Lakkorintamalta kuuluu kummia.

Satama-alalla on lakko, ja jotkut työnantajat ovat lähteneet aivan avoimesti palkkaamaan rikkureita.

Minusta tuntuu, että kymmenen vuotta sitten tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään. Rikkureita ei olisi palkannut kukaan peläten huonoa karmaa ja kostotoimia, rikkuriksi ei olisi edes ryhtynyt kukaan vaikka värväystä olisi ollutkin. Lakoilla oli perinteisesti kansan syvien rivien tuki, ja vaikka kaikkia vaatimuksia ei oikeutettuina pidettykään, periaatetta siitä, että työriitoja vauhditetaan lakoilla, oli aivan yleisesti hyväksytty ja vaikka lakossa olevia ei suuremmin autettu ja tuettu, ei nyt suorastaan haitattukaan. Jos työnantaja olisi ryhtynyt lakonmurtajien tuomiseen muualta, tuloksena olisi voinut olla yleislakko.

Nyt ei ole puhettakaan mistään tällaisesta. Rikkureita palkataan, lakossa oleva liitto rähisee, työnantaja lisää vain kierroksia ilmoittamalla, että mitkään rikkurien simputustoimet eivät tule kyseeseen tai se on kassan kautta kotiin. Rikkureiksi näyttää olevan tyrkyllä väkeä enemmän kuin satamat pystyvät palkkaamaan. Työntekijäpuoli ei uskalla eskaloida rähinää ja levittää sitä muille aloille, sillä lakko on työväestönkin keskuudessa äärettömän epäsuosittu, vaikka se ei tavallista ihmistä suuremmin haittaakaan ellei satu olemaan töissä paperitehtaassa.

Menemättä mitenkään siihen, mikä on oikein ja mikä on väärin, tämä on nopea ja raju muutos.

Työelämä näyttää kokeneen sukupolvenvaihdoksen, ja ammattiliitot ja ay-toiminta on jäänyt sen vanhemman ikäluokan ja muutaman avainalan etuoikeudeksi. Nuoremmat viis veisaavat perinteisistä työmarkkinakäytännöistä. Jos joku tarjoaa duunia ahtaajan liksalla, tuo duuni kelpaa oitis, sillä muualla tarjolla on vain pätkää puolella palkalla.

Melkein kaikki lakot ovat nykyään epäsuosittuja valkokaulustyön tekijöiden joukossa, ja valkokaulusduunarien suhteellinen osuus tehdastyöväestöön verrattuna on kasvanut. Valkokaulustöissä ay-toimintaa on lähinnä lääkäreillä ja opettajilla, yksityisen sektorin duunarit ovat olleet aina henkilökohtaisen sopimisen varassa ja kenellekään ei makseta mitään alakohtaista työehtosopimusminimiä, sillä työehtosopimusminimi on tehtäviin mitenkään liittymättömän alan mukaan säädetty.

Esimerkiksi pankin it-osastoa koskee rahoitusalan TES, joka on mitoitettu kassamatroonan tarpeisiin niin työajan kuin palkkauksenkin mukaan. Yksikään atk-mies ei tee niin vähän tunteja, mutta yhdellekään ei toisaalta makseta niin huonoa palkkaa kuin mitä sopimuksessa määrätään. Kun firmat eivät enää ole tehtaita, joissa kaikki kuuluvat paperiliittoon tai metalliliittoon, vaan saman katon alta löytyy aivan eri alojen töitä tekeviä ja tämän päälle konsultteja ja muuta vuokratyövoimaa, on helppoa nähdä, miksi mikään yksittäinen liitto ei pysty tekemään itsestään kiinnostavaa vaikkapa tuon esimerkkinä käytetyn pankin koko työvoiman vinkkelistä.

Nyt uutena asiana tiedotussodassa rähisevät liitot tuntuvat olevan jatkuvasti alakynnessä, sillä niiden puheenjohtajista ei useinkaan löydy hyviä tv-kasvoja. Ei tarvitse enää olla Kokoomusta äänestävä ökypankinjohtaja pitääkseen ahtaajien lakkoa vääränä. Myös pienipalkkaiset ihmettelevät, miksi ihmeessä noiden nytkin hyvistä eduista nauttivien pitäisi saada vielä enemmän. Työntekijäpuolen solidaarisuus tuntuu olevan muisto vain.

Tämän pitäisi aiheuttaa jotain itsetutkiskelua työntekijäleirissä.

Työnantajalle sellainen maailma käy mainiosti, jossa kouralliselle avainhenkilöitä järjestetään mukavat edut, ja muista ei ole niin väliksi. Jos yhdelle ei kelpaa, kadulta voi ottaa toisen ja tulijoita kyllä riittää. Valtaosalle työntekijöistä tällainen maailma tuskin tuo suurensuurta parannusta mihinkään, mutta ei näytä myöskään löytyvän eväitä palkansaajarintaman yhtenäistämiseksi.

Yksilökeskeisyys on lisääntynyt yleisesti arvona. Työelämä on muuttunut kohti pätkää, silppua ja vuokratyötä. Lakkoasetta on käyttänyt viime vuosikymmenen ajan lähinnä sellaisia aloja, joiden lakko vaikuttaa suoraan tavallisten ihmisten arkeen sen sijaan, että se kyykistäisi kapitalistin. Yleiseen solidaarisuuteen ei voi enää vedota, vaan osa työntekijöistä pitää toisia ahneina paskiaisina. Kuilu hyvin palkatun perinteisen työn ja epävarman ja huonosti palkatun silpun välillä on niin suuri, että rikkureita ja lakonmurtajia tunkee ovista ja ikkunoista, jos siten välttää joutumasta puhelinmyyjäksi komissiopalkalla.

Ay-toiminta ei oikein näytä osaavan vastata tähän. Maailma muuttui ympärillä rivakasti, ja perinteisiin arvoihin perustuva toiminta ei enää kiinnosta juurikaan. Ainoa ay-liikkeen vastaisku on ollut pelottelukampanjoiden lanseeraaminen, ja nämä eivät varsinaisesti tarjoa mitään konkreettista ratkaisua pätkätyöläisen arkeen ja ongelmiin. Jokainen pätkää hanttihommaa tekevä tietää, että olisi hienoa, jos olisi liitto, joka tuplaisi palkan ja vakinaistaisi työt, mutta he tietävät myös, että jos he tällaista tavoittelevaan liittoon liittyisivät, ensimmäisen vaatimuslistan esittämisen jälkeen hän olisi työtön.

En sano, että yhtälö olisi mitenkään helppo ratkaistava. Sen tiedän, että väärin ajattelevien ja tekevien työntekijöiden syyttäminen ja sakinhivuttaminen eivät enää tänä päivänä ole oikea ratkaisu. Jos tuote ei käy kaupaksi, siinä on ehkä joku vika, ja sitä pitää parantaa. Ei syyttää asiakaskuntaa.