EK on sitä mieltä, että viime aikojen lakoista on koitunut “kallis lasku”.

Jos tämä olisi totta, miksi työnantajaleiri on erityisesti halunnut irtautua tuposta ja lisäksi eskaloida käynnissä olevia työtaisteluja lakonmurtajien käytöllä, työsuluilla ihmisten lomien polttamiseksi ja muilla menneeseen ja vähemmän lakkoherkkään maailmaan kuulumattomilla keinoilla?

Tosiasiallisesti suurin osa lakoista on toki ollut korpilakkoja, jotka aiheutuvat siitä, että firmassa alkaa YT ja jengi marssii ulos. Tämä ei kuitenkaan voi tulla työnantajalle yllätyksenä, sillä tehtaissa on tehty näin ihan aina. Laman takia väkeä on vähennetty, joten näiden lakkojen määrä on ymmärrettävä, joskaan en laittomia lakkoja hyväksy kun laillisia voi järjestää vaivatta.

Mutta mikähän mahtaa olla tuon “kalliin laskun” todellinen loppusumma? Viime vuoden lakoissa on ollut hyvin erilaisia elementtejä kuin mitä työmarkkinoillamme on totuttu, ja valtaosaa viime aikojen lakoista ei voida pitää sellaisina, että työntekijäpuoli vaatisi selkeästi kohtuuttomuuksia, kuten perinteisesti lakoissa on useammin ollut tilanne. Työnantaja on antanut tahallaan asioiden eskaloitua lakoksi, vaikka kyse on hyvin, hyvin pienistä asioista ja jos rahaa olisi jäänyt suuria määriä tulematta, kukaan ei olisi viitsinyt tapella muutamasta kopeekasta vaan maksanut nuo rahat.

Ei lakko oikeasti mitään “kallista laskua” aiheuta tässä taloustilanteessa.

Tappiolla pyörivä firma ei tee yhtään sen enempää tappiota, jos palkanmaksu keskeytetään. Lakon kustannukset lasketaan perinteisesti siten, että otetaan vuoden liikevaihto, jaetaan se päiväkohtaiseksi ja kerrotaan lakkopäivien määrällä. Tämä tuottaa yhtä näennäisen arvon kuin tekijänoikeusjärjestöjen piratismilaskelmatkin, sillä valtaosa toimituksista vain siirtyy. Kun satamat olivat lakossa, paperia myytiin ulkomaisista välivarastoista ja kauppaa tehtiin kuten ennenkin. Jos laivan toimitus myöhästyy force majeuren takia, asiakas ei peru kauppaa ja force majeure ei edes aiheuta sopimussakkoja jos sopimus on tehty oikein, ja laiva vain toimitetaan lakon jälkeen. Missä oli tappio?

Jos maitokauppa on lakossa, ihmiset eivät syö vähemmän vaan ostavat enemmän lakon alla ja paikkaavat kulutettuja varastoja lakon jälkeen, eli myynti vain siirtyy eri päiville muttei kokonaisuutena ainakaan vähene. Ruokakaupan osalta voisi ajatella, että myynti jopa kasvaa, kun lakonuhka saa ihmiset hamstraamaan kaupoista huonosti säilyvää tavaraa. Jos tästä hamstratusta osakin päätyy roskiin, tosiasiassa lakko oli kaupalle mitä parhain mainoskampanja. Myynnin volyymi kasvoi kokonaisuutena, ja muutamalta päivältä ei tarvinnut maksaa edes palkkaa kenellekään.

En tiedä mitä näiden “kalliiden laskujen” mainostaminen palvelee, mutta kyse lienee jonkunlaisesta propagandasta jolla ei ole suurtakaan kosketuspintaa tosielämään.

Tänään on ihmetelty sitä, että Vihreiden Tuija Brax asettuu ehdolle Uudellemaalle eikä Helsinkiin, vaikka asuu Helsingissä.

Braxin temppu ei toki ole mitenkään ennenkuulumaton. Näinhän on tehty kaikissa puolueissa aina toisinaan, kun on yritetty jakaa ääniharavia sinne tänne tai siirtää puheenjohtaja kalastelemaan Helsingin ääniä Kepulle. Tämä on sallittu temppu, mutta kysynkin, pitäisikö olla.

Vaalipiirien tarkoitus on ollut taata eduskuntaan alueellinen edustus. En tiedä kuinka tarpeellista tämä nykypäivänä on, mutta tämän takia maa on jaettu vaalipiireihin eikä ole yksi suuri vaalipiiri koko maa.

Tämä tarkoitus ei mitenkään voi toteutua, jos lähes varmasti läpi menevät ääniharavat hajasijoittavat itsensä milloin mihinkin, ja maakuntien kansanedustajat ovat oikeasti paljasjalkaisia helsinkiläisiä, jotka eivät ole astuneet Kehä kolmosen ulkopuolelle montaakaan kertaa. Helsingin ja Uudenmaan välinen ero on tietysti vähäisempi kuin Pohjois-Karjalan ja Helsingin, mutta mieleen kyllä tulee, ettei järjestelmää ole tarkoitettu aivan näin käytettäväksi.

Menisikö joku rikki, jos ehdokkaiden vaalipiiri määräytyisi kotipaikan mukaan, ja vaalipiirin vaihto edellyttäisi myös muuttoa? Väitän ettei menisi. Jos taas alueellisella edustuksella ei ole mitään merkitystä, mitä järkeä on nykyisessä vaalipiirijaossa, jossa eri vaalipiireihin muodostuu hyvin erilainen äänikynnys, minkä sai huomata Vihreiden edellinen puheenjohtaja Tarja Cronberg, joka tippui eduskunnasta huolimatta suuresta henkilökohtaisesta äänisaaliistaan.

Asia on ajankohtaisin ehkä nimenomaan Vihreille ja Kepulle. Vihreillä etulinja tuntuu asuvan kovin keskellä Kalliota ja Tamperetta. Ilmeisesti jo Uusimaa alkaa tuottaa ongelman, ei tälle tempulle mitään muuta perustetta taida olla. Kepulla taas on ongelma juuri päinvastainen, eli tuomalla Persejönsesterin vaalipiirissä oikeasti asuvan puheenjohtajan ehdolle Helsinkiin, puolue voi toivoa hänen vetävän perässään yhden tai kaksi edustajaa lisää kun muuten koko vaalipiiri saattaisi jäädä väliin.

Mutta mikä on se tarve, miksi tällainen käytäntö kuuluu sallia, ilman, että se aiheuttaa tarpeen miettiä koko vaalipiirijaon mielekkyyttä ja kenties koko vaalitapaa hieman uudelleen?

Suomen yrittäjät, joka on viime vuosina kunnostautunut lähes ainoastaan marisemisessa siitä, että kaikki on Suomessa huonosti kun yrittäjät eivät pääse tupopöytiin, ovat nyt ottaneet uusia marisemisen kohteita, kuten esimerkiksi sen, että yrittäjien pitäisi noudattaa lakia, tarkemmin ottaen YT-lakia.

Laki koskee yrityksiä, joissa on yli 20 työntekijää.

Oletan marinan koskevan irtisanomisasiaa, sillä neuvottelu muista lain sisältämistä asioista on pelkästään hyvää johtamiskulttuuria. On mukamas “työllistämisen este”, että ihmisiä ei voi potkia pois aivan tuosta vain, vaan pitää istua kuusi viikkoa neuvottelemassa tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Minun on vaikea tätä ymmärtää.

Ajatellaanpa 20 hengen yritystä. Oletetaan, että siellä työntekijöille maksetaan suomalaista keskipalkkaa, joka on noin 2800 euroa kuussa. Lomarahoineen ja sivukuluineen yksi työntekijä kustantaa siis noin 49000 euroa vuodessa. Heitä on kaksikymmentä, ja lisäksi yrittäjä nostanee jotain palkkaa firmasta itsekin. Firman pelkät palkkamenot ovat alun toista miljoonaa vuodessa. Tämän päälle tulee kaikennäköisiä muita kuluja, kuten tilavuokrat, ulkoistetut palvelut jne, joten aivan kohtuutonta ei ole arvata firman kulujen olevan vähintäänkin 1,4 miljoonaa vuodessa. Tämä tarkoittaa puolestaan helposti parin miljoonan liikevaihtoa, todennäköisesti suurempaa.

Jos siis tällainen firma haluaa irtisanoa työntekijän yt-menettelyn kautta, se tarkoittaa kuutta viikkoa plus irtisanomisaikaa, ja tänä aikana on työntekijällä työvelvoite, joka tietysti vähänkin luovemmassa työssä on kuollut kirjain kun motivaatio katoaa. Irtisanomisaika on myös pienissä firmoissa, joten kustannusero on kuuden viikon palkka sivukuluineen, jos oletetaan työnantajan mieliksi, että tämä kuusi viikkoa menee hukkaan ja että sinä aikana ei saada työsuoritteita.

Puhutaan siis keskipalkalla laskettuna noin 5600 eurosta, joka ei liikevaihtoon suhteutettuna vaikuta kovin suurelta summalta.

Jos firman talous on siinä pisteessä, että 5600 euron summa sen kaataa, firman ei kannata palkata työntekijöitä lisää. Tällöin työllistämisen este ei kuitenkaan ole yt-laki vaan yrityksen persaukisuus, ja Suomen yrittäjät valehtelee tai liioittelee muuta väittäessään. Se, että tällaisia sammakoita päästetään vähän väliä, on oikeastaan peruste sille, että yrittäjiä ei päästetä tupopöytiin, sillä jo nytkin vaikeat neuvottelut muuttuisivat ilveilyksi jos yrittäjät toisivat niihin omat vaatimuslistansa matalammista palkoista, lyhyemmistä irtisanomisajoista ja pidemmistä työajoista.

YT-asia voitaisiin toki tehdä toisinkin, kaikenkokoisissa yrityksissä.

Kun kerran työnantaja voi tosiasiallisesti irtisanoa kenet hyvänsä puhumalla tuotannollisista ja taloudellisista syistä, miksi turhaan haaskata aikaa neuvotteluihin? Kyllähän jotain pieniä viilauksia tapahtuu neuvottelujen kuluessa, mutta niitä ei voida työnantajalle pakottaa, joten vaikka ei olisi mitään lakisäästeisiä kuviokelluntakierroksia, työntekijöiden edustaja voisi siitä huolimatta tehdä jonkun hyvän ehdotuksen työnantajalle, jota työnantaja varmasti kuuntelee, jos se kerran on hyvä ehdotus ja auttaa molempia.

Nykyinen YT-ruletti on sen kohteena oleville henkisesti raskas, sillä se on epävarmuuden aikaa. Työnantajan kannalta taas ongelmallista on se, että YT:n käynnistyminen saattaa karkottaa pari avainhenkilöä, sillä vaikka heitä ei olisi mitään aikomusta irtisanoa, työnantaja ei saa tuon 6 viikon aikana tällaista indikaatiota kenellekään antaa, tai rikkoo YT-lakia.

Kun irtisanomiseen tähtäävien YT-neuvottelujen hyödyt ovat kenellekään vähäiset ja haitat suuret, miksi niitä ylipäätään käydään? Mitä, jos jokaiseen nykyiseen irtisanomisaikaan vain lisättäisiin seitsemän viikkoa (6 viikkoa neuvotteluja, 1 viikko sähläystä ja päätösten tiedoksi antamista), ja irtisanomiset voisi toteuttaa ilmoitusasiana? Todennäköisesti kaikki voittaisivat.

Jos tällainen uudistus tehtäisiin, voitaisiin samalla miettiä, voisiko työntekijän työvelvoitetta supistaa muutamalla viikolla loppupäästä, jotta kitkatyöttömyys vähenisi kun voisi jonkun aikaa etsiä uutta työtä täydellä palkalla entisestä firmasta. Työnantaja ei saa läheskään kaikissa töissä käytännössä rahalle vastinetta irtisanomisaikana, sillä työntekijää ei enää kiinnosta tehdä mitään. YT:n alkaminen laskee tuottavuutta yleisesti kun kaikki pelkäävät. Toisaalta YT-neuvotteluruletin käyminen ottaa oppineiden aikaa kun joko yrityksen omistaja tai suuremman yrityksen henkilöstöosasto “neuvottelee” luottamusmiehen kanssa ja kirjoittaa merkityksettömiä dokumentteja toisilleen, joten tästä luopuminen aiheuttaisi työnantajalle säästöjä, minkä voisi siirtää kuvatulla tavoin irtisanottavien työntekijöiden hyväksi.

Viimeviikkoinen ydinvoimapäätös on kirvoittanut joukon verraten outoja kommentteja siellä täällä, ja vihreät piirit on vallannut maansurun kaltainen olotila, jossa päätöksestä tiedetään seuraavan se, että kaikki menee tulevaisuudessa päin helvettiä.

Mitenhän on? En ota tässä kantaa siihen, tarvitseeko Suomi ydinvoimaa tai mikä on paras tapa tuottaa perusvoimaa. Näistä asioista on puhuttu maailman sivu enkä ryhdy toistamaan näitä näkemyksiä turhan päiten.

Nyt kun päätettiin antaa rakennuslupa (joka on eri asia kuin rakentaminen, sillä en yhtään ihmettelisi, vaikka jompi kumpi tai molemmat luvan saaneista eivät saisi rahoitusta hankkeelleen kovinkaan helposti) kahdelle ydinvoimalalle, on voitu tehdä hyvin kauaskantoisia johtopäätöksiä. Ne voidaan niputtaa yleisesti joko “Suomi tuottaa jatkossa vientiydinvoimaa ja joutuu itse vastaamaan ydinjätteistä” tai “Suomen elinkeinorakenne ei saa tilaa uudistua, koska Suomessa on ydinvoimaa eikä tuulimyllyjä” -muotoihin. Jälkimmäisen alalaji on “kun Suomessa on ydinvoimaa, Suomessa ei keskitytä uusien energiamuotojen kehittämiseen kun kotimarkkinat eivät niitä tarvitse, ja siksi kaikki keksinnöt tehdään muualla.”

Jälkimmäiset kannanotot sisältävät ajatuksena sen, että kun energia on halpaa, Suomessa savupiipputeollisuus menestyy jatkossakin, ja uutta bisnestä ei synny. Mielestäni kyse on harhaopista. Savupiipputeollisuus on pakannut Suomesta kamojaan viime vuosina, vaikka energia on Suomessa halvempaa kuin Keski-Euroopassa. Tämä johtuu siitä, että energia on vielä halvempaa kehitysmaissa, niiden ympäristösäädökset ovat keveämpiä ja asiakkaat lähempänä. Ydinvoima ei muuta tätä miksikään. Ruukit käytetään käyttöikänsä loppuun ja sitten ne suljetaan.

Toinen parku liittyy siihen, että Suomesta tulee tosiasiallisesti ydinsähkön vientimaa. Mihin tämä sähkö olisi tarkoitus viedä? Pohjoismaat eivät sitä tarvitse kuin ajoittain jos on ollut pitkä kuiva kausi ja Norjan vesivoimalat eivät tuota tarpeeksi. Kun hinta on Pohjoismaiden Nordpoolissa sellainen, ettei ydinvoima sillä hinnalla ole mikään kultakaivos, ajatus lienee viedä sitä kauemmaksi. Tämä tarkoittaa käytännössä integraatiota Saksan sähköverkon kanssa. Saksa taas on markkina-alueena niin suuri, että jos ydinvoiman viennin takia pitää tällainen yhdistyminen tehdä, sähkön hinta määräytyy jatkossa Pohjoismaissakin Saksan hintatason mukaan, eli nousee selvästi. Kun tämän yhdistää edelliseen savupiipputeollisuusajatukseen, vaikuttaisi siltä, ettei ydinvoima savupiipputeollisuutta pelasta vaan se lähtee joka tapauksessa siltä osin kuin ei ole tarkoituksenmukaista muista syistä tehdä asioita juuri Suomessa.

Entä sitten bisneksen uudistuminen yleensä? Miten savupiipputeollisuus haittaa uuden bisneksen syntymistä? Minä en tiedä ketään, jolla pää pursuaisi uusia ideoita uusista tuotteista ja bisneksistä, mutta sen sijaan hän päättääkin mennä töihin paperimieheksi. Savupiipputeollisuus työllistää vähän, työpaikat ovat pääkonttoreita lukuunottamatta pikkukaupungeissa eivätkä kilpailemassa vaikkapa Helsingin seudun parhaista työntekijöistä, ja työ ei ole erityisen luovaa.

Jos Suomessa ei synny uutta bisnestä, vika on jossain muualla. Koulutus voi olla vääränlaista. Yhteiskunnan kulurakenne voi olla sellainen, että yrittäjäksi ryhtyminen ei vain ole taloudellisesti mahdollista asuntolainan kanssa painiskelevalle. Ihmisten mentaliteetti voi olla poskellaan, ja aika käytetään mieluummin ydinvoima-maansurun pönkittämiseen ja vanhojen bisnesten mollaamiseen kuin uuden luomiseen. Voi puuttua jotain avainosaamista, vaikkapa myyntipuolella, ja hyviäkään uusia ideoita ei tahdota saada kaupaksi, mikä on osaltaan koulutuskysymys sekin.

Uusien energiamuotojen keksiminen on aivan samanlainen asia. Ei niiden keksimiselle ole välttämätöntä, että Suomessa on energiapula. Voisi aivan hyvin ajatella, että jos energia on järkevän hintaista, millä on suora vaikutus asumis- ja liikkumiskuluihin, hieman suurempi osa ihmisiä voisi ryhtyä keksimään jotakin uutta sen sijaan, että joutuu tyytymään kuukausipalkkaan paperitehtaan pääkonttorissa.

Suomen energiamarkkinaa ei mitenkään voi pitää kovin markkinataloushenkisenä. Fortum on liian iso peluri, osa kapasiteetista on ulkomaalaisomistuksessa ainoana tehtävänä tahkota rahaa pääkonttoriin, kilpailu on muutenkin vähäistä. Vaikka joku keksisi hyvän ja halvan tavan tuottaa energiaa, Suomen markkina ei olisi sille sopiva koelaboratorio sen osoittamiseksi, että keksintö on hyvä. Markkina on aivan liian pieni ja heikosti kilpailtu, eli menestys Suomen markkinoilla ei ole vielä suurikaan meriitti uudelle keksinnölle.

Markkinat siis pitäisi hakea suuremmista paikoista, ja jos tähän ei ole kykyä, en syyttäisi siitä ydinvoimaa vaan ihmisiä. Kun toisaalta Suomesta on osattu viedä asioita ennenkin ympäri maailmaa, miksi se ei onnistuisi uuden energiatekniikan tapauksessa? Vaikea kuvitella, miksi joku ei ostaisi uutta, puhdasta ja halpaa energiatekniikkaa vain siksi, kun se on suomalaista.


Olisiko siis aika lopettaa itsesäälissä piehtaroiminen ja keskittyä tehdyn päätöksen katastrofiluonteessa rypemisen sijaan siihen kaikkeen uuteen, jota penätään? Maansuru ei tuota mitään, ja on lisäksi erittäin negatiivinen olotila. Tietysti lopulliseen eduskuntapäätökseen voi yrittää vaikuttaa, mutta ainakin itse kaipaan enemmän ryhtiä ja positiivisia ajatuksia kuin marinaa ja valitusta.

Vai selittääkö nimenomaan marinaan ja valitukseen keskittyminen sen, miksi Suomessa ei elinkeinorakenne ole uudistunut toivotulla tavalla? Luovalle työlle negatiivisiin asioihin keskittyminen taitaa olla aika myrkyllistä.

Hesarin vieraskynässä pari professoria pitää suomalaista kieltenopetusta “alennustilaisena”.

Yleisesti valitus käsittelee ruotsin kielen asemaa. Ruotsin kielen kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa yhä harvempi, ja tarvitaan ohjelma, jolla sen kirjoittaa taas useampi. Lisäksi ollaan huolissaan siitä, että lakisääteinen kaksikielisyys ei virastoissa tms. enää toimi kun kuponkeja pitää käytännössä kääntää ruotsista suomeksi.

Normaalia marinaa, joka kykenee laistamaan oleelliset asiat keskittymällä periaatteisiin.

Se, että kieliä ei enää oteta valinnaisina yhtä runsaasti kuin ennen ja ruotsi jätetään kirjoittamatta, on varmasti aivan oikea havainto, mutta onko kyse ongelmasta? Kun itse suoritin ylioppilastutkinnon, haluamani korkeakoulun valinnassa sai pisteitä jokaisesta kirjoitetusta aineesta kuuteen saakka. Silloin aineet olivat äidinkieli, matematiikka, reaali, kieli, kieli, kieli. Jos äidinkieli lasketaan kieleksi, kuusi ainetta kirjoittaneen ylioppilastodistus siis mittasi vain kolmasosallaan jotain muuta kuin kielellistä lahjakkuutta. Jos halusi kirjoittaa paljon aineita, piti valita paljon kieliä, sillä muuta ei voinut kirjoittaa.

Nykyisin ylioppilastutkinto on rakennettu hieman toisin jakamalla ainakin reaali kahdeksi kokeeksi, ja tarve ottaa “pakkokieliä” on vähentynyt ainakin yhdellä. Kun lukion on tarkoitus olla yleissivistävä koulu, suunta on aivan oikea.

Ongelmat työelämässä ja virastoissa ruotsin kielen osalta eivät johdu kielikoulutuksen alennustilasta. Mitään kieltä ei opi koulussa sille tasolle, että sillä voi käytännössä tehdä bisnestä ja ymmärtää kapulakielisiä dokumentteja. Tämä vaatii omaa työtä ja harrastuneisuutta kouluopetuksen päälle, ja koulussa opitaan vain perusteet ja rakenteet. Sanavarasto ei voi olla kouluopetuksen perusteella mitenkään riittävä.

Ruotsin kieli on suomenkieliselle täysin kuollut kieli kasvukeskuksissa, ja väki pakkautuu niihin. Suomenkielinen ei altistu ruotsin kielelle Helsingissä, Tampereella, Oulussa tai Jyväskylässä. Kun on kouluopetus ja sen jälkeen ei mitään, kielestä ei koskaan tule aktiivista. Kielenopetusta voi pöyhiä vaikka kuinka, mutta tämä ei muutu miksikään, ja tuloksena on rahan haaskaus. Sitä, miten kaikkien maailman kielten ja kulttuurien virrassa saataisiin ihmiset innostumaan ruotsinkielisistä jutuista, kannattaisi miettiä enemmän, vaikka veikkaan senkin olevan sangen haasteellinen homma.

Järkevämpää olisi tunnustaa asia ja unohtaa menneen maailman tekohengitys. Ruotsia äidinkielenään puhuvat suomalaiset ovat tämän “tunnustamisen” tehneet jo ajat sitten eikä kukaan tunnu olevan moksiskaan siitä, että fanttilan kassa ei osaa puhua ruotsia.

Samaa liturgiaa jatketaan tässä muutenkin sangen oudossa virkkeessä: Euroopan unionin suositus 1 + 2 (äidinkielen lisäksi kahden unionikielen eriasteinen osaaminen) ei sovi Suomeen eikä muihinkaan kaksi- tai monikielisiin maihin. Meillä lähtökohdan pitäisi olla 2 + 2.

Tässä siis edelleenkin lähdetään siitä, että vähiä tunteja pitää haaskata toisen kotimaisen kielen opettamiseksi ihmisille, jotka eivät sitä ikinä opi käyttökielitasolle saakka tuon mainitun harrastuneisuuden puutteen takia.

Kolmen vieraan kielen oppiminen ei ole mikään aivan helppo homma. Se, että yhtä vierasta kieltä kutsutaan toiseksi kotimaiseksi, on vain savuverho. Kielen oppimisen kannalta on sivuseikka, miksi tuota vierasta kieltä kutsutaan. Sen sijaan, että osaa kolme vierasta kieltä huonosti, on syytä osata englanti erinomaisesti, ja vasta sen jälkeen keskittyä muihin kieliin jos intoa on. Kielellisesti lahjakkaille monen kielen taitajille on tietysti kysyntää tulevaisuudessakin, mutta ei kaikista tarvitse tehdä myyntimiehiä kaukaisiin maihin. Osa voi toimia vaikkapa tuotekehityksessä, jossa työkieli ulkomaisten yhteistyökumppanien kanssa on aivan maasta riippumatta englanti.

Sinänsä tuossa EU:n “suosituksessa” paistaa mukavasti ranskalainen kieli-imperialismi.

Minkä takia ihmisten pitäisi osata vieraista kielistä nimenomaan kahta “unionikieltä”? Ei minkään takia. Jos osaa kahta vierasta kieltä, toinen lie puolipakollisista syistä englanti, mutta miksi sen toisen pitäisi olla EU-kieli siinä toivossa, että ihmiset opiskelisivat ranskaa? Voisi kuvitella, että Suomessa voisi olla jotain hyötyä venäjän osaamisesta, ja maailmanlaajuisesti tarvitsisimme lisää kiinaa ja arabiaa puhuvia. Joidenkin on tietysti syytä opetella eurooppalaisiakin kieliä, mutta niihin jämähtäminen tuntuu kapeakatseisuudelta.

Professorit siis ehdottavat enemmän kieltenopetusta, vähemmän valinnaisuuksia, kolmen vieraan kielen opettamista kaikille muiden oppiaineiden kustannuksella, ja erinäköisiä toimia, joilla saataisiin taas jokainen ylioppilas kirjoittamaan ruotsi.

Minusta tuntuu, että tämä keinovalikoima ei tuota mitään sellaista, millä olisi suurtakaan käytännön merkitystä suomalaisen talouselämän vinkkelistä. Jos muuhun kieltenopetukseen lisätään tunteja englannin opetuksesta, sitten sillä on vaikutuksia, mutta vaikutukset eivät ole toivotun suuntaisia.

Kuten olen ennenkin kirjoittanut, Suomessa asiat toimivat kohtuuhyvin siksi, ettei kielillä tehdä juurikaan politiikkaa, vaan käytäntö saa sanella sen, miten toimitaan. Ne maat, joissa kielikysymys on jatkuvasti esillä jotenkin, ovat aika surkeaa katsottavaa. Belgia on hajoamispisteessä. Kanada natisisi liitoksissaan jos tukiaiset lännestä itään eivät pitäisi sitä kasassa. Ranskassa ranskan kielen pönkitys on saanut niin huolellisia mittasuhteita, etteivät ranskalaiset osaa puhua juurikaan vieraita kieliä.

Tällaisiin tuloksiin päädytään, kun valtio ryhtyy aktiivisesti ohjaamaan asioita, joihin sen ei tarvitsisi mitenkään puuttua.

Maahanmuuttovirasto saa moitteita siitä, että perheiden yhdistämishakemus kestää liian kauan, sillä somalien jättämien hakemusten määrä on kasvanut rivakasti, kuten ennusteissa on povattu.

Oma sangen epäkorrekti kantani perheiden yhdistämiseen on se, että perheen yhdistämiseen tai miksi perheen maahan tuomista sitten kutsutaankin, pitäisi rajata puolisoon ja omiin alaikäisiin lapsiin. Sisarukset ja vanhemmat eivät tätä kautta maahan pääsisi. Tämä ratkaisisi kertaheitolla sekä ruuhkaongelman että alaikäisten turvapaikanhakijoiden ongelman, sillä hakemukset muuttuisivat mitättömiksi ja turvapaikanhakijat hakeutuisivat pääasiassa muualle, mitä voidaan pitää Suomen kannalta tavoiteltavana asiaintilana.

Uutisessa sen sijaan kannattaa kiinnittää huomio siihen, miksi hakemusten käsittely kestää kauan.

Selvitystyötä vaikeuttavat ns. sanotut kasvattilapset, joiden omien vanhempien sanotaan kuolleen. Lasten päästyä Suomeen heidän vanhempansa saattavat kuitenkin löytyä ja he voivat hakea perheenyhdistämistä.

Tämä kertoo meille, mistä koko touhussa on kysymys. Suomessa oleva tuo ensin “adoptoituja” sotaorpoja perässään, ja näiden “orpojen” suku herää henkiin heti, kun oikeus perheen yhdistämiseen syntyy, ja sen jälkeen viranomaisen pitää selvittää, mikä valheiden vyyhdissä on oikein totta ja mikä ei. Ja kun usein käynee niin, että juuri se viimeinen tila, eli että lapsi ei ollut orpo ensinkään, on totuus, metodi tuottaa Suomeen väkeä, joiden ei pitäisi Suomeen päästä turvapaikka- ja perheenyhdistämismetodin kautta minkään tekemämme sopimuksen nojalla.

Tästäkin päästäisiin helposti ulos jos haluttaisiin. Jos oikeus saada vanhempansa maahan poistuisi, tuloksena olisi yksi näennäisorpo eikä herra ties kuinka montaa perässä vedettyä. Toinen tapa lähestyä asiaa olisi se, että tehdään prosessissa valehtelu karkotusperusteeksi siinäkin tapauksessa, että henkilöllä on pysyvä oleskelulupa. Jos käy ilmi, että orpo ei olekaan orpo, olkoon näin, mutta perheen yhdistäminen tehdään sitten ei-Suomessa jos sellaista haetaan. Jos tilanne on sellainen, että vaikeasti todistettavan valheen kertomalla “vanhempani ovat kuolleet/kadonneet” saa oleskeluluvan, ja sen jälkeen vielä automaattisen oikeuden tuoda nämä kuolleista heränneet maahan, jotka taas saavat oikeuden tuoda omia sukulaisiaan jne, asetetaan viranomainen mahdottoman tehtävän eteen. Ensimmäinen valhe pitäisi kyetä paljastamaan, mutta siihen ei pystytä, sillä mitään luotettavia väestörekisterejä ei tuollapäin ole olemassa.

Asia on tyypillinen esimerkki siitä, kuinka Euroopan turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikkaa väärinkäytetään. Jos turvapaikkajärjestelmä halutaan ylipäätään pelastaa, tällainen rötöstely on pistettävä jotenkin kuriin ennen kuin asiaan hermostuvat muutkin kuin kaltaiseni megaführerit. Kun kerran tarinoita ei voi käytännössä tarkistaa ja ne joudutaan ottamaan oleskelulupaa myönnettäessä tosiksi kun ei muutakaan voida, voitaisiin nämä totuudet kyllä naulata aivan hyvin kiinni.

Eli olkoon miten on kerrottu, ja tarinan vaihtaminen myöhemmin toiseksi ei tuo enää mitään lisäoikeuksia.

Eva Biaudetista ollaan tekemässä vähemmistövaltuutettua.

Ongelma on vain se, että tehtävään vaaditaan ylempi korkeakoulututkinto, jollaista dropout-Biaudetilla ei ole. No, ongelmahan ratkeaa kätevästi kun hallitus myönsi hänelle ja vain hänelle erivapauden pätevyysvaatimuksista.

Tämän jälkeen voidaan miettiä, kannattaako kenenkään muun hakea koko tehtävään, sillä hallitus on näin indikoinut, kehen valinta osuu, jo ennen kuin kandidaatitkaan ovat selvillä.

Suomen poliittisesta kulttuurista on paljastunut mätää viime aikoina vähäistä enemmän. Vaalirahoitus ja kepulismin tukeminen ovat olleet pinnalla jatkuvasti. Poliittiset virkanimitykset pulahtivat pintaan kun Kepu ryhtyi nurkkaamaan Kelan pääjohtajan paikkaa Hyssälälle myöskin käytännössä ohi normaalin valintaprosessin.

Nähdäkseni Suomi ja hallinto siellä tarvitsisivat uusiakin näkemyksiä ja uutta verta, sillä mätä kulttuuri ei vaihdu toiseen itsekseen vaan tarvitaan uusia kasvoja. Niitä ei ole kuitenkaan luvassa, koska normaaliin menneen maailman tyyliin hallitus ryhtyy viimeisenä vuotenaan nimittämään “omia” kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tehtäviin. Näin on tehty ennen, näin näemmä tehdään edelleen. Uusien tuulien saapuminen valtionhallintoon ja viranomaistoimintaan tuntuu kaukaiselta unelmalta, jos käytännössä otetaan joku pienen piirin sisällä kasvanut jokaiseen tehtävään.

Jos pätevyysvaatimukset ja avoin hakuprosessi ovat käytännössä kuolleita kirjaimia, jos joku hallituspuolueen herrahissin jättämä politrukki tarvitsee pakasteviran, kirjattakoon tämä avoimesti lakiin ja todettakoon siellä, että avoin haku järjestetään vain, jos hallitus ei kykene nimittämään tehtäviin omia kätyreitään, ja hallituksen nimittämiltä ei edellytetä mitään pätevyyden osalta.

Tässä asiassa kaikkein ynsein asia on nimenomaan mielikuva siitä, että valintaprosessi yrittäisi löytää parhaan kandidaatin tehtävään. Tämä mielikuva on väärä, mutta koska se elää edelleen, emme välttämättä ymmärrä ja ajattele järjestelmän epätasa-arvoista, epäoikeudenmukaista ja pientä piiriä suosivaa luonnetta.

Korkeakouluopetuksen maksullisuus tuntuu pyörivän siellä täällä esillä jatkuvasti. Milloin joku kannattaa, milloin joku vastustaa.

Koko keskustelu tuntuu olevan siinä määrin vähän tuottavaa, että sille voisi laittaa pisteen, sillä käytetyt argumentit polkevat paikallaan ja tämä keskustelu ei kykene tuottamaan mitään sellaista, millä olisi jotakin käyttöä mietittäessä koulutusta tulevaisuuden Suomessa.

Itse olen sitä mieltä, että korkeakouluopetus kannattaa säilyttää maksuttomana. Maksullisuuden hyödyt ovat kyseenalaisia ja haitat ilmeisiä. Lisäksi periaatteellisella tasolla vastustan ajatusta siitä, että maailman kolmanneksi korkeimmalla veroasteella ei enää saisi oikein mitään, vaan koulutuksesta pitäisi tämän lisäksi maksaa. Jos julkinen valta ei ole enää velvollinen tuottamaan mitään palveluja keräämillään rahoilla, rahaa ei suinkaan kerätä vähemmän, vaan sitä kerätään yhtä paljon ja haaskataan vielä suurempi osa humpuukiin.

Maksullisuutta puoltavat argumentit eivät ole erityisen painavia.

Niistä osa voidaan niputtaa “ennenkin tehtiin niin” -otsikon alle, jossa suuret ikäluokat tai hieman heitä nuoremmat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja opintolainojaan. Tästä on kuitenkin maailma muuttunut monella tavoin. Tänään korkeakoulusta ei enää valmistu “herroja” työväestön eliitiksi. Akateemisesti koulutetut joutuvat pätkään ja silppuun hakemaan uraansa pitkänkin aikaa, jos sitä enää edes koskaan löytävät. Ei korkeakoulutus enää takaa vakituista työpaikkaa, ja erityisesti humanistien tyypillisissä hommissa palkkaus on huonompi kuin isolla osalla ammattikoulun käyneistä.

Toinen muuttunut maailma on se, että rahalla on arvo. Ei ole enää peruskorkosidonnaista opintolainaa, jossa valloilleen päästetty inflaatio hoitaa velat mukavasti olemattomiin muutamassa vuodessa. Jokainen lainattu euro pitää maksaa korkoineen, ja lainat on rakennettu niin, ettei reaalikorko ole negatiivinen koskaan. Kolmas asiaan liittyvä seikka ovat pienet tuloerot yleisesti.

Näistä seuraa se, että ylimääräisen velan kippaaminen akateemisesti koulutetuille vaikuttaa kohtuuttomalta. Tilanne on toinen maissa, joissa ammattikoulutetut saavat minimipalkkana seitsemän dollaria tunnilta tai jotain, ja akateemisesti koulutetut nettoavat parisataa tonnia vuodessa tuosta vain. Kun ansiotaso ei oleellisesti kasva muuten kuin sangen harvoilla aloilla korkeakouluissa (tekniikka, lääketiede, oikeustiede, pavunlaskenta, pari muuta) verrattuna ammatilliseen koulutukseen, yhden maksullisuudelle ja toisen maksuttomuudelle ei ole perustetta.

Toinen nippu on “opiskelijat ovat rappiolla ja kunhan opiskelu maksaa tarpeeksi, heidät pistetään kunnolla kyykkyyn ja valmistumisajat lyhenevät”.

Korkeakouluopetuksen venyminen ei johdu yksinomaan laiskoista ja työtä vieroksuvista opiskelijoista vaan siitä, että suomalaisissa korkeakouluissa ei juuri panosteta opetukseen. Professorit ovat usein ensisijaisesti tutkijoita ja opetus on pakkopullaa. Massaluentomalli tulee halvaksi, mutta henkilökohtainen ohjaus alusta alkaen johdattaa opiskelijaa paremmin sinne, missä hän on hyvä ja mikä häntä kiinnostaa, ja tämä metodi tuottaa maailman huippuyliopistoissa (jotka tosin ovat maksullisia) hyviä tuloksia.

Jos opinnoissa kerätään velkaa kostoksi sikaniska-nuorisolle, joka ei ymmärrä paikkaansa oravanpyörässä ennen kuin on 25-30 -vuotias, ihmiset opiskelevat valtaosin vain sitä, minkä he olettavat työllistävän hyvin ja rahakkaasti lyhyellä tähtäimellä, sillä heidän on pakko.

Tässä ei ole suurensuurta tolkkua, sillä emme tiedä, millaista osaamista tarvitsemme kymmenen vuoden kuluttua. Ei monikaan osannut ennustaa kymmenen vuotta sitten, että metsäteollisuutta ei kohta enää ole, mutta ydinvoimalansuunnittelijoille olisi kysyntää. Tuloksena olisi ylitarjontaa harvoille aloille ja suurta vajausta muualla, ja lisäksi ylitarjonta-alalle vain rahan takia ajautuneista osa on aivan väärissä tehtävissä eikä viihdy siinä, mitä tekee.

Opiskelujen venyminenkin on hyvin periaatteellisen tason ongelma. Käytännössä se tarkoittaa joko sitä, että opiskellaan ja opiskellaan kun töitä ei ole, tai sitten se tarkoittaa sitä, että ollaan koulutusta vastaavassa työssä jo opiskeluvuosina opintojen ohella. Jos töitä ei ole, on parempi, että ihmiset opiskelevat kuin että makaavat kortistossa tekemättä mitään. Jos taas ihmiset ovat jo työelämässä päätoimisesti kuten esim. itse olin viisi viimeistä opiskeluvuotta, mikä on se keskeinen työura-elementti, joka paranee? Kummassakaan tapauksessa sellaista ei ole, sillä molemmissa malleissa siirrytään töihin heti kun töitä on.

Opiskelujen maksullisuus loisi lisäksi uuden byrokratian, joka hukkaisi keräyskuluihin ison osan keräämästään rahasta.

Kun lukukausimaksujen puolesta puhuvat perusteet tuntuvat olevan lähinnä ideologisia eivätkä käytännöllisiä, ne sivuuttavat tyystin kaikki ongelmat ja vähättelevät niitä sillä perusteella, että 60-luvullakaan ei näitä ongelmia esiintynyt, olisi tämä jankutus syytä lopettaa tarpeettomana.

Enemmänkin soisin keskityttävän siihen, miten opetuksen laatua voitaisiin parantaa. Tai siihen, miten saataisiin työelämä kiinnostumaan muistakin kuin insinööreistä ja ekonomeista ja arvostamaan laaja-alaisuutta. Näiden asioiden kimpussa Suomi joutuu painimaan seuraavien kymmenen vuoden aikana.

Ehkä tämä koko keskustelu on vain savuverho, jolla halutaan maisemoida se, ettei keskustelijoilla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä näille oleellisille kysymyksille pitäisi tehdä, ja pehmeillä puheilla lukukausimaksuista annetaan vaikutelma siitä, että koulutuspolitiikan ja työvoimapolitiikan leikkausrajapinnassa oleva ongelmakenttä on jonkun vastuulla, mitä se ei tosiasiallisesti näyttäisi olevan.

Eduskuntaan tuodaan lähiaikoina laki avoliittojen omaisuudenjaosta erotilanteissa.

Tämä haiskahtaa lähinnä lakimiesten paratiisilta. Kristityt ovat hanketta vastaan siksi kun avioliitto lukee raamatussa ja tämä hanke vähentäisi avio- ja avoliiton eroa. Minun nähdäkseni kuitenkin mennään hieman metsään jos poistetaan ihmisiltä oikeus asua toisen ihmisen kanssa ilman, että altistaa itsensä lakimiesten kiusanteolle.

Nyt tällainen muoto on olemassa, ja jos on ilmeistä, että avioehdoilla ei päästä tyydyttävään tulokseen ja jompikumpi tai molemmat haluavat pitää kiinni omaisuudestaan ja tulevaisuuden tuloistaan, ei ole mikään pakko mennä naimisiin.

Avoliiton tuomisessa omaisuusriitelyn piiriin on lukuisia ongelma.

Mistä avoliitto oikein alkaa, ja mihin se päättyy? Mitä tapahtuu siinä tilanteessa, että lakimiesten astuttua paikalle toinen osapuoli kiistää, että mitään avoliittoa olisi koskaan ollutkaan? Kenen velvollisuus on silloin näyttää ja mitä? Väestörekisteriä ei voida pitää kovin luotettavana lähteenä, sillä kimppa-asuminen ei ole Suomessakaan kovin harvinainen juttu ja tuskin ainakaan harvinaistuu jos asumiskulut jatkavat laukalla. Mitäpä jos kämppis muutettuaan ryhtyy vaatimaan omaisuutta sillä perusteella, että väittää kyseen olleen tosiasiallisesti avoliitosta?

Valtaosa parisuhteista tuskin on alttiita millekään riitelylle, mutta nykyjärjestelmä muodostaa ongelman tilanteessa, jossa puolisojen tulot ovat hyvin erilaiset. Vaikka avioehto tehdään miten, enemmän tienannut joutuu helposti maksamaan jotakin avioehdon "kohtuullistamisen" takia, vaikka on tosiasiallisesti maksanut valtaosan pariskunnan menoista avioliiton aikana.

Jos tämä haittaa, siltä pitäisi olla joku muukin tapa ylitse kuin elellä itsekseen koko ikänsä ja varoa hymyilemästä kenellekään merkitsevästi. Minulla tätä ongelmaa ei tietysti juurikaan ole.

Nyt tuo tapa on avoliitto. Jos sitä ryhdytään sääntelemään, sääntelyn pitää olla hyvin, hyvin tarkkaa, jotta tehdään kaikille selväksi, mitä pitää tehdä ja miten, jos haluaa jonkun omaisuuden säilyvän omissa nimissään, ilman, että tuota voidaan kyseenalaistaa "kohtuullistamisen" keinoin myöhemmin.

Mieleen tulee lähinnä, missä on ylipäätään tarve tälle laille. Eikö aivan sama tulos voitaisi saavuttaa lisäämällä ihmisten tietoisuutta siitä, että yhdessä maksettu asunto kannattaa laittaa molempien nimiin eikä toisen? Voisiko ajatella, että asuntolainaa myöntävän pankin ja toimiluvallisen kiinteistövälittäjän voisi velvoittaa terottamaan tätä kaupantekotilanteessa, jotta kenellekään ei jää varmasti mikään epäselväksi?

Henkilökohtaisiin säästöihin, vaikkapa eläkesäästöihin, koskeminen avoliiton purkautuessa vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, ja jos ex-pariskunta riitelee siitä, kuka saa aaltovaasin ja kuka saa wc-harjan, on aivan turhaa päästää lakimiehiä rahastamaan tästä, ja joku voisi virkansa ohella käydä sanomassa tällaisille "hiljaa pellet". Ainoa merkittävä ja yhteiseksi katsottava omaisuus suomalaisella minkään muotoisella parilla on asunto, ja jos tämä laitettaisiin valmiiksi molempien nimiin, ongelma olisi tiessään eikä tarvitsisi yrittää arvata, milloin kyse on ollut avoliitosta ja milloin ei.

Sen sijaan, että korjataan lakeja erotilanteita varten, olisi syytä korjata lakeja onnellisen elämän aikaa varten.

Nyt meillä on lainsäädännössä epäoikeudenmukaisuuksia siltä osin, että avoliitto saattaa estää esimerkiksi työmarkkinatuen saamisen, sillä avopuolison tulot otetaan joissain tulonsiirroissa huomioon. Näin ei mielestäni kuuluisi olla, vaan nämä asiat pitäisi käsitellä henkilökohtaisen tilanteen perusteella eikä sen mukaan, mikä tulee julkiselle sektorille halvimmaksi.

Yleensä on tapana sanoa, että nuoriso on rappiolla, mutta viime aikojen julkisuudentavoittelutempaukset ovat pistäneet miettimään, että rappiolla ovat lähinnä ikäiseni aikuiset.

Viime vuonna kohistiin siitä, kun viranomaiset estivät Hollannissa alaikäistä lasta lähtemästä yksin maailmanympäripurjehdukselle. Tänään BBC:n uutisissa mainittiin jostakin 13-vuotiaasta, joka yrittää kiivetä nuorimpana Mount Everestille, mikä on hengenvaarallista hommaa kokeneemmallekin kiipeilijälle.

Minun on vaikea uskoa, että kukaan tuon ikäinen keksisi itse tuosta vain kiivetä Mount Everestille toisella puolella palloa. Käytännössä tällaiset hankkeet ovat vanhempien masinoimia, mutta mikä on motiivi lähettää lapsia kameroiden käydessä tällaisiin hommiin, sen sijaan, että he saisivat olla lapsia edes murrosikäisiksi saakka?

Nykyisin lapsia kiusataan muutenkin aivan liikaa raahaamalla heitä harrastuksesta ja urheiluseurasta toiseen, jotta he eivät jäisi hetkeksikään ikinä missään ilman aikuisen valvontaa. Jos heidät nyt vielä valjastetaan hengenvaarallisten julkisuustemppujen tekijöiksi, olisi ainakin minun mielestäni viranomaisten syytä selvittää pikaisesti, ovatko tällaisiin syyllistyvät vanhemmat kelvollisia kasvattajia.

Tänään meille kerrottiin, että Suomen liikenneministeri Anu Vehviläinen ei voinut osallistua EU:n liikenneministerien videoneuvotteluun, koska espanjalaiset eivät saaneet yhteyttä rakennettua.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa.

Ensimmäinen on se, että ilmeisesti videokonferenssilaitteita ei juurikaan käytetä. Jos valtaosa neuvotteluista tehtäisiin niiden avulla, paikalla olisi joku, joka osaisi niitä käyttää, ja jos kahden laitteen välillä on yhteensopivuusongelma, jompi kumpi olisi vaihdettu ajat sitten. Ilmeisesti EU:ssa ei videoneuvottelukulttuuri pahemmin kukoista kun ongelma huomattiin vasta nyt.

Toinen seikka on se, että kaikki näkemäni videoneuvottelulaitteistot ovat aivan järkyttävän hankalakäyttöisiä. Entisissä työpaikoissani joskus yritimme videoneuvotteluja, mutta käytännössä kukaan ei osannut läheskään aina yhteyttä synnyttää. Palaverista haaskautui helposti 10 minuuttia per kaksi osanottajaa erinäköisiin yhteysongelmiin ja harjoitteluun siten, että kahden osapuolen neuvottelu syntyi noin 10 minuutissa, mutta kolmas osapuoli venytti alkua 20 minuutilla.

On aivan selvää, ettei videoneuvottelukäytäntö yleisty niin kauan, kuin tekniikka on hankalakäyttöistä, epäluotettavaa ja todennäköisesti myös osin epäyhteensopivaa. Ei kenelläkään ole innostusta jättää tärkeistä asioista sopimista sen varaan, että tekniikka toimii.

Tätä voi ajatella sitä taustaa vasten, kuinka helppoa Skypellä on soittaa konferenssipuhelu. Ongelmaksi tulee lähinnä internet-kotitöpselien epäsymmetrisyys ja matala uplink, mutta firmoissa tätä ongelmaa ei ehkä ole. Klikataan nimeä listasta ja sitten tapahtuu jotakin. Videokonferenssilaitteistossa on jotain mystisiä ISDN-parametreja, ja kun laitteistot tuppaavat olemaan arvokkaita premium-härveleitä, niihin on ympätty joutavaa toiminnallisuutta.

Kuten vaikkapa kamera, joka yrittää arvata, kuka huoneessa puhuu, ja lopputuloksena tähtäilee pitkin seiniä ja koko palaveri menee täydeksi pelleilyksi.

Britanniassa on parlamentin ylähuone, jossa päärit pitävät huolen siitä, että rahvaan mopo ei liiaksi karkaile, ja järjestelmä toimii sangen hyvin.

Suomessa otettiin käyttöön yksikamarinen edustuslaitos toistasataa vuotta sitten, ja sekin järjestelmä toimii sangen hyvin. Tässä en käsittele näiden järjestelmien hyviä ja huonoja puolia vaan hieman toista asiaa.

Ajatuksen kirjoitukseeni sain luettuani Akuliina Saarikosken kolumnin Uudesta Suomesta, jossa kirjoituksessaan hän penää “yhteiskuntamoraalia”. Kirjoitus on jokseenkin köykäinen puheenvuoro, mutta on oivallinen esimerkki siitä, miten itsensä suvaitsevaksi älymystöksi ylentänyt punavihreä ja ahdasmielinen näennäisintelligentsia yrittää yhteiskuntaa rakentaa. Oletan, että tämä ei ole punavihreän joukon yksinoikeus, mutta koska muilla on kanavia vaikuttaa muualla, heidän ei tarvitse tähän hanttipakasta vedettyyn patasorsaan turvautua.

Saarikoski penää “yhteiskuntamoraalia”, jolla pitäisi ratkaista jotkut asiat toisin kuin parlamentaarinen koneisto ne ratkaisee.

Mitä tämä yhteiskuntamoraali oikein on? Sitä ei kirjoittaja käsittele, eikä sitä koskaan käsittele kukaan muukaan asiaa ehdottava. Oleellista on se, että pitäisi olla joku ylähuoneen kaltainen “yhteiskuntamoraali”, johon vedoten jätettäisiin joitain poliitikkojen tekemisiä tekemättä tai tehtäisiin ne toisin. Yhteiskuntamoraalin vähäorpana on “yritysten yhteiskuntavastuu”, jolla yritetään vaikuttaa huolellisesti lakeja ja sopimuksia noudattavien yritysten toimintaan ja saada ne tekemään jotain toisin siksi kun kaikki on plää.

Tämä puheenvuoro ammensi suomalaisesta perinteestä, jossa ylempi luokka potkii ryysyläisiä päähän ja jossa heillä on myös siihen täysi oikeus. Kataisen mukaan ”meillä ei saa olla niin sanottuja positiivisia vetovoimatekijöitä turvapaikanhakemiseen verrattuna naapurimaihin.”
Miten tästä päästään eteenpäin? Onko yhteiskuntamme täysin valloittanut ideologia, jossa ihmiset ovat pelkkiä miinus- tai plusmerkkisiä käveleviä summia?
Minne jäi yhteiskuntamoraali? Minne jäivät oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset, joiden unohtamisesta Lars D. Eriksson meitä näpäytti

Tässä lainauksessa asiaa kuvataan. Poliitikot tekevät työtään ja toimivat oman ja viiteryhmänsä oletetun arvomaailman mukaan, mutta se onkin väärin, ja pitäisi noudattaa “yhteiskuntamoraalia”.

Tämä ajatus sisältää implisiittisesti sen, että “yhteiskuntamoraalin” määrittelee siihen vetoava itse viiteryhmineen. Tämä on perinnöllistä ylähuonettakin heikompi rakenne, sillä ihmiset lajitellaan oikeisiin ja vääriin mielipiteidensä perusteella, ja vain oikeaa uskoa tunnustavat kelpuutetaan päättämään, mikä on yhteiskuntamoraali.

Mitenkään muuten tämä ei ole selitettävissä. Jos yhteiskuntamoraali syntyisi jollakin mies ja ääni -periaatteella, olisimme keksineet kansanedustuslaitoksen uudelleen. Sellainenhan meillä on jo, ja jos tämä ei toteuta ja määrittele yhteiskunnan moraalia ja moraali pitäisi määritellä jossain muualla, se tarkoittaa väkisin jotain oikeaoppisten pappisneuvostoa.

Oikeasti yhteiskuntamoraali ei siis tarkoita mitään, mutta siihen vedotaan, jotta ei tarvitse sanoa oman, epäsuositun ajatuksen olevan yksinkertaisesti huono ja epäsuosittu, vaan voidaan vedota korkeaan moraaliin.

Tälle läheistä sukua on niinikään vihreistä suunnista, joskin rivimiestasolta, kuultu ajatus siitä, että pitäisi olla jotain viisaiden neuvostoja päättämässä ympäristöasioita ja siunaamassa muita päätöksiä, sillä kansa on liian tyhmää ymmärtämään Totuutta ja siksi nämä asiat pitäisi käsitellä jotenkin muuten. Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri povatakseen, että tällaiset viisaiden komiteat täytettäisiin 90-prosenttisesti oikean mielipideseulan läpäisseillä, ja sekaan otettaisiin muutama esiintymistaidoton kiintiönormaali, jotta luodaan illuusio laaja-alaisesta komiteasta, ja saadaan poliittisesti vääräoppiset näkemykset vaikuttamaan hölmöiltä.

Ei yhteiskunnalla ole mitään moraalia. Ihmisillä on käsitys oikeasta ja väärästä ja kun tämän yhdistää käsitykseen mahdollisesta ja mahdottomasta sekä ymmärrykseen resurssien rajallisuudesta, syntyy näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten.

Ne, joiden lahjat riittävät vain oikean ja väärän erottamiseen toisistaan, tuppaavat julistamaan itsensä älymystöksi ja kapea-alaisuutensa avarakatseisuudeksi, ja kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, syntyy runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa, mutta realismi potkii inhottavasti vastaan.

Siksi realismi pitää mitätöidä vetoamalla yhteiskunnan moraaliin.

Päivän uutisen mukaan viina on ykkössyy käydä Virossa.

Tähän hämmentävään johtopäätökseen oli päädytty gallup-kyselyllä, jossa muunmuassa peräti 80% sanoo käyttäneensä kahvila- ja ravintolapalveluja matkansa aikana, ja saman verran tuo alkoholijuomia tullessaan. Lisäksi mainitaan, että suomalaiset ostavat Virosta paljon kaikkea muutakin.

Mielestäni se, että 80% jengistä käyttää kahvila- ja ravintolapalveluja, ei ole mikään erityisen ällistyttävä uutinen. Tai on sikäli, että mitä se 20% sitten tekee? Syö oltermannilla siivitettyä reissumiestä puiston penkillä? Jos tuo olisi viinaturismin mittari, minä olisin matkustanut alkoholin takia noin kahdeksaankymmeneen maahan, sillä olen varmasti käyttänyt niissä ravintolapalveluja, jopa useamman kerran päivässä.

Enhän minä sitä kiistä, etteikö Virossa käytäisi pelkän viinankin takia. Useammatkin syntymäpäivät ja häät on juhlittu sieltä tuodun lastin voimalla, mutta sellaista se on minkä hyvänsä hyödykkeen suhteen. Jos jostain saa selvästi halvemmalla, ostetaan sieltä.

Suomessa Kaupan liitto sen sijaan hiiviskelee riman alitse, ikään kuin vaivihkaa:
"Edulliset hinnat houkuttelevat selvästi suomalaisia kuluttajia Viroon. Suomessa ei ole puutetta ruuasta, vaatteista tai lääkkeistä eikä meidän tarjontammekaan niin yksipuolista ole, että tavaraa pitäisi juuri Virosta hakea. Viro kilpailee hinnoilla ja tähän kilpailuun on vaikea vastata", Kurjenoja sanoo.

Ei tietenkään Suomessa ole pulaa ruuasta ja lääkkeistä eikä vaatteistakaan. Sen sijaan tarjonta on kyllä Suomessa lohduttoman yksipuolista johtuen kaupustelun kartellisoitumisesta tukkuliikemafioiden ympärille.

En tiedä saako Alkosta hyvää votkaa vieläkään. Jos ei saa niin Moskovskajaa saa Tallinnasta joka kioskista. Vaatteissakin valikoimat ovat yllättävn erilaiset. Virosta saa esimerkiksi puoli-ilmaiseksi Puolassa ja Ukrainassa tehtyjä herrasmiesten jalkineita, joiden laadussa ei ole mitään vikaa, mutta paria kymppiä enempää ei kenkäparista tarvitse maksaa koskaan. Ostin sieltä useammatkin kengät juuri ennen kuin muutin pois. Jostain Itä-Euroopasta peräisin olevat valkoiset kauluspaidat maksavat noin kympin kappale. Todennäköisesti naistenvaatteissa tilanne on sama.

Suomessa on tällaisen halpatuonnin ja -tuotannon kohdalla puhvelin mentävä aukko. Vaatekauppakin alkaa olla ketjuuntunutta keskusliikemafioiden ympärille, ja nehän tietysti suosivat omia toimittajiaan. Tietysti puolalainen vaate maksaisi Suomessa enemmän kuin Virossa kaupan työvoimakulujen takia, mutta en usko sen mitenkään voivan vaikuttaa esimerkiksi hinnan kaksinkertaistavasti. Ja vaikka se kaksinkertaistaisi hinnan, siltikin nämä olisivat halvempia kuin se, mitä kaupassa nyt on.

Tässä on mielestäni aukko nimenomaan valikoimassa. Suomessa saa lähinnä maailman brändättyjä massamerkkejä. Kalleimpia brändejä ei Suomeen hirveästi tuoda, sillä persaukisilla ei ole niihin varaa verojen ja asumiskulujen jälkeen, mutta halvempaa ja keskihintaista brändiä totisesti riittää. Näissä kuitenkin maksetaan pääosin juuri brändistä eikä tuotteesta. Jos puvun kanssa käytetään valkoista kauluspaitaa, minulle on aivan täysin yhdentekevää, mikä sen valmistaja on, kunhan se näyttää siistiltä ja kestää pesua toisin kuin esimerkiksi Burberryn riistohintaiset paidat, joita ei tunnu voivan pestä kertaakaan. En halua maksaa tuollaisesta perustuotteesta yhtään enempää kuin on pakko, enkä varsinkaan niskaan ommellusta valmistajan merkistä.

Kyllä Kaupan liitto voisi siis katsoa peiliinkin, eikä vain syyttää votkaturismia siitä, että ihmiset käyvät ostamassa Virosta vaatteita erinomaisella hintalaatusuhteella, tai ruokakaupasta kepu-puoluetukiverosta vapaita elintarvikkeita. Ruokakaupoissakin voitaisiin katsoa peiliin myös valikoiman osalta, sillä Suomessa on perin huonosti tarjolla mitään entisen NL:n alueen herkkuja, ja niitä saa Virosta joka marketista. Vasikan sisäfilettä en muista nähneeni Suomessa kaupassa missään, Nõmmen torilla oleva Saaremaa liha myy sitä kympillä kilo.

Tällainen palaute herättää kuitenkin ruuantuotantorajapinnassa ainoan osaamansa primitiivireaktion, “Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta”, jota toistettaisiin kunnes kukko laulaa, ellei kukkoa olisi pistetty lihoiksi ajat sitten ja myyty hunajamarinadissa suojakaasuun pakattuna.

Keiratsu ja chaebol tarkoittavat Japanin ja Korean jättiläisyritysryppäitä. Valtavia konglomeraatteja, joissa on kaikkea mahdollista. Jokainen omistaa autotehtaan, pankin, kaljatehtaan, kännykkätehtaan, kellotehtaan, lentoyhtiön, vaatemerkin, kuljetusliikkeen, telakan jne jne jne jne jne.

Tämä eurooppalaiselle vieras yritysmalli on sekä hyvä että huono. Sen vahvuus on siinä, että jos joku yksittäinen teollisuudenala on suurissa vaikeuksissa, alan tuotanto ja bisnes pysyvät maassa pystyssä, sillä huonosti pärjäävää alaa subventoidaan konglomeraatin jostakin toisesta osasta. Suomesta on menetetty ja tullaan menettämään toimialoja kokonaan, sillä kun paperitehdas lopetetaan laman takia, sitä ei enää käynnistetä uudelleen laman loputtua, sillä kännykkätehdas ei subventoi sitä vakavien vaikeuksien yli.

Järjestelmän heikkous on vapaan kilpailun puute, mikä tuottaa lopulta runsaasti pöhöä joka paikkaan, ja tämä aiheuttaa yleistä kilpailukyvyttömyyttä. Japanin talouden melkein 15 vuoden kohmelo johtuu pitkälti juuri tästä. Kiinalaiset ja korealaiset tekevät yhtä hyvää mutta halvemmalla. Korean chaebolit porskuttavat vielä, sillä työvoimakulut eivät ole Koreassa länsimaiden tasolla. Kehityksen päässä on kuitenkin Japani vaikeuksineen, ja ketterämmät kiinalaiset menevät oikealta ohitse.

Ongelma syntyy siitä, että kilpailu toimii vain näiden jättien välillä.

Kuluttaja voi valita, minkä auton hän ostaa, mutta autontekijä ei voi valita sitä, mistä hän ostaa tarvikkeet ja keneltä lainaa rahat toiminnan käynnistämiseen. Japanissa on saatu tekohengitettyä potilaaseen hieman henkeä tekemällä työntekijöille kunnia-asiaksi se, että käytetään vain oman ryhmän tuotteita, jolloin kilpailu poistuu kuluttajarajapinnastakin.

Oikeastaan minkä hyvänsä asian tuottamisessa kuluttajalle saakka on mahdottomat määrät erilaisia portaita. Tarvitaan rahoitusta, raaka-aineita, valmistusta, kuljetusta, markkinointia, tukipalveluja jne jne jne jne ja näitä palveluja ostetaan aina alihankkkijoilta. Idän jättiläisissä kuitenkaan alihankintaketju ei ole kilpailtu. Vaikka naapurikonglomeraatin pankki antaisi rahaa puoleen hintaan lainaksi, sitä ei sieltä oteta, sillä raha pitää lainata oman konglomeraatin pankista. Tavarat kuljetetaan markkinoille oman firman laivalla, vaikka naapurifirma tekisi halvemmalla ja intialainen vielä halvemmalla.

Kun jokainen porras ei ole kilpailulle avoin, on aivan selvää, että lopputuotteen hintaan syntyy pöhöä, sillä yksittäiset toimenpiteet voivat paisua vaikka kuinka kun asiakkaalla ei ole vaihtoehtona ostaa muualta.

Suomessa tätä muistuttaa elintarviketuotanto. Alkutuotanto on kilpailun piirissä ja maajussit pidetään asianmukaisesti kyykyssä. Jos suomalainen raaka-aine on liian kallista, ostetaan Latviasta halvemmalla. Sen jälkeen kuitenkin siirrytään tukkuliikemafioiden siiloihin. K- ja S-ryhmät tilaavat jalosteet itseään lähellä olevista tehtaista. Kaupoissa on vain yhden tukkuliikkeen tuotantoa eikä niin, että kauppias ostaisi maidon tuolta kun se on halvempaa ja meetwurstin muualta kun se on siellä halvempaa.

Kun ketjuja on käytännössä kaksi ja molemmat toimivat oleellisesti samalla tavalla, hintakilpailua ei juurikaan synny, sillä asiakas joutuu valitsemaan vain kahden ruokakorin väliltä kun ei viitsi asioida kahdessa kaupassa. Yksi myy juustoa halvemmalla ja toinen makkaraa, ja kun korissa on molempia, hintakilpailu ei juuri toimi.

Tällaisten jättien haitat näyttäisivät olevan taloudelle hyötyjä suurempia. Asiaan on vaikeaa puuttua lainsäädännön keinoin kun vapaus yrittää ja vapaus ostaa sieltä mistä sattuu huvittamaan, ovat kuitenkin olemassa.

Nämä jättiläiset ovat sangen vahvoja kotimarkkinoillaan kun ne pystyvät sanelemaan maan tavan tehdä jotakin bisnestä. Niitä horjuttaa ulkomainen kilpailu, joka ei välitä tuon taivaallista paikallisista bisnesrakenteista vaan toimii tehokkaasti kilpailuttamalla jokaisen prosessin vaiheen.

Tästä syystä kaupustelumafia on Suomessa sangen lähellä kaavoitusmafiaa ja poliitikkoja, sillä tämä on tehokkain tapa pitää ulkomainen kilpailu poissa ja jatkaa pöhötautia ja välistävetoa hamaan maailman tappiin.

Ottamatta mitenkään kantaa siihen, pitäisikö lihaa syödä ja retiisiä rakastaa, Helsingin Sanomien käsiinsä saama gallup-kyselyn tulos, että lihatiloja ei saisi enemmistön mielestä kuvata salaa, on ällistyttävä.

Vaikka tuloksista poistettaisiin kepuliskot, jotka ovat vain hiukan Nicolae Ceauşescun kannatuslukuja matalammalla mielellä sillä kannalla, että Rehdin Sika-Fanttilan tilaa ei saa kuvata muutoin kuin paraatiolosuhteissa, jäljelle jää silti ehkä jopa kolmannes, ja he ovat ihmisiä.

Koko ajatus on jokseenkin pimeä. Ymmärrän, ettei ihmisten makuuhuoneita sovi salakuvata, mutta miksi meidän pitäisi antaa yritystoiminnalle samanlainen suoja kuin kotipiirille annetaan?

Ei minkään takia. Kotirauha on olemassa siksi, että vapaa yhteiskuntamme suo ihmisille ilon tehdä kotonaan mitä lystäävät, ja siitä ei tarvitse tehdä tiliä juorulehdistölle. Maataloustukiaisbisnes korostaa aina tukiaisista keskusteltaessa yrittävää luonnetta, ja yritystoimintaan ja liike-elämään kuuluvat eri pelisäännöt kuin kotipiiriin, vaikka yritys olisi kotipiirissä.

Maailma ja Suomi tarvitsevat yrittäjiä ja bisnestä, myös maatalousbisnestä, mutta kaikkeen bisnekseen kuuluu se, että sillä on säännöt, sääntöjä pitää noudattaa ja sääntöjen noudattamista valvotaan. Tämän lisäksi tulee julkinen sana, jonka tehtävä on paljastaa petkutus, välistäveto, nepotismi ja korruptio.

Jos maatilojen valvonta mättää, mikä vaikuttaa julkisuuteen tulleen aineiston perusteella hyvinkin mahdolliselta, mikä on tapa, jolla ongelma poistetaan? Se, että ryhdytään noudattamaan sääntöjä vai se, että poistetaan mafiaan kuulumattomat tarkkailijat? Minä äänestän ensimmäistä vaihtoehtoa.

Se, että niinkin suuri osa tuntemattomaksi jäävään gallupiin vastanneista on sitä mieltä, että maatiloja ei saisi valvoa ad hoc, on pelottava ajatus. Bisneksillä on aina kytköksensä sinne, tänne ja tuonne, ja sille emme voi mitään eivätkä kaikki nämä kytkökset ole edes pahoja toisin kuin nykyinen rötösherrajahti antaa ymmärtää.

Hyvän bisneksen pitää sen sijaan kestää muidenkin kuin luottohenkilöiden suorittama tarkastelu.

Ymmärrän, ettei suuresti arvosteta yritysvakoilua ja sen tapaisia asioita, mutta jos joku kykenee kännykkäkamerajournalismilla paljastamaan, että bisnes on poskellaan, valvonta kusee ja ketään ei kiinnosta, niin mikä on oikea johtopäätös?

Se, että kielletään kännykkäkamerajournalismi?

Tutkimuksen mukaan kiusaaminen alkaa jo päiväkodeissa.

Lapset ovat hyvin tietoisia siitä, millainen hierarkia ryhmässä vallitsee. He pystyvät kertomaan kuka ryhmässä määrää, kuka jää ilman ystävää ja kuka kiusaa. Mannerheimin Lastensuojeluliiton mukaan aikuisten toiminta lapsiryhmässä on keskeistä kiusaamisen ehkäisyssä. Päiväkodin työntekijän tulee huolehtia, että jokainen lapsi pääsee leikkiryhmiin mukaan. Lisäksi työntekijän tulee ohjata lasten leikkejä.

Näin siis pitäisi toimia.

Tämä on vähän niin ja näin. Kyllähän aikuisten tietysti pitää seurata, mitä siellä tapahtuu ja puuttua pahantekijöiden touhuihin. Tämä on normaalia kasvatusta. Sen sijaan karsastan työntekijän ohjaamia lasten leikkejä.

Enhän minä toki enää omasta lapsuudestani hirveästi muista, muttei minulle ole mieleen jäänyt mitenkään erityisen runsaasti aikuisten ohjaamaa leikkimistä. Pihan samanikäiset tekivät jotakin pihassa tai ympäröivissä metsissä, ja aika itseohjautuvasti se sujui.

Oikein tai väärin, mutta minun mielestäni lasten leikeissä opetellaan (myös) sosiaalisia verkostoja. Siihen kuuluu väkisin se, että kaikki eivät ole kaikilla mittareilla tasa-arvoisia. Yksi juoksee nopeammin, yksi mottaa lujempaa, yksi on ovelampi, yhdestä kaikki pitävät. Voisiko ajatella, että omien vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen ja heikkouksien paikkaaminen vahvuuksilla on yksi osa aikuiseksi kasvamisen prosessia? Ei se ainakaan aivan täysin päätön ajatus ole.

Mitenhän tämä mahtaa toteutua, kun ensin pienenä ollaan hyvin lähellä vanhempia kuten kuuluukin, sen jälkeen mennään päiväkotiin ja ollaan siellä työntekijöiden ohjaamien leikkien shakkinappuloita, sitten mennään kouluun, ja vapaa-aika käytetään vanhempien kuskaamana erilaisissa urheiluseuroissa, joissa ollaan taas aikuisten valvovan silmän alla tekemässä juttuja ohjatusti?

Missä kohtaa lapset oikein saavat olla itsekseen ja rakentaa itse omat huvituksensa ja hierarkiansa, ja opetella pärjäämään tilanteissa, joissa pärjääminen ei johdu kenenkään aikuisen käskystä tai jostain rakennetusta pakosta?

Nettipiratismi on taas esillä, kun sen kerrotaan uhkaavan peräti miljoonaa luovan työn työpaikkaa. Halukkaat voivat lukea tämän tilaustyölööperin täältä.

Miekat ja peitset esiin, hyvät naiset ja herrat. Suurin ja useaan kertaan kirjoittamani mörkö vaanii sivulla 19. Oikeastaan tarvitsemme vielä liekinheitintäkin.

Tällä sivulla kuvataan vuokaaviona se, miten piratismin aiheuttamat tappiot ja menetetyt työpaikat on oikein laskettu. Uskollisemmat lukijani ja muutkin asiaa hieman ajatelleet huomaavat tietysti oitis, mikä kuvassa on poskellaan. Siellä on mystinen numero “substitution rate”, jolla arvataan, paljonko tuotteita olisi käynyt kaupaksi piratismin sijaan jos ja jos.

Tämä luku yksinään on hatusta tempaistu ja arvoton. Sitä on todennäköisesti selvitetty jonkunnäköisen gallup-kyselyn metodein yksittäistä tuotetta koskien, sillä mitenkään muuten tuota ei voi selvittää edes näennäistieteellisesti. Metodin vika on ilmeinen, sillä se ei ota huomioon mitenkään asiakaskunnan käytettävissä olevia tuloja. Useimmilla ihmisillä on varaa ostaa mikä hyvänsä yksittäinen teos, mutta jos vuodessa piratisoidaan sata leffaa ja sata levyä uusimpia rap-taivaan kiintotähtiä, tilanne muuttuu. Kohderyhmänä tällä tuotannolla on pääosin teini, ja teinit eivät piehtaroi rahassa.

Jos he ostavat yhden leffan, he jättävät jonkun toisen leffan ostamatta, sillä rahaa ei tullut mistään lisää. Vaihtoehtoisesti he eivät käy elokuvissa aivan samaa määrää, osta tietokonepelejä tai jotain. Mikään tutkimuksessa kerrottu ei anna ymmärtää, että asiakkaat olisivat valmiita tinkimään perjantaisesta nallelimsa-annoksestaan kyetäkseen ostamaan enemmän viihdettä, ja tähän asiaan muutenkin palaan hieman myöhemmin.

Kun tutkimus ei mitenkään käsittele asiakaskunnan rahavaroja ja osoita, että nyt rahaa menee säästöön X euroa kuussa siksi kun viihde piratisoidaan, meidän on oletettava yleiseen elämänkokemukseen vedoten, että valtaosa ei tätä säästötoimenpidettä tee, vaan jokseenkin kaikki menee mikä tuleekin. Missään ei siis vaani 240 miljardia, joka olisi aivan tuosta vain viihdejättien ulottuvilla jos lainsäätäjä ymmärtäisi antaa viihdebisnekselle poliisinvaltuudet pamputtaa epäiltyjä rosvoja ja suorittaa teleurkintaa.

Toinen tämän selvityksen ongelma liittyy työpaikkojen menetykseen. Kerrotaan, että niitä menee ihan kamalasti ja nyt viidebisnes työllistää niin ja niin monta miljoonaa ja prosenttia ja kohta taivas putoaa niskaamme ja kamalaa. Tutkimuksessa kuvataan kaksi eri tapaa mitata näitä työpaikkoja, KEA ja WIPO. WIPO tulkitsee asiat laajemmin ja KEA suppeammin. Tutkimuksessa käytetään KEAa, mutta sitä maagisesti täydennetään niin, että mm. vähittäiskaupan puotipuksut ovat näitä Euroopan selkärankana toimivia viihdetyöläisiä.

Tässä ei tietenkään ole päätä eikä häntää, sillä vaikka piratismia ei olisi ollenkaan, kaupat ovat hätää kärsimässä, sillä ihmiset ostavat viihdettä verkossa. Enenevässä määrin digitaalisesti, tai perinteisemmin play.comista tai amazonista savikiekkoja. Valtavat prime location -Mediamarktit eivät enää ole toimiva konsepti, mutta se ei johdu piratismista vaan bisneksen muuttumisesta. Piraatteja voidaan syyttää, mutta tosiasiallisesti näiden kauppojen kuolema on edessä muutenkin, on piratismia eli ei. Näin ollen esitetyt laskelmat siitä, kuinka monta työpaikkaa pelastuisi, ovat tuulesta temmattuja, sillä työntekijöiden suuri massa on jotain aivan muuta kuin luovan työn tekijöitä.

Suurin epärehellisyys perustuu kuitenkin juuri asiakkaiden rahankäyttöön kokonaisuutena.

Vaikka kaikki esitetyt “substitution rate” -arviot pitäisivät paikkansa ja viihdebisnes oikeasti saisi laskemansa miljardit, järjestelmään ei tullut yhtään uutta rahaa tämän numeromagian seurauksena. Kuluttajien käytössä oli yhtä paljon rahaa, ja kun valtaosa eurooppalaisista talouksista ei säästä muuta kuin omistusasuntoaan kiinteällä kuukausierällä, missään ei ole kätkettyä kaivoa, josta miljardit ammennetaan. Jos viihdeteollisuus saa lisää 240 tai 420 miljardia, tämä on pois muusta kulutuksesta, sillä tuon summan ylimääräisenä kiertoon pulauttavaa runsaudensarvea ei ole olemassa.

Mistä se saattaisi olla pois? Tuskin asumismenoista, sähkölaskusta tai ruokalaskusta. Liikkuakin pitää, eli autoilun tai joukkoliikenteen kustannukset pysyvät. Väitän sen olevan merkittävältä osin pois palvelujen kulutuksesta. Näin siis viihdejättien pääkonttorien liepeillä siipeilevät loiseläjät voivat paksusti ja heitä voidaan palkata lisää, ja samalla paikalliset palvelusektorit näivettyvät ja irtisanovat väkeä.

Euroopan työpaikkojen balanssi ei siis ole läheskään niin yksinkertainen asia kuin tutkimus antaa ymmärtää. Jos kävisi kuten minä epäilen, eli enemmän rahaa saisi pääomavaltainen viihdeteollisuus ja vähemmän rahaa saisi työvoimavaltainen palvelutuotanto, työpaikkatase olisi tukevasti miinuksella jos piratismi poistuisi kokonaan ja kaikki nämä näennäismiljardit päätyisivät viihdeteollisuuden kassaan.

Joten taas meitä on petkutettu, aivan kuten jokaisen kerran kun piratismiasia on esillä. Kun huiputuksen metodikin on kerta toisensa jälkeen sama, minua ihmetyttää, miksi asiaa ei pidetä mitenkään esillä ja vaadita näitä tutkimuksia julkistavilta ja voimakkaasti säestäviltä tahoilta jotain kannanottoa näihin ongelmakysymyksiin. Voinhan minä toki näkemyksineni väärässäkin olla, mutta kun joka kerran puhvelinkokoinen aukko on nimenomaan asiakaskunnan rahankäytössä ja muuttuvan kulutuskäytännön seurannaisvaikutuksissa muualla taloudessa, esitän arvauksena, että asiaa ei käsitellä, sillä tulokset olisivat näiden tutkimusten teettäjille kiusallisia.

Umayya Abu-Hanna avautuu Talouselämässä ja vaatii “siirtolaisille” kiintiöitä vähän sinne tänne, ja paljon kaikkea muutakin. Katsotaanpa, mihin kaikkeen hän tällä kertaa pystyy. Tämä pläjäys on omasta vinkkelistäni niin täydeliisen järjenvastainen, että se kaipaa tämän verran huomiotamme.

Omista lähtökohdistani sen verran, että vastustan rotu-, kieli- ja sukupuolikiintiöitä periaatteellisista syistä. En usko niiden tuottavan ratkaisua, jossa syrjintä kokonaisuutena vähenee, se vain siirtyy paikasta toiseen. En myöskään usko, että kiintiöperusteen jatkuva esilläpito edistää tuon perusteen muuttumista merkityksettömäksi valintakriteeriksi pitkällä tähtäimellä. Lisäksi kiintiöistä on vaikea hankkiutua eroon kun ne on kerran keksitty, sillä niitä pidetään saavutettuina etuina.

Aloitan siitä ainoasta virkkeestä, joka mielestäni on huomattavan järkevä havainto: ”Suomessa naiset ovat omineet tasa-arvon käsitteen. Yhteiskuntaan ei sisälly ajatusta etnisyydestä ja etnisestä oikeudenmukaisuudesta.”

En usko, että naiset ovat varsinaisesti “omineet” mitään, mutta naisasiaa on pidetty esillä kauan, naisvaltainen toimittajakunta antaa sille julkisuutta ja kaikennäköisiä julkisen vallan periaateohjelmia ja työryhmiä perustetaan. Tasa-arvo tarkoittaa ihmisten mielissä helposti juuri sukupuolten välistä tasa-arvoa, ja samalla helposti unohtuvat etniset vähemmistöt, seksuaaliset vähemmistöt tai vaikkapa vammaiset. Itse asiassa moni ymmärtää tasa-arvon vieläkin kapeammin, ja se nähdään lähinnä sukupuolten välisenä palkkatasa-arvona, sillä juuri tämä asia on se, jota pidetään jatkuvasti esillä osin valheellisessa ja propagandistisessa sävyssä osoituksena tasa-arvon toteutumattomuudesta.

Tämä on osa ajan henkeä. Ei asialle tarvitse tehdä mitään, mutta havainto sinänsä on oikea.

Mopo on kuitenkin pääasiassa karkuteillä, joten lähtekäämme sitä jahtaamaan:
”Somalinaiset saavat keskimäärin 4,5 lasta. Viidentoista vuoden päästä Suomessa on 20 000 somalia vaikka maahan ei muuttaisi yhtään uutta somalia”, Abu-Hanna laskee.
Ja uusiakin siirtolaisia tulee, varmasti ja pian. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kun vanhojen hoidettavien määrä kasvaa.”

Ensinnäkin, yleishavainto Abu-Hannan vapautuneesta käytöstä sanalle “siirtolainen”, jolla halutaan niputtaa kaikki maahantulijat yhteen ja saada heidät työperäisen siirtolaisuuden mielikuvan alle. Abu-Hanna on yleisesti huolissaan “siirtolaisten” työllistymisestä ja siksi heille pitäisi luoda kiintiöitä, joihin palaamme hieman myöhemmin.

Työperäiset siirtolaiset eivät kuitenkaan tarvitse mitään kiintiöitä, sillä heillä on työpaikka valmiina. Abu-Hannan siirtolaiset lienevät siis oikeasti turvapaikanhakijoita, sillä työn perässä Suomeen muuttanut saksalainen tai inkkari ei tarvitse mitään kiintiöitä päästäkseen leivänsyrjään kiinni.

Sen sijaan ihmetyttää, kuinka moneen polveen maahanmuuttajuus sekä pigmenttipohjaisen erityiskohtelun tarve oikein periytyy. Kirjoittajan laskelmien mukaan Suomessa on 20000 uutta somalia tulevaisuudessa siksi, että näiden syntyperäisten Suomen kansalaisten äiti sattuu olemaan somali. Seuraavassa sukupolvessa somaleja on jo 50000, ja erityiskohtelua vaativien määrä kasvaa silmissä. Eikö somalius jynssäydy ihmisestä ikinä pois ja muutu suomalaisuudeksi, jos ihminen on syntynyt Suomessa, kasvanut Suomessa ja käynyt koulunsa Suomessa suomeksi tai ruotsiksi?

Ei varmaan, ainakaan jos siten saa lypsettyä etuja ja erityiskohtelua, ja tämä on juuri yksi pigmenttikiintiöiden ongelma.

Abu-Hannan mielestä siirtolaiset pitäisi nyt vain tunkea kaikkialle sinne, missä heitä ei ole. Valtion ja kuntien virkamiehiksi, opettajiksi ja muiksi vaikuttajiksi. Vaikka erillisillä kiintiöllä, aivan kuten naiset ja ruotsinkieliset. Myös pätevyysvaatimuksia joihinkin tehtäviin on syytä muuttaa, niin, että esimerkiksi epätäydellinen kielitaito ei olisi siirtolaiselle etenemisen este.

Minä karsastan ajatusta siitä, että opettajiksi pitäisi tunkea epäpäteviä, epäsopivia ja kenties jopa kielitaidottomia vain siksi, että nuoriso saadaan altistettua Abu-Hannan agendalle. Kirjoittajan mallimaana pitämässä Britanniassa on käytännössä ajat sitten luovuttu vaatimuksesta, että opettajan pitäisi osata englantia täydellisesti, sillä englantia hyvin osaavat opettajat eivät enää hakeudu etnisesti rikkaiden asuinalueiden julkisiin kouluihin.

Tästä on seurannut se, että näissä kouluissa ei enää opita englantia kunnolla, ja eväät jatko-opiskelua varten ovat kehnot. Lopputuloksena koululaitos eriytyy hyviin yksityiskouluihin ja huonoihin julkisiin kouluihin, ja äveriäiden vanhempien lasten polku on huomattavasti helpompi kuin köyhien vanhempien.

Tietysti pätevyys- ja kielitaitovaatimuksia voidaan miettiä uudelleen esimerkiksi jonkun viraston vahtimestarin osalta. Jos tehtävänä on sulkea ovet iltaisin ja sammuttaa valot, ei hommaan tarvita kaksistakaan kielitaitoa. Samaten voidaan hyväksyä aivan hyvin se, että asiakaspalvelutehtävissä on ihmisiä, jotka puhuvat suomea murtaen. Se ei haittaa mitään kunhan asiat pystyy hoitamaan. Opetuksessa sen sijaan ei kannata joustaa opettajien korkeasta tasosta, sillä sen tien päässä on yksityiskoulu, kuten kaikissa tätä kokeilleissa maissa on käynyt.

Käsitys demokratiasta pitää laajentaa etnisyyteen.”
Abu-Hannan mielestä rekrytoinnissa pitäisi voida kysyä ihmisen etnistä taustaa ja näin korjata siirtolaisten aliedustusta.
”Tämä on Suomessa tabu. ”Etnisyyden” määrittäminen voi olla vaikeaa, mutta kyllä sen voi tehdä

Ja sitten mennään taas.

Minä en edes tiedä, mitä tarkoittaa “käsitys demokratiasta pitää laajentaa etnisyyteen”, mutta se tuskin tarkoittaa mitään sanakirjan tai yleisen elämänkokemuksen antamaa sisältöä demokratialle. “Etnisesti laajennettu demokratia” voisi kai tarkoittaa jotain sellaista, jossa oikeudet ja velvollisuudet jotenkin riippuvat etnisestä taustasta. Tällaista mallia toteutetaan käytännössä esimerkiksi Umayya Abu-Hannan entisessä kotimaassa Israelissa, ja jostain syystä Abu-Hanna on halunnut sieltä pois siksi, että on edustanut sitä etnistä ryhmää, jonka yhteiskunta asettaa toissijaiseen asemaan.

Nyt hän haluaisi asettaa Suomessa oman etnisen viitekehyksensä ensisijaiseen asemaan, mikä kertoo minulle siitä, ettei hän ole oppinut muualla tehdyistä ja itse koetuista virheistä mitään.

Juuri kun on saatu aikaan hienoja lakeja siitä, että ihmisten etnisen taustan käyttäminen mihinkään esimerkiksi työhönotossa on ankarasti kielletty, haluaa tämä Ajatuksien Jordan-virta peruuttaa tämän kaiken. Totta on, että nykyisin käytännössä tasa-arvo ei toteudu työnhakuprosessissa, mutta ei ratkaisu mitenkään voi olla epäreilun kohtelun laillistaminen ja pigmenttiasian ottaminen työhönottoperusteeksi.

Abu-Hannakin tunnustaa, että etnisyyden määrittäminen on vaikeaa. Siitä huolimatta sitä pitäisi suosia. Etelä-Afrikassa lienee nykyään jokseenkin työttömänä entinen rodunmääritysvirasto, joten voinemme ostaa konsultointia sieltä. Jostain ihmeen syystä Etelä-Afrikassakin päätettiin heittää moisella virastolla kuikkaa ja kirjoittaa lainsäädäntö niin, ettei se ota eikä anna mitään rotu- ja ihonväriperusteella.

Umayya Abu-Hannan kirjoituksesta paistaa omana tulkintanani se, että etnistä taustaa pitäisi korostaa joka paikassa, jotta voimme vakuuttaa kaikki siitä, ettei etninen tausta varmasti merkitse mitään.

Unohtakaa ensimmäinen siirtolaissukupolvi, me olemme jo katkeroituneet. Mutta seuraavaan sukupolveen pitäisi panostaa, pian”, Abu-Hanna sanoo. ”Toivottavasti ilmapiiri Suomessa muuttuu. Nyt se on pelottava

Ja taas olemme siinä tilanteessa, että Suomessa syntyneet ovat edelleenkin siirtolaisia. Eivät ole, he ovat suomalaisia.

Ensimmäinen siirtolaissukupolvi on tullut Suomeen satoja vuosia sitten. Heidän katkeruudestaan emme tiedä tuon taivaallista, mutta aina meille kerrotaan, että ainakin joku Finlayson ja Veijo Gutzeit olivat ihan äärettömän tarpeellisia siirtolaisia.

Abu-Hanna puhuu siis jälleen ensimmäisestä turvapaikanhakijasukupolvesta, mutta käyttää toista sanaa.

On aivan totta, että nämä ihmiset eivät ole menestyneet ja pärjänneet keskimäärin läheskään yhtä hyvin kuin valtaväestö. Abu-Hanna näkee tämän yksinomaan suomalaisen yhteiskunnan ja valtaväestön muodostamana ongelmana, joka pitää kostaa valtaväestölle syrjimällä heitä etnisen taustansa perustella.

Varmasti valtaväestön asenteet ovat olleet ja ovat edelleenkin osa ongelmaa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Abu-Hanna ei anna mitään painoa sille, että kouluttamattomat ja kielitaidottomat eivät Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ole mitään menestyvää sakkia. Heille ei ole edes vertailuryhmää, sillä Suomen kotoperäisilläkin vähemmistöillä, vaikkapa romaneilla, on kuitenkin hallussaan maan valtakieli, ehkä jopa molemmat.

Abu-Hanna haluaa rakentaa samanlaisen lopputuloksen huolimatta erilaisista lähtökohdista, mikä tarkoittaa lahjakkuuden syrjintää lahjattomuuden kustannuksella. Kun lähtökohdat eivät turvapaikanhakijoilla ole samat kuin syntyperäisillä suomalaisilla, meidän pitää hyväksyä se, että lopputulos on erilainen, ja lopputuloksen erilaisuus ei johdu yksinomaan valtaväestön rasismista.

Loppuhuipennuksena pakollinen tahallisen väärinymmärtämisen helmi:
Suomesta lähti paljon väkeä elintasopakolaisina Australiaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Ruotsiin.
Moniko heistä on yhä maailmalla? Pitäisikö Ruotsin palauttaa suomalaisensa Suomeen, koska Suomi on turvallinen maa ja matka on lyhyt?

Tätä suomalaisten työperäistä muuttoa Ruotsiin töihin ja sen vertaamista somalien eksodukseen, on ilmeisesti tarpeen toistaa vähän väliä, ettei valhe pääsisi unohtumaan.

Suomalaiset Ruotsiin, Kanadaan ja USA:an työluvalla tai vapaan liikkuvuuden alueella lähteneet ovat verrannollisia niihin somaleihin, jotka ovat tulleet Suomeen työluvalla töihin. Heitä ei tosiasiallisesti ole lähettämässä maasta pois juuri kukaan, vaikka työt loppuisivatkin ja he joutuisivat työttömyyskorvausten varaan. He ovat tienanneet veroja maksamalla oikeuden näihin korvauksiin ja myös oikeuden oleskella pysyvästi maassa.

Turvapaikanhakijoina maahan tulleet eivät ole verrattavissa mainittuihin ihmisryhmiin siksi, että Suomi ei ole millään tavoin indikoinut haluavansa näitä ihmisiä myöntämällä heille etukäteen oleskelulupia. Jos kyse ei olisi turvapaikkaprosessista ja turvapaikanhakijoina maahan tulleet saisi potkaista pois jos eivät ole parissa kuukaudessa työllistyneet, Suomessa ei olisi montaakaan somalia. Heidän ainut maassaolon edellytyksesä on se, että heidät on pakko ottaa vastaan sopimusten, EU-käytäntöjen ja lepsun lainsäädännön takia. Heillä ei ole mitään pakkoa elättää itseään toisin kuin USA:an muuttaneilla ja muuttavilla suomalaisilla.

Tällaiset pienet erot eivät kuitenkaan häiritse. Väliin turvapaikanhakijat ovat menneiden vuosien teollisuusparonien vertaista arvotavaraa, ja väliin Suomesta siirtolaisina muualle lähteneet ovat täysin samaa sakkia kuin turvapaikanhakijoina maahan tulevat somalit.

Joka veto voittaa.

Kirjoitin eilen oletetusta heikosta kotimarkkinakysynnästä, ja olen kirjoittanut viimeiset kuuaudet siitä, että Suomessa valtiontalouden vaje on rakenteellinen ja jättimäinen eikä mikään ohimenevä elvytysvaje.

Tänään äänessä on ollut OECD. Jotain pitäisi tehdä. Ehdotetut keinot vaikuttivat huomattavan nysvääviltä.

Vaikkapa esitetty opintotukien korvaaminen lainalla säästää jotakin muttei kovin paljon kun asiaa katsotaan kokonaisuutena. Jos opintotuista luovuttaisiin ja opiskelu rahoitettaisiin taas lainalla, saataisiin tämän päivän budjetista joku siivu velkaa pois. Opintotuki näyttäisi olevan sinänsä sangen suuri menoerä, ja jos kaikista tuon momentin menoista luovuttaisiin, säästyisi liki 800 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä on kuitenkin optinen harha, sillä Suomessa julkissektorin verotulot perustuvat palkkatulojen ja kulutuksen verottamiseen.

Jos opiskelijat pantaisiin nyt opiskelemaan velaksi, loisimme viidessä vuodessa neljän miljardin “vajeen” kullutuskysyntään ja korot päälle, kun valmistuneet eivät siirrykään viettämään kulutusjuhlaa vaan maksavat velkaa. Tämä raha on silloin pois kulutuksesta ja työllistämisestä ja selvää on, että se vaikuttaa jotakin, mutta viiveellä. Ehdotus siis parantaa tämän hetken finansseja ja heikentää tulevia, ja todellinen nettosäästö jos sitä ylipäätään pitkällä tähtäimellä on, on vähäisempi.

Varallisuusvero on toinen nysväystason ehdotus. Se tuottaa huonosti verrattuna keräys- ja valvontakuluihinsa. Siitä luovuttiin kun veroa pidettiin merkityksettömänä ja epäreiluna kun normaalin helsinkiläiskaksion omistaja alkoi olla varallisuusveron piirissä. Tietysti verosta voi tehdä suuren, mutta se on vielä epäreilumpi, sillä ns. löysä raha varainhoidoista siirtyisi vain ulkomaille verottajan hankalasti seurattavaksi, ja ainoat maksumiehet olisivat omistusasujat. Lisäksi menetettäisiin osa pääomatuloverosta, sillä ulkomailta saadun pääomatulon verottamisessa ei ole mitään automatiikkaa vaan kyse on ilmoitusasiasta.

Tietysti tapahtuu raskas rötös jos ilmoituksen tekee väärin, mutta jos ulkomailta pääomatuloja saa vaikkapa 200000 kansalaista, mahdollisuus jäädä kiinni pienestä valuuttakurssipyöristyksestä alaspäin on olematon. Monopolissa on kortti “laskuvirhe pankissa sinun eduksesi, peri 4000”. Jos jokainen noista 200000:sta laskee asioita itselleen parhain päin pyöristellen ja säästää neljä tonnia vuodessa, se maksaa saamatta jääneinä verotuloina saman verran kuin mitä opintotuki maksaa.

Työmarkkinoilla pitäisi lisätä “joustavuutta”, mikä tarkoittaa ehdotuksen mukaan pienempiä minimipalkkoja uusien työpaikkojen luomiseksi. Tässä on ongelmana se, että pienimmillä palkoilla ei nytkään elä Helsingissä oikein mitenkään, ja jos tällaista joustavuutta lisätään, palkansaajia siirtyy toimeentulotukiluuulle. Tarvittaisiin siis jonkunlainen perustulomalli, mikä lienee tässä valtiontaloudellisessa tilanteessa mahdoton toteuttaa. Pienien palkkojen uutta työtä pitäisi syntyä johonkin persejönsesteriin, missä asuminen ei maksa mitään, mutta koska tällainen työ on usein palvelutyötä, sitä syntyy sinne, missä on asiakkaita.

Oli siellä asiaakin.

Koko raportin yleissävy on se, että jotain on nyt tehtävä. Vaje ei ratkaise itse itseään, sillä taloudesta on poistunut runsaasti työtä ja teollisuutta pysyvästi. Samaten kiinnitetään huomiota aluepolitiikan täydelliseen epäonnistumiseen. Se maksaa paljon muttei kuitenkaan tuota juurikaan työtä syrjäseuduille. Tämänhän näkee numeroista kuka hyvänsä, mutta koska aluepolitiikka on sitkeästi vallankahvassa roikkuneen Maalaisliiton keskeinen agenda, mitään ei vain tapahdu. OECD:n tiivistelmässä ehdotetaan työvoiman liikkuvuuden lisäämistä, mikä lienee sama asia kuin sen tunnustaminen, ettei työtä syrjäseuduille juurikaan millään tukiaissysteemillä saada, ja halvemmaksi tulee käyttää aluepolitiikkarahaa sellaisiin hankkeisiin, jotka mahdollistavat tuon työvoiman liikkumisen.

Tässä tuntuisi olevan jotain järkeä. Kasvukeskuksiin siirtyminen on hankalaa jos asuminen maksaa hirveästi, ja aluepolitiikkarahan käyttäminen kertaluontoisesti kasvukeskusten infrastruktuurin parantamiseen (=joukkoliikenne siten, että järkevien työmatkojen alue laajenee) ja yleinen asuntorakentamisen masinoiminen voivat hyvinkin tuottaa parempia tuloksia kuin rahan loputon ammentaminen maaseudulle.

Kokonaisuutena paperi on sellainen, että se ehdottomasti vaatii poliitikkojen kannanottoja. Haluamme kuulla, millä poliitikot tällä kertaa perustelevat sen, ettei tarvitse tehdä millekään mitään vaan aika korjaa kaiken kunhan vallankahva istuu tukevammin perseellään.

Tänään kirjoitettiin lehdessä siitä, että sosiaali- ja terveysala tarvitsee lähivuosina 120000 uutta työpaikkaa. Samalla kuitenkin todettiin, että näihin varmasti löytyy myös tekijöitä, sillä teollisuudessa tuottavuus paranee siinä kun se sosiaali- ja terveysalalla junnaa paikallaan alhaisella tasolla, ja teollisuus ei tätä väkeä tarvitse vaan pärjää jatkossa vähemmällä.

Näin olkoon. Mietitään sitten, mitä siitä seuraa.

Ensimmäinen ja yksinkertaisin huomio on se, että jos julkisen sektorin väkimäärä nousee reippaasti, verot nousevat reippaasti, sillä näiden ihmisten palkat pitää maksaa käytännössä verorahoista. Kun tämä yhdistetään siihen, että verojen kiristäminen näyttää varmalta jo julkisen sektorin tasapainottamisvaatimuksen takia, voidaan ajatella, että verot nousevat, eivätkä edes mitenkään vähän, vaan veronkiristykset huomaa jokainen lompakossaan ja välillisen verotuksen kiristämisen kohottamina hintoina. Lisäpainetta verojen kiristämiseen vielä tätäkin enemmän aiheuttaa huoltosuhteen heikkeneminen ja se, että veronmaksajia on yksinkertaisesti vähemmän kantamassa euromääräisesti suurempaa julkista sektoria.

Toinen havainto on se, että Suomesta siis poistuu paremmin palkattua teollisuustyötä, ja tilalle tulee pienipalkkaista hoivatyötä. Tästä ymmärtääkseni johtuu, että palkansaajien keskimääräinen ansiotaso laskee jos käppyrästä poistetaan yleisten, lähinnä inflaatiota vastaavien palkankorotusten osuus.

Nämä asiat ovat merkittäviä kun mietitään kotimarkkinakysyntää. Suomessa ei näytä olevan mitään suurta kansallista intoa saada Suomeen lisää savupiipputeollisuutta talouden rattaita rasvaamaan, vaan päävastuu työllisyydestä ja talouskasvusta on jo toistakymmentä vuotta sysätty kotimarkkinoiden vastuulle.

Alenevat palkat, kohoavat hinnat ja kiristyvät verot ovat sen sijaan kotimarkkinakulutukselle myrkkyä.

Jaan toisinaan ihmiset karkeasti seuraaviin viiteen ryhmään:

1. Pienituloiset. Kaikki raha menee peruselämiseen eli asuntoon, ruokaan, vaatteisiin, välttämättömiin laskuihin jne.
2. Alempi keskiluokka. Raha ei enää mene kokonaisuudessaan näihin. Osalla on varaa autoon, osalla vuosittaiseen lomamatkaan.
3. Ylempi keskiluokka. Rahaa riittää sekä autoon että lomailuun, ja kenties vähäisessä määrin palveluihin
4. Hyvätuloiset ja nousukkaat. Heillä asioiden tekeminen ei jää käytännössä rahasta kiinni. Palveluja käytetään jos tarvis on, tavaraa ostetaan, matkoja tehdään, miten nyt sattuu huvittamaan. Rahaa saattaa jopa tulla enemmän kuin kuluu ja säästäminen on kenelle hyvänsä mahdollista tässä ryhmässä jos vain on tahtoa.
5. Rikkaat. Perittyä rahaa runsaasti, marginaalinen ryhmä

Tässä joukossa kotimarkkinakysyntää pyörittävät lähinnä ryhmät 3 ja 4 ja vähäisessä määrin ryhmä 2. Ryhmä 5 on pieni ja epäkiinnostava, ryhmät 1 ja 2 taas elävät kädestä suuhun ja ostavat tavaraa eivätkä palveluja.

Yleensä kun puhutaan alemmasta ja ylemmästä keskiluokasta, tarkoitetaan valkokaulustyöläisiä versus “duunareita”. Tässä jaossa katson kuitenkin puhtaasti ansioita, mikä tekee teollisuusduunareista vähintäänkin ylempää keskiluokkaa, ja jos ylityökorvaukset tai päivärahat juoksevat mukavasti, heistä osa on hyvätuloisia. Hoivasektorilla taas ollaan lääkäreitä lukuunottamatta alempaa keskiluokkaa. Perushoitajat todennäköisesti kiikkuvat pienituloisen rajamailla.

Suomen visio tulevaisuuden taloudesta sisältää siis vahvan kotimarkkinakysyntälatauksen ja oletuksen juuri tämän puolen vahvuudesta. Samalla kuitenkin rakennetaan veronkiristysautomaattia, ja katsellaan vierestä kun työmarkkinoilta lopetetaan hyvätuloisten ja ylemmän keskiluokan duuneja ja korvataan ne pienituloisten tai alemman keskiluokan pätkällä.

Tästä seuraa mielestäni se, että kotimarkkinoilla on jatkossa paljon vähemmän kysyntää kuin mitä siellä nyt on. Yksinkertaisesti siksi, että maksukykyisten asiakkaiden määrä vähenee työelämän muutoksen ja reippaasti kiristyvien verojen takia.

Näin ollen meillä on käsissämme yhtälö, joka näyttää puusta katsoen olevan mahdoton. Ajopuuteorialla ei synny parempaa kotimarkkinakysyntää, sillä Suomessa ei näytä olevan mitään mekanismia, joka toisi jatkossa runsaasti rahaa kotimarkkinoiden tavoiteltavaksi. Hyväpalkkaisen työn määrä vähenee ja suurempi osuus rahasta kierrätetään julkisen sektorin kautta tulevaisuuden pienituloisille.

Kannattaakohan uskoa niitä talousennusteita, joissa ennustetaan Suomelle auvoisaa tulevaisuutta kotimarkkinoiden varassa, ja eläkejärjestelmän kestävyyttä, koska kotimarkkinakysyntä takaa rivakan talouskasvun?

Ei kannata.

Suomen Kuvalehdessä Espoon piispa Mikko Heikka kertoo luterilaisen(kin) kirkon muutoksesta.

Yhteiskunnallista keskustelua seuraavat ovat huomanneet kirkon muuttuneen roolin ajat sitten. Kari piirsi kokoomuslaiset kypäräpäisinä pappeina, ja Karin ajoista luterilainen kirkko on muuttunut virallisen propagandansa mukaan toisenlaiseksi. Käytännössä varsinkin maaseudulla kypäräpäisiä kokoomuspappeja löytynee vieläkin runsaasti, eivätkä he varmaan kaupungeissakaan harvinaisia ole.

Kaupungeissa ja mediassa on alkanut sen sijaan jo 90-luvulla yritys kosiskella punavihreää nuorisoa. Kirkko on ottanut virallisesti monta askelta vasemmalle, minkä se tietysti saa tehdä, mutta tulos on ehkä vähän kaksijakoinen kun toisaalta yritetään miellyttää yhdellä tapaa kapeakatseista perinteistä äänestäjäkuntaa, mutta samalla toisella tapaa kapeakatseista punavihersakkia. Yritys ei selvästikään ole onnistunut kovin hyvin, sillä ei kirkko ole mikään auktoriteetti nuoremmalle väelle.

2007 kirkko on lähettänyt jonkun paimenkirjeenkin, jossa suorastaan kannustetaan kirkkoa kyseenalaistamaan valtiovallan tekemiä turvapaikkahakijoiden karkotuspäätöksiä. Näinkin kirkko tietysti saa toimia, mutta ei taida tämäkään oikein löytää kohderyhmäänsä, sillä turvapaikanhakijoiden loputtomiinymmärtäjät vaikuttavat jo erilaisissa kansalaisjärjestöissä eivätkä he sieltä kirkkoa enää löydä eivätkä edes etsi.

Piispa kirjoittaa kuitenkin siitä, että nyt on syntymässä joku maailmanlaajuinen yleiskristillisyys, jossa ei enää olla maallisen vallan ja kansallisvaltion menosta moksiskaan, vaan ensin etsitään ohjeita jostain suuremmasta kristillisestä konseptista.

Tämänkin kirkko saa aivan vapautuneesti tehdä, mutta nähdäkseni tästä seuraa väistämättä se, että valtionkirkon instituutio on lakkautettava pikaisesti ja erotettava viimeinkin kirkko ja valtio toisistaan.

Valtionkirkko lienee joskus ollut valtiolle kelpoisa työkalu massoille suunnatussa propagandassa, mutta se aika meni jo. Kirkko ei enää puhuttele valtion roolin kyseenalaistajia ensinkään, ja kirkon oma työ on yhä useammin suunnattu valtiota ja sen päätöksiä vastaan. Valtion roolin kyseenalaistaminen on tietysti ansiokasta itsessään ja valtiota ja sen päätöksiä saa vastustaa jos siltä tuntuu, mutta kun tilanne on tämä, ei ole olemassa mitään perusteltua syytä ylläpitää muutamaa uskontokuntaa valtion erityisessä suojeluksessa.

Erityissuojelus on perustunut erityiseen rooliin vallankahvan tukijana, mutta jos nyt aatteet ja opit haetaan enemmänkin ulkomailta, touhu rahoittakoon ja organisoikoon itse itsensä, ja valtio suhtautuu siihen samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin uskontoihin. Samalla on syytä luopua tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta kouluissa ja keskittyä eri uskontojen oppien ja tapakulttuurien selittämiseen ja muuten käsitellä uskonnot historian yhteydessä osuudellaan menneissä tapahtumissa.

Kun Suomen evlut-kirkon toiminta perustuu verotusoikeuteen, voidaan ainakin miettiä, tietääköhän tämä piispa, mitä hän oikeastaan tulee julistaneeksi.

Sota.

Aivan sama onko kyse Vietnamin sodasta, 2. maailmansodasta tai talvisodasta. Mistään näistä teemoista ei tunnuta saavan aikaiseksi sellaista elokuvaa tai tv-sarjaa, jota kykenisin katsomaan. Nyt on alkanut joku uusi Pacific vai mikä se oli, joka lienee yhtä tylsä kuin kaikki edeltäjänsäkin. Se, että veri lentää realistisemmin ja näyttelijät ovat likaisempia, ei tee vielä näistä katsottavia. Eihän tietysti kaikkien tarvitse kaikesta pitää, mutta tämä laji viihdettä uppoaa minuun yllättävän huonosti.

Ehdin jo hetken toivoa, että tämä teema olisi ehkä kaluttu jo läpi. Vietnamin sotaa tursusi joka paikasta koko viime vuosituhannen. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että toinen maailmansota erityisesti jossain vinkuintian ja Tyynenmeren alueella on kokenut jonkunnäköisen herätyksen, mikä näyttää tietävän lisää toivottoman huonoja sarjoja ja elokuvia.

Maailman tylsin elokuva käsittelee myöskin tätä teemaa. Se on Ilmestyskirja nyt.

Yhtä varmasti kuin keväinen koirankakkakeskustelu, vuosittainen pakkoruotsikeskustelu ja jokasyksyinen “talvi yllätti autoilijat” -keskustelu, suomalaiseen elämään kuuluu pääsiäisen tienoilla päivittely siitä, miksi parituhatta vuotta sitten ehkä kuolleen avioliiton ulkopuolisen lapsen kuoleman kunniaksi koko maa menee kiinni moneksi päiväksi.

Ajatuksellisestihan koko kuvio on järjetön. Joulu on samanlainen juhla, mutta koska joululla on maallinen ja materiaalinen sisältö, kukaan ei vastusta joulunviettoa samalla tavalla. Pääsiäinen on taas puhtaasti uskonnollinen juhla, ja pääsiäismunilla ja mämmillä ei pitkälle pötki joulun syöpöttelyn ja juopottelun rinnalla.

Tietysti asiaa voi näinkin miettiä, mutta ehkäpä pitkät viikonloput silloin tällöin ovat kuitenkin ihan hyvä asia ihmisten mielenterveyden kannalta. Kun lisäksi pääsiäiseen ei liity samanlaista stressiä kuin lapsiperheiden jouluun ja useiden perheiden velvollisuuteen yrittää vierailla parissa päivässä mahdollisimman monen sukulaisen luona ja suorittaa kaikki rituaalit, pääsiäinen on jokaiselle aika tehdä mitä huvittaa. Kaupat ovat toki pääosin kiinni, mutta kai sitä voi jotain muutakin tehdä kerran vuodessa.

Pääsiäisen kritiikki on sikälikin hassua, että lähes yhtä yleinen puheenaihe on se, kuinka syksy tuntuu niin pitkältä kun siellä ei ole vapaita ennen joulua paitsi itsenäisyyspäivä, mutta se sattuu viikonlopun jatkeeksi vain kahtena vuotena seitsemästä. Koululaisille taidettiin keksiä tästä syystä syyslomakin. Eli vapaan merkitys kyllä tunnutaan ymmärtävän, mutta jostain syystä pääsiäinen ja se, että joka paikka on silloin kiinni, tuntuu närästävän. Jos toisaalta joka paikka ei ole kiinni, ihmiset eivät näitä vapaita saa.

Onhan maailma muuttumassa enemmän kohti 24x7- aukioloa, mutta ehkäpä vuoteen mahtuu muutama päivä, jolloin ostarien pitää olla kiinni.