SDP:n nykyisen lausuntogramofonin näkemys on tässä, ja Kalle Isokallio kirjoittaa samasta asiasta näin.

Lindell-Guzenina-Richardson-Whatever on nähdäkseni sortunut samaan harhaoppiin kuin vasemmistopuolueet sekä kuntaliiton ja kuntien äänitorvet. En tiedä onko kyse tietoisesta valinnasta vai pesunkestävästä tyhmyydestä, mutta kuntatalousmarina toistaa aina samaa kaavaa.

Minä en muista kuulleeni yhdenkään kuntapomon ikinä sanovan, että hyvin menee, ja että talous on mukavasti tasapainossa ja kunta keskittyy oleelliseen ja tuottaa peruspalvelut hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä. Sen sijaan tuo sakki SDP:n säestyksellä marmattaa aina siitä, että verotulot laskevat, verotulot nousevat liian vähän, valtionosuudet nousevat liian vähän tai kuntien investoinnit eivät saa tarpeeksi tukiaisia valtiolta.

Guzenina vie puhdasoppisen valehtelun askelta pidemmälle toteamalla näin: Guzenina-Richardson toteaa, että kunnat työllistävät yli 400 000 ihmistä ja että lomautettu kuntatyöntekijä merkitsee palvelun heikentymistä........Yritystoiminnan tukemisen lisäksi kuntatalouden tukeminen on yksi keskeinen elvytystoimi, eikä sitä saa laiminlyödä.

Lomautettu kuntatyöntekijä ei merkitse minkään kunnan keskeisen palvelun heikentymistä jos palvelu on epäoleellinen tai palvelua ei ole ollenkaan vaan kyse on hallinnosta tai puuhastelusta. Tämä tuntuu kaikilta kuntapomoilta unohtuvan jatkuvasti, ja itse asiassa minusta on alkanut näyttää siltä, että kuntapomot yksinkertaisesti kohdistavat kaikki pakolliset säästötoimet nimenomaan pakollisiin peruspalveluihin, jotta kaikki varmasti näkevät, kuinka kurjasti kunnissa menee. Jos pakkolomalle tai luiskaan pistettäisiin turhaa byrokratiaa tai karsitaan kuntataloudesta rönsyjä ja hoidetaan näin tarvittavat säästöt ja saadaan peruspalveluihin lisää rahaa, kuntalaiset saattaisivat huomata, että heidän vihtoihinsa on kustu vuosikymmenet ja rahaa on äyskäröity humpuukiin miljarditolkulla vuosien saatossa vain siksi, että niin on aina tehty tai näin poliitikot varmistavat itselleen mukavat vaaliavustukset jatkossakin.

Jos arvoisa lukija ei usko, että kunnissa on turhaa byrokratiaa ja ei-lakisääteisiin ydinpalveluihin keskittyvää rönsyilyä, asiaan voi perehtyä ottamalla puhelinluettelon ja etsimällä sieltä kaupungin sivut. Katsomalla keille kaikille voi soittaa, paljastuu kaikennäköistä sellaista, jonka lakisääteisyyteen ja välttämättömyyteen on vaikea uskoa.

Mutta sitten sosialistin mopo ärjäisee täyskierroksille ja lähtee täysin lapasesta.

Kuntatalous ja muukaan julkinen talous eivät ole keskeisiä elvytystoimia, paitsi jos puhutaan julkisista investoinneista, mistä tässä ei nähdäkseni puhuta, vaan menoautomaateista palkkaamalla lisää väkeä julkiselle sektorille. Julkisen sektorin työvoima ei luo hyvinvointia vaan jakaa sitä. Jokainen julkisella sektorilla käytetty euro on tienattu jossain yrityksessä, josta se on kiertänyt joitain polkuja pitkin julkisen sektorin kassaan jaettavaksi johonkin joko tulonsiirtoina tai palveluskunnan palkkoina.

Kun julkistalous ei ole tasapainossa, se on merkki siitä, että julkinen sektori jakaa rahaa jota ei ole olemassakaan, tai siitä, että rahaa tienaavia yrityksiä on liian vähän tai niillä ei mene kovin hyvin. Tämä ongelma ei ratkea kovin helposti valtiovallan toimilla, mutta jos jotain toimenpiteitä tehdään, ne pitäisi erityisesti suunnata yksityiselle sektorille ja kotimaisen kulutuksen ylläpitoon. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki tai edes valtaosa julkisella sektorilla tehtävästä työstä on turhaa. Esimerkiksi koulutus on selkeästi panostus tulevaisuuteen ja terveydenhoito pitää joka tapauksessa hoitaa jotenkin.

Mutta lama ei lopu palkkaamalla lisää tyhjäntoimittajia kunnanvirastoihin pyörittelemään papereita. Jos julkisella sektorilla on liikaa rahaa käytössään, mitä sillä ei velkaantumistahdista päätellen ole, oikea ratkaisu on kerätä veroja vähemmän, jotta ihmisillä on rahaa kuluttaa enemmän ja pitää yksityistä sektoria kiinni leivänsyrjässä. Julkisella sektorilla pitäisi sen sijaan olla edessään toiminnan terävöittäminen ja humpuukista luopuminen, esimerkiksi siten, miten Isokallio tuossa ehdottaa.

Ajatus siitä, että pitkällä tähtäimellä talous nousisi uuteen kukoistukseen kunhan vain ymmärtäisimme paisuttaa julkisen sektorin BKT-osuutta entisestään, ei kuulosta kovin älykkäältä. Mutta jostain syystä tätä kuuluu toistaa useasti ilmeisesti siinä toivossa, että valhe muuttuu totuudeksi kun sitä tarpeeksi toistetaan.

Siinä, missä lama pakottaa firmat keskittymään oleelliseen ja karsimaan rönsyjä, julkista sektoria tämä ei tunnu koskevan koskaan. Nousukaudella tulee rahaa ovista ja ikkunoista, joten sen voi törsätä menoautomaatteihin. Lamavuosina pitää ottaa velkaa näiden menoautomaattien rahoittamiseksi, ja lisäksi pitäisi luoda uusia menoautomaatteja, koska se mukamas elvyttää.

Johtopäätös tästä rakennelmasta on se, että taloudessa on perustavaa laatua oleva rakenteellinen vika, mikäli julkisen sektorin BKT-osuus on alle sata prosenttia. Sadan prosentin julkista sektoria on kokeiltu ystävällismielisessä naapurivaltiossa, eikä se mikään paratiisi ollut. Toisaalta Sveitsissä on alle 30% julkinen sektori ja siellä menee ihan tyydyttävästi lamavuosinakin ja kansantalous on edelleen kykenevä säästämään ja lainoittamaan muuta maailmaa sen sijaan, että se velkaantuisi korviaan myöten kuten sosialidemokratiat.

Mutta niin kauan kuin valtapuolueet vihaavat yritystoimintaa ja pitävät parempana rahan äyskäröintiä julkiselle sektorille, Suomessa on turha toivoa mitään suurta julkistalouden remonttia. Sen me kipeästi tarvitsisimme, sillä se länsimaa, joka kykenee tekemään edessä olevan väistämättömän ensimmäisenä, saa mukavan kilpailuedun kun muut vielä kiskovat sielun ja talouden mädättäviä kivirekiään.