Katolisen kirkon sisällä paljastuneista pedofiliatapauksista käyty keskustelu on monella tapaa mielenkiintoista. Yksi kiinnostava kulma on se, että nimenomaan katolisesta kirkosta on leivottu jonkunnäköinen pedofiiliuskonto ja otettu tämä premissiksi. Sen jälkeen on ryhdytty etsimään syitä ja perusteita ja kun on löydetty pappien selibaattilupaus, asia on tullut todistetuksi ja miettiminen lopetetaan siihen. Tämä on insinöörin sielulleni hieman köykäistä logiikkaa.

Minä olen jäänyt miettimään lähinnä sitä, onko vika katolisessa kirkossa erityisesti vai uskonnollisissa yhteisöissä ylipäätään? Ja uskonnollisista yhteisöistä erityisesti jollain tapaa suljetuissa, jollaieksi käy joku tiukasti yhtä pitävä lahko siinä kuin sisäoppilaitoskin.

Katolinen kirkko on luullakseni maailman suurin organisoitunut uskonnollinen instituutio. Sen piirissä on näitä suljettuja yhteisöjä, ja niitä on paljon, koska organisaatio on miljardin ihmisen muodostama.

Pedofiliaa on esiintynyt näissä yhteisöissä ja olemme saaneet lueskella viime vuosikymmenen aikana tapauksista siellä, tapauksista täällä. Kun nämä pistää kontekstiin ja suhteuttaa väkimäärään, Pohjanmaan lestadiolaistapaus tekee tilastonikkarillisesti tarkasteltuna lestadiolaisuudesta huomattavasti alttiimman tälle vitsaukselle, sillä yksikin tapaus pienessä joukossa on paljon kun taas katolisten ongelmat hukkuvat yksittäistapauksina valtaviin massoihin täysin asianmukaisesti toimivien instituutioiden sekaan. Yksittäistapauksina molemmat ovat tietysti vakavia eikä tarkoitukseni ole niitä vähätellä, lähinnä tarkoitus on miettiä, onko juuri katolinen kirkko tämän saamansa maineen veroinen.

Ruotsissakin oli joku pedofiiliskandaali muutama vuosi sitten jonkun lahkon sisällä, en muista millä. USA:n kaikennäköisissä muilta itsensä eristävissä tötterhöhattukerhoissa (amishit tms) on ollut ongelmia tämän asian kanssa. Muistelen kuulleeni anglikaanisenkin kirkon sisäoppilaitoksista pedofilia- ja väkivaltatarinoita.

Näinpä heitänkin todistamattomana teoriana tämän: ongelma ei itse asiassa ole katolisessa kirkossa vaan siinä, että mikään suljettu, uskontoon perustuva yhteisö ei kykene käsittelemään väärinkäytöksiä mitenkään ennen kuin paska lennähtää tuulettimen kautta silmille, jolloin on pakko tehdä jotain kun lehtineekeri on ovella. Uskonnoissa on aina joku hierarkia, joka rakentaa kerhon sisäiset valtasuhteet. Näitä hierarkioita ei voi kyseenalaistaa edes siten kuin yrityselämässä, sillä kyse on jumalaisesta viisaudesta. Kun mitään varsinaista urakiertoa ei ole, sopimattomia ei pistetä sisäisesti luiskaan. Toisaalta kun kyse on jumalaisesta vallankäytöstä vahvasti uskovien kesken, alamaisten on helpompaa vain ummistaa silmänsä huomaamiltaan varoitusmerkeiltä tai selviltä väärinkäytöksiltä kuin kyseenalaistaa koko heidän elämänsä määrittelevä doktriini ja tuon doktriinin tulkitsijoiksi ylennetyt johtajat. Toisaalta kun yhteisöt ovat suljettuja, ulkopuolisen silmä ei huomaa mitään, koska kukaan ei puhu vääräuskoisille ulkopuolisille kerhon sisäisistä asioista.

Avoimessa, maallisessa yhteisössä kuten vaikkapa peruskoulussa tilanne on aivan toinen. Jos rehtori kähmii pikkupoikia, muut opettajat eivät katsele sitä sekuntiakaan. Ja vaikka jostain syystä katselisivat, terveydenhoitaja huomaisi jotakin, ja viime kädessä vanhemmat nostavat metakan eivätkä hyssyttele.

Rehtori ei edusta kenellekään mitään sellaista pyhää, jota pitäisi kunnioittaa ilman ansioitakin. Jos taas kyse on syvästi uskonnollisten organisaatioiden väärinkäytöksistä, vanhemmatkin saattavat ummistaa silmänsä jos usko on tarpeeksi vahva, ja lapsia lähellä ei ole ketään ei-uskovia altistamassa pikku palleroisia maallisen rappion vaikutteille.

Kirjoitukseni tarkoitus on herättää ajatuksia miettimään sitä, missä vika oikeastaan on. Yleinen ongelmanratkaisun peruskivi on se, että ongelma pitää tunnistaa oikein. Väärin tunnistetun ongelman korjaavat toimenpiteet ovat vääriä myös paitsi ehkä joskus vahingossa.

Ongelman tunnistamista saattaa hämärtää se, että katolisen kirkon reilu miljardi jäsentä pannaan samalle viivalle satahenkisen Länsi-Savonmaan lehmänpalvontakultin kanssa ja katsotaan vain tapausten absoluuttisia määriä. Kun jälkimmäisessä esiintyy yksi tapaus ja ensimmäisessä kymmenen, huomataan, että kymmenen on paha ja se on paljon enemmän kuin muualla, ongelman on siis oltava erityisesti tuolla. Jos analyysi meneekin poskelleen ja toimenpiteet kohdistetaan ainoastaan katoliseen kirkkoon, ongelmasta tulee korjatuksi vain osa vaikka toimenpiteet toimisivatkin.

Jos taas ongelma on erityisesti suljettujen yhteisöjen tai tarkemmin suljettujen uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä, ratkaisut ovat hyvin toisenlaisia. Sen sijaan, että hutkitaan monumentaalisia kirkollisia organisaatioita, voidaankin lähteä aivan toisesta päästä ja huolehtia paikallisesti siitä, että mitkään lahkot eivät pääse eristämään lapsiaan pelkästään omiensa joukkoon. Jos ongelma on ennen kaikkea eristyneisyydessä eikä teologiassa, asian ratkaiseminen ei edellytä aatteen tuomitsemista. Jos pedofiilejä on uskovaisista 0,x% kuten valtaväestöstäkin, mikä ei ajatuksena ole laisin mahdoton hyväksyä, voidaan helposti tulla myös siihen tulokseen, että aate ja sen alainen organisaatio eivät rohkaise pedofiliaan eikä aate näitä nilviäisiä erityisesti houkuta, mutta suljetuissa yhteisöissä vaikuttavia aikuisia pitäisi myös aatteellisissa kerhoissa valikoida huomattavasti tarkemmin.

Tämä on siis vain spekulointia. Ei minulla ole mitään pitävää näyttöä siitä, että ongelma on noin kuvattavissa. Tuntuu kuitenkin maalaisjärjellä siltä, että katolisesta kirkosta on tehty syntipukki lähinnä sen takia, että ihmiset ovat ymmärtämättömiä numeroiden suuruusluokkien edessä.