Olen ollut pääsiäisen vietossa ja kirjoittelu ollut hiljaisempaa, mutta täällä taas.

Päivän lehdissä on ollut mielenkiintoinen uutinen siitä, että ei-koululääketieteelle halutaan luoda jotain pelisääntöjä. Pääsääntöisesti kommentit lääkärikunnasta ovat ehdotusta kiitelleet ja käärmeöljykauppiaat ovat huutaneet kuin hinaajat.

Minusta tuo paperilla ollut ehdotusluonnos oli aika ovela. Vaihtoehtohoitoja saisi käyttää vajaavaltaisten ja muutaman vaikean sairauden hoitoon (syöpä) vain terveydenhoidon ammattilaisen kanssa yhteistyössä. Ei kuulosta kovin raskaalta rajoitukselta, joten miksi vaihtoehtolääketiede mussuttaa?

Se, että vaihtoehtoparantajat näinkin kovasti närkästyivät, kertoo minulle siitä, että tälle säännöstölle on tarvetta.

Vajaavaltaisten hoitaminen ei voi prosentteina terveydenhoitomenoista olla kovinkaan kummoinen, sillä vajaavaltaisia ei ole niin mahdottoman paljoa. Syövän hoidossa taas on nytkin luvallista poiketa lääkärinkin avustuksella koululääketieteen hyväksytyistä opeista kokeilevan tieteen alueelle jos on ilmeistä, että perinteinen hoito ei tehoa. Mutta miksi kansanparantajat marisevat? Olettaisin, että sen takia, että heiltä ollaan viemässä leipähammas bisneksistä.

Vajaavaltaiset ovat vajaavaltaisia alentuneen käsitys- ja päätöksentekokyvyn takia. Onko heille ollut helppoa myydä jotain puoskarointia hyvään hintaan kun kyky metodin kritiikkiin on olematon? Ja toisaalta syöpään kuoleva voi olla valmis kokeilemaan vaikka mitä kalliita poppakonsteja ilman mitään näyttöä metodin toimivuudesta, sillä hävittävää ei varsinaisesti ole. Tällaisten rajoitusten vastustaminen kertoo minulle siitä, että bisneksessä on jotain hämärää, sillä rehellinen bisnes ei olisi rajoituksista moksiskaan toisin kuin epätoivoisten ahdingolla rahastamaan pyrkivä rosvosektori.

En halua sinänsä täysin tuomita erinäköisiä vaihtoehtomenetelmiä. Niille on aikansa ja paikkansa, mutta ajatus siitä, ettei niitä pitäisi mitenkään säännellä on outo, sillä koululääketiede on yksi tarkimmin säänneltyjä toimialoja Suomessa ja maailmalla.

Esimerkiksi Britanniassa oma sairausvakuutukseni korvaisi kiinalaisen lääketieteen hoitoja johonkin rajaan saakka jos sellaisia haluaisin käyttää. Vakuutusyhtiö lienee laskeskellut, että näiden hoitojen kustannukset ovat vähäisemmät kuin se, että samoja vaivoja tutkittaisiin ja hoidettaisiin länsimaisin menetelmin, joten näiden korvaaminen on sekä niitä haluavan potilaan että vakuutusyhtiön etu. Jos potilas kokee saavansa vaivoihinsa apua ilman kalliita tutkimuksia, mikäpä siinä.

Mutta kyllä toimiala sääntöjä kaipaa, sekä huijarien poistamisen bisneksistä.