Tämä ikuisuusaihe on taas pinnalla kun joku oikeusaste on tuominnut Pöyryn maksamaan lisäveroja siitä hyvästä, että työntekijät ovat käyttäneet bonusmaileja omiin matkoihinsa.

Tämä asia herättää tunteita ja kärkeviä mielipiteitä, mutta tosiasia on, että Suomessa verojärjestelmä on sellainen, että näiden selvästi rahanarvoisten etujen verottamatta jättäminen sotii sen periaatteita vastaan. Se, mikä on näiden mailien rahallinen arvo, onkin sitten haastavampi kysymys sekä se, missä kohtaa veroa pitäisi maksaa. Maileja kerättäessä vai niitä käytettäessä. Se, että periaate on koko lailla pikkusieluinen ja typerä, ei muuta juridista asetelmaa miksikään.

Tästä asetelmasta päästäisiin eroon muuttamalla lakia siten, että verotettavaa tuloa eivät ole satunnaiset edut, jotka eivät selvästi ole korvausta suoritetusta työstä. Jos työnantaja muuttaa palkkaa vaikkapa asuntoeduksi, on selvää, että tästä kuuluu maksaa veroa, mutta lentomailit eivät ole tähän verrattavia. Niillä on hankalasti määriteltävä rahallinen arvo, mutta niin kauan kuin niitä saadaan ainoastaan tehdyistä työmatkoista eikä esimerkiksi niin, että työnantaja ostaa lentoyhtiöltä maileja jollekin työntekijälle ja näin korvaa palkkaa, voidaan juridisesti tehdä ero luontaisedun ja sivutuotteen välillä. Maileja saadakseen pitää kuitenkin lentää, joten se, että työnantaja vain lennättäisi ihmisiä huvikseen, jotta he saisivat paljon maileja, tulee paljon kalliimmaksi kuin antaa näiden mailien tuomaa etua vastaava summa rahaa kaikkine sivukuluineen ja veroineen.

Tämä muutos olisi tehtävä siksi, että lentomaililla ei ole mitään kiinteää arvoa, josta vero voitaisiin reilusti, ennustettavasti ja ilman kohtuutonta byrokratiaa määrätä.

Jos mailien keräämistä arvioverotetaan saantihetkellä, tulos on epäreilu. Lentoyhtiöiden konkursseja on nähty, ja nämä tuppaavat nollaamaan bonusjärjestelmät. Vähäisiä mailimääriä ei voi käyttää mihinkään, ja kaikki eivät muutenkaan matkusta vapaa-ajallaan. Näin siis maksettaisiin tuloveroa saatavasta, joka ei kenties ole tuloa ollenkaan. Jos taas veroa pitäisi maksaa käyttöhetkellä, arvo olisi sinänsä määritettävissä, mutta kun mailit ovat voimassa vuosia Finnairilla ja joillain lentoyhtiöillä ikuisesti, missä olisi se virasto, joka osaisi määrittää, kuka edellisistä työnantajista on antanut minkäkin suuruisen kontribuution käytettyyn pottiin ja paljonko siellä pitää maksaa sivukuluja? Turhaa byrokratiaa, joka ei tuottaisi mitään.

Mailin erilaista arvoa voi hahmottaa vaikkapa omien British Airwaysin mailieni kanssa. Jos otan niillä menopaluulipun turistiluokassa Helsinkiin, se maksaa 30000 mailia + veroa noin satanen. Tällainen lippu maksaa veroineen 200-250 puntaa. 30000 mailia on siis noin 150 punnan arvoinen, mikä tekee mailista puolen pencen arvoisen. Jos otankin ensimmäisen luokan lipun Johannesburgiin, se maksaa 150000 mailia plus parisataa veroja. Tällainen lippu maksaa satunnaiselle päivälle marraskuulle 5241 puntaa, jossa lipun hintaa on noin viisi tonnia, ja mailin arvo onkin 3,3 penceä eli melkein seitsemänkertainen.

Tietysti voidaan ajatella, että mailit voidaan jättää keräämättä kokonaan. Tällöin ne ovat kuitenkin tukiainen (kotimaiselle) lentoyhtölle, sillä näiden mailien hinta on joka tapauksessa leivottu sisään jokaisen lentolipun hintaan. Jos firmat maksavat maileista mutteivät käytä niitä, lentoyhtiö kiittää. Samoin käy, jos edut jaetaan useille korteille ja omat lennot meneät yhdelle, työmatkat toiselle. Näiden yhdistäminen voi olla hankalaa, ja jos kummallakin maileja on niin vähän, ettei niillä saa ilmaislippua ennen vanhenemistaan, etu jäi lentoyhtiölle.

Nyt oikeus on tulkinnut, että työnantajan on valvottava mailien keräämistä ja käyttämistä ja maksettava veroa näistä maileista eikä suinkaan työntekijöiden.

Tämä on turha velvoite työnantajalle, sillä asia ei ole aivan helposti valvottavissa. Käytännössä valvontaa tekevissä firmoissa on tuo kahden kortin järjestelmä, mutta tämä ei vielä riitä. Firma voi lippua ostaessaan laittaa oman bonuskorttinsa työntekijän lentolippuun, mutta asia on viime kädessä matkustajan eikä maksajan päätettävissä. Jos matkustaja haluaa lentokentällä check inissä vaihtaa lipulla olevan kortinnumeron, mikä ei ole edes erityisen tavaton toimenpide, se vaihdetaan. Näin tehdään rutiininomaisesti esimerkiksi silloin, kun samalla lentolipulla on useiden allianssien yhtiöiden lentoja ja haluaa niiltä kaikilta mailit eri firmojen korteille.

Työnantajan ainoa keino valvoa asiaa on se, että siellä verrataan kuukausittaisia tai vuosittaisia mailiraportteja ostettujen lippujen tietoihin ja katsotaan, että kaikesta on maileja kertynyt. Kun mailit unohtava virhe ei ole erityisen harvinainen, mistä syystä jokaisella lentoyhtiöllä on automaattinen mailienpenäysjärjestelmä ettei asiakaspalvelijoiden aika huku tähän arkiseen asiaan, työntekijää tuskin voisi irtisanoa väärinkäytöksen takia, vaikka jotain lentoa ei listalla olisikaan.

Nyt linjaus tuntuu oikeudelta olleen periaatetta suosiva ja toimivaa käytäntöä vieroksuva. Firmojen hukuttaminen tämän sortin byrokratiaan on joutavaa, joten lakia kuuluisi muuttaa, vaikka paljon lentävät saavatkin joskus hieman “ansiotonta” etua. Epäreilu tilanne kun on sekin, että asia on periaatteessa valvottava, mutta käytännössä valvonnan suorittamista valvotaan pistokokeilla. Tässä tilanteessa verottaja tietää voivansa narauttaa jokaisen firman koska hyvänsä, sillä valvonta on ilman suurta manuaalista työtä mahdotonta ja parhaimmillaankin puolivillaista.