Olen ollut pitkään sitä mieltä, että Suomessa pitäisi ottaa käyttöön rangaistuskorvauskäytäntö siinä tapauksessa, että väärintekijä on julkinen sektori. Todennäköisesti käytäntöä kannattaisi laajentaa myös suuriin yrityksiin tai yrityksiin ylipäätään ja tietyntyypisiin rötöksiin, mutta näissä rajanveto on hankalampaa. Voisi esimerkiksi kuvitella, että syrjintäasiat olisivat sellaisia, joissa syrjitylle pitäisi maksaa kunnon korvaukset. Tällaisia rötöksiä kun kukaan ei tee oikein vahingossa, ja käräjöimällä työnantajaa vastaan menettää maineensa. Pikku sakko rangaistukseksi työnantajalle tuntuu ratkaisuna väärältä.

Tämä kirjoitus koskee kuitenkin julkista sektoria.

Suomi on byrokraattien ja byrokratian luvattu maa. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Se kertoo meille siitä, että yhteiskunta toimii kirjoitettujen sääntöjen varassa eikä Cosa nostra -tyyppisesti, jossa käytännön säännöt ovat kirjoittamattomia ja perustuvat siihen, että jos minä kusetan sinua, sinun serkkusi kusettaa minua, mistä syystä kusetus on vähäistä vaikkei se erityisesti kiellettyä olisikaan. Kumpikin systeemi toimii.

Suomessa on ajatuksena se, että virkamiehet toimivat virkavastuulla ja poliitikot poliittisella vastuulla. Oikeuslaitoksen ei oikein katsota kuuluvan koko kuvioon. Kaunis ajatus, mutta tällä hetkellä toivottoman rikkinäinen.

Poliittinen vastuu on täysin kuollut kirjain. Huolimatta kategorisesta, toistuvasta ja systemaattisesta lainvastaisesta toiminnasta suorittavassa portaassa kukaan ei ikinä tee johtopäätöksiä ja kanna tätä poliittista vastuuta. Tulli esimerkiksi on tieten tahtoen vetkutellut auto-, viina- ja tupakka-asioissa ja tehnyt selkeästi lainvastaisia ratkaisuja. Tuontiautojen vero on tapetilla jatkuvasti, ja nyt uusin mikkihiirikeksintö on vaatia yksityishenkilöiden yli yhden kartongin ylittävältä tupakkatuonnilta suomenkielisiä varoitustekstejä. Tämäkin käytäntö tiedetään lainvastaiseksi, mutta vapaata tuontia Virosta saadaan haitattua muutaman vuoden ennen kuin EY-tuomioistuin toteaa kaikkien tietämän itsestäänselvyyden.

Mitään ei silti tapahdu. Tullin pomo istuu paikallaan kuin tatti kuten myös jokainen ministeri, joka on ollut tästä touhusta viime kädessä vastuussa hallinnonalansa suursmurffina. Eikä asia rajoitu ministereihin. Kaikennäköiset rötösherrat äänestetään takaisin eduskuntaan, vaikka he saisivat sieltä potkut. Rötöstely ei haittaa mitään, sehän on vain Etelän median salaliitto Meidän Kakea vastaan, ja äänivyöry on taattu. Poliittinen vastuu ei siis Suomessa tarkoita mitään.

Virkavastuu on aivan yhtä sisällötön käsite. Jos asioita puidaan oikeudessa, yleinen ratkaisu vaikkapa rötöstelleen poliisin tapauksessa on tuomio, jossa todetaan teon olevan moitittava, mutta ei anna aihetta tuomioon. Jos rötös on tarpeeksi vakava, annetaan huomautus. Kansalaisen motiivi vaatia oikeutta väärin toimivia virkamiehiä vastaan on olematon, sillä käräjöinti maksaa rahaa ja tuloksena ei tapahdu mitään. Virhettä ei korjata, korvauksia ei makseta, väärintekijä ei saa rangaistusta. Koko oikeusprosessi on näin ollen vain teatraalista kuviokelluntaa, jonka tehtävänä on luoda illuusio siitä, että virkavastuu tarkoittaa käsitteenä jotakin, vaikka tosiasiallisesti se on kuollut kirjain.

Näistä ongelmista päästäisiin vaivatta, jos vääryyttä kokenut saisi tuntuvat korvaukset tapauksen törkeydestä riippuen. Jos rötöstely on toistuvaa ja annetut tuomiot eivät aiheuta itseohjautuvuutta oikeaan suuntaan kuten vaikkapa Tullin tapauksessa, korvausten kuuluisi olla miljoonaluokassa. Toistuvista laittomista päätöksist vastuussa olevat virkamiehet pitäisi järjestään erottaa. Ensikertalaisen ojentaminen näin ei liene sopivaa, sillä virheitä sattuu kaikille ja niitä saa sattua, mutta jos virheiden paljastaminen ei aiheuta ojentumista, henkilö on töissä väärässä paikassa.

Kun itseohjautuvuus poliittisen ja virkavastuun kautta ei ota toimiakseen, oikeuslaitos on oikea paikka käsitellä epäiltyjä väärinkäytöksiä. Tässä pitää kuitenkin asettaa taloudellinen motiivi ihmisille vaatia oikeuksiaan, ja toisaalta virkamiehille noudattaa lakia huolellisesti. Tätähän lainsäädäntö edellyttää nytkin, mutta tulkinta siitä on käytännössä vinksallaan: virkamiehen ei katsota ikinä toimivan lainvastaisesti, koska laki kieltää sen, ja eihän virkamies toki lakia riko.

Tämä itsensä toteuttava kehäpäätelmä on pääasiassa syypää siihen, ettei kukaan oikein tunnu olevan vastuussa mistään.