Luin Saarikosken kolumnin uudestasuomesta.

Siinä penättiin muunmuassa sitä, mihin ovat kadonneet erilaiset yhteiskunnalliset vastarintaliikkeet, jotka näyttävät marginalisoituneen tai valtavirtaistuneen, ja penätään oikeudenmukaisuuden tunteesta syntyvää taisteluhenkeä.

En ollut aikaisemmin ajatellut asiaa, mutta tosiasiallisesti juuri näin lienee käynyt. Koijärvi-väki muutti vihreiksi, ryhtyi yleisvaltapuolueeksi lehmänkauppoineen. Tämän jälkeen ei suuria yhteiskunnallisia liikkeitä ole näkynyt. Missä ne oikein ovat?

Kirjoittaja arvelee, että yhteiskunta itsessään saattaa tuottaa apatiaa, sillä lampaita on helpompaa paimentaa. Voi olla, mutta itse epäilen kuitenkin pääasialliseksi syyksi sen, että sosialidemokratia on onnistunut siinä, mitä varten se perustettiin. Kenelläkään ei ole nälkä eikä kylmä, yleiset ja yhtäläiset oikeudet on toteutettu sangen hyvin ja yhteiskunnassa ei vallitse massiivinen ja suuria joukkoja käsittävä epätasa-arvo.

Tyytyväiset ja hyvinvoivat ihmiset eivät juurikaan viitsi taistella radikaalin muutoksen puolesta, sillä heillä ei ole siihen motiivia.

Erinäköisten vastarinta- ja vaihtoehtokerhojen kuten myös poliittisen kulloisenkin opposition propagandassa kaikki on tietysti päin helvettiä ja nähdään suuria ja räikeitä eroja, jotka suorastaan vaativat kapinaa. Nämä erot saadaan kuitenkin aikaiseksi lisäämällä zoomia. Esimerkiksi tuloeroasiassa voidaan näyttää mahtavia eroja ja vielä mahtavampia kasvuprosentteja jollekin mitattavalle asialle, mutta kun asia laitetaan historialliseen perspektiiviin ja poistetaan sata rikkainta, huomataan tulonjakokäyrän olevan aivan mahdottoman tasainen verrattuna liikehdintää synnyttäneeseen 1800-lukuun.

Sama asia voidaan havaita sukupuolten välisessä tasa-arvossa. On totta, ettei se ole toteutunut täysin. On olemassa 3-5% selittämätön palkkaero ja herrahississä ei ainakaan toteuman tasolla ole yhtä paljoa naisia ja miehiä. Jos tämä asetetaan siihen maailmaan, jossa naisasia- ja suffrageettiliike syntyi ja jossa naisen asema muistutti enemmän omistusesinettä kuin yksilöä, ero on järkyttävän suuri.

Liikkeelle lähtevän kansanjoukon suuruus lienee jokseenkin suoraan verrannollinen koetun vääryyden suuruuteen. Massiivisimmat liikkeet ovat lisäksi edellyttäneet henkilökohtaista vääryyden kokemista. Tällaisia liikkeitä ei Suomessa ja länsimaissa juurikaan synny niin kauan kuin maailma on nykyisessä asennossa. Vaikka jonkun mielestä joku asia on huutava vääryys, suurta kansaliikettä ja vastarintaa ei synny, sillä valtaosa ei asiassa riittävän suurta vääryyttä koe.

Vaihtoehtoliikkeet ovat ryhtyneet katsomaan ulkomaille. Suomessa on niin vähän korjattavaa, ettei sillä oikein suurta liikettä saa aikaiseksi, mutta maailmalla on tietysti vaikka mitä ongelmia. Tässä ongelmana on neuvottomuus tarjota toimivia ratkaisuja sekä henkilökohtaisen tunteen puute. Henkilökohtainen raivo Sudanin tai Israelin tilanteen takia ei kosketa Suomessa montaakaan, ja valtaosa on vain “jotain varmaan tarttis tehdä sielläpäin” -moodissa. Kun suurta raivoa kokevilta kysytään, mitä pitäisi tehdä ja minkä puolesta kamppailla, ei heilläkään ole tarjota mitään kovin toimivia ehdotuksia. Ihmiset, jotka ajattelevat yhteiskunnallisia asioita ja olisivat näiden liikkeiden kohderyhmää, näkevät jokaisen patenttiratkaisun ongelmat eivätkä viitsi uhrata suurtakaan vaivaa tarjotakseen ratkaisua, jonka he itsekin tietävät torsoksi tai toimimattomaksi.

Ainoa yhteinen nimittäjä näyttää löytyvän USA:n vastustamisesta. Jos USA on jotenkin mukana jossain päin maailmaa, amerikkalainen yritys on jotenkin osallisena jossakin tai itse asiassa mikä hyvänsä suuri yritys on osana jossakin, saadaan masinoitua pieni mielenosoitus, jossa vastustetaan USA:n jotakin aspektia, ja jos mielenosoitus on vähän suurempi, lisäksi McDonaldsin ikkunat rikotaan. Tämä joukko on jo niin kapeasti asenteellista ja ahdasmielistä, ettei mahdollisuutta rakentaa tällaisen ympärille mitään laajempaa vastarinta- ja kansalaisliikehdintää ole.

Tilanne muuttuu sitten, kun länsimaissa ei enää riitä hyvinvointia jaettavaksi kaikille. Siihen saakka ei pidä syyttää ihmisiä lampaiksi siitä, että he ovat harkitsevia ja hyvin toimeentulevia sen sijaan, että he lähtevät banderolli tanassa vastustamaan amerikkalaisia milloin mistäkin syystä. Läheisiä ja henkilökohtaisesti koettavia protestiliikkeitä ei Suomeen voi synnyttää kun ei ole tarpeeksi kärsiviä, maailman tapahtumat ovat monelle kaukana ja lisäksi niin solmuisia, ettei niitä kuitenkaan osattaisi ratkaista.

Tällöin voidaan miettiä, kumpi on parempi. Protestoida ja taistella vai pysyä yleisesti selvillä yhteiskunnallisista asioista. Itse teen ainakin puhtaasti jälkimmäistä, sillä mikään protesti ei kaipaa minua juuri nyt. Sen sijaan haluan tietää, mitä maailmalla tapahtuu ja ymmärtää, mitä kaikkea ympärillä tehdään.

Protesti ja taistelu eivät edusta minulle mitään itseisarvoa, vaan ne pitää säästää sellaiseen tilanteeseen, jossa protestille ja vastarinnalle on tarvetta. Taisteleminen ja protestoiminen kuitenkin väsyttävät valtaosaa ihmisistä, ja sillä, mitä tehdään, pitää olla tavoite, aikataulu ja päättymispiste. Prosessityyppinen protestoiminen huvin vuoksi tai täydellisyyteen pyrkien on sangen pienten kansanjoukkojen huvi.