Kalle Isokallio kirjoittaa kuntatalouden tasapainottamisesta.

Olen itse kirjoittanut asiasta samassa hengessä, joten kerrataanpa pääkohdat. Ongelma on siis se, että kunta ei ole kunnollinen palveluorganisaatio ja se ei ole välttämättä erityisen tehokas.

Isokallio syyttää lehdistöä siitä, että joka säästötoimen väitetään osuvan suorittavaan portaaseen. Minä en syytä lehdistöä, koska melkein kaikki säästötoimet todellakin osuvat suorittavaan portaaseen, eikä kyseessä ole mikään ruma uutisankanpoikanen. Toisekseen, Isokallio syyttää konsultteja. Minä en syytä konsulttejakaan, vaan oletan, että (oikeanlaisia) konsultteja tarvitaan lisää ennen kuin ongelma ratkeaa.

Ongelma on Suomessa kaksiportainen.

Ensimmäisen portaan muodostaa yleinen kuntatalouden rahoituspohja, jossa keskeinen elementti on valtiolta saatava maagisella kaavalla laskettava valtionosuus ja maagisella kaavalla laskettava yhteisöveron tuotto. Kun joku muutaman vuoden kuluttua on ymmärtävinään maagisen kaavan, sitä vaihdetaan.

Kun laskentakaavaa vaihdetaan, uusi kaava sorvataan siten, että rikkailta otetaan ja köyhille annetaan, paitsi jos rikkaat kunnat ovat kepulaisia tai rantaruotsalaisia, jolloin niille annetaan entistäkin enemmän. Tässä metodissa on aina kaunis ajatus tehdä uudistus siten, ettei se aja mitään kuntaa kohtuuttomiin ongelmiin ja sitä perustellaan "oikeudenmukaisuudella", mutta kunnalla on aina riski siitä, että hyvin hoidettu, velaton ja hieman pahanpäivänrahaa keräävä talous muuttuukin silmätikuksi ja valtionosuuksia leikataan seuraavissa arpajaisissa. Kun kaikki oli jo trimmattu viimeisen päälle, tässä kohtaa ei ole enää mistä ottaa.

Tämä motivoi kuntapäättäjät pitämään kuntataloudet kriisirajoilla, ja kriisin määrää voidaan kuvata erinomaisesti pitämällä peruspalvelut huonolaatuisina. Jos kaikki toimii erinomaisesti ja kaikki ovat tyytyväisiä, on vaikea perustella, miksi kunta tarvitsee lisää rahaa seuraavassa arvonnassa. Kun äveriäs kunta pitää vanhustenhoidon, lastenhoidon, terveydenhoidon ja perusopetuksen kriisirajalla tai vähän sen alapuolella, se voi kaivaa nämä esimerkiksi aina sen mukaan, mikä sattuu olemaan kulloinkin puheissa. Nyt se on vanhustenhoito.

Ongelma ei ole läheskään aina se, ettei kunnilla olisi rahaa, vaan se, että vain peruspalvelujen kriisillä voidaan vakuuttaa rahan ammentajat siitä, että rahaa pitää ammentaa enemmän. Tämä ei voi mitenkään motivoida tehokkaaseen palvelutuotantoon, sillä kannustimet on oikeastaan säädetty niin, että ne motivoivat tehottomaan palvelutuotantoon.

Toinen porras seuraa osaltaan ensimmäisestä. Ei siinä ole mitään ongelmaa, että konsultti käy hieman katselemassa organisaatioita ja osoittaa, missä on pöhöä ja ehdottaa, että se trimmataan pois. Ongelma on siinä, että säästöjen löytäminen annetaan aina hallinnon tehtäväksi. Kun byrokratia päättää säästää, eri tasot keskustelevat säästämisestä ankarasti, ja lopulta säästövaatimus valuu sairaalan hallinto-osastolle, joka jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta.

Ei kukaan sahaa omaa oksaansa, mikä on aivan luonnollista ja inhimillistä. Kun hallintoaparaatti päättää säästö- ja tehostamistoimien kohdentamisesta, nämä toimenpiteet eivät kohdistu hallintoaparaattiin. Tästä syystä tarvittaisiin nimenomaan ulkopuolinen, joka voisi paljastaa meille, että kuntien hallintomalli on peräisin virkamiesvallan kultaisilta vuosikymmeniltä, työntekijät hallinnossa eivät ole motivoituneita ja tehokkaita, pomot piileskelevät huoneissaan liikennevalojen takana, johtotehtäviin valitaan sopivimpia eikä pätevimpiä, ja kenelläkään ei ole motiivia häiritä status quota vaan kaikki, joilla olisi valtaa muuttaa asioita, ovat piilossa punaisen valon ja parin sihteerin takana pelaamassa sudokua ja odottamassa eläkettä.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Rahanjakomalli pitäisi säätää sellaiseksi, että kuntien ei tarvitsisi olla riippuvaisia valtionavuista, joita saa sitä enemmän, mitä surkeammaksi pystyy itsensä naamioimaan. Verotusta pitäisi siis jakaa niin, että kunta kerää jotkut verot ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan, ja valtio kerää jotkut verot, ja pitää niiden tuoton kokonaisuudessaan.

Samalla katsottaisiin palvelut ja niiden rahoitus uudelleen, ja valtio päättäisi joistain palveluista ja myös rahoittaisi ne, ja kunnan päätäntävaltaan kuuluisi loppujen päättäminen ja tuottaminen mutta myös rahoitus. Näin kunnalla ei olisi mitään motiivia törsätä rahaa humpuukiin ja kriisiyttää palveluja, sillä näin tekevä kunta menettää parhaat veronmaksajansa naapurikunnalle, jossa on pienempi veroprosentti ja paremmat palvelut. Kun valtio ei anna kunnalle rahaa, ei kunnan kannata teeskennellä köyhää, sillä se tekee imagolle haittaa eikä tuota mitään.

Säästämistasolla taas pitäisi tunnustaa, ettei hallinto kykene trimmaamaan hallintoa. Jos tämä sanottaisiin ääneen ja otettaisiin ulkopuolinen pöyhimään hallintokulttuuria, alkaisi säästöjä löytyä byrokratiastakin. Kun edellä mainittu palvelu-uudistus toteutettaisiin ja poistettaisiin kunta- ja valtiontason organisaatiot ja jätettäisiin jäljelle vain toinen, säästöjä syntyisi ilman konsulttejakin. Nyt kaikki asiat tuntuvat tarvitsevan sekä keskushallinnon että paikallishallinnon, koska keskushallinto päättää, että kuntien on tarjottava tällaisia palveluja ja niiden laadun on oltava tämä, ja kuntatasolla on jotenkin kyettävä toteuttamaan tämä ylhäältä annettu visio ilman rahoitusta.