Minun nähdäkseni nyt ainakin Englannissa alamme olla siinä pisteessä, että laman varsinainen ongelma, eli työttömyyden pompsahtaminen kun bisnestä kaatuu kuin heinää, alkaa olla tosiasia.

Kyseessä on normaali lamasyklisyys. Kun pelkästään Lontoossa on reilut puoli miljoonaa pankkiduunaria ja lakimiestä, jotka ovat olleet sangen hyvin palkattuja, nämä ovat ylläpitäneet kulutuskysyntää kun ovat pistäneet rahaa haisemaan. Nyt reilu satatuhatta on pistetty luiskaan ja loputkin ovat menettäneet bonukset, jotka ovat muodostaneet 70-90% kokonaispalkasta. Pankkialalla ei ole laisinkaan tavatonta, että peruspalkka on sangen pieni, koska ajatus on, että sen päälle tulee valtavia bonuksia. Nyt kun ei tule, pankkiväki tienaa vain hiukan paremmin kuin Tescon kassa. Mikä tietysti on tavallaan oikein, koska bisnes on tukevasti tappiollista.

Lakifirmoissa tilanne on täysin sama. Ne ovat eläneet finanssisektoria lypsämällä kun diilejä on tehty hurjaa vauhtia ja omat lakiresurssit eivät ole riittäneet kaikkien sopimusten käsittelyyn. Nyt ei pahemmin tehdä diilejä eikä keksitä uutta bisnestä, joten lakifirmoissa pyöritellään peukaloita ja ansiot ovat kadonneet.

Kun kaupungista katoaa puoli miljoonaa maksukykyistä asiakasta, se näkyy kaikkialla. Minicab-kuskini viimeksi minua kuskatessani sanoi, että kyydit ovat vähentyneet alle puoleen. Aikaisemmin joku pankki buukkasi kaikki tuon firman minicabit aina koko päiväksi kuljettamaan väkeä ja sidosryhmiä ympäri kaupunkia ja lentokentälle/lentokentältä. Eipä buukkaa enää, joten bisneksestä katosi valtaosa ja jäljellä on satunnaisia kyytejä yksityisiltä.

Canary Wharfin shamppisbaarit olivat vielä loppukesästä nuijalla lyötyjä. Ne täyttyivät töiden jälkeen ja olivat täynnä kunnes menivät kiinni. Nykyään niissä on jokunen asiakas alkuillasta, mutta kahdeksalta koko paikka kuolee lukuunottamatta yhtä ale-pubia, josta saa kaljaa 99 pencellä per pint. Paikallinen suomiseura kokoontuu Cityssä yhdessä trendibaarin näköisessä mestassa, jossa on alakerrassa ei-aivan-halpa jos nyt ei toivottoman kalliskaan ruokala. Syksyllä se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja todennäköisesti olisi vaatinut pöytävarausta jos sinne olisi halunnut syömään. Tammikuun alussa ja tämän kuun alussa siellä ei parhaan ymmärrykseni mukaan ollut yhtään ruokailijaa koko iltana. Eikä baarissakaan montaa muuta ollut kuin suomalaisjoukko.

Jermyn Streetillä on surullista katsoa, kun joka neljäs perinteikäs herrainvaatehtimo myy varastonsa loppuun ja pistää sitten lapun luukulle. Kun rahasta on tiukkaa, 300 punnan kengät eivät ole ensimmäisenä hankintalistalla.

Näitä aloja ja firmoja on paljon.

Tämä on se laman suurempi kerrannaisvaikutus. Kun kaupungissa ryhdytään pistämään luiskaan autokuskeja, kokkeja, tarjoilijoita, myyjiä, kaupustelijoita ja muuta palvelusektorin väkeä, heitä lähtee paljon. Ja palvelusektorin toipuminen kestää kauan. Siinä, missä joku minicab-firma saa palkattua autokuskeja heti kun tarvitsee, 400 vuotta paikallaan olleen herrainvaatehtimon brändiä ei luoda hetkessä, ja kestää ennen kuin kukaan edes uskaltaa yrittää. Ravintola-alalla tilanne on myöskin helpompi, koska ravintoloita on aina tullut ja mennyt ja harva elää yli kymmentä vuotta, pubit poikkeuksena.

Mutta kun väen kulutustottumukset siirtyvät laman seurauksena halpahalli- ja halpaketjukulutukseen, kestää aika kauan, ennen kuin sen saa houkuteltua sieltä takaisin. En toki millään tavoin halua halveksia halpisketjuja on kyse sitten vaatteista, ruuasta tai kaljanmyynnistä, mutta hyväkatteinen uniikkibisnes kierrättää rahaa huomattavasti rivakammin kuin keskusjohtoinen ja minimipalkkaa duunareille maksava bisnes.

Ja elämästä katoaa aika paljon sisältöä, jos jäljellä on McDonalds, Ikea, Wetherspoons ja kasa vaatehalpahalleja.