Oikeansuuntaista säästämistä
12/09/11 20:16
Tässä on hyvä alku mutta toteutus jää kesken.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on tukea yritystoimintaa siten, kuin valtio sitä tukee. Eli kippaamalla lähes tai täysin vastikkeetonta rahaa erinäköisten ohjelmien kautta yrityksille, jotka täyttävät byrokraattien säätämiä vaatimuksia tai joissa tunnetaan oikeita ihmisiä oikeista paikoista.
Mikähän mahtaa olla tällaisen kansainvälistymisrahan hyötysuhde?
Jos katsomme asiaa pääomasijoittajan vinkkelistä, sijoituksen pitäisi tuottaa kovaa riskiä vastaan muikeita voittoja sijoittajalle. Käykö nyt niin? Epäilen ettei käy. Jos mietimme asiaa yrittäjän vinkkelistä, yrittäjä tarvitsee rahoituksen lisäksi myös kontakteja, kanavia ja kaikenlaista muuta käytännön apua. Muualla
maailmassa tätä tehtävää hoitaa yksityinen pääomasijoittajaporras. Kun maassa on vanhaa rahaa tai ihmiset eivät muuten vain ole persaukisia, syntyy pääomasijoittajien verkostoja. Näiltä saa rahoituksen lisäksi myös kaikenlaista muuta apua, sillä nämä usein itse rikastuneet tuntevat runsaasti väkeä sieltä täältä ja avaavat sijoittamalleen yritykselle ovia sinne tänne. He ovat valikoivia sijoittamiensa yritysten suhteen ja he edellyttävät oikeastaan tuotettakin enemmän markkinoinnin osaamista ja ymmärtämistä.
Kun yrityksiä autetaan alkuun julkisella sektorilla, paljon jää puuttumaan. Kun sijoituspäätöksen tekevällä ei lopulta ole itsellään penniäkään kiinni koko touhussa, hän on enemmän kiinnostunut muotoseikoista kuin käytännöstä. Apuraha-anomukset taitavat olla enemmänkin kaunokirjallisia töitä, joissa proosaa ja kauniita kuvia tuottamalla saa rahoitusta ja iteraatioprosessi liittyy lähinnä taiteellisiin arvoihin. Pääomasijoittajia ei helposti hämätä kauniilla voimapiste-esityksillä ja he ovat kiinnostuneempia enemmän substanssista. Jos firmassa on ideaa mutta siitä puuttuu jotakin, iteraatioprosessi keskittyy enemmän tähän.
Tämä asia voisi toimia aivan hyvin yksityisin voimin jos olisi yksityisiä pääomia. Kun niitä on vähän, on koko pääomasijoitusbisnes Suomessa lapsenkengissä ja muutamat harvat sijoittajat voivat poimia liiaksi rusinoita pullasta ja minimoida oman riskinsä ja yrittäjälle tätä kautta saatavat ehdot ovat usein kohtuuttomia. Julkiselta sektorilta taas puuttuu yrittäjää auttava verkosto.
Kun tilanne on tämä emmekä voi yksityistä bisnestä alle parin sukupolven korjata kuntoon, on pakko pöyhiä julkista puolta. Yritysten tukeminen on aina hiukan epämääräistä hommaa, sillä se tarkoittaa hieman kärjistettynä sitä, että jo asemansa vakiinnuttaneelta yrittäjältä kerätään veroina rahaa, joka käytetään tuomaan markkinoille kilpailija, jonka tehtävänä on monottaa tätä rahoittajayrittäjää nilkkaan. Häneltä siis kerätään veroina rahaa, jonka tehtävänä on tuottaa hänelle suoranaista vahinkoa ja haitata hänen rahantuottamiskykyään ja samalla veronmaksukykyään.
Yksi tapa lähestyä asiaa olisi perustaa julkiselta puolelta siemenrahoituksensa saava sijoittajayhtiö, joka on julkisen vallan omistuksessa ja ohjauksessa, mutta jonka työntekijäksi ei meritoiduta politiikassa. Tämä voisi rahoittaa kasvuyrityksiä, mutta suunnilleen siten kuin kunniakkaasti toimiva pääomasijoittaja toimii, eli ottamalla 20-30% firmasta eikä leijonanosaa. Ajatus olisi se, että tätä putkaa ei rahoitettaisi julkisen sektorin toimesta kuin kerran ja lopulta se ryhtyisi maksamaan osinkoa omistajalleen. Jotkut sijoitukset menevät poskelleen mutta osa tuottaa varmasti hyvin. Tämä raha sijoitettaisiin uudelleen ja jos sijoitukset menevät oikein nappiin, osa tuloutetaan omistajalle, vaikka tämä ei olisikaan bisneksen kova ydin.
Tätä kioskia ei ohjattaisi poliittisesti kuin hyvin korkealla tasolla ja hallinto pitäisi rakentaa niin, etteivät poliitikot voisi ryhtyä vaikuttamaan siihen, millaisin perustein yrityksiä tuetaan. Jos nimittäin poliitikot pääsisivät tätä mestaroimaan, tuloksena olisi vain uusi aluepolitiikan jatke, joka keskittyisi työttömyyspaikkakuntiin, kepulandiaan ja kaikkeen muuhun paitsi siihen, että se pyrkisi seulomaan esiin kilpailukykyiset ideat, joiden ideoijat ovat myös timantinkovia myyntimiehiä.
Veikkaan, että Suomesta löytyisi jokunen eläkkeellä oleva yritysjohtaja, joka voisi tulla tämän firman sijoituskomiteaan joko ilmaiseksi tai jotain muodollista omaa osuutta vastaan.
Tämä ei tietysti korjaisi sitä ongelmaa, että sijoittaja itse ei ole kovin kiinnostunut yrityksen menestyksestä tai menestyksen puutteesta, mutta itse näen tämän mallin rahoituspohjaltaan terveempänä kuin sen, että kipataan vain budjetista verorahaa vuosittain johonkin ja kuvitellaan, että nyt Suomi lähtee nousuun. Kun touhuun ei kipata verorahaa vaan rahoitusta saaneista yrityksistä menestyjät rahoittavat seuraavien yritysten esiinmarssin, saattaisi näiden yritysten ympärille syntyä jotain verkostojakin, ainakin jos niitä yritettäisiin hieman rakentaa.
Suomen erityinen ongelma persaukisen kansan lisäksi on vähäväkisyys. Tästä syystä kansainvälistyminen on suomalaiselle yritykselle elinehto, sillä kotimarkkinoiden tulorahoituksella pystyy harva yritys valloittamaan maailmaa. Rahoitusta tarvitaan, mutta ennen kaikkea tarvitaan kontakteja ulkomaille.
Mistähän niitä löytyisi?
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä järkeä on tukea yritystoimintaa siten, kuin valtio sitä tukee. Eli kippaamalla lähes tai täysin vastikkeetonta rahaa erinäköisten ohjelmien kautta yrityksille, jotka täyttävät byrokraattien säätämiä vaatimuksia tai joissa tunnetaan oikeita ihmisiä oikeista paikoista.
Mikähän mahtaa olla tällaisen kansainvälistymisrahan hyötysuhde?
Jos katsomme asiaa pääomasijoittajan vinkkelistä, sijoituksen pitäisi tuottaa kovaa riskiä vastaan muikeita voittoja sijoittajalle. Käykö nyt niin? Epäilen ettei käy. Jos mietimme asiaa yrittäjän vinkkelistä, yrittäjä tarvitsee rahoituksen lisäksi myös kontakteja, kanavia ja kaikenlaista muuta käytännön apua. Muualla
Kun yrityksiä autetaan alkuun julkisella sektorilla, paljon jää puuttumaan. Kun sijoituspäätöksen tekevällä ei lopulta ole itsellään penniäkään kiinni koko touhussa, hän on enemmän kiinnostunut muotoseikoista kuin käytännöstä. Apuraha-anomukset taitavat olla enemmänkin kaunokirjallisia töitä, joissa proosaa ja kauniita kuvia tuottamalla saa rahoitusta ja iteraatioprosessi liittyy lähinnä taiteellisiin arvoihin. Pääomasijoittajia ei helposti hämätä kauniilla voimapiste-esityksillä ja he ovat kiinnostuneempia enemmän substanssista. Jos firmassa on ideaa mutta siitä puuttuu jotakin, iteraatioprosessi keskittyy enemmän tähän.
Tämä asia voisi toimia aivan hyvin yksityisin voimin jos olisi yksityisiä pääomia. Kun niitä on vähän, on koko pääomasijoitusbisnes Suomessa lapsenkengissä ja muutamat harvat sijoittajat voivat poimia liiaksi rusinoita pullasta ja minimoida oman riskinsä ja yrittäjälle tätä kautta saatavat ehdot ovat usein kohtuuttomia. Julkiselta sektorilta taas puuttuu yrittäjää auttava verkosto.
Kun tilanne on tämä emmekä voi yksityistä bisnestä alle parin sukupolven korjata kuntoon, on pakko pöyhiä julkista puolta. Yritysten tukeminen on aina hiukan epämääräistä hommaa, sillä se tarkoittaa hieman kärjistettynä sitä, että jo asemansa vakiinnuttaneelta yrittäjältä kerätään veroina rahaa, joka käytetään tuomaan markkinoille kilpailija, jonka tehtävänä on monottaa tätä rahoittajayrittäjää nilkkaan. Häneltä siis kerätään veroina rahaa, jonka tehtävänä on tuottaa hänelle suoranaista vahinkoa ja haitata hänen rahantuottamiskykyään ja samalla veronmaksukykyään.
Yksi tapa lähestyä asiaa olisi perustaa julkiselta puolelta siemenrahoituksensa saava sijoittajayhtiö, joka on julkisen vallan omistuksessa ja ohjauksessa, mutta jonka työntekijäksi ei meritoiduta politiikassa. Tämä voisi rahoittaa kasvuyrityksiä, mutta suunnilleen siten kuin kunniakkaasti toimiva pääomasijoittaja toimii, eli ottamalla 20-30% firmasta eikä leijonanosaa. Ajatus olisi se, että tätä putkaa ei rahoitettaisi julkisen sektorin toimesta kuin kerran ja lopulta se ryhtyisi maksamaan osinkoa omistajalleen. Jotkut sijoitukset menevät poskelleen mutta osa tuottaa varmasti hyvin. Tämä raha sijoitettaisiin uudelleen ja jos sijoitukset menevät oikein nappiin, osa tuloutetaan omistajalle, vaikka tämä ei olisikaan bisneksen kova ydin.
Tätä kioskia ei ohjattaisi poliittisesti kuin hyvin korkealla tasolla ja hallinto pitäisi rakentaa niin, etteivät poliitikot voisi ryhtyä vaikuttamaan siihen, millaisin perustein yrityksiä tuetaan. Jos nimittäin poliitikot pääsisivät tätä mestaroimaan, tuloksena olisi vain uusi aluepolitiikan jatke, joka keskittyisi työttömyyspaikkakuntiin, kepulandiaan ja kaikkeen muuhun paitsi siihen, että se pyrkisi seulomaan esiin kilpailukykyiset ideat, joiden ideoijat ovat myös timantinkovia myyntimiehiä.
Veikkaan, että Suomesta löytyisi jokunen eläkkeellä oleva yritysjohtaja, joka voisi tulla tämän firman sijoituskomiteaan joko ilmaiseksi tai jotain muodollista omaa osuutta vastaan.
Tämä ei tietysti korjaisi sitä ongelmaa, että sijoittaja itse ei ole kovin kiinnostunut yrityksen menestyksestä tai menestyksen puutteesta, mutta itse näen tämän mallin rahoituspohjaltaan terveempänä kuin sen, että kipataan vain budjetista verorahaa vuosittain johonkin ja kuvitellaan, että nyt Suomi lähtee nousuun. Kun touhuun ei kipata verorahaa vaan rahoitusta saaneista yrityksistä menestyjät rahoittavat seuraavien yritysten esiinmarssin, saattaisi näiden yritysten ympärille syntyä jotain verkostojakin, ainakin jos niitä yritettäisiin hieman rakentaa.
Suomen erityinen ongelma persaukisen kansan lisäksi on vähäväkisyys. Tästä syystä kansainvälistyminen on suomalaiselle yritykselle elinehto, sillä kotimarkkinoiden tulorahoituksella pystyy harva yritys valloittamaan maailmaa. Rahoitusta tarvitaan, mutta ennen kaikkea tarvitaan kontakteja ulkomaille.
Mistähän niitä löytyisi?
blog comments powered by Disqus