Edellistä kirjoittaessani jäin miettimään, miten “populismi” oikein voitaisiin määritellä siten, että olisin siihen itse tyytyväinen.

Tämä käsitehän pompsahti tietoisuuteemme ensin Ranskasta Jean-Marie Le Penin suosion kautta, ja sen jälkeen Itävallasta Jörg Haiderin noustua hallitukseen. Siitä jäi jonkunnäköinen tylsähkö leimakirves, jolla ryhdyttiin nimittämään puolueita, joilla on maahanmuuttoa rajoittavia näkemyksiä.

Voimme me tietysti tähän tyytyä, ja todeta, että maahanmuuton ja turvapaikkajärjestelmän rajoittaminen on oikeistopopulismia. Tällöin kyse on kuitenkin pelkästään mitään varsinaista kuvaamattomasta pejoratiivisesta ilmaisusta, sillä maahanmuuttokriittisyys riittäisi kertomaan aivan saman asian, mutta selvemmin.

Jos emme tyydy tähän ja toteamme, että maahanmuuttopolitiikkakritiikki tai näitä asioita sisältävä ohjelma ei ole itsessään automaattisesti populistinen, miten muuten sitä voisi määritellä? Wikipedia määrittelee populismin “kansansuosioon varsinkin kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa”.

Tämäkin on vielä hieman tyhjien tynnyrien kuminaa. Siinä aletaan lähestyä oleellista, mutta aivan yhtä oleellista on ainakin omasta mielestäni huomata, että välttämättä ei ole populismia kertoa kansalle sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Politiikan ajatushan on oikeastaan se, että poliitikkojen pitäisi jotenkin seurata kansan tuntoja ja toteuttaa sitä politiikassaan, ja näin tekemällä ei automaattisesti leimaudu populistiksi.

Minä ymmärrän itse populistisen liikkeen täyttävän tämän listan kohdat tai ainakin useimmat niistä.

• Ohjelma ei ole yleispoliittinen vaan keskittyy joihinkin kulmiin väittäen kaikkien asioiden jotenkin johtuvan näistä kulmista, tai kaikkien ongelmien poistuvan, kunhan ensin korjataan nämä esille nostetut lillukanvarret
• Asioiden mittasuhteiden hukkaaminen. On olemassa merkittäviä, kauaskantoisia, useita ihmisiä koskevia ja suuria taloudellisia kerrannaisvaikutuksia sisältäviä asioita, ja näiden päälle runsaasti pikkujuttuja, joiden vaikutus mihinkään on vähäinen.
• Ohjelma sisältää runsaasti elementtejä, joita ei fysiikan lakeja rikkomatta voi toteuttaa, tai elementtejä, joita ei taloudellisten realiteettien takia voi toteuttaa. Jälkimmäisestä pääsee ulos osoittamalla, miksi talouden realiteetit ovatkin vääriä ja kertomalla, miten asia oikein tehdään ja rahoitetaan, sillä kyse ei ole monoliitista.
• Silmien ummistaminen kaikkien tehtyjen ehdotusten varjopuolilta, ja kieltäytyminen käsittelemästä näitä mitenkään

Itse olen hahmotellut asian jotenkin näin. Oleellista on huomata, että millä hyvänsä asialla, kuten vaikkapa maahanmuuttopolitiikalla, energiapolitiikalla tai ympäristöpolitiikalla, voi tehdä sekä populistista että ei-populistista politiikkaa. Mielestäni esimerkiksi Vihreät tekee yleispolitiikkaa, ja vaikka en ole puolueen kanssa samaa mieltä juuri mistään, se ei tee liikkeestä populistista. Vihreiden ongelma on lohduttomassa, nuorempien ja vähän vanhempien lapsinerojen ympärille rakentuneessa ylimielisyydessä ja siitä seuraten viimeisessä kohdassa ja täydellisessä kyvyttömyydessä kuvitella muidenkin ajatusten kuin omien sisältävän jotain meriittejä, mutta en katso yksin sen riittävän kategorisoimaan puoluetta mielessäni populistiseksi, ainoastaan typeräksi.

Vasemmistoliitto on selkeästi populistinen puolue, sillä kaksi viimeistä kohtaa tökkivät pahanlaisesti, ja oikeastaan osin myös toinen kohta. Perussuomalaisetkin menee populismin piiriin. Niille ongelmaksi ei muodostu kritisoitu maahanmuutto vaan visentinloikka “irti eu:sta - Suomi nousuun”, joka rikkoo hieman kaikkia näitä kohtia paitsi kakkosta.

Tämän määritelmäryppään ainut merkittävä kompastuskivi on se, että sen mukaan myös Kristilliset olisivat populistinen puolue, vaikka mistään ei tahdo löytyä ketään, joka olisi edes etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ne oikein milloinkin sattuvat sanomaan.