Johanna “Lapin Kansa” Korhonen on kirjoitellut viime aikoina hesariin ja urputtanut milloin mistäkin. Tällä kertaa korruptiosta.

Kirjoittaja on oikeassa siinä, että Suomessa esiintyy korruptiota, ja että sen löytäminen ja paljastaminen on lähinnä oma tehtävämme. Ei mikään paikka maailmassa lie korruptiosta täysin vapaa. Jos onnistutaan luomaan paikka, jossa ei ole korruptiota ollenkaan, kyseessä on todennäköisesti niin totalitaarinen utopiakokeilu, että siellä ei kenelläkään ole erityisen mukavaa. Tässä mielessä riittää, että korruptio on riittävän vähäistä, ja järjestelmä on käyttäjälleen ennustettava. Täydellisen korruptoitumaton maailma olisi helposti robottiyhteiskunta, josta puuttuisi inhimillinen kosketus joka portaalta.

Sen sijaan ihmettelen kovin tätä kohtaa:
Omahyväisen rehentelyn sijaan voisimme itsekriittisesti todeta, että vertailuja tekevän Transparency Internationalin mittarit ovat kehnoja tunnistamaan suomalaisen korruptoituneisuuden erityispiirteitä. Ne meidän pitää – pitäisi – tunnistaa itse.

Suomalaisen korruption ytimessä ovat oman hyvän asemansa korruptoimat ihmiset. Heitä on yrityksissä, virkamiesjohtajissa ja järjestöissä, joissa toiminnan demokraattinen tai muu valvonta on vähäistä tai luonteeltaan muodollista.

Transparency internationalin mittarit ovat siis perseestä eivätkä ne tunnista suomalaista korruptioa, suomalainen korruptio kun perustuu hyvässä asemassa oleviin ihmisiin julkisella sektorilla, järjestöissä ja yrityksissä, ja virkamiesjohtajiin.

Mihin ihmeeseen korruptio sitten muualla maailmassa oikein perustuu? Nähdäkseni täsmälleen samoihin elementteihin. Vähän ja paljon korruptoituneen maan ero on lähinnä siinä, kuinka laajaa toiminta on, mutta korruptio pesii kaikissa maissa juuri noissa portaissa. Ei kenelläkään ole motiivia lahjoa vahtimestaria, koska siitä ei hyödy mitään. Ei Suomessa eikä Zimbabwessa.

Tuntuisi siltä, että Transparency internationalin metodi saa kohtuutonta kritiikkiä sangen puolivillaisin perustein. Kaikki maailman korruptio on juuri tätä, ja kyllä järjestö sen näyttää osaavan tunnistaa. Se, että tutkimusta tulkitseva Korhonen ei ymmärrä listan olevan maiden järjestys eikä tieto absoluuttisesta korruption määrästä, jossa kärkipaikalla se olisi nolla, kertoo meille Korhosen tavasta ymmärtää asioita tai jättää ymmärtämättä, metodista se ei kerro mitään.

Transparencyn metodi voi olla vaikka kuinka köykäinen, en osaa sanoa kun en ole asiaan perehtynyt. Sen sijaan Korhosen ajatusketjulla “Suomi on vähiten korruptointuneimpia maita. Mutta Suomessa esiintyy korruptiota. Transparencyn metodi ei siis sitä tunnista” ei voida osoittaa asiasta mitään. Kun katson maailman vähiten ja eniten korruptoituneiden maiden listaa sekä sitä, mitä näistä maista tiedän, vaikuttaisi, ettei metodi aivan kelvotonkaan ole. Kyllä se osaa laittaa länsimaiden sisälläkin maat suunnilleen sellaiseen järjestykseen, millainen mielikuva asioista on päässyt 40 vuoden kokemuksella syntymään.

Kyllähän korruptioon pitää puuttua kun sitä havaitaan. On sitten kyse päivänpolitiikasta tai levinreissuja pummaavasta rakennustarkastajasta. Suomessa kuitenkaan korruptio ei ole sellainen ongelma, että se olisi järkevän yritystoiminnan este, tai se haittaisi ihmisten elämää kohtuuttomasti.

Esitetty Transparencyn mollaaminen kuulostaa lähinnä suomalaiselta itseruoskinnalta. Eihän Suomessa nyt mikään asia voi olla hyvin vaan kaikki on ihan plää, ja jos joku mittari näyttää Suomen pärjäävän jossain asiassa erinomaisen hyvin, mittarin on oltava väärä, koska eihän Suomi nyt voi olla hyvä missään.

Ulkomailla asumisen hyvä puoli on sen oivaltaminen, että Suomi todellakin on hyvä joissain asioissa. Ei kaikissa, eikä ole mitään syytä naapurimaista tuttuun “me olemme parhaita kaikessa”-arroganssiin, muttei myöskään mitään syytä yrittää jotenkin selittämällä väkisinselittää kaikkia Suomen hyviä asioita näyttäviä selvityksiä väärin tehdyiksi.