Jutta Urpilainen hehkuttaa, että eläkekiista oli “kansanvallan voiton päivä”.

Tämä hämmästyttää minua suuresti, sillä eläkekiista oli nimenomaan kansanvallan tappio ja korporaatiovallan voitto. Riippumatta siitä, oliko eläkeiän nostamisajatus kenenkin mielestä oikea vai väärä. Nyt on jälleen osoitettu, että poliitikoilla on oikeus puuttua vain sellaisiin asioihin, joihin korporaatiot antavat poliitikkojen puuttua. Kansanvalta on siis alisteinen korporaatiovallalle. Ainakaan minä en tiedä, miten voisin vaikuttaa siihen, kuka on STTK:n tai EK:n pomo. Sen sijaan tiedän, miten voin vaikuttaa siihen, että yksi selkärangaton kepuli saadaan palautettua takaisin Nurmijärvelle, Ikeaan tai aivan mihin hyvänsä.

Urpilainen sen sijaan pelaa sangen vaarallista peliä. Jos yksikään poliittinen toimittaja tarttuu asiaan, hänellä on suuria vaikeuksia selittää, miten hän oikein kansanvallan ymmärtää. Hänen ainoa toivonsa on, että suomalainen poliittinen journalismi on niin turtunut työmarkkinamafian valtaan, että se jättää moisen sammakon rutiiniluontoisesti huomiotta.

Kun miettii SDP:n kunniakasta historiaa kommunismin patoamisessa Suomessa ja sen pitkää perinnettä nimenomaan kansanvaltaisen prosessin kannattajana ja tukijana erotukseksi äärivasemmiston “valta meille millä keinolla hyvänsä” -ajatuksille, minusta näyttää siltä, että SDP:tä ennen johtaneiden suoraselkäisten ihmisten perintö on hukattu ja nykyinen puheenjohtaja ei edes oikein ymmärrä, minkä perinnön hän on vetämässä vessanpöntöstä alas irtopisteitä tavoitellessaan.

Tämä vaikuttaa minusta linjattomuudelta, ja jos olisin demari, olisin tehnyt johtopäätöksiä jo ajat sitten.

SDP:n nykyisestä murheen alhosta en tosin syytä niinkään Jutta Urpilaista kuin Erkki Tuomiojaa. Jutta Urpilainen epäilemättä tekee parhaansa, mutta se ei vain ole kovin paljon se. Sen sijaan Urpilainen ei olisi puoluejohtaja ensinkään vaan olisi jossain hänelle sopivammassa tehtävässä kakkos- tai kolmosketjussa, jos Erkki Tuomioja ei olisi jälleen kerran ollut ehdolla puheenjohtajaksi. Joka kerran kun Tuomioja yrittää, muut kokoavat rivinsä sen ehdokkaan taakse, joka parhaiten onnistuu Tuomiojan kaatamaan. Ja kun Tuomiojalla ei ole erityisen laajaa kannatusta ns. duunarialojen ympäriltä löytyvässä peruskannattajakunnassa, Tuomioja kyllä kaatuu.

Mutta samalla puheenjohtajavaali muuttuu “Tuomioja - Ei-Tuomioja” -vaaliksi, jossa ei valita parasta ehdokasta vaan paras Tuomiojan kaataja, ja tämä metodi ei kykene seulomaan esiin parasta ehdokasta ja osoittamaan joidenkin ilmeisiä puutteita. Tarkoitus on kampittaa Tuomioja, ja siinä onnistuttiin tälläkin kertaa, mutta hinta vaikuttaa aika kovalta.