Apr 2012
Velka on veljenpoika maksettaessa
27/04/12 09:02
Hollannin hallitus kaatui säästöihin ja Ranskan presidentinvaalit tuottivat kampanjan ja voittajan, joissa säästöihin kyllästyneet ranskalaiset saavat presidentin, joka taas viittaa kintaallaan kaikennäköisille muiden kanssa sovituille talouskuriasioille. Etelä-Euroopassa rähistään joka toinen viikko jostakin.
Britanniassa hallitus pitää kiinni törsäystä leikkaavasta budjetista, opposition kroonisesta hapannaamaisuudesta kärsivä Ed Miliband vaatii joka keskiviikon lastentunnilla enemmän julkista rahaa kaikkialle talouskasvun käynnistämiseksi. Milibandin linjoille tuntuu kääntyneen Euroopassa varsin moni poliitikko, lehtimies ja b-luokan älykkö.
Minun mielestäni mielenkiintoista on se, miksi meille ei kerrota kovin selväsanaisesti, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Kansa on kyllästynyt elintasoa kurjistaviin toimenpiteisiin, mutta kukaan ei kerro heille yksinkertaisesti, miksi ne ovat tarpeellisia. Puhutaan AAA-luokituksista ja muusta sekavasta. Kysymys ei ole ensinkään tästä vaan siitä, että se elintaso, johon Euroopassa on totuttu, on liian korkea, sillä sitä on paisutettu joka vuosi velkarahalla.
Kotitalousmatematiikassa tämä toimii niin, että perheen ainokainen palkansaaja lainaa palkkansa päälle joka kuukausi kaksi tonnia ja tekee näin 20 vuotta putkeen Nämä rahat hän käyttää perheensä asumiseen, menoihin ja muiden perheenjäsenten viikkorahoihin niin tarkasti, että kuun lopussa ei ole kopeekkaakaan jäljellä.
Nykyiset “säästövaatimukset” ovat tähän esimerkkiin tuotuna suunnilleen sellaisia, että joka kuukausi lainataankin enää 200 euroa kun lainaaja ei ole valmis kahta tonnia lainaksi enää antamaan. Silti elintaso on kovempi kuin mihin palkka riittäisi, mutta ei enää niin pröystäilevä kuin aikaisemmin. Tämä näin sanotusti kyrsii muuta perhettä, sillä heidän viikkorahojaan joudutaan leikkaamaan ja sisäfilee pöydässä vaihtuu vastenmieliseen lenkkimakkaraan.
Säästämisessä siis ei ole kyse siitä, että oltaisiin viekkaudella ja vääryydellä viemässä jotakin kovalla työllä ansaittua vaan siitä, että tarjotaan sitä, mihin on omin voimin ja ulkoisten rahoittajien suostumuksella varaa. Jos yli varojen elämistä ei olisi aloitettu melkein sukupolvi sitten, ongelmaa ei olisikaan, mutta nyt isoin ongelma on fiskaalisen ongelman sijaan henkinen: ihmiset eivät ymmärrä, että he ovat olleet maailman mittapuulla aivan liian äveriäitä iät ajat ja nyt pitäisi palata normaalitilaan.
Tässä kohtaa pitäisi olla kiitollisia rahoittajille, että he eivät vaadi velkojen maksamista vaan ovat edelleen valmiita lainaamaan hiukan. Tämä pehmentää sitä pudotusta, joka väkisin edessä on.
Jos palataan taas kotitalousmatematiikkaan, huomataan, että huuto on eri perheenjäsenissä erilainen. Perheen tytär nimittäin käy osa-aikatöissä ja tienaa itse tonnin kuussa. Tähän päälle hän on saanut 200 euroa viikossa viikkorahaa aivan kuten kaikki muutkin. Kun säästöjä pitää alkaa löytyä, kaikkien viikkorahat puolitetaan sataseen, ja koska perheen pää on kelpo sosiaalidemokraatti ja ymmärtää kaunaista kansaa, hän leikkaa työssä käyvän tyttärensä viikkorahan viiteen kymppiin, sillä se on “sosiaalisesti oikeudenmukaista”.
Huolimatta tästä perheen tytär on tyytyväisin, sillä hänen kokonaisansioissaan perheen sisäinen tulonsiirto on ollut pienessä roolissa, kun taas hänen patalaiska isoveljensä kokee menettäneensä paljon enemmän, vaikka menettikin paljon vähemmän. Lopulta perheessä syntyy kapina ja vaaditaan, että mainittu tytär antaa palkkatuloistaan puolikkaan laiskalle veljelleen ja työssä käymättömälle vanhemmalleen, koska se on “oikeudenmukaista”. Tämän kuultuaan tytär pakkaa kamansa, muuttaa yhteen naapurin Rasvari-Jaskan vanhimman pojan kanssa, ostaa asunnon Korsosta ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka kuuntelematta kitinää, syyllistämistä ja joutavia vaatimuksia enää päivääkään, sen pituinen se.
Palataan satumaailmasta takaisin absurdistaniin.
Myös aivan vakavasti otettavat poliitikot ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että tuo velkarahalla luotu elintason illuusio on säilyttämisen arvoinen asia. He eivät edes ymmärrä, että velanotolla vain ylläpidetään kuplaa. Säästötoimilla yritetään sopeuttaa ja päästää pikku hiljaa ilmaa pallosta siinä toivossa, että pallo ei puhkea.
Säästöistä luopumista puolustellaan kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että köyhät kärsivät. Toinen on se, että lisärahan pumppaaminen yhteiskuntaan mukamas käynnistäisi talouskasvun ja johtaisi kukoistavaan paratiisiin, jossa Joku Muu sitten maksaisi velat pois, aivan kuten
ei ole tehty yhdenkään aikaisemman nousukauden aikana. Ranskalaisilla on lisäksi kolmas argumentti eli se, että ranskalaiset ovat maailman napa ja on väärin, jos ne eivät siellä saa tehdä mitä vain, mutta tälle ei tarvitse panna kovin paljon painoa.
Kuten kotitalousesimerkkini yritti valaista, julkisiin menoihin tehtävät säästöt todennäköisesti osuvat eri ihmisiin eri lailla. Suomessa olisi mahdollista säästää paljonkin purkamalla yritystukiaisia ja aluepolitiikkaa, ilman, että juuri kukaan huomaisi mitään. Mutta jos tähän ei kyetä ja on pakko leikata palveluista tai tulonsiirroista, sellaiset ihmiset, jotka eivät saa näitä tulonsiirtoja nytkään tai jotka eivät käytä julkisia palveluja, eivät huomaa elämässään suurensuuria.
Vasemmisto hellii ajatusta siitä, että mitään ei leikata ja mistään ei säästetä, mutta palkansaajilta kerättäisiin lisää veroja vajeiden kattamiseksi. Tätä tietä ei voi kovin pitkälle kulkea, sillä vaikka palkansaajan lähtökitka on korkea, se ei ole ääretön, ja jos opetetaan ihmiset siihen, että koulun penkiltä kannattaa lähteä suoraan ulkomaille, menetämme parhaimmiston muihin maihin aivan kuten esimerkkini tytär teki. Kun joka puolelta kuuluu vain vaatimuksia ja syyttelyä ja lopulta viedään vielä rahat, voi olla paljon helpompaa muuttaa vain majaa ja jättää kitisijät nuolemaan näppejään.
Hassua on se, että mainittu vasemmisto ei ole hiirihaukan lailla käymässä yritystukien, aluepolitiikan, puuhastelumäärärahojen ja sensellaisten kimppuun. Tämä kielii todellisuuden kieltämisestä. Minä ymmärrän sen, että halutaan puolustaa peruspalveluja ja perusturvaa, mutta en sitä, ettei olla valmiita tekemään mitään sopeuttavia toimenpiteitä sellaisissakaan kohteissa, jotka eivät liity näihin edes etäisesti. Oikeistokaan ei näitä aja, sillä heidän suurimmat rahoittajansa ovat saamapuolella, mutta veikkaan, että aivan tarpeeksi saamapuolella ollaan myös SDP/SAK -akselilla, joten syvä hiljaisuus vallitsee.
Lisärahan käynnistäminen taas ei käynnistä talouskasvua. Miksi se käynnistäisi juuri nyt, kun ei se ole siihen kyennyt aiemminkaan? Tämä metodi toimi suljetun talouden aikaan, mutta nyt yhteiskuntaan pumpattu raha vain päätyy kauppataseen alijäämänä kiinalaisille. Ei rahalla osteta suomalaista työtä ja suomalaista tavaraa, sillä se on kallista. Lisärahan kierto Suomen rajojen sisäpuolella on lyhyt kuin kanan lento eikä se enää taloutta siivitä kiitolaukalle.
Näen asian niin, että edessä on pitkä matalan tai negatiivisen talouskasvun aika. Elintasomme sopeutuu siihen, mitä työllämme ansaitsemme eikä siihen, että olemme maailman napa, ja siksi voimme tehdä mitä vain. Länsimaat eivät sitä enää ole. Tästä ei kuitenkaan seuraa mitään suurensuurta katastrofia. Talouskasvu ja BKT eivät ole mitään kaikenkattavia mittareita, joita kuuluu palvoa.
Tämän todennäköisesti useamman vuoden tai vuosikymmenen mittaiseksi ajanjaksoksi venyvän ajan jälkeen meillä on toivottavasti viimein käsillämme yhteiskunta, jossa ei enää palvota kokopäiväistä ja vakituista työsuhdetta tehtaassa tai valtion virastossa ja jossa ei enää ole yhtä, ainoaa ja oikeaa tapaa elää.
Britanniassa hallitus pitää kiinni törsäystä leikkaavasta budjetista, opposition kroonisesta hapannaamaisuudesta kärsivä Ed Miliband vaatii joka keskiviikon lastentunnilla enemmän julkista rahaa kaikkialle talouskasvun käynnistämiseksi. Milibandin linjoille tuntuu kääntyneen Euroopassa varsin moni poliitikko, lehtimies ja b-luokan älykkö.
Minun mielestäni mielenkiintoista on se, miksi meille ei kerrota kovin selväsanaisesti, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Kansa on kyllästynyt elintasoa kurjistaviin toimenpiteisiin, mutta kukaan ei kerro heille yksinkertaisesti, miksi ne ovat tarpeellisia. Puhutaan AAA-luokituksista ja muusta sekavasta. Kysymys ei ole ensinkään tästä vaan siitä, että se elintaso, johon Euroopassa on totuttu, on liian korkea, sillä sitä on paisutettu joka vuosi velkarahalla.
Kotitalousmatematiikassa tämä toimii niin, että perheen ainokainen palkansaaja lainaa palkkansa päälle joka kuukausi kaksi tonnia ja tekee näin 20 vuotta putkeen Nämä rahat hän käyttää perheensä asumiseen, menoihin ja muiden perheenjäsenten viikkorahoihin niin tarkasti, että kuun lopussa ei ole kopeekkaakaan jäljellä.
Säästämisessä siis ei ole kyse siitä, että oltaisiin viekkaudella ja vääryydellä viemässä jotakin kovalla työllä ansaittua vaan siitä, että tarjotaan sitä, mihin on omin voimin ja ulkoisten rahoittajien suostumuksella varaa. Jos yli varojen elämistä ei olisi aloitettu melkein sukupolvi sitten, ongelmaa ei olisikaan, mutta nyt isoin ongelma on fiskaalisen ongelman sijaan henkinen: ihmiset eivät ymmärrä, että he ovat olleet maailman mittapuulla aivan liian äveriäitä iät ajat ja nyt pitäisi palata normaalitilaan.
Tässä kohtaa pitäisi olla kiitollisia rahoittajille, että he eivät vaadi velkojen maksamista vaan ovat edelleen valmiita lainaamaan hiukan. Tämä pehmentää sitä pudotusta, joka väkisin edessä on.
Jos palataan taas kotitalousmatematiikkaan, huomataan, että huuto on eri perheenjäsenissä erilainen. Perheen tytär nimittäin käy osa-aikatöissä ja tienaa itse tonnin kuussa. Tähän päälle hän on saanut 200 euroa viikossa viikkorahaa aivan kuten kaikki muutkin. Kun säästöjä pitää alkaa löytyä, kaikkien viikkorahat puolitetaan sataseen, ja koska perheen pää on kelpo sosiaalidemokraatti ja ymmärtää kaunaista kansaa, hän leikkaa työssä käyvän tyttärensä viikkorahan viiteen kymppiin, sillä se on “sosiaalisesti oikeudenmukaista”.
Huolimatta tästä perheen tytär on tyytyväisin, sillä hänen kokonaisansioissaan perheen sisäinen tulonsiirto on ollut pienessä roolissa, kun taas hänen patalaiska isoveljensä kokee menettäneensä paljon enemmän, vaikka menettikin paljon vähemmän. Lopulta perheessä syntyy kapina ja vaaditaan, että mainittu tytär antaa palkkatuloistaan puolikkaan laiskalle veljelleen ja työssä käymättömälle vanhemmalleen, koska se on “oikeudenmukaista”. Tämän kuultuaan tytär pakkaa kamansa, muuttaa yhteen naapurin Rasvari-Jaskan vanhimman pojan kanssa, ostaa asunnon Korsosta ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka kuuntelematta kitinää, syyllistämistä ja joutavia vaatimuksia enää päivääkään, sen pituinen se.
Palataan satumaailmasta takaisin absurdistaniin.
Myös aivan vakavasti otettavat poliitikot ovat alkaneet kallistua sille kannalle, että tuo velkarahalla luotu elintason illuusio on säilyttämisen arvoinen asia. He eivät edes ymmärrä, että velanotolla vain ylläpidetään kuplaa. Säästötoimilla yritetään sopeuttaa ja päästää pikku hiljaa ilmaa pallosta siinä toivossa, että pallo ei puhkea.
Säästöistä luopumista puolustellaan kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että köyhät kärsivät. Toinen on se, että lisärahan pumppaaminen yhteiskuntaan mukamas käynnistäisi talouskasvun ja johtaisi kukoistavaan paratiisiin, jossa Joku Muu sitten maksaisi velat pois, aivan kuten
Kuten kotitalousesimerkkini yritti valaista, julkisiin menoihin tehtävät säästöt todennäköisesti osuvat eri ihmisiin eri lailla. Suomessa olisi mahdollista säästää paljonkin purkamalla yritystukiaisia ja aluepolitiikkaa, ilman, että juuri kukaan huomaisi mitään. Mutta jos tähän ei kyetä ja on pakko leikata palveluista tai tulonsiirroista, sellaiset ihmiset, jotka eivät saa näitä tulonsiirtoja nytkään tai jotka eivät käytä julkisia palveluja, eivät huomaa elämässään suurensuuria.
Vasemmisto hellii ajatusta siitä, että mitään ei leikata ja mistään ei säästetä, mutta palkansaajilta kerättäisiin lisää veroja vajeiden kattamiseksi. Tätä tietä ei voi kovin pitkälle kulkea, sillä vaikka palkansaajan lähtökitka on korkea, se ei ole ääretön, ja jos opetetaan ihmiset siihen, että koulun penkiltä kannattaa lähteä suoraan ulkomaille, menetämme parhaimmiston muihin maihin aivan kuten esimerkkini tytär teki. Kun joka puolelta kuuluu vain vaatimuksia ja syyttelyä ja lopulta viedään vielä rahat, voi olla paljon helpompaa muuttaa vain majaa ja jättää kitisijät nuolemaan näppejään.
Hassua on se, että mainittu vasemmisto ei ole hiirihaukan lailla käymässä yritystukien, aluepolitiikan, puuhastelumäärärahojen ja sensellaisten kimppuun. Tämä kielii todellisuuden kieltämisestä. Minä ymmärrän sen, että halutaan puolustaa peruspalveluja ja perusturvaa, mutta en sitä, ettei olla valmiita tekemään mitään sopeuttavia toimenpiteitä sellaisissakaan kohteissa, jotka eivät liity näihin edes etäisesti. Oikeistokaan ei näitä aja, sillä heidän suurimmat rahoittajansa ovat saamapuolella, mutta veikkaan, että aivan tarpeeksi saamapuolella ollaan myös SDP/SAK -akselilla, joten syvä hiljaisuus vallitsee.
Lisärahan käynnistäminen taas ei käynnistä talouskasvua. Miksi se käynnistäisi juuri nyt, kun ei se ole siihen kyennyt aiemminkaan? Tämä metodi toimi suljetun talouden aikaan, mutta nyt yhteiskuntaan pumpattu raha vain päätyy kauppataseen alijäämänä kiinalaisille. Ei rahalla osteta suomalaista työtä ja suomalaista tavaraa, sillä se on kallista. Lisärahan kierto Suomen rajojen sisäpuolella on lyhyt kuin kanan lento eikä se enää taloutta siivitä kiitolaukalle.
Näen asian niin, että edessä on pitkä matalan tai negatiivisen talouskasvun aika. Elintasomme sopeutuu siihen, mitä työllämme ansaitsemme eikä siihen, että olemme maailman napa, ja siksi voimme tehdä mitä vain. Länsimaat eivät sitä enää ole. Tästä ei kuitenkaan seuraa mitään suurensuurta katastrofia. Talouskasvu ja BKT eivät ole mitään kaikenkattavia mittareita, joita kuuluu palvoa.
Tämän todennäköisesti useamman vuoden tai vuosikymmenen mittaiseksi ajanjaksoksi venyvän ajan jälkeen meillä on toivottavasti viimein käsillämme yhteiskunta, jossa ei enää palvota kokopäiväistä ja vakituista työsuhdetta tehtaassa tai valtion virastossa ja jossa ei enää ole yhtä, ainoaa ja oikeaa tapaa elää.
Comments
Päivitys edelliseen
24/04/12 09:58
Penäsin kolme päivää sitten poliitikoilta jotakin selkeää näkemystä siitä, että sananvapaus ja julkaisun vapaus on tärkeämpi arvo kuin tekijänoikeus.
En usein kehu poliitikkoja, sillä siihen on harvoin syytä, mutta ministeri Arhinmäki näyttää antaneen juuri tällaisen lausunnon. Piratismi on tekijän vihollinen, mutta tuon vihollisuuden torjumiseksi ei olla valmiita tekemään mitä hyvänsä. Todettuaan itsestäänselvyyden siitä, että valtavat mediakorporaatiot ovat aina tekijöitä vahvempia, hän otti lisäksi kantaa siihen, että myös tietyillä järjestöillä tuntuu olevan “monopoliasema”, joka tosin on peräisin hänen ministeriöstään.
Minä en yhtään panisi pahakseni, vaikka Arhinmäki käyttäisi loput ministerinkaudestaan tekijänoikeuslainsäädännön uudistamiseen tälle vuosituhannelle. Ainakin hän tuntuu ymmärtävän, missä ongelma on kuluttajan ja asiakkaan kannalta ja missä kohtaa nykyinen järjestelmä on epäreilu, viitaten suoraan
“dj-ratsiaan”, joka on ollut lukuisissa kirjoituksissa esillä ja jota en sen kummemmin käsittele.
Nyt tekijänoikeusjärjestelmä käsittelee liiaksi esitysformaatteja kun se voisi olla paljon yksinkertaisempi. Oikeuksien haltija haluaa rahaa siitä, että hänen teostaan käytetään yksityisesti tai julkisesti. Siirrettävän rahan määrän pitäisi riippua käyttötarkoituksesta ja jättää formaatti tämän ulkopuolelle kokonaan. Uusia formaatteja tulee jatkuvasti ja ne vain korvaavat jonkun vanhan. Konversiot formaattien välillä onnistuvat kotikonstein eikä tätä pidä jättää kaupallisen toimijan yksinoikeudeksi muuten kuin kaupallisessa mielessä. Nyt lähdetään siitä, että teoksen käyttämisestä jossain yhteydessä yhdessä formaatissa pitäisi maksaa X, ja jos konvertoidaan toiseen formaattiin, pitäisi maksaa 2X, vaikka teosta käytettiin täsmälleen yhtä paljon tai yhtä laajassa mitassa.
Nykyinen lainsäädäntö hukkaa oppineiden aikaa loputtomiin riitoihin asioista, jotka terveellä järjellä ymmärrettynä eivät avaudu ainakaan minulle. Minun terveeseen järkeeni sattuu, kun ajattelen asiaa vaikkapa näin: ostan pullon kossua ja pullon nalle-viinaa. Jos juon ensin kossun ja sitten nalleviinan, kaikki ovat tyytyväisiä. Jos sen sijaan otan kossupullosta kossun ja nalleviinapullosta nalleviinan ja vaihdan sisällöt päittäin, alkaisi poru. Kossutehtailija haluaisi minulta tuplahinnan, sillä käytän heidän sisältöään väärässä pullossa. Sama poru tulisi nalleviinatehtaalta. Lisäksi molempien pullojen tekijät saattaisivat haluta minulta lisää rahaa siitä, että heidän pullojaan käytetään väärän sisällön tarjoamiseen. Kahden viinapullon hinnan sijaan päädyn maksamaan kuuden viinapullon hinnan, vaikka sain kaksi pulloa viinaa.
Arhinmäki totesi myös, että sisällön digitaalinen käyttö ja jakelu tulivat jäädäkseen, ja että pallo näiden asioiden kaupallisessa edistämisessä on tekijänoikeuksien haltijoilla. Tämä joukko käytti kymmenen vuotta vastaanharaamiseen, ja samalla syntyi valtava piratismi korvaamaan myös maksukykyisten ja -haluisten tapauksessa tarjonnan puutetta.
Ei Arhinmäki ollut ymmärtämätön sillekään ajatukselle, että tekijät haluaisivat työstään rahaa. Pelikenttä pitää vain määritellä reilummin, sillä siellä on kolme osapuolta. Jättikokoinen viihdeteollisuus, pieni sisällöntekijä ja joukko pieniä kuluttajia. Tekijänoikeuksissa ei ole kyse vain korporaation ja kuluttajan välisestä rajanvedosta vaan myös tekijän ja korporaation välisestä. Kummassakin tapauksessa ongelmallista on se, että korporaatio on resursseiltaan aivan ylivertaisen suuri ja voi kohdella pienempiä ympärillään kuin paavi uskovaisia. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä.
Lainsäädännön yksi tarkoitus ylipäätään on suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Vahvemmat eivät tällaista suojaa tarvitse, sillä niillä on voimaa tehdä haluamiaan asioita ilmankin. Nykyinen tekijänoikeuslaki ei puolusta tarpeeksi tekijää ja kuluttajaa, se suojelee lähes kaikissa asioissa vain korporaatioiden intressejä. Suuret firmat ovat hyviä ajamaan etujaan ilman lainsäädäntöäkin, joten tekijänoikeuslain voisi uudistaa huolehtimaan siitä lopusta.
Arhinmäki voisi aivan hyvin saada tämän aikaiseksi, sillä toisin kuin liuta edellisiä kulttuuriministerejä, hän näyttää ymmärtävän asiasta muutakin kuin mitä Teoston lobbarit ovat hänelle kertoneet.
En usein kehu poliitikkoja, sillä siihen on harvoin syytä, mutta ministeri Arhinmäki näyttää antaneen juuri tällaisen lausunnon. Piratismi on tekijän vihollinen, mutta tuon vihollisuuden torjumiseksi ei olla valmiita tekemään mitä hyvänsä. Todettuaan itsestäänselvyyden siitä, että valtavat mediakorporaatiot ovat aina tekijöitä vahvempia, hän otti lisäksi kantaa siihen, että myös tietyillä järjestöillä tuntuu olevan “monopoliasema”, joka tosin on peräisin hänen ministeriöstään.
Minä en yhtään panisi pahakseni, vaikka Arhinmäki käyttäisi loput ministerinkaudestaan tekijänoikeuslainsäädännön uudistamiseen tälle vuosituhannelle. Ainakin hän tuntuu ymmärtävän, missä ongelma on kuluttajan ja asiakkaan kannalta ja missä kohtaa nykyinen järjestelmä on epäreilu, viitaten suoraan
Nyt tekijänoikeusjärjestelmä käsittelee liiaksi esitysformaatteja kun se voisi olla paljon yksinkertaisempi. Oikeuksien haltija haluaa rahaa siitä, että hänen teostaan käytetään yksityisesti tai julkisesti. Siirrettävän rahan määrän pitäisi riippua käyttötarkoituksesta ja jättää formaatti tämän ulkopuolelle kokonaan. Uusia formaatteja tulee jatkuvasti ja ne vain korvaavat jonkun vanhan. Konversiot formaattien välillä onnistuvat kotikonstein eikä tätä pidä jättää kaupallisen toimijan yksinoikeudeksi muuten kuin kaupallisessa mielessä. Nyt lähdetään siitä, että teoksen käyttämisestä jossain yhteydessä yhdessä formaatissa pitäisi maksaa X, ja jos konvertoidaan toiseen formaattiin, pitäisi maksaa 2X, vaikka teosta käytettiin täsmälleen yhtä paljon tai yhtä laajassa mitassa.
Nykyinen lainsäädäntö hukkaa oppineiden aikaa loputtomiin riitoihin asioista, jotka terveellä järjellä ymmärrettynä eivät avaudu ainakaan minulle. Minun terveeseen järkeeni sattuu, kun ajattelen asiaa vaikkapa näin: ostan pullon kossua ja pullon nalle-viinaa. Jos juon ensin kossun ja sitten nalleviinan, kaikki ovat tyytyväisiä. Jos sen sijaan otan kossupullosta kossun ja nalleviinapullosta nalleviinan ja vaihdan sisällöt päittäin, alkaisi poru. Kossutehtailija haluaisi minulta tuplahinnan, sillä käytän heidän sisältöään väärässä pullossa. Sama poru tulisi nalleviinatehtaalta. Lisäksi molempien pullojen tekijät saattaisivat haluta minulta lisää rahaa siitä, että heidän pullojaan käytetään väärän sisällön tarjoamiseen. Kahden viinapullon hinnan sijaan päädyn maksamaan kuuden viinapullon hinnan, vaikka sain kaksi pulloa viinaa.
Arhinmäki totesi myös, että sisällön digitaalinen käyttö ja jakelu tulivat jäädäkseen, ja että pallo näiden asioiden kaupallisessa edistämisessä on tekijänoikeuksien haltijoilla. Tämä joukko käytti kymmenen vuotta vastaanharaamiseen, ja samalla syntyi valtava piratismi korvaamaan myös maksukykyisten ja -haluisten tapauksessa tarjonnan puutetta.
Ei Arhinmäki ollut ymmärtämätön sillekään ajatukselle, että tekijät haluaisivat työstään rahaa. Pelikenttä pitää vain määritellä reilummin, sillä siellä on kolme osapuolta. Jättikokoinen viihdeteollisuus, pieni sisällöntekijä ja joukko pieniä kuluttajia. Tekijänoikeuksissa ei ole kyse vain korporaation ja kuluttajan välisestä rajanvedosta vaan myös tekijän ja korporaation välisestä. Kummassakin tapauksessa ongelmallista on se, että korporaatio on resursseiltaan aivan ylivertaisen suuri ja voi kohdella pienempiä ympärillään kuin paavi uskovaisia. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä.
Lainsäädännön yksi tarkoitus ylipäätään on suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Vahvemmat eivät tällaista suojaa tarvitse, sillä niillä on voimaa tehdä haluamiaan asioita ilmankin. Nykyinen tekijänoikeuslaki ei puolusta tarpeeksi tekijää ja kuluttajaa, se suojelee lähes kaikissa asioissa vain korporaatioiden intressejä. Suuret firmat ovat hyviä ajamaan etujaan ilman lainsäädäntöäkin, joten tekijänoikeuslain voisi uudistaa huolehtimaan siitä lopusta.
Arhinmäki voisi aivan hyvin saada tämän aikaiseksi, sillä toisin kuin liuta edellisiä kulttuuriministerejä, hän näyttää ymmärtävän asiasta muutakin kuin mitä Teoston lobbarit ovat hänelle kertoneet.
Tekijänoikeudet ja oikeusjutut
21/04/12 10:30
Saksalainen oikeusistuin on määrännyt Youtuben estämään kaiken tekijänoikeuksien alaisen materiaalin lataamisen Youtubeen. Youtube on tietysti jatkamassa oikeusjuttua, kuten järkevää on, mutta tästä pääsen toistamaan itseäni siinä, mitä näillä oikeusjutuilla oikein tavoitellaan.
Jokainen tekniikkaa tunteva ymmärtää, miksi ainoa mahdollinen tapa toteuttaa oikeuden päätös on sulkea koko palvelu. Myös jokainen tervettä järkeä hyödyntävä päätyy samaan lopputulokseen. Millään verkkopalvelujen tarjoajalla ei ole mitään tekniikkaan tai ihmistyöhön perustuvaa mahdollisuutta tunnistaa ennakolta sellaista materiaalia, johon lataajalla ei ole tekijänoikeuksia. Ainoa tapa puuttua asiaan on poistaminen jälkikäteen ja mahdollinen yhteistyö poliisin kanssa, ja olen antanut kertoa itselleni, että Youtube ja vastaavat tekevät jo näin.
Ei ole mitään sellaista tapaa, jolla kukaan tai mikään voisi ottaa jostain selville, kenellä tekijänoikeudet johonkin teokseen ovat. Jos minä otan valokuvan ja annan sen naapurilleni, joka pistää sen Flickriin, Flickrin ylläpitäjällä ei ole mitään tapaa selvittää asiaa paitsi kuvan lähettäjän oma ilmoitus.
Myös Youtubessa on tällainen oma ilmoitus. Nyt oikeus on päättänyt, että tällaisiin omiin ilmoituksiin ja rikosten käsittelyyn jälkikäteen ei enää voida luottaa vaan kielletyn materiaalin toimittaminen on jotenkin estettävä ennakkoon.
Tästä seuraa erilaisia ongelmia.
Ensimmäinen on se, että oikeudenpäätös toisi lainvoiman saadessaan väkisin verkkopalveluihin ennakkosensuurin. Mitään yleisölle mitään asioita jakavaa palvelua ei voisi enää tarjota ilman, että kaikki materiaali ennakkotarkastetaan. Tämä on äärimmäisen työvoimavaltaista puuhaa, sillä ei ole mitään tekinstä keinoa, jolla bittivirrasta voidaan tunnistaa tekijänoikeuksien omistaja. Ainoaksi keinoksi jäisi ennakkosensuuri, joka vaatisi runsaasti ihmistyötä ja käytännössä tappaisi palvelut siihen kun syntyisi viikkojen tarkastusjonoja.
Tällainen ennakkotarkistus ei tietenkään edes olisi täydellinen tai edes lähellä sitä. Jos minä olisin ennakkotarkastamassa vaikkapa Youtuben videoita, kykenisin vain hyvin pienessä määrässä tuotoksia ymmärtämään, mistä on kysymys. Jos näen kokkausta kiinaksi, minulla ei ole mitään keinoa ymmärtää, onko kuvassa ruokaohjeita antava videoblogisti vai ruutukaappaus kiinalaisesta kokkiohjelmasta. Valokuvashown tapauksessa en voi mitenkään tietää, kenen valokuvia showssa esitetään.
Ennakkotarkistus pystyisi ainoastaan estämään länsimaisten, jo valmiiksi miljardivoittoja tahkoavien mediatalojen kaikkein tunnetuimpien teosten levittämisen pienessä aikaikkunassa. Tämän päivän hitti on ensi viikolla unohtunut, ja ennakkotarkistaja ei voi mitenkään tietää ja muistaa kaikkea koskaan tapahtunutta. Kun tämä bisnes tuottaa jo nyt miljardeja ja artistitkin saavat vähintään kymmeniä miljoonia, en osaa nähdä juuri tätä kohtaa suurenakaan kipupisteenä, mutta palaan tähän asiaan hieman myöhemmin.
Jos tehdään tulkinta, että vain länsimaisen megabisneksen tekijänoikeus on kiinnostava, tulos ei ole minun mielestäni reilu. Tekijänoikeusväen propagandaan hurahtanut väki kutsuu sitä “hyväksi aluksi”, mutta koska tuo alku ei ikinä etene mihinkään suuntaan vaan törmää mahdottomuuteen, alku on myös yhtä kuin lopputulos. Olemalla tunnettu ja rikas saa erityiskohtelua. Ei kuulosta kovin demokraattiselta ja tasa-arvoiselta vaan enemmänkin menneen maailman luokkayhteiskunnalta. Jos tekijänoikeusasiassa otetaan luokkayhteiskuntalähestymistapa ja tekijänoikeudet saavat suojaa vasta kun on miljardeja, aloittelijat ja pienten kulttuurialueiden tekijät jäävät melko lainsuojattomaan tilaan.
Toinen ongelma on se, että tällainen tulkinta johtaisi väistämättä kaikkien yleisölle avoimien verkkopalvelujen sulkemiseen, sillä jos nämä palvelut laitetaan vastaamaan juridisesti niiden käyttäjien teoista, emme voi enää pitää avoinna mitään verkkomediaa. Yksityistä sisältöä ei voisi enää vaivatta ja mainosrahoitteisesti tuottaa. Keskustelupalstaa ei voisi pyörittää. Verkkolevyä ei voisi tarjota. Todennäköisesti myös sähköpostipalvelut voitaisiin leipoa rikoksen välikappaleiksi, joten nekin pitäisi sulkea.
Kaukaa haettua? Ei välttämättä, sillä mikään näitä asioita tekijänoikeusväen toiveiden mukaan tuomitseva oikeusistuin ei koskaan punnitse yleistä hyvää. Se ei ole oikeuksien vika, sillä ne toimivat lainsäädännön puitteissa ja sitä johonkin suuntaan tulkiten. Ongelma on syvemmällä, sillä myöskään poliitikot eivät ole halukkaita määrittelemään mitään yhteistä hyvää.
Poliitkkojen ei tarvitsisi edes olla kovin ahkeria, sillä tuo yhteinen hyvä on määritelty ajat sitten. Ajatus vapaasta ja sensuurittomasta tiedonkulusta ei ole mitenkään uusi. Sehän on keksitty kauan sitten ja kirjattu useimpien maiden perustuslakeihin tai sellaisen puutteessa kevyempään lainsäädäntöön. Se on aina sisältänyt ajatuksen siitä, että vapaa tiedonkulku edustaa itsessään kategorista hyvää. Se hyväksyy, että sanan- ja ilmaisunvapautta käytetään toisinaan väärin, mutta tunnistaa paremmaksi korjata tehdyn vääryyden oikeudessa jälkikäteen, eikä estää sitä ennakolta.
Kun vertaamme tätä aikaisemmin kuohuneisiin keskusteluihin kunnianloukkauksista ja sananvapauksista, sävy on järkevinä pitämissäni piireissä oudon erilainen. Ennen internettiä melko tyypillinen keskustelu ilmaisunvapauden ja julkaisuvapauden ympäristössä liittyi kunnianloukkauksiin. Kun kuka hyvänsä saa julkaista mitä hyvänsä, on mahdollista, että kunniaa loukkaavia tai salassa pidettäviä tietoja paljastavia teoksia ilmestyy julkisuuteen ihmisten saataville. En kuitenkaan muista viime vuosikymmeniltä juuri yhtään
ääriliikkeiden ulkopuolista puheenvuoroa, jossa pidettäisiin tätä asiaa ongelmana ja vaadittaisiin sananvapauden rajoittamista ennakkosensuureineen. Stalinistit sitä Suomessa vaativat joskus 70-luvulla kaiken muun hullutuksen ohessa vaatiessaan “neuvostovastaisen” tiedonvälityksen rajoittamista, mutta ei tämä hanke mihinkään edennyt, sillä konservatiivinen keskiluokka vastusti sitä.
Nyt näyttää aivan toiselta. Nimenomaan konservatiiviseen keskiluokkaan kuuluvissa puheenvuoroissa ymmärretään lämpimästi tekijänoikeuksia edustavien miljardifirmojen syvää hätää. Keski-ikäinen keskiluokka, jolla pitäisi olla historiallista perspektiiviä vähintään elopainonsa verran, ei näe internet-palvelujen sulkemis- ja ennakkosensurointihankkeita tai sellaisiin käytännössä johtavia vaatimuksia oikeusjuttuineeen mitenkään yhtenevinä sananvapausasian kanssa. He ovat tekijänoikeuspropagandan lumoissa unohtaneet, että kyse on kuitenkin samasta asiasta ja samasta periaatteesta. Virheet voidaan korjata ja ne kuuluu korjata jälkikäteen, mutta virheiden estäminen ennakolta sekä kunnianloukkaus- että tekijänoikeusasiassa aiheuttaisi niin suuren tappion yhteiselle hyvälle, että hinta muodostuu liian kovaksi.
Tekijänoikeusasiassa kukaan ei punnitse tätä. Miljardibisnes on rasvannut rattaat siinä määrin hyvin, että kukaan eturivin poliitikko ei uskalla tulla kameroiden eteen kertomaan, että tekijänoikeusrikoksia sattuu kuten kaikkia muitakin rikoksia, ja oikeuslaitos ottaa rosvot kiinni jos saa. Kykenemme varsin vaivatta hyväksymään sen, ettemme pysty ennaltaehkäismään muita rikoksia, mutta tässä asiassa nimenomaan konservatiivinen osa kansaa tuntuu kuvittelevan, että rikokset pitäisi jotenkin estää ennalta.
Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pääsen viimein asiaani eli siihen, mistä tässä oikein on kysymys.
Tekijänoikeusoikeudenkäynneillä tuskin on mitään kovin suurta tarkoitusta yksittäisissä jutuissa. Väite kuulostaa hassulta, mutta voin sitä jollain tavoin perustella. Kuten ylhäällä kirjoitin, kaikenlaiset verkkopalvelujen ennakkosensuuri- tai automaattisuodatukset voivat raapaista vain pienintä ja kevyintä pintaa tekijänoikeusasiassa. Tämä marginaaliryhmä on kaikkien tuntema megaviihde. Juuri se osa, joka jo nyt tahkoaa artisteille kymmeniä tai satoja miljoonia ja korporaatioille miljardeja. Tämä bisnes siis tuottaa äärimmäisen hyvin, vaikka piratismi rehottaa Youtubessa ja kaikkialla muuallakin.
Toisaalta tämä megaviihde on 99,42-prosenttisesti suunnattu täysin samalle kohderyhmälle: nuorille ja nuorille aikuisille. Tämä kohderyhmä käyttää jo nyt valtaosan vapaasta rahankulutuksestaan kohteisiin, joista nuolet osoittavat samaan suuntaan. He ostavat musiikkia, käyvät konserteissa tai elokuvissa tai ostavat megatähtien mainostamia tuotteita. Säästöön ei jää tässä ikäluokassa pennin hyrrää. Ei ole siis mitään kaivoa, josta viihdeteollisuus voisi ammentaa lisää rahaa siitä joukosta, jolle se tuotoksensa tekee.
Jos megabisnes onnistuisi täysin estämään omien tekijänoikeuksiensa loukkaamisen, se ei saisi pennin hyrrää lisää rahaa, sillä potentiaalisilla asiakkailla ei ole yhtään enempää. Mikään kielto, esto ja sensuuri ei muuta tätä asiaa miksikään. Kun asiakkaalla ei ole rahaa, hänelle ei voi myydä lisää vaikka hinku olisi kuinka kova.
Kyse oli silti koko ajan vain megaviihteestä. Pienempien ja tuntemattomampien teosten tekijät olisivat enemmänkin helisemässä, sillä kuten kirjoitettu on, tällainen suodatus kykenisi parhaimmillaankin suojelemaan vain kaikkein parhaiten myyviä ja tunnetuimpia teoksia. Jos niitä ei todella kukaan saa mistään maksamatta, niistä maksetaan, mutta sitten jätetään maksamatta tuntemattomammista teoksista, sillä niitä saisi edelleen piratisoimalla kun estomenetelmät eivät niitä tunnista. Nyt piratismi osunee suunnilleen samalla prosentilla molempiin ryhmiin, mutta esitetyn kaltaiset ehdotukset toteutuessaan keikauttaisivat sitä niin, että prosentti olisi sitä suurempi, mitä tuntemattomammasta tekijästä on kysymys. Reilua?
Tosiasiassa oikeusjuttujen takana on nimenomaan yritys vaikuttaa konservatiivisen keskiluokan ajatusmaailmaan.
Kun stalinistit vaativat hulluja asioita, mitään ei tapahtunut, sillä nuoruuden hulluttelijat onnistuttiin lannistamaan suurten, muutosvastarintaisten massojen myllyssä. Massat näkivät sananvapauden arvon ja puolustivat sitä. Nyt yritetään muuttaa maailmaa niin, että sananvapautta puolustavat leimataan ituhipeiksi, punkkareiksi, varkaiksi ja konniksi, ja sananvapauden vastustajia ymmärretään enemmän ja enemmän. Sielunsa kadottaneet ihmiset selittävät itselleen, etteivät he vastusta sananvapautta vaan piratismia, mutta koska keinot piratismin torjumiseksi aina tuntuvat johtavan sananvapauden kavennuksiin, he elävät valheessa ja itsepetoksessa.
Jos lukija tunnistaa itsessään näitä ajatuksia, hänen ei tarvitse olla häpeissään, sillä kyse on ollut viidentoista vuoden aivopesusta, joka on tähdännyt juuri tähän asennemuutokseen. Siihen käytetään vuodessa enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun mainoskampanjaan missään bisneksessä. Kun valhetta toistaa tarpeeksi, se alkaa helposti näyttää totuudelta, sillä valheen vastapaino on osana samaa kampanjaa naamioitu rikollisiksi, ja konservatiivit eivät mielellään tietystikään kuuntele, mitä kelmeillä on mielessään.
Oikeastaan tämäkin oli vielä johdannon jatketta.
Osana tuota aivopesukampanjaa yritetään jatkuvasti mulkata nimenomaan elämässään mukavasti pärjäävien ajatusmaailmaa niin, että piratismiin syyllinen ei ole piraatti vaan se, joka “mahdollistaa” piratismin. Juuri viimeksi eilen kuulin järkevänä pitämältäni ihmiseltä puheenvuoron, jossa kutsuttiin Youtubea nimenomaan mahdollistajaksi.
Hassua kyllä, samat ihmiset eivät pidä mahdollistamista minkäännäköisessä arvossa muissa asioissa. He pitävät täysin naurettavina ajatusta siitä, että autonvalmistajia pitäisi sakottaa, koska heidän tuotteillaan voi ajaa ylinopeutta. Aivan yhtä hullunkurista on pitää ruokakauppiasta vastuullisena
siitä, että hänen kauppansa tuotteilla voi syödä itsensä hengiltä. Vielä päättömämpänä he pitävät ajatusta siitä, että Elisa olisi vastuullinen siitä, että sen puhelinverkossa voidaan juoruta ja levittää perättömiä väitteitä.
Nyt kuitenkin asenteita muokataan vahvasti. Tavoitteena on pakko olla nimenomaan se, että saadaan “mahdollistaminen” muuttumaan epäilyttäväksi. Isot rahatynnyrit siintävät horisontissa. Mahdollistaminen ei ole missään muussa asiassa ongelma, mutta jos siitä saadaan ongelma tekijänoikeusasiassa, silloin viihdeteollisuus saa jättipotin, jonka maksajana on jokainen keskiluokkainen.
Mahdollistajia on tietenkin vaikka kuinka paljon. Piratismi mahdollistuu, kun on tietokone, tietokoneessa muistia ja kovalevy. Lisäksi se mahdollistuu, kun on langallinen ja langaton tietoliikenneyhteys. Jokainen verkossa oleva palvelu mahdollistaa piratismin, kuten lopulta jokainen laite, joka on jotenkin kytköksissä tietoverkkoihin.
Näihin kohteisiin käytetystä rahasta, 99,9942% ei ikinä ole missään tekemisissä piratismin kanssa. Kyseessä on yritysten tietotekniikka, yritysten tietoliikenneyhteydet, jokaisen kuluttajan kännykkäliittymä ja verkkopalvelut, joita rahoitetaan yrityksiltä kerättävällä mainonnalla. Jos kaikki tämä tulkitaan “mahdollistamiseksi” ja asia sovitaan niin, että vuosittain maksetaan valtava korvaus mahdollistamisesta, bisnes kasvoi juuri kymmenenteen potenssiin.
Kirjoitin ylempänä, että viihde ei kykene myymään kohderyhmälleen enempää, sillä kohderyhmällä ei ole rahaa. Keräämällä mahdollistamiskorvaukset jokaiselta maailman yritykseltä niiden käyttämän tietotekniikan hinnassa saadaan näppärästi siirrettyä tekijänoikeusmaksut muropaketin hintaan, ja tällöin rahaa alkaa vyöryä sellaisiltakin tahoilta, jotka eivät aktiivisesti itse sitä heidän tuotteisiinsa kuluttaisi siksi, kun pitävät niitä epäkiinnostavina.
Hieman rönsynä tähän mainitsen ajatuksesta, joka ei ole omani tai uusi: luovan työn tekijöille pitäisi maksaa joku korvaus verovaroista, sillä heidän työnsä on arvokasta yhteiskunnan viihtyvyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta. Ajatus ei välttämättä edes ole kauhean typerä, sillä katson yhteiskunnan hyötyvän siitä, että kulttuurielämän tuotoksia on runsaasti kaikkien ihmisten saatavilla. Se edistää hyvinvointia, aktiivisuutta ja julkista keskustelua.
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan megajättien hankelistalla kovin korkealla, sillä tällainen korvaus olisi antajansa lahja ja sen suuruusluokka olisi antajan päätettävissä. Viihteen jättiläiset eivät halua kohtuullista rahasummaa lahjana tai almuna. Ne haluavat asemoida itsensä huutavaa vääryyttä kärsineen positioon, jolloin heille ei anneta palkkiota vapaaehtoisesti vaan muut pakotetaan maksamaan heille rangaistusluontoisesti kärsitystä vahingosta. Aivan oikein ne olettavat, että jälkimmäinen metodi tuottaa enemmän rahaa ja jättää viihteen käsiin vahingon suuruuden määrittelyn. Mikään nykyisin näkemäni laskelma ei ota huomioon asiakkaan maksukykyä, joten tulevatkaan tuskin sitä huomioon ottaisivat.
Tälle ahneudelle olisi nyt syytä panna piste. Luovan työn tekijöiden korvaukset pitää järjestää jotenkin. Esimerkiksi teostomaksu olisi Suomessa paljon luontevampaa maksaa verovaroista kuin pisteverottaa muutamia laitteita. Osa korvauksesta tulee jatkossakin asiakkaalta ja osa muuten, mutta tuo “muuten” -osuus täytyy pitää osana poliittista prosessia eikä osana rangaistuskäytäntöä.
Tarvitsemme lisäksi eturivin poliitikoilta selkeän ohjeistuksen joko lausuman tai lainsäädännön muodossa siitä, että sanan- ja julkaisunvapaus on ylin arvo ja että tekijänoikeudet eivät ole arvona sellainen, että niiden suojelemiseksi voitaisiin luopua tästä korkeimmasta hyvästä.
Jokainen tekniikkaa tunteva ymmärtää, miksi ainoa mahdollinen tapa toteuttaa oikeuden päätös on sulkea koko palvelu. Myös jokainen tervettä järkeä hyödyntävä päätyy samaan lopputulokseen. Millään verkkopalvelujen tarjoajalla ei ole mitään tekniikkaan tai ihmistyöhön perustuvaa mahdollisuutta tunnistaa ennakolta sellaista materiaalia, johon lataajalla ei ole tekijänoikeuksia. Ainoa tapa puuttua asiaan on poistaminen jälkikäteen ja mahdollinen yhteistyö poliisin kanssa, ja olen antanut kertoa itselleni, että Youtube ja vastaavat tekevät jo näin.
Ei ole mitään sellaista tapaa, jolla kukaan tai mikään voisi ottaa jostain selville, kenellä tekijänoikeudet johonkin teokseen ovat. Jos minä otan valokuvan ja annan sen naapurilleni, joka pistää sen Flickriin, Flickrin ylläpitäjällä ei ole mitään tapaa selvittää asiaa paitsi kuvan lähettäjän oma ilmoitus.
Tästä seuraa erilaisia ongelmia.
Ensimmäinen on se, että oikeudenpäätös toisi lainvoiman saadessaan väkisin verkkopalveluihin ennakkosensuurin. Mitään yleisölle mitään asioita jakavaa palvelua ei voisi enää tarjota ilman, että kaikki materiaali ennakkotarkastetaan. Tämä on äärimmäisen työvoimavaltaista puuhaa, sillä ei ole mitään tekinstä keinoa, jolla bittivirrasta voidaan tunnistaa tekijänoikeuksien omistaja. Ainoaksi keinoksi jäisi ennakkosensuuri, joka vaatisi runsaasti ihmistyötä ja käytännössä tappaisi palvelut siihen kun syntyisi viikkojen tarkastusjonoja.
Tällainen ennakkotarkistus ei tietenkään edes olisi täydellinen tai edes lähellä sitä. Jos minä olisin ennakkotarkastamassa vaikkapa Youtuben videoita, kykenisin vain hyvin pienessä määrässä tuotoksia ymmärtämään, mistä on kysymys. Jos näen kokkausta kiinaksi, minulla ei ole mitään keinoa ymmärtää, onko kuvassa ruokaohjeita antava videoblogisti vai ruutukaappaus kiinalaisesta kokkiohjelmasta. Valokuvashown tapauksessa en voi mitenkään tietää, kenen valokuvia showssa esitetään.
Ennakkotarkistus pystyisi ainoastaan estämään länsimaisten, jo valmiiksi miljardivoittoja tahkoavien mediatalojen kaikkein tunnetuimpien teosten levittämisen pienessä aikaikkunassa. Tämän päivän hitti on ensi viikolla unohtunut, ja ennakkotarkistaja ei voi mitenkään tietää ja muistaa kaikkea koskaan tapahtunutta. Kun tämä bisnes tuottaa jo nyt miljardeja ja artistitkin saavat vähintään kymmeniä miljoonia, en osaa nähdä juuri tätä kohtaa suurenakaan kipupisteenä, mutta palaan tähän asiaan hieman myöhemmin.
Jos tehdään tulkinta, että vain länsimaisen megabisneksen tekijänoikeus on kiinnostava, tulos ei ole minun mielestäni reilu. Tekijänoikeusväen propagandaan hurahtanut väki kutsuu sitä “hyväksi aluksi”, mutta koska tuo alku ei ikinä etene mihinkään suuntaan vaan törmää mahdottomuuteen, alku on myös yhtä kuin lopputulos. Olemalla tunnettu ja rikas saa erityiskohtelua. Ei kuulosta kovin demokraattiselta ja tasa-arvoiselta vaan enemmänkin menneen maailman luokkayhteiskunnalta. Jos tekijänoikeusasiassa otetaan luokkayhteiskuntalähestymistapa ja tekijänoikeudet saavat suojaa vasta kun on miljardeja, aloittelijat ja pienten kulttuurialueiden tekijät jäävät melko lainsuojattomaan tilaan.
Toinen ongelma on se, että tällainen tulkinta johtaisi väistämättä kaikkien yleisölle avoimien verkkopalvelujen sulkemiseen, sillä jos nämä palvelut laitetaan vastaamaan juridisesti niiden käyttäjien teoista, emme voi enää pitää avoinna mitään verkkomediaa. Yksityistä sisältöä ei voisi enää vaivatta ja mainosrahoitteisesti tuottaa. Keskustelupalstaa ei voisi pyörittää. Verkkolevyä ei voisi tarjota. Todennäköisesti myös sähköpostipalvelut voitaisiin leipoa rikoksen välikappaleiksi, joten nekin pitäisi sulkea.
Kaukaa haettua? Ei välttämättä, sillä mikään näitä asioita tekijänoikeusväen toiveiden mukaan tuomitseva oikeusistuin ei koskaan punnitse yleistä hyvää. Se ei ole oikeuksien vika, sillä ne toimivat lainsäädännön puitteissa ja sitä johonkin suuntaan tulkiten. Ongelma on syvemmällä, sillä myöskään poliitikot eivät ole halukkaita määrittelemään mitään yhteistä hyvää.
Poliitkkojen ei tarvitsisi edes olla kovin ahkeria, sillä tuo yhteinen hyvä on määritelty ajat sitten. Ajatus vapaasta ja sensuurittomasta tiedonkulusta ei ole mitenkään uusi. Sehän on keksitty kauan sitten ja kirjattu useimpien maiden perustuslakeihin tai sellaisen puutteessa kevyempään lainsäädäntöön. Se on aina sisältänyt ajatuksen siitä, että vapaa tiedonkulku edustaa itsessään kategorista hyvää. Se hyväksyy, että sanan- ja ilmaisunvapautta käytetään toisinaan väärin, mutta tunnistaa paremmaksi korjata tehdyn vääryyden oikeudessa jälkikäteen, eikä estää sitä ennakolta.
Kun vertaamme tätä aikaisemmin kuohuneisiin keskusteluihin kunnianloukkauksista ja sananvapauksista, sävy on järkevinä pitämissäni piireissä oudon erilainen. Ennen internettiä melko tyypillinen keskustelu ilmaisunvapauden ja julkaisuvapauden ympäristössä liittyi kunnianloukkauksiin. Kun kuka hyvänsä saa julkaista mitä hyvänsä, on mahdollista, että kunniaa loukkaavia tai salassa pidettäviä tietoja paljastavia teoksia ilmestyy julkisuuteen ihmisten saataville. En kuitenkaan muista viime vuosikymmeniltä juuri yhtään
Nyt näyttää aivan toiselta. Nimenomaan konservatiiviseen keskiluokkaan kuuluvissa puheenvuoroissa ymmärretään lämpimästi tekijänoikeuksia edustavien miljardifirmojen syvää hätää. Keski-ikäinen keskiluokka, jolla pitäisi olla historiallista perspektiiviä vähintään elopainonsa verran, ei näe internet-palvelujen sulkemis- ja ennakkosensurointihankkeita tai sellaisiin käytännössä johtavia vaatimuksia oikeusjuttuineeen mitenkään yhtenevinä sananvapausasian kanssa. He ovat tekijänoikeuspropagandan lumoissa unohtaneet, että kyse on kuitenkin samasta asiasta ja samasta periaatteesta. Virheet voidaan korjata ja ne kuuluu korjata jälkikäteen, mutta virheiden estäminen ennakolta sekä kunnianloukkaus- että tekijänoikeusasiassa aiheuttaisi niin suuren tappion yhteiselle hyvälle, että hinta muodostuu liian kovaksi.
Tekijänoikeusasiassa kukaan ei punnitse tätä. Miljardibisnes on rasvannut rattaat siinä määrin hyvin, että kukaan eturivin poliitikko ei uskalla tulla kameroiden eteen kertomaan, että tekijänoikeusrikoksia sattuu kuten kaikkia muitakin rikoksia, ja oikeuslaitos ottaa rosvot kiinni jos saa. Kykenemme varsin vaivatta hyväksymään sen, ettemme pysty ennaltaehkäismään muita rikoksia, mutta tässä asiassa nimenomaan konservatiivinen osa kansaa tuntuu kuvittelevan, että rikokset pitäisi jotenkin estää ennalta.
Tämän vaatimattoman johdannon perusteella pääsen viimein asiaani eli siihen, mistä tässä oikein on kysymys.
Tekijänoikeusoikeudenkäynneillä tuskin on mitään kovin suurta tarkoitusta yksittäisissä jutuissa. Väite kuulostaa hassulta, mutta voin sitä jollain tavoin perustella. Kuten ylhäällä kirjoitin, kaikenlaiset verkkopalvelujen ennakkosensuuri- tai automaattisuodatukset voivat raapaista vain pienintä ja kevyintä pintaa tekijänoikeusasiassa. Tämä marginaaliryhmä on kaikkien tuntema megaviihde. Juuri se osa, joka jo nyt tahkoaa artisteille kymmeniä tai satoja miljoonia ja korporaatioille miljardeja. Tämä bisnes siis tuottaa äärimmäisen hyvin, vaikka piratismi rehottaa Youtubessa ja kaikkialla muuallakin.
Toisaalta tämä megaviihde on 99,42-prosenttisesti suunnattu täysin samalle kohderyhmälle: nuorille ja nuorille aikuisille. Tämä kohderyhmä käyttää jo nyt valtaosan vapaasta rahankulutuksestaan kohteisiin, joista nuolet osoittavat samaan suuntaan. He ostavat musiikkia, käyvät konserteissa tai elokuvissa tai ostavat megatähtien mainostamia tuotteita. Säästöön ei jää tässä ikäluokassa pennin hyrrää. Ei ole siis mitään kaivoa, josta viihdeteollisuus voisi ammentaa lisää rahaa siitä joukosta, jolle se tuotoksensa tekee.
Jos megabisnes onnistuisi täysin estämään omien tekijänoikeuksiensa loukkaamisen, se ei saisi pennin hyrrää lisää rahaa, sillä potentiaalisilla asiakkailla ei ole yhtään enempää. Mikään kielto, esto ja sensuuri ei muuta tätä asiaa miksikään. Kun asiakkaalla ei ole rahaa, hänelle ei voi myydä lisää vaikka hinku olisi kuinka kova.
Kyse oli silti koko ajan vain megaviihteestä. Pienempien ja tuntemattomampien teosten tekijät olisivat enemmänkin helisemässä, sillä kuten kirjoitettu on, tällainen suodatus kykenisi parhaimmillaankin suojelemaan vain kaikkein parhaiten myyviä ja tunnetuimpia teoksia. Jos niitä ei todella kukaan saa mistään maksamatta, niistä maksetaan, mutta sitten jätetään maksamatta tuntemattomammista teoksista, sillä niitä saisi edelleen piratisoimalla kun estomenetelmät eivät niitä tunnista. Nyt piratismi osunee suunnilleen samalla prosentilla molempiin ryhmiin, mutta esitetyn kaltaiset ehdotukset toteutuessaan keikauttaisivat sitä niin, että prosentti olisi sitä suurempi, mitä tuntemattomammasta tekijästä on kysymys. Reilua?
Tosiasiassa oikeusjuttujen takana on nimenomaan yritys vaikuttaa konservatiivisen keskiluokan ajatusmaailmaan.
Kun stalinistit vaativat hulluja asioita, mitään ei tapahtunut, sillä nuoruuden hulluttelijat onnistuttiin lannistamaan suurten, muutosvastarintaisten massojen myllyssä. Massat näkivät sananvapauden arvon ja puolustivat sitä. Nyt yritetään muuttaa maailmaa niin, että sananvapautta puolustavat leimataan ituhipeiksi, punkkareiksi, varkaiksi ja konniksi, ja sananvapauden vastustajia ymmärretään enemmän ja enemmän. Sielunsa kadottaneet ihmiset selittävät itselleen, etteivät he vastusta sananvapautta vaan piratismia, mutta koska keinot piratismin torjumiseksi aina tuntuvat johtavan sananvapauden kavennuksiin, he elävät valheessa ja itsepetoksessa.
Jos lukija tunnistaa itsessään näitä ajatuksia, hänen ei tarvitse olla häpeissään, sillä kyse on ollut viidentoista vuoden aivopesusta, joka on tähdännyt juuri tähän asennemuutokseen. Siihen käytetään vuodessa enemmän rahaa kuin mihinkään muuhun mainoskampanjaan missään bisneksessä. Kun valhetta toistaa tarpeeksi, se alkaa helposti näyttää totuudelta, sillä valheen vastapaino on osana samaa kampanjaa naamioitu rikollisiksi, ja konservatiivit eivät mielellään tietystikään kuuntele, mitä kelmeillä on mielessään.
Oikeastaan tämäkin oli vielä johdannon jatketta.
Osana tuota aivopesukampanjaa yritetään jatkuvasti mulkata nimenomaan elämässään mukavasti pärjäävien ajatusmaailmaa niin, että piratismiin syyllinen ei ole piraatti vaan se, joka “mahdollistaa” piratismin. Juuri viimeksi eilen kuulin järkevänä pitämältäni ihmiseltä puheenvuoron, jossa kutsuttiin Youtubea nimenomaan mahdollistajaksi.
Hassua kyllä, samat ihmiset eivät pidä mahdollistamista minkäännäköisessä arvossa muissa asioissa. He pitävät täysin naurettavina ajatusta siitä, että autonvalmistajia pitäisi sakottaa, koska heidän tuotteillaan voi ajaa ylinopeutta. Aivan yhtä hullunkurista on pitää ruokakauppiasta vastuullisena
Nyt kuitenkin asenteita muokataan vahvasti. Tavoitteena on pakko olla nimenomaan se, että saadaan “mahdollistaminen” muuttumaan epäilyttäväksi. Isot rahatynnyrit siintävät horisontissa. Mahdollistaminen ei ole missään muussa asiassa ongelma, mutta jos siitä saadaan ongelma tekijänoikeusasiassa, silloin viihdeteollisuus saa jättipotin, jonka maksajana on jokainen keskiluokkainen.
Mahdollistajia on tietenkin vaikka kuinka paljon. Piratismi mahdollistuu, kun on tietokone, tietokoneessa muistia ja kovalevy. Lisäksi se mahdollistuu, kun on langallinen ja langaton tietoliikenneyhteys. Jokainen verkossa oleva palvelu mahdollistaa piratismin, kuten lopulta jokainen laite, joka on jotenkin kytköksissä tietoverkkoihin.
Näihin kohteisiin käytetystä rahasta, 99,9942% ei ikinä ole missään tekemisissä piratismin kanssa. Kyseessä on yritysten tietotekniikka, yritysten tietoliikenneyhteydet, jokaisen kuluttajan kännykkäliittymä ja verkkopalvelut, joita rahoitetaan yrityksiltä kerättävällä mainonnalla. Jos kaikki tämä tulkitaan “mahdollistamiseksi” ja asia sovitaan niin, että vuosittain maksetaan valtava korvaus mahdollistamisesta, bisnes kasvoi juuri kymmenenteen potenssiin.
Kirjoitin ylempänä, että viihde ei kykene myymään kohderyhmälleen enempää, sillä kohderyhmällä ei ole rahaa. Keräämällä mahdollistamiskorvaukset jokaiselta maailman yritykseltä niiden käyttämän tietotekniikan hinnassa saadaan näppärästi siirrettyä tekijänoikeusmaksut muropaketin hintaan, ja tällöin rahaa alkaa vyöryä sellaisiltakin tahoilta, jotka eivät aktiivisesti itse sitä heidän tuotteisiinsa kuluttaisi siksi, kun pitävät niitä epäkiinnostavina.
Hieman rönsynä tähän mainitsen ajatuksesta, joka ei ole omani tai uusi: luovan työn tekijöille pitäisi maksaa joku korvaus verovaroista, sillä heidän työnsä on arvokasta yhteiskunnan viihtyvyyden ja ihmisten mielenterveyden kannalta. Ajatus ei välttämättä edes ole kauhean typerä, sillä katson yhteiskunnan hyötyvän siitä, että kulttuurielämän tuotoksia on runsaasti kaikkien ihmisten saatavilla. Se edistää hyvinvointia, aktiivisuutta ja julkista keskustelua.
Tämä ajatus ei ole kuitenkaan megajättien hankelistalla kovin korkealla, sillä tällainen korvaus olisi antajansa lahja ja sen suuruusluokka olisi antajan päätettävissä. Viihteen jättiläiset eivät halua kohtuullista rahasummaa lahjana tai almuna. Ne haluavat asemoida itsensä huutavaa vääryyttä kärsineen positioon, jolloin heille ei anneta palkkiota vapaaehtoisesti vaan muut pakotetaan maksamaan heille rangaistusluontoisesti kärsitystä vahingosta. Aivan oikein ne olettavat, että jälkimmäinen metodi tuottaa enemmän rahaa ja jättää viihteen käsiin vahingon suuruuden määrittelyn. Mikään nykyisin näkemäni laskelma ei ota huomioon asiakkaan maksukykyä, joten tulevatkaan tuskin sitä huomioon ottaisivat.
Tälle ahneudelle olisi nyt syytä panna piste. Luovan työn tekijöiden korvaukset pitää järjestää jotenkin. Esimerkiksi teostomaksu olisi Suomessa paljon luontevampaa maksaa verovaroista kuin pisteverottaa muutamia laitteita. Osa korvauksesta tulee jatkossakin asiakkaalta ja osa muuten, mutta tuo “muuten” -osuus täytyy pitää osana poliittista prosessia eikä osana rangaistuskäytäntöä.
Tarvitsemme lisäksi eturivin poliitikoilta selkeän ohjeistuksen joko lausuman tai lainsäädännön muodossa siitä, että sanan- ja julkaisunvapaus on ylin arvo ja että tekijänoikeudet eivät ole arvona sellainen, että niiden suojelemiseksi voitaisiin luopua tästä korkeimmasta hyvästä.
Perustuloa ei kannata myöskään vastustaa hölynpölyllä
19/04/12 00:15
Kirjoitin pari kolme viikkoa sitten siitä, ettei perustuloa kannattaisi perustella hölynpölyllä. Kirjoituksessa epäilin hölynpölyltä kalskahtavia perustulon perusteluja osasyyksi siihen, ettei perustulo etene vaan polkee paikallaan. Väitin myös, että juuri kukaan ei tunnu vastustavan perustuloa.
Olin väärässä.
Tämä kirkasotsa ei täytä vakavasti otettavan poliitikon kriteerejä, mutta sivuutetaan se. Perustuloa hän pontevasti vastustaa, mutta tekee sen niin naurettavilla perusteilla, että uskonnollisimmat perustulon kannattajatkaan eivät kykene aivan tälle kiertoradalle kohoamaan.
Kun ongelma ymmärretään väärin ja oikeastaan ymmärretään väärin aivan kaikki
muukin, joko tahallaan tai tahatta, saadaan tietysti maailma näyttämään huomattavan vinolta. Siihen ei kuitenkaan perustulo ole syyllinen. Kirjoitus vilisee pamflettityylistä sanahelinää “varkaat”, “rappio-rane”, “väärinkäytön institutionalisoiminen”. Sekin voidaan sivuuttaa, saahan sitä olla innokas kun uskoo asiaansa. Asiavirheitä ei sen sijaan voi hyväksyä.
Kirjoittajan kantava ajatus on se, että sosiaaliturvan suurin ongelma piilee sen väärinkäytössä. Tämähän ei mitenkään saata pitää paikkaansa. Kaikilla tukimuodoilla ja oikeastaan kaikilla muillakin asioilla on väärinkäyttäjänsä. Sellaista asiaa, jota ei mitenkään voi missään tilanteessa käyttää väärin, ei taida olla olemassakaan. Sosiaaliturvassa väärinkäytösten mahdollisuus on kuitenkin melko vähäinen siltä osin kuin se tätä kirjoittajaa kiinnostaa, ja todelliset väärinkäyttömahdollisuudet ovat niitä, joita hän ehdottaa käyttöön.
Sosiaaliturvan nostaminen ilman minkäänlaista perustetta on lähtökohtaisen vaikeaa. Jos ei vaikuta olevan missään ongelmissa ja rahaa tursuaa ovista ja ikkunoista, sosiaaliturvan nostaminen ei ole erityisen helppoa. Kun lisäksi Suomessa perii Venäjältä kopioitu ilmiantamisen kulttuuri, naapurit hoitavat valvontaa mielellään aivan ilmaiseksi ja vasikoivat huijareista. Tarvitaan melko massiivinen huijaus, että rikas saa naamioitua itsensä köyhäksi.
Käytännössä helpoin tapa huijata näissä asioissa on se, että on kyllä työtön virallisesti, mutta tekee pimeästi keikkaa. Tämän valvominen on vaikeampaa, mutta huomaamme, ettei asia ole tälle henkilölle mikään ongelma: hänhän halusi nimenomaan rahan sijaan antaa asunnon ja ruokaa, jotta lopun joutuisi kuittaamaan hanttihommilla. Eli juuri siten kuin nämä kelmit tekevät. Ei vaikuta ongelmalta tämäkään.
Kuten kirjoitin, kaikkea voi käyttää väärin. Sosiaaliturvan tapauksessa veikkaan, että väärinkäytösten takia hukattu raha on varsin kohtuullinen ja sen nollaaminen ei oleellisesti muuttaisi julkisten finanssien loppusummia.
Perustuloa ei perustele kukaan väärinkäytöksiin keskeisesti vetoamalla, joten tässä asiassa kirjoittaja syyllistyy melko klassiseen argumentaatiovirheeseen, olkiukkoon. Perustuloa perustellaan aktivoinnilla ja tuloloukkujen poistamisella. Kirjoittaja ymmärtää näistä jotenkin toisen, mutta toisesta ei puhu mitään.
Keskeisin kuulemani argumentti perustulon puolesta on se, että työtä kannattaisi aina tehdä jos siihen on halua ja tilaisuus. Taloudellisesti se olisi aina järkevää. Kirjoittaja ymmärtää tästä jotakin vetoamalla Rappio-Raneen, jonka täytyy juopottelun rahoittamiseksi tehdä töitä kun fattasta saa vain asunnon ja sapuskat. Hänen mallinsa on kuitenkin sekä Ranen että kokonaisuuden kannalta poskellaan.
Rane on tosiasiassa henkilö, joka ei ole työkykyinen. Vaikka hän olisi juuri ja juuri työkykyinen, häntä ei palkkaisi kukaan töihin. Ranen tapauksessa siis ei ole mitään väliä sillä, motivoidaanko häntä töihin perustulolla vai viemällä viinarahat, kummassakaan tapauksessa hän ei työllisty. Kokoomuksen alempaa intelligentsiaa edustava lapsukaisjaoston apuripomo sitä paitsi unohtaa yhden sosiaaliturvan tehtävistä: rikollisuuden vähentämisen. Jos Rane ei saa rahaa päihteisiinsä mutta on niistä riippuvainen, Rane keikkaa Kokoomusnuorten toimistosta yön pimeydessä espressokeittimen ja kullitetun maidonvaahdottajan, trokaa ne Igorille aamuseitsemältä Autotalon parkkipaikalla ja on repimässä pitkäripaisen ovea heti yhdeksältä kun valintamyymälä aukeaa. Schubakin malli ei ota tätä huomioon mitenkään. Ehkä senkin voisi sivuuttaa, mutta miksi pitäisi?
Tuloloukusta Schubak ei puhu mitään. Hänen Ranensa saa nykyisen perustulon sijaan asunnon ja ruokaa, mutta jos hänen maailmassaan mikään ei muutu nykyiseen paitsi tämä ja Rane menee töihin, häneltä lähtee asunto alta ensimmäisenä palkkapäivänä. Hänelle ei siis synnytetä mitään taloudellista motiivia tehdä työtä. Perustulo yrittää korjata ensisijaisesti juuri tätä. Onnistuuko se siinä, sitä en tiedä, mutta tavoite ei katoa mihinkään, vaikka teeskennellään, ettei sitä ole olemassakaan.
Kirjoittaja puhuu myös yleviä alemmalle tasolle viedystä sosiaaliturvasta. Syy, miksi asialle on asetettu hallinnollisia rajoja ja minimejä keskuskomitean tasolla on tietysti kenelle hyvänsä itsestäänselvää, ainakin jos on ångströmin verran elämänkokemusta. Sosiaaliturvan varassa elävä on kunnalle menoerä. Jos kunta saa ylevän “kilpailun” nimissä tarjota “räätälöityjä ratkaisuja”, jotka naamioidaan “auttamiseksi”, on tietysti selvää, mitä joka kunnassa tapahtuu. Kaikissa kunnissa haluttaisiin, että
menoerät muuttaisivat muualle ja veronmaksajat muuttaisivat kuntaan. Tuloksena olisi kilpailu, jossa yksi kunta heikentää sosiaaliturvaa ja naapurien on tultava perässä jos haluavat välttää tuen hakijoiden vyöryn ja talouden keikahtamisen. Esimerkiksi suurten kaupunkien pienemmät naapurikunnat joutuisivat aina olemaan hieman huonompia kuin kaupunki, sillä Ylöjärvi ei kykenisi ikinä elättämään jokaista Tampereella sosiaaliturvaa nostavaa, joiden puolestaan kannattaisi nostaa kytkintä heti jos naapurista saa satasen enemmän kuussa.
Tuloksena olisi kierre, jossa sosiaaliturva ei auta ketään, mutta konsultit saavat rahaa kun keksivät halvempia tukimuotoja, jotka voidaan edelleen jotenkin maisemoida “auttamiseksi”. Rahaa ei säästy, mutta valtaosa rahasta ei päädy sitä tarvitseville vaan auttamiskoneistojen viilaajille ja muille joutaville välikäsille.
Minulla ei ole asiasta aivan satavarmaa tietoa, mutta intuitiolla veikkaisin, että kirjoittajan esittämä malli on jo nyt käytössä: kunnissa tosiasiassa saa keksiä melko luoviakin keinoja apua tarvitsevien auttamiseksi, kunhan tekee sen minimitasosta ylöspäin eikä alaspäin.
En minäkään pidä sosiaaliturvajärjestelmästä, joka pompottaa, simputtaa, on vaikea ymmärtää ja passivoi. En kuitenkaan usko asian paranevan siitä, että jokainen kunta saa tarjota mitä sattuu, miten sattuu, kenelle sattuu ja milloin sattuu kunhan kutsuu sitä “paikalliseksi kokeiluksi”. Sekavampi puuro tästä tulee kuin siitä, että edes perusturvan alalaita on kaikkialla sama.
Perustulo yrittää ratkaista juuri tätä ongelmaa. Perustulon ongelma voi olla sen hinta ja kerrannaisvaikutukset. Jos jossain alemmassa tuloluokassa on yhtäkkiä kaikilla X euroa kuussa enemmän rahaa, se käytännössä tarkoittaa sitä, että vuokrat nousevat pienellä viiveellä tuon verran. Perustulon tasosta tulee lisäksi varsin kuuma peruna, sillä jos siitä ei ole mitään iloa ja kaikki työelämän ulkopuolella olevat tarvitsevat harkinnanvaraista tukea, jossa on taas leikkuri kun tulot paranevat, tuloloukku siirtyi vain toiseen paikkaan.
Tähän linkittämäni kaltaisella potaskalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä perustulon puolesta tai sitä vastaan. Jos kirjoittaja ei ymmärrä, mitä hän vastustaa, tuloksena on lähinnä tahatonta komiikkaa. Nauruahan maailmaan mahtuu ja puolueiden nuorisojärjestöjen pienvisiirit ovat makaaberin huumorin pulppuava lähde. Onneksi useimmat aikuistuvat tästä, ja jos eivät niin kyllä maailmaan pari Erkki Tuomiojaa mahtuu lisääkin.
Kirjoittaja kuitenkin antaa meille mahdollisuuden kurkistaa siihen maailmaan, joka syntyisi, jos sosiaaliturvakin olisi täysin kilpailutettu. Tuen saajan tai tarvitsijan ääni ei kiinnosta ketään, erilaiset besserwisserit sen sijaan käyttäisivät runsaasti tarmoaan kertoessaan heille, miten heidän kuuluisi elää. Tätä kutsutaan politiikaksi, jossa “ei unohdeta ihmistä”, mutta minä kuulen fasismin saappaan kopseen. Jos “ihmistä lähellä” oleva politiikka on käytännössä sitä, että ihmisen oma näkemys ei kiinnosta vaan ainoastaan oikeaoppista elämäntapaa edustavan, meillä on vain käsissämme yksi uusi pyrkyri Johtajaksi kertomaan kuolevaisille, miten heidän kuuluu elää.
Hyi hemmetti.
Olin väärässä.
Tämä kirkasotsa ei täytä vakavasti otettavan poliitikon kriteerejä, mutta sivuutetaan se. Perustuloa hän pontevasti vastustaa, mutta tekee sen niin naurettavilla perusteilla, että uskonnollisimmat perustulon kannattajatkaan eivät kykene aivan tälle kiertoradalle kohoamaan.
Kun ongelma ymmärretään väärin ja oikeastaan ymmärretään väärin aivan kaikki
Kirjoittajan kantava ajatus on se, että sosiaaliturvan suurin ongelma piilee sen väärinkäytössä. Tämähän ei mitenkään saata pitää paikkaansa. Kaikilla tukimuodoilla ja oikeastaan kaikilla muillakin asioilla on väärinkäyttäjänsä. Sellaista asiaa, jota ei mitenkään voi missään tilanteessa käyttää väärin, ei taida olla olemassakaan. Sosiaaliturvassa väärinkäytösten mahdollisuus on kuitenkin melko vähäinen siltä osin kuin se tätä kirjoittajaa kiinnostaa, ja todelliset väärinkäyttömahdollisuudet ovat niitä, joita hän ehdottaa käyttöön.
Sosiaaliturvan nostaminen ilman minkäänlaista perustetta on lähtökohtaisen vaikeaa. Jos ei vaikuta olevan missään ongelmissa ja rahaa tursuaa ovista ja ikkunoista, sosiaaliturvan nostaminen ei ole erityisen helppoa. Kun lisäksi Suomessa perii Venäjältä kopioitu ilmiantamisen kulttuuri, naapurit hoitavat valvontaa mielellään aivan ilmaiseksi ja vasikoivat huijareista. Tarvitaan melko massiivinen huijaus, että rikas saa naamioitua itsensä köyhäksi.
Käytännössä helpoin tapa huijata näissä asioissa on se, että on kyllä työtön virallisesti, mutta tekee pimeästi keikkaa. Tämän valvominen on vaikeampaa, mutta huomaamme, ettei asia ole tälle henkilölle mikään ongelma: hänhän halusi nimenomaan rahan sijaan antaa asunnon ja ruokaa, jotta lopun joutuisi kuittaamaan hanttihommilla. Eli juuri siten kuin nämä kelmit tekevät. Ei vaikuta ongelmalta tämäkään.
Kuten kirjoitin, kaikkea voi käyttää väärin. Sosiaaliturvan tapauksessa veikkaan, että väärinkäytösten takia hukattu raha on varsin kohtuullinen ja sen nollaaminen ei oleellisesti muuttaisi julkisten finanssien loppusummia.
Perustuloa ei perustele kukaan väärinkäytöksiin keskeisesti vetoamalla, joten tässä asiassa kirjoittaja syyllistyy melko klassiseen argumentaatiovirheeseen, olkiukkoon. Perustuloa perustellaan aktivoinnilla ja tuloloukkujen poistamisella. Kirjoittaja ymmärtää näistä jotenkin toisen, mutta toisesta ei puhu mitään.
Keskeisin kuulemani argumentti perustulon puolesta on se, että työtä kannattaisi aina tehdä jos siihen on halua ja tilaisuus. Taloudellisesti se olisi aina järkevää. Kirjoittaja ymmärtää tästä jotakin vetoamalla Rappio-Raneen, jonka täytyy juopottelun rahoittamiseksi tehdä töitä kun fattasta saa vain asunnon ja sapuskat. Hänen mallinsa on kuitenkin sekä Ranen että kokonaisuuden kannalta poskellaan.
Rane on tosiasiassa henkilö, joka ei ole työkykyinen. Vaikka hän olisi juuri ja juuri työkykyinen, häntä ei palkkaisi kukaan töihin. Ranen tapauksessa siis ei ole mitään väliä sillä, motivoidaanko häntä töihin perustulolla vai viemällä viinarahat, kummassakaan tapauksessa hän ei työllisty. Kokoomuksen alempaa intelligentsiaa edustava lapsukaisjaoston apuripomo sitä paitsi unohtaa yhden sosiaaliturvan tehtävistä: rikollisuuden vähentämisen. Jos Rane ei saa rahaa päihteisiinsä mutta on niistä riippuvainen, Rane keikkaa Kokoomusnuorten toimistosta yön pimeydessä espressokeittimen ja kullitetun maidonvaahdottajan, trokaa ne Igorille aamuseitsemältä Autotalon parkkipaikalla ja on repimässä pitkäripaisen ovea heti yhdeksältä kun valintamyymälä aukeaa. Schubakin malli ei ota tätä huomioon mitenkään. Ehkä senkin voisi sivuuttaa, mutta miksi pitäisi?
Tuloloukusta Schubak ei puhu mitään. Hänen Ranensa saa nykyisen perustulon sijaan asunnon ja ruokaa, mutta jos hänen maailmassaan mikään ei muutu nykyiseen paitsi tämä ja Rane menee töihin, häneltä lähtee asunto alta ensimmäisenä palkkapäivänä. Hänelle ei siis synnytetä mitään taloudellista motiivia tehdä työtä. Perustulo yrittää korjata ensisijaisesti juuri tätä. Onnistuuko se siinä, sitä en tiedä, mutta tavoite ei katoa mihinkään, vaikka teeskennellään, ettei sitä ole olemassakaan.
Kirjoittaja puhuu myös yleviä alemmalle tasolle viedystä sosiaaliturvasta. Syy, miksi asialle on asetettu hallinnollisia rajoja ja minimejä keskuskomitean tasolla on tietysti kenelle hyvänsä itsestäänselvää, ainakin jos on ångströmin verran elämänkokemusta. Sosiaaliturvan varassa elävä on kunnalle menoerä. Jos kunta saa ylevän “kilpailun” nimissä tarjota “räätälöityjä ratkaisuja”, jotka naamioidaan “auttamiseksi”, on tietysti selvää, mitä joka kunnassa tapahtuu. Kaikissa kunnissa haluttaisiin, että
Tuloksena olisi kierre, jossa sosiaaliturva ei auta ketään, mutta konsultit saavat rahaa kun keksivät halvempia tukimuotoja, jotka voidaan edelleen jotenkin maisemoida “auttamiseksi”. Rahaa ei säästy, mutta valtaosa rahasta ei päädy sitä tarvitseville vaan auttamiskoneistojen viilaajille ja muille joutaville välikäsille.
Minulla ei ole asiasta aivan satavarmaa tietoa, mutta intuitiolla veikkaisin, että kirjoittajan esittämä malli on jo nyt käytössä: kunnissa tosiasiassa saa keksiä melko luoviakin keinoja apua tarvitsevien auttamiseksi, kunhan tekee sen minimitasosta ylöspäin eikä alaspäin.
En minäkään pidä sosiaaliturvajärjestelmästä, joka pompottaa, simputtaa, on vaikea ymmärtää ja passivoi. En kuitenkaan usko asian paranevan siitä, että jokainen kunta saa tarjota mitä sattuu, miten sattuu, kenelle sattuu ja milloin sattuu kunhan kutsuu sitä “paikalliseksi kokeiluksi”. Sekavampi puuro tästä tulee kuin siitä, että edes perusturvan alalaita on kaikkialla sama.
Perustulo yrittää ratkaista juuri tätä ongelmaa. Perustulon ongelma voi olla sen hinta ja kerrannaisvaikutukset. Jos jossain alemmassa tuloluokassa on yhtäkkiä kaikilla X euroa kuussa enemmän rahaa, se käytännössä tarkoittaa sitä, että vuokrat nousevat pienellä viiveellä tuon verran. Perustulon tasosta tulee lisäksi varsin kuuma peruna, sillä jos siitä ei ole mitään iloa ja kaikki työelämän ulkopuolella olevat tarvitsevat harkinnanvaraista tukea, jossa on taas leikkuri kun tulot paranevat, tuloloukku siirtyi vain toiseen paikkaan.
Tähän linkittämäni kaltaisella potaskalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä perustulon puolesta tai sitä vastaan. Jos kirjoittaja ei ymmärrä, mitä hän vastustaa, tuloksena on lähinnä tahatonta komiikkaa. Nauruahan maailmaan mahtuu ja puolueiden nuorisojärjestöjen pienvisiirit ovat makaaberin huumorin pulppuava lähde. Onneksi useimmat aikuistuvat tästä, ja jos eivät niin kyllä maailmaan pari Erkki Tuomiojaa mahtuu lisääkin.
Kirjoittaja kuitenkin antaa meille mahdollisuuden kurkistaa siihen maailmaan, joka syntyisi, jos sosiaaliturvakin olisi täysin kilpailutettu. Tuen saajan tai tarvitsijan ääni ei kiinnosta ketään, erilaiset besserwisserit sen sijaan käyttäisivät runsaasti tarmoaan kertoessaan heille, miten heidän kuuluisi elää. Tätä kutsutaan politiikaksi, jossa “ei unohdeta ihmistä”, mutta minä kuulen fasismin saappaan kopseen. Jos “ihmistä lähellä” oleva politiikka on käytännössä sitä, että ihmisen oma näkemys ei kiinnosta vaan ainoastaan oikeaoppista elämäntapaa edustavan, meillä on vain käsissämme yksi uusi pyrkyri Johtajaksi kertomaan kuolevaisille, miten heidän kuuluu elää.
Hyi hemmetti.
Tue harrastusta - osta kirja!
16/04/12 13:35
Aloitin blogin kirjoittamisen viitisen vuotta sitten ja jutun juurta sen kun riittää. 
Tarina tietysti polkee paikallaan, mutta sellaista se on kun elämme ympärillämme pysähtyneisyyden aikaa. Ajankohtaisten asioiden kommentoija voi vaivatta kiittää siitä, että aasimaisuus tuntuu olevan yksi maailman ehtymättömistä luonnonvaroista ja jälkiviisaus maailman ainut täysin eksakti tieteenlaji.
Kokosin valittuja ja osin jopa edelleen ajankohtaisia paloja alkuvuosilta kirjaksi. Osta oitis ja tue hyvää harrastusta. Lupaan käyttää nettohyödystä merkittävän osan lämpimään olueen ja törsätä loput.
Toistaiseksi saatavana vain Smashwordsista erilaisissa formaateissa. Tulee myöhemmin ainakin Applen iBook storeen, mutta tämä prosessi ottaa parisen viikkoa ja vaatii vielä muutamia minusta riippumattomia askelia. Mahdollisesti saan tuon myös Amazonin kindle-storeen, mutta Smashwords myy jo valmiiksi Kindlen mobi-formatoitua versiota, joten tällä ei ole niin kiire.
Minulla on jo tweed-takki, kauhtunut villapaita ja kaulaliina. Mistähän saisi baskerin, sellainen varmaan pitää tällaisella suurella taiteilijalla olla.
Sanaakin saa levittää.
Kokosin valittuja ja osin jopa edelleen ajankohtaisia paloja alkuvuosilta kirjaksi. Osta oitis ja tue hyvää harrastusta. Lupaan käyttää nettohyödystä merkittävän osan lämpimään olueen ja törsätä loput.
Toistaiseksi saatavana vain Smashwordsista erilaisissa formaateissa. Tulee myöhemmin ainakin Applen iBook storeen, mutta tämä prosessi ottaa parisen viikkoa ja vaatii vielä muutamia minusta riippumattomia askelia. Mahdollisesti saan tuon myös Amazonin kindle-storeen, mutta Smashwords myy jo valmiiksi Kindlen mobi-formatoitua versiota, joten tällä ei ole niin kiire.
Minulla on jo tweed-takki, kauhtunut villapaita ja kaulaliina. Mistähän saisi baskerin, sellainen varmaan pitää tällaisella suurella taiteilijalla olla.
Sanaakin saa levittää.
Nalle ja lähtijät
16/04/12 12:29
Björn Wahlroos on avautunut tänään ja kertonut, että hyvinvointivaltiot houkuttelevat pummeja ja rikkaat puolestaan lähtevät. Tässä on osaltaan totuuden siemen, mutta luulen, että Wahlroos ja valtaosa muista ei oikein ymmärrä, mitä siitä seuraa ja missä on todellinen ongelma.
Käsitellään ensiksi rikkaat.
Rikkaat ovat vaeltaneet historian saatossa aina. Suomen nykyisiä rikkaita toisaalta luonnehtii se, että he eivät ole lähteneet juuri mihinkään. Ei minulle tule mieleen montaakaan lähtijää. Muutamia lähinnä myyntivoittojen saajia tulee mieleen, mutta he ovat lähinnä nousukkaita eivätkä rikkaita. Pääomatulot voi kuka hyvänsä tarpeeksi äveriäs muuttaa suunnilleen nollalla prosentilla verotettavaksi muuttamalla vaikkapa Dubaihin, joka ottaa tällaisia ihmisiä vastaan mielellään. Veroprosenttinsa voi puolittaa muuttamalla Pietariin. Miksi näin ei tehdä sankoin joukoin?
Lähinnä siksi, että jos omaisuutta on kymmeniä tai satoja miljoonia ja vuositulot kymmeniä miljoonia, elämänlaatu ei oleellisesti muutu siitä, saako 42 miljoonan vuosituloista käteensä 42, 35 vai 32 miljoonaa. Leivän päälle riittää juuri ja juuri voita tuolla pienimmälläkin summalla. Elämänlaatuun tässä tuloluokassa vaikuttavat muut asiat. Jos elämä on Suomessa ja viihtyy Suomessa, ei ole mitään syytä muuttaa muualle vain veroprosentin pienentämiseksi. Tämä koskee muutakin sosdem-Eurooppaa. Jos tällainen henkilö lähtee, hän tekee lähtöpäätöksensä muista syistä johtuen: henkilökohtaista läsnäoloa vaativa bisnes on muualla, muualla on parempi ilmasto, parempaa ruokaa tai lämpimämpää olutta. Muuttoliike ei mitenkään automaattisesti vie pienemmän verotuksen maihin.
Tietysti tässäkin on rajansa, eli jos näitä ihmisiä ruvetaan verottamaan jonkun kipurajan ylitse, silloin myös taloudellinen elämänlaatu paranee lähtemällä ja lähtijöitä saattaa todellakin olla. Tässä on kuitenkin enemmän kyse asenteista ja yhteiskunnan sentimentistä. Mitään peruspalveluja tai muuta haaskausta ei rahoiteta rikkailta kerätyillä veroilla, on veroprosentti mikä tahansa, sillä heitä on vähän. Sosiaalidemokratian rahoittaminen tarvitsee keskiluokkien ankarasti verotetut massat.
Toisaalta rikkaiden lähteminen ei ole juuri tästä syystä häntä, joka koiraa heiluttaa. Ei tämä kourallinen miljonäärejä ole veroineen mikään kansakunnan selkäranka. He väittävät, että mennessään he vievät myös bisneksensä. Tämä voi tietysti olla totta, mutta kun suomalaiset bisnesmiehet sijoittavat rahojaan ja firmojaan kiivaasti Kiinaan, johon heillä ei ole mitään tunnesiteitä saati, että se olisi heidän asuinpaikkansa, voin ainakin keskustelun pohjaksi väittää, että bisneksen menestyminen Suomessa ei riipu siitä, onko Suomessa residenttejä ökyrikkaita vai ei. Toivon, että heitä on, mutta jos Suomen bisnescase on kunnossa, joko suomalaiset tai muun maalaiset bisnesmiehet kyllä sijoittavat toimintojaan Suomeen jos vain tarina on tuttu ja sitä markkinoidaan.
Sitten käsitellään köyhät.
Pummeja todellakin vyöryy rajojen ylitse. Eivät pahantahtoisuuttaan vaan paremman elämän toivossa. Kun länsimaiset yhteiskunnat eivät kykene heitä työllistämään vaikka isolla osalla olisi työhalujakin, tuloksena on elättien lähiöitä. Tämä on hyvinvointivaltion ominaisuus. Ei siksi, että tulokkaat suorastaan tulisivat sosiaaliturvan perässä vaan siksi, että hyvinvointivaltioissa ei kannata teettää sellaista työtä, jota nämä ihmiset osaisivat tehdä, ja kykenisivät siitä maksetuilla palkoilla vielä elämään.
Tästä on kuitenkin yhtymäkohta maahanmuuttoasioihin. En mene siihen sen kummemmin, mutta jos länsimaat myöntäisivät avokätisemmin työnhakulupia, jotka eivät oikeuta sosiaaliturvaan tai pysyvään oleskeluun ellei itseään kykene elättämään, olisi tilanne kaikille paljon selkeämpi.
Nyt tullaan turvapaikanhakijoina, joilla puolestaan on subjektiivinen oikeus sosiaaliturvalla elelyyn. Jos turvapaikanhakijoista onnistuttaisiin todella käännyttämään nopeasti kaikki ne, jotka eivät ankarasti tulkiten täytä pakolaissopimuksen kriteerejä, tätä kautta ei Eurooppaan tulisi juuri ketään ja koko ihmisryhmä ei olisi oleellinen.
Maahanmuuton laadullinen parantaminen on kaikkien länsimaissa asuvien etu, mutta tätä laadullista parantamista ei tarvitse tehdä etnisin tai uskonnollisin kriteerein. Voimme ottaa fiksut, taitavat ja ahkerat mistä hyvänsä, toivottomia tapauksia ei kannata ottaa mistään. Panostamalla oikeuteen tulla hakemaan töitä ja sääntöjen rikkojien palauttamiseen saavutettaisiin oikeastaan kaikki oleelliset parannustavoitteet. Tämäkin on sosiaalidemokratian ominaisuus, sillä kun elatus tarjotaan kaikille asukeille, on huoltosuhde pakko pitää kunnossa, vaikka se ei aina tunnu humaanilta ja mukavalta. Jos yhteiskunnat eivät tarjoa töitä edes omille pahnanpohjimmaisille, heitä ei kannata ottaa lisää ulkomailta.
Periaatteessa Wahlroos on oikeassa siinä, että jos huoltosuhde keikahtaa huonommaksi, maksumiesten rasitus kasvaa liian kovaksi, ja tästä seuraa ongelmia. Suurin huoltosuhteen heikentäjä on kuitenkin se, että syntyperäiset ihmiset eivät pärjää länsimaiden työmarkkinoilla. Asiaa ei kannata heikentää entisestään väärällä maahanmuutolla, mutta oleellinen kysymys ratkaistavaksi on se, miten saamme nykyiset ihmiset töihin. Löytyisiköhän Wahlroosilta ajatuksia ja rahaa tällaisten työpaikkojen luomiseen? Ei taida löytyä, parempi työllistää kiinalaisia.
Lopuksi käsitellään itse ongelma.
Kun huoltosuhteen keikahtaminen on vaarallista mutta toisaalta rikkaiden lähteminen vaikuttaisi melko vähäpätöiseltä asialta, miksi tästä kannattaa puhua? Siksi, että suorin tie ongelmiin on maksukykyisen ylemmän keskiluokan eksodus. Valkokaulustyöläisten muutto maasta toiseen on pääosin juuri tuon joukon muuttoa, ja siinä Suomi on todennäköisesti Länsi-Euroopan suurin häviäjä jos katsotaan lähtijöiden ja tulijoiden suhdetta.
Toistaiseksi lähdetään lähinnä Eurooppaan ja valkoisiin siirtomaihin, mutta kovin kaukana ei ole se, että myös kaukaisemmissa ja vieraammissa maissa on runsaasti valkoihoista kriittistä massaa. Singapore on esimerkki bisneskeskittymästä, johon länkkäri voi aivan hyvin mennä ilman toivotonta kulttuuri- ja kielishokkia. Näitä voisi aivan hyvin syntyä muuallekin kunhan lähtijöitä on tarpeeksi. Jos taas ylemmän keskiluokan lähtökitka madaltuu, silloin hyvinvointivaltion rahoitus on nykyistäkin suuremmissa ongelmissa nopeasti.
Ihmisten kielitaito on parantunut, yhteydet maailmaan ovat helppoja ja halpoja niin sähköisesti kuin fyysisestikin. Kulttuurillisesti ylempi keskiluokka sopeutuu nyt muualle helpommin kuin 30 vuotta sitten ja 30 vuoden kuluttua helpommin kuin nyt. Bisneskulttuuri yhdistää.
Tässä asiassa ei vielä ole suurta ongelmaa, mutta asiaa ei kannata sivuuttaa. Rikkaiden hyysääminen on joutavaa, sillä he eivät muuta mitään. Köyhien hyysääminen on joutavaa, sillä heidän tukemisensa on menoerä muttei ikinä tuota juuri mitään. Keskiluokka on tässä avainasemassa eivätkä suinkaan köyhät tai rikkaat.
Keskiluokan etu ei ole julkisen sektorin ja julkisten palveluiden alasajo tai ihmisten pakottaminen tekemään täysin vastentahtoisesti moraalinsa vastaisia asioita. Keskiluokan etu sen sijaan on, että julkinen sektori on äärimmäisen tehokas ja huoltosuhteen vaaliminen otetaan tosissaan.
Huoltosuhteen sijaan tarvittaisiin toinenkin luku. Nimittäin se, joka kertoo, kuinka moni yksityisen sektorin työntekijä elättää ne kaikki muut. Ei siksi, että julkisella sektorilla tehtävä työ olisi kategorisesti arvotonta. Vaan siksi, että huomataan, ettei huoltosuhdeongelma parane paisuttamalla byrokratiaa.
Käsitellään ensiksi rikkaat.
Rikkaat ovat vaeltaneet historian saatossa aina. Suomen nykyisiä rikkaita toisaalta luonnehtii se, että he eivät ole lähteneet juuri mihinkään. Ei minulle tule mieleen montaakaan lähtijää. Muutamia lähinnä myyntivoittojen saajia tulee mieleen, mutta he ovat lähinnä nousukkaita eivätkä rikkaita. Pääomatulot voi kuka hyvänsä tarpeeksi äveriäs muuttaa suunnilleen nollalla prosentilla verotettavaksi muuttamalla vaikkapa Dubaihin, joka ottaa tällaisia ihmisiä vastaan mielellään. Veroprosenttinsa voi puolittaa muuttamalla Pietariin. Miksi näin ei tehdä sankoin joukoin?
Lähinnä siksi, että jos omaisuutta on kymmeniä tai satoja miljoonia ja vuositulot kymmeniä miljoonia, elämänlaatu ei oleellisesti muutu siitä, saako 42 miljoonan vuosituloista käteensä 42, 35 vai 32 miljoonaa. Leivän päälle riittää juuri ja juuri voita tuolla pienimmälläkin summalla. Elämänlaatuun tässä tuloluokassa vaikuttavat muut asiat. Jos elämä on Suomessa ja viihtyy Suomessa, ei ole mitään syytä muuttaa muualle vain veroprosentin pienentämiseksi. Tämä koskee muutakin sosdem-Eurooppaa. Jos tällainen henkilö lähtee, hän tekee lähtöpäätöksensä muista syistä johtuen: henkilökohtaista läsnäoloa vaativa bisnes on muualla, muualla on parempi ilmasto, parempaa ruokaa tai lämpimämpää olutta. Muuttoliike ei mitenkään automaattisesti vie pienemmän verotuksen maihin.
Tietysti tässäkin on rajansa, eli jos näitä ihmisiä ruvetaan verottamaan jonkun kipurajan ylitse, silloin myös taloudellinen elämänlaatu paranee lähtemällä ja lähtijöitä saattaa todellakin olla. Tässä on kuitenkin enemmän kyse asenteista ja yhteiskunnan sentimentistä. Mitään peruspalveluja tai muuta haaskausta ei rahoiteta rikkailta kerätyillä veroilla, on veroprosentti mikä tahansa, sillä heitä on vähän. Sosiaalidemokratian rahoittaminen tarvitsee keskiluokkien ankarasti verotetut massat.
Toisaalta rikkaiden lähteminen ei ole juuri tästä syystä häntä, joka koiraa heiluttaa. Ei tämä kourallinen miljonäärejä ole veroineen mikään kansakunnan selkäranka. He väittävät, että mennessään he vievät myös bisneksensä. Tämä voi tietysti olla totta, mutta kun suomalaiset bisnesmiehet sijoittavat rahojaan ja firmojaan kiivaasti Kiinaan, johon heillä ei ole mitään tunnesiteitä saati, että se olisi heidän asuinpaikkansa, voin ainakin keskustelun pohjaksi väittää, että bisneksen menestyminen Suomessa ei riipu siitä, onko Suomessa residenttejä ökyrikkaita vai ei. Toivon, että heitä on, mutta jos Suomen bisnescase on kunnossa, joko suomalaiset tai muun maalaiset bisnesmiehet kyllä sijoittavat toimintojaan Suomeen jos vain tarina on tuttu ja sitä markkinoidaan.
Sitten käsitellään köyhät.
Pummeja todellakin vyöryy rajojen ylitse. Eivät pahantahtoisuuttaan vaan paremman elämän toivossa. Kun länsimaiset yhteiskunnat eivät kykene heitä työllistämään vaikka isolla osalla olisi työhalujakin, tuloksena on elättien lähiöitä. Tämä on hyvinvointivaltion ominaisuus. Ei siksi, että tulokkaat suorastaan tulisivat sosiaaliturvan perässä vaan siksi, että hyvinvointivaltioissa ei kannata teettää sellaista työtä, jota nämä ihmiset osaisivat tehdä, ja kykenisivät siitä maksetuilla palkoilla vielä elämään.
Tästä on kuitenkin yhtymäkohta maahanmuuttoasioihin. En mene siihen sen kummemmin, mutta jos länsimaat myöntäisivät avokätisemmin työnhakulupia, jotka eivät oikeuta sosiaaliturvaan tai pysyvään oleskeluun ellei itseään kykene elättämään, olisi tilanne kaikille paljon selkeämpi.
Maahanmuuton laadullinen parantaminen on kaikkien länsimaissa asuvien etu, mutta tätä laadullista parantamista ei tarvitse tehdä etnisin tai uskonnollisin kriteerein. Voimme ottaa fiksut, taitavat ja ahkerat mistä hyvänsä, toivottomia tapauksia ei kannata ottaa mistään. Panostamalla oikeuteen tulla hakemaan töitä ja sääntöjen rikkojien palauttamiseen saavutettaisiin oikeastaan kaikki oleelliset parannustavoitteet. Tämäkin on sosiaalidemokratian ominaisuus, sillä kun elatus tarjotaan kaikille asukeille, on huoltosuhde pakko pitää kunnossa, vaikka se ei aina tunnu humaanilta ja mukavalta. Jos yhteiskunnat eivät tarjoa töitä edes omille pahnanpohjimmaisille, heitä ei kannata ottaa lisää ulkomailta.
Periaatteessa Wahlroos on oikeassa siinä, että jos huoltosuhde keikahtaa huonommaksi, maksumiesten rasitus kasvaa liian kovaksi, ja tästä seuraa ongelmia. Suurin huoltosuhteen heikentäjä on kuitenkin se, että syntyperäiset ihmiset eivät pärjää länsimaiden työmarkkinoilla. Asiaa ei kannata heikentää entisestään väärällä maahanmuutolla, mutta oleellinen kysymys ratkaistavaksi on se, miten saamme nykyiset ihmiset töihin. Löytyisiköhän Wahlroosilta ajatuksia ja rahaa tällaisten työpaikkojen luomiseen? Ei taida löytyä, parempi työllistää kiinalaisia.
Lopuksi käsitellään itse ongelma.
Kun huoltosuhteen keikahtaminen on vaarallista mutta toisaalta rikkaiden lähteminen vaikuttaisi melko vähäpätöiseltä asialta, miksi tästä kannattaa puhua? Siksi, että suorin tie ongelmiin on maksukykyisen ylemmän keskiluokan eksodus. Valkokaulustyöläisten muutto maasta toiseen on pääosin juuri tuon joukon muuttoa, ja siinä Suomi on todennäköisesti Länsi-Euroopan suurin häviäjä jos katsotaan lähtijöiden ja tulijoiden suhdetta.
Toistaiseksi lähdetään lähinnä Eurooppaan ja valkoisiin siirtomaihin, mutta kovin kaukana ei ole se, että myös kaukaisemmissa ja vieraammissa maissa on runsaasti valkoihoista kriittistä massaa. Singapore on esimerkki bisneskeskittymästä, johon länkkäri voi aivan hyvin mennä ilman toivotonta kulttuuri- ja kielishokkia. Näitä voisi aivan hyvin syntyä muuallekin kunhan lähtijöitä on tarpeeksi. Jos taas ylemmän keskiluokan lähtökitka madaltuu, silloin hyvinvointivaltion rahoitus on nykyistäkin suuremmissa ongelmissa nopeasti.
Ihmisten kielitaito on parantunut, yhteydet maailmaan ovat helppoja ja halpoja niin sähköisesti kuin fyysisestikin. Kulttuurillisesti ylempi keskiluokka sopeutuu nyt muualle helpommin kuin 30 vuotta sitten ja 30 vuoden kuluttua helpommin kuin nyt. Bisneskulttuuri yhdistää.
Tässä asiassa ei vielä ole suurta ongelmaa, mutta asiaa ei kannata sivuuttaa. Rikkaiden hyysääminen on joutavaa, sillä he eivät muuta mitään. Köyhien hyysääminen on joutavaa, sillä heidän tukemisensa on menoerä muttei ikinä tuota juuri mitään. Keskiluokka on tässä avainasemassa eivätkä suinkaan köyhät tai rikkaat.
Keskiluokan etu ei ole julkisen sektorin ja julkisten palveluiden alasajo tai ihmisten pakottaminen tekemään täysin vastentahtoisesti moraalinsa vastaisia asioita. Keskiluokan etu sen sijaan on, että julkinen sektori on äärimmäisen tehokas ja huoltosuhteen vaaliminen otetaan tosissaan.
Huoltosuhteen sijaan tarvittaisiin toinenkin luku. Nimittäin se, joka kertoo, kuinka moni yksityisen sektorin työntekijä elättää ne kaikki muut. Ei siksi, että julkisella sektorilla tehtävä työ olisi kategorisesti arvotonta. Vaan siksi, että huomataan, ettei huoltosuhdeongelma parane paisuttamalla byrokratiaa.
Euroopan turvallisuus ja Nato
14/04/12 11:21
Hesarin pääkirjoitussivulla analysoidaan Naton merkitystä Euroopalle.
Minulle tuo kirjoitus ei oikein avaudu muuten kuin kokoelmana sekavia teemoja ja iskulauseita, jotka vaikuttavat varsin ristiriitaisilta. On kriisinhallintaa, kumppanuutta Venäjän kanssa, puolustautumista Venäjää vastaan, kyberhyökkäyksiä, USA:n virallisia lausuntoja sitoutuneisuudesta ja
vakuuttelua siitä, että Nato on uskottava.
Kyse on jopa siinä määrin sekavasta puurosta, että on ainakin lupa epäillä Euroopassa vallitsevan jonkunlaisen puolustustyhjiön.
Kun mietitään, mikä Eurooppaa uhkaa, käsissämme on neljä edes jotenkin mahdollista skenaarioa: Venäjän hyökkäys Eurooppaan, islamilaisen maailman hyökkäys Eurooppaan, sisällissota jossain keskeisessä Euroopan maassa ja kahden Euroopan maan välinen sota. Kun näitä puntaroi, syntyy kaksi paria. Ulkoasioihin liittyvä enäjä vastaan etelä ja sisäiseen ilmapiiriin liittyvä sisällissota vastaan kahden maan välinen sota. Näissä kummassakin parissa on kyse oleellisesti erilaisista skenaarioista myös jälkihoidon osalta, joten ne on käsiteltävä erikseen.
Euroopan ulkoinen uhka tulee joko idästä tai etelästä. Se ei tule lännestä eikä pohjoisesta, koska siellä ei ole mitään eikä ketään kävelymatkan päässä. Hyökkäys mistään suunnasta ei vaikuta kovin todennäköiseltä juuri nyt, mutta jos hyökkäys tapahtuu, on aivan keskeistä koko puolustusyhteistyön kannalta, mistä se tulee. Jos hyökkäys tulee etelästä, koko läntinen mutta myös itäinen maailma on valmis puolustamaan Eurooppaa. Sekä Venäjä että Kiina ovat rajaseuduillaan ongelmissa autonomiaa tai itsenäisiä valtioita vaativien musulmaanien kanssa.
Jos yksittäinen Pohjois-Afrikan tai Lähi-Idän maa päättäisi hyökätä Eurooppaan, Eurooppa ei edes tarvitsisi mitään apua. Hyökkääjä olisi huonosti kalustettu, joutuisi hyökkäämään meren yli ja puolustajan moraali olisi vahva. Hyökkääjän moraali olisi sitä epävarmempi, mitä diktatorisemmasta maasta on kysymys, ja jos tällainen hyökkäys tulisi, sen lähtömaa olisi melko varmasti melko suuri tyrannia. Tilanne olisi hieman kimurantimpi jos vastoin kaikkia ennakko-odotuksia islamilainen maailma tai edes arabiosa sitä yhdistyisi yhden kalifin taakse ja lähtisi sotaan vääräuskoisia vastaan. En keksi, miten tällainen yhdistyminen voisi tapahtua ja miksi sillä olisi motiivi lähteä tähän sotaan, mutta asian käsittely on teorian mielessä kiinnostavaa.
Tällä hetkellä näennäisesti Kiina ja Venäjä ovat erinäköisten hieman paitsioon jäävien arabidiktaattorien kavereita ja lähinnä oman vaikutusvaltansa ja asekauppansa suosimiseksi ymmärtävät tyranneja loputtomiin. Osaltaan kyse on myös normaalista valtapolitiikasta, joka on valunut hetkellisestä 90-luvun alun konsensuksesta takaisin eri suurvaltojen kilvoitteluksi. Ei ole väliä, mikä on oikein ja mikä on väärin, mutta yhden maan vihollinen on toisen ystävä vain tuon vihollisuuden takia.
Sekä Venäjä että Kiina voivat hyvin elää yksittäisten vahvojen arabimaiden tai islamilaisten maiden kanssa ja kaveerata niiden kanssa, mutta mainitusta rajaseutuongelmasta johtuen kumpikin maa kammoaa islamilaista maailmanvaltaa. Jos sellainen syntyisi ja se hyökkäisi Eurooppaan, ei esimerkiksi Syyrian kysymyksessä ilmenevästä ristiriidasta olisi tietoakaan vaan kummatkin maat olisivat Euroopan puolella tätä uhkaa vastaan. Jos nimittäin Eurooppa kaatuisi, mitä se ei tietysti tee, mutta kuitenkin, nämä maat löytäisivät sodan omilta rajoiltaan seuraavaksi.
Käteen jää, että Eurooppa ei tarvitse puolustusliittoa tai oikein mitään muutakaan etelästä tulevaa uhkaa vastaan, sillä jos tämä uhka konkretisoituu, rintama sitä vastaan on automaattinen ja yhteinen.
Jäljelle jää idän suunta. Siinä asetelma on paljon ongelmallisempi, sillä idän uhka on tosiasiassa Venäjä, ja Nato ja Venäjä puolestaan teeskentelevät olevansa kavereita ainakin toisinaan. Toisaalta taas *staneissa on käynnissä etupiirijako, joka tuo Naton sinne, mihin Venäjä ei haluaisi sen tulevan.
Ensin meni Itä-Eurooppa, sitten meni Baltia, nyt on menossa *stanejakin jos hullutus saa jatkua. Ei tämä ole mikään kestävä perusta Venäjän ja Naton kumppanuudelle, eikä tuolle kumppanuudelle ole juuri mitään muutakaan perustetta. Ainoa peruste on islamin ja islamismin uhka, joka nosti päätään kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden juttujen johdosta, mutta tämäkin yhdistävä tekijä on alkanut unohtua. Se voi konkretisoitua uudelleen, mutta kaikki yhteinen liittyy lähinnä tähän.
Tämä tekee Natosta ja Venäjästä hieman samantapaiset kumppanit kuin mitä Churchill ja Stalin olivat. Vihollisia, jotka voivat hetkeksi katsoa yhdessä johonkin kolmanteen suuntaan, mutta vain hetkeksi.
Jos kuvitteellisesti Venäjä hyökkäisi Eurooppaan, johon sillä on varsin vähän motiiveja mutta olisi teoriassa mahdollista, Kiina pysyisi automaattisesti tästä ulkona. USA lupaa nyt puolustaa Eurooppaa, mutta viitsiiköhän puolustaa aivan kaikkea? Länsi-Euroopan markkinat ovat USA:lle tärkeät ja historiallistakin yhteistä on, mutta mikä on USA:n into puolustaa Euroopan vähäpätöisiä reunamaita koillisessa, syvällä idässä tai kaakossa? Hitler sai mellastaa varsin pitkään varsin rauhassa, sillä sota vaikkapa sudeettialueiden takia oli liian epäkiinnostava vaihtoehto. Gruusia pilkottiin tuosta vain pari vuotta sitten, eikä asiaa edes enää muista kukaan.
Mitä pienemmäksi Euroopan taloudellinen merkitys vähenee, sitä pienempi on USA:n motiivi puolustaa Eurooppaa. Eurooppa tarvitsisi oman puolustuksensa, mutta sellaista ei ole luvassa, ja asia ei ole yksinomaan huono.
Tästä päästään sisällissodan ja Euroopan sisäisen sodan tilanteeseen. Näistä skenaarioista on tällä hetkellä sisällissota todennäköisempi. Yli varojensa eläneet valtiot eivät pysty enää tarjoamaan hyvinvointia ja elatusta samoin kuin ennen. Tyytymättömyys lisääntyy ja jos vaikkapa islamilaista valtiota Eurooppaan toivovat änkyrät, anarkistit ja äärioikeisto pystyisivät yhdistämään voimansa pelkän väkivalta- ja muutostavoitteen ympärille, tuloksena voisi olla jonkunlainen rähinä.
Tämän rähinän uhkaa torjutaan tällä hetkellä esimerkiksi Ranskassa. Presidentinvaalikampanjaa käydään, ja kyse on lähinnä siitä, kumpi ehdokkaista kykenee esittämään kansallismielisempiä ajatuksia. Kelloa yritetään kääntää taaksepäin, jotta saataisiin palattua menneen maailman rauhalliseen ja yksinkertaiseen aikaan, unohtaen, että tuo aika oli myös varsin köyhää.
Eurooppaa suojelee sisäiseltä sodalta lähinnä se, että melkein kaikkien maiden armeijat ovat alennustilassa. Säästöjen takia on ajettu alas sotavoimaa kaikkialla. Kunnollista hyökkäysvoimaa ei ole enää kenelläkään. Ensimmäinen uskottava puolustus löytyy kanaalin tältä puolelta, ja sekin johtuu
ennen kaikkea maantieteestä. Huonot ajat taloudellisesti voisivat periaatteessa aiheuttaa motiivin hyökätä johonkin. Ei tämä ole todennäköinen skenaario myöskään, mutta mahdollisuuksien rajoissa, joten se on käsiteltävä. Itä-Euroopassa on jo nyt käynnissä kaikennäköistä sortoa. Esimerkiksi aikaisempi Itä-Euroopan mallimaa Unkari on nykyään varsin surkeassa tilassa, ja vallankahva alkaa muistuttaa melko puhdasoppista fasismia.
Huonot ajat nostavat vallankahvaan huonoja johtajia ja huonoja aatteita, mutta koska huonoilla johtajilla ei ole käsissään mitään järkevää sotavoimaa, hullun naapurit voivat nukkua yönsä edelleenkin rauhassa.
Kun nämä yhdistetään, jäljelle jää varsin ankea kuva.
Ainoa uhka, jota vastaan pitää puolustautua, on Venäjä. Itsenäistä puolustusta ei saada aikaiseksi, koska maat ovat keskenään riitaisia. Kun katsoo useiden Euroopan maiden hallitsijoita, on pakko pitää yksinomaan hyvänä asiana sitä, ettei heillä ole käsissään merkittävää asevoimaa. Euroopan maiden välistä solidaarisuutta ei tätä uhkaa vastaan ole; ranskanpulla ei taatusti vuodata vertaan balttien takia. Nato kaveeraa Venäjän kanssa yksissä asioissa, ja toisaalta osoittaa haluja laajeta alueille, joita se ei voi puolustaa, mutta joille laajentuminen lisää konfliktin riskiä yleisesti. Nato on jo niin laaja kerho, että todennäköisempi skenaario on kahden Nato-maan välinen sota kuin Venäjän hyökkäys Natoa vastaan. USA:n unto tehdä mitään Naton nimissä riippuu hyvin paljon USA:n taloudellisista eduista eikä niinkään kunniasta ja sitoumuksista.
Minulle jää tästä käteen se, että demokraattisten ja vakaiden länsimaiden on varsin pian laman loputtua ryhdyttävä investoimaan maanpuolustukseen. Mitään hullua kilpavarustelua ei tarvita, mutta myöskään mihinkään alliansseihin ei voi luottaa. Eivät allianssit ja puolustussitoumukset ole historiassa ennenkään olleet kovin uskottavia.
Toisaalta en myöskään ole valmis kuuntelemaan “ei meitä mikään uhkaa, miekat auroiksi” -tyyppistä propagandaa, jota tunkee joistain poliittisista ilmansuunnista runsaasti. On aivan totta, että maanpuolustuksen hinnalla saisi rakennettua vaikka kuinka monta lastentarhaa, mutta nuo lastentarhat eivät piiloudu metsiin tappamaan vihollisia yön pimeydessä siinä tapauksessa, että vihollinen kuitenkin tulee rajan yli.
Maailmanrauha ei nimittäin ole sekään ollut kovin kestävä ja uskottava juttu.
Minulle tuo kirjoitus ei oikein avaudu muuten kuin kokoelmana sekavia teemoja ja iskulauseita, jotka vaikuttavat varsin ristiriitaisilta. On kriisinhallintaa, kumppanuutta Venäjän kanssa, puolustautumista Venäjää vastaan, kyberhyökkäyksiä, USA:n virallisia lausuntoja sitoutuneisuudesta ja
Kyse on jopa siinä määrin sekavasta puurosta, että on ainakin lupa epäillä Euroopassa vallitsevan jonkunlaisen puolustustyhjiön.
Kun mietitään, mikä Eurooppaa uhkaa, käsissämme on neljä edes jotenkin mahdollista skenaarioa: Venäjän hyökkäys Eurooppaan, islamilaisen maailman hyökkäys Eurooppaan, sisällissota jossain keskeisessä Euroopan maassa ja kahden Euroopan maan välinen sota. Kun näitä puntaroi, syntyy kaksi paria. Ulkoasioihin liittyvä enäjä vastaan etelä ja sisäiseen ilmapiiriin liittyvä sisällissota vastaan kahden maan välinen sota. Näissä kummassakin parissa on kyse oleellisesti erilaisista skenaarioista myös jälkihoidon osalta, joten ne on käsiteltävä erikseen.
Euroopan ulkoinen uhka tulee joko idästä tai etelästä. Se ei tule lännestä eikä pohjoisesta, koska siellä ei ole mitään eikä ketään kävelymatkan päässä. Hyökkäys mistään suunnasta ei vaikuta kovin todennäköiseltä juuri nyt, mutta jos hyökkäys tapahtuu, on aivan keskeistä koko puolustusyhteistyön kannalta, mistä se tulee. Jos hyökkäys tulee etelästä, koko läntinen mutta myös itäinen maailma on valmis puolustamaan Eurooppaa. Sekä Venäjä että Kiina ovat rajaseuduillaan ongelmissa autonomiaa tai itsenäisiä valtioita vaativien musulmaanien kanssa.
Jos yksittäinen Pohjois-Afrikan tai Lähi-Idän maa päättäisi hyökätä Eurooppaan, Eurooppa ei edes tarvitsisi mitään apua. Hyökkääjä olisi huonosti kalustettu, joutuisi hyökkäämään meren yli ja puolustajan moraali olisi vahva. Hyökkääjän moraali olisi sitä epävarmempi, mitä diktatorisemmasta maasta on kysymys, ja jos tällainen hyökkäys tulisi, sen lähtömaa olisi melko varmasti melko suuri tyrannia. Tilanne olisi hieman kimurantimpi jos vastoin kaikkia ennakko-odotuksia islamilainen maailma tai edes arabiosa sitä yhdistyisi yhden kalifin taakse ja lähtisi sotaan vääräuskoisia vastaan. En keksi, miten tällainen yhdistyminen voisi tapahtua ja miksi sillä olisi motiivi lähteä tähän sotaan, mutta asian käsittely on teorian mielessä kiinnostavaa.
Tällä hetkellä näennäisesti Kiina ja Venäjä ovat erinäköisten hieman paitsioon jäävien arabidiktaattorien kavereita ja lähinnä oman vaikutusvaltansa ja asekauppansa suosimiseksi ymmärtävät tyranneja loputtomiin. Osaltaan kyse on myös normaalista valtapolitiikasta, joka on valunut hetkellisestä 90-luvun alun konsensuksesta takaisin eri suurvaltojen kilvoitteluksi. Ei ole väliä, mikä on oikein ja mikä on väärin, mutta yhden maan vihollinen on toisen ystävä vain tuon vihollisuuden takia.
Sekä Venäjä että Kiina voivat hyvin elää yksittäisten vahvojen arabimaiden tai islamilaisten maiden kanssa ja kaveerata niiden kanssa, mutta mainitusta rajaseutuongelmasta johtuen kumpikin maa kammoaa islamilaista maailmanvaltaa. Jos sellainen syntyisi ja se hyökkäisi Eurooppaan, ei esimerkiksi Syyrian kysymyksessä ilmenevästä ristiriidasta olisi tietoakaan vaan kummatkin maat olisivat Euroopan puolella tätä uhkaa vastaan. Jos nimittäin Eurooppa kaatuisi, mitä se ei tietysti tee, mutta kuitenkin, nämä maat löytäisivät sodan omilta rajoiltaan seuraavaksi.
Käteen jää, että Eurooppa ei tarvitse puolustusliittoa tai oikein mitään muutakaan etelästä tulevaa uhkaa vastaan, sillä jos tämä uhka konkretisoituu, rintama sitä vastaan on automaattinen ja yhteinen.
Jäljelle jää idän suunta. Siinä asetelma on paljon ongelmallisempi, sillä idän uhka on tosiasiassa Venäjä, ja Nato ja Venäjä puolestaan teeskentelevät olevansa kavereita ainakin toisinaan. Toisaalta taas *staneissa on käynnissä etupiirijako, joka tuo Naton sinne, mihin Venäjä ei haluaisi sen tulevan.
Tämä tekee Natosta ja Venäjästä hieman samantapaiset kumppanit kuin mitä Churchill ja Stalin olivat. Vihollisia, jotka voivat hetkeksi katsoa yhdessä johonkin kolmanteen suuntaan, mutta vain hetkeksi.
Jos kuvitteellisesti Venäjä hyökkäisi Eurooppaan, johon sillä on varsin vähän motiiveja mutta olisi teoriassa mahdollista, Kiina pysyisi automaattisesti tästä ulkona. USA lupaa nyt puolustaa Eurooppaa, mutta viitsiiköhän puolustaa aivan kaikkea? Länsi-Euroopan markkinat ovat USA:lle tärkeät ja historiallistakin yhteistä on, mutta mikä on USA:n into puolustaa Euroopan vähäpätöisiä reunamaita koillisessa, syvällä idässä tai kaakossa? Hitler sai mellastaa varsin pitkään varsin rauhassa, sillä sota vaikkapa sudeettialueiden takia oli liian epäkiinnostava vaihtoehto. Gruusia pilkottiin tuosta vain pari vuotta sitten, eikä asiaa edes enää muista kukaan.
Mitä pienemmäksi Euroopan taloudellinen merkitys vähenee, sitä pienempi on USA:n motiivi puolustaa Eurooppaa. Eurooppa tarvitsisi oman puolustuksensa, mutta sellaista ei ole luvassa, ja asia ei ole yksinomaan huono.
Tästä päästään sisällissodan ja Euroopan sisäisen sodan tilanteeseen. Näistä skenaarioista on tällä hetkellä sisällissota todennäköisempi. Yli varojensa eläneet valtiot eivät pysty enää tarjoamaan hyvinvointia ja elatusta samoin kuin ennen. Tyytymättömyys lisääntyy ja jos vaikkapa islamilaista valtiota Eurooppaan toivovat änkyrät, anarkistit ja äärioikeisto pystyisivät yhdistämään voimansa pelkän väkivalta- ja muutostavoitteen ympärille, tuloksena voisi olla jonkunlainen rähinä.
Tämän rähinän uhkaa torjutaan tällä hetkellä esimerkiksi Ranskassa. Presidentinvaalikampanjaa käydään, ja kyse on lähinnä siitä, kumpi ehdokkaista kykenee esittämään kansallismielisempiä ajatuksia. Kelloa yritetään kääntää taaksepäin, jotta saataisiin palattua menneen maailman rauhalliseen ja yksinkertaiseen aikaan, unohtaen, että tuo aika oli myös varsin köyhää.
Eurooppaa suojelee sisäiseltä sodalta lähinnä se, että melkein kaikkien maiden armeijat ovat alennustilassa. Säästöjen takia on ajettu alas sotavoimaa kaikkialla. Kunnollista hyökkäysvoimaa ei ole enää kenelläkään. Ensimmäinen uskottava puolustus löytyy kanaalin tältä puolelta, ja sekin johtuu
Huonot ajat nostavat vallankahvaan huonoja johtajia ja huonoja aatteita, mutta koska huonoilla johtajilla ei ole käsissään mitään järkevää sotavoimaa, hullun naapurit voivat nukkua yönsä edelleenkin rauhassa.
Kun nämä yhdistetään, jäljelle jää varsin ankea kuva.
Ainoa uhka, jota vastaan pitää puolustautua, on Venäjä. Itsenäistä puolustusta ei saada aikaiseksi, koska maat ovat keskenään riitaisia. Kun katsoo useiden Euroopan maiden hallitsijoita, on pakko pitää yksinomaan hyvänä asiana sitä, ettei heillä ole käsissään merkittävää asevoimaa. Euroopan maiden välistä solidaarisuutta ei tätä uhkaa vastaan ole; ranskanpulla ei taatusti vuodata vertaan balttien takia. Nato kaveeraa Venäjän kanssa yksissä asioissa, ja toisaalta osoittaa haluja laajeta alueille, joita se ei voi puolustaa, mutta joille laajentuminen lisää konfliktin riskiä yleisesti. Nato on jo niin laaja kerho, että todennäköisempi skenaario on kahden Nato-maan välinen sota kuin Venäjän hyökkäys Natoa vastaan. USA:n unto tehdä mitään Naton nimissä riippuu hyvin paljon USA:n taloudellisista eduista eikä niinkään kunniasta ja sitoumuksista.
Minulle jää tästä käteen se, että demokraattisten ja vakaiden länsimaiden on varsin pian laman loputtua ryhdyttävä investoimaan maanpuolustukseen. Mitään hullua kilpavarustelua ei tarvita, mutta myöskään mihinkään alliansseihin ei voi luottaa. Eivät allianssit ja puolustussitoumukset ole historiassa ennenkään olleet kovin uskottavia.
Toisaalta en myöskään ole valmis kuuntelemaan “ei meitä mikään uhkaa, miekat auroiksi” -tyyppistä propagandaa, jota tunkee joistain poliittisista ilmansuunnista runsaasti. On aivan totta, että maanpuolustuksen hinnalla saisi rakennettua vaikka kuinka monta lastentarhaa, mutta nuo lastentarhat eivät piiloudu metsiin tappamaan vihollisia yön pimeydessä siinä tapauksessa, että vihollinen kuitenkin tulee rajan yli.
Maailmanrauha ei nimittäin ole sekään ollut kovin kestävä ja uskottava juttu.
Räppäri ja nuorisotyöttömyys
11/04/12 17:53
Räppäri Paleface on ollut jonkun verran otsikoissa. Mies puhui jossain tilaisuudessa umpivasemmistopropagandaa, ja Hesarin pääkirjoitustoimittaja irvaili asiasta.
Näkemäni kommentit ovat myötäillen pääkirjoitustoimittajaa ja näkemyksiin on sinänsä helppoa yhtyä, mikäli on hieman laiska. Räppäri oli huolissaan nuorisotyöttömyydestä ja vaati rikkaille, herroille ja sensellaisille lisää kyykytystä.
Temppu on tietysti koko lailla sama kuin mitä taiteilijat ovat aina käyttäneet. Kun esitetään jotakin, jota taiteilija kutsuu yhteiskuntakritiikiksi, sitä ei tarvitse perustella mitenkään. Vesipuhvelin mentävät aukot logiikassa ovat vain osoitus vieläkin nerokkaammasta yhteiskuntakritiikistä eikä voida vaatia, että vasemmalle vinksallaan oleva taiteilija ratkaisee mitään ongelmia. Lyhyesti ja kiteytettynä taiteilija siis sanoi maailmassa olevan kovin paljon mälsää, ja nyt on kuultu jotain äärimmäisen nerokasta. Tosiasiassa minun ja tuhansien muiden yhteiskuntakritiikki on perustellumpaa ja syvällisempää, mutta pointsit saa kun on räppäri js vasuri. Ei ole niin väliksi mitä sanoo, oleellisempaa on kuka sanoo.
Kritiikki on ollut pääosin murskaavaa ja siihen voisi aivan hyvin yhtyä ja unohtaa asian. Olen kuitenkin ottanut projektiksi yrittää ymmärtää itselleni vieraitakin poliittisia astesuuntia enkä vain sivuuttaa niitä siksi, kun sanoja on väärä.
Jos mietitään asiaa atomitasolla, on vaikeaa nähdä, miksi nuorisotyöttömyys ei olisi ongelma. Sehän on kiljuva ongelma, kuten myös se, että koko yhteiskunta on rakennettu suurten ikäluokkien ja heille tuttujen elinikäisten työsuhteiden ympärille.
Vaikka keski-ikäiset ja hieman vanhemmat kuinka kiukuttelevat, he pyörittävät tätä yhteiskuntaa, ja tekevät sitä niin, etteivät ole valmiita (tai kykeneviä) tarjoamaan nuoremmille sitä, mistä ovat itse saaneet nauttia. Eivät nuoret itseään kiusaa pätkätyöllä, silpulla, huonoilla palkoilla, huonoilla työajoilla ja
maailmalla, jossa edes luottokorttia ei tahdo saada ilman vakituista työsuhdetta, jollaista ei tahdo saada mistään. Vanhemmat antavat heille tämän maailman, sillä he haluavat pitää menneen maailman edut ahneesti vain itsellään.
Tässä on kaltevan pinnan vaara, sillä esimerkiksi eläkeläisten elatus perustuu ajatukseen nuorempien pyyteettömyydestä ja solidaarisuudesta. Mistä he oppivat nämä arvot, jos matka joka suuntaan on pelkkää vastamäkeä ja kilvoittelua vanhemmille rakennettujen saavutettujen etujen suossa?
Jos nuoret eivät oikein pidä tästä, ei tarvitse olla ihmeissään, jos joku sanoo asian ääneen. Perinteinen punkkaripropaganda on tietysti edelleen poskellaan, sillä nuorison ahdinko ei siitä mihinkään muutu, vaikka herroja kuinka potkittaisiin. He eivät ole nuorison tilanteeseen syyllisiä vaan syyllinen on kokoomusviherkepudemarikeskiluokka. Vakiintuneet puolueet, vakiintuneet ammattiliitot ja vakiintuneet firmat eivät kohtele nuoria reilusti, vaikka toisin valehtelevatkin.
Räppäri on siis ongelmineen oikeassa, mutta ratkaisukeinot ovat pielessä. Minä en tässä tilanteessa nauraisi hänelle yhtään vaan keskustelisin hänen kanssaan. Nyt hän kuvittelee, että vika on paikassa, jossa se ei ole, ja tilanteeseen syylliset saavat olla nakkisuojassa nauttimassa eduistaan. Räppäri ei varmasti tee tätä ilkeyttään ja tyhmyyttään vaan tietämättömyyttään, sillä hän on omaksunut joka tuutista tungettavan propagandan ja iltalehtijournalismin aivan hyvin kuin hieman tyhmemmätkin suomalaiset.
Entäpä jos räppäri olisikin vihainen työmarkkinajärjestöjen kolmikantatyölle, joka ei tunnu saavan aikaiseksi mitään? Tai keskiluokkaa edustaville puolueille, joiden kähminnän takia asuminen maksaa sietämättömän paljon? Tai vaikkapa kulttuurille, jossa suomalaista työtä ei tunnu ostavan kukaan siksi kun ei ole rahaa. Tai sille, että palvelut näivettyvät, mutta hallinto paisuu.
Mikään ei muutu niin kauan kuin syytämme vain naurettavan pientä ökyrikkaiden klikkiä emmekä ymmärrä, että nykymaailma ongelmineen on laajan keski-ikäisen keskiluokan itselleen rakentama. Jos se ei hyväksy nuoria mukaan, maailmaa pitää muuttaa. Minäkin voisin olla mukana tässä, ja moni muu jos ongelma tunnistettaisiin oikein. Jos räppärin saisi ajattelemaan perinteisen oikeiston ja vasemmiston ulkopuolella, hän voisi alkaa kertoa faneilleen, että myös vasemmistona itseään pitävä osuus establishmentista on syypää tilanteeseen.
Tähän päästään tai ollaan pääsemättä keskustelulla. Kaikkialla lainattu pilkkakirves ilmaantui kuitenkin Helsingin Sanomista, joka edustaa establishmenttia mitä puhtaimmin. Imperiumi siis iski takaisin ja näyttää jälleen kerran voittaneen. Tämä johtuu siitä, että juuri kukaan muukaan ei halua kuulla oikeaa viestiä väärästä osoitteesta. Räppäri tunnisti ongelman oikein, mutta otti ratkaisuksi sen, minkä muunmuassa Hesari on hänelle syöttänyt: herrat ja rikkaat ovat syyllisiä ja tietysti myös pörssikeinottelu. Kun hän kertoi hänelle syötetyn väärän viestin takaisin, hänelle nauretaan. Loogisesti tapahtuu virhe, sillä vaikka oikeasta havainnosta tehdään väärä johtopäätös virheellisen ajattelun tuloksena, tällä ei ole mitään vaikutusta alkuperäisen havainnon totuusarvoon.
Jos saisimme esimerkiksi tämän henkilön ja monia muita ottamaan pois päästään poliittiset aasinmyssyt, joissa yksi puolue tai muinainen aatesuunta edustaa kategorista pahaa ja sille vastakkainen kategorista hyvää, voisimme huomata, että maailmassa aika moni asia kaipaa korjaamista. Osaan korjaavat toimenpiteet löytyvät yhdestä suunnasta, loppuihin jostain toisesta ja kolmannesta suunnasta. Todennäköisesti myös sangen epäpoliittisilla ajattelijoilla olisi kannattamisen ja vastustamisen arvoisia ajatuksia.
Ylläpitämällä menneen maailman rintamalinjoja saadaan aikaiseksi se, että muutosta haluavat jäävät sen eri puolille ja he kuvittelevat toisiaan vihollisiksi. Tästä ei hyödy kumpikaan muutoshaluisten fraktio, mutta muutosta vastustava vallankahva ja henkisesti laiska keskiluokka hyötyvät.
Kannattaisikohan seuraavaksi räpätä vaikka tästä? Kokoomusnuorten fiksumman väen kannattaisi puolestaan mennä kuuntelemaan.
Näkemäni kommentit ovat myötäillen pääkirjoitustoimittajaa ja näkemyksiin on sinänsä helppoa yhtyä, mikäli on hieman laiska. Räppäri oli huolissaan nuorisotyöttömyydestä ja vaati rikkaille, herroille ja sensellaisille lisää kyykytystä.
Temppu on tietysti koko lailla sama kuin mitä taiteilijat ovat aina käyttäneet. Kun esitetään jotakin, jota taiteilija kutsuu yhteiskuntakritiikiksi, sitä ei tarvitse perustella mitenkään. Vesipuhvelin mentävät aukot logiikassa ovat vain osoitus vieläkin nerokkaammasta yhteiskuntakritiikistä eikä voida vaatia, että vasemmalle vinksallaan oleva taiteilija ratkaisee mitään ongelmia. Lyhyesti ja kiteytettynä taiteilija siis sanoi maailmassa olevan kovin paljon mälsää, ja nyt on kuultu jotain äärimmäisen nerokasta. Tosiasiassa minun ja tuhansien muiden yhteiskuntakritiikki on perustellumpaa ja syvällisempää, mutta pointsit saa kun on räppäri js vasuri. Ei ole niin väliksi mitä sanoo, oleellisempaa on kuka sanoo.
Kritiikki on ollut pääosin murskaavaa ja siihen voisi aivan hyvin yhtyä ja unohtaa asian. Olen kuitenkin ottanut projektiksi yrittää ymmärtää itselleni vieraitakin poliittisia astesuuntia enkä vain sivuuttaa niitä siksi, kun sanoja on väärä.
Jos mietitään asiaa atomitasolla, on vaikeaa nähdä, miksi nuorisotyöttömyys ei olisi ongelma. Sehän on kiljuva ongelma, kuten myös se, että koko yhteiskunta on rakennettu suurten ikäluokkien ja heille tuttujen elinikäisten työsuhteiden ympärille.
Vaikka keski-ikäiset ja hieman vanhemmat kuinka kiukuttelevat, he pyörittävät tätä yhteiskuntaa, ja tekevät sitä niin, etteivät ole valmiita (tai kykeneviä) tarjoamaan nuoremmille sitä, mistä ovat itse saaneet nauttia. Eivät nuoret itseään kiusaa pätkätyöllä, silpulla, huonoilla palkoilla, huonoilla työajoilla ja
Tässä on kaltevan pinnan vaara, sillä esimerkiksi eläkeläisten elatus perustuu ajatukseen nuorempien pyyteettömyydestä ja solidaarisuudesta. Mistä he oppivat nämä arvot, jos matka joka suuntaan on pelkkää vastamäkeä ja kilvoittelua vanhemmille rakennettujen saavutettujen etujen suossa?
Jos nuoret eivät oikein pidä tästä, ei tarvitse olla ihmeissään, jos joku sanoo asian ääneen. Perinteinen punkkaripropaganda on tietysti edelleen poskellaan, sillä nuorison ahdinko ei siitä mihinkään muutu, vaikka herroja kuinka potkittaisiin. He eivät ole nuorison tilanteeseen syyllisiä vaan syyllinen on kokoomusviherkepudemarikeskiluokka. Vakiintuneet puolueet, vakiintuneet ammattiliitot ja vakiintuneet firmat eivät kohtele nuoria reilusti, vaikka toisin valehtelevatkin.
Räppäri on siis ongelmineen oikeassa, mutta ratkaisukeinot ovat pielessä. Minä en tässä tilanteessa nauraisi hänelle yhtään vaan keskustelisin hänen kanssaan. Nyt hän kuvittelee, että vika on paikassa, jossa se ei ole, ja tilanteeseen syylliset saavat olla nakkisuojassa nauttimassa eduistaan. Räppäri ei varmasti tee tätä ilkeyttään ja tyhmyyttään vaan tietämättömyyttään, sillä hän on omaksunut joka tuutista tungettavan propagandan ja iltalehtijournalismin aivan hyvin kuin hieman tyhmemmätkin suomalaiset.
Entäpä jos räppäri olisikin vihainen työmarkkinajärjestöjen kolmikantatyölle, joka ei tunnu saavan aikaiseksi mitään? Tai keskiluokkaa edustaville puolueille, joiden kähminnän takia asuminen maksaa sietämättömän paljon? Tai vaikkapa kulttuurille, jossa suomalaista työtä ei tunnu ostavan kukaan siksi kun ei ole rahaa. Tai sille, että palvelut näivettyvät, mutta hallinto paisuu.
Mikään ei muutu niin kauan kuin syytämme vain naurettavan pientä ökyrikkaiden klikkiä emmekä ymmärrä, että nykymaailma ongelmineen on laajan keski-ikäisen keskiluokan itselleen rakentama. Jos se ei hyväksy nuoria mukaan, maailmaa pitää muuttaa. Minäkin voisin olla mukana tässä, ja moni muu jos ongelma tunnistettaisiin oikein. Jos räppärin saisi ajattelemaan perinteisen oikeiston ja vasemmiston ulkopuolella, hän voisi alkaa kertoa faneilleen, että myös vasemmistona itseään pitävä osuus establishmentista on syypää tilanteeseen.
Tähän päästään tai ollaan pääsemättä keskustelulla. Kaikkialla lainattu pilkkakirves ilmaantui kuitenkin Helsingin Sanomista, joka edustaa establishmenttia mitä puhtaimmin. Imperiumi siis iski takaisin ja näyttää jälleen kerran voittaneen. Tämä johtuu siitä, että juuri kukaan muukaan ei halua kuulla oikeaa viestiä väärästä osoitteesta. Räppäri tunnisti ongelman oikein, mutta otti ratkaisuksi sen, minkä muunmuassa Hesari on hänelle syöttänyt: herrat ja rikkaat ovat syyllisiä ja tietysti myös pörssikeinottelu. Kun hän kertoi hänelle syötetyn väärän viestin takaisin, hänelle nauretaan. Loogisesti tapahtuu virhe, sillä vaikka oikeasta havainnosta tehdään väärä johtopäätös virheellisen ajattelun tuloksena, tällä ei ole mitään vaikutusta alkuperäisen havainnon totuusarvoon.
Jos saisimme esimerkiksi tämän henkilön ja monia muita ottamaan pois päästään poliittiset aasinmyssyt, joissa yksi puolue tai muinainen aatesuunta edustaa kategorista pahaa ja sille vastakkainen kategorista hyvää, voisimme huomata, että maailmassa aika moni asia kaipaa korjaamista. Osaan korjaavat toimenpiteet löytyvät yhdestä suunnasta, loppuihin jostain toisesta ja kolmannesta suunnasta. Todennäköisesti myös sangen epäpoliittisilla ajattelijoilla olisi kannattamisen ja vastustamisen arvoisia ajatuksia.
Ylläpitämällä menneen maailman rintamalinjoja saadaan aikaiseksi se, että muutosta haluavat jäävät sen eri puolille ja he kuvittelevat toisiaan vihollisiksi. Tästä ei hyödy kumpikaan muutoshaluisten fraktio, mutta muutosta vastustava vallankahva ja henkisesti laiska keskiluokka hyötyvät.
Kannattaisikohan seuraavaksi räpätä vaikka tästä? Kokoomusnuorten fiksumman väen kannattaisi puolestaan mennä kuuntelemaan.
Inflaation peikko
10/04/12 14:01
Hesarissa epäillään, että inflaatio saattaa kohta lähteä laukalle ja sen pysäyttäminen on vaikeaa.
Tämä on ollut selvää kaikille, jotka ovat seuranneet talousuutisia viime vuosilta. Halvan rahan syytäminen markkinoille väärin on ollut keinona suunnilleen samanlainen kuin lisäveden päästäminen kallellaan olevaan laivaan siinä toivossa, että se oikenisi. Oikea tapa olisi ollut tukkia vuoto ja käynnistää pumput, mutta koska tämä olisi vaatinut epämiellyttävää työtä ja epäsuosittuja päätöksiä, on vain avattu luukkuja ja toivottu, että politiikassa valta vaihtuu ennen kuin uppoaa, jotta voidaan syyttää niitä muita.
Kuten olen kirjoittanut useita kertoja, meillä ei ole käsissämme pankkikriisiä vaan julkistalouksien kriisi. Se on oireillut pankkikriisinkin muodossa ja oireillee lisää kunhan jotkut maat alkavat uudelleenjärjestellä velkojaan, mutta oikea ongelma taustalla on valtioiden eläminen yli varojensa.
Tästä ilmentymänä on nähty muunmuassa Kreikan kriisi ja jatkuva yritys estää kriisin leviäminen Espanjaan.
EU:n ratkaisu ongelmaan on ollut painaa lisää rahaa valtioiden tarpeisiin. Mutta sen sijaan, että konkurssikypsiä valtioita olisi rahoitettu suoraan, onkin ryhdytty vain syytämään ilmaista rahaa liikepankeille. Nämä ottavat rahat vastaan ja lainaavat eteenpäin valtioille moninkertaisilla koroilla. Täysin
riskitöntä voittoa, sillä lopulta kun pää jää vetävän käteen, alkaa uusi pankkikriisi, joka hoidetaan todennäköisesti jotenkin siten kuin aina ennenkin, eli jätetään voitot omistajille kun on pakko (eläkejärjestelmät ovat suurimpia omistajia) ja otetaan riskit valtioille, jotka ovat jo ennestään ylivelkaisia.
Nyt ilmaista rahaa on joka puolella yllin kyllin. Sen lisäksi, että on aiheutettu kuvatun kaltainen ongelma, aiheutetaan myös inflaation lähteminen laukalle heti, kun tuo raha lähtee liikkeelle. Tällä hetkellä se on vielä piilossa, mutta tuhansien miljardien syytäminen ympäri maailmaa markkinoille on täsmälleen sama asia, minkä Aku Ankka kuvaa erinomaisesti muodossa “kun taivaalta satoi rahaa”. Tuotannon määrä ei ole noussut eikä ole nousemassa, sillä rahaa ei ole käytetty investointeihin. Luonnonvaroja ei ole löydetty merkittäviä määriä lisää. Asuntorakentaminen on kasvukeskuksissakin ollut melko laimeaa.
Löysä raha siis vain nostaa hintoja, sillä mitään uusia käyttökohteita ei ole viiteen vuoteen luotu. Toistaiseksi rahaa käytetään valtioiden lainoittamiseen, mutta jos yksityinen sektori alkaa tuottaa paremmin, rahaa aletaan lainata sinne. Tämä siirtää rahan melko suoraan kotimarkkinakulutukseen ja hintoihin.
Pieni inflaatio ei ole pahaksi, sillä kun palkankorotukset polkevat paikallaan ja eläkkeiden indeksejä on leikattu, saadaan näin leikattua länsimaiden ostovoimaa kiinalaisia vastaan. Suuri inflaatio on kuitenkin ongelma, sillä eläkkeistä ei ole kuin murto-osa kiinteässä omaisuudessa, jonka arvon voi odottaa nousevan edes inflaatioprosentin mukaisesti. Eläkerahasta suurin osa on korkopapereissa, jotka alkavat tuottaa vähemmän kuin mitä inflaatio laukkaa, ja taas aiheutetaan vaje uuteen paikkaan.
Toisaalta rahapolitiikkaa ei voi myöskään vielä kiristää. Löysää rahaa on syydetty markkinoille myös talouskasvun vauhdittamiseksi, mutta siitä on päätynyt tähän käyttöön varsin vähän. Talous tarvitsee käynnistyäkseen halvan rahansa, ja jos se otetaan pois ennen kuin sitä annettiinkaan, syvennetään ongelmia.
Minä en suoraan sanoen tiedä, mitä pitäisi tehdä. Valmistautua voi aika huonosti, sillä vaikka tiedetään, mitä tulossa on, emme voi tehdä juuri mitään tulevien ongelmien patoamiseksi.
Tietenkin voitaisiin viimein tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, eli paikata vuotava laiva. Laittaa julkiset sektorit elämään tulojensa mukaisesti. Kun julkiset sektorit eivät tarvitsisi enää massiivista lainarahavuorta, ei sitä tarvitsisi myöskään mitään kautta erikseen markkinoille syytää. Tämä on kuitenkin vaikeaa. Jossain järjestetään aina vaalit, ja kuten nyt Ranskan vaalikamppailusta nähdään, mitään intoa tasapainottaa Euroopan tai edes Ranskan taloutta ei ole vaan tukiaisia tarvittaisiin lisää joka paikkaan vaalimenestyksen takaamiseksi.
Tämä on ollut selvää kaikille, jotka ovat seuranneet talousuutisia viime vuosilta. Halvan rahan syytäminen markkinoille väärin on ollut keinona suunnilleen samanlainen kuin lisäveden päästäminen kallellaan olevaan laivaan siinä toivossa, että se oikenisi. Oikea tapa olisi ollut tukkia vuoto ja käynnistää pumput, mutta koska tämä olisi vaatinut epämiellyttävää työtä ja epäsuosittuja päätöksiä, on vain avattu luukkuja ja toivottu, että politiikassa valta vaihtuu ennen kuin uppoaa, jotta voidaan syyttää niitä muita.
Kuten olen kirjoittanut useita kertoja, meillä ei ole käsissämme pankkikriisiä vaan julkistalouksien kriisi. Se on oireillut pankkikriisinkin muodossa ja oireillee lisää kunhan jotkut maat alkavat uudelleenjärjestellä velkojaan, mutta oikea ongelma taustalla on valtioiden eläminen yli varojensa.
Tästä ilmentymänä on nähty muunmuassa Kreikan kriisi ja jatkuva yritys estää kriisin leviäminen Espanjaan.
EU:n ratkaisu ongelmaan on ollut painaa lisää rahaa valtioiden tarpeisiin. Mutta sen sijaan, että konkurssikypsiä valtioita olisi rahoitettu suoraan, onkin ryhdytty vain syytämään ilmaista rahaa liikepankeille. Nämä ottavat rahat vastaan ja lainaavat eteenpäin valtioille moninkertaisilla koroilla. Täysin
Nyt ilmaista rahaa on joka puolella yllin kyllin. Sen lisäksi, että on aiheutettu kuvatun kaltainen ongelma, aiheutetaan myös inflaation lähteminen laukalle heti, kun tuo raha lähtee liikkeelle. Tällä hetkellä se on vielä piilossa, mutta tuhansien miljardien syytäminen ympäri maailmaa markkinoille on täsmälleen sama asia, minkä Aku Ankka kuvaa erinomaisesti muodossa “kun taivaalta satoi rahaa”. Tuotannon määrä ei ole noussut eikä ole nousemassa, sillä rahaa ei ole käytetty investointeihin. Luonnonvaroja ei ole löydetty merkittäviä määriä lisää. Asuntorakentaminen on kasvukeskuksissakin ollut melko laimeaa.
Löysä raha siis vain nostaa hintoja, sillä mitään uusia käyttökohteita ei ole viiteen vuoteen luotu. Toistaiseksi rahaa käytetään valtioiden lainoittamiseen, mutta jos yksityinen sektori alkaa tuottaa paremmin, rahaa aletaan lainata sinne. Tämä siirtää rahan melko suoraan kotimarkkinakulutukseen ja hintoihin.
Pieni inflaatio ei ole pahaksi, sillä kun palkankorotukset polkevat paikallaan ja eläkkeiden indeksejä on leikattu, saadaan näin leikattua länsimaiden ostovoimaa kiinalaisia vastaan. Suuri inflaatio on kuitenkin ongelma, sillä eläkkeistä ei ole kuin murto-osa kiinteässä omaisuudessa, jonka arvon voi odottaa nousevan edes inflaatioprosentin mukaisesti. Eläkerahasta suurin osa on korkopapereissa, jotka alkavat tuottaa vähemmän kuin mitä inflaatio laukkaa, ja taas aiheutetaan vaje uuteen paikkaan.
Toisaalta rahapolitiikkaa ei voi myöskään vielä kiristää. Löysää rahaa on syydetty markkinoille myös talouskasvun vauhdittamiseksi, mutta siitä on päätynyt tähän käyttöön varsin vähän. Talous tarvitsee käynnistyäkseen halvan rahansa, ja jos se otetaan pois ennen kuin sitä annettiinkaan, syvennetään ongelmia.
Minä en suoraan sanoen tiedä, mitä pitäisi tehdä. Valmistautua voi aika huonosti, sillä vaikka tiedetään, mitä tulossa on, emme voi tehdä juuri mitään tulevien ongelmien patoamiseksi.
Tietenkin voitaisiin viimein tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, eli paikata vuotava laiva. Laittaa julkiset sektorit elämään tulojensa mukaisesti. Kun julkiset sektorit eivät tarvitsisi enää massiivista lainarahavuorta, ei sitä tarvitsisi myöskään mitään kautta erikseen markkinoille syytää. Tämä on kuitenkin vaikeaa. Jossain järjestetään aina vaalit, ja kuten nyt Ranskan vaalikamppailusta nähdään, mitään intoa tasapainottaa Euroopan tai edes Ranskan taloutta ei ole vaan tukiaisia tarvittaisiin lisää joka paikkaan vaalimenestyksen takaamiseksi.
Rahan haaskausta ICT-työryhmään
03/04/12 18:15
Minulta on toisinaan penätty, mitä julkisella sektorilla oikein pitäisi karsia kun kerran jatkuvasti ehdotan sen supistamista.
Vasta perustettu ICT-työryhmä on melko selvä indikaattori siitä, että jossain on aivan liikaa löysää rahaa, joka olisi aivan hyvin voitu jättää verottamattakin. On siis perustettu työryhmä visioimaan Suomelle ICT-strategiaa. “Työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut korkean tason asiantuntijatyöryhmän, jonka
tehtävänä on valmistella strategia äkillisen rakennemuutoksen vaikutusten lievittämiseksi sekä tieto- ja viestintäteknologiatoimialan uudistamiseksi ja kilpailukyvyn edistämiseksi.”
Työryhmän kokoonpano on löydettävissä täältä.
Tässä on niin monta asiaa poskellaan, etten edes tiedä, mistä päästä tätä alkaisi purkaa.
Aloitetaan selvimmästä, eli rahan haaskauksesta. Uskooko joku, että yritysmaailman dinosaurukset voivat poliitikkojen ohjauksessa luoda meille jotain käyttökelpoista? Ellei toisin todisteta, minä uskon, että poliitikot voisivat pysyä tontillaan pitämässä infrastruktuuria kunnossa ja huolehtimassa koulutuksesta ja vastaavista tuloksen tekemisen perustasta. Yrityspomot taas voisivat keskittyä yrityksiinsä sen sijaan, että narisevat veroista lähes päivittäin. Tällainen epäpyhä allianssi ei mitenkään voi olla järkevä, sillä se implikoi, että vasta yritysjohto politiikan untuvikoilla vahvistettuna kykenisi luomaan uutta.
Jatkan ihmettelyä siitä, miksi mainittu kelmien kerho valittiin “valmistelemaan strategiaa äkillisten rakennemuutosten vaikutusten lievittämiseksi”, sillä kun katsoo työryhmän kokoonpanoa, voi tulla helposti siihen tulokseen, että juuri tämän ryhmän jäsenet ovat aiheuttaneet Suomen ICT-sektorin putoamisen kehityksen kelkasta ja tarpeen massiiviseen sopeuttamiseen, joka on kiertoilmaisu supistamiselle. Jos kyseinen joukkio ei ole kyennyt johtamaan yrityksiään ja sidosryhmiään tähänkään saakka siten, että Suomen ICT-sektori kukoistaisi, miksi he siihen yhdessä kykenisivät? Jos jollain heistä olisi näkemys asiasta, se olisi kannattanut jo toteuttaa eikä odotella sekavan työryhmän perustamista.
Työryhmän kokoonpano on muutenkin omituinen. Siellä on Nokian nykyisiä tai entisiä pomoja, Nokian irtisanomisiin liittyvän Accenturen edustaja, työmarkkinavisiireitä, Nokian työpaikkoja menettäneiden kaupunkien kaupunginjohtajia ja pari aluepoliittista ELY-keskusviskaalia. Kun huomataan, että jopa SAK on saanut edustuksensa tähän ryhmään, on todettava, ettei kyse ole mistään muusta kuin Nokian irtisanomisiin ja ongelmiin liittyvästä kerhosta.
Kerhon toimeksiannossa on kaksi puolta: rakennemuutosaspekti, joka on täysin joutavaa peräpeiliin katsomista ja tukiaispuuhastelua. Sekä tulevaisuus- ja kilpailukykyaspekti, joka on tärkeä ja oleellinen asia. Kun katsoo ryhmän kokoonpanoa, siellä on yrityksensä konkurssin partaalle visioineita heppuja, ammattiliittojen kaikkien asioiden vastustajia, kaupunkien ja alueiden tukiaiskerjäläisiä ja näön vuoksi Diacorin edustaja edustamassa alaa, joka ei ole konkurssin partaalla tai liity Nokian surkeuteen kuten Accenturen edustaja väkisinkin liittyy. Millä eväillä tämä joukko visioi tulevaisuutta? Ei millään, veikkaan minä.
Jos kokoonpanoa analysoi toisin, siinä on pelkästään establishmentin edustajia. Etujärjestöjä, julkista sektoria ja jo asemansa ja brändinsä vakiinnuttaneita yrityksiä. Kuka edustaa niitä, joilla on ideoita, mutta ei rahaa tai mainetta? Ei kukaan. Entä mikä on kerhon ikäjakauma? Sitä ei meille kerrota, mutta kaikki tuntemani henkilöt listalta ovat minua vanhempia enkä minäkään mikään nuorukainen ole. Eikö edelleenkään uskalleta tehdä rohkeaa kurkistusta edes 60-luvulle saati sitten 70- tai 80-luvulle?
Kerho ansaitsee erityismaininnan vain siitä, että se on ymmärtänyt jättää Pekka Himasen rannalle nuolemaan näppejään. Mitro Repoakaan ei onneksi näy, sillä hän on kähminyt itsensä ulos näistä työryhmistä, mistä voimme olla miehelle kiitollisia.
Entä kuka edustaa kerhossa rahoittajaa ja sijoittajaa? Ei kukaan. Vaikka työryhmä saisi aikaan minkä
vision, sillä ei olisi rahoitusta toteuttaa mitään. Poliitikoilta sitä saattaa löytyä, mutta yksityinen rahoittaja loistaa poissaolollaan.
Väkisin tulee mieleen, että ehkä Accenturen Luukkosta lukuunottamatta kaikki muut yritysmaailman edustajat ovat pelkästään nurkkaamassa itselleen jotain tukiaispottia, joka ehkä tämän jälkeen on tarjolla. Luukkosen ei tarvitse, sillä julkinen sektori ostaa Accenturelta jo nyt niin paljon, että lisäraha siitä suunnasta alkaisi olla hieman noloa. Kun koko työryhmä on muodostettu ihmisistä, joilla on vahva ja viran puolesta lähes pakollinen tarve vetää kotiinpäin joka käänteessä, tulevaisuutta ei saada visioiduksi ensinkään, mutta kahvia kuluu ja lopulta joku tukiaispotti tulee jaetuksi mukana oleville sovitun kaavan mukaisesti.
Tämän työryhmän toimeksiannosta olisi ehdottomasti pitänyt erottaa tulevaisuus omaksi hankkeekseen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että työryhmät miettivät tulevaisuutta, mutta haluaisin, että tulevaisuutta minun rahoillani miettivällä työryhmällä olisi edes teoreettinen mahdollisuus onnistua. Onnistumiseksi katson sen, että keksitään vähintään yksi uusi idea tai bisnesmalli, jota suomalainen yksityisen sektorin Suomessa toimiva uusi yritys hyödyntää ja nousee siten asemansa vakiinnuttaneiden yritysten joukkoon.
Tällaisessa työryhmässä tarvittaisiin paljon heterogeenisempi joukko. Eri ikäisiä ihmisiä, eri koulutustaustoja, eri toimialoja, eri elämänpolkuja. Ehkä joku ulkosuomalainenkin mahtuisi joukkoon kertomaan, mikä Suomessa oikein on hyvää ja mikä ei ole, sillä se tuntuu julkiselta sektorilta lähtöisin olevassa markkinointiviestinnässä olevan täydellisen kateissa. Työryhmä pitäisi koota ihmisistä, jotka eivät ole kahmimassa tukiaisia itselleen ja yrityksilleen ja ohjaamassa keskustelua heidän yritystensä kannalta suopeisiin suuntiin. Fiksuja ihmisiä, joilla ei ole omaa lehmää ojassa.
Sellaisia löytyy aivan varmasti, mutta ei yhdestäkään suuresta yrityksestä tai etujärjestöstä.
Vasta perustettu ICT-työryhmä on melko selvä indikaattori siitä, että jossain on aivan liikaa löysää rahaa, joka olisi aivan hyvin voitu jättää verottamattakin. On siis perustettu työryhmä visioimaan Suomelle ICT-strategiaa. “Työ- ja elinkeinoministeriö on asettanut korkean tason asiantuntijatyöryhmän, jonka
Työryhmän kokoonpano on löydettävissä täältä.
Tässä on niin monta asiaa poskellaan, etten edes tiedä, mistä päästä tätä alkaisi purkaa.
Aloitetaan selvimmästä, eli rahan haaskauksesta. Uskooko joku, että yritysmaailman dinosaurukset voivat poliitikkojen ohjauksessa luoda meille jotain käyttökelpoista? Ellei toisin todisteta, minä uskon, että poliitikot voisivat pysyä tontillaan pitämässä infrastruktuuria kunnossa ja huolehtimassa koulutuksesta ja vastaavista tuloksen tekemisen perustasta. Yrityspomot taas voisivat keskittyä yrityksiinsä sen sijaan, että narisevat veroista lähes päivittäin. Tällainen epäpyhä allianssi ei mitenkään voi olla järkevä, sillä se implikoi, että vasta yritysjohto politiikan untuvikoilla vahvistettuna kykenisi luomaan uutta.
Jatkan ihmettelyä siitä, miksi mainittu kelmien kerho valittiin “valmistelemaan strategiaa äkillisten rakennemuutosten vaikutusten lievittämiseksi”, sillä kun katsoo työryhmän kokoonpanoa, voi tulla helposti siihen tulokseen, että juuri tämän ryhmän jäsenet ovat aiheuttaneet Suomen ICT-sektorin putoamisen kehityksen kelkasta ja tarpeen massiiviseen sopeuttamiseen, joka on kiertoilmaisu supistamiselle. Jos kyseinen joukkio ei ole kyennyt johtamaan yrityksiään ja sidosryhmiään tähänkään saakka siten, että Suomen ICT-sektori kukoistaisi, miksi he siihen yhdessä kykenisivät? Jos jollain heistä olisi näkemys asiasta, se olisi kannattanut jo toteuttaa eikä odotella sekavan työryhmän perustamista.
Työryhmän kokoonpano on muutenkin omituinen. Siellä on Nokian nykyisiä tai entisiä pomoja, Nokian irtisanomisiin liittyvän Accenturen edustaja, työmarkkinavisiireitä, Nokian työpaikkoja menettäneiden kaupunkien kaupunginjohtajia ja pari aluepoliittista ELY-keskusviskaalia. Kun huomataan, että jopa SAK on saanut edustuksensa tähän ryhmään, on todettava, ettei kyse ole mistään muusta kuin Nokian irtisanomisiin ja ongelmiin liittyvästä kerhosta.
Kerhon toimeksiannossa on kaksi puolta: rakennemuutosaspekti, joka on täysin joutavaa peräpeiliin katsomista ja tukiaispuuhastelua. Sekä tulevaisuus- ja kilpailukykyaspekti, joka on tärkeä ja oleellinen asia. Kun katsoo ryhmän kokoonpanoa, siellä on yrityksensä konkurssin partaalle visioineita heppuja, ammattiliittojen kaikkien asioiden vastustajia, kaupunkien ja alueiden tukiaiskerjäläisiä ja näön vuoksi Diacorin edustaja edustamassa alaa, joka ei ole konkurssin partaalla tai liity Nokian surkeuteen kuten Accenturen edustaja väkisinkin liittyy. Millä eväillä tämä joukko visioi tulevaisuutta? Ei millään, veikkaan minä.
Jos kokoonpanoa analysoi toisin, siinä on pelkästään establishmentin edustajia. Etujärjestöjä, julkista sektoria ja jo asemansa ja brändinsä vakiinnuttaneita yrityksiä. Kuka edustaa niitä, joilla on ideoita, mutta ei rahaa tai mainetta? Ei kukaan. Entä mikä on kerhon ikäjakauma? Sitä ei meille kerrota, mutta kaikki tuntemani henkilöt listalta ovat minua vanhempia enkä minäkään mikään nuorukainen ole. Eikö edelleenkään uskalleta tehdä rohkeaa kurkistusta edes 60-luvulle saati sitten 70- tai 80-luvulle?
Kerho ansaitsee erityismaininnan vain siitä, että se on ymmärtänyt jättää Pekka Himasen rannalle nuolemaan näppejään. Mitro Repoakaan ei onneksi näy, sillä hän on kähminyt itsensä ulos näistä työryhmistä, mistä voimme olla miehelle kiitollisia.
Entä kuka edustaa kerhossa rahoittajaa ja sijoittajaa? Ei kukaan. Vaikka työryhmä saisi aikaan minkä
Väkisin tulee mieleen, että ehkä Accenturen Luukkosta lukuunottamatta kaikki muut yritysmaailman edustajat ovat pelkästään nurkkaamassa itselleen jotain tukiaispottia, joka ehkä tämän jälkeen on tarjolla. Luukkosen ei tarvitse, sillä julkinen sektori ostaa Accenturelta jo nyt niin paljon, että lisäraha siitä suunnasta alkaisi olla hieman noloa. Kun koko työryhmä on muodostettu ihmisistä, joilla on vahva ja viran puolesta lähes pakollinen tarve vetää kotiinpäin joka käänteessä, tulevaisuutta ei saada visioiduksi ensinkään, mutta kahvia kuluu ja lopulta joku tukiaispotti tulee jaetuksi mukana oleville sovitun kaavan mukaisesti.
Tämän työryhmän toimeksiannosta olisi ehdottomasti pitänyt erottaa tulevaisuus omaksi hankkeekseen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että työryhmät miettivät tulevaisuutta, mutta haluaisin, että tulevaisuutta minun rahoillani miettivällä työryhmällä olisi edes teoreettinen mahdollisuus onnistua. Onnistumiseksi katson sen, että keksitään vähintään yksi uusi idea tai bisnesmalli, jota suomalainen yksityisen sektorin Suomessa toimiva uusi yritys hyödyntää ja nousee siten asemansa vakiinnuttaneiden yritysten joukkoon.
Tällaisessa työryhmässä tarvittaisiin paljon heterogeenisempi joukko. Eri ikäisiä ihmisiä, eri koulutustaustoja, eri toimialoja, eri elämänpolkuja. Ehkä joku ulkosuomalainenkin mahtuisi joukkoon kertomaan, mikä Suomessa oikein on hyvää ja mikä ei ole, sillä se tuntuu julkiselta sektorilta lähtöisin olevassa markkinointiviestinnässä olevan täydellisen kateissa. Työryhmä pitäisi koota ihmisistä, jotka eivät ole kahmimassa tukiaisia itselleen ja yrityksilleen ja ohjaamassa keskustelua heidän yritystensä kannalta suopeisiin suuntiin. Fiksuja ihmisiä, joilla ei ole omaa lehmää ojassa.
Sellaisia löytyy aivan varmasti, mutta ei yhdestäkään suuresta yrityksestä tai etujärjestöstä.