Eilen julkaistiin uutisissa tieto, jonka mukaan Suomi saa edelleen lainarahaa halvalla kun korkoero Saksaan on vain vajaa puoli prosenttia, joka on itse asiassa helvetin paljon, mutta silti pienin euroalueella.

Tämä kuitenkin pani miettimään. Korkotason pitäisi heijastaa sijoittajan riskiä. Riski muodostuu monesta asiasta, mutta euromaiden vertailu keskenään on sikäli näppärää, että sijoittajan ei tarvitse ainakaan pohjoisen Euroopan tapauksessa laskea mukaan valuuttakurssiriskiä. Kun tällä samaisella alueella sota tai sisällissotakaan ei ole erityisen todennäköinen vaihtoehto lainojen juoksuaikana, riski on yksinomaan maiden taloudessa.

Minkä takia Saksan talous arvostetaan parhaaksi? Se on suuri talous, mutta suuria ovat lainattavat summatkin. Jos taloutta X pyörittävä maa lainaa miljardin ja 15X lainaa 15 miljardia, kummassakin maassa pitää tehdä yhtä paljon työtä velan maksamiseksi. Näin ollen talouden koon itsessään ei pitäisi olla kovin suuri merkitsevä tekijä jonkun kriittisen massan ylityttyä. Parinsadantuhannen asukkaan pienissä valtioissa pienuus luo jotain riskiä, mutta tämänkin pitäisi kompensoitua suuren talouden monumentaalisen jähmeyden vastapainona.

Mutta Saksan julkistalous on alijäämäinen kun Suomi pystyy näyttämään vielä ylijäämää eläkejärjestelmän takia. Valtionvelan osuus BKT:stä on Saksassa puolitoistakertainen Suomeen verrattuna. Talous sukeltaa Saksassa tällä hetkellä syvemmälle kuin talous Suomessa. Elinkeinorakenteissakaan ei ole kaksista eroa. Suomessa rakennemuutoksen edessä on metsäteollisuus, mutta näistä rakenneuudistuksista iso osa on tehty jo tehtaita lakkauttamalla. Saksan teollisuudessa on edessä autoteollisuuden lakkaaminen valtaosin, ja tätä urakkaa ei ole edes aloitettu vielä, joten työttömiä on tulossa liukuhihnoilta runsaasti kuten myös lakkoilua ja mielenosoituksia.

Rakennemuutosasiassakin vaakakuppi on Suomen eduksi, sillä Suomesta tuota pikaa lähtevä teollisuus on pääomavaltaista savupiipputeollisuutta puhtaimmillaan. Paperitehtaan lopettamisen yhteydessä irtisanottavat 742 ihmistä kuulostavat paljolta varsinkin pienellä paikkakunnalla ja näiden ihmisten ongelmaa en halua vähätellä, mutta kansantaloudellisesti meillä olisi varaa syöttää Suomen teollisuudesta irtisanottaville tryffeleitä, hanhenmaksapalleroita ja Dom Perignonia päivittäin heidän loppuikänsä, sillä heidän osuutensa Suomen työvoimasta on häviävän pieni. Saksassa taas jyllää autoteollisuus, joka alihankintaketjuineen on raskaasta teollisuudesta työvoimavaltaisinta. Joten kun se lähtee, kyseessä ei ole päivähoitopaikan löytäminen pienelle joukolle ihmisiä vaan sen miettiminen, miten elätetään 10-15% työvoimasta ja mistä heille löydetään uutta työtä.

Politiikkaa tutkimalla puolestaan huomaamme, että jos nyt Suomi ei mikään dynaamisuuden kehto ole, ikäviäkin asioita saadaan päätettyä. Saksassa päätöksentekomalli, joka vaatii puolelleen sekä parlamentin että osavaltioiden enemmistön, johtaa väkisinkin pysähtyneisyyteen ja aluepolitiikan korostumiseen.

Saksan teollisuusammattiliitot ovat lakkoherkempiä kuin suomalaiset vastinparinsa; Suomessa edes AKT ei ole ollut lakossa pitkään aikaan. Joten kun kassanpohja alkaa pilkottaa ja sekä Suomessa että Saksassa joudutaan julkistalouden leikkausten tielle, Suomessa ne hyväksytään nuristen kuten 90-luvun alun laman aikanakin. Saksassa työ on raskassoutuisempi ja toteutuminen on arpalippu. Ja kaikissa tapauksissa IG metall rähjää kaduilla.

Muistelen, että Saksassa on vielä suurempi ongelma eläkejärjestelmien kanssa kuin Suomessa, koska rahastointiaste on pienempi, mutta tämä perustuu mutuun enkä jaksa asiaa nyt mistään tarkistaa.

Minun on vaikea keksiä tällä hetkellä ensimmäistäkään perustetta sille, miksi Saksa saa lainarahaa halvemmalla kuin Suomi.

Kun muistamme tämän laman alkaneen rahoituslaitosten riskinhallinnan täydellisestä pettämisestä tai vaihtoehtoisesti sen tietoisesta sivuuttamisesta, tämä kertoo minulle siitä, että järjestelmä on rikki edelleen. Se painottaa mielikuvia eikä faktoja, ja riskianalyysissä ja rahan hinnoittelussa ei tälle pitäisi olla sijaa.

Yhtä lailla asuntolainamarkkinoilla tehtiin virhe kun lainoja ryhdyttiin syytämään maksukyvyttömille. Riskinhallinnallisesti ja numeroiden valossa kyse oli järjettömästä teosta, mutta tätä kovaa analyysiä pehmennettiin tuomalla sinne mielikuvia. Ajateltiin, että riskit ovat lähinnä yrityslainoissa, asuntojen hintahan nousee koko ajan ja vakuus kattaa kuitenkin velan kokonaisuudessaan, joten eihän tässä oikeastaan olekaan mitään riskiä kun tarpeeksi ammennetaan näennäistietoa toiveiden tynnyristä. Kyllä asuntolainoissakin riski numeroiden ja skenaarioiden valossa oli, mutta mukaan tuotu ns. human factor poisti sen sieltä.

Nyt tilanne on edelleenkin sama. Numeroiden valossa Saksan lainarahan ei pitäisi olla euroalueen halvinta, mutta se vain on. Mikä tarkoittaa sitä, että joku sivuuttaa puolet numeroista ja lisää puolet petäjäistä ammentamalla 70- ja 80-lukujen maailmasta “faktaa” Saksan talouden vahvuudesta ja dynamiikasta. Saksan talous on suuri, mutta seisoo savijaloilla kun rakennemuutosta, jossa teollisuustuotannon BKT-osuus marginalisoituu, ei ole edes aloitettu.

Saksan julkistalouskaan ei ole mitenkään erityisen hyvissä kantimissa vaan on tehoton. Ihmisillä sinänsä on rahaa, mutta valtionvelkaa ei myönnetä ihmisille vaan valtioille. Joten tilanne, jossa keskiluokka viettää kulutusjuhlaa mutta julkinen sektori joutuu lopettamaan velkojensa hoitamisen, on aivan realistinen, koska tuo mainittu keskiluokka ei saa valtiolta paljon mitään kuten eivät myöskään heidän työnantajansa.

Näin Saksan tai minkään muunkaan suuren maan julkistalouden ongelma ei leviä viennin tyssäämisen kautta muihin maihin, koska Saksaan suuntautuvassa viennissä asiakas ei useimmiten ole julkinen sektori vaan yksityinen, jolla on edelleenkin rahaa vaikka julkistalous olisi konkurssissa, vrt. Kalifornia. Näin perinteinen “jos Saksalla menee huonosti, muilla menee vielä huonommin” -viisauskaan ei selitä korkoeroa julkisessa velassa.

Joten mihin lainojen hinnoittelu oikeastaan tällä hetkellä perustuu? Nähdäkseni mutuun ja fiilikseen. Jos se perustuu nyt siihen, se on aina perustunut siihen. Ja fiilis- ja tunnepohjalta tuppaa syntymään ennemmin tai myöhemmin sutta ja sekundaa tällaisessa bisneksessä, jossa voitot ovat hyvin rajoitettuja pieniin korkoihin, mutta tappiot voivat muodostua koko lainan suuruisiksi. Jos bisneksessä olisi tekstiviestivippien suuruinen kate, se kestäisi mainiosti sen, että osa velallisista ei ikinä maksa, mutta julkisen sektorin lainoituksessa luottotappioiden on oltava nolla tai bisnes kusahtaa.

Lisää miettimistä saamme siinä, että näitä julkisen sektorin lainoja myöntää lähinnä muutenkin liitoksistaan natiseva eläkejärjestelmä. Siellä siis ei ymmärretä riskinhallinnasta vieläkään tuon taivaallista, ja tämän ennustan realisoituvan aivan toisennäköisenä eläkepommina kuin on kuviteltu, sitten kun kuprut iskevät tuohon bisnekseen.