Iltalehmässä maanantaisin kirjoittava Kalle Isokallio on toisinaan kirjoittanut järkeviäkin, mutta viime kuukaudet neula tuntuu pomppaavan taaksepäin jokseenkin samaan kohtaan joka viikko. Sanoma on nykyisin se, että pääomatuloja verotetaan aivan liian kevyesti ja jos jonkun veroja alennetaan, ei nyt ainakaan hyväpalkkaisten. Ja sitä toistetaan, toistetaan ja toistetaan. Ja jankutukselle ei näy loppua.

Ei siinä mitään, tuotakin mieltä saa olla. Mutta tässä kohtaa viestinviejä on jossain määrin väärä.

Itse ainakin lähden siitä, että olisi kiva, jos olisi joskus sen verran rahaa, ettei tarvitsisi tehdä töitä 65-vuotiaaksi tai mikä eläkeikä 25 vuoden kuluttua sitten liekin. Tässä kohtaa puhumme käytännössä pääomatuloista, sillä jollain pitää elää silloinkin. Isokallion teesi on se, että ensin pitäisi maksaa isoista palkkatuloista hirveät verot ja sen jälkeen säästöön jääneiden rahojen pääomatuloista samanmoiset. Ymmärrän vaatimuksen siitä, että molempia tuloja pitäisi verottaa samalla tavalla, mutta veroprosentin katon olisi oltava nykyisen pääomatuloveroprosentin paikkeilla eikä ansiotuloveroprosentin.

Isokalliolla puolestaan on varaa puhua, sillä hän teki jo parikymmentä vuotta sitten palkkatyöläisenä ollessaan sellaisen diilin, ettei hänen enää töihin tarvitse mennä. Nyt hän siis neuvoo muuttamaan yhteiskuntaa ja verotusta sellaiseksi, että palkansaajan mahdollisuudet päästä tähän samaaan asemaan kapenisivat entisestään.

En voi mitään sille ajatukselle, että Isokallio on muuttamassa maailmaa siten, että ehdotustensa todelliset haitat näkyvät muiden elämässä kuin hänen omassaan, ja vastaavasti ihmiset sidotaan turpeeseen entistäkin huolellisemmin, jotta heistä voitaisiin puristaa viimeisetkin mehut suurten ikäluokkien elättämiseksi.