Mutta nyt sitten päivän kohu-uutisen kimppuun.

Kuvio on mennyt jokseenkin odotetusti tähän saakka. Poliisia syytetään kun se ei tehnyt mitään ennakkoon, Vanhanen pyytää anteeksi kaikilta, joka paikka täytetään kriisiavulla ja muulla puoskaroinnilla ja kohta puhutaan videopelien, internetin ja elokuvien nuorisomme sielua mädättävästä vaikutuksesta. Seuraava askel on todeta nuorten miesten olevan riskiryhmää, joten heitä nyt varmaan pitää kytätä ja holhota hieman enemmän. Sen jälkeen kielletään jotakin.

Vapaassa yhteiskunnassa tällaista sattuu aina toisinaan eikä nähdäkseni ole mitään suurta tarvetta yrittää miettiä toimenpiteitä hullujen tekojen estämiseksi, koska käytännössä sellaisia ei voida keksiä.

Voimme kuitenkin miettiä, mistä tällaiset teot juontavat juurensa. Asian ymmärtäminen ei johda parannukseen, mutta se auttaa meitä näkemään perättömyydet. Huuhaata on se, että nuoret miehet ovat piileviä väkivaltarikollisia kuten myös se, että internet johtaa nuorisomme kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Tällaiset teot ovat yksi ilmentymä yhteiskunnan viihteellistymisestä. Tämä shöy on ollut omaisille ja asianosaisille karmea tapahtuma, mutta kaikille muille se on lähinnä viihdettä, jossa tapahtumien kehitystä seurataan aktiivisesti ja asiasta keskustellaan kaikkialla. Silloin kun minä olin nuori, ihmisiä, joille “päivä julkisuudessa” oli elämän keskeinen tavoite, oli vähän. Nyt heitä on paljon enemmän.

Kun erinäköisiä kanavia on tullut lisää kuten myös julkisuuteen pyrkiviä, ääripäät alkavat korostua. Aikaisemmin ei tarvinnut hirveästi poiketa massasta niin hyvässä kuin pahassakaan päässä, ja huomio oli taattu. Oikeastaan jos se, että ylipäätään lähti tavoittelemaan julkisuutta, riitti vielä johonkin 80-luvun alkuun saakka olemaan siinä määrin erikoinen asia, että se toi huomiota itsessään.

Nyt on toisin. Päästäkseen lahjoillaan positiiviseen julkisuuteen, pitää olla jossain asiassa tosi hyvä, koska hieman keskinkertaista parempia tyrkkyjä on pilvin pimein. Kun tämä tie on useimmilta lahjojen puutteen takia tukossa, suosittua on nolouteen perustuva julkisuus, mikä ruokkii kaikennäköistä tosi-tv:tä. Nyt päivä julkisuudessa on taattu kun saa tungettua itsensä johonkin tv-ohjelmaan näyttämään tissejään tai paneskelemaan peiton alla tai sanomaan monta kertaa vittu. Mitä enemmän itseään nolaa (minun vinkkelistäni), sitä kauemmin julkisuus kestää, ja sitä tavoitellaan aktiivisesti.

Kolmas tie julkisuuteen on tehdä jotain pahaa, ja tämän tien valitsevat ne, joilla ei ole lahjoja ja joiden itsetunto on normaali eikä näin mahdollista tosi-tv-nolojulkisuutta. Ne ajat, jolloin päivä julkisuutta tuli puhkaisemalla poliisiauton renkaat, ovat takana päin. Jos tämä heebo olisi ottanut pyssyn ja mennyt koulun katolle ja räiskinyt ilmaan ja uhannut tappaa kaikki, asia olisi julkistettu pikku-uutisena ilman tekijän nimeä ja kuvaa. Jos joku olisi ottanut pyssyn ja tappanut yhden ihmisen ja sen jälkeen itsensä, tulos olisi ollut sama.

Useiden ihmisten tappaminen koulussa ylittää edelleen uutiskynnyksen ympäri maailmaa, joten päivä julkisuudessa on tällä tavoin taattu. Pelkään pahoin, että joskus tämäkään ei enää ole pikkuilmoitusta suurempi asia, jonka jälkeen pitää tehdä jotakin vielä isompaa ja verisempää ennen kuin pääsee päivän tähdeksi.

Kun ongelmaa ei haluta nähdä julkisuudenkipeytenä vaan ilkeämielisenä metallimusiikin ystävien ja räiskintäpelien pelaajien salaliittona, tuloksena on jotain toimenpiteitä, jotka eivät auta mitään mutta kyrsivät ajattelevia ihmisiä. Harva kuitenkin näkee, että tällainen silmitön väkivalta on toinen puoli siitä kolikosta, jonka toisella puolella lukee Big brother ja syrjään on kaiverrettu Idols.

Sama sirkus, eri liput.