Tutkimus Suomessa
31/03/11 12:29
Suomen Akatemian suurvisiiri kertoo meille Suomen tiedepolitiikan ongelmista vertailumaihin verrattuna ja vähän muutenkin.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
elämänkokemukseen vedoten miettiä asiaa ja löytää muitakin selityksiä kuin ikuisen rahapulan.
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
yritysmaailman hyödyntäjää ainakaan Suomessa. Pieniä kusiputkia on tietysti joka alalla, mutta vaikuttaisi siltä, että nimenomaan hieman suuremmat yritykset ovat niitä, joiden tarjoamat työpaikat lopulta ruokkivat tutkimustakin lähellään.
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
jotakin muuta työtä kuin hanttihommaa.
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
Tulokset eivät Suomessa ole kaksisia olleet. Suomen Akatemian pomo tietysti selittää valtaosan asioista rahan puutteella, sillä juuri hänen oma virastonsa tätä rahaa jakaa ja jos jaettavaa olisi enemmän, olisi kaikilla sielläpäin varmaankin hauskempaa.
Tämä on asia, josta en oikeastaan tiedä mitään, sillä tentittyäni Matematiikan peruskurssi A2:n läpi heti 27. yrityksellä tulin siihen tulokseen, että lahjani eivät varsinaisesti viittaa yliopistomaailman suuntaan, joten olen viitannut koko asialle lähinnä kuvitteellisella kintaallani. Siitä huolimatta voi yleiseen
Kirjoitaja miettii myös kansainvälistymisen ongelmaa ja sitä, että Suomi ei juuri ulkomaalaisia houkuttele. Tämä oikeastaan liittyy samaan asiaan.
Kyllähän Suomessa voidaan ammentaa lisärahaa tutkijoille vaikka kuinka paljon ja ehkä niin pitäisi jopa tehdä, mutta rakenteellinen ongelma Suomessa on näin ulkopuolelta katsottuna siinä, että Suomen yritysmaailma on niin toivottoman kapea-alaista, sisäänpäin kääntynyttä ja bulkkia tuottavaa. Poikkeuksen on muodostanut tietotekniikkasektori, jonka tutkimusta Suomessa on ymmärtääkseni kohtuudella harrastettukin, mutta kun Nokia ulkoistaa tuotekehityksensä, palataan tälläkin alalla päiväjärjestykseen.
Meillä on varmaankin jonkun verran ihmisiä, jotka mielellään vain tutkivat uusia juttuja yliopistojen kammioissa koko ikänsä. Voisi kuitenkin ajatella, että osa haluaisi joskus rahaakin työnsä hedelmistä ja yliopistotutkimus olisi yksi välivaihe eikä elämäntehtävä. Minua miellyttävässä maailmassa liike olisi kaksisuuntaista, eli tutkijoita lähtisi yrityksiin ja yritysmaailmasta tultaisiin tutkijoiksi ja väkeä ylipäätään liikkuisi runsaasti näiden välillä.
Juuri tämä kohta on Suomessa kovin pahasti rikki ja se selittää osaltaan myös, miksi ulkomaalaisia on Suomessa niin kovin vähän tutkijoina. Juuri suomalainen yritysmaailma tuntee suomalaisen yliopistomaailman parhaiten ja vuorovaikutus näiden välillä olisi luontevaa. Sitä ei kuitenkaan kovin runsaasti ole, joten ulkomaalainen tutkija lähtee mieluummin sinne, missä hänen tutkimustyötään arvostetaan myös kaupallisella puolella eikä tarvitse selittää mahdolliselle työnantajalle, missä on Suomi ja varsinkin missä on joku sen korpikorkeakouluista.
Puhdas rahoitusongelma on se, että tutkimusinnostus ja väitöskirjan teko sattuvat usein juuri siihen elämänvaiheeseen, kun pitäisi perustaa perhekin. Menot ovat suuret kun pitäisi päivittää asuntoa ja autoa isompaan. Ainakin silloin kun itse kummittelin korkeakoulun käytävillä, tutkijat olivat pätkätyöläisten pohjasakkaa. Muutaman kuukauden sopimuksia ilman mitään tietoa siitä, jatkuuko rahoitus sen jälkeen. Tässä tilanteessa tulevaisuuden suunnitteleminen on vaikeaa ja pankit eivät hevin myönnä asuntolainojakaan. Tämän asian korjaaminen ei vaatisi edes rahaa vaan lähinnä tahtoa budjetoida asiat niin, että viiden vuoden projektille on alusta alkaen rahoitus katsottuna viideksi vuodeksi, sisältäen tutkijoiden palkat.
Isoin ongelma on kuitenkin mielestäni työelämässä eikä yliopistomaailmassa.
Tutkimustyö ei ole minkäännäköinen meriitti työnhaussa vaan lähinnä haitta "jaa, tuo on hengannut jossain epämääräisessä punikkien pesässä monta vuotta eikä tehnyt oikeita töitä ensinkään, valintamme ei tälläkään kertaa kohdistunut teihin". Osaltaan tästä saa yliopistomaailma syyttää itseään, sillä erityisesti yliopistot ovat Suomessa olleet liian pitkään toivottoman punaisia ja lohduttoman vihreitä, ja poliittisessa aktiivisuudessaan lähinnä yritysmaailman vihollisia. Tämä on kuitenkin vain pieni osatotuus.
Kun Suomessa ei oikeastaan ole kuin muutama varsinainen tuotekehitystä tekevä suuryritys ja niistäkin yksi on juuri lopettamassa nämä hommat, järkevää linkkiä yliopisto- ja yritysmaailman väliin ei juuri synny. Suurimmalla osalla tutkimusaloista ei ole minkäänlaista
Yrityskentän kapeuden lisäksi Suomessa tunnutaan käyttävän loputtomasti aikaa yritysmaailman ja yliopistomaailman väliseen riitelyyn, mistä osoituksena yliopistojen hallintokeskustelu rahoitusuudistuksen yhteydessä. Suomalainen yliopistomaailma vastustaa hysteerisesti johtokuntia, joissa yliopiston ulkopuolisilla on jotain sananvaltaa, mutta kun katsoo johtokuntia maailman todellisissa huippuyliopistoissa, tämä ei näyttäisi olevan suurensuuri ongelma vaan siellä on yliopistoväkeä ja yrityspomoja sulassa sovussa. Yliopistojen hallinnolla ei sinänsä lie suurensuurta merkitystä itse asian kannalta, mutta asenteellisesti se ajaa yrityselämää ja yliopistoja vastakkain eikä vierekkäin.
Suomalainen työelämä on muuttunut valkokaulustyönkin osalta kohti pätkätyötä, epävarmuutta ja hanttihommaa, sillä tytäryhtiötaloudessa ei yksinkertaisesti ole kovin paljoa tieteellisesti haastavia tehtäviä. Tehtävien haastavuus ja vastuullisuus liittyy Suomessa lähes ykinomaan pomottamiseen ja herrahissiin, jossa pyöritellään vain voimapiste-esityksiä, joita kukaan ei lue, ja excel-tablitsoja, joita pavunlaskijat kampaavat täiharavalla löytääkseen jotakin juustohöylättävää ja leikattavaa. Kun tutkimustyöhön orientoituneelle mielelle kiinnostavia työpaikkoja on lopulta tarjolla varsin vähän ja hyvin palkattua tällaista työtä vielä vähemmän, olen huomannut jokusenkin tutkijan uran jäävän kesken kun joku tällainen paikka tulee tarjolle. Kilpailu työpaikoista on aivan liian kova, että ihmiset voisivat rentoutua hetkeksikään miettimään sitä, mitä he haluavat tehdä eikä sitä, mitä heidän täytyy tehdä.
Asian korjaaminen on kuitenkin toivottoman hankalaa.
En usko, että kommentoimani kirjoittajan esittämä tiedeministeriö muuttaisi suuria, sillä tieteen puoli on korjattavissa helpommin kuin se, miten Suomeen saataisiin
Suomalaisten kasvattaminen vielä suuremmassa määrin tohtoreiksi ei auta mitään, sillä Suomen kannalta suuri ongelma on suomalaisten hyvässä kielitaidossa, varsin vähäisessä lähtökitkassa sekä kyvyssä sopeutua muihin kulttuureihin kun omaa ei pidetä ainoana hyvänä maailmassa. Jo nyt monet maailmalle post doc -pesteihin lähtevät eivät palaa koskaan eikä palaajien määrä siitä lisäänny, että väkeä koulutetaan enemmän. Ei kukaan 10-15 vuotta elämästään opiskeluun ja tutkimukseen uhrannut viitsi palata takaisin päästäkseen julkishallintoon kehittämispäälliköksi alle neljällä tonnilla kuussa.
Minä en miettisi tutkimuksen ongelmaa muuten kuin hyvin vähäisesti hallinnon ja pätkätöiden osalta ja ehkä myös palkkauksen. Kaiken muun pitäisi keskittyä siihen, että Suomeen syntyisi merkittävän kokoista, tuotekehitykseen ja tutkimukseen panostavaa bisnestä. Onko Suomeen syntynyt viimeisen 20 vuoden aikana yhtään yli tuhat ihmistä työllistävää tällaista yritystä?
Eikä mitään haittaisi sekään, että yritysmaailma olisi kiinnostunut ensisijaisesti lahjakkaista yksilöistä eikä toimialaosaamisesta.
Ongelma on näin maallikon mielestä enemmänkin tässä eikä siinä, millaisessa ministeriössä tutkimustoimintaa hallinnoidaan.
blog comments powered by Disqus