Apr 2011
Mörkö vaanii
28/04/11 12:27
Meinasin julistaa jo vaalit osaltani käsitellyksi, mutta koska muut juttua jatkavat, minut on helppoa saada asiasta edelleenkin innostumaan.
Tällä kertaa innoittajana toimii Uuden suomen nimettömänä julkaistu “jonkun tutkijan” pläjäys, jossa mörön kerrotaan tällä kertaa vaanivan hallintovaliokunnassa.
Tässä on jotain kovin kummallista. Suomessa on ollut kautta maailman sivu poliitikkoja, jotka ovat omaperäisellä esiintymisellään ja ohjelmallaan saaneet äänivyöryjä siellä täällä. Vennamoista ei tarvitse puhua mitään, he ovat tuttuja muutenkin. Stalinisti Tiusanen tippui viimein eduskunnasta mutta on ollut
siellä huomattavalla äänisaaliilla vuosikymmenet. Lapin korpikommunistit samoin. Osmo Soininvaarakin sai tällä kertaa äänivyöryn ja melko lailla puhtaasti nettipersoonana kuten Halla-ahokin. Paavo Arhinmäki oli Helsingin äänikuningas, vaikka mies on puhdasoppinen populisti, joka kertoo kansalle, mitä kansa haluaa kuulla.
Miksi tutkija ei pelkää Soininvaaraa tai Arhinmäkeä, mutta pelkää Halla-ahoa? Siksi, että jälkimmäisellä on vääriä mielipiteitä? Mikään muu ei häntä oleellisesti erota muista parlamenttiin nousseista suosikeista.
Minulle jää tästä purkauksesta käteen, että politiikassa ei saisi olla etulinjassa ihmisiä, joilla on hänen mukaansa vääriä mielipiteitä. Lisäksi siitä välittyy, ettei hän ymmärrä eduskunnan valiokuntien työstä yhtään mitään kun kuvittelee, että puheenjohtajan väärä mielipide voisi estää valiokunnan toiminnan.
Eilen epäilin, että alamme pikku hiljaa kuulla lausuntoja, joissa yritetään siirtää politiikasta pois siihen kuuluvia asioita. Emme aivan vielä ole siellä, mutta lähellä hiippaillaan. Lainaan linkittämääni kirjoitusta:
Eilen Halla-aho sanoi Uuden Suomen haastattelussa, että maahanmuuttajalasten oman äidinkielen opetus pitäisi lopettaa.
- Se on julma lausunto, joka on virallisten päätösten vastainen, tutkija sanoo.
Mitäs ihmettä?
Tässähän meille kerrotaan, että on “virallisia päätöksiä”, joiden vastaisia asioita kansanedustaja ei saisi ajaa. Kuka nuo “viralliset päätökset” sitten oikein tekee tai on tehnyt? Se, mitä kieliä Suomen kouluissa opetetaan, saattaa olla virkamiestason asiakin jos se on sinne delegoitu, mutta viime kädessä se on lainsäädäntökysymys, joka kuuluu eduskunnalle. Ei ole olemassa mitään oikeamielisten pappisneuvostoja, joista tursuaa “virallisia päätöksiä” rajoittamaan sitä, mitä kansanedustajat saavat tehdä.
Minusta alkaa tuntua, että Halla-aho kannattaisi nimittää ministeriksikin, jotta saataisiin mörköjä pelkäävät kertaheitolla esiin pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi. Koko persuepisodin merkittävimmäksi saldoksi jäänee jonkun ajan kuluttua se, että olemme tulleet järjestäneeksi intelligentsiana itseään pitäville ihmisille kertauskurssin peruskoulun yhteiskuntaopista. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että valtaosa tästä joukosta on ajat sitten unohtanut, mitä parlamentaarinen järjestelmä tarkoittaa, sillä järjestelmä on tuntunut näyttävän heidän näköiseltään huolimatta siitä, että he itse kannattavat marginaalissa olevia punaviherpuolueita.
Kertauskurssi on syytä aloittaa pelotteluosalla, jossa todetaan vallan Suomessa kuuluvan kansalle, ja tätä valtaa käyttää eduskunta. Valtaa ei käytä kukaan “virallisia päätöksiä” tehtaileva mystinen hahmo. Toinen merkittävä opetus on se, että tiedostavimman kaikkien asioiden erityisasiantuntijan ja väärien mielipiteiden kannattajan ääni on yhden arvoinen. Kolmas merkittävä opetus on se, että tiedotusvälineet eivät voi enää patistaa ihmisiä äänestämään oikein.
Neljäs opetus on se, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei pysty kukaan muuttamaan 20 prosentin kannatuksella. Tähän oppituntiin mahtuu myös lyhyt kertaus siitä, mitä kaikkea jonkun valiokunnan puheenjohtaja ei voi tehdä.
Hieman itsetutkiskelua voisi sen sijaan harjoittaa se sakki, joka kannattaa demokratiaa aina silloin, kun se tuottaa heidän haluamiaan ratkaisuja, mutta vain silloin. Tämä sakki ansaitsee halveksuntamme nyt ja tulevaisuudessakin.
Tällä kertaa innoittajana toimii Uuden suomen nimettömänä julkaistu “jonkun tutkijan” pläjäys, jossa mörön kerrotaan tällä kertaa vaanivan hallintovaliokunnassa.
Tässä on jotain kovin kummallista. Suomessa on ollut kautta maailman sivu poliitikkoja, jotka ovat omaperäisellä esiintymisellään ja ohjelmallaan saaneet äänivyöryjä siellä täällä. Vennamoista ei tarvitse puhua mitään, he ovat tuttuja muutenkin. Stalinisti Tiusanen tippui viimein eduskunnasta mutta on ollut
Miksi tutkija ei pelkää Soininvaaraa tai Arhinmäkeä, mutta pelkää Halla-ahoa? Siksi, että jälkimmäisellä on vääriä mielipiteitä? Mikään muu ei häntä oleellisesti erota muista parlamenttiin nousseista suosikeista.
Minulle jää tästä purkauksesta käteen, että politiikassa ei saisi olla etulinjassa ihmisiä, joilla on hänen mukaansa vääriä mielipiteitä. Lisäksi siitä välittyy, ettei hän ymmärrä eduskunnan valiokuntien työstä yhtään mitään kun kuvittelee, että puheenjohtajan väärä mielipide voisi estää valiokunnan toiminnan.
Eilen epäilin, että alamme pikku hiljaa kuulla lausuntoja, joissa yritetään siirtää politiikasta pois siihen kuuluvia asioita. Emme aivan vielä ole siellä, mutta lähellä hiippaillaan. Lainaan linkittämääni kirjoitusta:
Eilen Halla-aho sanoi Uuden Suomen haastattelussa, että maahanmuuttajalasten oman äidinkielen opetus pitäisi lopettaa.
- Se on julma lausunto, joka on virallisten päätösten vastainen, tutkija sanoo.
Mitäs ihmettä?
Tässähän meille kerrotaan, että on “virallisia päätöksiä”, joiden vastaisia asioita kansanedustaja ei saisi ajaa. Kuka nuo “viralliset päätökset” sitten oikein tekee tai on tehnyt? Se, mitä kieliä Suomen kouluissa opetetaan, saattaa olla virkamiestason asiakin jos se on sinne delegoitu, mutta viime kädessä se on lainsäädäntökysymys, joka kuuluu eduskunnalle. Ei ole olemassa mitään oikeamielisten pappisneuvostoja, joista tursuaa “virallisia päätöksiä” rajoittamaan sitä, mitä kansanedustajat saavat tehdä.
Minusta alkaa tuntua, että Halla-aho kannattaisi nimittää ministeriksikin, jotta saataisiin mörköjä pelkäävät kertaheitolla esiin pilkattavaksi ja nöyryytettäväksi. Koko persuepisodin merkittävimmäksi saldoksi jäänee jonkun ajan kuluttua se, että olemme tulleet järjestäneeksi intelligentsiana itseään pitäville ihmisille kertauskurssin peruskoulun yhteiskuntaopista. Minusta alkaa vaikuttaa siltä, että valtaosa tästä joukosta on ajat sitten unohtanut, mitä parlamentaarinen järjestelmä tarkoittaa, sillä järjestelmä on tuntunut näyttävän heidän näköiseltään huolimatta siitä, että he itse kannattavat marginaalissa olevia punaviherpuolueita.
Kertauskurssi on syytä aloittaa pelotteluosalla, jossa todetaan vallan Suomessa kuuluvan kansalle, ja tätä valtaa käyttää eduskunta. Valtaa ei käytä kukaan “virallisia päätöksiä” tehtaileva mystinen hahmo. Toinen merkittävä opetus on se, että tiedostavimman kaikkien asioiden erityisasiantuntijan ja väärien mielipiteiden kannattajan ääni on yhden arvoinen. Kolmas merkittävä opetus on se, että tiedotusvälineet eivät voi enää patistaa ihmisiä äänestämään oikein.
Neljäs opetus on se, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei pysty kukaan muuttamaan 20 prosentin kannatuksella. Tähän oppituntiin mahtuu myös lyhyt kertaus siitä, mitä kaikkea jonkun valiokunnan puheenjohtaja ei voi tehdä.
Hieman itsetutkiskelua voisi sen sijaan harjoittaa se sakki, joka kannattaa demokratiaa aina silloin, kun se tuottaa heidän haluamiaan ratkaisuja, mutta vain silloin. Tämä sakki ansaitsee halveksuntamme nyt ja tulevaisuudessakin.
Comments
Vielä vaalituloskommenteista
27/04/11 14:14
Lehtien kolumnisteja ja lähes taukoamatonta kitinää nyt puolitoista viikkoa lukeneena on pakko kysellä reality checkin perään. Yleissävy on tänään edelleenkin se, että Suomi on nyt muuttunut joksikin, jota he eivät enää tunnista omakseen tai itsensä näköiseksi.
Tästä pitänee siis tehdä sellainen johtopäätös, että Suomi on aikaisemmin ollut heidän näköisensä.
Olisikohan aika resetoida puppugeneraattori, vetää henkeä ja katsoa rauhassa ympärille? Mikä on tarkkaan ottaen muuttunut? Minä en tiedä kun en ole käynyt Suomessa persujen vaalivoiton jälkeen, mutta mieli tekisi vankkaan mutuun perustuen sanoa, ettei mikään.
Yhtä lailla minä voisin mussuttaa, että Suomi ei ole minun näköiseni
enkä tunne sitä omakseni, mutta ero on se, ettei se ole koskaan ollut. Siitä saakka kun olen ymmärtänyt asioista mitään, olen vastustanut pontevasti ja voimaperäisesti ns. hyvinvointivaltiota, tulonsiirtoja, tukiaisia, aluepolitiikkaa ja kategorisesti valtaosaa veroista ja julkisesta sektorista. Vallankahvassa on kuitenkin ollut aina ennen ja edelleenkin sosialisteja, jotka kannattavat näitä kaikkia asioita.
Tässä kyse on konkreettisesta erosta toivomani maailman ja käytännön välillä eli siis huomattavasti suuremmasta asiasta kuin mitä vaalituloksesta johtuva mutta mihinkään käytännölliseen perustumaton parku edustaa. Jos Suomi on ennen ollut heidän näköisensä, se on sitä tänäänkin. Minä en ole koskaan nähnyt haluamani näköistä Suomea.
Jos jonkun pitäisi olla nyt hirveässä paniikissa niin ilmeisesti minun, sillä kaikki asiat ovat olleet täysin poskellaan jo vuosikymmeniä eikä niihin ole parannusta luvassa nytkään. Tai sitten voin vain todeta, että se Suomi, jota minä tavoittelen, ei ole erityisen suosittu kokonaisuus ja siksi sitä ei toteuteta. Ei ole mitään syytä repiä pelihousua ja vaipua epätoivoon. Minun ajatukseni eivät yksinkertaisesti ole erityisen suurta kannatusta nauttivia ja sellaista se on.
Olisiko hieman sama asia kyseessä Kallion ja Punavuoren punaviherangstissakin? Poliittinen järjestelmä on tähän saakka vaientanut yhden varsin suuren kansanosan ajatuksineen, mutta tällä kertaa sekin sai äänensä kuuluviin ja numeroiden valossa vaikuttaa olevan huomattavasti suurempi ja näin ollen myös vahvempi ja painoarvoltaan suurempi kerho kuin Yliopiston kuppilan peräpöydässä maailmaa parantavien joukko.
Se, että vaipuu paniikkiin tästä ja väittää Suomen nyt suuresti muuttuneen ei-toivotuksi, kertoo vain siitä, että on muodostanut aikaisemmin hyvin valikoidun kuvan Suomesta ja suomalaisista. Kun ympäröi itsensä vain samanmielisillä ja sylkäisee pontevasti naapuripöytään, tulee helposti kuvitelleeksi edustavansa itse lähipiireineen läpileikkausta suomalaisista ja suomalaisten ajatuksista.
Vaalitulosta voidaan pitää näille paniikkiin vaipuneille oivallisena opetuksena siitä, että maailma ei ole aivan niin yksinkertainen, yksituumainen ja selkeä paikka kuin millaiseksi he sen kuvittelevat.
Jatko-osakin tullaan näkemään. Valtaosa vaalitulokseen tyytymättömistä kuittasi asian “pieleen meni” -ajatuksella ja totesi elämän jatkuvan jo ajat sitten. Lopuistakin joku joukko saa koottua itsensä ennemmin tai myöhemmin. Osalle vaalitulos kuitenkin ottaa niin koville, että heidän moraalinsa on melko lailla luhistunut. Tästä suunnasta tullaan kuulemaan jo varsin pian erinäköisiä ajatuksia, joilla yritetään jotenkin rajoittaa parlamentaarisen prosessin toimintaa sellaisissa asioissa, joihin he eivät toivo mitään muutoksia.
Nähtäväksi jää, kuinka moni järkeväkin ihminen onnistuu weltschmerzissään muokkaamaan itsestään kansanvallan vihollisen ja hirmuhallinnon kannattajan syytellen muita ympärillään fasisteiksi.
Tästä pitänee siis tehdä sellainen johtopäätös, että Suomi on aikaisemmin ollut heidän näköisensä.
Olisikohan aika resetoida puppugeneraattori, vetää henkeä ja katsoa rauhassa ympärille? Mikä on tarkkaan ottaen muuttunut? Minä en tiedä kun en ole käynyt Suomessa persujen vaalivoiton jälkeen, mutta mieli tekisi vankkaan mutuun perustuen sanoa, ettei mikään.
Yhtä lailla minä voisin mussuttaa, että Suomi ei ole minun näköiseni
Tässä kyse on konkreettisesta erosta toivomani maailman ja käytännön välillä eli siis huomattavasti suuremmasta asiasta kuin mitä vaalituloksesta johtuva mutta mihinkään käytännölliseen perustumaton parku edustaa. Jos Suomi on ennen ollut heidän näköisensä, se on sitä tänäänkin. Minä en ole koskaan nähnyt haluamani näköistä Suomea.
Jos jonkun pitäisi olla nyt hirveässä paniikissa niin ilmeisesti minun, sillä kaikki asiat ovat olleet täysin poskellaan jo vuosikymmeniä eikä niihin ole parannusta luvassa nytkään. Tai sitten voin vain todeta, että se Suomi, jota minä tavoittelen, ei ole erityisen suosittu kokonaisuus ja siksi sitä ei toteuteta. Ei ole mitään syytä repiä pelihousua ja vaipua epätoivoon. Minun ajatukseni eivät yksinkertaisesti ole erityisen suurta kannatusta nauttivia ja sellaista se on.
Olisiko hieman sama asia kyseessä Kallion ja Punavuoren punaviherangstissakin? Poliittinen järjestelmä on tähän saakka vaientanut yhden varsin suuren kansanosan ajatuksineen, mutta tällä kertaa sekin sai äänensä kuuluviin ja numeroiden valossa vaikuttaa olevan huomattavasti suurempi ja näin ollen myös vahvempi ja painoarvoltaan suurempi kerho kuin Yliopiston kuppilan peräpöydässä maailmaa parantavien joukko.
Se, että vaipuu paniikkiin tästä ja väittää Suomen nyt suuresti muuttuneen ei-toivotuksi, kertoo vain siitä, että on muodostanut aikaisemmin hyvin valikoidun kuvan Suomesta ja suomalaisista. Kun ympäröi itsensä vain samanmielisillä ja sylkäisee pontevasti naapuripöytään, tulee helposti kuvitelleeksi edustavansa itse lähipiireineen läpileikkausta suomalaisista ja suomalaisten ajatuksista.
Vaalitulosta voidaan pitää näille paniikkiin vaipuneille oivallisena opetuksena siitä, että maailma ei ole aivan niin yksinkertainen, yksituumainen ja selkeä paikka kuin millaiseksi he sen kuvittelevat.
Jatko-osakin tullaan näkemään. Valtaosa vaalitulokseen tyytymättömistä kuittasi asian “pieleen meni” -ajatuksella ja totesi elämän jatkuvan jo ajat sitten. Lopuistakin joku joukko saa koottua itsensä ennemmin tai myöhemmin. Osalle vaalitulos kuitenkin ottaa niin koville, että heidän moraalinsa on melko lailla luhistunut. Tästä suunnasta tullaan kuulemaan jo varsin pian erinäköisiä ajatuksia, joilla yritetään jotenkin rajoittaa parlamentaarisen prosessin toimintaa sellaisissa asioissa, joihin he eivät toivo mitään muutoksia.
Nähtäväksi jää, kuinka moni järkeväkin ihminen onnistuu weltschmerzissään muokkaamaan itsestään kansanvallan vihollisen ja hirmuhallinnon kannattajan syytellen muita ympärillään fasisteiksi.
Suomen tauti
26/04/11 10:13
Pääsiäislomailun jälkeen taas sorvin ääressä.
Viime viikolta osui silmiin jossain talouslehdessä ollut uutinen Suomen halutuimmista työpaikoista. Uutista käsiteltiin ainoastaan siltä pohjalta, että perinteinen kärkipaikkaa pitänyt Nokia on romahtanut sijalle 11 tai jotain. Tässä löytämäni uutinen jostain nörälehdestä.
Tämä ei kuitenkaan ollut tuon tutkimuksen tai uutisen oleellinen anti. Oleellinen anti on se, että Suomen tavoitelluin työnantaja on tällä hetkellä valtio.
Valtio?
Tämän pitäisi pistää miettimään aika monessa paikassa.
Mietittävää on ennen kaikkea yritysmaailmassa ja kaikennäköisissä tulevaisuustyöryhmissä.
Suomesta rakennetaan visioissa jonkunnäköistä huippuinnovaatioyhteiskuntaa, jossa korkean teknologian ja uusien asioiden kimpussa puuhastelu aiheuttaa sen, että rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista korvaamaan savupiipputeollisuuden katoamisen aiheuttaman loven, paikkaamaan eläkejärjestelmän vajeen ja tasapainottamaan julkisen talouden. Hyvällä syyllä voidaan todeta hankkeen kusevan jos suomalaisen unelmatyöpaikka on paperinpyöritystä valtiolla.
Tätä voisi miettiä monelta kantilta. Ensimmäinen ja ilmeinen havainto on se, että valtion ei kannata suuremmin korviaan lotkauttaa kun duunarit vaativat ensi kerran lisää liksaa ja jotain jälkeenjääneisyyksien korjaamisia. Väite siitä, että valtio ei mukamas saisi palkattua työntekijöitä nykyisilläkin ehdoilla, näyttää olevan puppua.
Yrityksissä on sen sijaan suurempi itsetutkiskelun paikka kuten myös niissä valtion työpaikoissa, joissa mietitään Suomen yritysstrategiaa tai jotain sentapaista, miksi sitä sitten kutsutaankin. Jos yksikään suomalainen yritys ei enää kykene tarjoamaan työntekijöille mitään sellaista, mistä nämä ovat kiinnostuneita ja suosituimmaksi työpaikaksi ponnahtaa vähiten huono valtio, on totisesti syytä miettiä, millä ilveellä nämä yritykset oikein aikovat nousta maailman huipulle aloillaan.
Suomalainen työelämä tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä YT:tä, nollalinjaa ja simputtamista. Aivan kuten 90-luvun alun lamankin aikaan, firmat valuivat säästötoimia suorittavien pavunlaskijoiden komentoon ja vaikka lama on jo loppunut ja talouskasvu käynnistynyt, samat penninvenyttäjät ovat niiden johdossa edelleen. Firmat tuntuvat jälleen kerran juuttuneen krooniseen kulukuuriin ja sellaisetkaan firmat, joilla ei ole mitään ongelmaa myynnin ja tuloksen kanssa, käyttävät tilaisuutta hyväkseen niistääkseen henkilöstöltä etuja, jotka eivät palaa koskaan. Tähän ei olisi näissä yrityksissä mitään tarvetta, mutta koska muutama tunnetuin nimi säästää ja leikkaa, muut ovat saaneet tästä tartunnan.
Vaikea kuvitella, miten yksikään näistä yrityksistä voisi kyetä tekemään maailmanluokan keksintöjä ja markkinoimaan niitä, jos työntekijät haluavat näistä firmoista pois valtiolle konttorirotiksi vain sen takia, että haluavat eroon jatkuvasti käynnissä olevasta YT:stä. Valtion asemaa ei horjuta edes se, että se on pätkätyön suurteettäjä.
Suomen visiota ja suuntaa miettivien pitäisi jotenkin ottaa tämä tulos huomioon. Joko pitäisi miettiä, millä nykyiset firmat saataisiin käännettyä sellaiseen asentoon, että työn tekeminen niissä on taas hauskaa. Tai sitten pitää miettiä, mitä tehdään, kun nämä firmat menevät konkurssiin. Silloin tarvitaan uusia firmoja, joissa ideana on tehdä kaupaksi käyviä tuotteita asiakkaille eikä palkata konsultteja tekemään säästö- ja leikkauslistoja.
Kumpi tapa vain valitaan, se vaatii jotain uutta. Firmojen
potkiminen perseelle on vaikeaa, sillä se pitää tehdä yleisen mielipiteen kautta. Mitään suoranaisia keinoja tehdä työnteosta mukavaa ei tuntuisi olevan. Uusien firmojen suosiminen taas vaatii asennemuutoksen lisäksi myös rahaa, mutta jos Suomessa on nyt vain auringonlaskun yrityksiä, tämä raha kannattaa maksaa tulevaisuuden ongelmien välttämiseksi.
Firmoissa vallitsee vähäistä suurempi ja todennäköisesti konsulttien syöttämä harhaoppi siitä, että jatkuvasti käynnissä oleva kulukuuri on tuloksenteon kannalta luonnollista ja järkevää ja että firman työntekijät kyllä ymmärtävät säästämisen merkityksen kunhan se perustellaan heille ruokasalissa konsulttien piirtämillä voimapiste-esityksillä ja lisäksi kerrotaan, että firman tärkein voimavara ovat sen työntekijät, hyvä me.
Ne ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan henkilökohtaisia riskejä, ryhtyvät jo nyt yrittäjiksi. Loput haluavat ennen kaikkea turvallisuutta, jatkuvuutta ja siedettävän työympäristön. Tämä viedään ihmisiltä pois juututtamalla firma jatkuvaan yt-menettelyyn. Tätä perustellaan sillä, ettei jokainen yt johda irtisanomisiin, mutta neuvottelujen pitää olla käynnissä koko ajan, että firma on ketterämpi, kaikilla on kivempaa ja työntekijät saavat vaikuttaa. Jos tarkoitus ei ole vähentää väkeä jatkuvasti, on aivan mahdollista ottaa henkilöstön näkökulma huomioon ilman pahalta kalskahtavaa yt-menettelyäkin ja silloin kun sitä lain mukaan välttämättä tarvitaan, se voidaan hoitaa rutiinilla keskinäisen luottamuksen vallitessa, ilman puhettakaan irtisanomisista.
Kulukuuri on myös innovaation vihollinen. Kulukuurissa on yt-menettelyn ohella oleellista karsia firman muita menoja. Tämä tehdään lisäämällä töpinäosaston valtaa. Kun hyvän idean jalostaminen vaatii lausuntoja kaikennäköisiltä hallintoyksiköiltä ja lopulta homma kaatuu siihen kun tietohallinto-osasto ei suostu hankkimaan tarvittavia työvälineitä standardointiin vedoten, firma säästää tietysti rahaa kun ei tarvitse investoida mihinkään, mutta
samalla jää jokunen keksintö tekemättä.
Vallan antamisessa sisäpalveluyksiköille on sekin kiusallinen ongelma, ettei kukaan varsinaisesti vastaa firman surkeasta tilasta. Ylin johto vetoaa siihen, että uusille ideoille on selvä ja ymmärrettävä prosessi. Se, että tuosta prosessista ei mene mitään läpi, on vain osoitus siitä, että prosessi toimii hyvin. Kun ylin johto ei aktiivisesti tee päätöksiä vaan valtaa käyttää byrokratia tarkkojen ohjeiden mukaan, on vaikeaa löytää tahoa, joka voi ja haluaa tehdä tähän muutoksen tai jolle voi perustella, että nyt pitää tehdä poikkeus. Näin ollaan näennäisesti innovatiivisia ja uudelle avoimia, mutta tylsämielisimpien byrokratian kiusanhenkien annetaan vapaasti lannistaa ihmiset ilman minkäännäköistä pakkoa käyttää tervettä järkeä.
Hyviä keksintöjä ja ideoita tuppaa syntymään firmoissa, joissa väki viihtyy.
Tämän tutkimuksen pitäisi kertoa meille, että suomalaisessa työelämässä on vähäistä suurempi viihtyvyysongelma. Pitäisiköhän sille tehdä jotakin?
Veikkaan, että ainakin Elinkeinoelämän keskusliitto sivuuttaa tämän tutkimuksen olankohautuksella, mutta keskittyy sen sijaan lausunnoissaan tänään julkaistuun, josta selviää, että Portugalissa tehdään paljon enemmän työtunteja kuin Suomessa. On jälleen tullut aika uudistaa vaatimus lomien lyhentämisestä ja työajan pidentämisestä, ja varmaan muutamasta arkipyhästäkin voisi taas yrittää hankkiutua eroon.
Suomi nousuun!
Viime viikolta osui silmiin jossain talouslehdessä ollut uutinen Suomen halutuimmista työpaikoista. Uutista käsiteltiin ainoastaan siltä pohjalta, että perinteinen kärkipaikkaa pitänyt Nokia on romahtanut sijalle 11 tai jotain. Tässä löytämäni uutinen jostain nörälehdestä.
Tämä ei kuitenkaan ollut tuon tutkimuksen tai uutisen oleellinen anti. Oleellinen anti on se, että Suomen tavoitelluin työnantaja on tällä hetkellä valtio.
Valtio?
Tämän pitäisi pistää miettimään aika monessa paikassa.
Suomesta rakennetaan visioissa jonkunnäköistä huippuinnovaatioyhteiskuntaa, jossa korkean teknologian ja uusien asioiden kimpussa puuhastelu aiheuttaa sen, että rahaa vyöryy sisään ovista ja ikkunoista korvaamaan savupiipputeollisuuden katoamisen aiheuttaman loven, paikkaamaan eläkejärjestelmän vajeen ja tasapainottamaan julkisen talouden. Hyvällä syyllä voidaan todeta hankkeen kusevan jos suomalaisen unelmatyöpaikka on paperinpyöritystä valtiolla.
Tätä voisi miettiä monelta kantilta. Ensimmäinen ja ilmeinen havainto on se, että valtion ei kannata suuremmin korviaan lotkauttaa kun duunarit vaativat ensi kerran lisää liksaa ja jotain jälkeenjääneisyyksien korjaamisia. Väite siitä, että valtio ei mukamas saisi palkattua työntekijöitä nykyisilläkin ehdoilla, näyttää olevan puppua.
Yrityksissä on sen sijaan suurempi itsetutkiskelun paikka kuten myös niissä valtion työpaikoissa, joissa mietitään Suomen yritysstrategiaa tai jotain sentapaista, miksi sitä sitten kutsutaankin. Jos yksikään suomalainen yritys ei enää kykene tarjoamaan työntekijöille mitään sellaista, mistä nämä ovat kiinnostuneita ja suosituimmaksi työpaikaksi ponnahtaa vähiten huono valtio, on totisesti syytä miettiä, millä ilveellä nämä yritykset oikein aikovat nousta maailman huipulle aloillaan.
Suomalainen työelämä tuntuu kykenevän tarjoamaan lähinnä YT:tä, nollalinjaa ja simputtamista. Aivan kuten 90-luvun alun lamankin aikaan, firmat valuivat säästötoimia suorittavien pavunlaskijoiden komentoon ja vaikka lama on jo loppunut ja talouskasvu käynnistynyt, samat penninvenyttäjät ovat niiden johdossa edelleen. Firmat tuntuvat jälleen kerran juuttuneen krooniseen kulukuuriin ja sellaisetkaan firmat, joilla ei ole mitään ongelmaa myynnin ja tuloksen kanssa, käyttävät tilaisuutta hyväkseen niistääkseen henkilöstöltä etuja, jotka eivät palaa koskaan. Tähän ei olisi näissä yrityksissä mitään tarvetta, mutta koska muutama tunnetuin nimi säästää ja leikkaa, muut ovat saaneet tästä tartunnan.
Vaikea kuvitella, miten yksikään näistä yrityksistä voisi kyetä tekemään maailmanluokan keksintöjä ja markkinoimaan niitä, jos työntekijät haluavat näistä firmoista pois valtiolle konttorirotiksi vain sen takia, että haluavat eroon jatkuvasti käynnissä olevasta YT:stä. Valtion asemaa ei horjuta edes se, että se on pätkätyön suurteettäjä.
Suomen visiota ja suuntaa miettivien pitäisi jotenkin ottaa tämä tulos huomioon. Joko pitäisi miettiä, millä nykyiset firmat saataisiin käännettyä sellaiseen asentoon, että työn tekeminen niissä on taas hauskaa. Tai sitten pitää miettiä, mitä tehdään, kun nämä firmat menevät konkurssiin. Silloin tarvitaan uusia firmoja, joissa ideana on tehdä kaupaksi käyviä tuotteita asiakkaille eikä palkata konsultteja tekemään säästö- ja leikkauslistoja.
Kumpi tapa vain valitaan, se vaatii jotain uutta. Firmojen
Firmoissa vallitsee vähäistä suurempi ja todennäköisesti konsulttien syöttämä harhaoppi siitä, että jatkuvasti käynnissä oleva kulukuuri on tuloksenteon kannalta luonnollista ja järkevää ja että firman työntekijät kyllä ymmärtävät säästämisen merkityksen kunhan se perustellaan heille ruokasalissa konsulttien piirtämillä voimapiste-esityksillä ja lisäksi kerrotaan, että firman tärkein voimavara ovat sen työntekijät, hyvä me.
Ne ihmiset, jotka ovat valmiita ottamaan henkilökohtaisia riskejä, ryhtyvät jo nyt yrittäjiksi. Loput haluavat ennen kaikkea turvallisuutta, jatkuvuutta ja siedettävän työympäristön. Tämä viedään ihmisiltä pois juututtamalla firma jatkuvaan yt-menettelyyn. Tätä perustellaan sillä, ettei jokainen yt johda irtisanomisiin, mutta neuvottelujen pitää olla käynnissä koko ajan, että firma on ketterämpi, kaikilla on kivempaa ja työntekijät saavat vaikuttaa. Jos tarkoitus ei ole vähentää väkeä jatkuvasti, on aivan mahdollista ottaa henkilöstön näkökulma huomioon ilman pahalta kalskahtavaa yt-menettelyäkin ja silloin kun sitä lain mukaan välttämättä tarvitaan, se voidaan hoitaa rutiinilla keskinäisen luottamuksen vallitessa, ilman puhettakaan irtisanomisista.
Kulukuuri on myös innovaation vihollinen. Kulukuurissa on yt-menettelyn ohella oleellista karsia firman muita menoja. Tämä tehdään lisäämällä töpinäosaston valtaa. Kun hyvän idean jalostaminen vaatii lausuntoja kaikennäköisiltä hallintoyksiköiltä ja lopulta homma kaatuu siihen kun tietohallinto-osasto ei suostu hankkimaan tarvittavia työvälineitä standardointiin vedoten, firma säästää tietysti rahaa kun ei tarvitse investoida mihinkään, mutta
Vallan antamisessa sisäpalveluyksiköille on sekin kiusallinen ongelma, ettei kukaan varsinaisesti vastaa firman surkeasta tilasta. Ylin johto vetoaa siihen, että uusille ideoille on selvä ja ymmärrettävä prosessi. Se, että tuosta prosessista ei mene mitään läpi, on vain osoitus siitä, että prosessi toimii hyvin. Kun ylin johto ei aktiivisesti tee päätöksiä vaan valtaa käyttää byrokratia tarkkojen ohjeiden mukaan, on vaikeaa löytää tahoa, joka voi ja haluaa tehdä tähän muutoksen tai jolle voi perustella, että nyt pitää tehdä poikkeus. Näin ollaan näennäisesti innovatiivisia ja uudelle avoimia, mutta tylsämielisimpien byrokratian kiusanhenkien annetaan vapaasti lannistaa ihmiset ilman minkäännäköistä pakkoa käyttää tervettä järkeä.
Hyviä keksintöjä ja ideoita tuppaa syntymään firmoissa, joissa väki viihtyy.
Tämän tutkimuksen pitäisi kertoa meille, että suomalaisessa työelämässä on vähäistä suurempi viihtyvyysongelma. Pitäisiköhän sille tehdä jotakin?
Veikkaan, että ainakin Elinkeinoelämän keskusliitto sivuuttaa tämän tutkimuksen olankohautuksella, mutta keskittyy sen sijaan lausunnoissaan tänään julkaistuun, josta selviää, että Portugalissa tehdään paljon enemmän työtunteja kuin Suomessa. On jälleen tullut aika uudistaa vaatimus lomien lyhentämisestä ja työajan pidentämisestä, ja varmaan muutamasta arkipyhästäkin voisi taas yrittää hankkiutua eroon.
Suomi nousuun!
Kenen ääniä syöt, sen lauluja laulat?
21/04/11 17:05
Lueskelen toisinaan dosentti Bäckmanin ja apupapin muodostaman pellefanttikerhon tuotantoa, kun tarvitsen hyvät naurut.
Viime päivien aikana meille on kerrottu kaksi asiaa, jotka yhdessä
ovat hieman ongelmallisia:
Ensimmäinen tässä ja toinen tässä.
Jussi Parviainen, “eduskuntavaalien suvereeni voittaja”, kertoo meille 450 äänensä antamalla painokkuudella siitä, kuinka hieno paikka Venäjä on ja kuinka Suomea ei oikeastaan ole olemassakaan muuten kuin Venäjän satelliittina.
Toisessa kirjoituksessa itse Bäckman kertoo meille, että Timo Soinin johtama kansallissosialistinen puolue on päässyt eduskuntaan ja voi että.
Tässä ei ole muuta vikaa kuin se, että mainitulla Jussi Parviaisella oli sama numero Helsingissä kuin Timo Soinilla oli Espoossa. Muut kyseisen kerhon ehdokkaat saivat 10-42 ääntä, mikä olisi ollut Parviaisenkin saalis ilman arpaonnea.
Näin siis tämä “vaalien suvereeni voittaja” ja antifasismin lipunkantaja on itse asiassa saanut valtaosan tuosta 450 äänen äänenpainostaan “fasistisen” Timo Soinin siivellä. Kannattaisiko lähettää Soinille pullo shamppista tai jotain?
Noin yleisemmin tässä ei tietysti suurta vahinkoa tällä kertaa käynyt. Kahdeksan vuotta sitten kävi kun Jan Vapaavuori nousi kansanedustajaksi samalla äänestysnumerolla kuin mitä Tanja Karpelalla oli uudellamaalla ja päätyi sen tien päätteeksi ministeriksi.
Kun kerran vaalipiirijako ja vaalimainonta Pääkaupunkiseudulla on näinkin sekavaa, pitäisi asia jotenkin korjata. Yksi vaihtoehto olisi tehdä yksi suuri vaalipiiri ja yhdistää PKS ja Uusimaa, mutta tätä tuskin halutaan tehdä, sillä tämä vaalipiiri olisi painoarvoltaan liian suuri. Paljon helpompi vaihtoehto olisi numeroida tulevissa vaaleissa Uudenmaan ehdokkaat 100-499 ja Helsingin ehdokkaat 500-999, jolloin näiden ristiin toistensa alueilla kampanjoivien vaalipiirien ehdokkailla ei olisi koskaan samoja numeroita. Väärin äänestäneiden äänet tulisi hylättyä sen sijaan, että ne päätyvät hyödyttämään yhtä kiinteistöketkua tai toista Neuvostoliittoa haikailevaa kommunistiänkyrää.
Viime päivien aikana meille on kerrottu kaksi asiaa, jotka yhdessä
Ensimmäinen tässä ja toinen tässä.
Jussi Parviainen, “eduskuntavaalien suvereeni voittaja”, kertoo meille 450 äänensä antamalla painokkuudella siitä, kuinka hieno paikka Venäjä on ja kuinka Suomea ei oikeastaan ole olemassakaan muuten kuin Venäjän satelliittina.
Toisessa kirjoituksessa itse Bäckman kertoo meille, että Timo Soinin johtama kansallissosialistinen puolue on päässyt eduskuntaan ja voi että.
Tässä ei ole muuta vikaa kuin se, että mainitulla Jussi Parviaisella oli sama numero Helsingissä kuin Timo Soinilla oli Espoossa. Muut kyseisen kerhon ehdokkaat saivat 10-42 ääntä, mikä olisi ollut Parviaisenkin saalis ilman arpaonnea.
Näin siis tämä “vaalien suvereeni voittaja” ja antifasismin lipunkantaja on itse asiassa saanut valtaosan tuosta 450 äänen äänenpainostaan “fasistisen” Timo Soinin siivellä. Kannattaisiko lähettää Soinille pullo shamppista tai jotain?
Noin yleisemmin tässä ei tietysti suurta vahinkoa tällä kertaa käynyt. Kahdeksan vuotta sitten kävi kun Jan Vapaavuori nousi kansanedustajaksi samalla äänestysnumerolla kuin mitä Tanja Karpelalla oli uudellamaalla ja päätyi sen tien päätteeksi ministeriksi.
Kun kerran vaalipiirijako ja vaalimainonta Pääkaupunkiseudulla on näinkin sekavaa, pitäisi asia jotenkin korjata. Yksi vaihtoehto olisi tehdä yksi suuri vaalipiiri ja yhdistää PKS ja Uusimaa, mutta tätä tuskin halutaan tehdä, sillä tämä vaalipiiri olisi painoarvoltaan liian suuri. Paljon helpompi vaihtoehto olisi numeroida tulevissa vaaleissa Uudenmaan ehdokkaat 100-499 ja Helsingin ehdokkaat 500-999, jolloin näiden ristiin toistensa alueilla kampanjoivien vaalipiirien ehdokkailla ei olisi koskaan samoja numeroita. Väärin äänestäneiden äänet tulisi hylättyä sen sijaan, että ne päätyvät hyödyttämään yhtä kiinteistöketkua tai toista Neuvostoliittoa haikailevaa kommunistiänkyrää.
Liberaalitko nousevat seuraavaksi?
19/04/11 10:42
Joku liberaaliksi itseään tituleeraava penää Suomeen liberaalia liikettä ja vaatii, että sen pitää nousta seuraavaksi.
Minäkin saattaisin kannattaa aidosti liberaalia puoluetta, mutta sellaisen rakentaminen on kovin haasteellista. Tämän huomasivat jo edelliset yrittäjät, joilla oli kansanedustajiakin, kunnes päättivät liberaaliuden puuskassaan liitää puolueensa Suomen kaikista puolueista vähiten liberaaliin eli Maalaisliittoon. Tämäkin nettikirjoittaja tunnustautuu tuon puolueen jäseneksi.
Klassinen liberalismi on hieno mutta hankala aate. Se on hankala aate jo yksilötasolla, mutta sen kokoaminen ryhmäksi ja puolueeksi saattaa olla jopa melkoisen mahdotonta. Ainakin on täysin selvää, että Keskustapuolueen riveistä se ei tule ikinä onnistumaan.
Liberalismin ongelma politiikan teossa on siinä, että se on aatteena melko puolustuskyvytön, sillä politiikkaa on vaikeaa tehdä ilman suurta vastakkainasettelun retoriikkaa. Vahva viholliskuva taas ei sovi tähän aatteeseen, joka lähtee erilaisten ajatusten ja erilaisten elämäntapojen
kunnioittamisesta. Retoriikka jää väkisinkin hieman laimeaksi, eikä vetoa suuriin kansanjoukkoihin.
Toinen liberalismin ongelma on se, että käsitteen on ominut ainakin Suomessa sakki, joka ei tunnistaisi liberaalia, vaikka sellainen purisi heitä perseestä. On helppoa olla julkilausuman tasolla liberaali, mutta käytännön teot puhuvat usein vastaan, ja totuus on tuolla ulkona.
Suomessa voi varsin vahvasti eräänlainen karsinaliberalismi, joka on esikuvansa kalpea varjo.
Karsinaliberalismi luo erilaisille klikeille illuusion liberalismista, jotta voivat sylkäistä pontevasti konservatiiveina tai ahdasmielisinä pitämiensä poliittisten opponenttien suuntaan, mutta kyse on tosiasiassa vain oman kapeakatseisuuden ja ennen kaikkea fanaattisuuden maisemoimisesta mukavammalta näyttäviin kulisseihin. Ollaan periaatteessa äärimmäisen liberaaleja, mutta tämä rajoittuu vain samanmielisten ja samanhenkisten seuraan tarkasti asetetuissa raameissa. Tätä asiaa on helppoa valaista parilla esimerkillä.
Karsinaliberaaleja fraktioita pesii melkein kaikissa puolueissa paitsi ehkä Kepussa ja Kristityissä, jotka eivät edes yritä teeskennellä. Yksi tällainen fraktio on Kokoomuksen riveissä perivä ääriespoolaisten klikki. Tämä kouluja käynyt väki ei ole niinkään kypäräpappikokoomuksen kannattaja. Yksilöllisiä oikeuksia ja valintoja kyllä kannatetaan varsin pontevastikin, kunhan ne liittyvät oikeisiin asioihin. Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kadulle lintukotoon ilmestyy kerjäläinen, joka saattaa laskea asunnon jälleenmyyntiarvoa tai jota nyt ei vain muuten oikein viitsitä katsella. Vahva NIMBY-kerho huolehtii “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla siitä, ettei lähistöllä nyt ainakaan alkoholisteja saisi näkyä. Jne. Lopulta kyky ymmärtää ja hyväksyä muiden tekemiä valintoja ja erilaisia näkemyksiä tämäntyyppisissä kysymyksissä on melko vähäinen.
Vihreissä on tarjolla toisenlainen esimerkki. Siellä on lähes velvollisuus edustaa jotakin vähemmistöä ja näitä vähemmistöjä kyllä suositaan ja ymmärretään aivan loputtomiin, kuten myös turvapaikanhakijoita, kerjäläisiä, elämäntapavetelehtijöitä ja kaikkea muutakin. Täällä alkaa taas tökkiä ajatus siitä, että joku tavoittelee myös taloudellista vapautta. Samaten näyttää kovin vaikealta yksinkertaisesti hyväksyä poliittista opponenttia osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa, sillä perussuomalainenhan
on tilaston mukaan tyhmä mies ja kuka sellaisten kanssa haluaa olla tekemisissä? Minun havaintojeni mukaan tässä fraktiossa pesii niin suuri hinku tavoitella parempaa maailmaa, että sen varjolla ollaan valmiita kannattamaan aivan millaista totalitarismia hyvänsä. Viime aikojen hyökkäykset sananvapautta vastaan ovat pääsääntöisesti juuri täältä peräisin, sillä onhan se nyt paha jos joku saa vihapuheella horjuttaa heidän visiotaan paremmasta maailmasta.
Näiden vaalien jälkeinen kiukkuparku Vasemmistoliiton ja Vihreiden tunnustuksellisten kannattajien suista on ollut melko karmeaa katseltavaa. Sekaan on toki mahtunut lukuisia huomattavan älykkäitä “hei, relatkaa, ei maailma tähän lopu” -tyyppisiä puheenvuoroja, mutta useiden näiden liberaaleilla mielikuvilla ratsastavien puolueiden kannattajien mieliin tuntuu mahtuvan hieman rajoitetusti, ettei heidän tapansa katsoa maailmaa olekaan ainoa oikea. On kuultu kaikennäköistä analyysiä siitä, kuinka väärin äänestäneet ovat tyhmiä, luusereita ja reppanoita ja kuinka meidät nyt hukka perii kun paskasakkikin saa äänestää ja väärät puolueet saavat kampanjoida aivan väärin eikä maailma pyörikään itsensä ylentäneen näennäisintelligentsian ympärillä.
Mitä jää jäljelle? Liberaaleja, jotka pesivät Maalaisliiton kuolemansyleilyssä. Kaikkien muiden puolueiden riveissä pesiviä karsinaliberaalifraktioita, jotka pitävät suurta ääntä liberaaliudestaan ollen siitä kuitenkin varsin kaukana rähjäyksellään. Ei tarvitse ihmetellä, jos tässä maailman ajassa harva tuohon ajatukseen terminä törmäävä ei oikein saa otetta siitä, kuinka hienosta aatteesta on kysymys eikä edes siitä, mitä se oikein tarkoittaa.
Minäkin saattaisin kannattaa aidosti liberaalia puoluetta, mutta sellaisen rakentaminen on kovin haasteellista. Tämän huomasivat jo edelliset yrittäjät, joilla oli kansanedustajiakin, kunnes päättivät liberaaliuden puuskassaan liitää puolueensa Suomen kaikista puolueista vähiten liberaaliin eli Maalaisliittoon. Tämäkin nettikirjoittaja tunnustautuu tuon puolueen jäseneksi.
Klassinen liberalismi on hieno mutta hankala aate. Se on hankala aate jo yksilötasolla, mutta sen kokoaminen ryhmäksi ja puolueeksi saattaa olla jopa melkoisen mahdotonta. Ainakin on täysin selvää, että Keskustapuolueen riveistä se ei tule ikinä onnistumaan.
Liberalismin ongelma politiikan teossa on siinä, että se on aatteena melko puolustuskyvytön, sillä politiikkaa on vaikeaa tehdä ilman suurta vastakkainasettelun retoriikkaa. Vahva viholliskuva taas ei sovi tähän aatteeseen, joka lähtee erilaisten ajatusten ja erilaisten elämäntapojen
Toinen liberalismin ongelma on se, että käsitteen on ominut ainakin Suomessa sakki, joka ei tunnistaisi liberaalia, vaikka sellainen purisi heitä perseestä. On helppoa olla julkilausuman tasolla liberaali, mutta käytännön teot puhuvat usein vastaan, ja totuus on tuolla ulkona.
Suomessa voi varsin vahvasti eräänlainen karsinaliberalismi, joka on esikuvansa kalpea varjo.
Karsinaliberalismi luo erilaisille klikeille illuusion liberalismista, jotta voivat sylkäistä pontevasti konservatiiveina tai ahdasmielisinä pitämiensä poliittisten opponenttien suuntaan, mutta kyse on tosiasiassa vain oman kapeakatseisuuden ja ennen kaikkea fanaattisuuden maisemoimisesta mukavammalta näyttäviin kulisseihin. Ollaan periaatteessa äärimmäisen liberaaleja, mutta tämä rajoittuu vain samanmielisten ja samanhenkisten seuraan tarkasti asetetuissa raameissa. Tätä asiaa on helppoa valaista parilla esimerkillä.
Karsinaliberaaleja fraktioita pesii melkein kaikissa puolueissa paitsi ehkä Kepussa ja Kristityissä, jotka eivät edes yritä teeskennellä. Yksi tällainen fraktio on Kokoomuksen riveissä perivä ääriespoolaisten klikki. Tämä kouluja käynyt väki ei ole niinkään kypäräpappikokoomuksen kannattaja. Yksilöllisiä oikeuksia ja valintoja kyllä kannatetaan varsin pontevastikin, kunhan ne liittyvät oikeisiin asioihin. Ongelma tulee kuitenkin siitä, että kadulle lintukotoon ilmestyy kerjäläinen, joka saattaa laskea asunnon jälleenmyyntiarvoa tai jota nyt ei vain muuten oikein viitsitä katsella. Vahva NIMBY-kerho huolehtii “ajatelkaa lapsiamme” -argumentilla siitä, ettei lähistöllä nyt ainakaan alkoholisteja saisi näkyä. Jne. Lopulta kyky ymmärtää ja hyväksyä muiden tekemiä valintoja ja erilaisia näkemyksiä tämäntyyppisissä kysymyksissä on melko vähäinen.
Vihreissä on tarjolla toisenlainen esimerkki. Siellä on lähes velvollisuus edustaa jotakin vähemmistöä ja näitä vähemmistöjä kyllä suositaan ja ymmärretään aivan loputtomiin, kuten myös turvapaikanhakijoita, kerjäläisiä, elämäntapavetelehtijöitä ja kaikkea muutakin. Täällä alkaa taas tökkiä ajatus siitä, että joku tavoittelee myös taloudellista vapautta. Samaten näyttää kovin vaikealta yksinkertaisesti hyväksyä poliittista opponenttia osaksi sivistynyttä yhteiskuntaa, sillä perussuomalainenhan
Näiden vaalien jälkeinen kiukkuparku Vasemmistoliiton ja Vihreiden tunnustuksellisten kannattajien suista on ollut melko karmeaa katseltavaa. Sekaan on toki mahtunut lukuisia huomattavan älykkäitä “hei, relatkaa, ei maailma tähän lopu” -tyyppisiä puheenvuoroja, mutta useiden näiden liberaaleilla mielikuvilla ratsastavien puolueiden kannattajien mieliin tuntuu mahtuvan hieman rajoitetusti, ettei heidän tapansa katsoa maailmaa olekaan ainoa oikea. On kuultu kaikennäköistä analyysiä siitä, kuinka väärin äänestäneet ovat tyhmiä, luusereita ja reppanoita ja kuinka meidät nyt hukka perii kun paskasakkikin saa äänestää ja väärät puolueet saavat kampanjoida aivan väärin eikä maailma pyörikään itsensä ylentäneen näennäisintelligentsian ympärillä.
Mitä jää jäljelle? Liberaaleja, jotka pesivät Maalaisliiton kuolemansyleilyssä. Kaikkien muiden puolueiden riveissä pesiviä karsinaliberaalifraktioita, jotka pitävät suurta ääntä liberaaliudestaan ollen siitä kuitenkin varsin kaukana rähjäyksellään. Ei tarvitse ihmetellä, jos tässä maailman ajassa harva tuohon ajatukseen terminä törmäävä ei oikein saa otetta siitä, kuinka hienosta aatteesta on kysymys eikä edes siitä, mitä se oikein tarkoittaa.
Ruotsalaisten neuvoja hallituksen muodostajille
18/04/11 13:02
Ruotsalaislehti Expressen neuvoo suomalaisia jättämään persut hallituksen ulkopuolelle sillä perusteella, että 80% jengistä ei äänestänyt heitä.
Tämä sopii hyvin ruotsalaiseen pysähtyneisyyteen, jossa mikään ei saa muuttua. Maan omissa vaaleissa Ruotsidemokraatit ylitti äänikynnyksen ja pääsi parlamenttiin ja vaa’ankieliasemaan, mutta suurten puolueiden sopimus mahdollisti vähemmistöhallituksen
ilman heitä. Nyt maassa on outo tilanne, jossa hallitus on teknisesti vähemmistöhallitus, mutta sen takana on noin 95% kansanedustajista ja oppositiota edustaa parinkymmenen kansanedustajan pellekerho.
Suomessa on suhtauduttu politiikkaan hieman toisella tavalla. Suomen puoluekenttä on elänyt sodankin jälkeen runsaasti ja se saa elää edelleen. Useimmat eivät enää muista, että “kolme suurta” tarkoitti 70-luvun alkupuolelle saakka SDP:tä, Maalaisliittoa ja SKDL:ää. Kymmenen vuoden neljän suuren kauden jälkeen palattiin kolmeen suureen kun Kokoomus oli vakiinnuttanut asemansa ja SKDL viimein hajonnut ja kärsinyt rökäletappion.
Erityisesti suomalaisena ilmiönä voidaan pitää sitä, että huolimatta puoluekentän muutoksista politiikka pysyy melko valtavirtaisena. Tämä tehdään ottamalla vaalivoittajat ja uudet yrittäjät osaksi establishmenttia. Näin estetään kovin radikaalien muutosvoimien syntyminen, sillä kukaan ei pysty kasvamaan oppositiossa loputtomiin. Mitä protestihenkisempi tai änkyrämpi puolue on kyseessä, sitä enemmän se häviää kun se laitetaan vastaamaan huutoonsa.
Tällä tavoin saatiin näivetettyä Suomesta kommunismi ja vennamolaisuus. Oikeastaan näyttää siltä, että juuri tällä tavalla myös vihreys on marginalisoitu omaan, söpöön pikku karsinaansa. Nähtäväksi jää, miten persujen käy, mutta en pidä mitenkään mahdottomana, että karsina on heillekin jo katsottuna.
Tässä asiassa ei kannata kuunnella ruotsalaisten neuvoja. Ruotsi oli täysin shokissa kun parlamenttiin pääsi uusi yrittäjä ja vielä vääriä asioita kannattava sellainen. Suomessa asiat hoidetaan pragmaattisemmin eikä Perussuomalaisten äänivyörystä kannata olla huolissaan. Pannaan väki töihin ja katsotaan mitä syntyy. Jos ei ota syntyäkseen, karsina odottaa. Jos syntyy, silloin näyttäisi siltä, että puoluekenttä on muuttunut.
Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että seuraavissa vaaleissa puhutaan runsaasti politiikkaa. Tätä ei voine pitää huonona mitään poliittista aatesuuntaa kannattava.
Tämä sopii hyvin ruotsalaiseen pysähtyneisyyteen, jossa mikään ei saa muuttua. Maan omissa vaaleissa Ruotsidemokraatit ylitti äänikynnyksen ja pääsi parlamenttiin ja vaa’ankieliasemaan, mutta suurten puolueiden sopimus mahdollisti vähemmistöhallituksen
Suomessa on suhtauduttu politiikkaan hieman toisella tavalla. Suomen puoluekenttä on elänyt sodankin jälkeen runsaasti ja se saa elää edelleen. Useimmat eivät enää muista, että “kolme suurta” tarkoitti 70-luvun alkupuolelle saakka SDP:tä, Maalaisliittoa ja SKDL:ää. Kymmenen vuoden neljän suuren kauden jälkeen palattiin kolmeen suureen kun Kokoomus oli vakiinnuttanut asemansa ja SKDL viimein hajonnut ja kärsinyt rökäletappion.
Erityisesti suomalaisena ilmiönä voidaan pitää sitä, että huolimatta puoluekentän muutoksista politiikka pysyy melko valtavirtaisena. Tämä tehdään ottamalla vaalivoittajat ja uudet yrittäjät osaksi establishmenttia. Näin estetään kovin radikaalien muutosvoimien syntyminen, sillä kukaan ei pysty kasvamaan oppositiossa loputtomiin. Mitä protestihenkisempi tai änkyrämpi puolue on kyseessä, sitä enemmän se häviää kun se laitetaan vastaamaan huutoonsa.
Tällä tavoin saatiin näivetettyä Suomesta kommunismi ja vennamolaisuus. Oikeastaan näyttää siltä, että juuri tällä tavalla myös vihreys on marginalisoitu omaan, söpöön pikku karsinaansa. Nähtäväksi jää, miten persujen käy, mutta en pidä mitenkään mahdottomana, että karsina on heillekin jo katsottuna.
Tässä asiassa ei kannata kuunnella ruotsalaisten neuvoja. Ruotsi oli täysin shokissa kun parlamenttiin pääsi uusi yrittäjä ja vielä vääriä asioita kannattava sellainen. Suomessa asiat hoidetaan pragmaattisemmin eikä Perussuomalaisten äänivyörystä kannata olla huolissaan. Pannaan väki töihin ja katsotaan mitä syntyy. Jos ei ota syntyäkseen, karsina odottaa. Jos syntyy, silloin näyttäisi siltä, että puoluekenttä on muuttunut.
Joka tapauksessa jo nyt on selvää, että seuraavissa vaaleissa puhutaan runsaasti politiikkaa. Tätä ei voine pitää huonona mitään poliittista aatesuuntaa kannattava.
Vistin vaalitulosanalyysi
17/04/11 21:29
Vaalitulos on melkein valmis ja mussutus siitä, että kansa on äänestänyt väärin, on valloillaan. Facebookiin näyttää syntyvän vartin välein uusia “vastustamme väärää äänestystulosta ja erityisesti persuja ja kaikkea muutakin” -tyyppisiä älyryhmiä, jotka keräävät jäsenikseen lähinnä punavihervitsauksen tartuttamaa sakkia.
Persuista on puhuttu ja tullaan puhumaan lähiaikoina niin paljon, etten itse viitsi uhrata heihin suurempaa palstatilaa. Huomion kiinnitämme lähinnä siihen, että erityisesti vihreistä suunnista kuullut “persujen kannatus ei realisoidu vaalipäivänä” -lauselmat näyttävät olleen täydellisen sisällöttömiä. Persujen kannatus vaaleissa vastasi melko hyvin gallup-kyselyitä eikä se, että Soinia sai äänestää vain uudellamaalla, näytä vaikuttaneen lopputulokseen mitenkään. Tämänkin persut arvioivat oikein ja kärkkäimmät opponentit väärin. Kun persut saivat 450000 lisä-ääntä ja muiden puolueiden tappiot ovat yhteenlaskettuna ja uusien yrittäjien äänillä vähennettynä vain 60000 luokkaa, voidaan todeta, että äänestysprosentin kasvu valui persuille ja perinteisten valtapuolueiden valta on perustunut vain siihen, että niiden vastustajat eivät ole äänestäneet laisinkaan.
Kokoomus näyttäisi saavan ensimmäistä kertaa ikinä suurimman puolueen paikan. Kokoomus nousi kolmen suuren joukkoon vasta muistaakseni 1979 syrjäyttäessään SKDL:n, mutta ulkopoliittisista syistä johtuen puolueen hallituskelpoisuutta sai odottaa pitkään. Nyt tuolla puolueella näyttää menevän sangen mukavasti. Kansanedustajakunnassa on uutta verta ja konkareita, mutta yleisesti nuorennusleikkaus on puolueessa tehty ja näyttää onnistuneen varsin hyvin.
Ääniharavien joukosta löytyy sangen nuorta väkeä eikä niin, että puolueen nuoremmat kansanedustajat menevät läpi veteraanien perässävedon seurauksena. Tästä seuraa se, että puolueen asemaa maltillisen oikeiston edustajan ei uhkaa vuosikymmenen sisään todennäköisesti mikään. Kannatusta tulee ja menee mutta puolue suunnilleen nykyisellä linjallaan säilynee varsin hyvin.
Puolue sai paikkamääräisesti suuren kuuden paikan tappion, minkä epäilemättä joku “emme pidä Kokoomuksesta” -tyyppinen vasemmistoälykkö huomaa nostaa esille, mutta tässä totuus ei ole aivan se, miltä se näyttää. Vuoden 2007 vaaleissa Kokoomus sai rutkasti vaalipiirien viimeisiä paikkoja ja vaikka Maalaisliiton kannatus oli prosenttiyksilön suurempaa, ero paikkaluvussa oli vain yksi lähinnä hyvän tuurin takia. Nyt nämä viimeiset paikat ovat jakautuneet tasaisemmin eivätkä valuneet valtaosin Kokoomukselle. Tällä kertaa voittaja näissä näyttää olleen SDP, joka on vain kaksi paikkaa Kokoomuksen perässä.
Maalaisliiton rökäletappio on sen sijaan mannaa sielulle. Puolueen putoaminen keskikastiin, kuudentoista paikan tappio ja Paavo Väyrysen tippuminen ovat osoitus joko siitä, että ihmiset ovat tulleet järkiinsä tai siitä, että jumala on olemassa. Kiviniemen ympärille rakennettu vaalikampanja ei näytä vedonneen maakunnissa eikä myöskään Helsingissä. Tässä kohtaa haluankin lausua lämpimän kiitoksen Suomen kaupunkilaisille naisille, jotka eivät Kepun toiveista huolimatta hurahtaneet mihinkään “nyt nainen pääministeriksi” -lööperiin.
Persutkin on aluepolitiikkapuolue mutta huomattavasti harmittomampi kuin Kepu, joka on täyttänyt virkamieskunnan omillaan ja jonka puoluekoneisto kasvattaa maaseudun aivopesussa uusia sukupolvia sielun ja moraalin mädättävän kepulismin opetuslapsiksi.
SDP sai varsin vakuuttavan torjuntavoiton, josta osa näyttää tulleen näiden viimeisten paikkojen voittamisesta, mutta ne ovat aivan yhtä hyviä paikkoja kuin kaikki muutkin. Todennäköistä on, että Urpilaisen populismi euroalueen tukemisen ympärillä oli oikea veto, sillä juuri SDP kiri runsaasti varsinaisen vaalipäivän äänissä. SDP:n tapauksessa huomio kiinnittyy sen sijaan siihen, keitä oikein valittiin. Helsingistä läpi meni neljä SDP:n nuorisosiiven edustajaa: Erkki Tuomioja, Eero Heinäluoma, Rakel Hiltunen ja Päivi Lipponen, joista vain Lipponen on edes jollain tavalla tulevaisuuden tai edes nykypäivän kasvoksi ajateltava.
Tämä antaa ajateltavaa, sillä SDP ei enää pärjää neljän vuoden kuluttua tällä kaartilla. Puolue on leimallisesti suurten ikäluokkien edunvalvontakerho ja edustajat näyttävät kannattajiltaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, saahan tuonkin joukon etuja ajaa, mutta politiikka kaipaa jatkuvuutta. Puheet puolueen ukkoutumisesta eivät näytä olevan aivan tuulesta temmattuja. Ensi vaaleissa on edessä uusien nimien esiinmarssi, mutta koska heitä ei ole nyt tärkeissä vaalipiireissä juuri kasvamassa ehkä Mikael Jungneria lukuunottamatta, seuraavat vaalit saattavat olla melkoista kivireen vetoa SDP:lle, jonka epäsuosittu puheenjohtaja saanee tästä vaalituloksesta kuitenkin jatkoajan. Kun puheenjohtaja on posetiivarin apina ja kentältä ei löydy valovoimaisia ja tuttuja ehdokkaita, tulos voi neljän vuoden päästä olla surkea. Toisaalta se voi antaa puolueelle viimein sen kipeästi kaipaaman tilaisuuden hieman uudistua modernin kaupunkilaisen edunvalvojaksi. Nähtäväksi jää mutta tällaisia ajatuksia tulos herättää.
Vasemmistoliittoa voi pitää vähemmälle huomiolle jääneenä positiivisena yllättäjänä. Paavo Arhinmäki on puhdasoppinen populisti ja hänen sanomansa näyttää menneen perille niihin kansankerroksiin, jotka tällaista pellefanttikerhoa haluavat äänestää. Kun puolueen perintöstalinistit ja korpikommunistit joko luopuivat tai tippuivat, puolue on nyt melko puhtaasti Arhinmäen ja kaupunkien nuoren änkyrävasemmiston komennossa. Tästä on hyvä ponnistaa populismin keinoin seuraavia
vaaleja kohti ja en pidä mahdottomana, että joku persujen kaltainen protesti purkautuisi tätä kautta tulevaisuudessa. Vasemmistoliitto on ollut jo gallupeissa varsin immuuni persuhullutukselle ja tämä näyttää pitäneen myös vaalituloksessa.
Vihreys näyttää kokeneen täydellisen ja nöyryyttävän murskatappion kun puolue menetti kolmanneksen paikoistaan. Prosentteina tämä on vaalien suurin tappio kun Kepun 16 paikan menetys tarkoittaa “vain” 31 prosentin paikkakatoa. Tämä siitä huolimatta, että Soininvaara kaivettiin naftaliinista yhdeksi Helsingin ääniharavista. Vihreiden sisäinen tutkiskelu tulee epäilemättä ylimielisyydessään päätymään siihen tulokseen, että kyse oli vain hallitusvastuun aiheuttamista ongelmista. Näin siitä huolimatta, että Japanin ydinvoimalaonnettomuuden toivottiin vaikuttavan puolueen kannatusta nostavasti.
Pidän kuitenkin mahdollisena, että puolue yksinkertaisesti ei ole suosittu. Perussuomalaisissa menestyi nimenomaan maahanmuuttokriitikkosiipi ja Vihreät otti kaikkein tukevimmin pesäeroa juuri heihin. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole suosittua kuin kovin kapeissa kansankerroksissa ja sen puolustaminen viimeiseen mieheen voi Persujen äänisaaliin valossa hyvinkin olla verottava tekijä.
Vihreiden persuvastainen kampanjointi ja lausuntotehtailu on toisaalta jättänyt puolueen järkeviä ja kannattamisen arvoisia tavoitteita vaalikarjalta pimentoon kun ainoa läpi välittynyt sanoma on ylimielinen “vihreiden kannattajat ovat tutkitusti fiksuja naisia ja persujen kannattajat ovat tutkitusti tyhmiä miehiä” -tyyppinen älyanalyysi. Puolueesta on käynyt vaalikaudella jonkun verran vuotoa kun entisiksi vihreiksi tunnustautuneet ovat jättäneet puolueen linjaerimielisyyksien takia. Vaalikarja antoi murskatuomion mutta muuttaako se Vihreiden linjaa. Tuskinpa, sillä tuossa puolueessa näkemys on se, että on tyhmää olla kannattamatta Vihreitä.
Hallitusneuvottelut näyttävät johtavan Kok+SDP+Pers -akselille, mutta nähtäväksi jää. SDP:n siirtyminen voimakkaasti euroalueen tukemista vastustamaan saattaa tehdä tästä asetelmasta hankalan. Kok+SDP+RKP ei muodosta enemmistöhallitusta, eli jonkunnäköinen uusi koalitio on pakko keksiä. Kokoomus joutunee joustamaan aika paljosta, sillä Persut ja SDP ovat monissa asioissa sangen samoilla linjoilla. Mikään muu hallitusratkaisu ei toisaalta oikein tule kyseeseen, sillä ilman Kokoomusta hallitusta ei synny. Rökaletappion saaneet maalaiset ja vihreät päätyvät ilman muuta oppositioon ja Vasemmistoliitto tuskin haluaa hallitukseen, jota johtaa Kokoomus.
Persuista on puhuttu ja tullaan puhumaan lähiaikoina niin paljon, etten itse viitsi uhrata heihin suurempaa palstatilaa. Huomion kiinnitämme lähinnä siihen, että erityisesti vihreistä suunnista kuullut “persujen kannatus ei realisoidu vaalipäivänä” -lauselmat näyttävät olleen täydellisen sisällöttömiä. Persujen kannatus vaaleissa vastasi melko hyvin gallup-kyselyitä eikä se, että Soinia sai äänestää vain uudellamaalla, näytä vaikuttaneen lopputulokseen mitenkään. Tämänkin persut arvioivat oikein ja kärkkäimmät opponentit väärin. Kun persut saivat 450000 lisä-ääntä ja muiden puolueiden tappiot ovat yhteenlaskettuna ja uusien yrittäjien äänillä vähennettynä vain 60000 luokkaa, voidaan todeta, että äänestysprosentin kasvu valui persuille ja perinteisten valtapuolueiden valta on perustunut vain siihen, että niiden vastustajat eivät ole äänestäneet laisinkaan.
Kokoomus näyttäisi saavan ensimmäistä kertaa ikinä suurimman puolueen paikan. Kokoomus nousi kolmen suuren joukkoon vasta muistaakseni 1979 syrjäyttäessään SKDL:n, mutta ulkopoliittisista syistä johtuen puolueen hallituskelpoisuutta sai odottaa pitkään. Nyt tuolla puolueella näyttää menevän sangen mukavasti. Kansanedustajakunnassa on uutta verta ja konkareita, mutta yleisesti nuorennusleikkaus on puolueessa tehty ja näyttää onnistuneen varsin hyvin.
Puolue sai paikkamääräisesti suuren kuuden paikan tappion, minkä epäilemättä joku “emme pidä Kokoomuksesta” -tyyppinen vasemmistoälykkö huomaa nostaa esille, mutta tässä totuus ei ole aivan se, miltä se näyttää. Vuoden 2007 vaaleissa Kokoomus sai rutkasti vaalipiirien viimeisiä paikkoja ja vaikka Maalaisliiton kannatus oli prosenttiyksilön suurempaa, ero paikkaluvussa oli vain yksi lähinnä hyvän tuurin takia. Nyt nämä viimeiset paikat ovat jakautuneet tasaisemmin eivätkä valuneet valtaosin Kokoomukselle. Tällä kertaa voittaja näissä näyttää olleen SDP, joka on vain kaksi paikkaa Kokoomuksen perässä.
Maalaisliiton rökäletappio on sen sijaan mannaa sielulle. Puolueen putoaminen keskikastiin, kuudentoista paikan tappio ja Paavo Väyrysen tippuminen ovat osoitus joko siitä, että ihmiset ovat tulleet järkiinsä tai siitä, että jumala on olemassa. Kiviniemen ympärille rakennettu vaalikampanja ei näytä vedonneen maakunnissa eikä myöskään Helsingissä. Tässä kohtaa haluankin lausua lämpimän kiitoksen Suomen kaupunkilaisille naisille, jotka eivät Kepun toiveista huolimatta hurahtaneet mihinkään “nyt nainen pääministeriksi” -lööperiin.
Persutkin on aluepolitiikkapuolue mutta huomattavasti harmittomampi kuin Kepu, joka on täyttänyt virkamieskunnan omillaan ja jonka puoluekoneisto kasvattaa maaseudun aivopesussa uusia sukupolvia sielun ja moraalin mädättävän kepulismin opetuslapsiksi.
SDP sai varsin vakuuttavan torjuntavoiton, josta osa näyttää tulleen näiden viimeisten paikkojen voittamisesta, mutta ne ovat aivan yhtä hyviä paikkoja kuin kaikki muutkin. Todennäköistä on, että Urpilaisen populismi euroalueen tukemisen ympärillä oli oikea veto, sillä juuri SDP kiri runsaasti varsinaisen vaalipäivän äänissä. SDP:n tapauksessa huomio kiinnittyy sen sijaan siihen, keitä oikein valittiin. Helsingistä läpi meni neljä SDP:n nuorisosiiven edustajaa: Erkki Tuomioja, Eero Heinäluoma, Rakel Hiltunen ja Päivi Lipponen, joista vain Lipponen on edes jollain tavalla tulevaisuuden tai edes nykypäivän kasvoksi ajateltava.
Tämä antaa ajateltavaa, sillä SDP ei enää pärjää neljän vuoden kuluttua tällä kaartilla. Puolue on leimallisesti suurten ikäluokkien edunvalvontakerho ja edustajat näyttävät kannattajiltaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, saahan tuonkin joukon etuja ajaa, mutta politiikka kaipaa jatkuvuutta. Puheet puolueen ukkoutumisesta eivät näytä olevan aivan tuulesta temmattuja. Ensi vaaleissa on edessä uusien nimien esiinmarssi, mutta koska heitä ei ole nyt tärkeissä vaalipiireissä juuri kasvamassa ehkä Mikael Jungneria lukuunottamatta, seuraavat vaalit saattavat olla melkoista kivireen vetoa SDP:lle, jonka epäsuosittu puheenjohtaja saanee tästä vaalituloksesta kuitenkin jatkoajan. Kun puheenjohtaja on posetiivarin apina ja kentältä ei löydy valovoimaisia ja tuttuja ehdokkaita, tulos voi neljän vuoden päästä olla surkea. Toisaalta se voi antaa puolueelle viimein sen kipeästi kaipaaman tilaisuuden hieman uudistua modernin kaupunkilaisen edunvalvojaksi. Nähtäväksi jää mutta tällaisia ajatuksia tulos herättää.
Vasemmistoliittoa voi pitää vähemmälle huomiolle jääneenä positiivisena yllättäjänä. Paavo Arhinmäki on puhdasoppinen populisti ja hänen sanomansa näyttää menneen perille niihin kansankerroksiin, jotka tällaista pellefanttikerhoa haluavat äänestää. Kun puolueen perintöstalinistit ja korpikommunistit joko luopuivat tai tippuivat, puolue on nyt melko puhtaasti Arhinmäen ja kaupunkien nuoren änkyrävasemmiston komennossa. Tästä on hyvä ponnistaa populismin keinoin seuraavia
Vihreys näyttää kokeneen täydellisen ja nöyryyttävän murskatappion kun puolue menetti kolmanneksen paikoistaan. Prosentteina tämä on vaalien suurin tappio kun Kepun 16 paikan menetys tarkoittaa “vain” 31 prosentin paikkakatoa. Tämä siitä huolimatta, että Soininvaara kaivettiin naftaliinista yhdeksi Helsingin ääniharavista. Vihreiden sisäinen tutkiskelu tulee epäilemättä ylimielisyydessään päätymään siihen tulokseen, että kyse oli vain hallitusvastuun aiheuttamista ongelmista. Näin siitä huolimatta, että Japanin ydinvoimalaonnettomuuden toivottiin vaikuttavan puolueen kannatusta nostavasti.
Pidän kuitenkin mahdollisena, että puolue yksinkertaisesti ei ole suosittu. Perussuomalaisissa menestyi nimenomaan maahanmuuttokriitikkosiipi ja Vihreät otti kaikkein tukevimmin pesäeroa juuri heihin. Humanitaarinen maahanmuutto ei ole suosittua kuin kovin kapeissa kansankerroksissa ja sen puolustaminen viimeiseen mieheen voi Persujen äänisaaliin valossa hyvinkin olla verottava tekijä.
Vihreiden persuvastainen kampanjointi ja lausuntotehtailu on toisaalta jättänyt puolueen järkeviä ja kannattamisen arvoisia tavoitteita vaalikarjalta pimentoon kun ainoa läpi välittynyt sanoma on ylimielinen “vihreiden kannattajat ovat tutkitusti fiksuja naisia ja persujen kannattajat ovat tutkitusti tyhmiä miehiä” -tyyppinen älyanalyysi. Puolueesta on käynyt vaalikaudella jonkun verran vuotoa kun entisiksi vihreiksi tunnustautuneet ovat jättäneet puolueen linjaerimielisyyksien takia. Vaalikarja antoi murskatuomion mutta muuttaako se Vihreiden linjaa. Tuskinpa, sillä tuossa puolueessa näkemys on se, että on tyhmää olla kannattamatta Vihreitä.
Hallitusneuvottelut näyttävät johtavan Kok+SDP+Pers -akselille, mutta nähtäväksi jää. SDP:n siirtyminen voimakkaasti euroalueen tukemista vastustamaan saattaa tehdä tästä asetelmasta hankalan. Kok+SDP+RKP ei muodosta enemmistöhallitusta, eli jonkunnäköinen uusi koalitio on pakko keksiä. Kokoomus joutunee joustamaan aika paljosta, sillä Persut ja SDP ovat monissa asioissa sangen samoilla linjoilla. Mikään muu hallitusratkaisu ei toisaalta oikein tule kyseeseen, sillä ilman Kokoomusta hallitusta ei synny. Rökaletappion saaneet maalaiset ja vihreät päätyvät ilman muuta oppositioon ja Vasemmistoliitto tuskin haluaa hallitukseen, jota johtaa Kokoomus.
Nuoriso on rappiolla
13/04/11 14:21
Joku Kauppalehden kolumnisti syyttää lamaa ja vähän kaikkea muutakin siitä, että nuoriso on rappiolla.
Asia on tietysti itsessään varsin vakava eli jos kymmenet tuhannet syrjäytyvät jo nuoruusiästään, se ei ole ainakaan näille ihmisille hyväksi.
Olen kuitenkin syitä asiaan mietittäessä ikuinen vastaanharaaja.
Virallinen totuus nimittäin on se, että 90-luvun alun laman jotkut pikku leikkaukset siellä täällä ovat syypää ja väärin sammutettu. Tässä selityksessä on se huono puoli, että vaikka se olisi tottakin, se ei auttaisi meitä eteenpäin. Sen sijaan se on helppo tapa myydä jotain sosiaalidemokratialta haiskahtavaa paapomisagendaa nykypäivänä vedoten siihen, että katsokaa nyt kuinka huonosti meni kun pikkuisen nipistettiin sieltä täältä ja näin emme saa enää koskaan tehdä. Nuo syrjäytyneet tai syrjäytyvät nuoret tosin unohtuvat tällä tavalla, mutta ehkäpä heidän roolinsa oli alun alkaenkin vain keppihevosen osa.
En voi välttyä ajatukselta, että Suomessa ei niinkään ole ongelmana sosiaalipalvelujen puute vaan se, että työelämä on kovin rikkinäinen.
Onhan joukossa varmasti niitäkin, joita olisi voitu auttaa jollakin oikein kohdistetulla täsmätoimenpiteellä kauan sitten, mutta koska asiaa ei voi enää auttaa, tieto on melko hyödytön. Samaten ei ole näyttöä siitä, että leikkaamattoman sosiaalipalvelut olisivat pelastaneet näitä ihmisiä.
Maailma vain meni ja muuttui. Suomi muuttui bulkkia tekevästä savupiipputeollisuus- ja protektionismivaltiosta avoimeksi markkinatalousmaaksi ja tytäryhtiötaloudeksi.
Suomesta katosi kovin paljon työtä, joka ei palaa enää koskaan, ja tämä koskettaa kaikkia. Itsestäänselvä muutos on se, että kun ns. entry level -hommat katosivat niiden teettämisen kalliuden takia, osa nuorista on liian tyhmiä pärjätäkseen nykyisillä työmarkkinoilla. Niin on osa aikuisistakin, mutta tästä myöhemmin sananen. Sellaista työtä, jota ihmissuhdetaidoton ja kouluttamaton voisi tehdä, ei yksinkertaisesti Suomessa juuri ole, sillä melkein kaikki entry level -hommat ovat asiakaspalvelua. On sitten kyse puhelinpalvelusta, fanttilan kassasta tai tarjoilusta. Jos ei ole kykenevä ihmissuhdetaidoiltaan mihinkään ihmisten ilmoille, näkee jokainen, ettei heillä ole mitään paikkaa yhteiskunnassa, sillä
jossain sorvin ääressä tehtävä epäsosiaalinen teollisuustyö ja sen hanttihommaiset tukitoiminnot ovat kadonneet.
Toinen homma on se, että Suomesta on kadonnut paljon myös valkokaulustyötä. Siinä muutos ei ole yhtä selvästi havaittava, sillä firmoja ei vielä ennen Nokiaa ole paljonkaan pakannut kamojaan ja muuttanut näiltä osin muualle. Enemmänkin kyse on siitä, että viime vuosikymmenen uudet työpaikat ovat syntyneet pääkonttoreita lähellä oleviin tukitoimintoyrityksiin. Tästä seuraa se, että vähemmästä valkokaulustyöstä kilvoittelee enemmän nuoria vuosi vuodelta. Jalan oven väliin saaminen on vaikeaa ja työpaikat eivät enää ole erityisen pysyviä. Työ on stressaavaa, koska kaikilla muilla paitsi lääkäreillä on käytännössä työnantajan markkinat. Korkeakoulut pukkaavat vuosi vuodelta lisää väkeä ulos ja tarjolla olevan työn määrä ei tunnu kasvavan.
Suomessa on erityisongelmana ikäpyramidi. Vanhaa valtaamassa ollut sukupolvi oli se, joka muutti kaupunkeihin ja täytti siellä olevat uudet työpaikat ja he ovat olleet näissä työpaikoissa vieläkin ja osa on edelleen. Syntyi yksi menetetty sukupolvi, noin minun ikäisteni ja paria vuotta nuorempien, jonka tien tukkona on ollut mahdottomasti vanhaa kaartia, joka on alkanut väistyä vasta viime vuosina. Kun nuorennusleikkaus on firmoissa edessä, asiat nytkähtävät eteenpäin miten nytkähtävät, mutta liian myöhään. Suuret ikäluokat pääsivät vallankahvaan varsin nuorina eivätkä vanhempiensa ikäisinä ja valtikkaa ei luovutettu noin 25 vuoden kuluttua seuraaville vaan 40 vuoden kuluttua jos silloinkaan.
Tämä on luonut työmarkkinoille myös vinon tilanteen niille, jotka siellä jo ovat. Herrahissi ei ota edetäkseen kun joka paikassa on ollut tulppia ja nyt kun tulpat ovat poistuneet, on loputtomasti “ylennysvuorossa” olevaa nuorempaa, jotka ovat odottaneet tilaisuuttaan
15 vuotta liian kauan. Tämä johtaa jähmeyteen ja vasta nykyisiä nuoria seuraava sukupolvi pääsee tässä asiassa siihen tilanteeseen, missä heidän pitäisi olla, eli sellaiseen, jossa nuortenkin työntekijöiden sanalla on jotain merkitystä. Nyt firmat toimivat edelleen Talvisodan hengessä ja työelämästä ei ole tullut nuorille aikuisille motivaattori vaan kiviriippa, joka toimii täysin eri arvoilla kuin mitä he itse kannattavat.
Tässä oravanpyörässä nuori aikuinen ei yksinkertaisesti ole kuningas.
Nuoruuteen kuuluu idealismi ja ajatus siitä, että ollaan kuolemattomia ja vain taivas on rajana. Näitä ihmisiä ei joko päästetä leivänsyrjään ensinkään, koska myös kouluttamattomien työssä näitä duuneja pitävät ihmiset istuvat niissä kuin tatit eivätkä ole tehneet nuoremmilleen tilaa. Tai sitten heidät päästetään sinne juuri ja juuri, mutta heidät pakotetaan tsaarinaikaisiin yrityskulttuureihin eläkeikää lähestyvien pikkupomojen ja hallintomatroonien simputettaviksi.
Minä väitän, että mikään sosiaalipalvelu 90-luvun alussa ei olisi kyennyt valmistamaan
nuoria tällaiseen “meillä ei ole mitään merkitystä” -maailmaan. Se turhauttaa henkisesti vahvempaakin ja henkisesti heikommat eivät yksinkertaisesti jaksa edes aloittaa, sillä he näkevät, että putki on vähän samanlainen kuin valtatie 5 pimeimpään Savoon: jo alkupäässä oivaltaa, että sen toisessa päässä ei ole paratiisia vaan paskaa.
Kaikennäköiset yritykset tehdä asioille mitään kariutuvat, yllätyksettömästi, kaltaisiani keski-ikäisiä ja vanhempia edustavien kerhojen vastustukseen. Valtapuolueet ja ammattiliitot varjelevat hysteerisesti jokaista muinaista mekanismia, huolimatta siitä, että ihmisten auttamiseksi tehdyt järjestelmät ovat alkaneet toimia ihmisiä vastaan. Esimerkiksi Vihreiden ajama perustulo ei vain etene eikä sitä ota vakavasti kukaan, sillä sitä ei kyetä tällä hetkellä myymään vahvoille ammattiliitoille.
Suomen yrityskenttä kaipaisi kipeästi tuuletusta. Tarvittaisiin pienten kusiputkien lisäksi uusia keskikokoisia ja suuria yrityksiä. Yksityisiä pääomia Suomessa ei juuri ole, joten sellaisilla niitä ei synnytetä. Julkisella sektorilla olisi, mutta koska rahat kipataan olemassa olevien suuryritysten tukemiseen Kokoomuksen ja Demarien säestämänä ja aluepoliittisiin korpikylpylähankkeisiin Kepun siunaamana, uusien yritysten muuhunkin kuin aivan pienimuotoiseen auttamiseen ei ole rahaa eikä edes tekijöitä kun rahaa on jakamassa lähinnä - kuinka ollakaan - sitä sakkia, joka melkein jäi työttömäksi idänkaupan romahdettua, mutta jotka pelastettiin erinäköisiin elinkeinovirastoihin.
Pitäisiköhän tehdä jotain eikä surkutella sitä, että 15 vuotta sitten asiat olivat huonosti?
Asia on tietysti itsessään varsin vakava eli jos kymmenet tuhannet syrjäytyvät jo nuoruusiästään, se ei ole ainakaan näille ihmisille hyväksi.
Olen kuitenkin syitä asiaan mietittäessä ikuinen vastaanharaaja.
En voi välttyä ajatukselta, että Suomessa ei niinkään ole ongelmana sosiaalipalvelujen puute vaan se, että työelämä on kovin rikkinäinen.
Onhan joukossa varmasti niitäkin, joita olisi voitu auttaa jollakin oikein kohdistetulla täsmätoimenpiteellä kauan sitten, mutta koska asiaa ei voi enää auttaa, tieto on melko hyödytön. Samaten ei ole näyttöä siitä, että leikkaamattoman sosiaalipalvelut olisivat pelastaneet näitä ihmisiä.
Maailma vain meni ja muuttui. Suomi muuttui bulkkia tekevästä savupiipputeollisuus- ja protektionismivaltiosta avoimeksi markkinatalousmaaksi ja tytäryhtiötaloudeksi.
Suomesta katosi kovin paljon työtä, joka ei palaa enää koskaan, ja tämä koskettaa kaikkia. Itsestäänselvä muutos on se, että kun ns. entry level -hommat katosivat niiden teettämisen kalliuden takia, osa nuorista on liian tyhmiä pärjätäkseen nykyisillä työmarkkinoilla. Niin on osa aikuisistakin, mutta tästä myöhemmin sananen. Sellaista työtä, jota ihmissuhdetaidoton ja kouluttamaton voisi tehdä, ei yksinkertaisesti Suomessa juuri ole, sillä melkein kaikki entry level -hommat ovat asiakaspalvelua. On sitten kyse puhelinpalvelusta, fanttilan kassasta tai tarjoilusta. Jos ei ole kykenevä ihmissuhdetaidoiltaan mihinkään ihmisten ilmoille, näkee jokainen, ettei heillä ole mitään paikkaa yhteiskunnassa, sillä
Toinen homma on se, että Suomesta on kadonnut paljon myös valkokaulustyötä. Siinä muutos ei ole yhtä selvästi havaittava, sillä firmoja ei vielä ennen Nokiaa ole paljonkaan pakannut kamojaan ja muuttanut näiltä osin muualle. Enemmänkin kyse on siitä, että viime vuosikymmenen uudet työpaikat ovat syntyneet pääkonttoreita lähellä oleviin tukitoimintoyrityksiin. Tästä seuraa se, että vähemmästä valkokaulustyöstä kilvoittelee enemmän nuoria vuosi vuodelta. Jalan oven väliin saaminen on vaikeaa ja työpaikat eivät enää ole erityisen pysyviä. Työ on stressaavaa, koska kaikilla muilla paitsi lääkäreillä on käytännössä työnantajan markkinat. Korkeakoulut pukkaavat vuosi vuodelta lisää väkeä ulos ja tarjolla olevan työn määrä ei tunnu kasvavan.
Suomessa on erityisongelmana ikäpyramidi. Vanhaa valtaamassa ollut sukupolvi oli se, joka muutti kaupunkeihin ja täytti siellä olevat uudet työpaikat ja he ovat olleet näissä työpaikoissa vieläkin ja osa on edelleen. Syntyi yksi menetetty sukupolvi, noin minun ikäisteni ja paria vuotta nuorempien, jonka tien tukkona on ollut mahdottomasti vanhaa kaartia, joka on alkanut väistyä vasta viime vuosina. Kun nuorennusleikkaus on firmoissa edessä, asiat nytkähtävät eteenpäin miten nytkähtävät, mutta liian myöhään. Suuret ikäluokat pääsivät vallankahvaan varsin nuorina eivätkä vanhempiensa ikäisinä ja valtikkaa ei luovutettu noin 25 vuoden kuluttua seuraaville vaan 40 vuoden kuluttua jos silloinkaan.
Tämä on luonut työmarkkinoille myös vinon tilanteen niille, jotka siellä jo ovat. Herrahissi ei ota edetäkseen kun joka paikassa on ollut tulppia ja nyt kun tulpat ovat poistuneet, on loputtomasti “ylennysvuorossa” olevaa nuorempaa, jotka ovat odottaneet tilaisuuttaan
Tässä oravanpyörässä nuori aikuinen ei yksinkertaisesti ole kuningas.
Nuoruuteen kuuluu idealismi ja ajatus siitä, että ollaan kuolemattomia ja vain taivas on rajana. Näitä ihmisiä ei joko päästetä leivänsyrjään ensinkään, koska myös kouluttamattomien työssä näitä duuneja pitävät ihmiset istuvat niissä kuin tatit eivätkä ole tehneet nuoremmilleen tilaa. Tai sitten heidät päästetään sinne juuri ja juuri, mutta heidät pakotetaan tsaarinaikaisiin yrityskulttuureihin eläkeikää lähestyvien pikkupomojen ja hallintomatroonien simputettaviksi.
Minä väitän, että mikään sosiaalipalvelu 90-luvun alussa ei olisi kyennyt valmistamaan
Kaikennäköiset yritykset tehdä asioille mitään kariutuvat, yllätyksettömästi, kaltaisiani keski-ikäisiä ja vanhempia edustavien kerhojen vastustukseen. Valtapuolueet ja ammattiliitot varjelevat hysteerisesti jokaista muinaista mekanismia, huolimatta siitä, että ihmisten auttamiseksi tehdyt järjestelmät ovat alkaneet toimia ihmisiä vastaan. Esimerkiksi Vihreiden ajama perustulo ei vain etene eikä sitä ota vakavasti kukaan, sillä sitä ei kyetä tällä hetkellä myymään vahvoille ammattiliitoille.
Suomen yrityskenttä kaipaisi kipeästi tuuletusta. Tarvittaisiin pienten kusiputkien lisäksi uusia keskikokoisia ja suuria yrityksiä. Yksityisiä pääomia Suomessa ei juuri ole, joten sellaisilla niitä ei synnytetä. Julkisella sektorilla olisi, mutta koska rahat kipataan olemassa olevien suuryritysten tukemiseen Kokoomuksen ja Demarien säestämänä ja aluepoliittisiin korpikylpylähankkeisiin Kepun siunaamana, uusien yritysten muuhunkin kuin aivan pienimuotoiseen auttamiseen ei ole rahaa eikä edes tekijöitä kun rahaa on jakamassa lähinnä - kuinka ollakaan - sitä sakkia, joka melkein jäi työttömäksi idänkaupan romahdettua, mutta jotka pelastettiin erinäköisiin elinkeinovirastoihin.
Pitäisiköhän tehdä jotain eikä surkutella sitä, että 15 vuotta sitten asiat olivat huonosti?
Vielä sananen ruotsin kielestä
13/04/11 11:56
Olen kirjoittanut asiasta viime aikoina usein mutta kerrataan vielä, mistä tässä on nähdäkseni kysymys.
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
miljoonaa ihmistä, palvelurakenne muuttui ja uusia palveluja tarjoamaan ei enää riittänyt kaksikielistä väkeä. Varsin nopeasti minkäännäköinen into ruotsin opettelemiseen oli tältä osin tiessään, sillä kaupungit suomenkielistyivät nopeasti poislukien jotain käpykyliä länsirannikolla.
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
suomenkielisessä valtaenemmistössä. Toisin kuin RKP meille valehtelee, kielivähemmistö itse asiassa tarvitsee tätä hyvää karmaa huomattavasti enemmän kuin kaltaisiani muutaman sanan ruotsia pakko-opetuksen perusteella osaavia ihmisiä. Kieleen positiivisesti suhtautuvat ja sitä vapaaehtoisesti opiskelevat tuottavat sellaisia suomenkielisiä, joilla ruotsin kieli nousee käyttökielen tasolle ja myös säilyy siellä.
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
voisi ajatella, että julkisen sektorin työnantaja voisi aivan hyvin maksaa vaikkapa 5% palkanlisän niille, jotka osaavat molempia kotimaisia kieliä hyvin. Kun kerran pakko ei motivoi kouluopiskeluun, tarjottakoon aikuisille sekä opetusta että rahallinen porkkana. Näinhän yksityinenkin sektori toimii, miksi se olisi väärin julkisella sektorilla?
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Tänään Euroopan neuvosto on ollut huolissaan Suomen kaksikielisyydestä ja joku vähemmistövisiiri on lausunut jotakin.
Huoli sinänsä on aivan oikea mutta tavallaan melko myöhässä tuleva. Suomessa kaksikielisyys lakkasi tarkoittamasta koko maata koskien mitään jo ajat sitten. En tiedä tarkalleen koska tässä asiassa tapahtui suuri muutos, mutta veikkaan sen liittyvän suunnilleen siihen, kun väki 60-luvulla alkoi muuttaa rivakasti maalta kaupunkeihin.
Tätä ennen isommissa kaupungeissa ainakin keskustat olivat olleet aidosti kaksikielisiä ja niissä ihmiset osasivat kohtuullisen hyvin molempia kieliä. Jos nyt eivät kovin täydellisesti niin osasivat kuitenkin ja asiakaspalvelu pelasi molemmilla kielillä. Kun kaupunkeihin muutti yli puoli
Toinen, hieman harvemmin käsitelty muutos, ajoittuu myöhempään aikaan. Itse ajoitan sen 80-luvun juppivuosien alkuun ja talouden avautumiseen Kekkosen ja Maalaisliiton perinnöstä.
Yksityinen sektori saa Suomessa tarjota palvelut haluamillaan kielillä, tämä on perustuslain tarjoama oikeus. Toisaalta perustuslaki takaa kielivähemmistöllekin oikeuden käyttää äidinkieltään viranomaistoiminnassa ja julkisissa palveluissa, ja tänään kuultu kritiikki koskettaa juuri tätä puolta. Tämä ei liene Suomessa käytännössä toteutunut enää aikoihin mitenkään automaattisesti vaan enemmänkin vahingossa.
Merkittävä vaikutus on ollut työelämän muutoksella. Varsin pitkään Suomessa virkamies oli työmarkkinoiden aatelia ja valtion työpaikka oli ikuisuutensa ja etujensa takia erityisen tavoiteltu asia. Tällöin kielitaitovaatimuksista oli helppoa pitää kiinni, sillä valtion virkoihin, hieman matalammankin tason tehtäviin, haki kansakunnan parhaimmisto. Sen jälkeen kun kauppa alkoi käydä ja bisnes kukoistaa muuallakin kuin savupiipputeollisuudessa, tilanne tältä osin muuttui.
Korkeisiin valtion virkoihin on edelleenkin tunkua ja työnantajalla teoriassa mahdollisuus valita paras ehdot täyttävä. Käytännössä olemme tosin nähneet esimerkiksi Eva Biaudetin tapauksessa, että vaatimuksista kyllä voidaan tinkiä kunhan pitää keksiä suojatyöpaikka jollekin kaverille. Korkeiden virkamiesten läsnäolo asiakaspalvelussa on kuitenkin olematon. Ruohonjuuritasolla ei enää ole kyse siitä, että voidaan valita parhaiden joukosta, sillä parhaat ja kielitaitoisimmat eivät todellakaan hae toimistorotaksi julkisen sektorin pätkätyöhön vaan päätyvät yksityiselle sektorille tienaamaan paremmin. Julkiset töpinätyöpaikat täytetään tietysti hakijoista parhailla, mutta kielitaito ei enää ole mikään erityisen automaattinen asia johtuen ensin mainitsemastani kohdasta eli siitä, että valtaosalle suomenkielisistä ruotsin kieli on kuollut ja epärelevantti reliikki.
Kolmas asiaan vaikuttava seikka on se, että yllättävän vähän bisnestä edes ruotsalaisten kanssa tehdään nykyään ruotsiksi. Englanti on luonteva työkieli minun ikäisilleni ja nuoremmille suomalaisille ja ruotsalaisille. Bisneksessä kielipolitiikkaan keskittyminen tuottaa ongelmia kuten Nordea huomasi. Ei tämä tuota mitään osakkeenomistajien edun mukaista, joten kielikysymys lakaistaan pohjoismaisessakin bisneksessä oitis maton alle ja käytetään sitä kieltä, jonka kaikki osaavat. Vaikka jotain bisneksiä ruotsalaisten kanssa voitaisiinkin pyörittää ruotsiksi, jo Baltian maiden mukaan ottaminen kääntää taas kielen englanniksi. Edes työperäinen tuutti ei enää motivoi ketään erityisesti opiskelemaan ruotsia ellei siihen ole omaa kiinnostusta.
Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?
Kun kerran pakko-opetus närästää ja aiheuttaa oman mutuun perustuvan analyysini perusteella 94,2% kaksikielisyyttä kohtaan esitetystä kritiikistä, minkä ihmeen takia tätä ihmisistä vastenmieliseltä tuntuvaa aivopesua tulee jatkaa? En usko sen aiheuttavan ns. hyvää karmaa ruotsin kieltä kohtaan
Pakko-opetuksen väkisinsyöttäminen tuntuu lähinnä jonkunlaiselta kohtaloonsa alistuneen viimeiseltä kostolta. Ikään kuin olisi alistuttu siihen, että ruotsin kieli aikanaan häviää Suomesta tai ainakin näivettyy, mutta nyt viime hetkeen saakka annetaan opetus enemmistölle. Kenelle hyvänsä pitäisi olla selvää, että nykyinen polku johtaa nimenomaan tähän näivettymiseen eikä ruotsin opetuksen aikaistaminen vuodella tai mikään muu poppakonsti muuta vastahankaisen kansan asenteita vaan vahvistaa niitä. Tämän tien päässä ei ole nuoria, jotka kiinnostuvat ruotsin kielestä vaan kansa, joka lusii pakkopullaa ja hankkiutuu siitä eroon niin nopeasti kuin pystyy.
Tuollaiseen alistumiseen ei nähdäkseni ole mitään syytä. Ruotsin kieli pysyy Suomessa aivan mainosti hengissä alueellisesti kielivähemmistön ja asiaan positiivisesti suhtautuvan enemmistökieltä puhuvan kansanosan avulla, mutta jälkimmäinen on oleellinen asia rivien vahvistamiseksi nimenomaan suuremmissa kaupungeissa. Nykymeno ei rivejä vahvista, joten pitäisikö niitä vahvistaa muilla tavoin?
Jos virkamiehet eivät osaa ruotsia mutta heidän pitäisi, miksi työnantaja ei opeta heille tuota kieltä? Jos pakko-opetuksesta luovutaan ja siirrellään hieman rahoja paikasta toiseen turhaa kielipolitikointia ja kylttien kääntelyä siellä täällä trimmaten,
Pakko saa suomalaiset aina jonkunlaiseen vastarintaan. Minun on vaikea kuvitella, että ruotsin kielestä saataisiin coolia, trendikästä ja siistiä juttua valtaenemmistön nuorille, sillä se tarkoittaisi sitä, että pitäisi tunnustaa pakkopullan ja siihen liitetyn propagandan siunauksellisuus ja myöntää olleensa väärässä. Harva tekee näin, joten miksi ketään pitää asettaa tähän “vastustan, vaikka sitten ainoastaan periaatteen vuoksi” -tilanteeseen? Nyt ruotsin kielestä kiinnostuminen on aivan liian monelle nimenomaan nuorelle sen ikäiselle sopivan arvomaailman mukaisesti nöyryyttävää. Ei tämä tie johda mihinkään. Jos mitään pakkoa ei ole, voidaan alkaa ruokkia “vähänkös olet tyhmä kun et viitsi tätä opetella, tämä on helppoa” -asennetta.
Samaten ehdotan, että nykyisestä kielikoulutuspropagandasta vastaavat tahot siirretään vahtimestarin tehtäviin Närpiön terveyskeskukseen. Minä en ainakaan halua kuulla yhtäkään valhetta siitä, että ruotsin kieli on oivallinen ponnahduslauta sivistyskielten opiskeluun tai että ruotsin kieli on jotenkin erityisen hyödyllistä. Kumpikaan ei ole totta. Kyllä ihmiset osaavat puhdasoppiset valheet tunnistaa.
Miksi propaganda ei keskity siihen, että tällainen pikkujuttu on varsin mukava lisä osaamiseen eikä varmasti mene ainakaan hukkaan?
Näkökulma ja toinen näkökulma
12/04/11 12:18
Joku Iltalehmän toimittaja kirjoittaa näkökulmansa vaalivihasta.
Itse asiassa ei noin muuten mitään, mutta ovelasti huomaamme kirjoittajan tunkevan kuin taikaiskusta meille toisenkin näkökulman, joka näennäisesti liittyy ensimmäiseen: Ihmisen pään sisään ei voi mennä. Ainoa keino julkisten vihanpurkauksien torjumiseksi on tuomita ne heti, jyrkästi ja mahdollisimman laajasti. Tämän suomalaispoliitikot unohtivat perussuomalaisten nousun lamaannuttamina kuukausia sitten.
Miten tarkkaan ottaen Perussuomalaisten nousu ensinnäkin liittyy asiaan ja toisekseen kenet se lamautti? Minun nähdäkseni kukaan ei lamaantunut vaan kaikki ovat kuorossa määkimässä “persu paha” ja Soini nauraa partaansa jos hänellä sellainen olisi.
Onko meillä mitään näyttöä siitä, että vaalien alla esiintynyt
ilkivalta ja väkivaltakin ovat Perussuomalaisten aikaansaannosta? Minä en ole nähnyt mitään yhteyttä huligaanien ja puolueen välillä esitetyn. Sellainen voi toki olla olemassa ja minä en vain tiedä sitä.
Jos ainoa osoitus persujen syyllisyydestä väkivaltaan on lehtineekerin näkemys siitä, että persu on paha ja väkivalta on paha, siispä persut ovat syyllisiä väkivaltaan, voidaan insinööritieteilläkin huomata logiikassa vähäistä suurempia puutteita.
Jos puolueessa on väkivaltaan kannustava elementti, silloin kyse on rikosasiasta ja ei aivan vähäisestä sellaisesta. Asia pitää ehdottomasti tutkia jos kyse on tästä eikä ainoastaan mustamaalaamiseen tähtäävästä heitosta. Jos taas kyse on puolueen rivijäsenistä, puolue tekee johtopäätöksensä näiden jäsenyydestä oikeudenkäyntien jälkeen aivan kuten kaikki muutkin puolueet ja yhdistykset. Jos taas rosvot eivät ole edes puolueen jäseniä mutta sanovat kannattavansa perussuomalaisia, ollaan melko hakoteillä jos ollaan syyttämässä puoluetta eikä rikollisia.
Kannattavatko Vihreät ja Vasemmistoliitto virallisesti ilkivaltaa kun osa kettutarhahuligaaneista varmasti kannattaa näitä puolueita? Eivät tietenkään kannata. Kannattaako SDP rattijuoppoutta kun Antero Kekkonen kärähti ratista? Rikollisten tekojen kippaaminen edes implisiittisesti puolueen syyksi on melko halpa-arvoinen temppu, joka kielii minulle siitä, että persu-uhka ei ole lamaannuttanut suomalaispoliitikkoja.
Sen sijaan kun Soinia kohdellaan mediassa kummallisesti eikä patisteta häntä vastaamaan mihinkään oleellisiin ohjelmakysymyksiin vaan ainoastaan johonkin epäoleellisiin sivuseikkoihin oletetun kannattajakunnan asioista ja lehdissä ilmenee linkittämäni kaltaisia neronleimauksia, voidaan ajatella, että persujen nousu on lamauttanut perinteisesti vasemmalle ja vihreyteen vinksallaan olevan toimittajakunnan aivotoiminnan.
Itse asiassa ei noin muuten mitään, mutta ovelasti huomaamme kirjoittajan tunkevan kuin taikaiskusta meille toisenkin näkökulman, joka näennäisesti liittyy ensimmäiseen: Ihmisen pään sisään ei voi mennä. Ainoa keino julkisten vihanpurkauksien torjumiseksi on tuomita ne heti, jyrkästi ja mahdollisimman laajasti. Tämän suomalaispoliitikot unohtivat perussuomalaisten nousun lamaannuttamina kuukausia sitten.
Miten tarkkaan ottaen Perussuomalaisten nousu ensinnäkin liittyy asiaan ja toisekseen kenet se lamautti? Minun nähdäkseni kukaan ei lamaantunut vaan kaikki ovat kuorossa määkimässä “persu paha” ja Soini nauraa partaansa jos hänellä sellainen olisi.
Onko meillä mitään näyttöä siitä, että vaalien alla esiintynyt
Jos ainoa osoitus persujen syyllisyydestä väkivaltaan on lehtineekerin näkemys siitä, että persu on paha ja väkivalta on paha, siispä persut ovat syyllisiä väkivaltaan, voidaan insinööritieteilläkin huomata logiikassa vähäistä suurempia puutteita.
Jos puolueessa on väkivaltaan kannustava elementti, silloin kyse on rikosasiasta ja ei aivan vähäisestä sellaisesta. Asia pitää ehdottomasti tutkia jos kyse on tästä eikä ainoastaan mustamaalaamiseen tähtäävästä heitosta. Jos taas kyse on puolueen rivijäsenistä, puolue tekee johtopäätöksensä näiden jäsenyydestä oikeudenkäyntien jälkeen aivan kuten kaikki muutkin puolueet ja yhdistykset. Jos taas rosvot eivät ole edes puolueen jäseniä mutta sanovat kannattavansa perussuomalaisia, ollaan melko hakoteillä jos ollaan syyttämässä puoluetta eikä rikollisia.
Kannattavatko Vihreät ja Vasemmistoliitto virallisesti ilkivaltaa kun osa kettutarhahuligaaneista varmasti kannattaa näitä puolueita? Eivät tietenkään kannata. Kannattaako SDP rattijuoppoutta kun Antero Kekkonen kärähti ratista? Rikollisten tekojen kippaaminen edes implisiittisesti puolueen syyksi on melko halpa-arvoinen temppu, joka kielii minulle siitä, että persu-uhka ei ole lamaannuttanut suomalaispoliitikkoja.
Sen sijaan kun Soinia kohdellaan mediassa kummallisesti eikä patisteta häntä vastaamaan mihinkään oleellisiin ohjelmakysymyksiin vaan ainoastaan johonkin epäoleellisiin sivuseikkoihin oletetun kannattajakunnan asioista ja lehdissä ilmenee linkittämäni kaltaisia neronleimauksia, voidaan ajatella, että persujen nousu on lamauttanut perinteisesti vasemmalle ja vihreyteen vinksallaan olevan toimittajakunnan aivotoiminnan.
Kuntaliiton marinaa pakolaisista
11/04/11 15:57
Kuntaliitto on aina vaikuttanut hieman kummalliselta instanssilta.
Se vaikuttaa olevan jonkunnäköinen modernin ajan kerjäläisoopperan näyttämö, jossa on runsaasti puhuvia päitä antamassa lausuntoja mihin hyvänsä asiaan liittyen ja näiden lausuntojen sisältö on kerta toisensa jälkeen se, että valtio antaa kunnille liian vähän rahaa. Minä en ole tätä päivää ennen kuullut tuosta putkasta minkään muun sisältöisiä lausuntoja, mistä tulee mieleen, että ehkäpä kuntalaisten kannattaisi pistää Linjoilla Helsingissä oleva talo myyntiin, antaa henkilökunnalle potkut ja korvata
koko kioski nauhoituksella, jossa toistuu “antakaa lisää rahaa”.
Tänään on kuitenkin toisin.
Lisärahan mankumisen lisään Kuntaliitto on käynyt pontevin lausunnoin valtiota vastaan, missä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta sisältö on tällä kertaa toinen. Nyt ongelma on se, että valtio on ryhtynyt vauhdittamaan oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden sijoittumista kuntiin, jotka perinteisesti ovat olleet melko vastahankaisia heitä ottamaan.
Esimerkkinä mainitaan, että vastaanottokeskukset auttavat takuuvuokrissa, jos henkilö löytää vuokra-asunnon yksityisiltä markkinoilta. Kuntaliiton lausuntoautomaatin mukaan “valtion toiminta lähentelee pakkosijoittamista”.
Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää. Ensinnäkin minulle tulee mieleen, että meillähän on jo nyt erinäköisiä sosiaalipoliittisia ohjelmia, jotka auttavat joitain erityisryhmiä täsmälleen samalla tavalla. Jos rahaa muutaman tonnin takuuvuokraan ei tahdo löytyä, se voidaan lainata jostakin, sillä sen saa useimmiten myös takaisin. Järjestelmä ei ole kiinnostanut ketään kun sillä on autettu nuoria tai yksinhuoltajia, mutta kun sillä autetaan turvapaikanhakijaa, kyse onkin ihan eri asiasta.
Toisekseen minua ihmetyttää, miten Kuntaliiton kaltaisessa instanssissa voidaan edes mainita sana “pakkosijoittaminen”. Tässä hankkeessahan ei ollut tarkoitus sijoittaa pakolla ketään vaan ainoastaan avustaa, jos joku jostain yksityiseltä asunnon itse löytää. Kuntaliitossa varmasti on joku lakimies, joka voisi kertoa, että maassa laillisesti olevalla ulkomaalaisella on oikeus valita asuinpaikkansa. Jos siis päättää etsiä asunnon kunnasta X ja muuttaa sinne, valtion tuella tai ilman tukea, kyse ei ole mistään pakkotoimenpiteestä vaan perustuslain takaamasta oikeudesta.
Tämä tietysti ärsyttää kuntakentässä, sillä valtaosassa kepulaista Suomea ollaan varmasti sitä mieltä, että turvapaikanhakijoiden kuuluisi asua Helsingissä ja Turussa. Jos he kuitenkaan eivät kaikki halua keskittyä yhteen paikkaan, sitä voidaan pitää ghettoutumisenkin vinkkelistä hyvänä asiana.
En minäkään halua Suomeen lisää turvapaikanhakijoita, mutta ne, jotka maassa jo ovat ja jotka ovat saaneet luvan jäädä pysyvästi maahan, saavat kyllä mielestäni nauttia samoista perustuslain suomista oikeuksista kuin kaikki muutkin, vaikka joku kaikista asioista urputtamiseen keskittyvä kerho haraakin vastaan.
Se vaikuttaa olevan jonkunnäköinen modernin ajan kerjäläisoopperan näyttämö, jossa on runsaasti puhuvia päitä antamassa lausuntoja mihin hyvänsä asiaan liittyen ja näiden lausuntojen sisältö on kerta toisensa jälkeen se, että valtio antaa kunnille liian vähän rahaa. Minä en ole tätä päivää ennen kuullut tuosta putkasta minkään muun sisältöisiä lausuntoja, mistä tulee mieleen, että ehkäpä kuntalaisten kannattaisi pistää Linjoilla Helsingissä oleva talo myyntiin, antaa henkilökunnalle potkut ja korvata
Tänään on kuitenkin toisin.
Lisärahan mankumisen lisään Kuntaliitto on käynyt pontevin lausunnoin valtiota vastaan, missä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta sisältö on tällä kertaa toinen. Nyt ongelma on se, että valtio on ryhtynyt vauhdittamaan oleskeluluvan saaneiden turvapaikanhakijoiden sijoittumista kuntiin, jotka perinteisesti ovat olleet melko vastahankaisia heitä ottamaan.
Esimerkkinä mainitaan, että vastaanottokeskukset auttavat takuuvuokrissa, jos henkilö löytää vuokra-asunnon yksityisiltä markkinoilta. Kuntaliiton lausuntoautomaatin mukaan “valtion toiminta lähentelee pakkosijoittamista”.
Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää. Ensinnäkin minulle tulee mieleen, että meillähän on jo nyt erinäköisiä sosiaalipoliittisia ohjelmia, jotka auttavat joitain erityisryhmiä täsmälleen samalla tavalla. Jos rahaa muutaman tonnin takuuvuokraan ei tahdo löytyä, se voidaan lainata jostakin, sillä sen saa useimmiten myös takaisin. Järjestelmä ei ole kiinnostanut ketään kun sillä on autettu nuoria tai yksinhuoltajia, mutta kun sillä autetaan turvapaikanhakijaa, kyse onkin ihan eri asiasta.
Toisekseen minua ihmetyttää, miten Kuntaliiton kaltaisessa instanssissa voidaan edes mainita sana “pakkosijoittaminen”. Tässä hankkeessahan ei ollut tarkoitus sijoittaa pakolla ketään vaan ainoastaan avustaa, jos joku jostain yksityiseltä asunnon itse löytää. Kuntaliitossa varmasti on joku lakimies, joka voisi kertoa, että maassa laillisesti olevalla ulkomaalaisella on oikeus valita asuinpaikkansa. Jos siis päättää etsiä asunnon kunnasta X ja muuttaa sinne, valtion tuella tai ilman tukea, kyse ei ole mistään pakkotoimenpiteestä vaan perustuslain takaamasta oikeudesta.
Tämä tietysti ärsyttää kuntakentässä, sillä valtaosassa kepulaista Suomea ollaan varmasti sitä mieltä, että turvapaikanhakijoiden kuuluisi asua Helsingissä ja Turussa. Jos he kuitenkaan eivät kaikki halua keskittyä yhteen paikkaan, sitä voidaan pitää ghettoutumisenkin vinkkelistä hyvänä asiana.
En minäkään halua Suomeen lisää turvapaikanhakijoita, mutta ne, jotka maassa jo ovat ja jotka ovat saaneet luvan jäädä pysyvästi maahan, saavat kyllä mielestäni nauttia samoista perustuslain suomista oikeuksista kuin kaikki muutkin, vaikka joku kaikista asioista urputtamiseen keskittyvä kerho haraakin vastaan.
Taantuma kavensi palkkaeroja
08/04/11 10:37
Hesari uutisoi taantuman kaventaneen palkkaeroja.
Tämä on tietysti ajatuksellisesti varsin täydellistä pässinlihaa. Kun hyväpalkkaisimpien ansioissa parhaiden myyntimiesten ja kiiltävimpien pomojen muikeat bonukset näyttelevät leijonanosaa ja lamavuosina nämä leikkaantuvat, palkkaerot kutistuvat, sillä taulukkopalkkaväki
saa kuitenkin korotuksensa kuten sovittu on.
Mielenkiintoista on vain tämän asian ja sen vastakohdan uutisointi, jo otsikkotasolla.
Tässä tapauksessa lehti tekee jo otsikossaan selväksi, että palkkaerojen kaventuminen johtuu taantumasta eikä esimerkiksi tehdystä politiikasta. Kukaan ei ole nyt kiittämässä hallitusta siitä, että se on näin pontevin ottein tarttunut kaunaista, katkeraa ja kateellista kansaa kiusaavaan palkkaeroasiaan. Ei se tietysti asiasta mitään kiitosta ansaitsekaan kun ei ole tehnyt mitään.
Kun joskus lama oikeasti loppuu, huippusuhdanne hyökkää päälle, paremmasta työvoimasta tapellaan ja huippubonuksia saa kaivamalla nenää, palkkaerot kasvavat jälleen kohisten, sillä asiantuntijat kirivät palkkojaan ylöspäin ja myyntireiskoille pukkaa bonusta kun kauppa käy. Miten tämä asia uutisoidaan? Tähän mennessä sitä ei ole koskaan uutisoitu “huippusuhdanne kasvatti palkkaeroja” -otsikolla vaan ainoastaan todetaan palkkaerojen tai tuloerojen kasvaneen.
Aina kun näitä uutisia kuullaan, maltillinenkin vasemmisto käy ainakin oppositiossa ollessaan hallituksen kimppuun ja syyttää porvareja köyhien kyykyttämisestä ja herrojen suosimisesta, vaikkei hallitus tälläkään kerralla tehnyt mitään. Änkyrävasemmistokin urputtaa, mutta koska se urputtaa kaikesta koko ajan eikä muuta osaakaan, ketä kiinnostaa?
Tässä kohtaa toivoisi, että joku minua hieman vakavasti otettavampi taho viitsisi ensi kerralla paljastaa retoriikan onttouden ja sen, mistä palkkaerojen kasvu ja pieneneminen oikeasti johtuvat.
Nyt viikonlopun viettoon lämpimän oluen merkeissä ja näitä jorinoita lisää ensi viikolla. Hyvää viikonloppua kaikille.
Tämä on tietysti ajatuksellisesti varsin täydellistä pässinlihaa. Kun hyväpalkkaisimpien ansioissa parhaiden myyntimiesten ja kiiltävimpien pomojen muikeat bonukset näyttelevät leijonanosaa ja lamavuosina nämä leikkaantuvat, palkkaerot kutistuvat, sillä taulukkopalkkaväki
Mielenkiintoista on vain tämän asian ja sen vastakohdan uutisointi, jo otsikkotasolla.
Tässä tapauksessa lehti tekee jo otsikossaan selväksi, että palkkaerojen kaventuminen johtuu taantumasta eikä esimerkiksi tehdystä politiikasta. Kukaan ei ole nyt kiittämässä hallitusta siitä, että se on näin pontevin ottein tarttunut kaunaista, katkeraa ja kateellista kansaa kiusaavaan palkkaeroasiaan. Ei se tietysti asiasta mitään kiitosta ansaitsekaan kun ei ole tehnyt mitään.
Kun joskus lama oikeasti loppuu, huippusuhdanne hyökkää päälle, paremmasta työvoimasta tapellaan ja huippubonuksia saa kaivamalla nenää, palkkaerot kasvavat jälleen kohisten, sillä asiantuntijat kirivät palkkojaan ylöspäin ja myyntireiskoille pukkaa bonusta kun kauppa käy. Miten tämä asia uutisoidaan? Tähän mennessä sitä ei ole koskaan uutisoitu “huippusuhdanne kasvatti palkkaeroja” -otsikolla vaan ainoastaan todetaan palkkaerojen tai tuloerojen kasvaneen.
Aina kun näitä uutisia kuullaan, maltillinenkin vasemmisto käy ainakin oppositiossa ollessaan hallituksen kimppuun ja syyttää porvareja köyhien kyykyttämisestä ja herrojen suosimisesta, vaikkei hallitus tälläkään kerralla tehnyt mitään. Änkyrävasemmistokin urputtaa, mutta koska se urputtaa kaikesta koko ajan eikä muuta osaakaan, ketä kiinnostaa?
Tässä kohtaa toivoisi, että joku minua hieman vakavasti otettavampi taho viitsisi ensi kerralla paljastaa retoriikan onttouden ja sen, mistä palkkaerojen kasvu ja pieneneminen oikeasti johtuvat.
Nyt viikonlopun viettoon lämpimän oluen merkeissä ja näitä jorinoita lisää ensi viikolla. Hyvää viikonloppua kaikille.
Ihmeellistä vihan lietsontaa
05/04/11 10:25
Lipponen tyhmempi syyttää meitä ahdasmielisiksi vihanlietsojiksi.
Syytös ei ole ainutkertainen ja on niitä kuultu hieman vakavamielisemmistäkin suunnista eikä vain puolueiden pahnanpohjimmaisista huumorisaarekkeista. Tämä on vaivannut minua kovin, sillä en koskaan tunnista sitä Suomea tai niitä suomalaisia, joista nämä tarinat kumpuavat.
Tämä Lipposkan kirjoitus antaa meille hieman osviittaa siitä, miten tällaiset rasismi-, syrjintä- ja ahdasmielisyyssyytökset saattavat syntyä.
Mehän muistamme, että kun Tampereella poltettiin maahanmuuttajan pizzeria ja kolme ihmistä kuoli ja käytössämme oli ainoastaan poliisin antama lausunto “mikään ei viittaa rasistiseen rikokseen”, Lipposka oli silti organisoimassa suomalaisia marssille ihmishenkiä vaatineen
rasismin vastustamiseksi. Kun sitten myöhemmin paljastui, että kyse olikin tilaustyöstä vakuutuspetoksen tavoittelemiseksi, Lipponen kyllä tunnusti olleensa hieman väärässä mutta kuitenkin oikealla asialla ja huolissaan rasismin lisääntymisestä, vaikkei tapaus siihen mitenkään liittynytkään.
Nyt on siis ahdasmielisyys jälleen valloillaan:
Ikäiseni nainen tuli tervehtimään vaalikentällä. Naisen poika oli suomenruotsalainen nuori ja kävi koulua Helsingin keskustassa. Nuori poika ei enää uskaltanut puhua kavereidensa kanssa äidinkieltään julkisissa kulkuneuvoissa, koska ilmapiiri oli muuttunut niin aggressiiviseksi.
Mitä me siis tiedämme? Kun tuon purkaa auki, emme mitään. Lapsi on ehkä kertonut jotain vanhemmilleen, joka on kertonut jotain Lipposelle, joka kertoo jotakin meille. Tämä ei ole enää edes toisen käden tietoa vaan peräisin paljon kauempaa. On tietysti mahdollista, että Helsingissä ei enää bussissa uskalla puhua ruotsia, mutta koska viimeksi pari kuukautta sitten Helsingissä käydessäni raitiovaunussa uskallettiin puhua ruotsia, jopa sangen kovaäänisesti, pitäisi ehkä miettiä, minkä takia ahdasmielisyys pesii busseissa mutta ei raitiovaunuissa.
Tai sitten voisimme miettiä, pesiikö ahdasmielisyys missään vai onko tapahtumien kulkua runsaasti liioiteltu noin kolmeen kertaan?
Yksi aivan järkeenkäypä ja mahdollinen selitys on se, että vähemmistö- ja syrjintäagendalla iät ajat ratsastanut Lipponen yksinkertaisesti näkee ja kuulee syrjintää, ahdasmielisyyttä ja rasismia aivan kaikkialla ja toimii jokaisen pikku risahduksen kaikupohjana. Tässä tapauksessa on täysin mahdollista, että joku ketjussa esiintynyt on kertonut puhdasoppisen valheen, mutta siitä huolimatta Lipponen katsoo ilmapiirin muuttuneen kovin aggressiiviseksi. Tällaisessa maailmankuvassa on nähtävä ahdasmielisyyttä ja aggressiivisuutta kaikkialla tai muuten hänen omalta politikoinniltaan putoaisi pohja pois.
Entäpä jos Suomessa rasismi ja ahdasmielisyys eivät olekaan lisääntyneet, mutta hyvää tarkoittavien hölmöjen määrä on kaksinkertaistunut? Jos jokainen tällainen hölmö saa aikaiseksi runsaasti mediajulkisuutta varsin köykäisesti katetuille syytöksilleen, joka paikassa vilisee ahdasmielisyys- ja rasismisyytöksiä ilman kaksistakaan sidettä todellisuuteen. En sano, että tämä on asiassa totuus, mutta Lipposen syytös perusteluineen antaa ymmärtää, että kovin suurta todistusaineistoa ei tarvitse kerätä ennen kuin voidaan todeta valtaväestön olevan ahdasmielistä.
Hieman samassa hengessä voisin kysyä, uskooko joku, että täysissä sielun ja ruumiin voimissa oleva suomenruotsalainen olisi oikeasti käynyt demarien vaalitilaisuudessa.
Syytös ei ole ainutkertainen ja on niitä kuultu hieman vakavamielisemmistäkin suunnista eikä vain puolueiden pahnanpohjimmaisista huumorisaarekkeista. Tämä on vaivannut minua kovin, sillä en koskaan tunnista sitä Suomea tai niitä suomalaisia, joista nämä tarinat kumpuavat.
Tämä Lipposkan kirjoitus antaa meille hieman osviittaa siitä, miten tällaiset rasismi-, syrjintä- ja ahdasmielisyyssyytökset saattavat syntyä.
Mehän muistamme, että kun Tampereella poltettiin maahanmuuttajan pizzeria ja kolme ihmistä kuoli ja käytössämme oli ainoastaan poliisin antama lausunto “mikään ei viittaa rasistiseen rikokseen”, Lipposka oli silti organisoimassa suomalaisia marssille ihmishenkiä vaatineen
Nyt on siis ahdasmielisyys jälleen valloillaan:
Ikäiseni nainen tuli tervehtimään vaalikentällä. Naisen poika oli suomenruotsalainen nuori ja kävi koulua Helsingin keskustassa. Nuori poika ei enää uskaltanut puhua kavereidensa kanssa äidinkieltään julkisissa kulkuneuvoissa, koska ilmapiiri oli muuttunut niin aggressiiviseksi.
Mitä me siis tiedämme? Kun tuon purkaa auki, emme mitään. Lapsi on ehkä kertonut jotain vanhemmilleen, joka on kertonut jotain Lipposelle, joka kertoo jotakin meille. Tämä ei ole enää edes toisen käden tietoa vaan peräisin paljon kauempaa. On tietysti mahdollista, että Helsingissä ei enää bussissa uskalla puhua ruotsia, mutta koska viimeksi pari kuukautta sitten Helsingissä käydessäni raitiovaunussa uskallettiin puhua ruotsia, jopa sangen kovaäänisesti, pitäisi ehkä miettiä, minkä takia ahdasmielisyys pesii busseissa mutta ei raitiovaunuissa.
Tai sitten voisimme miettiä, pesiikö ahdasmielisyys missään vai onko tapahtumien kulkua runsaasti liioiteltu noin kolmeen kertaan?
Yksi aivan järkeenkäypä ja mahdollinen selitys on se, että vähemmistö- ja syrjintäagendalla iät ajat ratsastanut Lipponen yksinkertaisesti näkee ja kuulee syrjintää, ahdasmielisyyttä ja rasismia aivan kaikkialla ja toimii jokaisen pikku risahduksen kaikupohjana. Tässä tapauksessa on täysin mahdollista, että joku ketjussa esiintynyt on kertonut puhdasoppisen valheen, mutta siitä huolimatta Lipponen katsoo ilmapiirin muuttuneen kovin aggressiiviseksi. Tällaisessa maailmankuvassa on nähtävä ahdasmielisyyttä ja aggressiivisuutta kaikkialla tai muuten hänen omalta politikoinniltaan putoaisi pohja pois.
Entäpä jos Suomessa rasismi ja ahdasmielisyys eivät olekaan lisääntyneet, mutta hyvää tarkoittavien hölmöjen määrä on kaksinkertaistunut? Jos jokainen tällainen hölmö saa aikaiseksi runsaasti mediajulkisuutta varsin köykäisesti katetuille syytöksilleen, joka paikassa vilisee ahdasmielisyys- ja rasismisyytöksiä ilman kaksistakaan sidettä todellisuuteen. En sano, että tämä on asiassa totuus, mutta Lipposen syytös perusteluineen antaa ymmärtää, että kovin suurta todistusaineistoa ei tarvitse kerätä ennen kuin voidaan todeta valtaväestön olevan ahdasmielistä.
Hieman samassa hengessä voisin kysyä, uskooko joku, että täysissä sielun ja ruumiin voimissa oleva suomenruotsalainen olisi oikeasti käynyt demarien vaalitilaisuudessa.
SDP ja politiikan nykytila
04/04/11 14:20
Tässä huumorilehden tuotoksessa on pari mielenkiintoista havaintoa, jotka mielestäni selittävät jotakin suomalaisen politiikan surkeasta nykytilasta, joten käsitelläänpä ne maanantain kunniaksi.
Kirjoittaja, ilmeisesti joku SDP-aktiivi, lausuu meille näin:
Hesari marssitti viikko sitten esiin sunnuntaidebatistinaan tutkijan, joka ei kyennyt näkemään puolueissa eroja ja vaati puoluejakoa uusiksi. Tutkijan ura näyttää olevan melko alussa.
Tälle ajalle näyttää olevan leimallista äärimmäinen historiattomuus.
Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä se esitetään varsin usein ja kumotaan myös melko lailla samalla tavalla. Linjan mukaista on se, että joku politiikan ulkopuolinen taho tai vaalikarjan rivinauta toteaa, ettei (suurten) puolueiden välillä juurikaan eroja ole ja nekin vähät erot, joita
voidaan havaita, eivät välttämättä konkretisoidu miksikään havaittavaksi, sillä lopulta ne hallitusohjelmissa vain unohdetaan.
Yhtä lailla kärkkäästi puolueiden aktiivit puolueisiin katsomatta hyökkäävät aina puolustautumaan, että kyllähän eroja on vaikka kuinka paljon, mikä käy selville siitä, että me olemme hyviä ja kaikki muut ovat pahoja.
Asetelma on joka kerran melko samanlainen. Puoluepolitiikassa innokkaasti mukana olevat ovat sitä mieltä, että erot ovat huikeita, mutta hieman ulompaa katsottuna näin ei tuntuisi olevan.
Kumpi joukko on oikeassa? Tietoa meillä ei ole, mutta väitän, että maallikon sana painaa enemmän. Ensinnäkin, vaalikarjan analyysi tilanteesta on tavallaan aina oikeassa määritelmän mukaisesti, sillä äänestyspäätökset tehdään siellä.
Toisekseen tarjoan esimerkiksi Suomen valtakunnanpolitiikkaa viimeisen 15 vuoden ajalta. Sitä on tehty kaikennäköisissä koalitioissa ja oleelliselta osalaan se tuntuisi olevan samanlaista niin saavutustensa kuin kritiikkinsäkin osalta. Mitään oleellisia uusia linjavalintoja ei ole tehty millään keskeisellä politiikan alueella. EU-politiikka, talouspolitiikka, aluepolitiikka, peruspalvelut jne. ovat melko lailla samanlaisia nyt kuin vuonna 1995. Samaten tuntuisi olevan, että kulloisenkin hallituksen politiikkaa vastustaa vähäisemmässä määrin minun edustamani talousliberaali siipi, jonka mielestä julkista sektoria voisi aivan hyvin supistaa raskaalla kädellä. Kovaäänisempi vastustus kuuluu änkyrävasemmistosta, jolle kaikkien hallitusten politiikka on aina köyhien kyykyttämistä ja herroja suosivaa.
Oma analyysini tilanteesta on se, että lähtemällä mukaan puoluepolitiikkaan jonkun kerhon uskolliseksi työmuurahaiseksi, saadaan liittymislahjaksi vääristävät silmälasit. Kun itse asiaa katsoo tunnustuksellisesta vinkkelistä, kyky havaita eroja kasvaa kohisten, sillä näitä eroja tarvitaan politiikan käyttövoimana toimivien viholliskuvien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.
Takaisin vuoteen 1972, jolloin SDP vaati julisteessaan: "Oikeutta tulonjakoon". Sekä teema että 1972 julisteen muotokieli muistuttavat niin hämmästyttävästi puolueen nykyisiä julisteita, ettei ainakaan sen perusteella voi väittää SDP:n livenneen linjaltaan viimeisten 30 vuoden aikana.
Tämä puolestaan on oivallinen havainto SDP:n nykytilasta.
Jos puolueen aktiivitkin ovat sitä mieltä, että mikään ei ole muuttunut liki 40 vuodessa, ei tarvitse ihmetellä, miksi tämän päivän nuoret eivät oikein tunne kerhoa omakseen.
SDP on leimallisesti suurten ikäluokkien puolue. Sen kaappasi itselleen sakki, jonka ainoa merkittävämpi saavutus on ollut oman ylioppilastalonsa valtaaminen. Tämä kaarti on etulinjassa ja lähellä sitä edelleen ja nuorennusleikkaus on edistynyt tuskaisan hitaasti. Jutta Urpilaista ei halua
pääministeriksi edes SDP:n rivikannattajakunta, minkä pitäisi pistää miettimään, että puheenjohtaja olisi syytä vaihtaa pikaisesti. Tämä vaihdos tehtäisiinkin pikaisesti jos ei olisi pelkoa siitä, että Erkki Tuomioja yrittäisi tehtävään jälleen kerran. Niin kauan kuin Tuomiojan uhka on olemassa, rividemarit lienevät alistuneet siihen, että puheenjohtajana voi olla millainen surkimus hyvänsä parempia aikoja odoteltaessa.
Sosiaalidemokraattien suurimmat ansiot liittyvät tänä päivänä siihen, kuinka he kykenevät valehtelemaan itselleen, miten 40 vuotta vanhat teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä tänäkin päivänä ja 70-luvun alun retoriikka mitä terävintä ja nerokkainta.
Ihmiset ovat kyllä edelleen huolissaan toimeentulostaan, mutta asioiden painotukset ovat muuttuneet. "Oikeutta tulonjakoon" on fraasi, joka ei monelle merkitse enää mitään. Mitä tuloja oikein jaetaan? Kenelle? Miksi? Keneltä otetaan? Entä sitten?
Tulonjaon oikeudellisuus on iskulauseena muinaisimmasta luokkavihabunkkerista lausuttu. Ydinajatus ei ole muuttunut miksikään ja toimeentulo kiinnostaa edelleen, mutta luokkaviha oli ja meni ja lakkasi olemasta merkittävä retorinen temppu suunnilleen siinä kohtaa kun kaikkien maiden proletaarit 80-luvun alussa eivät onnistuneetkaan yhtymään vaan suomalainen kommunismi onnistui hajottamaan itsensä kolmeen tai neljään eri kuppikuntaan.
Vastakkainasettelut ovat olemassa mutta eri paikoissa. Palkansaajan vihollinen on tulonsiirtojen varassa elävä. Yksityisen sektorin työntekijän vihollinen on julkisen sektorin duunari. Toisaalta on tapahtunut myös erojen hämärtymistä kun pätkätyöläisen asema muistuttaa enemmän yrittäjän kuin palkansaajan asemaa sillä erotuksella, että hänellä ei ole edes mahdollisuutta rikastua toisin kuin yrittäjällä.
Toimeentulon ympärillä voisi mikä hyvänsä puolue ryhtyä tekemään Suomesta parempaa paikkaa paitsi ehkä Maalaisliitto, jonka sielu on tukiaisautomaattien pyörittämisessä eikä toimeentulossa. SDP voi olla mielestään tällä asialla, mutta ei se kykene sanomaansa oikealla tavalla markkinoimaan kun mielikuva on 40 vuotta vanhassa luokkaviharetoriikassa ja korporaatiovallassa eikä yksilökeskeisyydessä.
Mielenkiintoinen havainto on sekin, että SDP on ollut vuodesta 1972 tähän päivään hallitusvastuussa poislukien Ahon hallitus 1991-1995 ja sittemmin Vanhasen 2. hallituksesta alkaen 2007. Jos puolueen sanoma vuonna 1972 oli "oikeutta tulonjakoon" ja se lähtee vuoden 2011 vaaleihin melko lailla samalla teemalla, mielestäni vaalikarjalla on lupa kysyä, mitä ihmettä puolue on vallankahvassa tehnyt liki 35 vuotta.
Minä ainakin haluaisin kysyä, miksi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneen kannattaa antaa ääni SDP:lle juuri nyt kun se on kaikissa edellisissä vaaleissa mennyt tältä osin kankkulan kaivoon.
Ja vielä sellainenkin pikkujuttu, että politiikan tuominen takaisin kouluihin tuskin olisi kirjoittajan puolueelle eduksi. Nuoret kannattavat maaseudulla Maalaisliittoa ja kaupungeissa Vihreitä ja Kokoomusta, nousevassa määrin persuja. SDP taistelee nuorten äänistä melko vähän ja koulujen politisoiminen olisi lähinnä puolueen itsemurha. Tätä voitaisiin pitää ainoana koulujen politisoimisen ansiona. Huonoja puolia on liian monta mainittavaksi.
Kirjoittaja, ilmeisesti joku SDP-aktiivi, lausuu meille näin:
Hesari marssitti viikko sitten esiin sunnuntaidebatistinaan tutkijan, joka ei kyennyt näkemään puolueissa eroja ja vaati puoluejakoa uusiksi. Tutkijan ura näyttää olevan melko alussa.
Tälle ajalle näyttää olevan leimallista äärimmäinen historiattomuus.
Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä se esitetään varsin usein ja kumotaan myös melko lailla samalla tavalla. Linjan mukaista on se, että joku politiikan ulkopuolinen taho tai vaalikarjan rivinauta toteaa, ettei (suurten) puolueiden välillä juurikaan eroja ole ja nekin vähät erot, joita
Yhtä lailla kärkkäästi puolueiden aktiivit puolueisiin katsomatta hyökkäävät aina puolustautumaan, että kyllähän eroja on vaikka kuinka paljon, mikä käy selville siitä, että me olemme hyviä ja kaikki muut ovat pahoja.
Asetelma on joka kerran melko samanlainen. Puoluepolitiikassa innokkaasti mukana olevat ovat sitä mieltä, että erot ovat huikeita, mutta hieman ulompaa katsottuna näin ei tuntuisi olevan.
Kumpi joukko on oikeassa? Tietoa meillä ei ole, mutta väitän, että maallikon sana painaa enemmän. Ensinnäkin, vaalikarjan analyysi tilanteesta on tavallaan aina oikeassa määritelmän mukaisesti, sillä äänestyspäätökset tehdään siellä.
Toisekseen tarjoan esimerkiksi Suomen valtakunnanpolitiikkaa viimeisen 15 vuoden ajalta. Sitä on tehty kaikennäköisissä koalitioissa ja oleelliselta osalaan se tuntuisi olevan samanlaista niin saavutustensa kuin kritiikkinsäkin osalta. Mitään oleellisia uusia linjavalintoja ei ole tehty millään keskeisellä politiikan alueella. EU-politiikka, talouspolitiikka, aluepolitiikka, peruspalvelut jne. ovat melko lailla samanlaisia nyt kuin vuonna 1995. Samaten tuntuisi olevan, että kulloisenkin hallituksen politiikkaa vastustaa vähäisemmässä määrin minun edustamani talousliberaali siipi, jonka mielestä julkista sektoria voisi aivan hyvin supistaa raskaalla kädellä. Kovaäänisempi vastustus kuuluu änkyrävasemmistosta, jolle kaikkien hallitusten politiikka on aina köyhien kyykyttämistä ja herroja suosivaa.
Oma analyysini tilanteesta on se, että lähtemällä mukaan puoluepolitiikkaan jonkun kerhon uskolliseksi työmuurahaiseksi, saadaan liittymislahjaksi vääristävät silmälasit. Kun itse asiaa katsoo tunnustuksellisesta vinkkelistä, kyky havaita eroja kasvaa kohisten, sillä näitä eroja tarvitaan politiikan käyttövoimana toimivien viholliskuvien rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi.
Takaisin vuoteen 1972, jolloin SDP vaati julisteessaan: "Oikeutta tulonjakoon". Sekä teema että 1972 julisteen muotokieli muistuttavat niin hämmästyttävästi puolueen nykyisiä julisteita, ettei ainakaan sen perusteella voi väittää SDP:n livenneen linjaltaan viimeisten 30 vuoden aikana.
Tämä puolestaan on oivallinen havainto SDP:n nykytilasta.
Jos puolueen aktiivitkin ovat sitä mieltä, että mikään ei ole muuttunut liki 40 vuodessa, ei tarvitse ihmetellä, miksi tämän päivän nuoret eivät oikein tunne kerhoa omakseen.
SDP on leimallisesti suurten ikäluokkien puolue. Sen kaappasi itselleen sakki, jonka ainoa merkittävämpi saavutus on ollut oman ylioppilastalonsa valtaaminen. Tämä kaarti on etulinjassa ja lähellä sitä edelleen ja nuorennusleikkaus on edistynyt tuskaisan hitaasti. Jutta Urpilaista ei halua
Sosiaalidemokraattien suurimmat ansiot liittyvät tänä päivänä siihen, kuinka he kykenevät valehtelemaan itselleen, miten 40 vuotta vanhat teemat ovat ajankohtaisia ja tärkeitä tänäkin päivänä ja 70-luvun alun retoriikka mitä terävintä ja nerokkainta.
Ihmiset ovat kyllä edelleen huolissaan toimeentulostaan, mutta asioiden painotukset ovat muuttuneet. "Oikeutta tulonjakoon" on fraasi, joka ei monelle merkitse enää mitään. Mitä tuloja oikein jaetaan? Kenelle? Miksi? Keneltä otetaan? Entä sitten?
Tulonjaon oikeudellisuus on iskulauseena muinaisimmasta luokkavihabunkkerista lausuttu. Ydinajatus ei ole muuttunut miksikään ja toimeentulo kiinnostaa edelleen, mutta luokkaviha oli ja meni ja lakkasi olemasta merkittävä retorinen temppu suunnilleen siinä kohtaa kun kaikkien maiden proletaarit 80-luvun alussa eivät onnistuneetkaan yhtymään vaan suomalainen kommunismi onnistui hajottamaan itsensä kolmeen tai neljään eri kuppikuntaan.
Vastakkainasettelut ovat olemassa mutta eri paikoissa. Palkansaajan vihollinen on tulonsiirtojen varassa elävä. Yksityisen sektorin työntekijän vihollinen on julkisen sektorin duunari. Toisaalta on tapahtunut myös erojen hämärtymistä kun pätkätyöläisen asema muistuttaa enemmän yrittäjän kuin palkansaajan asemaa sillä erotuksella, että hänellä ei ole edes mahdollisuutta rikastua toisin kuin yrittäjällä.
Toimeentulon ympärillä voisi mikä hyvänsä puolue ryhtyä tekemään Suomesta parempaa paikkaa paitsi ehkä Maalaisliitto, jonka sielu on tukiaisautomaattien pyörittämisessä eikä toimeentulossa. SDP voi olla mielestään tällä asialla, mutta ei se kykene sanomaansa oikealla tavalla markkinoimaan kun mielikuva on 40 vuotta vanhassa luokkaviharetoriikassa ja korporaatiovallassa eikä yksilökeskeisyydessä.
Mielenkiintoinen havainto on sekin, että SDP on ollut vuodesta 1972 tähän päivään hallitusvastuussa poislukien Ahon hallitus 1991-1995 ja sittemmin Vanhasen 2. hallituksesta alkaen 2007. Jos puolueen sanoma vuonna 1972 oli "oikeutta tulonjakoon" ja se lähtee vuoden 2011 vaaleihin melko lailla samalla teemalla, mielestäni vaalikarjalla on lupa kysyä, mitä ihmettä puolue on vallankahvassa tehnyt liki 35 vuotta.
Minä ainakin haluaisin kysyä, miksi tulonjaon oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneen kannattaa antaa ääni SDP:lle juuri nyt kun se on kaikissa edellisissä vaaleissa mennyt tältä osin kankkulan kaivoon.
Ja vielä sellainenkin pikkujuttu, että politiikan tuominen takaisin kouluihin tuskin olisi kirjoittajan puolueelle eduksi. Nuoret kannattavat maaseudulla Maalaisliittoa ja kaupungeissa Vihreitä ja Kokoomusta, nousevassa määrin persuja. SDP taistelee nuorten äänistä melko vähän ja koulujen politisoiminen olisi lähinnä puolueen itsemurha. Tätä voitaisiin pitää ainoana koulujen politisoimisen ansiona. Huonoja puolia on liian monta mainittavaksi.
Suomen julkistalouden vaje
03/04/11 21:09
Tässä on nyt sitten kättä pidempää siitä, mitä olen puhunut jo pitkään.
Suomen talouspoliittista keskustelua leimaa tällä hetkellä varsin surkea tila ja vääriin asioihin keskittyminen. Irlannin ja muiden banaanivaltioiden tukipaketit ovat siirtyneet talouskeskustelun keskiöön. Loppuaika syytetään pankkikriisiä ja lamaa ja kerrotaan talouskasvun aikanaan ratkaisevan kaikki ongelmat.
Suomessa julkistalous oli juuri ja juuri plussalla huippusuhdanteen huippuvuosina ja siinäkin kyse oli osittain huijauksesta kun eläkekassoihin kertyvä raha laskettiin julkisen sektorin tuloksi, mitä se ei ole. Nyt valtio lainaa joka neljännen euron. Kuntataloudella ei mene yhtä huonosti, mutta velkaa sielläkin otetaan.
Kyse tässä velanotossa ei ole edes investointien rahoittamisesta vaan puhtaasti syömävelasta, mikä tekee siitä rakenteellisen ja kotimaisen ongelman. Tämä rakenteellinen vaje ei johdu Kreikasta tai USA:n pankkikriisistä vaan suomalaisista poliitikoista.
Asiaa voi lähestyä ajatuksellisesti esimerkiksi miettimällä, mitkä julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat Suomessa aivan oleellisesti paremmassa jamassa kuin läntisessä verrokkimaailmassa. Mieli tekisi sanoa, etteivät mitkään paitsi ehkä peruskoulutus. Peruskoulutuksessa saavutetaan
hyviä tuloksia, joka osaltaan tosin johtuu siitä, että ainakin osassa länsimaita peruskoulut alkavat olla etnisesti melko rikkaita kun Suomen kouluissa on pääsääntöisesti ollut vähän oppilaita, jotka eivät puhu äidinkielenään suomea tai ruotsia.
Opetukseen ja terveydenhoitoon itse asiassa käytetään prosentteina BKT:stä vähemmän kuin kilpailevissa valtioissa, mikä panee miettimään, että Suomessa itse asiassa palvelutuotanto ainakin näissä asioissa on melko tehokas vaikka sitä pöhöstä syytetäänkin ja parantamisenkin varaa varmasti on.
Ainakin perusturva on junnannut paikallaan vuosikausia, sillä ammattiliitot ja poliittinen vasemmisto eivät suostu sen korottamiseen ilman kolminkertaisia korotuksia ansiosidonnaisiin etuuksiin. Lama-aikaan työttömyys tietysti on hieman kasvanut ja tulonsiirtojen varassa elää suurempi osa kuin ennen, mutta ei tämäkään selitä valtavia vajeita.
Suomessa julkinen sektori tuntuu käyttävän rahaa varsin holtittomasti johonkin, ja tämä joku olisi syytä paljastaa. Yritykset saavat miljarditukiaisia ja verohelpotuksia ja palstaviljelytyyppinen maatalous nielee kansallisena tukena saman verran ja vähän päälle.
Yksi järjetön himmeli on aluepolitiikka, joka on kätketty useammalle momentille. En edes halua arvata, kuinka monta miljardia tähän elättirakennelmaan vuosittain kipataan, mutta paljon siihen menee. Aluepolitiikan puolustajat ovat sitä mieltä, että näin on hyvä, sillä muuten väki muuttaisi kasvukeskuksiin, joihin pitäisi rakentaa kauheasti infraa ja asuntoja.
Tämä on teknisesti aivan totta.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli, sillä jos tuo raha käytettäisiin asuntojen ja infrastruktuurin rakentamiseen, se olisi kertaluontoinen investointi eikä vuosittainen kulu. Pahimmissa elättimaakunnissa työttömyysprosentti taitaa huidella 25:n tuolla puolen. Jos näistä ihmisistä edes osa saataisiin töihin kavukeskuksiin, investointi alkaisi maksaa jopa itseään takaisin.
Puolueilla on kuitenkin fokus asiassa täysin hukassa.
Melkein kaikki muut puolueet paitsi Kokoomus lähtevät ratkaisemaan asiaa veronkorotusten kautta. Jotkut pellepuolueet eivät näe asiassa ongelmaa ensinkään vaan olettavat talouskasvun korjaavan asiat eikä tarvitse tehdä mitään. Pääasiassa seinähulluista koostuvat kristityt ilmeisesti luottavat siihen, että Herra täyttää valtion rahalaarit, sillä he eivät katso oikein minkään toimenpiteiden olevan tarpeellisia.
Veronkorotusten ongelma on se, että ne syövät talouskasvun, yksityisen kulutuksen ja sitä kautta työllisyyden eväitä. Yritystoiminta on Suomessa ahdingossa joka tapauksessa kun uuden yrityksen pitäisi olla melkein heti valmis vientiin, mikä maksaa ja vaatii osaamista. Kun kotimarkkinat ovat väkimäärällisesti pienet ja väki verotetaan persaukisuusrajalle, kotimaisella tulorahoituksella kasvaminen ja kansainvälistyminen on hankalaa, mistä syystä suomalaiset firmat tuntuvat päätyvän taskurahalla kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi. Veronkorotukset ovat kaikelle tälle myrkkyä.
Ainut tapa parantaa asioita kestävästi ja mitään oleellista rikkomatta on ryhtyä
perkaamaan julkisia menoja. Palveluihin ja perusturvaan ei ole mitään syytä koskea, sillä näihin rahasta menee kolmannes tai hieman yli. Jonkun pitäisi paljastaa humpuuki ja mitään tuottamattomat maan tavat ja hankkiutua niistä eroon. Aluepolitiikkarahaa pitäisi ryhtyä käyttämään investontityyppisesti ja ottaa tavoitteeksi, että tämä raha käytetään vain kerran eikä vuosittain.
Tavoitteeksi pitäisi ottaa valtiontalous, joka olisi pitkällä aikavälillä ylijäämäinen niin kauan, että velan määrä BKT:stä saataisiin painettua 25 prosentin alapuolelle. Lamavuosina voi kyllä elvyttää jatkossakin, mutta huippusuhdanteessa pitää tehdä reippaasti positiivista tulosta ja maksaa velkoja pois eikä pyrkiä rakentamaan menoautomaatteja silloin kun niihin on hetkellisesti ja näennäisesti varaa
Vaalit ovat tältä osin huonoon aikaan.
Talouskeskustelun on kaapannut euroalueen ongelmien paisuttelu. Poliitikot tarttuivat hanakasti tilaisuuteen, sillä kotimaisen talousremontin suosio vaalikarjan keskuudessa on vähäinen, sillä kaikki kuvittelevat, että ainoa tapa säästää on irtisanoa sairaanhoitajia. Nyt tästä asiasta ei keskustella ensinkään kun savuverho saatiin aikaiseksi ja tiedotusvälineet tuntuvat patistavan tähän keskusteluun sangen huonosti.
Toinen ongelma on se, että seuraavassa hallituksessa näyttäisi olevan maaseutupuolue. Vaalitulos tuskin on sellainen, että Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden ympärille saataisiin rakennettua vaalitulosta edes etäisesti kunnioittava enemmistöhallitus. Kepu tai Persut tunkenevat hallitukseen joka tapauksessa ja minkään aluepolitiikan lakkauttamiseen tähtäävän vaaliohjelman luominen on silloin täysin mahdotonta.
Näyttää siltä, että valtion holtiton velkaantuminen jatkuu ainakin seuraavan vaalikauden, mutta neljässä vuodessa voi hyvin käydä niin, että seuraava euroalueen kriisitalous on Italian jälkeen Suomi.
Suomen talouspoliittista keskustelua leimaa tällä hetkellä varsin surkea tila ja vääriin asioihin keskittyminen. Irlannin ja muiden banaanivaltioiden tukipaketit ovat siirtyneet talouskeskustelun keskiöön. Loppuaika syytetään pankkikriisiä ja lamaa ja kerrotaan talouskasvun aikanaan ratkaisevan kaikki ongelmat.
Suomessa julkistalous oli juuri ja juuri plussalla huippusuhdanteen huippuvuosina ja siinäkin kyse oli osittain huijauksesta kun eläkekassoihin kertyvä raha laskettiin julkisen sektorin tuloksi, mitä se ei ole. Nyt valtio lainaa joka neljännen euron. Kuntataloudella ei mene yhtä huonosti, mutta velkaa sielläkin otetaan.
Kyse tässä velanotossa ei ole edes investointien rahoittamisesta vaan puhtaasti syömävelasta, mikä tekee siitä rakenteellisen ja kotimaisen ongelman. Tämä rakenteellinen vaje ei johdu Kreikasta tai USA:n pankkikriisistä vaan suomalaisista poliitikoista.
Asiaa voi lähestyä ajatuksellisesti esimerkiksi miettimällä, mitkä julkiset palvelut ja tulonsiirrot ovat Suomessa aivan oleellisesti paremmassa jamassa kuin läntisessä verrokkimaailmassa. Mieli tekisi sanoa, etteivät mitkään paitsi ehkä peruskoulutus. Peruskoulutuksessa saavutetaan
Opetukseen ja terveydenhoitoon itse asiassa käytetään prosentteina BKT:stä vähemmän kuin kilpailevissa valtioissa, mikä panee miettimään, että Suomessa itse asiassa palvelutuotanto ainakin näissä asioissa on melko tehokas vaikka sitä pöhöstä syytetäänkin ja parantamisenkin varaa varmasti on.
Ainakin perusturva on junnannut paikallaan vuosikausia, sillä ammattiliitot ja poliittinen vasemmisto eivät suostu sen korottamiseen ilman kolminkertaisia korotuksia ansiosidonnaisiin etuuksiin. Lama-aikaan työttömyys tietysti on hieman kasvanut ja tulonsiirtojen varassa elää suurempi osa kuin ennen, mutta ei tämäkään selitä valtavia vajeita.
Suomessa julkinen sektori tuntuu käyttävän rahaa varsin holtittomasti johonkin, ja tämä joku olisi syytä paljastaa. Yritykset saavat miljarditukiaisia ja verohelpotuksia ja palstaviljelytyyppinen maatalous nielee kansallisena tukena saman verran ja vähän päälle.
Yksi järjetön himmeli on aluepolitiikka, joka on kätketty useammalle momentille. En edes halua arvata, kuinka monta miljardia tähän elättirakennelmaan vuosittain kipataan, mutta paljon siihen menee. Aluepolitiikan puolustajat ovat sitä mieltä, että näin on hyvä, sillä muuten väki muuttaisi kasvukeskuksiin, joihin pitäisi rakentaa kauheasti infraa ja asuntoja.
Tämä on teknisesti aivan totta.
Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli, sillä jos tuo raha käytettäisiin asuntojen ja infrastruktuurin rakentamiseen, se olisi kertaluontoinen investointi eikä vuosittainen kulu. Pahimmissa elättimaakunnissa työttömyysprosentti taitaa huidella 25:n tuolla puolen. Jos näistä ihmisistä edes osa saataisiin töihin kavukeskuksiin, investointi alkaisi maksaa jopa itseään takaisin.
Puolueilla on kuitenkin fokus asiassa täysin hukassa.
Melkein kaikki muut puolueet paitsi Kokoomus lähtevät ratkaisemaan asiaa veronkorotusten kautta. Jotkut pellepuolueet eivät näe asiassa ongelmaa ensinkään vaan olettavat talouskasvun korjaavan asiat eikä tarvitse tehdä mitään. Pääasiassa seinähulluista koostuvat kristityt ilmeisesti luottavat siihen, että Herra täyttää valtion rahalaarit, sillä he eivät katso oikein minkään toimenpiteiden olevan tarpeellisia.
Veronkorotusten ongelma on se, että ne syövät talouskasvun, yksityisen kulutuksen ja sitä kautta työllisyyden eväitä. Yritystoiminta on Suomessa ahdingossa joka tapauksessa kun uuden yrityksen pitäisi olla melkein heti valmis vientiin, mikä maksaa ja vaatii osaamista. Kun kotimarkkinat ovat väkimäärällisesti pienet ja väki verotetaan persaukisuusrajalle, kotimaisella tulorahoituksella kasvaminen ja kansainvälistyminen on hankalaa, mistä syystä suomalaiset firmat tuntuvat päätyvän taskurahalla kasvuvaiheessa ulkomaisten firmojen tytäryhtiöiksi. Veronkorotukset ovat kaikelle tälle myrkkyä.
Ainut tapa parantaa asioita kestävästi ja mitään oleellista rikkomatta on ryhtyä
Tavoitteeksi pitäisi ottaa valtiontalous, joka olisi pitkällä aikavälillä ylijäämäinen niin kauan, että velan määrä BKT:stä saataisiin painettua 25 prosentin alapuolelle. Lamavuosina voi kyllä elvyttää jatkossakin, mutta huippusuhdanteessa pitää tehdä reippaasti positiivista tulosta ja maksaa velkoja pois eikä pyrkiä rakentamaan menoautomaatteja silloin kun niihin on hetkellisesti ja näennäisesti varaa
Vaalit ovat tältä osin huonoon aikaan.
Talouskeskustelun on kaapannut euroalueen ongelmien paisuttelu. Poliitikot tarttuivat hanakasti tilaisuuteen, sillä kotimaisen talousremontin suosio vaalikarjan keskuudessa on vähäinen, sillä kaikki kuvittelevat, että ainoa tapa säästää on irtisanoa sairaanhoitajia. Nyt tästä asiasta ei keskustella ensinkään kun savuverho saatiin aikaiseksi ja tiedotusvälineet tuntuvat patistavan tähän keskusteluun sangen huonosti.
Toinen ongelma on se, että seuraavassa hallituksessa näyttäisi olevan maaseutupuolue. Vaalitulos tuskin on sellainen, että Kokoomuksen, SDP:n ja Vihreiden ympärille saataisiin rakennettua vaalitulosta edes etäisesti kunnioittava enemmistöhallitus. Kepu tai Persut tunkenevat hallitukseen joka tapauksessa ja minkään aluepolitiikan lakkauttamiseen tähtäävän vaaliohjelman luominen on silloin täysin mahdotonta.
Näyttää siltä, että valtion holtiton velkaantuminen jatkuu ainakin seuraavan vaalikauden, mutta neljässä vuodessa voi hyvin käydä niin, että seuraava euroalueen kriisitalous on Italian jälkeen Suomi.