Budjetin madonluvut on sittten kuultu. Kaikki on jokseenkin hyvin. Paitsi kaupunkilaisen vinkkelistä.

Miksi ihmeessä valtio käyttää rahaa jonkun Savonlinna-Huutokoski -rataosuuden perusparantamiseen? En ole ikinä edes kuullutkaan Huutokoskesta, mutta varmaan sinne on menossa väkeä höyryävänä kymenä Savonlinnasta. Oikeasti tuollapäin joukkoliikenne ei ole mikään vaihtoehto kenellekään, koska auto tarvitaan kuitenkin ja tavara kulkee rekalla. Miksi tällaista rataosuutta ei rullata pakettiin ja käytetä niitä rahoja ylläpitämään jotain sellaista rataa, jolla on matkustajia ja rahtia? Siksi, koska kyse on kepulaisesta hankkeesta. Samalla lykättiin vaihteeksi tien 51 parannusta Espoosta Kirkkonummelle, koska tällä marginaalisella tieosuudella ei ole samanlaista kansantaloudellista merkitystä kuin Savonlinna-Huutokoski -rataosuudella.

Vaalimaalle rakennetaan suomalaisten verorahalla parkki venäläisille rekoille, jotta Venäjän tulli voi järjestää satunnaisia simputus- ja kyykytyskampanjoitaan aina jos paljastuu, että sinne olisi menossa jonossa suomalainenkin rekka. Miksi rekkamaksu ei etene vaan on haudattu johonkin epämääräiseen työryhmään, jotta tähän edes saataisiin raha venäläisiltä? Miksi ei voida säätää 420 euroa vuodessa olevaa maksua kaikille Suomen teillä ajeleville rekoille? Suomesta ostetun rekan ajoneuvoveroa tai käyttömaksua voidaan sitten alentaa niin, että kotimainen rekkafirma ei maksa enempää kuin nytkään. Ei tämä voi olla kovin vaikea ja komitean arvoinen asia vaan numeroiden pulauttamista excelissä, jossa katsotaan, millä muutoksella mihin veroon tuo 420 euroa vuodessa per rekka tulee palautettua kotimaiselle yrittäjälle. Jos virkamiehet eivät osaa käyttää exceliä, vuokratkoot Eilalaiskasta muutamalla kympillä tunti jonkun kouluja käyneen, joka osaa.

Kokoomus pisti ennen budjettineuvotteluja kovan kovaa vastaan ja ilmoitti, että hinnankorotuksiin valuvan ruuan ALV-alennuksen yhteydessä pitää sopia myös tuloverojen alentamisen aikataulusta. Budjettiriihessä kaikki saivat tahtonsa läpi. Melkein. Kepu sai haluamassaan aikataulussa alennuksen ruuan arvonlisäveroon ja Kokoomukselle luvattiin, että tuloverojen alennuksiin palataan parin vuoden päästä. Murskavoitto Kokoomukselle.

Tämä hallitus panee kyllä miettimään, ketä ihmettä ensi vaaleissa voi kaupunkilainen äänestää jos meno ei tästä muutu.

Olen tällä hetkellä avoimen maailmanympärilippuni mukaan Chicagossa ja jatkan joulukuun alussa sieltä Aasian kautta kotiin.

Varailin aikani kuluksi hotelleja Hong Kongista ja Singaporesta. Tutuissa kaupungeissa homma on jokseenkin helppoa, koska katsomalla karttaa voi suoraan todeta, haluaako hotelliin mennä vai onko se jossain kuusessa. Bangkokista pitää vielä varata jotakin mutta sitä ennen selvittää, pääsisikö sieltä käymään Angkor watilla Cambodiassa vai tuottaako homma ylivoimaisia vaikeuksia. Poliisi tutkii asiaa.

Hotellivarausten tekeminen on helppoa ja vaivatonta kun tekee ne oikeassa paikassa. Nettivaraamoja on pilvin pimein, itse olen suosinut Octopustravelia ja Hotelclubia. Nettivaraamoissa on syytä katsoa kaksi asiaa: Ensinnäkin se, että varaamosta saa vahvistuksen heti (instant confirmation) ja toisekseen se, että se näyttää kokonaishinnat eikä verottomia hintoja. Jotkut nettivaraamot tuntuvat olevan vain tietojen sisäänottokanavia ja niiden takana on sitten huoneellinen halpatyöläisiä hoitamassa itse varauksia faksitse tai puhelimitse. Homma kestää tuhottoman kauan ja jos se menee sähläykseksi, virheellisen varauksen korjaaminen on usein sangen toivoton homma kun ei ole mitään varausjärjestelmään yhteydessä olevaa web-pulautinta, jolla korjaukset voisi tehdä itse.

Kokonaishinnan näyttäminen on erityisesti USA:ssa nykyään tärkeää jos on kiinnostunut tietämään edes suuntaa antavasti, mitä majoitus maksaa. Olen törmännyt nyt kahdesti USA:ssa hotelliketjujen omien varausjärjestelmien kautta tilanteeseen, jossa todellinen ja ilmoitettu hinta eivät edes suuruusluokaltaan muistuta toisiaan. USA:ssa on siirrytty joissain paikoissa puhdasoppisen kusetuksen tielle ja jos ei nyt tyypillinen niin ei täysin harvinainen $99 -huoneen hinnanmuodostus on oikeasti tällainen:

Hinta + 15% palvelupaketti (aamulehti ja uima-altaan käyttöoikeus, pakollinen) "for your convenience" + 15% service fee "for your convenience" (ei silti vähennä tippien tarvetta) + 8% hotelliyöpymisvero + 8% state tax.

Näin 99 taalan huone onkin 152 dollarin huone ja itse kutsun tätä petkutukseksi. Veron määrän osaa sinänsä tietysti arvioida, mutta se, että hotelli pilkkoo huoneen hinnasta irti jotain palvelupaketteja ja palvelurahoja, joiden maksaminen on pakollista, on täydellisen väärin, koska kyse on hotellista saadusta palvelusta. Ei minua kiinnosta edes etäisesti, miten ne hintansa pilkkovat mielessään ja mistä palasista se muodostuu. Jos minun on pakko maksaa huoneesta hotellille 130 taalaa ja risat, tämä hinta kuuluisi ilmoittaa eikä jotain täysin imaginääristä hintaa, jolla hinnalla ei saa verojenkaan jälkeen vielä yöpyä edes aulan siivouskomerossa. Mitä järkeä on kertoa hotelliyön hinnaksi sellainen hinta, jolla ei yötä mainitusta hotellista saa, ja minkä takia tätä ei lakimiesten luvatussa maassa kukaan muu halua kutsua petokseksi?

Näiltä murheilta välttyy käyttämällä kokonaishintavaraamoja. Minulla ei ole ollut ikinä mitään ongelmia edellä mainittujen kanssa. Varaamoiden hintaerot ovat nykyään marginaalisia ja liittyvät lähinnä valuuttakurssien pieniin muutoksiin. Hotelclubin ja Octopustravelin välillä on usein euron parin ero jompaan kumpaan suuntaan mutta suunta vaihtelee kuun asennon mukaan. Hotelliketjujen sivuilta saa taatusti halvimmat hinnat, jotka ovat maagisesti samoja kuin noiden varaamojenkin kautta, mutta niissä kannattaa aina selvittää pienellä präntätystä tekstistä mitä niihin kuuluu.

Olen siis kade ja henkisesti veltto. Onneksi en piittaa siitä.

http://www.yle.fi/pyhatjapahat/testi.html

Hyveitä: Oikeudenmukaisuus, suhteellisuuden taju, lojaalius
Syntejä: Kateus, välinpitämättömyys, hengen velttous

Kansallispuolueen noustua valtaan 1948 alkoi apartheidin toteuttaminen lainsäädäntötietä. Pääministeriksi nousi pastorin oppiarvon saavuttanut DF Malan, jonka käsitys rotuopista ei juurikaan vastaa tämän päivän kirkonmiesten ajatuksia. Kukaan ei kuitenkaan tullut silloin kysyneeksi, miten ihmeessä hän voi uskoa Jeesukseen, joka kuitenkin lienee ollut mutakuono.

Rotuerottelu oli aloitettu oikeastaan käytännössä jo brittikomennossa mutta ilman ideologista taustaa. 1800-luvun ilmapiiri ei ollut erityisen suvaitseva ja silloin mustat nähtiin tarpeellisina kaivos- ja maatyöläisinä ja säännöt piti mulkata sellaiseksi, että mustat voivat työskennellä kaivoksissa ja maatiloilla mutta pysyvät muuten poissa valkoisen miehen jaloista häiritsemästä. Vaikka apartheid oli käytännössä ollut olemassa jo 1600-luvulta lähtien ja ensimmäinen maininta apartheidista vuodelta 1917 Jan Smutsin puheessa, apartheidista tehtiin ideologia vasta vuoden 1948 jälkeen.

Tästä eteenpäin käytännölliset ja taloudelliset seikat eivät enää olleet määräävässä asemassa vaan apartheidista itsestään tuli häntä, joka koiraa heiluttaa. Tämä on mielestäni keskeinen havainto apartheidin synnyssä ja siinä, miksi se kesti niin kauan.

Jos puhtaasti taloudelliset seikat olisivat määränneet, siitä olisi hankkiudutttu eroon jo 60-luvulla kun talouspakotteita alettiin tehtailla. Mutta koska kyse oli uskonnosta, talouteen liittyvät mundäänit pikkuseikat sekä terve järki saivat väistyä. Muistamme vielä, että 40-luvun lopun buurien vanhemmat olivat käytännössä vielä taistelleet toisessa buurisodassa ja sitä ennen kiertäneet Etelä-Afrikkaa vankkureissaan yrittäen välttää kosketuksen brittiläisen sivistyksen kanssa. Tähän maaperään kaadettiin Hitleriltä opituilla keinoilla tarinaa jumalan valitusta kansasta ja että Kansaa uhkaa ennen kaikkea rodullinen epäpuhtaus, ja kun ihmiset eivät suoraan sanoen olleet mitään erityisen sivistyneitä ja valistuneita ja tietoisia muusta maailman menosta, propaganda upposi otolliseen maaperään.

Käyttöön otettiin kasa asiaa auttavaa lainsäädäntöä. Ns. passilaki vaati jokaista pitämään mukanaan kuponkia, jossa kerrotaan hänen nimensä ja rotunsa. Rotujen aluelaki taas määräsi, että tiettyyn rotuun (valkoinen, värillinen, intialainen, musta) kuuluva saa kulkea vapaasti vain tuolle rodulle säädetyillä alueilla ja toisen rodun alueelle meneminen edellytti erillistä lupaa. Musta saattoi saada luvan tulla valkoiseen kaupunkiin työn takia, mutta päivän päätyttyä hänen piti poistua ennen kuutta illalla takaisin omalle alueelleen. Toisaalta kaivosten, tehtaiden ja suurtilojen ympäristöön syntyi valtavia mustille rakennettuja "hotelleja", jotka olivat ankeita murjuja, joissa nukkui kymmenen ihmistä huonetta kohti tai jotain. Näihin haalittiin työvoimaa ympäri maata, ja kun vain mies saattoi saada luvan tulla töihin tällaiseen paikkaan ja muuttaa tällaiseen murjuun, mustat perheet hajosivat kun miehet olivat muutamaa vuoden lomapäivää lukuunottamatta näissä murjuissa ja muu perhe bantustaneissa.

Väliin tehtailtiin lakeja, jotka määräsivät kaikki julkiset "palvelut" vessoista uimarantoihin jaoteltavaksi eri roduille ja valkoinen ei saanut käydä bantujen vessassa yhtään sen enempää kuin intialainen värillisten. Koulut oli eroteltu käytännössä jo aiemmin mutta erottelu virallistettiin ja kaikki mustien koulut otettiin valtion valvontaan. Aikaisemmin kirkkoa lähellä olevissa kouluissa mustat olivat voineet saada kunnollista opetusta, mutta nämä koulut suljettiin, koska mustista haluttiin vain jalostaa massaa tehtaisiin ja kaivoksiin ja heille ei haluttu opettaa mitään sellaista, josta ei olisi näissä hommissa hyötyä ja joka helpottaisi vallankumouksen valmistelua.

70-luvun alussa keksittiin mustille "kotimaat". Niitä oli kymmenen, joista osa autonomisia ja neljä itsenäistä. Mustat pakkosiirrettiin näihin paitsi milloin saivat tulla sieltä elelemään mainittuihin hotelleihin töitä varten. Samalla mustat menettivät Etelä-Afrikan kansalaisuuden ja saivat näiden "kotimaiden" kansalaisuuden sen sijaan. Näin Etelä-Afrikka puhdisti muut kuin valkoiset omista riveistään ja näin sai maan näyttämään demokraattiselta, jossa kaikilla oli yleinen ja yhtäläinen oikeus tehdä mitä huvittaa. Toisaalta apartheid-ideologia alkoi osua valkoistakin nilkkaan, sillä valkoiset pakotettiin siirtämään tehtaitaan ja työvoimavaltaisia firmojaan aivan kotimaiden rajoille, jotta mustia ei olisi tarvinnut päästää sieltä valkoisiin kaupunkeihin ilmaa pilaamaan. Tästä pakkosiirtelystä aiheutuneet kustannukset kaatuivat valkoisten niskaan.

Kotimaat olivat jokseenkin elinkelvotonta joutomaata ja niissä eläminen ilman työtä Etelä-Afrikassa oli mahdotonta. Ainoa poikkeus oli Bophuthatswana (Bop), joka oli yksi itsenäisistä. Kun Etelä-Afrikan patavanhoillinen uskovaishallinto oli kieltänyt uhkapelin ja pornon kansalaisten moraalin suojelemiseksi, Bopissa todettiin, että kun kerran me olemme itsenäisiä, nämä eivät ole täällä kiellettyjä. Sen alueelle rakennettiin Sun City, ja kun se on parinsadan kilsan päässä Johannesburgista ja Pretoriasta, valkoiset virtasivat sinne pelaamaan blackjackia ja käymään tissibaarissa, ja rahaa alkoi vyöryä sisään ovista ja ikkunoista.

Apartheidin arkkitehteinä kunnostautuivat natsitaustaiset Hendrik Verwoerd, Hans Strijdom ja Balthazar (John) Vorster. Vorsteria pääministerinä seurannut PW Botha oli käytännössä samaa maata, vaikkakin 70-luvun lopulla valtaan tultuaan alkoi purkaa joitain osia älyttömäksi osoittautuneesta järjestelmästä.

Apartheidilla oli tietysti myös vastarintaliike. ANC oli perustettu jo 30-luvulla, mutta NP:n valtaannousun jälkeen vastarintakin sai lisää voimaa. Pääasiallisena aseena oli lakkoilu ja valtavina joukkoina tehty passilakien jne. rikkominen. Töistä pois jääminen osui ikävästi valkoiseen teollisuuteen, joten töistä pois jääminen kiellettiin ja poliisille annettiin oikeus pidättää kenet hyvänsä mistä hyvänsä syystä epämääräiseksi ajaksi. Vastarintaliikkeiden johtajat löysivät tiensä tuota pikaa vankilaan, Mandela tuomittiin näytösoikeudenkäynnissä -64 eliniäksi vankeuteen terrorismista ja lusi 30 vuotta Robben Islandilla Kapkaupungin edustalla. Ammattiliitot kiellettiin, lehdistösensuuri otettiin käyttöön ja kokoontumiset kiellettiin.

Vuoden -64 jälkeen vastarinta meni piiloon. Se oli olemassa ja aktiivinen muttei enää toiminut samalla lailla avoimesti. Vaikka mustien ammattiliitot oli kielletty ja niillä ei ollut juridista voimaa, ne olivat silti olemassa ja niiden edustajat kiertelivät työpaikoilla levittämässä sanaa kenenkään pahemmin häiritsemättä. Mustien kirkot olivat toinen sananlevityskanava, koska monet kävivät kirkossa, ja apartheid-ajan poliisi jätti papiston pääasiassa rauhaan.

Kansainväliset sanktiot antoivat odottaa itseään. Kun Etelä-Afrikka muutti itsensä tasavallaksi toteuttaen näin buurien vanhan unelman itsenäisestä buuritasavallasta, se olisi voinut jatkaa kansainyhteisössä kun sen sääntöjä oli Intian itsenäistymisen yhteydessä muutettu niin, että tasavallaksi muuttuva jäsenmaa saa anoa jäsenyytensä uudelleen voimaan. Etelä-Afrikka oli tehtaillut hakemuksen, mutta kävi ilmi, että sitä ei tultaisi Intian ja Pakistanin vaatimuksesta hyväksymään, joten se vedettiin pois, ja Etelä-Afrikka muuttui näin tasavallaksi ja jätti kansainyhteisön 1961. Kansainyhteisöhakemuksen kohtalo oli kuitenkin ensimmäisiä merkittäviä osoituksia muun maailman heräämisestä.

60-luvulla myös YK alkoi herätä ja tuomitsi apartheidin ihmisoikeuksien vastaisena. Kauppasaarto määrättiin, mutta vapaaehtoisena. Jäsenmaita sitova kauppasaarto saatiin aikaiseksi niinkin myöhään kuin 1977. Kun kauppasaarrot oikeasti alkoivat purra USA:n ja Britannian ryhdyttyä väsäämään kansalaisiaan velvoittavia lakeja, apartheidin päivät alkoivat olla luetut. Randin arvo romahti kun kukaan ei enää halunnut ostaa niitä, ja 80-luvun puolesta välistä alkaen maassa vallitsi poikkeustila antaen poliisille ja presidentille valtuudet tehdä jokseenkin mitä hyvänsä. Tässä vaiheessa valkoisilla oli vielä vankka käsitys siitä, että Etelä-Afrikka on raukkojen ja kommarien ympäröimä sivistyksen viimeinen linnake, jossa ei ole tehty mitään väärin toisin kuin pehmoille periksi antaneessa muussa maailmassa.

Botha väistyi viimein 1989 saatuaan sydänkohtauksen ja valtaan tuli FW de Klerk, joka vapautti Mandelan, salli kielletyt järjestöt ja aloitti neuvottelut ANC:n kanssa. Apartheidin lakeja kumottiin koko 90-luvun alku ja -94 järjestettiin ensimmäiset vapaat vaalit ja valtaan nousi sekä mustien että valkoisten arvostama ja kunnioittama Nelson Mandela.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Täältä löytyy linkki maailman lippuihin.

Antigua ja Barbuda, Bhutan, Dominica, Montenegro ja Swazimaa ovat oivaltaneet pompöösin lipun merkityksen kansakunnan moraalille. Suomen lippu taas on jokseenkin tylsä, se väliaikainen "leijonalippu jääkärien" olisi ollut jotenkin mahtipontisempi. Kai nykyiseenkin pitäisi olla tyytyväinen, mutta jotenkin siitä puuttuu jotakin.

Täällä taas on maailman lipuista hauska "peli", jossa lipun värisuhteet on laitettu piirakkadiagrammiin ja siitä saa arvata, minkä maan lipusta on kymysys. Klikkaamalla näkee oikean vastauksen.

Perjantain korkean journalismin pläjäys Iltalehden muodossa vertaili Suomen ja Ruotsin veroratkaisuja, joiden tavoitteena on vähentää hiilidioksidipäästöjä. Jutusta ja sen faktoista ja niiden paikkansa pitävyydestä en tiedä sitä enkä tätä, mutta jäin miettimään verotusta noin yleisesti.

Nimittäin huomasin, että vaikka kuinka yritin pinnistellä, en keksinyt yhtään tapausta viime vuosilta, jossa olisi ollut joku toivottava käyttäytymisen ja investoinnin muoto ja tätä olisi suosittu laskemalla siihen liittyviä veroja tai tukemalla sen ostamista. Poliitikoillamme tuntuu olevan kaksi tapaa suosia oikeina pidettyjä valintoja: haitanteko veronkorotuksineen ja toivotaan, toivotaan.

Veronkorotusmallissa tehdään haittaa kaikille muille paitsi sille toivotulle ratkaisulle siinä toivossa, että se näin muuttuisi hiukan houkuttelevammaksi. Toivotaan toivotaan -mallissa toivotaan, että
saamme uudenlaisen maan, mutta ei tehdä mitään. Kerrotaan, kuinka ylivertaisesta asiasta on kysymys ja pönäkät äijät telkkarissa kertovat, että nyt kannattaa tehdä näin niin maailma pelastuu. Kuluttaja äänestää kuitenkin lompakollaan ja mukavuudellaan ja yleensä ei tapahdu paljon mitään.

Suomalainen valtiovallan tapa suosia puhdasta lämmittämistä on kertoa, että pitäisi suosia puhdasta lämmittämistä. Suomalainen tapa suosia joukkoliikennettä on tehdä haittaa yksityisautoilulle ja olla investoimatta sen tarvitsemaan infrastruktuuriin siinä toivossa, että sietämättömän hitaat ja kiikkerät bussiyhteydet räntäsateessa tehdylä vaihdolla Hanasaaressa tuulen tuiverrettavana näin muuttuisivat hiukan houkuttelevammiksi. Sen harvan kerran kun julkinen sektori päättää tarttua pontevasti johonkin asiaan rahalla, kyseessä on älytön syömämenojen kattaminen. Kakkosasunnon verovähennysoikeus on esimerkki tuesta, josta ei ole mitään hyötyä, koska se vain valuu vuokriin ja on käytännössä tulonsiirto valtiolta asuntojen omistajille. Sen sijaan, että tuettaisiin kertaluonteisia mutta kalliita ja pitkäikäisiä investointeja, rahoitetaan kuukausittaista elämistä, eli toisin sanoen valutetaan rahaa kankkulan kaivoon.

Ensisijainen asia on aina kerätä julkiselle sektorille rahaa ja vasta toissijaisesti on kiva, jos rahalla saakin jotain. Tämä on väärä tie.

Kun 1800-luku oli ollut englantia ja afrikaansia puhuvien välistä jatkuvaa nahistelua, Englannissa tultiin heti toisen buurisodan jälkeen siihen tulokseen, että asialle on tehtävä jotakin. Winston Churchill oli jo tässä vaiheessa mukana politiikassa ja tunsi maan ja oli ystävystynyt sodan jälkeen Jan Smutsin, 1900-luvun alkupuolen maineikkaimman eteläafrikkalaisen vaikuttajan kanssa huolimatta siitä, että sodassa he olivat vihollisia.

Syntyi ajatus Etelä-Afrikan Unionista, johon kuuluisivat kaikki Englannille kuuluvat maat tuollapäin. Erityiset kruununsiirtomaat (Betsuanamaa, Swazimaa ja Basutomaa) jätettiin unionista pois, tänä päivänä nuo maat ovat Botswana, Swazimaa ja Lesotho. Rhodesiassa äänestettiin unioniin liittymisestä 20-luvulla, mutta tulivat siihen tulokseen, että unioni saa pitää tunkkinsa ja siellä jatketaan mieluummin omassa komennossa.

Englantilaisilla ei toki ollut täysin puhtaita jauhoja pusseissaan. Britit muistivat aivan hyvin, että Oranjessa ja Transvaalissa buurisotiin johti nimenomaan englantia puhuvien kohtelu. Afrikaansia puhui tuolloisen Etelä-Afrikan valkoisista 60% ja englantia 40% äidinkielenään. Brittien ajatus yhdistää kaikki alueensa Kapkaupungista Limpopolle yhdeksi valtioksi ja taata sinne demokratia, äänioikeus ja itsehallinto, perustui laskelmointiin siitä, että kun buurit olivat hajallaan Transvaalin ja Oranjen buuritasavaltojen pohjalta syntyneissä puolueissa, englantia puhuvat olisivat yhtenä miehenä äänestämässä maahan brittimielisen, englantia puhuvan hallinnon, joka pikku hiljaa brittiläistäisi maan ja buurit saisivat marginalisoitua farmeilleen pois silmistä ja pois mielestä.

Kuten niin usein, tällaiset salaliitot eivät toteudu aivan suunnitellulla tavalla. Etelä-Afrikan unioni perustettiin 1910, mutta juuri ennen sen ensimmäisiä vaaleja syntyi pääasiassa buureja mutta myös englantilaisia sisältävä puolue (SANP), jonka puheenjohtajabuurista Louis Bothasta tuli maan ensimmäinen pääministeri ja Jan Smutsista varapääministeri. Puolueen jäseniä ei yhdistänyt oikeastaan mikään muu kuin ajatus siitä, että valkoisten etuoikeudet on maassa turvattava. Smuts, vaikkakin buuri, ja puolueen englantia puhuvat, saivat tahtonsa läpi siinä asiassa, että maa pysyy hänen majesteettinsa alusmaana, kun taas Botha ja afrikaansia puhuvat saivat tahtonsa läpi siinä, että maan viralliseksi kieliksi vahvistettiin sekä hollanti (korvattiin 20-luvulla afrikaansilla) että englanti eikä pelkstään englanti kuten Lontoossa oli ajateltu. Vaikka puolueessa oli molempien kielien edustajia, valta siellä oli afrikaansin puhujilla, koska englantia puhuvilla oli pääosin omia brittipuolueiden kopioitaan, jotka jäivät marginaalisiksi, mutta hajottivat ääniä.

Etelä-Afrikan maailmansotien välisen politiikan voimahenkilöt olivat Louis Botha, Jan Smuts, Barry Herzog ja D.F. Malan, kaikki buureja. Botha kuoli 20-luvulla ja Malan tuli kuvioihin mukaan vasta 30-luvulla, mutta maan kiinnostavat tapahtumat kulminoituivat tuohon nelikkoon. Botha oli siirtymäkauden johtaja. Smuts puolestaan brittiläisen imperiumin kannattaja ja voimahahmo, 2. maailmansodassa hän tuurasi väliin Churchilliä ja häntä kaavailtiin avoimesti Churchillin seuraajaksi Britannian pääministeriksi, jos Churchill kuolee kesken sodan. Rotuopillisesti Botha ja Smuts olivat realisteja, joskin heidän kutsumisensa pehmoiksi olisi ehkä hiukan liikaa. Herzog oli kovemman linjan mies ja Malan puolestaan umpinatsi ja apartheidin pääarkkitehti sitten myöhemmin.

1910-1948 olivat maassa taistelua siitä, ovatko vallassa buurit vai englantia puhuvat, maltilliset vai natsit, tasavaltamiehet vai kansainyhteisömiehet. Avainhenkilönä tässä taistossa oli köyhä valkoinen sekä buuri, jonka kansallistunnetta pönkitettiin joka suunnalta. Maailmansodissa maa hajosi aina kolmeen osaan. Kovan linjan buurit olisivat halunneet sotia Saksan rinnalla (ja osittain tekivätkin niin ja heitä tuomittiin kapinallisina), hiukan maltillisemmat kovan linjan miehet Herzogin johdolla olisivat halunneet pysyä neutraalina, ja Smuts puolestaan halusi aina sotaan Britannian rinnalle taistelemaan imperiumin ja Hänen Majesteettinsa puolesta. Smuts vei voiton molemmissa sodissa, mutta rivit hajosivat jälleen kerran valkoisen kielijaon mukaan.

Barry Herzog perusti oman kansallispuolueensa (NP) ensimmäisen maailmansodan alkumetreillä. Smutsin puolue oli vallankahvassa, mutta 1910-luvun puoliväli huononsi jonkun verran valkoisen asemaa. Maataloustuotteet eivät aluksi käyneet kaupaksi kuten ei myöskään kulta, ja toisaalta kaivoksissa koneet olivat syrjäyttäneet ihmistyötä. NP iski tähän rakoon 1. maailmansodan aikana kun pääministeri Smutsin katse oli Euroopassa ja sen sodassa. Sota voitettin ja Etelä-Afrikka niitti mainetta Namibiassa, Madagaskarilla ja Etiopiassa Saksaa vastaan sotimalla, mutta Smuts unohti kotipesän ja NP iski vaalivoittoon sodan jälkeen kun tyytymättömät köyhät valkoiset siirtyivät SANP:n riveistä NP:n riveihin peläten mustien vievän heidän työnsä. Die swart gevaar - musta vaara - oli iskulause, jolla voitettiin Etelä-Afrikassa vaaleja 80-luvulle saakka.

Herzog nousi pääministeriksi ja aloitti välittömästi rasististen lakien tehtailun. Intialaisille keksittiin lisäveroja. Rotujen välinen seksi kriminalisoitiin. Mustat ajettiin pois kaupungeista ja viljelymailta. Mustien lakko-oikeus ja kokoontumisvapaus kumottiin. Kapmaalla värillisillä oli vielä äänioikeus muttei vaalikelpoisuutta, joten tulos oli aika samantekevä. Herzog ei tätä onnistunut vielä kumoamaan. Populistinen politiikka piti NP:n vallankahvassa 30-luvun alun lamaan saakka, minkä jälkeen kuoppaiset ajat pistivät sisäpolitiikan uusiksi. Napina sekä Smutsin että Herzogin puolueessa saivat heidät yhdistämään voimansa Yhdistetyksi puolueeksi (UP), joka piti vallankahvassa Herzogin pääministerinä ja Smutsin varamiehenä. Sama sirkus, eri liput.

UP:n politiikassa oli kuitenkin yksi mutta. Smutsin ehto yhteistyölle Herzogin kanssa oli Kansainyhteisön jäsenyys, ja kovan linjan buurit pitivät tätä veljeilynä vihollisen kanssa, koska Englanti oli se oikea vihollinen, joka oli ajanut buurit pois mailtaan 1800-luvulla. UP:n riveistä irrottautui heti sen perustamisen jälkeen DF Malanin johdolla ääriainekseen pohjaava uusi NP, joka tähtäsi buuritasavallan perustamiseen. Tämä puolue pohjasi buurien salaseuroihin (Ossewabrandwag ja erityisesti Broederbond, jonka vaikutusvallasta kielii jotakin se, että jokainen Etelä-Afrikan pääministeri 2. maailmansodan jälkeen on tullut sen riveistä) ja umpirasistiseen propagandaan.

Herzog ja Smuts nukkuivat ruususen untaan 30-luvun lopun ajan eivätkä huomanneet NP:n keräävän voimaa ja vauhtia. He kuvittelivat, että pienillä periksi antamisilla saataisiin maan kahtiajako purettua, mutta tämä oli virhearvio. 30-luvulla esimerkiksi maa lakkasi olemasta Ison-Britannian kruunun alainen ja perustettiin erillinen Etelä-Afrikan kuninkaan virka. Jostain syystä epäilemättä maan lahjakkaimpiin kuulunut Smuts kuvitteli tämän lepyttävän Englantia ja englantilaisia vihaavia ja revanssi-intoa puhkuvia buureja, mikä hänen virheekseen laskettakoon.

Kun 2. maailmansota puhkesi Euroopassa, oltiin samassa tilanteessa kuin 1. maailmansodassakin: Herzog halusi puolueettomuuttta, Smuts sotaan Britannian puolella ja ääribuurit sotaan Saksan puolella. Ei siksi, että ne olisivat erityisesti tykänneet Hitleristä vaan siksi, että jokainen englantilaisia vastaan sotiva on lopulta määritelmän mukaan aika hyvä mies. Smutsin kanta voitti taas ja sotaan lähdettiin Britannian puolella. Herzog erosi kostoksi ja Smuts nousi toisen kerran pääministeriksi. Hän kuitenkin vietti aikaansa Lontoossa brittien sotakabinetin jäsenenä ja sotilaana marsalkan oppiarvolla.

Sota meni ja sota voitettiin, mutta Smuts jätti jälleen kerran kotipesän huomiotta. Köyhät valkoiset maanviljelijät olivat saaneet tarpeekseen sota-ajan säännöstelytaloudesta, ja kun vaalit tulivat -48, kaikkien yllätykseksi DF Malanin NP sai murskavoiton ja Smuts pantiin luiskaan.

NP:n valtaannoususta -48 alkoi varsinainen apartheidin aika. Sitä ennenkään politiikka ei ollut mitään pullantuoksuista tasa-arvososialismia, mutta vuodesta -48 alkoi täydellisen erottelun aika, josta lisää ensi numerossa.

Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Huomasin juuri, että minulla on vakavia puutteita vaatekaapissa. Viikonlopuksi pitäisi lähteä johonkin saaristoon juomaan rapuja. Minulla ei ole kelvollisia, tuulta pitäviä vapaa-ajan housuja. Eikä ensimmäistäkään villapaitaa tai neuletta. Vapaa-ajan kenkienkin kanssa on vähän niin ja näin, koska minulla on vain mustia nauhakenkiä. Niissä ei toisaalta ole mitään vikaa. Tuulta pitävää takkiakaan en omista, vaihtoehdot ovat puvun kanssa käytettävä trenchcoat tai puvun kanssa käytettävä mantteli. Eivät ne oikein sovi saaristoon.

Kävin paikallisella Stockmannilla toteamassa, että tarjolla olevissa miehille tarkoitetuissa vaatekappaleissa on kokovaihtoehtoina pygmi, kääpiö ja hobitti.

Toivottavasti viikonloppuna on lämmin.

Uimakoulu ja kylpylä.

Koirille.

Vihreiden Tarja Cronberg vaatii siviilipalvelusajan lyhentämistä. Argumenteissa puoleen ja vastaan ei ole sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä. Itse olisin sitä valmis lyhentämään 12 kuukauteen jos kerran sotaväessäkin lusitaan sen verran, mutta asiaa ei kysytä minulta.

Sen sijaan olen huomannut, että ympärillä vallitsee suuri pimeys sen suhteen, mitä sotilasarvo ihmisestä kertoo esimerkiksi töitä haettaessa. Useimpien tapauksissa se ei kerro mitään ja muut seikat painavat enemmän, mutta lyhykäisyydessään arvoasteikko menee jotensakin näin:

• Vänrikki/aliluutnantti, siviilipalvelusmies
• kersantti, korpraali
• rivisoturi
• alikersantti

Sallikaa minun selittää. Sotilasarvoista aliluutnantti on ainoa, johon ei pääse "kuka hyvänsä" pelkällä innokkuudella. Näillä on siis ollut halu ja joitain muidenkin tunnustamia lahjoja. Siviilipalvelusmies taas on tehnyt oman valinnan huolimatta siitä, että palvelusaika pitenee. Tämä on osoitus siitä, että on ajateltu asioita eikä vain menty virran mukana, ja se on miehelle aina ansio. Kersantti ja korpraali taas ovat ylennyksen saadakseen olleet hommassaan selvästi parempia kuin muut ympärillä. Rivimies on vähän kaksijakoinen asia. Toisaalta sellainen voi olla se viheliäisin kumipää ja komppanian pekka- ja pundekuningas, mutta joukossa on myös niitä, jotka tietävät, että lahjat eivät riitä RUK:hon saakka, joten miksi turhaan lusia paikassa päivääkään enempää kuin on pakko vaan kotiin kuuden kuukauden jälkeen tekemään jotakin, jossa pärjää paremmin.

Jäljelle jää alikersantti. Nämä ovat niitä, joilla ei ollut käsitystä omista kyvyistä. Innokkaasti eteenpäin, mutta tie tyssäsi AUK:ssa. Toisaalta heitä ei ole kukaan vaivautunut palkitsemaan ylennyksellä kersantiksi, eli siis siinä kohtaa kun tie tyssäsi ja asiat eivät menneetkään kuten piti, hanskat napsahtivat tiskiin. Ihminen, joka tuntee rajansa ja tietää mitä osaa ja mitä ei, on yleensä jotenkin mukavamman oloinen kuin sellainen, joka kuvittelee olevansa kaikissa asioissa maailman paras.

Tiedän, että jako ei ole täydellinen kun esimerkiksi AUK:n loppupuolella pois rötöstelyn takia potkaistu kotiutuu korpraalina. Mutta kuitenkin. Erityisesti kannattaa huomata, että siviilipalvelusmies ei todellakaan ole pahnanpohjimmainen rivi paperissa toisin kuin sotaväkihullut mielellään väittävät.

Pompsahdamme hetkeksi Eurooppaan. 1700-luvun loppu oli Hollannissa sekavaa ja sotaisaa aikaa, ja kun Ranska miehitti Hollannin 1795, Hollannin valtionhoitaja Vilhelm V pakeni Englantiin ja teki diilin Yrjö III:n kanssa, ja tässä diilissä Kapmaa siirtyi samana vuonna englantilaisille. Alue palasi hetkeksi Hollannille 1800-luvun alussa, mutta 1806 britit valloittivat sen uudelleen, tällä kertaa sotavoimalla, ja siitä itsenäisyyteen Englanti oli Kapmaan kuten myöhemmin koko Etelä-Afrikan valtias.

Englantilaiset yrittivät ylläpitää hyviä suhteita alueen kaikkiin etnisiin ryhmiin, joskin mustien kanssa rajakahakointi jatkui jatkumistaan eivätkä englantilaiset onnistuneet alueen rajojen rauhoittamisessa yhtään hollantilaisia paremmin. Brittien analyysi asiaan oli se, että ongelma oli buurien ja mustien välinen, joten ongelma pitää ratkaista tuomalla sinne englantilaisia ja asuttamalla heidät puskurivyöhykkeeksi. Näin tapahtuikin, ja Kapmaan 20000 hollantilaisen lisäksi alueelle tuli viitisentuhatta valkoista, lähinnä porvaristoa. Englantilaisista porvareista ei tullut kaksisiakaan maanviljelijöitä levottomalle puskurivyöhykkeelle ja muutaman vuoden kuluttua valtaosa näistä oli palannut Kapkaupunkiin tai kauempana idässä päin rannikolla sijaitsevaan toiseen enklaaviin Port Elizabethiin, ja kaupungeissa he vain palasivat vanhoihin ammatteihinsa muodostaen sinne sieltä käytännössä puuttuneen porvariston.

Kun hollantilaissiirtolaisten jälkeläiset olivat lähinnä maanviljelijöitä, britit olivat porvaristoa ja sangen pian alueella oli ihonvärijaottelun lisäksi myös kielijaottelu valkoisten sisällä: hollantia puhuvat olivat edelleen jokseenkin takapajuisia maanviljelijöitä, joilla ei ollut mitään siteitä Eurooppaan kun valtaosa heistä oli ajettu sieltä uskontonsa takia pois. Kauppa, politikointi, hallinto ja muu bisnes olivat englantia puhuvien, kirjeenvaihtoa Eurooppaan käyvien käsissä. Siinä missä buurit olivat lähinnä riippumattomuutta hakevia oman polkunsa kulkijoita, englantilaiset tulivat järjestyneestä yhteiskunnasta ja toivat sen tavat, lait ja säännöt myös Etelä-Afrikkaan. Tämä ei vapauteen ja itsenäisyyteen tottuneita buureja pahemmin miellyttänyt ja tyytymättömyys brittikomentoon sai buurit ottamaan etäisyyttä Kapkaupunkiin.

1800-luvun alussa toisaalla Etelä-Afrikassa oli Voimassa suuri häiriö. Zulut olivat yhdistyneet ensimmäistä kertaa koskaan yhden hallitsijan taakse ja olivat alueen mustien voimatekijä kun muut heimot olivat lähinnä kyläyhteisöhallinnossa. Zulut saivat aikaiseksi ylivoimaisen sotajoukon pienien yhteisöjen armeijoja vastaan ja tyhjensivät tieltään muut heimot Oranjelta Limpopolle, eli suunnilleen itäisen puolikkaan nykyisestä Etelä-Afrikasta. Zulukuningas Shaka murhattiin 1828 ja tilalle nousi hänen lahjaton velipuolensa, ja zuluvaltio hajosi sisältä käsin. Sitä ennen se oli kuitenkin tyhjentänyt puoli Etelä-Afrikkaa valtaosasta ihmisiä.

Buurit aloittivat Suuren Matkansa 1835. Tarpeeksi britteihin leipääntyneitä buureja pakkasi kamansa ja perheensä vankkureihin ja lähti vaeltamaan kohti koillista, Oranjen tuolle puolen. Näiden vaeltajien määrä ei yksinään olisi riittänyt Oranjen ja Transvaalin miehityksiin, mutta koska zulut olivat tyhjentäneet alueet ja olivat itse sekasortoisessa tilanteessa, kyse oli pitkälle läpimarssista. Zulujen kanssa taisteltiin muutamaan otteeseen, mutta keihäsmiehistä ei ollut vastusta kiväärimiehille, minkä seikan puolalaiset huomasivat 80 vuottta myöhemmin, mutta se ei ollut zulujen vika se. Lopputuloksena erinäköisten vaiheiden kautta buurit olivat asuttaneet suunnilleen koko maan ja opetuksen saaneena tulivat siihen tulokseen, että ainoa keino pärjätä brittikomentoa vastaan on perustaa omia valtioita.

Buurit ehtivät perustamaan kolme tasavaltaa: Natalin kaakkoon nykyisen Durbanin ympärille. Transvaalin Vaal-joen ja Limpopon väliin ja Oranjen vapaavaltion nykyisen Lesothon naapuriin Oranje- ja Vaal-jokien välimaastoon. Näissä kaikissa säädettiin vallankahva ja äänioikeus kuulumaan hollantia puhuville Hollannin reformoituun kirkkoon kuuluville valkoisille miehille. Natalin buuritasavalta jäi parin vuoden mittaiseksi. Britit kaappasivat Durbanin ja brittikomentoon tympiintyneet buurit lähtivät vaeltamaan Oranjea ja Transvaalia kohti, mistä fiksumpi voi huomata jonkunlaisen kuvion. Oranje ja Transvaal olivat sitkeämpiä, vaikkakin yrittivät toisiaan vastaan sotimalla vaikuttaa toisin. Nämä valtiot olivat jatkuvissa sisäisissä kriiseissä, koska individualistit eivät muodostaneet kovin yhteen hiileen puhaltavaa valtiota, ja kun verotus nähtiin hirvittiävänä keskushallinnollisena ikeenä olevan buurien periaatteita vastaan, valtiot olivat myös jatkuvassa kassakriisissä kun menoja oli sotaväen ylläpitämisestä, mutta tuloja ei tahtonut löytyä mistään.

Oranjen naapurista afrikaansia puhuvien värillisten (griquat) mailta löytyi timantteja nykyisen Kimberleyn paikalta 1870. Sekä Oranje että Transvaal olisivat halunneet timanttikentät itselleen, mutta griquapomo Nicholas Waterboer veti välistä ja käväisi lahjoittamassa maansa kuningatar Viktorialle, ja Hänen Majesteettinsa otti mielellään lahjoituksen vastaan, tuoden brittiläisen imperiumin Etelä-Afrikan sydänmaille.

Transvaalista puolestaan oli löytynyt kultaa, vaikkakaan kukaan ei vielä 1870-luvun puolessa välissä tiennyt, että nykyisen Johannesburgin paikalla on maailman suurin tunnettu kultaesiintymä. Britit olivat jo valmiiksi naapurissa ja päättivät kaapata myös Transvaalin itselleen. Tämän seurauksena sodittiin ensimmäinen buurisota 1880, jossa buurit antoivat köniin briteille ja Transvaal sai itsenäisyytensä takaisin. Brittijoukkoja oli vähän ja vielä tässä kohtaa Hänen Majesteettinsa sotavoimat eivät olleet oivaltaneet, että kirkkaanpunainen univormu ei ole paras tapa maastoutua Afrikassa, joten lyhykäisyydessään sota kulki niin, että buurit ammuskelivat puskista kaikkea kirkkaanpunaista ja hörökorvaista, kunnes engelsmannit kyllästyivät ja lähtivät pois.

Witwatersrandin kultaryntäys 1877 muutti kaiken Transvaalin osalta. Kultakentän päälle syntyi Johannesburg, ja joka suunnasta tunki ulkomaanpellejä kultaa kaivamaan, erityisesti Englannista. Maa oli buurien ja muilla kuin hollantia puhuvilla kalvinisteilla ei ollut äänioikeutta. Cecil Rhodes ryhtyi masinoimaan vallankumousta, mutta homma meni jossain määrin täydellisesti reisille kun Starr Jamesonin johtama Transvaaliin hyökännyt pikkujoukko ei onnistunutkaan nostamaan kansaa kapinaan. Britit eivät olleet tyytyväisiä siihen, että Oranjessa ja Transvaalissa asuvat britit olivat toisen luokan kansalaisia, ja kun levisi huhu, että Saksa tukee buuritasavaltoja sotilaallisesti, Rhodesin lobbaus onnistui, ja britit päättivät ratkaista buuriongelman kerralla pois silmistä.

Britit aloittivat sotavoimien keskittämisen Afrikkaan 1899. Buurit ymmärsivät jo Jamesonin hyökkäyksen jälkeen, mistä on kysymys ja Oranje ja Transvaal liittoutuivat ja hyökkäsivät vielä keskeneräisten brittijoukkojen kimppuun. Buurit olivat voitokkaita sodan ensimmäisenä vuonna, kunnes britit saivat rivinsä kasaan. Sodan kaksi viimeistä vuotta olivat buurien sissisodan aikaa. Briteillä ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa sotilaallisesti puskissa piileskeleviä ja maaston tuntevia buureja, mutta keksimällä keskitysleirit ja viemällä buuritaistelijoiksi epäiltyjen vaimot ja lapset leireihin kuolemaan nälkään, buurien moraali alkoi luhistua, ja lopulta 1902 buurit antautuivat ja koko nykyinen Etelä-Afrikka päätyi brittien käsiin.

Buurisodasta raportoi sotakirjeenvaihtajana kotijoukoille Englantiin sangen tuntematon mies mutta taitava kirjoittaja, jonka päätyminen buurien sotavangiksi, pako vankileiristä ja paluu sotilaana sodan loppuvaiheessa buureja listimään, tekivät hänestä kotimaassaan sodan sankarin. Miehen nimi oli Winston Churchill.

1800-luvun Etelä-Afrikkaa voi analysoida varmaan vaikka kuinka monesta vinkkelistä. Minä näen siinä itse kuitenkin tänäkin päivänä pienimuotoisena havaittavan konfliktin. Itse näen tuon vuosisadan merkittävimmäksi eteläafrikkalaiseksi hahmoksi buurin, joka yrittää epätoivoisesti päästä karkuun Hänen Majesteettinsa lakeja ja komentoa lopulta siinä epäonnistuen. Zulut tyhjensivät maan, buurit asuttivat sen ja antoivat turpiin zuluille Verijoen taistelussa, ja aina kun jossain päin maata oli jotain kiinnostavaa, britit marssittivat sinne joukkonsa ja toivat sinne imperiumin tehden buureista toisen luokan kansalaisia maassa, jonka he katsoivat verellä lunastaneensa omakseen. Tämä johti 1900-luvun alun buurinationalismin nousuun, Ossewabrandwagin ja Broederbondin perustamiseen ja lopulta apartheidin institutionalisoimiseen.

Tässä vaiheessa vielä mustien ainut tehtävä oli kaivaa kultaa valkoisille. Suomessa vuonna 1926 julkaistussa Viljo Tolvasen Maapallo-sarjan viidennessä osassa kirjoitetaan Etelä-Afrikasta näin: "... ilman Portugalin alueita sen laajuus olisi noin 4 miljoonaa neliökilometriä ja väkiluku lähes 10 miljoonaa. On kuitenkin syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että suurin osa tästäkin väestöstä on värillisiä, etupäässä neekereitä, joiden merkitys eurooppalaisen kulttuurin kannattajina on verraten vähäinen".

Vuonna 1910 syntyi Etelä-Afrikan unioni, josta seuraava tarina myöhemmin.



Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Muistatteko kun Suomessa naurettiin viitisen vuotta sitten briteille siitä, että ne reppanat menivät yksityistämään rautatiet eivätkä ymmärrä valtio-omistuksen siunausta. Ja rangaistukseksi ne ovat saaneet lahoavan infrastruktuurin ja junat, jotka kulkevat tästä syystä miten sattuu. Itse asiasta en ole erityisemmin erimielinen, eli infrastruktuuria on turhaa myydä ulkomaalaisille varsinkin jos kyse on luonnollisesta monopolista, mutta me olemme kyllä saaneet lahoavan infrastruktuurin ja junat, jotka kulkevat tästä syystä miten sattuu. Näyttäisi siis siltä, että asiat on mahdollista ryssiä omistusmallista riippumatta.

Minua kiinnostaisi tietää, onko ratojen ylläpitoon rahaa oikeasti liian vähän ja syntyy sutta ja sekundaa, vai onko rahaa aivan tarpeeksi, mutta sitä ei vain käytetä oikeisiin asioihin tai tehdään yksinkertaisia asioita aivan liian vaikeasti tai konsulttivetoisesti, jolloin simppelinkin asian lasku on suurehko, mutta kun samassa bisneksessä ei ole ketään muuta, vertailukohtaakaan ei pahemmin ole? Minulla ei ole aavistustakaan, mutta jonkun pitäisi selvittää asia.

Rataverkko lienee kuitenkin ainakin sähköistetyiltä osiltaan sellainen, josta on jotain hyötyä tulevaisuudessa ja sitä ei pitäisi päästää menemään rikki vain siksi, ettei oikein osata.

Etelä-Afrikka on hieno maa turistille. Tiedämme tuosta maasta lähinnä Nelson Mandelan ja Apartheidin, mutta ymmärtääkseen, miksi maa on sellainen kuin se on, pitää tunea sen historian omituisuudet, joita siellä totisesti riittää. Kirjoittelen asiasta muutaman jutun. Tässä käsitellään aika 1652:sta noin vuoteen 1800 eli hollantilaisvalta ja buurien synty.

Nykytilan kannalta muinaisissa ajoissa on kiinnostavaa lähinnä se, että mustat kansoittivat maan jo kauan sitten vaeltaen pohjoisesta etelään. Osa oli paimentolaisia, osa maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, jotka asettuivat paikalleen pysyvämmin. Toinen kiinnostava asia on zulujen laajentumissota 1800-luvun alussa, joka tosin oli jo brittivallan aikaa mutta sanotaan siitä sananen tässä. Zulut olivat olleet kyläyhteiskunta, kunnes Shaka nousi kaikkien zulujen kuninkaaksi ja otti zuluarmeijat omaan komentoonsa. Zulujen asuma-alueet olivat olleet nykyisen Etelä-Afrikan kaakkoisosissa ja sieltä he onnistuivat laajentamaan alueitaan pohjoisessa ja idässä jotensakin nykyisten Etelä-Afrikan rajojen suuruiseksi. Zulujen tieltä lähti pakoon muita heimoja, ja tätä perua tswanat siirtyivät nykyiseen Botswanaan ja perustivat maansa sinne. Lesothon ja Swazimaan historiassa sothot ja swazit muuttivat nykyisten maidensa alueelle.

Hyväntoivonniemen ympäri purjehtivat ensimmäisenä portugalilaiset, mutta Hollannin Itä-Intian kauppakomppania (VOC) perusti nykyisen Kapkaupungin paikalle pysyvän siirtokunnan 1600-luvun puolessavälissä lähinnä toimimaan Indonesian maustekaupan laivoille välietapin ja ruuantankkausaseman. Ruoka ei kuitenkaan tullut siirtokuntaan taivaasta vaan se piti ostaa alueella asuvilta khoikhoi-heimoon kuuluneilta mustilta. Valkoisten ja mustien välit eivät koskaan olleet siellä kaksiset ja VOC teki parhaansa pitääkseen mustat poissa siirtokunnasta. Sinne rakennettiin muunmuassa suuri aita pitämään mustat ulkopuolella ja loppu hoidettiin kivääreillä. Hyväntoivonniemen ensimmäinen kuvernööri oli Simon van der Stel, jonka mukaan on nimetty pingviineistään kuulu Simonstaad Hyväntoivonniemellä ja viineistään tunnettu Stellenbosch muutama kymmenen kilometriä sisämaahan Kapkaupungista.

Siirtokunta kasvoi ja menestyi. Valkoisia ei kuitenkaan riittänyt tekemään alueen kaikkia paskaduuneja, ja kun mustat pidettiin alueelta väkisin poissa, työvoimapula räjähti käsiin ja nerokas veto oli tuoda alueelle orjia Indonesiasta, Intiasta ja Malakasta. Näiden orjien jälkeläiset muodostavat edelleen malaijiyhteisön Kapkaupungissa ja heitä on siellä pilvin pimein. Intialaiset taas muodostavat 20% nykyisen KwaZulu-Natalin provinssin asukkaista. Vastaavasti näiden orjien, mustien ja valkoisten jälkeläiset muodostivat Kapmaalla valtaosan niistä, joita apartheidin aikaan kutsuttiin värillisiksi, joka oli hierarkiassa toiseksi paras ryhmä valkoisten jälkeen. Koko siirtokunta oli umpirasistinen paikka, jossa valkoiset olivat pomoja, mustia ei haluttu edes nähdä ja muunvärisiä orjia ja orjuudesta vapautettuja siedetttiin muttei pidetty heitä valkoisten veroisina. Tämä oli kuitenkin tuohon aikaan ajan henki eikä mikään erityisen paha tai ilkeämielinen veto, koska mitään tasa-arvon aatteita ei vielä oltu keksittykään.

Kapkaupungin siirtokunnassa päätettiin, että koska ruuan ostaminen mustilta on epäluotettava ja ikävä tapa hommata syötävää laivoihin, halukkaille valkoisille annettiin lupa jättää VOC sillä ehdolla, että rupeavat maajusseiksi ja myyvät tuotteensa siirtokuntaan. Nämä hollantilaiset, burgherit, olivat ensimmäiset buurit, sana boer tarkoittaa edelleenkin maanviljelijää. He olivat uskonnoltaan kalvinisteja. Kun 1600-luvun lopulla hugenotteja alettiin vainota Ranskassa, näitä muutti Kapmaalle sankoin joukoin kuten myös kalvinisteja Hollannista ja Saksasta. Kun tarvittiin lisää maata, nämä valtasivat sitä itse mustilta ja alkoivat laajentua kauemmaksi siirtokunnasta. Kun teitä ei ollut eikä mitään vankkureita kummempia kulkupelejä, viikon matkan päässä VOC:n hallinnoimasta siirtokunnasta asuvat trekboerit olivat käytännössä itsenäisiä ja valtiottomia. He eivät järjestyneet yhteiskunnaksi, vaan hyvä naapuri oli tarpeeksi kaukainen naapuri siten, että häntä ei tarvitse ikinä tavata. Näin syntyi kansa, joka ei ollut missään kosketuksissa Eurooppaan ja joka otti ohjeensa ja lakinsa ja sääntönsä ainoasta käsillä olevasta painotuotteesta, joka oli Raamattu. Näin elettiin buurien vähitellen syrjäyttäen mustia syvemmälle sisämaahan. Ja toisaalta samalla kun 1700-luvulla Euroopan kaupungeissa syntyivät valistusaatteet, buurit olivat autuaan tietämättömiä niistä, koska he olivat lähteet Euroopasta ennen kuin näitä aatteita oli keksittykään ja internettiä ei oltu vielä keksitty.

Afrikaansin kieli syntyi siirtokunnassa, yllättäen sen isinä ja äiteinä pidetään nykyään mustia. Se on pääasiassa hollantia mutta englannin yksinkertaisemmalla kieliopilla ja sanasto on sekoitus hollantia, englantia, saksaa, ranskaa ja lainasanat malaijista ja mustien kielistä eivät ole harvinaisia nekään. Mustat alueelle töihin tulevat olivat joutuneet opettelemaan siirtokunnan kieliä saadakseen sieltä duunia, ja lastenhoitajiksi palkatut puhuivat lapsille omaa kieltään, joka oli juuri tämä sekoitus. Se jäi elämään ja vahvistui sukupolvi sukupolvelta kunnes buurit keksivät lopulta, että tämähän on oma kieli eikä enää hollantia, tähän tosin meni vielä aikaa tuossa edistyksellisten ajattelijoiden valtiossa parisensataa vuotta.

Siirtokunnan suurin ongelma oli se, että se oli perustettu oikeaan paikkaan ja se menestyi. Näin ollen 1800-luvulla Brittiläinen imperiumi ei voimainsa tunnossa kyennyt enää sivuuttamaan sitä kiinnostumatta sekä siirtokunnasta että maasta sen takana, mutta tästä lisää ensi numerossa.


Etelä-Afrikka ennen brittien tuloa
Etelä-Afrikka brittikomennossa ja buurisodat
Itsenäinen Etelä-Afrikka
Etelä-Afrikka, apartheid ja apartheidin loppu
Etelä-Afrikka tänään ja ehkä huomenna

Vuoden ensimmäiset ravut ovat tuulensuojassa. Viikon päästä niitä olisi vielä lisää tarjolla toisessa seurassa. Parinkin ulkomaanpellen suusta olen kuullut maininnan siitä, että Suomessa yksi parhaimmista jutuista on rapujuhlinta. Niissä on lupa olla hieman maistissa ilman, että ketään kiinnostaa, koska kaikki ovat juoneet snapsia jokseenkin samaa tahtia. Ravut nyt itsessään eivät ole mikään kaksinen herkku ja nysväyksen määrä syötävän määrään verrattuna on sangen runsas. Mutta snapsiaulujen laulaminen palkitsee. Rapujuhlissa kaikki ovat aina juhlatuulella ja -mielellä ja kukaan ei murjota tai ole muuten vain mörökölli.


Sopivia snapsilauluja löytyy teekkarilaulukirjoista ja internetistäkin. Helan går, Eino Leinon juomalaulu, Koskenkorvaa, Partasienivalssi, Undulaatti ja monet muut palautetaan aina mieleen suunnilleen tähän aikaan vuodesta. Rapujuhlien ainut suurempi vika on se, että ne menevät aina vähäistä suuremmaksi valvomiseksi.

Applella pitäisi olla maineensa mukaisesti jonkunlainen käsitys muotoilusta ja tuotteiden ulkonäöstä. Jostain syystä niillä on kuitenkin mennyt näiden muovipussien kanssa hieman pieleen. Periaatteessa pitäisi olla jokseenkin samantekevää, missä kantaa ostoksensa kotiin, mutta se, että herrasmies joutuu kulkemaan kadulla moinen pussukka kourassaan, on jo ajatukseltaankin kohtuullisen huonoa huumoria.

Minulta kysyttiin, saako teehen kaataa maitoa tai viinaa.

Radio Jerevan vastaa: saa, jos se maistuu. Mitään varsinaista etikettiä asian tiimoilta ei ole olemassa. Kauan sitten on ollut tahditonta kaataa Kansainyhteisön alueella maitoa iltapäiväteehen, mutta tästä lienee luovuttu aikapäiviä sitten ja kun kerran Ritzin, Savoyn ja Fortnum & Masonin yläbaarin iltapäiväteen kanssa tuodaan maitoastia, sen käyttäminen on koko lailla sopivaa. Sokeria käytetään samoin kuin maitoa, eli jos siltä tuntuu.

Tee ei tunnu paranevan viinantilkasta, mutta jos sellaisen haluaa mukaan lorauttaa niin asiassa ei ole mitään väärää. Mieluummin ehkä kuitenkin siivittäjä erilliseen lasiin teekupin viereen. Kovin mausteiset tai pontikan makuiset viinakset toisaalta kätkevät teen miedon maun alleen, joten näiden kanssa läträtessä on paikallaan miettiä, kannattaako teekuppia turhan päiten edes kantaa pöytään.

60-luvun lopun ja 70-luvun alun nuorison vasemmalle vinksahtamista on tutkittu ja siitä on kirjoitettu hyviä ja huonoja kirjoja. Jonkun pinon niitä lukeneena olen tullut itse siihen tulokseen, että stalinismin ihannointi oli Suomelle eräänlainen demokratian ja vakauden koetinkivi, jonka Suomi läpäisi. Ei siksi, että stallarit olisivat saaneet jotain aikaan vaan juuri siksi, ettei tapahtunut oikeastaan mitään.

Tätä voi miettiä kahdelta kantilta.  Ensinnäkin, meillä oli aate, jolla oli vähäistä laajempi kannattajakunta, jolla oli käsissään tiedotusvälineitä ja rahaa, sekä tuki Suomen sisäpolitiikkaan jatkuvasti vaikuttamaan pyrkineestä Moskovasta rähmälläänolon pahimpina vuosina.  Silti on päivänselvää, että kansan valtaenemmistö ei tukenut stallarien pyrkimyksiä ja vaikka aina avoimesti ei uskallettukaan vastaan pistää, kansan syvien rivien tuki markkinataloudelle ja länsisuuntaukselle oli päivänselvä.  Näin ollen pidän osoituksena poliittisen järjestelmän toimivuudesta sitä, että se onnistui olemaan toteuttamatta oikeastaan mitään taistolaisten ehdotuksia huolimatta siitä, että niitä vyörytettiin vahvasti kaikennäköisiä tuutteja pitkin.

Toisekseen, Suomessa ei varsinaisesti koskaan ennen ole ollut sallittua "keikuttaa venettä".  Eri mieltä vallanpitäjien kanssa olleet päätyivät ajasta riippuen ammuttavaksi, Siperiaan, muilutettavaksi Venäjälle tai vankilaan.  Stalinistien röyhkeimmät temput todennäköisesti olisivat täyttäneet maanpetoksen tunnusmerkit jos olisi haluttu olla turhantarkkoja, mutta ei haluttu.  Teoriassa olisi ollut keinoja yrittää stalinisteja hiljentää, koska vallankumoukseen ja väkivaltaan masinoiminen on tämänkin päivän lainsäädännön valossa kiellettyä.   Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut vaan stallarit saivat mellastaa ja vouhottaa, kunnes koneen vieteri väsähti. Eli vallankahva päätti, että antaa nuorison politikoida ja jätti käyttämättä kaikki lailliset ja sallitutkin keinot ylilyöntien kitkemiseksi.

Minulle tuo aika osoitti, että Suomi yhteiskuntana on oppinut sietämään soraääniä virallisen totuuden ulkopuolelta, ja toisaalta poliittinen järjestelmä onnistui kuitenkin tulkitsemaan enemmistön tuntoja ja toteuttamaan sitä.  Joten stalinismista jäi käteen lähinnä poliittisesti ei-mitään, kulttuurillisesti kasa hyviä lauluja ja tämän päivän iloksi noloutta herättäviä katumusharjoituksia "minä olin mukana vain kun ne muutkin olivat".

Ei huono testi kansakunnalle.

Kaikki tietävät mitä on tee, mutta useimmat eivät tiedäkään siitä sitten mitään muuta. Itse olen ollut pitkään teen ystävä ja kahvia en ole oikeastaan oppinut juomaan, jos kohta suostunkin tunnustamaan, että tujaus jaloviinaa tai viskiä sopii sittenkin kuitenkin paremmin kahvin kuin teen sekaan.

Nykyään teeksi kutsutaan lähes mitä hyvänsä kuumaa juotavaa, joka ei ole kahvia. Esimerkiksi teehyllystä löytyvä eteläafrikkalainen rooibos ei ole edes kaukaista sukua teelle ja erinäköisten mesimarjakurpitsasekoitusten kutsuminen teeksi on harhaanjohtavaa markkinointia vaikka niissä teetä onkin sidosaineena käytetty.

Mutta siis itse tee. Tee kasvaa pienen miehen korkuisissa pensaissa lähinnä maailman lämpimillä alueilla. Isoja teen tuottajia ovat Intia, Sri Lanka, Kiina, Japani, Venäjä ja yllättäen myös Kenia. Teetä on montaa eri sorttia, mutta ensimmäinen ja karkein luokittelu on väri. Kaikki tee tehdään poimituista teepensaan lehdistä, mutta riippuen siitä miten lehtiä poiminnan jälkeen käsitellään, teestä tulee mustaa, vihreää, valkoista, keltaista tai oolongia, jota kiinalaiset kutsuvat siniseksi teeksi. Teen käsittelyn keskeinen asia on hapetus. Kun lehdet on poimittu, siistitty ja pilkottu, ne useimmiten hapetetaan. Tämä tarkoittaa käytännössä silputun röykkiön jättämistä sellaisenaan suljettuun tilaan epämääräiseksi ajaksi. Tässä prosessissa lehtivihreä hajoaa tanniineiksi ja lehdet tummuvat. Kaikki muu tee paitsi valkoinen tee hapetetaan.

Valkoinen tee valmistetaan poimimalla juuri puhjenneita lehtiä ja jättämällä ne hapettamatta ja suojaamalla ne päivänvalolta heti poimimisen jälkeen. Teelaaduista esimerkiksi silver needle on valkoista teetä, ja sitä sai ainakin ennen Helsingistä Korkeavuorenkadulla Johanneksen kirkkoa vastapäätä olevasta kippoja, kuppeja ja pannuja myyvästä pikkukaupasta. Vihreää teetä valmistettaessa hapetus aloitetaan, mutta se keskeytetään nopeasti kuumentamalla lehtiä, useimmiten höyryllä. Erityisesti Japanissa ja Kiinassa suositaan vihreää teetä ja mustaa teetä pidetään alemman luokan juomana. Oolongin annetaan hapettua muutama päivä kun taas mustan teen annetaan täysin hapettua.

Hapetuksen jälkeen lehtiä käsitellään jos niistä halutaan tietyn muotoisia (kuten esimerkiksi vihreän gunpowder-teen pieniä mykyjä) ja lopuksi lehdet kuivataan. Joitain teelaatuja kuuluu lisäksi varastoida, mutta useimmat laadut eivät varastoinnista muutu ainakaan paremman makuisiksi vaan ne yritetään myydä mahdollisimman nopeasti.

Joissain vihreän teen laaduissa (esim. Japanin sencha) on huomattavan paljon kofeiinia mustaan teehen verrattuna ja ne saattavat valvottaa. Mustan teen laadut lienevät tutuimpia meille; assam, ceylon ja darjeeling lienevät useille jostain tuttuja. Kiinalainen lapsang souchong on harvojen herkku. Se kuivataan polttamalla mäntyä ja päästämällä savu teenlehtien sekaan, mistä syystä juomasta tulee savun makuista. Itse en erityisemmin pidä siitä, mutta toistakin mieltä on lupa olla.

Mustaa teetä varten on olemassa laatuluokitusasteikko, joka on siinä määrin sekava, etten ole ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Termit ovat samoja kaikilla alueilla (esim OP = Orange Pekoe), mutta ne tarkoittavat alueesta riippuen täydellisen erilaisia asioita. Hyvä nyrkkisääntö on se, että mitä enemmän laatuluokituksessa on kirjaimia, sitä hienompaa tee on ainakin olevinaan, joten FTGFOP (Finest Tippy Golden Flowery Orange Pekoe) lienee ainakin kallista, kenties jopa hyvää. Supermarketin tee ei ole minkään laatuluokituksen mukaista, joten näitä kirjaimia sieltä on turhaa etsiskellä. Teekaupoista, kuten esimerkiksi Fortnum & Masonin alakerrasta tai Harrodsilta, sen sijaan löytyy kaikenlaista kokeilunhaluisille, mutta hyvä tee ei mitenkään automaattisesti ole kallista.

Juotavaksi tee pitäisi valmistaa hauduttamalla sitä muutama minuutti pannussa, joka on lämmitetty valmiiksi. Jos pannu on massiivinen ja kylmä, se viilentää sinne kaadettua kiehuvaa vettä sen verran, että teestä saattaa tulla hiukan kitkerää. Tässä kannattaa kuitekin käyttää tervettä järkeä ja ohuen lasisen pannun etukäteen lämmittäminen lienee aika turhaa, ainakaan itse en tee niin koskaan. Liian pitään haudutettu tee maistuu kammottavalle, joten modernissa teepannussa on usein joku härveli, jolla lehdet saa joko pyydystettyä roskikseen hauduttamisen jälkeen tai ainakin eristettyä ne vedestä.

Supermarketista saatava tee ei muutu mitenkään hienommaksi siitä, että se on irtoteetä eikä pussiteetä. Sisältö on täsmälleen samaa ja pussiteetä käytettäessä on vain arvioitava, montako pussia tarvitaan kun irtoteen kanssa kukkurallinen teelusikka per muki on jokseenkin oikea määrä, yhtä mukia varten hiukan enemmän.

Ainoa minulle mukavasti maistuva maustettu tee on earl grey, jossa on mausteena bergamottiöljyä. Edelleenkin paras maistamani tee tätä lajia on Williamson & Magorin earl grey, jota ainakin hetken aikaa sai Stockmannin herkustakin, saattaa saada vieläkin. Itse ostan sitä Lontoosta ja paketti maksaa Selfridgesin ruokaosastolla £1,79 kertoen oivallisesti, että hyvän teen ei tarvitse olla tuhottoman kallista.

Lentoyhtiöiden palvelusta lienee jokaisella lähinnä vain huonoa sanottavaa, joten lienee syytä sanoa minunkin asiaan vaatimaton sanaseni. Useimmissa kommenteissa lentoyhtiöiden palvelusta mollataan asiaa, joka ei ole oleelliselta osin lentoyhtiön vastuulla. Turvatarkastukset ja melkein kaiken muunkin lentokentillä hoitaa joku muu kuin lentoyhtiö, vaikkakin check inissä rehellisyyden nimissä lentoyhtiö voisi katsoa hiukan, millaista palvelua oikein ostaa.

Minulle hyvän palvelun erottaa huonosta se, että hyvästä palvelusta jää hyvä mieli. Tämän lisäksi on huomattava ansio, jos asiat tapahtuvat siten kuin minä haluan, mutta se ei ole laisin välttämätöntä. Esimerkiksi toukokuussa lensin noin yleisesti alempaa länsimaista keskikastia edustavalla American Airlinesillä Denveristä Dallasiin ja sieltä oli tarkoitus jatkaa Puerto Ricon kautta Antigualle. Lentokone otti ja hajosi Denverissä kiitoradalla ja sitä piti vähän pöyhiä ennen kuin päästiin matkaan. Hommassa meni yhteensä puolisentoista tuntia, minkä seurauksena myöhästyin aikaisemmalta Puerto Ricon lennolta ja myös näin ollen ainoalta päivän lennolta PR:stä Antigualle. Toisin kuin lentäjät yleensä tekevät, tämän koneen kapteeni ei linnoittautunut oven taakse ja kuulutellut aina puolen tunnin välein, että vielä menee kymmenen minuuttia. Hän hyökkäsi ulos kopistaan ja rupesi selvittelemään matkustajien kysymyksiä. Katseli lippuja ja aikatauluja ja kertoi kysyville, ehtivätkö he jatkoyhteydelleen ja jos eivät ehdi, mitä kautta he pääsevät parhaiten perille.

Minun tapauksessani hän tiesi suoraan, että en ehdi sille Puerto Ricon lennolle, jolle minulla oli lippu, mutta parin tunnin päästä menee seuraava. Kun selvisi, että Antigualle ei sitten enää pääse, hän käsi soittaa johonkin AA:n asiakaspalvelukeskukseen ja käskeä niitä tekemään valmiiksi uuden bookkauksen jotain reittiä. Soitin annettuun numeroon ja siellä oli tylsämielinen automaatti, jolle piti puhua komentoja ja josta en vartissa päässyt läpi kenellekään ihmiselle. Kippari tuli joskus kysymään puolen tunnin päästä onnistuiko ja kun sanoin ettei, en minä osannut siitä automaatista päästä mihinkään, sanoi mies sen olevan syvältä ja soitti sinne omalla kännykällään itse ja tiuski sinne jotakin viisi minuuttia ja lopulta löi kännykän minulle kouraan ja sanoi seuraavaksi sieltä vastaavan jonkun ihmisen. Ja käski tuoda kännykän hänelle ohjaamoon sitten kun on valmista. Näin tapahtui. En ehtinyt sinä päivänä Antigualle vaan se yö rantaresortissa vaihtui yöhön San Juanin lentokentän hotelliksi kutsutussa torakkafarmissa, mutta ei se silti harmittanut laisinkaan.

Noin yleisesti vallalla tuntuu olevan Virallinen Totuus siitä, että länsiyhtiöiden palvelu on huonoa ja Finnair on huonoin kaikista. Ja vastaavasti Kaukoidän yhtiöiden palvelu on loistavaa ja täydellistä. Jokaisella on toki oikeus myös vääriin mielipiteisiinsä. Itäyhtiöiden palvelun oleellinen ero länsiyhtiöihin on se, että itäyhtiöissä on hirveästi Sääntöjä ja henkilökunta noudattaa niitä orjallisesti, koska jos ei tee tarkalleen kuten pomo käskee, saa potkut. Ne hymyilevät paljon idässä, mutta se ei aina riitä.

Sallikaa minun havainnollistaa. Puolitoista vuotta sitten lensin Los Angelesista Hong Kongiin Cathay Pacificin (hongkongilainen yhtiö) pitkällä lennolla. Lento lähti joskus yhdentoista maissa illalla ja kesti 16 tuntia ja risat, ja ajattelin nukkua hyvin kun se on ainut tapa saada aika jotenkin kulumaan. Näin ollen söin kaikessa rauhassa hyvin, mutta kun tuli kahvin ja konjakin aika, jätin kahvin ja teen väliin valvottavina ja pyysin kaakaota. Paljon hymyä ja "yes sir". Odottelin jonkun aikaa ja sitten kysyin ohi kulkevalta lentoemolta, että mitenhän sen kaakaon laita. Vastaus oli hymyilevä "yes sir, hot chocolate is only allowed for children". Siis ihan oikeasti. Jos 1. luokan matkustaja pyytää kaakaota, hänelle tuodaan kaakaota eikä selitetä, että se on vain lapsia varten sääntöjen mukaan. En saanut kaakaota ja otin kostoksi kaksi tukevaa viskiä ja nukuin todella huonosti.

Länsiyhtiöissä ei ehkä hymyillä ihan yhtä paljoa, mutta tervettä järkeä saa käyttää ja sitä käytetään ja asioilla on taipumus järjestyä. Minusta se on hyvää palvelua. Finnairilla ei ole palvelussa ainakaan nykyisin mitään hävettävää. Ehkä joskus on ollut kun legendat tuntuvat elävän ja voimistuvan isältä pojalle. Aina kun joku mollaa Finnairin palvelua, pyydän esimerkkejä, ja ne ovat kaikki perimätietoa ylimuistoisilta ajoilta ja juputuksen pääsyy tuntuu kulminoituvan jokseenkin siihen, että matkustaja ei saanut tuplakonjakkia kymmentä minuuttia ennen laskeutumista ja kyllä vaan kaikkialla muualla saa ja lässynlässyn lää. Finnairin palvelussa ainoa pieni miinus on se, että osa henkilökunnasta "kääntää" englannin kielestä peräisin olevat puhuttelut. Kohtelias teitittely ja puhuttelu olisi jokseenkin luonteva valinta, kun taas "ja mitähän herralle ja rouvalle saisi olla" kuulostaa valitettavan muinaiselta ja raskassoutuiselta. Mutta tämä on pikkuasia.

Ilmassa saatava palvelu on länsiyhtiöissä pääsääntöisesti mielestäni hyvää, mutta joskus tekisi mieleni suorittaa tutkivaa journalismia ja yrittää löytää maailman lentoyhtiöiden joukosta edes yksi, jonka puhelinpalvelu ei ole monumentaalisen huonoa sekavine automaatteineen, kielipuoline asiakaspalvelijoineen ja hävyttömine palvelumaksuineen.

Hesari tietää kertoa, että kunta-alan sopimusneuvottelut alkoivat työntekijäpuolen keskinäisellä riidalla siitä, kuinka monta edustajaa mistäkin joukosta saa olla neuvotteluissa. Voisiko joku kertoa minulle, miksi pitää neuvotella yhdessä jos kerran työntekijäpuoli on keskenään niin riitaisaa, että kaikki muut vastustavat hoitajaliittojen puheenjohtajien osallistumista neuvotteluihin? Jos työntekijät kampittavat neuvotteluissa ennen kaikkea toisiaan sen sijaan, että käyttäisivät joukkovoimaansa työnantajaa vastaan, miten ihmeessä tästä voi tulla työntekijän kannalta hyvä lopputulos?

Tässä on varmaan joku juttu jota minä en vain ymmärrä.

Olen tullut siihen tulokseen, että tylsästä lentomatkailusta mannerten välillä tulee jokseenkin siedettävää ensimmäisessä luokassa ja se on muutenkin sangen herrasmiesmäinen tapa matkustaa. Turistiluokkakin on aivan kunniallinen valinta jos haluaa mieluummin käyttää rahansa muuhun, mutta bisnesluokkaa lienee syytä hiukan karsastaa, sillä ajatus siitä, että ympärillä on ainoastaan puotipuksuja, konsultteja ja poliitikkoja on henkisesti jossain määrin ahdistava.

Ensimmäisessä luokassa on jokseenkin kaikilla lentoyhtiöillä kunnollinen makuupaikka. Cathay Pacificin 1. luokka lienee maailman paras, mutta British Airways on myöskin aivan järkevä valinta vaikkakin Heathrown toivoton kaaos on aina omanlaisensa kärsimysnäytelmä. Viimeksi toukokuussa Heathrowlla konetta vaihtaessa hörökorvat olivat keksineet ykkösterminaalin connections centreen vievään turvatarkastukseen kolminkertaisen jonotuksen, ja rullaportaiden alapäässä oli siis näin ollen jono, jossa jonotettiin pääsystä turvatarkastusjonoon johtavaan jonoon.

1. luokassa ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi ja juomavalikoimakin on lentokoneeksi tyydyttävä. Siellä syödään valitsemalla ruokalistalta alkupala, salaatti, pääruoka, jälkiruoka, juustot, kahvi ja tee. Reilun kahden metrin punkassa puolestaan isompikin mies saa sangen vaivatta nukutuksi toisin kuin turistiluokaksi naamioiduissa kirkonpenkeissä. 16 tunnin lento Tyynenmeren yli USA:sta Vinkuintiaan tosin muodostuu joka tapauksessa tylsäksi, koska kunnon yöunien jälkeen lentoa on vielä jäljellä kahdeksan tuntia. 1. luokassa on paikkoja vain muutama eli oikeastaan missään vaiheessa ei tarvitse esimerkiksi jonottaa vessaan, ja melkein kaikki lentoyhtiöt antavat firstissä yöpuvun eli ei tarvitse yrittää nukkua päällysvaatteissa.

Oikeastaan ainut suurempi vika 1. luokassa on juurikin se, että paikkoja on vähän ja ne ovat usein täysiä. Näin lipun vaihdettavuus voi olla joillain reiteillä jokseenkin kuollut kirjain, sillä vaikka lippua teoriassa voisikin vaihtaa, lähipäivien lennoilla ei vain ole tilaa.

Joku amerikkalainen pankkimies kertoi tänään tiedotusvälineille, että syvä asuntolainakriisi ilmeisesti alkaa pikku hiljaa opettaa, että rahan lainaaminen luottokelvottomille ei ole hyvää bisnestä. Minulla särähti korvaan "alkaa opettaa". Minä olen kyllä tiennyt pikkupojasta saakka, etten viitsi lainata vähiä rahojani sellaisille, jotka eivät maksa niitä takaisin, ja tuo tietämys tuntuu olevan pankkisektorilla kaikkialla muualla paitsi USA:ssa perustavaa laatua oleva asia. Nyt meillä on siis käsillä talouskriisin poikanen, koska jotkut ovat lainanneet miljarditolkulla rahaa ihmisille, jotka eivät ole maksaneet aikaisempiakaan velkojaan.

Optimismi ja lapsenusko ovat yhdessä aika hellyttävä yhdistelmä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, Baltiassa maat ja kulttuurit ovat kovasti erilaisia ja bisnesmies tekee virheen kuvitellessaan, että mikä käy yhdessä, käy toisessakin. Ulkomaalaisen vinkkelistä kaikissa näissä on hyvät ja huonot, tutut ja vieraat puolensa, ja mainitsen tässä lyhyesti omat havaintoni siitä, miten bisnes luistaa ja miten se tökkää. Kaikissa maissa saa ynseän vastaanoton jos menee kertomaan sinne, että me tiedämme kaiken kun tulemme lännestä ja te olette ryssiä.

Viro on luonteeltaan lahjakkaiden individualistien valtio. Kaikki katsovat olevansa oman alansa ja kaikkien muiden alojen timantinkovimipia asiantuntijoita. Oman alan tapauksessa asia usein pitää jopa paikkansa. Tästä seuraa puolestaan se, että Virossa tarvitaan motivaatio ennen kuin mitään tapahtuu, ja motivaatiota ei löydetä vetoamalla siihen, että pomo käskee tai siihen, että sopimuksessa sanotaan niin. Ajatukset pitää myydä ja sitten kun ne on myyty ja ne ovat käyneet kaupaksi, asioita tapahtuu ripeasti. Ulkomaalaiselle voi olla jossain määrin kulttuurishokki se, että asiakas ei ole mitenkään välttämättä kuningas jos kyse on virolaisen asiantuntemukseen kuuluvasta asiasta. Suorapuheisuus saattaa myös yllättää ainakin kiertoilmaisuihin tottuneiden kulttuurien edustajat.

Latviassa ollaan tarkkoja sopimuksista, säännöistä ja papereista. Suomalainen tapa sopia asiat suullisesti ja ruveta niitä tekemään ja antaa lakimiesten sorvata papereita myöhemmin ei toimi siellä kovin hyvin. Asia on olemassa jos siitä on paperi ja dokumentti ja jos niitä ei ole, edistyksen puute on käsin kosketeltavaa. Sopimusneuvottelut eivät kuitenkaan ole loputonta jähnäämistä vaan ne etenevät ripeästi ja niissä käytetään tervettä järkeä. Kun sopimus on tehty ja olemassa, siitä voidaan kyllä poiketa ja joustaa jos se vaikuttaa järkevältä, mutta jonkunlainen sääntöpuite pitää olla olemassa asioiden saamiseksi käyntiin.

Liettua on hyvässä mielessä cosa nostra. Tällä en tarkoita mitään rikollista vaan sitä, että asioiden toimiminen ei perustu byrokratiaan, yksilösuorituksiin tai sopimuksiin vaan ihmisten sosiaalisiin verkostoihin, luottamukseen ja siihen, että kaikki vain tietävät, miten yhteiskunta toimii. Bisnes ei edisty sähköpostitse vaan ensin pitää tutustua, käydä päivällisellä ja kaljalla puhumassa kaikesta muusta paitsi bisneksestä. Sitten kun on tutustuttu ja tullaan hyvin toimeen, vastaus kaikkeen on "no problemo" ja vaikeatkin asiat järjestyvät rivakasti. Ei ehkä ihan suunnitellusti, mutta järjestyvät tyydyttävästi kuitenkin. Toisaalta edes helpot asiat eivät edisty jos niitä yrittää järjestää täysin tuon verkoston ulkopuolelta.

Yritin äsken ostaa supermarketista kaljaa. Eipä onnistunut. Elokuun alusta alkoholin myyminen Tallinnassa on kahdeksan jälkeen illalla kielletty. Sakusta, Jöelähtmestä tai Sauesta tuossa naapurissa sitä kyllä saa mutten viitsinyt tehdä toivioretkeä vähäpätöisen asian takia sinne. Mäyräkoiranäyttelymatkaa suunnittelevien kannattaa kuitenkin pitää asia mielessä ja asioida päiväsaikaan eikä vasta juuri ennen viimeisen veneen lähtöä.

Asian ikävä puoli on se, että nämä ovat vastaus huhtikuiseen patsasrähinään. Moraalinvartijat voivat tämän jälkeen todeta, että uusia patsasrähinöitä ei ole näkynyt, keino siis toimii. Kielletään vielä jotain muutakin. Sinänsä asia on jokseenkin vähämerkityksellinen, mutta periaate kyrsii jos väärästä toimenpiteestä tehdään väärät johtopäätökset ja päätellään maailman parantuneen ihan merkittävästi.

Agent M. Kannattaa investoida kymppi levyyn supermercadon ohi kulkiessaan jos sattuu käymään Tallinnassa mäyräkoiranäyttelymatkalla.

Esimerkkejä (linkit youtubeen) vaikkapa Kus on mu kodu tai Shokolaad.

Baltiasta kannattaa ennen kaikkea muistaa, että muuten kuin maantieteellisenä alueena sitä ei ole olemassa.

Suomessa ja monessa muussakin paikassa bisneksessä ja politiikassa Baltian maat vain niputetaan ja kutsutaan niitä Baltiaksi. Näin syntyy helposti harhakuva siitä, että näillä kolmella maalla olisi jotain yhteistä. Lähellä toisiaan oleviksi pieniksi maiksi sitä on yllättävän vähän ja niiden yhteinen historiakin rajoittuu lähinnä erilaisiin miehitysvuosiin.

Kolme maata, neljä kieltä, kolme ja puoli kulttuuria, kolme valuuttaa, kolme uskontoa ja kolme tapaa ajatella asioita ja tehdä bisnestä. Kulttuurillisesti voidaan ajatella Suomea, Ruotsia ja Norjaa. Tavallaan olemme jostain ulkoa katsottaessa kovin samanlaisia, mutta silti Suomi-Ruotsi -bisneksissä asiat tökkivät yllättävän paljon ja jokainen ruotsalaisen tai norjalaisen kanssa bisnestä tehnyt huomaa, että niissä maissa toimitaan aivan eri tavalla. Ei automaattisesti huonommin tai paremmin, mutta eri tavalla.

Pahin tapa ryssiä bisneksensä Baltiassa on mennä sinne paukuttelemaan henkseleitä ja niputtamaan ne kaikki samaan kasaan ja kertoa tietävänsä kaikki asiat aika paljon paremmin kuin he, sillä ne ovat siellä epämääräistä Itä-Eurooppaa ja ryssiä ja me olemme sivistynyttä länttä.

Mielestäni on luvallista ihmetellä, miten ihmeessä ihmiskunta on onnistunut kasvamaan nykyiseen kuuden miljardin mittaan ilman ruotsalaisia leikkipaikkatarkastajia. Holhousvaltio ei tietenkään saata olla väärässä palkatessaan ja kouluttaessaan moisia tarkastajia, sillä "ajatelkaa lapsiamme" -perusteella on lupa tehdä mitä hyvänsä älytöntä.

Ruotsissa lasten leikkipaikkojen suhteen noudatetaan yleistä eurooppalaista standardia. Yksityinen yritys kouluttaa erityisiä katsastajia, jotka tarkastavat leikkipaikkoja. Yrityksen materiaalien mukaan turvallisuus taataan helpoiten sillä, että leikkilaitteet ovat tuotesertifioituja.


Koko ajatusmaailma on kuitenkin jokseenkin järkeä vailla. Lapset ovat aika sitkeää tekoa eivätkä ole moksiskaan pikku kolhuista. Joka vuosi sattuu kuitenkin muutamalle lapselle jotain isoa ja ikävää siitäkin huolimatta, että tarkastajat ratsaavat lasten rakentamia risumajoja, joten toimenpiteiden vaikutus on lupa kyseenalaistaa. Toisekseen, mitä järkeä on suojella lapsia kaikilta mahdollisilta kolhuilta ja ikäviltä asioitlta aikuisikään saakka ja sitten potkaista heidät siihen maailmaan, jota he eivät ole vielä koskaan nähneet? Kolmanneksi, tuon teorian mukaan lapsille ovat enää sallittuja vain megayhtiöiden tuontitavaralelut, joille on myönnetty asianmukaisen komission sertifikaatti tarpeeksi suurella voitelurahalla. Neljänneksi tällainen humpuuki kielii siitä, että amerikkalainen lastenkasvatustapa, jossa alaikäistä lasta ei ole lupa jättää yksin sekunniksikaan ilman aikuisen valvontaa, tuntuu yleistyvän meilläkin.

Missä vaiheessa lapset kasvavat itsenäisiksi aikuisiksi, jos he eivät saa edes leikkiä keskenään ilman hyysääviä aikuisia? Lapset voivat toki keskenään tehdä vaikka mitä pahaa, mutta nähdäkseni ainut tapa lasten oppia ihmisten välisten sosiaalisten suhteiden toimiminen on antaa heidän rakentaa niitä itse. Kun lapset saavat itse päättää mitä leikitään ja kuka on pomo sen sijaan, että aikuiset päättävät nämä asiat jatkuvasti heidän puolestaan, he oppivat kummasti asioita siitä, miten maailma myös isona toimii.

Aikuisten tehtävä on seurata vähän syrjemmältä ja siivota leikistä ylilyönnit, väkivallan, simputtamisen ja muut sopimattomuudet. Lisäksi aikuisten tehtävä on pitää huoli siitä, että jos pihaan tunkee kunnallinen leikkipaikkatarkastaja, pihan lapsilla on varastossa riittävä varasto pehmenneitä omenoita ja muita kasvikunnan tuotteita, joilla he voivat toivottaa myyräntyöläiset tervetulleiksi.

Lontoossa Belgraviassa on pieni kiinalainen ravintola. Sen nimi on Hunan, vaikkakaan sitä ei lue missään ravintolan ulkopuolella. Käsitykseni Euroopassa sijaitsevasta kiinalaisesta ravintolasta on se, että se tarjoaa lihapaloja ja vihannespaloja kastikkeessa riisin kera. Tässäkään lajissa ei ole mitään periaatteellista vikaa, mutta yksi ravintola ei erotu toisesta ja harva jää mieleen mitenkään.

Hunaniin mennään sisään ja pöytään. Henkilökunta kysyy vähän hahmosta riippuen ystävällisesti tai perin töykeästi, oletteko olleet täällä ennen. Paikan isäntä on jokseenkin kuningas omassa ravintolassaan, mutta hänen poikansa, joka useammin toimii hovimestarina, on ystävällinen ja hymyilevä. Ensikertalaisille selitetään talon tavat, joita ei ole kovin paljoa. Ruokalistaa ei ole vaan seurueelta kysytään, mitä he eivät voi syödä (liha, kala, kana, äyriäiset, tulinen jne) ja mitä he haluavat juoda. Sen jälkeen ruokaa alkaa vyöryä pöytään. Aluksi tulee pieniä lähinnä nokareen kokoisia annoksia. Huoleen ei ole silti syytä. Annokset alkavat siitä kasvaa ja sieltä tulee jotain yllätysruokaa. Suunnilleen 12 lajin paikkeilla ne käyvät kysymässä, vieläkö maistuu. Jos maistuu, tuovat taas jokusen lajin lisää ja ajatus on se, että ne keksivät erilaisia lajeja niin kauan kunnes maistuu. Kun ei maistu enää, voi yrittää ahtaa itseensä jälkiruokaa tai tilata laskun.

Paikka on parhaimmillaan 4-5 hengen seurueessa, jossa kukaan ei ole allerginen millekään tai muuten ruokavammainen tai nirso, sillä kaikki syövät saman ruuan. Jos yksi on allerginen kalalle ja toinen ei halua syödä lihaa, tulos lienee aika yksitotinen. Lajit ovat laidasta laitaan modernin oloista kiinalaista ruokaa ja harvan lajin kanssa edes tarjotaan riisiä tai nuudelia. Olen ollut siellä kolmen hengen seurueella ja viiden hengen seurueella ja lajit olivat monipuolisempia viiden hengen seuralle kun pystyivät esimerkiksi tuomaan kokonaisen kalan tai kokonaisen sianpotkasta tehdyn yllätyksen.

Lasku on per laji ja kaljat päälle. Lajit eivät ole erityisen kalliita. Muistelen viimeksi suoriutuneeni noin 50 punnalla seitsemästätoista ruokalajista ja noin viidestä oluesta.

Jos joku innostui niin paikan osoite on 51 Pimlico Road, pöytävaraus on käytännössä pakollinen. Ravintola on auki vain päivällisaikaan. Sloane Squaren tuubiasema on lähinnä, mutta Victoriankaan asemalta kävely ei ole Buckingham palace roadia etelään edes kymmentä minuuttia.

Hesari tietää kertoa täällä, että puolet pääkaupunkiseutulaisista hyväksyy nykyiset liukuhihnalta tapahtuvat talonvaltaukset. Minua olisi kiinnostanut nähdä myös saman gallupin osana kysymys siitä, hyväksyttekö oman kotinne valtaamisen kesälomanne ajaksi. Tämä olisi ehkä kertonut meille, kuinka moni talonvaltausten kannattaja on tosissaan.

Minulla ei sinänsä ole mitään kansalaistottelemattomuutta vastaan ja talonvaltaus on yksi tapa saada äänensä ja mielipiteensä kuuluviin. Näissä on toimittu jotensakin kuten kansalaistottelemattomuudessa kuuluu menetellä, eli tehdään asioita omalla nimellä ja avoimesti toisin kuin monissa muissa kansalaistottelemattomuudeksi kutsutuissa tempauksissa. Mutta kohtuus pitäisi olla kaikessa. Ensimmäinen talonvaltaus oli kansalaistottelemattomuutta, toinen osoitus harmittomasta homman menosta hiukan överiksi, mutta kolmas, neljäs ja missä lienemmekään nyt menossa ovat lähinnä taparikollisuutta. Sanoma on nyt kuultu ja tempaus on tehnyt sen minkä se voi. Kun sama sakki tehtailee näitä liukuhihnalta, on lupa tehdä myös sellainen tulkinta, että virkavallan kuuluisi keskustella näiden ammattilaisten kanssa vakavasti ja jos mitään ei tapahdu, sitten saa minun puolestani jo häkki heilahtaa.

Protesti on esitetty, se on kuultu ja nyt sitten poliitikkojen pitää miettiä, tapahtuuko asialle mitään. Täysin hyväksyttävä ja kelvollinen lopputulos näissä asioissa on myös se, että asiaa mietitään ja todetaan, ettei se anna aihetta toimenpiteisiin. Tähän on demokratiassa tyytyminen ja protestin jatkaminen täsmälleen samoin voimin ja samalla tavalla ei enää ole sopivaa. Lehdistökin voisi osoittaa tervettä harkintaa ja jos touhu on hukannut ylevän ja vaikuttamaan pyrkivän luonteensa, se voisi muuttaa suhtautumistaan näihin ammattilaisiin ja olla antamatta heille enää robinhood-sädekehää.

Kävin tänään Latviassa.

Latvian tullinuuskija otti Valkassa henkilökortin ja rekisteriotteen ja sitten rupesi penäämään jotakin latviaksi. En ymmärtänyt siitä oikeastaan mitään. Sitten se penäsi samaa eestiksi "kindlustus" jolloin ymmärsin, että tivataan jotain "vakuutusta". En ymmärtänyt edelleenkään oikeastaan mitään joten sanoin vain, että on minulla vakuutus. Kuten kaikki tiedämme, tällaisiin kysymyksiin pitää aina vastata kyllä. Heebo alkoi hermostua, mikä panee miettimään, että hän ei liene uravalinnassaan onnistunut kovinkaan oivallisesti päätettyään ryhtyä palveluskunnaksi noinkin lyhyellä pinnalla.

Santarmi hyökkäsi sitten pelkääjän paikan oven kautta hanskalokerolle ja kaiveli sieltä juttuja ja löysi jonkun vihreän paperossin, jota en ollut ikinä ennen nähnytkään ja huiskutti sitä minulle kiukkuisesti ja sanoi "kindlustus".

Sanoin have a good day.

Ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt ovat tämän ajan trendikauhistelun kohde kuten parikymmentä vuotta sitten oli öljyn loppuminen ja sitä ennen ydinsota. Ihmiskunta tuntuu tarvitsevan jonkun lähitulevaisuudessa häämöttävän katastrofin uhan toimiakseen kunnolla, joten Puheenaiheesta sitten puhutaan. Pehmeitä ja vähemmän pehmeitä. Itse en ole päässyt selvyyteen siitä, onko hiilidioksidin ja ilmastomuutoksen välillä joku pomminvarma yhteys, mutta oletetaan että on. Vaikka ei olisikaan, ei liene mitenkään lähtökohtaisesti väärin yrittää pyrkiä tupruttamaan vähemmän, on tuprutettava asia sitten mitä hyvänsä.

Kun asia on näinkin paljon tapetilla ja periaatteessa vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että päästöille pitäisi tehdä jotakin, miksi mitään ei tapahdu? Miksi kaikilla on vain kypärä päässä ja sanan säilä jossain tuolla osoittamassa vihollista kohti vaikka asiat paranisivat teoilla eivätkä puheilla? Miksi kaikki vain syyttelevät toisiaan ja uuden, puhtaamman maailman pääideologitkaan eivät tunnu saavan mitään konkreettista aikaiseksi?

Minä voin paljastaa ainakin osan totuutta. Mitään ei tapahdu siksi, että hiilidioksidipäästöjen pontevimmat torjujat ovat vasemmmistolaisia. Tässä ei itsessään olisi mitään suurensuurta ongelmaa, koska yhteisen ongelman torjuntaan tarvitaan kaikkia, mutta ongelmalliseksi asian tekee se, että vasemmistolainen ajattelija tuntuu ymppäävän hiilidioksidipäästöjen torjuntaan myös läntisen elämäntavan, suuryritysten, teollisuuden ja rikkaiden vastustamisen. Tahallaan tai tahattaan.

Rikkaus tarkoittaa jotensakin sitä, että rikkaalla on köyhää suurempi osuus maailman resursseista käytössään. Resurssi voi olla jotain aineellista kuten tuote tai palvelu tai abstraktimpaa, kuten osuus ympäristökuormasta. Kun amerikkalainen kuluttaja on maailman ostovoimaisin, se tarkoittaa käytännössä sitä, että niin kauan kuin maailmassa on yksityisautoilua, amerikassa ajellaan autoilla. Ja meillä ensimmäisenä paikasta toiseen liikkuminen siirtyy köyhän ulottumattomiin ja rikkaat kokevat vain jotain vähäistä haittaa jatkaen lopulta elämäänsä ja elämäntapaansa jotensakin kuten ennenkin. Joten ajatus siitä, että maailma pelastuu kunhan rikkaat vain lakkaavat tekemästä kaikkea pahaa, on ehkä kaunis muttei kovin realistinen.

Tämä on ideologisesti hankala paikka monelle. Kaikki suunnitellut ja tehdyt toimenpiteet ovat nysväystä, koska sisu ei anna periksi myöntää, että meidän pitää leikata köyhän ja alemman keskiluokan päästöt minimiin ennen kuin pystymme vaikuttamaan oikeastaan mitenkään rikkaiden aiheuttamiin päästöihin. Verotuksella voidaan vaikuttaa asiaan jollain tasolla esimerkiksi siten, että köyhemmälläkin on rahaa talonsa lämmittämiseen ja päästövähennyksissä keskitytään vaikkapa liikenteeseen. Mutta päätetyn kohdealueen sisällä toimenpiteet osuvat nimenomaan köyhiin eivätkä rikkaisiin, ja sekös kyrsii. En väitä, ettei sellaisten keinojen keksiminen olisi tykkänään mahdotonta. Mutta toistaiseksi sellaisia ei ole keksitty ja siksi huolestuneimmatkin paukuttavat vain pysähtyneisyyden peltirumpua eivätkä ole valmiita tekemään konkreettisia, päästöjä vähentäviä ehdotuksia.

Nysväämällä taas ei parane lopulta mikään asia.

... on puolen pään kokoisten aurinkolasien käyttäminen sisällä, ulkona, sateella, paisteella, yöllä, päivällä, kesällä ja talvella.

Ne ovat käsittämättömän rumia.

Viinan vero nousee nyt sitten merkittäviä määriä, jotta kulutus kääntyisi laskuun.

Kaljapullon hinta nousee siis huimat neljä senttiä, joten siis teinin perjantaiannokseksi kelpaavan mäyräkoiran hinta nousee hieman alle puolikkaan suklaapatukan verran. Näin pannaan pontevasti piste valtoimenaan rehottavalle juopottelulle. Oikeasti tarkoitus on tietenkin kerätä rahaa. Juopottelun torjumisessa ymmärtääkseni ainoa toimiva keino on yrittää muuttaa kulttuuria sellaiseksi, että juopottelu ei ole enää samalla lailla sosiaalisesti hyväksyttävää kuin se nyt on.

Tämän toteuttaminen onkin haasteellisempi homma, ja nysväämiseen keskittyminen on vain merkki siitä, ettei nykyiselläkään vallankahvalla ole harmainta aavistusta siitä, mitä pitäisi tehdä.