä vapaa. Kokonaisuus on joko kiinnostava tai ei ole, mutta ei-kiinnostava ei muutu kiinnostavaksi siten, että sulkee mielestään ne ei-toivotut ominaisuudet ja teeskentelee, että kun niitä ei näe, ne poistuvat. Maailmassa on pilvin pimein ihmisiä, joiden hyvät puolet reippaasti ylittävät ne huonot, joten kokonaisuus kiinnostaa, eikä ole mitään tarvetta olla näkemättä niitä ei-toivottavia asioita.

En jaksa edes pahemmin toivottaa onnea niille, jotka yrittävät etsiä sitä täydellistä oikeaa, jossa ei ole minkäänlaista säröä ja virhettä missään kohtaa. Sillä jos he sellaisen löytävät, he ovat löytäneet minäkeskeisen psykopaatin, jonka kanssa eläminen tuskin muuttuu suureksi auvoksi.

Myöskään ei kannata suuresti haaskata aikaa yrityksiin muuttaa sitä toista, sillä yritykset eivät koskaan onnistu ja asiasta seuraa turhaa pahaa mieltä.

Maalaisliiton Sirkka-Liisa Fanttila on ehdottanut listavaaliin siirtymisen mahdollisuutta.

Selittelyssä on nousemassa esiin uusi teema, sillä ehdotus on tehty "vaalirahoituksen suitsimiseksi", mitä selitystä tulemme näkemään käytössä pitkän aikaa jatkossakin. Tämä tulee muodostumaan samanlaiseksi kuminauhakäsitteeksi kuin "päästöjen vähentäminen", jolla voidaan perustella universaalisti mikä hyvänsä puolivillainen veronkorotus, kun mitään asia-argumentteja ei tahdo löytyä vaikka niitä kuinka etsiskellään.

Listavaali ei mitenkään suitsi vaalirahoitusta, mutta se korjaa puoluekaaderien mielestä räikeän ongelman, eli rahaa valuu ehdokkaille suoraan eikä Puolueelle, mikä vähentää puolueiden keskuskomiteoiden valtaa.

Suomalaisessa vaalitavassa on keskuskomitean kannalta ongelmallista sekin, että vastenmielinen vaalikarja pystyy vaikuttamaan puolueiden linjaan nostamalla joitain ehdokkaita ja hylkäämällä toiset. Listavaalissa tämä valta kuuluu puolueelle, joten vaikuttaminen on rajattu puoluekoneistojen aktiivijäseniin.

Listavaalissa oikeastaan kaikki valta on puolueiden ydinryhmillä. Jos heidän laulujaan laulaa, pääsee vaaleissa listalla korkealle ja tulee valituksi johonkin kumileimasinvirkaan. Jos heidät haastaa ja ei vallankumouksessa onnistu, tuloksena on pahnanpohjimmainen paikka vaalilistassa ja nimen painuminen unohduksiin ja paluu päivätöihin.

Suomalainen politiikka tarvitsee lisää väriä eikä lisää keskusjohtoisuutta. Jos värikkäät persoonat, joilla on mielipiteitä asioista eikä ainoastaan kykyä nyökytellä joka suuntaan, eivät koskaan tule valituiksi, sillä jotkut heidän edustamistaan ajatuksista ovat politbyroolle kiusallisia, tuloksena on vielä nykyistäkin suurempi pysähtyneisyys.

Kepulaiselle vanhan kaartin kiintiöpolitrukille listavaali lienee ainoa keino tulla valituksi tulevaisuudessa, mutta ei tämä kotiinpäinveto sentään ole mikään peruste koko vaalijärjestelmän uudistamiselle. Suomalainen vaalijärjestelmä toimii kohtuullisen hyvin. Ei se ole täydellinen, mutta on se selvästi parempi kuin listavaali, joka onnistuu täyttämään joka paikan pyrkyröivillä jees-miehillä.

Tänään paljastui, että SDP on saanut hieman yli miljoonan ay-liikkeeltä kahtena vaaleja edeltävänä vuonna.

Kun juputetaan siitä, että on väärin kun valtionyhtiöt voitelevat poliitikkoja, tekee mieli sanoa, että on aivan yhtä väärin, kun verovähennyskelpoisten jäsenmaksujen kerääjät ensin hommaavat verorälssin ja sen jälkeen rupeavat maksamaan suojelurahoja poliitikoille. Ja kumpikaan näistä ei ole kovin väärin, kunhan homma on avointa.

Nyt on siis paljastunut, että SDP on saanut tukea AY-liikkeeltä, Kokoomus valtakunnantason yrityksiltä ja kepulit periferioiden pajatsoparoneita lähellä olevista bisneskeskittymistä.

Kovinta mekkalaa ja hymistelyä asiasta pitävät Vihreät, Persut ja Kristilliset, joiden kaikkien riveistä löytyy hulluja niin paljon, ettei kenelläkään ole mitään intoa syytää rahaa näille puolueille. Näin välttämättömyydestä on tehty hyve ja omasta markkina-arvon puutteesta on yritetty tehdä suoraselkäistä politiikkaa.

Koko tämän kuukausitolkulla jatkuneen kohinan saldo on siis se, että puolueet ovat saaneet rahoitusta juuri niistä lähteistä, joista jo 80-luvulla yleisesti tiedettiin rahoitusta puolueille tulevan. Oikeastaan ainoa muutos pysähtyneisyyden aikaan on se, että K-linjaa ei enää tueta Moskovasta, vaikka Väyrynen toivookin vanhojen hyvien aikojen palaavan. Koko järjettömät mittasuhteet saaneen “kohun” takana ei siis ollut mitään kohua ensinkään vaan yleisesti tunnettuja vaalirahoituksen lähteitä, juuri niiden rahoittajien ja vastaanottajien välillä kuin tiesimme ennestään. Miksi koko asia siis oli edes mikään kohu?

Minulle ei tule mieleen mitään muuta selitystä kuin lööppien kautta tapahtuva levikin kasvu. Tunnetusta asiasta tehtiin muhkea jättiläispaljastus ja jatkokertomus, koska ei ollut mitään muuta kirjoitettavaa ennen kuin oli aika alkaa kirjoittaa Madonnan keikasta. Koko valtakunta näyttää hurahtaneen muutaman toimittajan vedätykseen, joka ei ole onnistunut paljastamaan mitään uutta. Korppi ei ole kuitenkaan nokkinut toista, eli kaikki tiedotusvälineet ovat menneet mukaan, ja harvoja kolumnisteja ja pääkirjoitustoimittajia lukuunottamatta kukaan ei ole viitsinyt sanoa ääneen, ettei kyse ole mistään uudesta asiasta.

Se siitä.

SDP:n saamista rahoista voimme sen sijaan päätellä, että ne, jotka väittävät avokätisen vaalirahoituksen olevan avain vallankahvaan, ovat yksinkertaisesti väärässä. Näyttäisi siltä, että SDP on pyörittänyt julkistettujen lukujen valossa suurinta vaalirahoituspottia, mutta sillä ei ole ollut toivottua vaikutusta. Itse asiassa kolmen suuren tapauksessa viime vaalien tulos ja vaalirahoituksen määrä näyttävät olevan kääntäen verrannollisia.

Tämäkin olisi syytä sanoa jonkun ääneen. Ongelma ei ole niinkään siinä, että rahaa on annettu, vaan siinä, että raha on mennyt kankkulan kaivoon. Tässä valossa ei ole ihmeellistä, että monet julkisuuteen tulleet tukijat ovat ilmoittaneet lopettavansa tukemisen tähän.

Stefan Wallin vaatii ministerin eminenssissä, että homofobian vastaista sanomaa kuuluu levittää kaikkialle turuilla ja toreilla.

Kommentin lienee kirvoittanut sen, kun pääkaupunkiseudun kaupunkien liikuntavirastot olivat jostain kampanjasta kieltäytyneet.

Asia sinänsä on aivan kohtuullisen hyvä, ja ei maailma siitä huonommaksi paikaksi muutu, jos homofobit ja muut fanaatikot pitävät aatteensa enempi omana tietonaan ja antavat muiden elää siten kuin haluavat.

Outoa kommentissa on sen sijaan tämä: "Myös sille on saatava loppu, että homoa käytetään haukkumasanana".

Jos lähdetään tälle tielle, haukkumasanat pitäisi kieltää oikeastaan kaikki. Jos jonkun haukkuminen homoksi loukkaa homoja, voidaan aivan samalla logiikalla todeta, että idiootiksi haukkuminen loukkaa henkisesti vajavaisia. Omassa kielenkäytössäni suurin solvaus, minkä kukaan voi ansaita, on pelle. Pelle on henkilö, joka on niin lohduttomasti pihalla, ettei hänellä ole mitään toivoa. Epäilemättä tämä loukkaa kuitenkin sirkustaiteilijoiden ammattikuntaa.

Minun nähdäkseni tässä ei ole enää mitään järkeä. Jos homoa ei saa sanoa edes ääneen, koko asia jää elämään silmätikuksi "tuolla on niitä, joita ei saa mainitakaan ääneen".

Eivät asiat tällä tavalla arkistu ja lakkaa herättämästä huomiota, eikä mitään hyvää ole koskaan ennenkään saavutettu kieltämällä sanoja siksi, kun joku saattaa niistä suuttua.

... on huomata, että pubeissa ei juuri kukaan alle 40-vuotias enää juo lämmintä olutta.

Sen sijaan kaupaksi näyttää käyvän mainiosti italialainen maissilager, joka ei maistu millekään.

... jolloin maailmassa ei tunnu tapahtuvan mitään kommentointia kaipaavaa.

SDP on juhlistanut 110-vuotista taivaltaan sekavassa asetelmassa.

Puolue rämpii. Uusia kannattajia ei tule. Vanhat siirtyvät laulukuoroon tai loikkaavat vihreisiin, persuihin tai nukkuviin. Puolueen etulinjassa vallitsee täydellinen hajaannus, jossa Urpilainen änkyttää jotakin ja kiittää kaikkia äänestäjiä, Lipponen äksyilee tavallaan, Kalliomäki seiväshyppää siitä, missä rima on matalimmalla ja Tuomioja heittelee kapuloita kaikkien rattaisiin, mikä on miehen jokseenkin ainoa poliittinen ansio ja saavutus viimeisen 30 vuoden ajalta.

Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta pääkirjoituksessaan.

Itse olen käynyt SDP:n lamaa läpi jokusenkin kirjoituksen verran enkä toista tätä kaikkea nyt. Näistä kirjoituksista mikään ei ole muuttunut. SDP:ssä on lähinnä tartuttu haasteisiin vaihtamalla puheenjohtajaa vähän väliä keneksi hyvänsä paitsi Erkki Tuomiojaksi, ja tuloksena on ollut Lipposen ajoista huomattava tason lasku. Heinäluoma oli täysin pihalla. Urpilainenkin on täysin pihalla, eikä edes tajua sitä itse. Kun puheenjohtajalla ei ole auktoriteettia, mainittu kakkosketju ryhtyy kukin tahollaan kertomaan, millaista sosialidemokraattisen politiikan pitäisi olla.

Äänestäjän saama kuva jää väkisinkin sekavaksi, sillä lehdet julkaisevat kerran viikossa jonkun kakkosmiehen lausunnon, ja näiden lausuntojen välillä ei ole mitään yhtenevyyksiä. Yksi haluaa vihreyttä, toinen haluaa palata SAK:n huomaan, kolmas ei oikein tiedä mitä haluaa mutta ei varmuuden vuoksi halua leikkiä muiden puolueiden kanssa. Neljäs vastustaa kaikkia asioita, koska on tehnyt sitä viime vuosikymmenet.

Puolueen pitäisi kyllä vaihtaa puheenjohtajaa vielä kerran. Aivan keneksi hyvänsä, ja tavoitteena palauttaa puolueelle jonkunnäköinen yhteinen linja ja jättää nykyisen kaltaiset häröilyt peräpenkin pojille. Etulinjan pitäisi pystyä tässä tilanteessa seisomaan valitun linjan takana ja puheenjohtajan tehtävä on siirtää sivuraiteelle ja pois julkisuudesta ne, jotka eivät tähän kykene.

Hesarin kirjoitus sai minut oikeastaan oivaltamaan, mikä tässä SDP:n kuviossa on niin hankalasti myytävää. Kyse on siitä, että ohjelma ja retoriikka on falskia. Katsomme tätä HS:n tekstiä: Keskusta kykeni aikanaan toipumaan yhteiskunnan rakennemuutoksesta, maaltamuutosta. Sosiaalidemokraattien pitäisi nyt kyetä samaan eli ymmärtää syvällisesti työn luonteen muuttuminen. Tehtaalla vakituisessa työssä olevat eivät enää ole huono-osaisimpia. Mutta heitäkään ei puolueen kannata tyystin unohtaa

Tässä on kiteytettynä se, mikä on SDP:n puoluekuvan ongelma. Ongelma ei sinänsä liity yksin SDP:hen vaan koko suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, mutta SDP kärsii siitä tällä hetkellä eniten. Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja kirjoittaa oman näkemyksensä mukaan, ja hänellä ydinajatus on se, että SDP on olemassa huono-osaisimpia varten ja nyt kohderyhmä on ikään kuin hieman pielessä, koska se ei nysvää huono-osaisimpien kimpussa.

Suomessa poliittisessa kulttuurissa elää sitkeästi se, että jokaiseen tehtyyn ehdotukseen mistä hyvänsä suunnasta esitetään aina ensimmäisenä kysymys “miten tämä ehdotus parantaa pienituloisten asemaa”. Kuvitellaan, että koko poliittisen kentän ja jokaisen tehdyn ehdotuksen pitäisi nysvätä tuon joukon ongelmien kimpussa, ja jos joku ehdotus ei paranna tai heikennä pienituloisten ja huono-osaisten asiaa, ehdotus on huono ja sitä vastustetaan.

Suomessa on pienitulois- ja huono-osaisuuspuuhastelupuolueita jo aivan kylliksi: Vasemmistoliitto, Vihreät ja Persut. Minun mielestäni SDP:n kuuluisi rehellisesti tunnustaa, että se on keskiluokan edunvalvontapuolue, eikä yrittää jatkuvasti positioida itseään tuohon huono-osaissegmenttiin. Ei puolueen tarvitse ryhtyä huono-osaisia päähän potkimaan tai kieltäytyä korjaamasta huono-osaisten asemaa jos siihen näyttää olevan sopivia keinoja tarjolla, mutta sen pitäisi kääntää nähdäkseni politiikan ja erityisesti retoriikan kärki (alemman) keskiluokan ongelmia ja elämää kohti. Äänestäjät ovat tätä joukkoa eivätkä huono-osaisia, ja jos äänestäjä ei koe saavansa puolueelta mitään muuta kuin lisää veroja, kieltoja ja rajoituksia, äänestäjän puolueuskollisuus ei muodostu kaksiseksi.

SDP:n koko ideologia perustuu tälle huono-osaisuusvalheelle, ja se pitäisi kyetä jotenkin hylkäämään. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa, mitä se sitten kullekin tarkoittaakin, voi tavoitella aivan hyvin myös keskiluokan lähtökohdista. Ei keskiluokan huomioiminen tarkoita automaattisesti eriarvoisuuden kasvattamista tai muiden ryhmien unohtamista. Tällä hetkellä Suomen poliittisessa retoriikassa se tarkoittaa sitä, ja markkinarako on sellaisella puolueella, joka onnistuu murtautumaan ulos tästä mihinkään perustumattomasta asetelmasta. Kokoomus ei sitä halua tehdä kun puolueen imago perustuu jonkunnäköiseen paremman ihmisen käsitykseen. Kepu elää maalaisten Helsinki-kaunasta ja pikkupuolueet ovat arpalippu.

SDP voisi sen tehdä, mutta ei se onnistu, jos puolueen eturivissä istuva joukko vaikuttaa apinalaumalta.

Iltalehti, tuo Totuuden torvi, kertoo meille tällä kertaa kymmenen asiaa, joita miehen ei kuuluisi koskaan sanoa naiselle.

Pari noista on aivan terveellä järjellä ymmärrettäviä. Kohdat 1 ja 4 ovat osa hyvää käytöstä, eikä herrasmiehelle tarvitse erikseen antaa tämän tasoisia neuvoja.

Kahdeksikko on samaa kamaa, joskin se sisältää tulkinnanvaraisen elementin. Herrasmiehen ei tietysti koskaan tarvitse kertoa mitään autostaan, koska auton kuljettaminen ja rasvaaminen on palveluskunnan työtä, eikä toisten ihmisten ansioista ole miehen tapana kunniaa kerätä. Töistä puhuminen on yleisesti aika tylsää, sillä työjutut ovat harvoin hauskoja, jos ei tunne firmaa ja ihmisiä siellä. Asunnosta puhumisessa taas pitää erottaa se, onko tarkoitus vain paukutella henkseleitä jonkun vaasin kalleudella, mikä on paha, vai onko tarkoitus kertoa jotain kodistaan, jossa tarinassa ei voi mitenkään välttää sitä, että asunto on maksanut rahaa, mutta mikä ei ole tarinan pointti laisinkaan.

Viitoskohta on järkevä siltä osin, että ketään ei pidä pommittaa yltiöpäisesti. Jos sen sijaan on kirjoitellut jotakin sellaista, johon hyvät käytöstavat edellyttävät vastaamista tai kyse on jopa jostain asiasta, jolla on hieman kiire, esimerkiksi jonkun lippuvarauksen takia, on ainakin minusta outoa, että on Suuri Virhe kysyä asiaa uudelleen. Miehen pitäisi lukea kristallipallosta, onko vastaamattomuus johtunut jostain unohduksesta kiireessä vai siitä, että miehen pitää luikkia takaisin luolaansa tätä naista häiritsemästä.

Mutta sitten. Näistä kohdista en ymmärrä mitään, ja ehkäpä tämä on se syy, miksi naiset eivät tunnu ymmärtävän minua oikein vaikka kuinka yritän yrittää.

2. "Soitan sinulle perjantaina"
Puhelinkeskustelun päättäminen tarkkaan lupaukseen toimii silloin, jos yrität myydä naiselle vakuutusta. Jos haluat pilata kaiken spontaaniuden tai sen ilon, että nainen voisikin soittaa sinulle, anna mennä.

En täysin ymmärrä, mikä on vialla siinä, että jos on tarkoitus soitella perjantaina ja vaikkapa sopia jotain viikonlopusta, miksi ei voi sanoa soittavansa perjantaina?

3. Mitään tulevaisuuteen viittaavaa
Jos suunnittelet jo ensimmäisillä treffeillä seuraavia ja sitä seuraavia treffejä, nainen tajuaa, että olet todella kiinnostunut hänestä. Valitettavasti naiset nauttivat haasteista, vaikka eivät sitä aina myönnäkään - edes itselleen.

Tämä liittyy osaltaan edelliseen. Jos on kiinnostunut, se pitää kätkeä, ja ei nyt ainakaan naisen tavattuaan saa ehdottaa, että tavataan uudelleen, vaan pitää odottaa jotain maagisia tunteja tai päiviä tai herra tietää mitä, että voi moisen röyhkeän ehdotuksen tehdä. Jos ei ehdota mitään jonkun oikeaoppisen aikaikkunan sisällä, tuloksena on limbo. Jos on liian aikainen, se on paha, ja jos on liian myöhäinen, se on vielä pahempi. Jopa insinöörin sieluani kivistää tällainen aikataulutus.

6. "Pidätkö minusta?"
Parempiin tuloksiin pääset, kun vain oletat, että nainen pitää sinusta. Tämä kysymys kun saattaa sammuttaa ne jo heränneet pienet tunteet.

7. "Mitä sinä haluaisit meidän tekevän tänään?"
Usko pois, nainen pitää siitä, että sinulla on ehdottaa tekemistä samalla, kun ehdotat tapaamista. Et voi olla kovin huonoissa asemissa, jos onnistut järjestämään naiselle hauskan illan.

9. "Voinko viedä sinut treffeille joskus, jonain iltana, ehkä..?"
Ota pikemminkin se linja, että kerrot, mitä kivaa teette huomenna. Naiselta ei tarvitse pyytää lupaa yrittää iskeä häntä. Huomaat kyllä yritettyäsi, jos tekemäsi liike ei ole tervetullut. Toivottavasti.

10. "Voinko suudella sinua?"
Älä kysy lupaa ja pilaa hetkeä vaan toimi.

Tämä nelikko on sen sijaan rehellisen käsittämätön. Erityisesti kun sen yhdistää naisten juputukseen siitä, kuinka piittaamattomia, röyhkeitä, lääppiviä ja sopimattomia miehet (=ei-kiinnostavat miehet, joita on kullekin naiselle 95% maailman miehistä tai enemmän) oikein osaavat ollakaan. Samaten kuulee juputusta siitä, että ne kiinnostavatkaan miehet eivät ota huomioon naisen toiveita vaan haluavat vain tehdä niitä miehen mielestä kiinnostavia juttuja.

Ensinnäkin, on siis Suuri Virhe, että mies yrittää selvittää, onko nainen hänestä kiinnostunut vai ei. Miehen mukamas pitäisi olettaa, että on, ja miehelle neuvotaan, että hän “toivottavasti” huomaa, milloin hänestä ei olla kiinnostuneita ja pitää palata takaisin koirankoppiin. Naisen kiinnostus tai sen puute pitäisi siis huomata jostain salaisista käsimerkeistä. Nämä ohjeet tuntuvat yrittävän rakentaa sellaista maailmaa, että naisen ei ikinä pitäisi sanoa “ei” kenellekään, mikä olisi henkisesti rasittavaa, vaan miesten pitäisi tutkia kristallipalloa ja teenlehtiä ja päätellä, onko heidän seuransa toivottua vai ei.

Toisekseen, on siis Suuri Virhe kysyä naiselta, mistä hän oikein pitää ja mitä hän haluaisi tehdä. Tietysti vähän tutumpien ihmisten kesken “jätä kaikki stressi narikkaan, minä olen järkännyt meille kivoja juttuja koko illaksi” -teot ovat piristäviä ja paikallaan, mutta miten ihmeessä uuden ihmisen kanssa voisi tietää mistään, mitä tämä ihminen haluaa tehdä ja mitä hän ei voi sietää? Miehen pitää siis lukea kristallipallosta ja teenlehdistä, mitä nainen oikein haluaa. Jos hän arvaa oikein, hän saa hyvää karmaa, ja jos hän arvaa väärin, hänet todennäköisesti dumpataan.

Kolmanneksi, pitäisi vain käydä käsiksi naiseen sillä perusteella, että oma kristallipallo kertoo sen olevan nyt erityisen toivottua. No, moni tuntuu näin tekevän, ja huomattavan moni nainen tuntuu olevan voimaperäisen tyytymätön asiaan, sillä sangen usein povaus tuntuu menevänkin pieleen.

Koko tämä ohjeisto perustuu siihen, että miehen pitää yrittää osata arvata mitä nainen haluaa, mitä hän on mieltä mistäkin, mitä hänen kanssaan saa tehdä. Kaikki kysymykset minkään selvittämiseksi, jotka ainakin itse olen aina laskenut normaalin keskustelun ja tutustumisen piikkiin, ovatkin kategorisesti paha, sillä kaikki tämä viestii epävarmuutta. Se, että ei saisi mitenkään viestiä epävarmuutta tilanteessa, jossa paras ja ainoa työväline on korttipakka, on vaatimuksena jokseenkin kohtuuton.

Ehkäpä näiden syvällisten viisauksien sisäistämättömyys on yksi niistä syistä, miksi koirankopista pois pääseminen tuntuu olevan toisinaan niin kovin vaikeaa.

Tänään lehdessä oli kaksi faktoidia. Toinen oli vuokrien nousu, 6,3% pääkaupunkiseudulla, ja toinen pidempi kirjoitus yksinhuoltajaperheiden köyhyydestä.

http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Yksinhuoltajaperheet+ahdingossa/1135248278702

Käsitellään ensin vuokrien nousu. Luku tuntuu ensi tarkastelulla oudolta, sillä nythän on lama ja asumisen hinnan pitäisi laskea kun kaikki muutkin hinnat laskevat ja Suomi on virallisesti deflaatiossa. Vuokrat varmasti ovatkin laskeneet, jossain päin Suomea. Kepulaisella kehitysalueella, jossa kukaan ei halua asua, vuokrataso on ollut matala ennestään ja laskee lisää kun väkeä muuttaa sieltä pois.

Kasvukeskuksessa sen sijaan vuokrat vastaavat ihmisten ostovoimaa, koska jokaiseen vuokrakämppään on kuitenkin tulija. Tälle tarkastelukaudelle sattui vielä viimeisen tupokierroksen korkeat palkankorotukset ja niiden päälle tulleet veronkevennykset. Ihmisten ostovoima kasvoi reippaasti, mutta vuokralaisilta se ulosmitattiin välittömästi vuokrankorotuksina, sillä jos haluaa asua hyvällä paikalla, pitää vai maksaa.

Palkankorotusta ja veronkevennystä puolustellaan aina sillä, että ostovoima kasvaa ja työllisyys paranee. Näin tapahtuu jossain määrin, sillä omistusasujaa ei vuokrataso hetkauta, ja vuokraisänniltä päätyy joku osa rahasta kulutukseen. Vuokralaisen ostovoimaa on sen sijaan hankala parantaa, sillä lisäraha päätyy vain vuokrankorotuksiin, jos keino on tarpeeksi laajasti käytössä.

Toinen uutinen koskee yksinhuoltajaperheen talousahdinkoa. Yksi syy siihen on muunmuassa vuokrien nousu.

Ratkaisuksi tarjotaan lähinnä lisää tukiaisia, mutta näillä ei tule olemaan toivottavaa vaikutusta. Jos yksinhuoltajaperheet saavat lisää rahaa käyttöönsä, kilpailu vuokra-asunnoista kiristyy entisestään, vuokrat nousevat ja kahden palkansaajan perheet ovat taas paremmassa asemassa. Minun on vaikea keksiä mitään sellaista mallia, jolla yksinhuoltajan toimeentuloa pystyttäisiin oikeasti Helsingissä parantamaan.

Ainoa järkevä tie on poistaa Helsingistä asuntopula. Valtio ja kunnat voisivat rivakoittaa kaavoitusta ja pakottaa rakentamaan kaavoitetut tontit heti eikä sitten kun hinta on oikea, tai muussa tapauksessa tontti pakkolunastetaan ja annetaan sellaiselle, joka rakentaa sen heti. Valtion ja kuntien pitäisi investoida kiskoilla kulkevaan joukkoliikenteeseen siten, että uusia ilmansuuntia ja uusia etäisyyksiä niiltä saadaan järkevän mittaisen työpaikan päähän.

Jos pääkaupunkiseudulla on asuntoja enemmän kuin työpaikkoja, mahdollisuudet lypsää jokainen palkansaajalle annettu lisäeuro vuokrissa poistuu. Tämä vaatii mittavan investoinnin enkä tiedä maksaako se ikinä itseään takaisin, mutta sen tiedän, että rahan kippaamine nykymallissa yksinhuoltajille ei auta juuri mitään vuokra-asuntopulan takia.

Yleisesti yksinhuoltaja-artikkelin havainto oli kuitenkin järkyttävä. Siinä tunnustetaan ongelma, eli palkansaajalla ei tahdo verojen jälkeen riittää rahaa elämiseen. Miten ihmeessä tällainen "hyvinvointivaltio" saa jatkaa elämäänsä ilman, että sen rakenteita halutaan katsoa uudelleen? Jos maailma on rakennettu sellaiseksi, että ihmisillä ei ole rahaa asuntoon ja ruokaan, ja lisäksi sellaiseksi, että veronkevennys tai palkankorotus eivät tilannetta korjaa, maailma on rikkinäinen.

Maailman korjaaminen edellyttää täysremonttia asunnonrakentamis- ja vuokrausbisnekseen. Nyt se on kaikilta osin käännetty rakennusliikkeiden voittoja maksimoivaan asentoon, mutta ei sen tarvitsisi olla. Tämän kuvion purkamiseksi jokainen poliitikkojen ja rakennusliikkeiden välinen kytky pitäisi paljastaa ja ampua kiinni jääneet poliitikot saunan takana.

Jonkun julkaistun brittitutkimuksen mukaan luomuruuasta ei ole suurempaa terveydellistä hyötyä.

En ole vaivautunut ottamaan selville, mitä on tarkalleen ottaen tutkittu ja mitä on jätetty tutkimatta, joten joudun kommentoimaan asiaa omiin havaintoihini ja arveluihini perustuen. Tutkimus siis löytää pieniä eroja luomun ja ei-luomun välillä, muttei kykene löytämään mitään sellaista etua, joka tekisi luomusta parempaa tai terveellisempää.

Asiaa on tutkittu siis erityisesti Britanniassa. Täällä luomua on melkein kaikki. Kaupasta alkaa olla vaikea löytää ei-luomua, ja luomun ja ei-luomun hintaero on niin pieni, ettei ole mitään syytä valita mitään muuta kuin ensimmäisenä käteen osuva. Sen sijaan mieleen tulee, että koska koko 60-miljoonaisen maan väki ruokittiin kymmenen vuotta sitten ei-luomulla ja nyt puoliksi luomulla, prosessillisesti ei ole voinut tapahtua mitään kovin suurta. Luomuruuan on oltava aivan yhtä teollista kuin ei-luomunkin, ja luomumerkintä tulee jostain sangen pienistä tempuista alkutuotantopäässä. Jos näin ei olisi vaan luomutuotanto olisi määrällisesti huomattavasti pienempää, tuotantokapasiteetista olisi pitänyt kadota neljännes johonkin, mitä ei ole tapahtunut.

Tutkimus vahvistaa käsitystäni siitä, että kaupan hyllyllä oleva elintarvike saa valtaosan ominaisuuksistaan jalostus-, säilöntä- ja kuljetusprosesseissa, sekä hyvät että huonot ominaisuudet. Se, mitä lampaalle on syötetty, vaikuttaa lopputulokseen huomattavasti vähemmän.

Luomua myydään mielikuvalla puhtaasta ja onnellisesta lähiruokatuotannosta. Tämä mielikuva on kategorisesti väärä, ja kun luomuväki on suuttunut tällaisista luomun tavanomaisuutta osoittavista tutkimustuloksista, se panee miettimään, että sielläkin tiedetään asia aivan hyvin ja ymmärretään, että luomun kriteerit ovat leväperäiset ja niiden vaikutus mihinkään marginaalinen, mutta luomalla vääränlaisia mielikuvia saadaan luotua illuusio paremmuudesta, ja tämä illuusio on luomun keskeinen asia ja brändin oleellinen sisältö. Illuusion romuttajat ovat pahasta, sillä ne eivät hyökkää vain tieteen keinoin tieteellisiä näyttöjä ja verifiointia odottavia hypoteeseja vastaan vaan käytännössä mustamaalaavat “yrityskuvaa”.

Kun luomuruuan määritelmä on aika köykäinen ja luomuruoka on aivan yhtä teollista kuin ei-luomukin, on rinnalle syntynyt kaikennäköisiä muita termejä kuten lähiruoka. On helppoa arvella, että itse pyydystetty riista ja itse kasvatetut lisukkeet ovat terveellisempiä, tai jos eivät ole niin ainakin paremman makuisia, mutta tällaisia herkkuja ei ole useimpien kaupunkilaisten saatavilla, ja maaseudullakin se edellyttää nykyään verkostoja, sillä k-kaupan myymä pihvi on tehnyt pitkän matkan vaikka se olisi tuotettu k-kaupan naapuritilalla. Tilojen suoramyynti taas on tehty hankalaksi erinäköisillä teurastus- ja hygieniapykälillä, joten possula ei voi ilman kohtuuttomia kustannuksia pistää pystyyn possunlihamyymälää. Kaverille sen sijaan voi myydä byrokraatin silmän näkemättä.

Siinä, mitä suuhumme pistämme, on paljon valinnanvaraa. Kun tiedämme kaikennäköisiä “ravintoterapeutteja” nousevan luolistaan säännöllisin väliajoin, ja Ainoan Oikean Kelvollisen Ruokavalion määritelmä vaihtuu sitä mukaa kun naistenlehdille keksitään trendidieettejä, koko asia on vahvasti puoskarien, taikauskoisten, huijarien, hyväntahtoisten hölmöjen, herkkäuskoisten ja hullujen käsissä.

Muistaako kukaan enää, kun 90-luvun alussa vouhotettiin kuiduista ja kuidut olivat avain terveelliseen elämään ja lisäksi niitä syömällä laihtui. Piti syödä paljon viljatuotteita ja kyllästää itsensä leseillä ja myslillä. Tänä päivänä meille kerrotaan, että hiilihydraatit ne vasta pahasta ovat ja jos ne jättää pois niin elää terveellisesti ja laihtuu. Pois siis pitää jättää ne 20 vuotta sitten pinnalla olleet kuitupitoiset viljatuotteet, ne ovat tämän päivän doktriinin mukaan lähes myrkkyä. Eipä laihtunut väki silloin eikä tunnu laihtuvan nytkään vaan ylipainoisia on enemmän kuin koskaan.

Tässä taikauskon viidakossa yksi luomuhuijaus tietysti menee muiden seassa. Kun mitään kovin pysyvää ja kiistatonta totuutta ei tuossa hulluuden, rahastuksen, petkutuksen ja herkkäuskoisuuden rääseikössä pystytä ikinä saavuttamaan, oletan, että jokaisen kannattaa valita syömänsä ruoka aivan haluamallaan tavalla. Voi ostaa halpaa, voi ostaa mielestään hyvää, voi ostaa mielestään eettisesti tuotettua, voi ostaa haluamaansa ruokavaliota.

Näistä metodeista todennäköisesti mikään ei ole paljonkaan toista parempi terveysmielessä kunhan muistaa syödä kohtuudella monipuolista ravintoa.

OAJ valittaa jälleen, kun opettajia ollaan lomauttamassa.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt OAJ:n näkemystä siitä, että opettajat ovat jotenkin erityinen julkisen sektorin ammattikunta. Nehän yrittävät aina aika ajoin ehdottaa jotain lakimuutoksiakin, että opettajien lomauttaminen muuttuisi kategorisesti kielletyksi.

Perusteena ovat aina ne samat vanhat, eli opetus kärsii ja lapset joutuvat kadotukseen. Perustelut olisivat uskottavia, jos opettajat suostuisivat ottamaan pakkolomansa kesäkuukausina, mutta tämä ei tietenkään käy päinsä. Ymmärrän tämän kannan, mutta se kertoo meille oivallisesti, että OAJ:n "ajatelkaa lapsiamme" -puheet ovat vain sumutusta ja propagandaa, kyseessähän on opettajien edunvalvontajärjestö eikä oppilaiden.

Lomautukset eivät ole erityisen mukavia kenellekään lomautetulle, mutta jos julkiselta sektorilta on raha loppu, niihin joudutaan sielläkin. Julkisen sektorin lomautukset, jotka koskevat kunnan kaikkia työntekijöitä, ovat ainakin tasapuolisia, ja jos joukossa olisi joku virka-aateli, joka olisi erityisesti suojassa kaikilta säästötoimenpiteiltä, napina olisi suurempaa.

Kun mietin sitä matelevaa vauhtia, jolla peruskouluissa asioita opetettiin, en voi mitenkään yhtyä ajatukseen siitä, että parin viikon pakkoloma jotenkin veisi oppilailta jatko-opiskelumahdollisuudet, mitä OAJ myöskin propagandassaan tarjoaa.

Eihän keino erityisen miellyttävä ole eikä sitä tule käyttää vain huvin vuoksi. Jos kuitenkin opetustoimesta pitää säästää, on nähdäkseni parempi pistää koulu kiinni kertaluontoisesti kahdeksi viikoksi kuin juustohöylätä jostain siten, että höyläyksen vaikutus näkyy viikosta ja vuodesta toiseen.

Olen Spotifyn maksava asiakas.

Ongelmani on se, että elän Englannissa. Haen mitä hyvänsä muuta kuin englanninkielistä listapoppia, kappaleet näytetään tummanruskealla, eli “ei voi kuunnella siellä”. Luen suomalaisia lehtiä ja niiden kulttuuri- ja viihdepalstoja, ja sieltä tuntuu löytyvän uusia artisteja. Kun niitä haen Spotifystä, ne ovat kyllä siellä, mutta en voi niitä kuunnella. Applen Itunesista en voi myöskään näitä ostaa.

Joku minua viisaampi voisi valistaa, mitä järkeä on rajoittaa suomenkielisen ja suomalaisen musiikin kuuluvuutta maailmalla. Minulla olisi rahaa ja haluaisin maksaa, mutta raha ei kelpaa. Olen pahoillani, hyvä Teoston väki, mutta minä en voi millään tavoin tuomita edes moraalisesti piratismia tässä tilanteessa.

Savikiekkokauppaan on 1842 kilometriä, nettikaupat eivät myy. Mahdollisuudet ostaa ovat olemattomat, joten mieleen tulee, että olettekohan te aivan viisaita siellä.

Jos epäilyttää, minä tunnen mielenterveystyön ammattilaisia, joilta saa tarvittaessa virka-apua.

SDP:n Antti Kalliomäki räksyttää, että SDP:n ei kuulu mennä jatkossa hallituksiin Kokoomuksen ja Kepun kanssa, nuo hyväkkäät kun ovat "hylänneet sopimusyhteiskunnan", mitä ei tosin määritellä mitenkään.

Vaikea ymmärtää, miten tämä seipään niellyt oiken käsittää sopimusyhteiskunnalla. Ilmeisesti kyseessä on jonkunlainen SDP:n ay-siiven näkemys, missä sopimusyhteiskunnan katsotaan tarkoittavan sitä, että kaikki asiat pitää kysyä ensin ammattiliitoilta eikä tehdä mitään sellaista, mitä liitot vastustavat.

Sopimusyhteiskunnan kanssa tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä, sillä sopimusyhteiskunta tarkoittaa vain sitä, että asioista sovitaan jotenkin. Feodalismikin oli sopimusyhteiskunta, vaikka silloin ei ammattiliittoja ja sosialidemokratiaa oltu keksittykään. Siinä järjestelmässä Kalliomäelle olisi tarjottu uraputki maaorjana, missä hommassa hän olisi kenties kyennyt tuottamaan edes jotain hyödyllistä eläissään, esimerkiksi nauriita, mikä olisi nykytilanteeseen verrattuna edistystä.

Jos SDP ei halua enää leikkiä Kepun ja Kokoomuksen kanssa, se tekee Kepusta ja Kokoomuksesta ikuisen hallitusparin, ja tämä on Suomen poliittiselle elämälle äärimmäisen vahingollista. Jos joku klikki pysyy vallankahvassa liian pitkään, se voi ryhtyä tekemään aivan mitä lystää eikä sen tarvitse kuunnella äänestäjiä sitäkään vähää kuin se nyt tekee. Kekkosen ajan punamullassa oli tämä ongelma kun hallituskokoonpano päätettiin Moskovassa, ja nyt SDP näyttää viskaavan pyyhettä kehään aikaansaaden siniagraarin rintaman pysyväisyyden.

Suomessa järjestelmä tarvitsee toimiakseen oikeaa kilvoittelua kolmen suuren välillä. Tässä mielessä en ymmärrä, mitä SDP voittaisi oppositiossa, Suomi siinä ei ainakaan voita mitään eikä varsinkaan kaupunkilainen, kun kepuleita ei saa enää luiskaan millään.

Jos kuvitellaan, että SDP haikailee sellaista hallitusta, jossa ei olisi Kokoomusta eikä Keskustaa, se saa odotella aika kauan. Nyt näillä puolueilla on 101 paikkaa 200:sta, ja puolueiden yhteenlaskettu kannatus ei ole oleellisesti muuttunut. Kepu rämpii ja Kokoomus porskuttaa, yhteensä paikkoja lie silti noin sata ensi vaalienkin jälkeen.

RKP:n 9 paikkaa ovat nekin henkisesti lähempänä Kokoomusta ja Kepua kuin SDP:tä, mutta tämä sakki on tietysti ostettavissa kannattamaan vaikka Suomen muuttamista neuvostotasavallaksi, kunhan neuvostotasavallassa on pakkovenäjän rinnalla ns. pakkoruotsi, ja Närpiön tomaateille annetaan tukiaisia. Persuilla on nyt viisi paikkaa, ensi vaaleissa enemmän, ja yhteistyö perusdemarin ja perussuomalaisen kanssa voi olla äärimmäisen hankalaa ja epäsopuisaa kun edustajat ovat mitä sattuu ja puoluekuri vähäinen.

Vasemmistoliitto tietysti olisi aatteellisesti kelvollinen SDP:n yhteistyökumppani, mutta sen 17 paikasta lienee ensi vaalien jälkeen jäljellä kymmenen. Kun puolueen kansanedustajat ovat lähinnä lappilaisia korpikommunisteja, Stasin edustaja Tiusanen, KGB:n edustaja Laakso ja huligaanien edustaja Arhinmäki, en kahdehdi sitä demaria, joka joutuu yhteistyöhän tämän menneen maailman kelmien kerhon kanssa.

Jäljelle jää Vihreät, jolla nyt on 15 paikkaa, ensi vaaleissa enemmän. Nykyvoimasuhteilla ja todennäköisesti ensi vaalien jälkeenkin nämä saavat yhteensä noin 60 paikkaa, eli tarvitaan suuri voimasuhteiden siirtymä vihreiden ja demarien suuntaan ennen kuin tästä syntyisi enemmistöhallitus, edes RKP:n avustamana. Ja menevät lisäpaikat miten päin vain, käytännössä kolmen puolueen hallituksessa Vihreät olisi tasavahva kumppani SDP:n kanssa.

Kun katson politiikan nykyisiä kulisseja, oletan, että jos tällainen suuri voimasiirtymä tulee, se ei sada demarien vaan vihreiden laariin, jolloin Vihreät olisi päähallituspuolue. Nyt on helppoa veivata Vihreiden kanssa yhteisiä virsiä, koska soiton voi aina seisauttaa kun Vihreiden tuutista alkaa kajahtaa riitasointuja. Yksinhuoltajaäideistä ja pienituloisista voidaan puhua yhdessä, mutta entäpä Vihreiden suhde sähköön ja savupiiputeollisuuteen. Tai kuljetuksiin? Teollisuusliitot ja AKT ovat demarien tukijalka, Vihreille nämä edustavat saastuttavaa mennyttä maailmaa.

Poliittisessa kulttuurissakin tulee mieleen, että demarien kanssa tasavahva tai vahvempi Vihreät olisi aika hankala yhteistyökumppani SDP:lle, joka edelleen elää menneen maailman korporaatio-, kabinetti- ja virkamiesvaltaa, ja Vihreät taas ajattelee hieman toisin. Ei siksi, että ne olisivat parempia ihmisiä vaan siksi, ettei niiden politrukkeja ole päästetty korkeimpaan virkamiesjohtoon, ja koijärvi-hampuusien sekä entisten stalinistien kysyntä kabineteissa on ollut verraten vähäinen.

Tässä mielessä jonkun kannattaisi nyt kertoa Kalliomäelle, että hänen ajamansa linja on SDP:n tuhon tie. Se ei ikinä kykene taipumaan Vihreiden maailmankuvaan hukkaamatta ydinkannatustaan, mutta SDP voi hyvinkin löytää tarpeeksi yhteistä perinteisten valtapuolueiden kanssa, koska poliittinen kulttuuri on pitkälti samaa. Kuten olen lukuisia kertoja kirjoittanut, SDP:n täytyy tehdä linjanmuutos ja nuorennusleikkaus, mutta jos puolue siirtyisi hallitusvastuuseen ensi vaalien jälkeen, se saisi siinä neljä vuotta aikaa tehdä näitä muutoksia.

Pitkässä oppositiossa ei SDP:lle kunnian kukko laula. Se voi erheellisesti kuvitella itseään Kokoomuksen asemaan rähmälläänolon vuosina, jossa 25 vuoden oppositioputki vain lihotti puoluetta. Tämä johtui kuitenkin siitä, että Suomessa jokainen politiikkaa seuraava tiesi Kokoomuksen oppositioaseman johtuvan Moskovan tahdosta. Änkyräkommunisteja ja K-linjalaisia lukuunottamatta kukaan ei arvostanut Moskovan puuttumista Suomen sisäpolitiikkaan, ja suomalaisessa luonteessa sympatiat yleensä satavat kaltoin kohdellulle. Kokoomus selvisi näin tästä ajasta lähinnä muiden ansioilla eikä niinkään omillaan.

SDP ei ole verrattavissa tuon ajan Kokoomukseen. Sen poliittiselle vallalle ei ole Suomessa mitään muuta estettä kuin se, että sen rivit ovat niin sekaisin, että kannattajat vuotavat joka suuntaan. Oppositiossa puolue ei leimaudu muiden sorsimaksi vaan menneen maailman edustajaksi, ja tästä leimasta SDP pääsee parhaiten eroon ryhtymällä hallitusvastuuseen.

Hesari kertoo meille näin.

Onkohan tässä nyt vähän mopo hukkumaisillaan? Eivät numerot sinänsä aivan järkyttävän suuria ole, mutta kasvu kertoo meille siitä, että useampi näkee perusopetuksen ei-äidinkielellä jotenkin tarpeellisena asiana. Mikähän mahtaa olla asiassa totuus?

Suosituin ei-äidinkieli on englanti. Itse tiedän, että pieni harrastuneisuus kouluaikana ja koulun jälkeen riittää erinomaiseen englannin kielen taitoon, millaiseksi saatan omaani kutsua, vaikka kouluopetus saadaan äidinkielellä. Siinä sivussa tosin oppii myös äidinkielensä, mikä lienee ihmiselle ansio. Vastaavasti muista koulussa lukemistani kielistä en muista suurensuuria. Saksasta jotakin, mutta ruotsista en mitään. Tämä ei johdu siitä, ettei kouluopetus ollut ruotsiksi vaan siitä, etten ole käyttänyt tuota kieltä mihinkään sen jälkeen, ja kielitaito on unohtunut eikä kehittynyt.

Vieraan kielen opetus koulussa (=kielioppi ja perusteet) ja harrastuneisuus sen päälle tuottaa hyvän kielitaidon. Vieraskielinen opetus ja kielen unohtaminen sen jälkeen todennäköisesti ei. Mitä tässä siis yritetään oikein saavuttaa? Onko vanhemmilla kenties kuva siitä, että ulkomaankielellä annettava opetus on jotenkin hienompaa? Perusopetuksen erinäköisten huuhaa-varianssien palvonta on muutenkin saanut Suomessa naurettavia mittasuhteita. Sellaista opinahjoa kuin “lukio” ei enää tahdo löytää mistään, sillä kaikki lukiot ovat jotain ympäristökasvatuspainotteisia hevospoololukioita, ja nyt siis jo peruskoulukin pitää ryhtyä antamaan jotenkin painottaen tai peräti vieraalla kielellä, muuten lapsi ajautuu kadotukseen, koulukotiin ja vittuun, ja suunniteltu lääkärinura tyssää siihen ja jälkikasvu joutuu assalle myymään kukkaa henkensä pitimiksi.

Koulun tehtävä on vähimmillään opettaa ihmisille perustiedot ja -taidot. Jos se onnistuu oikein hyvin, se voi opettaa ihmisille ajattelua, lähdekritiikkiä ja muita sentapaisia asioita. Jos aika käytetään painottamalla kaikennäköistä harrastusluonteista hölynpölyä, näistä tavoitteista joudutaan tinkimään. Jos taas opetus ei edes ole oppilaan äidinkielellä, hukataan muutama vuosi siihen, että opitaan tuo opetuskieli niin hyvin, että voidaan ryhtyä opettamaan itse sisältöä.

Toinen minua mietityttänyt asia on se, mistä oikein saadaan näihin kaikkiin volapyykin kielisiin peruskouluihin äidinkielenään tuota kieltä puhuvia aineopettajia. Todennäköisesti harvinaisempien kielten opettajien löytäminen muualle kuin Helsinkiin on haasteellista jo sekin, ja ainakin minulla oli jo yläasteella aineopettajia eikä pelkästään kaikkia aineita opettavia luokanopettajia. Mistä siis tingitään Sumiaisten ranskankielisessä koulussa?

Opettaja on supisuomalainen, joka on tankannut hieman ranskaa ja puhuu tankeroa koulukkaille? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa, mutta hänellä ei ole minkäännäköistä opettajan pätevyyttä? Opettaja puhuu äidinkielenään ranskaa ja on sinänsä opettaja, muttei tiedä erityisemmin biologiasta tai historiasta mitään sen enempää kuin muukaan maallikko, mutta opettaa näitä aineita silti?

Onko vieraan kielen palvonta jo ensisijainen juttu yleiseen opetuksen laatuun verrattuna? Kyllähän Suomessa asuu vieraskielisiä ja heitä varten tarvitaan kouluja, mutta kun suomalainen koululaitos on tutkitusti maailman parhaimmistoa, mikä pakko sitä on ehdoin tahdoin rikkoa keskittymällä siihen, että supisuomalaisille ryhdytään opettamaan vanhempien toiveiden mukaisesti asioita vieraalla kielellä? Kyllähän jotain kielikylpyjä tms. voidaan kokeilla ja muutenkin miettiä kielen opetusta uudelleen jos nykymetodi ei tuota hyviä tuloksia, mutta en minä sitä lähtisi äidinkielen kustannuksella tekemään.

Ylipäätään haluaisin ottaa jonkun verran takapakkia tässä huomattavan amerikkalaiselta muovikopiolta näyttävässä perusopetuksen hajauttamisessa. Kun Suomessa ei ole yksityiskouluja, pitää keksiä nousukasvanhemmille jotain muita keinoja, joilla voivat väittää oman mussukan saavan parempaa opetusta kuin naapurissa asuvan paskasakin häirikkökakaran. Tämä sinänsä vastenmielinen ja espoolaiselta haiskahtava asenne on kuitenkin vanhempien keskinäistä nokkapokkaa vähän kuin autonvarustelukilpakin, mutta jälkimmäisessä pelinappulaksi ei panna lapsia.

Amerikkalainen college-kulttuuri taas on sekin rantautunut, nimenomaan näiden erityislukioiden nousu on siitä osoitus. TV-sarjoissa college-vuodet ovat amerikkalaisen parasta aikaa ja se, mitä collegea käy, vaikuttaa siihen, tuleeko teinistä herra vai narri. Sen sijaan, että ajattelisimme, että suomalainen minkä hyvänsä lukion käynyt tietää enemmän kaikesta muusta paitsi amerikkalaisesta kirjallisuudesta kuin arvostetuimmankin collegen käyneet, yritämme keksiä, milä saisimme perusopetuksen jatkona olevan yleissivistävän koulutuksen sisälle kilvoittelun oppilaitosten välillä, eikä oppimistulosten.

Erityisesti Suomessa peruskoulun ja lukion valinta eivät määritä sitä, mitä ihmisestä tulee. Jatko-opiskelupaikka peruskoulun/lukion jälkeen sitä jo jonkun verran tekee, lähinnä siksi, että hankittu koulutus avaa ja rajoittaa alavalintaa. Sen sijaan sillä ei ole mitään väliä, opiskeleeko diplomi-insinööriksi Otaniemessä vai korpikorkeakoulussa. Eikä Suomessa menestyminen ja sivistyneeksi ihmiseksi kasvaminen ole edes kouluista kiinni. Kouluja käyneistä tulee luusereita ja kouluja käymättömistä menestyjiä, ja koulutus ei ole tae yleissivistyksestä eikä herrasmiesmäisistä käytöstavoista.

Vaikka koululaitos ei ole Suomessa kassakriisissä, nähdäkseni mitään ei voiteta sillä, että niukkoja resursseja jaetaan hölynpölyyn ja turhanaikaiseen ja väärässä paikassa tapahtuvaan kilvoitteluun, ja erinäköisen harrastustoiminnan rahoittamiseen siksi kun Amerikassakin tehdään niin, ja muuten meille nauretaan ulkomailla.