Turkki ja sen poliittinen integraatio ovat taas olleet viime aikoina lehdissä.

Minulle ei ole täysin selvää, mitä Turkin kanssa kannattaisi tehdä ja mitkä olisivat oikeat yhteistyön muodot. EU-jäsenyys puhuttaa, mutta Turkki ei ole eurooppalainen valtio. Tarvitseeko ollakaan, on tietysti kysymys sinänsä, mutta Turkin historia perustuu yksinvaltaan eikä demokraattiseen prosessiin. Tällä hetkellä Turkki on jonkunnäköinen demokratia, mutta armeijalla on vahva asema ja sotaväki on takuumiehenä siitä, että islamistit eivät pääse vallankahvaan.

Turkin asemassa on jotain samanlaisia elementtejä, kuin Suomen asemassa kylmän sodan aikaan. Periaatteessa länsi-integraatio oli Suomen tie muissa paitsi stalinistien unelmissa, mutta ulkopoliittisista syistä se oli jokseenkin vaikeaa. Länsi keksi Suomen kanssa luovia erityisratkaisuja, sillä lännessä kyllä ymmärrettiin, että jos kuunnellaan erityisesti Suomen nilkkaan potkimisessa tuolloin kunnostautunutta Sveitsiä ja tukitaan tiet läntisissä organisaatioissa, jäljelle jää itäinen leiri. Tätä ei haluttu, joten asiat hoidettiin Suomen kanssa erityisratkaisuilla.

Turkki on hieman samanlaisessa asemassa nyt, vaikka toki Suomen ja Turkin historiat ovat täysin eri lehdiltä ja asiat eivät ole yleistettävissä suoraan. Suomi kuitenkin halusi tuolloin läntiseen viitekehykseen, ja niin haluaa Turkkikin nyt. Monestakin syystä (väkimäärä, geopolittinen asema, vähemmistökysymykset, yleinen väestön koulutustaso jne) täysi länsi-integraatio Turkin kanssa vaikuttaa mahdottomalta kuten vaikutti Suomen länsi-integraatio NL:n ollessa hengissä, mutta jos tie länteen tukitaan, Turkille jää vaihtoehdoiksi änkyräislamilainen viiteryhmä tai Venäjä.

Kumpikin vaihtoehto on Euroopan vinkkelistä huono. Ero Suomeen tulee siinä, että lännelle oli oikeastaan käytännössä yhdentekevää, missä viiteryhmässä joku epäkiinnostava Suomi on, ja Suomen kiinnostavuus liittyi lähinnä propagandatyöhön niin idässä kuin lännessäkin. Länsi halusi padota NL:n vaikutusvallan etenemisen ja näyttää, ettei se vapise NL:n edessä, ja NL halusi näyttää, että sen kanssa voi tulla toimeen ja että sen tarjoama viiteryhmä ei edellytä sotilaallista alistamista vaan sen voi valita myös vapaaehtoisesti.

Turkin suhteen tilanne on toinen. Eurooppa ei halua Iranin kaltaista räyhähenki-islamia ohjuksenkantaman päähän, mikä tuo sotilaallisen ulottuvuuden asiaan. Toisaalta Eurooppa ei myöskään halua olla täysin riippuvainen Venäjästä energia-asioissa, mikä sekin on myös sotilaallinen kysymys eikä ainoastaan taloudellinen, ja jos *staneista Venäjän kautta kulkeville putkille halutaan vaihtoehtoja, ainoa vaihtoehto on Turkki.

Joten jos Turkki valitsee islamismin, Eurooppa kärsii. Jos taas Turkista tulee Venäjän lämmin liittolainen, Eurooppa ei pääse eroon Venäjän mahdollisuudesta kiristää mitä hyvänsä energialla.

Turkissa tiedetään tämä aivan täydellisen hyvin. Ne haluavat EU:n ja sen tukiaiset eivätkä helposti tyydy mihinkään vähempään sen jälkeen, kun jäsenyysovea raotettiin, mitä ei olisi koskaan pitänyt tehdä vaan lähteä toisenlaisten ratkaisujen tielle. Virhe on kuitenkin tehty jo, joten sen kanssa pitää vain elää.

Tämä ajan henki kaipaisi taas runsaasti luovia erityisratkaisuja, joissa sekä Eurooppa että Turkki saisivat jotakin itselleen hyödyllistä, sitomatta kuitenkaan Eurooppaa Turkin tuleviin rähinöihin itäisellä rintamallaan. Ratkaisu tulee olemaan Euroopalle kallis, mutta suojeluraha kannattaa maksaa, sillä epäilen Turkissa käynnistyneen islamin uudistamisprosessin onnistumisen olevan Euroopan viimeinen oljenkorsi pitkäaikaisen rauhaisan rinnakkaiselon säilymiselle islamilaisen maailman kanssa.