Vihreä onnellisuusmittari
31/01/11 14:13
Vihreät haluaa seuraavan hallituksen ohjelmaan jonkunnäköisen onnellisuusmittarin käyttöönoton. Tämä on melko tyylipuhdasta vihreää retoriikkaa, jota kannattaa tarkastella ja yrittää ymmärtää, ja sen jälkeen heittää ajatuksella kuikkaa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
sveitsiläiset ovat aivan riittävän onnellisia ja hyvinvoivia, vaikka maassa ei riistoveroteta ihmisiä eikä yrityksiä. Vihreiden mukaan onnellisuuteen vaikuttaa edistävästi kireä verotus, tasainen tulonjako, työnteko ja ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Sveitsin tapauksessa toteutuu vain kaksi viimeistä, mikä panee miettimään, että tämä perustelu saattaa olla tuulesta temmattu.
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
Tämä on sukua toisinaan jostain rivivihreistä suunnista kaikuville ehdotuksille siitä, että pitäisi perustaa jotain viisaiden komiteoita paimentamaan poliittista järjestelmää ympäristöasioiden tai jonkun muun tärkeänä pidetyn asian tiimoilta ajatuksena se, että ei-vihreät vain ovat liian tyhmiä ymmärtämään asioiden oikeaa laitaa kun asiat ovat niin kovin vaikeita ja monimutkaisia.
Onnellisuusmittari haiskahtaa täsmälleen samalta asialta. Sen tosiasiallinen tarkoitus on ottaa poliittisesta prosessista pois ne asiat, jotka Vihreät mielellään ratkaisisi omissa pikku pöydissään keinoilla, joita voidaan pitää valtaväestön osalta melko epäsuosittuina. Näin puolue yrittää livauttaa omaan kontrolliinsa asiat, joita se ei muuten voisi hallita höyhensarjatasollaan ja yksinkertaisesti siksi, että väki ei erityisemmin pidä turhanaikaisesta holhoamisesta.
Vihreät perustelee onnellisuusmittaria sillä, että maailman onnellisimmat ihmiset ovat valtioissa, joissa ainoa seikka, joka pitää riistoverotetun keskiluokan köyhyysrajan yläpuolella on se, että köyhyysrajan rima asetetaan samojen riistoverottajien toimesta tarpeeksi matalalle. Minä väitän, että
Samalla se kertoo meille, mitä Vihreät todellisuudessa onnellisuusmittarila tavoittelee. Merkittävä osa Vihreiden onnellisuustekijöistä näyttää tarkoittavan suurta julkista sektoria ja korkeita veroja.
Tässä on juuri kyseessä tuo perusvihreä muka-demokraattinen temppu. Määrittelemällä hallitusohjelma niin, että kaikkien asioiden on edistettävä onnellisuutta ja määrittelemällä onnellisuuden kriteerit ja mittaustapa oikein, saadaan tämä onnellisuusmittaus nostettua epäparlamentaariseksi ylähuoneeksi. Tällöin onnellisuusmittauksen rakentanut pikkupuolue voi tosiasiallisesti hyväksyä ja hylätä lakiehdotuksia ja muita politiikan linjauksia väittäen niiden olevan ristiriidassa tämän itse asettamansa mittarin kanssa.
Onnellisuuden mittaaminen siten, että kaikki ovat tulokseen tyytyväisiä, on täysin mahdotonta. Konflikti syntyy esimerkiksi siitä, miten tulkitaan onnellisuuden vinkkelistä tilanne, jossa kaikki ovat melko persaukisia, verrattuna tilanteeseen, jossa 5% on todella persaukisia ja 95%:llä menee hyvin. Vihreiden ajatus on tietenkin tulkita asiaa niin, että pienet vähemmistöt ovat häntä, joka koiraa heiluttaa, ja tuloksena on tympeää sosiaalidemokratiaa sillä erotuksella, että SDP uskaltaa tunnustaa ääneen, mitä se oikein ajaa, eikä yritä naamioida perinteisen holhousvaltion museoivaa ja sementoivaa rakennelmaa onnellisuusmittauksen sanahelinän kääreisiin siinä toivossa, ettei kukaan huomaa mitään.
Ymmärrän hyvin ajatuksen siitä, että poliitikkojen ja poliittisen järjestelmän olisi syytä pyrkiä tuottamaan ihmisille hyvinvointia. Tässä onnistumiselle on kuitenkin jo nyt olemassa mittari, jota ei vain kutsuta onnellisuusmittariksi vaan eduskuntavaaleiksi. Tämä mittari ei ole tähän mennessä ollut Vihreille erityisen suosiollinen ja nyt näyttää siltä, että Persut ja Kokoomus porskuttavat. Molemmat näistä puolueista ovat Vihreiden vinkkelistä hieman kiusallisia, sillä Kokoomuksesta löytyy eniten myrkynvihreän paapomisvaltion vastustajia ja persuista löytyy vähiten ymmärrystä Vihreiden turvapaikka- ja ympäristöpolitiikalle. Kun rahvas sitkeästi äänestää väärin, on ratkaisuna yrittää ottaa asioita pois poliittisen prosessin todellisesta kontrollista oikeaoppisiin pappisneuvostoihin, jolloin rahvas saa äänestää rauhassa väärin kun se ei pysty näihin asioihin silti vaikuttamaan.
Minä en usko kenenkään kykyyn kodifioida onnellisuutta niin, että siihen voisi jokainen melko kiistatta yhtyä. Yhden ihmisen onni voi hyvin olla toisen epäonni eikä ole olemassa mitään vaaleja parempaa tapaa päättää, kumman ihmisen onni on tavoittelemisen arvoinen. Emme siis tarvitse mitään Vihreiden onnellisuusmittareita, viisaiden neuvostoja tai mitään muutakaan. Tarvitsemme Vihreiltä ainoastaan puolueohjelman, jossa kerrotaan, miten he onnellisuuden ymmärtävät ja millä keinoin aikovat sitä tavoitella.
Vihreiden ehdotuksen todelliset kasvot paljastuisivat, jos valpas lehtineekeri tekisi vain yhden täsmentävän kysymyksen: “voidaanko sopia, että minä saan päättää, miten onnellisuus määritellään, miten se parametroidaan ja miten sitä mitataan”?
Olisikohan vastaus “mikäpä siinä”? Tuskinpa.
blog comments powered by Disqus