Työelämän kunnianhimottomuus
15/07/11 11:31
Päätän Suomen olojen ruotimissarjan tähän.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Vääristynyt toimialarakenne värittää bisneksiä. Suomalaisessa työelämässä on myös paljon hyvää, mutta tässä keskityn vain sen ongelmiin.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
ja pari kolme ydinliiketoiminnoista vastaavaa johtajaa. Jotkut firmat ovat näennäisesti maisemoineet asiaa nostamalla mukaan jonkun hankesalkkua pyörittävän pomon “business development” -tittelillä, mutta kun tämä henkilö ei itse keksi firmalle hankkeita vaan ainoastaan hallinnoi niitä, hänkin edustaa töpinää.
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
yrittää saada niihin hieman erilaisia ihmisiä?
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
Jos minkään maan työelämä ei ole erityisen täydellinen ja joka paikassa on omia paikallisia ongelmiaan, Suomessa ongelma on yleinen kunnianhimon puute. Sitä on, mutta se ei kanna niin korkealle kuin sen pitäisi, pystyäkseen pitämään alihankintaketjun ja valmistuksenkin suomalaisena.
Suomalainen perkele-mentaliteetti ei tarkoita yleistä äyskimistä ja kiukuttelua vaan sitä, että asiat nyt vain, perkele, pistetään toimimaan. Jos joku ei meinaa toimia niin yritetään sitkeämmin kunnes toimii. Hanskat eivät Suomessa napsahda tiskiin kovin herkästi vaan omituisiakin ongelmia ratkaistaan siinä missä vellihousuiset naapurikansojen edustajat ovat jo ajat sitten jättäneet leikin kesken. Sisu loppuu kuitenkin Suomessa helposti kesken siinä kohtaa kun pitäisi tehdä hyvästä ja toimivasta maailman paras.
Sitkeyttä ja innovatiivisuutta riittää runsaasti siinä kohtaa, kun on kyseessä on (usein) insinööritieteellinen ongelma, jossa jotain asiaa ei kukaan ole saanut toimimaan. Tällaisissa riittää innovatiivisuutta, luovuutta ja ahkeruutta. Sen sijaan kun tuote toimii ja siitä pitäisi tehdä ainakin mielikuvissa paras ja siirrytään “toissijaisten” seikkojen kuten viimeistelyn, muotoilun ja markkinointiviestinnän pariin, kiinnostus alkaa huveta kuin pyy maailmanlopun edellä ja aikaisemmasta määrätietoisuudesta on jäljellä vain rippeet.
Tästä tulee mieleen, että Suomessa firmoissa on helposti vääriä ihmisiä väärissä paikoissa.
Onkohan missään muualla maailmassa toimitusjohtajista yhtä suuri osa lakimiehiä kuin Suomessa? Kun tähän ottaa mukaan ne ekonomit, jotka ovat nousseet talousjohtajan paikalta toimitusjohtajiksi, kuva ankeutuu entisestään. Lakimiehet ja talousnakit ovat epäilemättä äärimmäisen fiksuja ihmisiä, mutta heidän nostamisensa kuninkaiksi tarkoittaa sitä, että näin tekevissä firmoissa tukitoimintojen kautta livahdetaan ydinbisnestä tekevien yläpuolelle. Aivan esimerkinomaisesti pitäisimme täydellisen hassunkurisena, jos jonkun suuren firman tietohallintojohtaja nousisi sen toimitusjohtajaksi.
Näin ei liene tapahtunut koskaan eikä varmasti tapahdukaan, mikä on hyvä asia, sillä firman tietohallintojohtaja edustaa bisnestä palvelevaa töpinäkomppaniaa eikä uutta bisnestä luovaa osaa firmassa. Mutta aivan sama koskee firman taloushallintoa tai lakiasioita. Kyllä, näissä kaikissa asioissa perehdytään hyvin huolellisesti kaikkeen, mitä firma tekee, sillä sopimukset, budjetit ja it-ratkaisut ovat käytössä kaikkialla ja näitä pyörittelevät näkevät hyvin joka paikkaan. Vaan kuuluuko tämän olla keskeinen ylentämisen meriitti?
Varsin monessa firmassa firman ylin johto on lähes yksinomaan hallinnollinen yksikkö ja firman johtoryhmän muodostaa töpinävetoinen toimitusjohtaja, töpinää edustava hallintojohtaja, töpinää edustava henkilöstöjohtaja, töpinää edustava talousjohtaja, töpinää edustava it-suursmurffi
On ainakin vaara, että tällä tavoin johdettu firma keskittyy liiaksi sisäisiin muotoseikkoihin, prosesseihin ja unifikaatioon sen sijaan, että se ruokkisi luovuutta ja kykenisi jollain tavoin opastamaan firmaa sille tielle, että tuotteesta tulee maailman paras. Voi se tietysti onnistua, mutta jos minä omistaisin firman, en miehittäisi johtoryhmää noin vaan haluaisin täyttää sen bisneksen etulinjalla.
En näe mitään syytä, miksi suomalaiset firmat ovat olleet toistakymmentä vuotta kulukuurilla. Juuri nyt menee vähän huonommin laman takia, mutta kymmenen vuotta meni oikein mukavasti. Siitä huolimatta firmojen ykkösprioriteetti on kustannustehokkuus eikä parempien tuotteiden tekeminen. Veikkaan osansa olevan sillä, että kun johtaminen tapahtuu numeroiden ja excel-tablitsojen välittämän tiedon perusteella, on varsin helppoa nähdä ongelmia lähinnä numeroissa kun oikeastaan pitäisi katsoa lähinnä tuotteita ja liiketoimintaympäristöä.
Kaikki ymmärtävät kulukuurin jos yritys on kriisissä ja kassassa ei ole rahaa mihinkään rohkeisiin irtiottoihin tai omistajilta ei löydy riskinottohaluja. Sen sijaan vuodesta toiseen päälle hirttänyt käsijarru muuttuu osaksi yrityskulttuuria muutamassa vuodessa ja asioita ryhdytään katsomaan ennen kaikkea säästöperspektiivistä. Firman hankesalkkuun alkaa pulahdella hankkeita, joiden tarkoitus ei ole parantaa tuotetta ja palvelua vaan säästää rahaa, ja näitä tehtailevat etenevät maagisesti herrahississä rivakkaa vauhtia opettaen saman kulttuurin seuraajilleen.
Rekrytointipolitiikasta olen puhunut ennenkin, mutta kerrataanpa taas kun johtaminen tuli käsiteltyä.
Suomalaisen työpaikkailmoituksen kulmakivet ovat “toimialaosaaminen” ja “soveltuva koulutus”. Oikeasti juuri missään hommassa ei ole mitään väliä, millaisen koulutuksen on hankkinut, kunhan on tarpeeksi fiksu oppimaan uutta. Korkeakoulututkintovaatimuksen takana pitäisikin enemmän nähdä juuri vaatimus yleisestä fiksuudesta, oppimiskyvystä ja metodiikasta sen sijaan, että olisi suuresti väliä, miltä alalta tuo tutkinto on hankittu. Siitä huolimatta suomalainen yrityselämä palkkaa simona insinöörejä, ekonomeja ja luonnontieteilijöitä ja halveksii humanisteja.
Kun firmoissa on paljon poskellaan nimenomaan asenteiden takia, olisikohan aika
Toimialaosaaminen on täsmälleen samaa kamaa. Kun toimialalta toiselle siirtyminen on tehty vaikeaksi kun kaikki palkkaavat vain toimialaosaajia, jokaisella alalla vinksahtaneimmat käytännöt leviävät ympäriinsä, sillä kukaan ei tule koskaan tuulettamaan niitä saman väen pyöriessä toimialan sisällä firmasta toiseen. Junnuja tulee alalle muttei heistä ole kaiken muuttajiksi, vanhemmat taas palkkaavat toisiaan naapurifirmoista sen sijaan, että kurkistaisivat rohkeammin kokonaan muihin ilmansuuntiin.
Ongelma tässä on kansantaloudelle ilmeinen.
Kun firmat kykenevät tekemään lähinnä toimivaa mutta hiirenharmaata (lue: bulkkia), kilpailemaan hinnalla ja olemaan jatkuvalla kulukuurilla, ulkoistamme Suomesta pois kaiken sen työn, jota ei ole aivan pakko tehdä Suomessa. Muutamat tarpeeksi kovan tason visiirit työllistyvät Suomessa, mutta vaikka kansaa kuinka koulutetaan, ei suurin osa ikinä yllä tälle tasolle. Ne loput ovat ongelmissa, sillä heille ei tunnu olevan valmistukseen ja muuhun sellaiseen liittyvää rutiiniluontoista työtä tarjolla. Tästä tulee ongelma firmoille ja sille terävimmälle kärjelle, sillä heidät pannaan elättämään tuo työmarkkinoilta pois tippunut väki tehden Suomessa elämisestä ja asumisesta kallista ja firman pyörittämisestä kallista myös.
Jos suomalaisen viennin kilohinta nousisi reippaasti ja firmat pääsisivät eroon säästöohjelmistaan, se elättäisi parempaa suunnittelevien ohella myös parempaa valmistavia. Tästä hyötyisi jokainen veroissaan ja maailman parhaiden tavaroiden tekijöillä ei ole samanlaista ongelmaa jokaisen laman kohdalla. Lisäksi bulkkia tekevä joutuu jatkuvaan halpatuontimaiden hintapaineeseen, kun taas arvokkaiden brändien tekijöiden ei tarvitse kuin pikkuisen lotkauttaa korvaansa törkeimmälle piratismille.
Mutta ei varmaan kannata tehdä mitään uudistuksia, talvisodankin aikaan pärjättiin ja Kekkonen hoiti loput.
blog comments powered by Disqus