Julkiset vs. yksityiset palvelut

Pari sosiaalidemokraattia ovat julkaisseet sosiaalidemokraattisen säätiön nimissä tuotoksen yksityisten ja julkisten sosiaalipalvelujen eroista, ja asiaa käsitellään Hesarin vieraskynäsivulla.

Keskustelu asiasta lie melko ikuista enkä tarjoa omia näkemyksiäni minään uskonkappaleina, mutta huomio kiinnittyy kirjoituksessa pariin seikkaan.

Kirjoittajat toteavat yksinkertaisesti "ei ole mitään syytä, miksi julkinen

sektori ei voisi tuottaa palveluja vähintään yhtä tehokkaasti kuin yksityinen".

Tämä on teknisesti aivan totta. Ei tällaista syytä ole olemassa eikä sellaista voida keksiä. Kyse on kuitenkin teoreettisesta lauselmasta mahdollisuuksista ylipäätään eikä kirjoittaja analysoi sanallakaan sitä, mikä on käytäntö ja toteuma.

Kyseessä ei ole mikään julkisen sektorin erityisongelma vaan monopolin erityisongelma. Julkisen sektorin palveluntuotantoyksikkö, on se sitten sairaala tai bussiyhtiö, voi kyllä toimia tehokkaammin kuin yksikään markkinaehtoinen peluri, varsinkin kun julkisen sektorin omistaman yksikön ei ole mitään tarvetta tuottaa voittoa jos ei haluta, mutta kuka sen kirittää tähän huippusuoritukseen?

Monopolissa ja erityisesti lakisääteisessä monopolissa ongelmana on aina se, että se ryhtyy keräämään pöhöä eikä ole erityisen ketterä tekemään tehokkuutta lisääviä uudistuksia, sillä tähän ei ole mitään motiivia. Hinta voi karata korkeaksi ja laatu laskea, mutta koska asiakkaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ostaa eikä kenelläkään muulla ole mahdollisuutta palvelua tarjota, emme tiedä tätä.

Muistelen lukeneeni, että julkisomisteinen bussiyhtiö Helsingissä on tosiasiallisesti melko konkurssikypsä eikä pysyisi pystyssä ilman sinne kaadettuja tukiaisia kun taas samoista linjoista kilpailevat yksityiset yritykset tuntuvat ilman tukiaisia pärjäävän. Tämän yksittäisesimerkin valossa julkinen yhtiö ei ole parempi ja tehokkaampi, joten sillä aikanaan olleen monopolin säilyttäminen olisi ollut veronmaksajalle ja matkustajalle kalliimpi ratkaisu.

Toinen, kirjoittajien kokonaan sivuuttama ongelma liittyy tehostamistoimiin ja niiden toteuttamiseen. Ainakin Helsingissä sairaalalääkärit valittavat sitä, että runsaasti aikaa kuluu paperitöihin ja tämä aika on potilailta pois. En tiedä, mikä tähän on lopulta ajanut, mutta ainakin ajatuksen tasolla on helppoa kuvitella, että jossain vaiheessa on hieman päätetty tehostaa ja kiinnitetty huomiota valtoimenaan rehottaviin palkkakuluihin. Tämän seurauksena erinäköistä tukitoimintohenkilöstöä on saanut lähteä ja heidätn tehtäviään on siirretty hoitohenkilökunnalle. Tämän voi julkisrahoitteinen hoitolaitos tehdä, sillä se saa monopolinsa suojissa teoriassa rahoituksen, vaikkei se enää hoitaisi yhtään potilasta ja keskittyisi sisäisiin laatumittauksiin potilastyön sijaan. Yksityinen yhtiö taas saa rahaa hoitosuoritteista, joten sen motiivi on tuottaa nimenomaan näitä.

Tästä päästään kolmanteen monopolin suojissa olevan julkisyhtiön ongelmaan, jonka tosin käsittelen hieman tuonnempana

Tässä välissä huomataan kirjoituksessa tämä lause "Tällainen ajattelu perustuu siihen, että palvelun käyttäjä on asiakas, joka saapuu paikalle, ottaa palvelun vastaan, maksaa siitä ja lähtee pois. Ajatuskulku on hyvinvointivaltiolle täysin vieras: se sivuuttaa kokonaan demokratian ja yhteisvastuun sekä jättää oikeusturvan, rahoitusvastuun ja laadunvalvonnan yksilölle."

Huomioni kiinnittyy huomattavaan kapeakatseisuuteen. Kirjoittajalle on olemassa joko yksityisiä, yksityisesti tuotettuja palveluja tai julkisia, julkisesti hallinnoituja palveluja. Mitään hybridiä, jossa yksityinen tuottaa mutta julkinen sektori rahoittaa, ei tunnu olevan olemassakaan. Kun vertaillaan vain täysin julkista ja täysin yksityistä, huomataan täysin yksityinen vallan kelvottomaksi systeemiksi, mutta samalla ummistetaan silmät kaikenlaisilta uusilta tavoilta eikä jätetä tilaa edes ajatukselle siitä, että keskusjohtoista julkista sektoria parempia ratkaisuja voitaisiin löytää.

Kirjoittaja tuntuu täydellisesti halveksuvan yksilön kykyä suorittaa

laadunvalvontaa. Yksilön kykyjen väheksyminen tuntuu olevan jonkunnäköinen kirjoittamaton sosiaalidemokratian norsunluutornin perustotuus, jonka pohjalta ammennetaan kaikki muu. Yksilö on liian tyhmä pitämään itsestään huolta, joten Valtion pitää huolehtia kaikesta ja Puolueen pitää päättää, mikä on ihmisille hyväksi.

Esimerkiksi terveydenhoidossa on varmasti laatuseikkoja, joita yksittäinen ihminen ei voi mitenkään kohtuudella seurata eikä hänen kuulukaan. Tästä syystä terveydenhoidon laatua valvovien viranomaisten olemassaolo on perusteltua. Laatu ei ole kuitenkaan yksinomaan "alle X prosenttia tapauksista paljastuu hoitovirheiksi", "sairaalabakteeri-infektiot ovat kontrollissa" jne. tyyppisten mittarien muodostama kokonaisuus.

Yksi aivan keskeinen osa palvelua on se, miten asiakas palvelun kokee. Jos hoitolaitos ja hoitohenkilökunta vaikuttavat miellyttäviltä, asiakas on tyytyväinen. Jos eivät, asiakas on tyytymätön. Nyt potilaan mahdollisuus valita eri hoitolaitosten välillä on olematon kun taas itse voin yksityisellä sektorilla päättää, mihin menen hoidettavaksi ja jos hoitava lääkäri ei miellytä, vaihdan häntä.

Tämä jalostaa huonot laitokset ja epämiellyttävät henkilöt pois palveluketjusta, sillä heille ei riitä potilaita. Sosialistisessa utopiassa tällä asialla ei ole merkitystä, sillä jos virkamies on päättänyt palvelun olevan laadukasta, se on laadukasta, vaikka palvelun loppukäyttäjä pitäisi sitä kuinka huonona. Käyttäjänäkökulmalla ei ole mitään merkitystä, mutta excel-tablitsan näyttämä laatumittari on Totuus.

Kolmas ongelma on juuri se, että tätä jalostamista ei julkisella sektorilla tapahdu jos asioita tehdään monopolien suojissa. Kun palvelun käyttäjät eivät pysty äänestämään jaloillaan, tarvitaan huomattavan raskaita ja tulkinnanvaraisia mielipidemittareita ja niitä analysoivaa väkeä selvittämään, onko jossain paikassa vaikkapa asenneongelma. Jos potilaat voivat jättää menemättä äkäpussien vastaanotoille, ei tarvita ensimmäistäkään mittaria vaan yksi varauskirja ammottaa tyhjyyttään.


Sen sijaan, että mietitään kapeakatseisesti täysin julkisen ja täysin yksityisen välillä,

pitäisi ainakin miettiä, voiko yksityinen sektori tuottaa jotakin julkista palvelua edullisemmin, paremmin tai tehokkaammin kuin julkisomisteinen laitos.

Julkinen sektori sinänsä saa mielestäni perustaa ja ylläpitää omia palvelutuotantoyksiköitään ja -firmojaan eikä ole mitään syytä myydä näitä pääomasijoittajille polkuhintaan. Julkinen sektori siis voi kilpailla palvelutuotannossa, mutta jos yksityinen sektori haluaa tunkea samalle apajalle ja väittää tekevänsä jotakin paremmin, sille pitäisi antaa siihen tilaisuus tuosta vain eikä ryhtyä suureen poliittiseen debattiin siitä, periikö meidät nyt hukka kun joku rupeaa tekemään kaihileikkauksia puoleen hintaan.

Bussiliikenteessä kilpaillaan jo. Terveydenhoidossa voisi aivan hyvin kilpailla kunhan ymmärretään pilkkoa asiat oikein. Todennäköisesti yksityinen sektori ei ole kilpailemassa läheskään kaikista toimenpiteistä, mikä asettaa katon sille, mitä tällaisella voidaan rahallisesti saavuttaa. Jos kuitenkin yksityinen sektori pystyy trimmaamaan itsensä iskukuntoon joidenkin täysin rutiiniluontoisten toimenpiteiden tekemisessä, keneltä tämä on pois? Tuskin veronmaksajalta, sillä hän säästää. Tuskin potilaalta, sillä hänen leikkausjononsa lyheni juuri kuukausilla. Tuskin edes julkiselta palveluntuottajalta, sillä siellä on sen jälkeen enemmän aikaa keskittyä muuhun kuin puuduttavimpaan rutiiniin.

Ainoa kärsijä on keskusjohtoista yhteiskuntaa kannattava puolue.

blog comments powered by Disqus