Meinasin kirjoittaa tästä jo perjantai-iltana mutta en jaksanut kävellä yläkertaan buuttaamaan atk:ta ja viikonlopun olin Whitstablessa syömässä ostereita ja juomassa lämmintä olutta, joten käsittelen asian nyt.

Hesari kirjoitti, että eri maissa SDP:t ovat enemmän tai vähemmän kriisissä, ja vallankahvassa demareita ei ole kuin Espanjassa, Portugalissa ja Britanniassa, joskaan en miellä Britannian Labouria kovinkaan suuresti sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Espanjassa ja Britanniassa valta joka tapauksessa vaihtuu seuraavissa vaaleissa, joten jos voittoja ei muualta heru, jäljelle jää enää Portugali.

Asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja huomiota ansaitseva, koska “sosiaalinen Eurooppa” on iskulause yhdessä jos toisessakin paikassa ja Eurooppaa ei millään tavoin voi luonnehtia mitenkään erityisen oikeistolaista (talous)politiikkaa toteuttavaksi paikaksi.

Mutta demareista on veto loppu. Keskeisimmät poliittiset ajatukset löytyvät jokaisen vakavasti otettavan puolueen agendasta, aivan kuten ympäristöasiat löytyvät nykyään muidenkin kuin Vihreiden listoilta. Eri maiden demarit siis kannattavat asioita, joita kukaan ei vastusta, mutta muut tuntuvat kykenevän esittämään edes joitain uusia avauksia uusiin suuntiin erottuen näin SDP-massasta edukseen demarien jankuttaessa samoista asioista kuin 30 vuotta sittenkin ja jotka ovat itsestäänselviä lähes kaikille. Kun vielä jäsenkunta eläköityy ja nuoria, karismaattisia kotkia ei pahemmin ole missään paikassa odottelemassa vuoroaan, ennuste ei lupaa mitään itsekseen tapahtuvaa ihmettä.

Osassa Euroopan maita, Suomi mukaanlukien, ongelma on se, josta olen kirjoittanut joskus ennenkin. SDP tarjoaa keskusjohtoista korporaatiovalta-agendaa ja monoliittista Puoluetta kun taas nousussa olevat puolueet ovat erilaisten klikkien kattojärjestöjä. Vasemmalle vinksallaan oleva nuoriso ei päädy SDP:hen, joka jauhaa jotain epäkiinnostavaa eläkkeistä ja sosiaalipalveluista, vaan Vihreisiin, joissa on kerhoja joka lähtöön ja jossa saa äänensä helpommin kuuluviin tarvitsematta tapella ajatustensa kanssa pönäköiden äijien muodostamaa pysähtyneisyyden muuria vastaan. Siinä, missä SDP pyrkii museoimaan nykyisen yhteiskuntarakenteen, vihervasemmisto yrittää muuttaa sitä. Ja kun nuoret ovat usein luonteeltaan idealisteja ja uusiin ajatuksiin hurahtavia ja muuttuvat konservatiiveiksi vasta vanhetessaan, pysähtyneisyyttä palvova ja näennäisiä ja nysvääviä uudistuksia tarjoava puolue ei kiinnosta ketään.

Toisen virheen demarit eri puolilla Eurooppaa tekevät suhtautumisessaan maahanmuuttoon. Vaikka puolueet sanoisivat mitä, konservatiivista ja keski-ikäistä perusäänestäjää pääosin tuntuu jurppivan erinäköisten pummien, rosvojen ja tyhjäntoimittajien tuottaminen Eurooppaan lisäväriä tuomaan. Oikeistopuolueet ympäri Eurooppaa ovat tarttuneet tähän ja lupaavat toteuttaa enemmän valtaväestöä miellyttävää ulkomaalaispolitiikkaa. Oikein tai väärin, suhde maahanmuuttoon tuntuu tällä hetkellä olevan yksi niitä asioita, jossa on havaittavissa eroja puolueiden välillä perinteisellä oikeistovasemmistoakselilla.

Mitä enemmän vasemmalle mennään, sitä vankempi käsitys on siitä, että Euroopan pitää avata oviaan kehitysmaiden siirtolaisuudelle eikä pyrkiä sitä rajoittamaan, ja oikealla puhutaan lähinnä työperäisestä maahanmuutosta ja “äärioikealla” neekerien kippaamisesta mereen pelastusrenkaan varassa.

Demaripomo ei kuitenkaan missään päin Eurooppaa tunnu ymmärtävän, että puolueen ydinkannattajakunta on eläkkeellä olevaa ja eläkeikää lähestyvää duunaria, joka ei ole koskaan ollut mitään erityisen avarakatseista ja suvaitsevaa sakkia. Valitsemalla avoimen maahanmuuttopolitiikan kannattamisen hiukan rajoitettuna puolue hätistää pois juuri noita ydinkannattajia, jotka eivät tähän ole valmiita. Ja toisaalta koska äärivasemmalla on runsaasti “ei Afrikassa nyt niin paljon väkeä ole” -näennäisintelligentsiaa, avointa maahanmuuttoa kannattavat näkevät demarien virkamiesvaltamaahanmuuttoagendan aivan liian jäykkänä ja jyrkkänä Afrikan veljiä kohtaan ja päätyvät sitten vihervasemmiston kannattajiksi.

Demaripuolueet sekä Suomessa että muualla tuntuvat olevan lähinnä suuren julkisen sektorin kannattajia. Nämä puolueet julkaisevat aina kerran vuodessa “tutkimuksen”, jossa ovelalla kysymyksenasettelulla saadaan 90% vastaajista rakastamaan verojaan, koska ne tuottavat niin erinomaisia palveluja. Jos demari kävisi harhaanjohtavien gallupien sijaan selvittämässä asiaa kulman Nallepubissa tai Hakaniemen torilla, vaalikarja saattaisi paljastaa heille, ettei väki ole tyytyväisiä veroihinsa, tulonsiirtoihinsa eikä saamiinsa palveluihin. Tarvittaisiin julkisen sektorin täysremontti, jossa lopetetaan rahan haaskaaminen humpuukiin ja keskityttäisiin oleelliseen, mutta koska demarit ovat nykyjärjestelmän rakentaneet, sisu ei tunnu antavan myöten tunnustaa, että tuli hiukan mokattua ja nyt pitäisi korjata.

Huolimatta tämän kirjoituksen sävystä pidän itse asiassa kehitystä huonona. Minua miellyttää se, että vahvan maltillisen oikeiston vastapainona on vahva maltillinen vasemmisto sekä se, että näiden välillä olisi oikeita eroja eikä ainoastaan näennäisiä painotuseroja. Nyt maltillinen vasemmisto on jyrkässä alamäessä kaikkialla, ja koska vasemmistosta kuitenkaan harvoin tie käy oikealle, tuloksena on joko passivoituminen tai äärivasemmiston nousu, ja kumpikaan ei varsinaisesti miellytä.

Poliittisesti passiivinen yhteiskunta on virkamiesten vietävissä ja johdettavissa, ja ääriliikkeet miltään laidoilta eivät ole kykeneviä kompromisseihin eikä oikeaan vastuunkantamiseen, joten niiden nousu ei ole etu muuten kuin varoitussignaalina maltillisille puolueille, jotta ne ymmärtäisivät heidän tämänhetkisen agendansa vieraantuneen ihmisten todellisuudesta.