Päivi Lipponen on viime aikoina kunnostautunut puolitotuuksien, valheiden ja muinaisen propagandan toistajana.

Hän ei petä meitä tänäänkään blogikirjoituksessaan.

Lipposen usein käyttämä temppu, tässäkin toistettu, on sinänsä yleinen ja sitä tuntuu käyttävän kukin puolue oppositiovuorollaan, mutta joka kerran se kalskahtaa yhtä tympeältä. Tehdään kaikenlaisia ehdotuksia, joista ei ikinä joudu vastaamaan, ja niitä tehdään paljon. SDP on esimerkiksi ehdottanut pääomatulojen verotuksen palauttamista progressiiviseksi. Nyt kun kassanpohja pilkottaa, kautta poliittisen kentän näyttää olevan konsensus pääomatuloveroprosentin maltillisesta nostosta 28%:sta kolmeenkymmeneen.

Tämä ei ole lähellekään sama asia kuin SDP:n ja Lipposen tekemä ehdotus progressiivisesta verosta, mutta nyt voidaan todeta “muut ovat tulleet SDP:n kannalle” luoden sellaisen kuvan, että SDP olisi ollut asiassa jotenkin jatkuvasti oikeammassa kuin muut. Se, että 99% opposition tekemistä ehdotuksista ei toteudu edes tällaisella marginaalisella muistuttavuudella, ei koskaan tunnu herättävän “olimme väärässä” -kommentteja.

Tämä on kuitenkin normaalia poliittista retoriikkaa. En ymmärrä sen merkitystä, sillä jokainen politiikkaa seuraava näkee sen lävitse ja politiikkaa seuraamaton ei seuraa myöskään tätä propagandaa, mutta eipä minun pidäkään ymmärtää, mitä broilerihautomoiden lausuntoautomaatit ajattelevat.

Rimanalitus on tällä kertaa kuitenkin tässä: Ahon porvarihallitus uudisti pääomaverotuksen. Sen ja globaalin talouden avautumisen seurauksena pääomatulot ampaisivat nousuun. Ne, jotka saivat pääomatuloja, moninkertaistivat tulonsa. Kun rikkaat rikastuivat, palkansaajat jolkottivat entisessä kertymävauhdissa. Siis suhteellisesti: rikkaiden rikastumiseen verrattuna köyhät köyhtyivät.

Köyhät ovat aina käytössämme. Väliin köyhät köyhtyvät absoluuttisesti, väliin suhteellisesti, väliin sekalaisesti. Aina löytyy jostain joku ihmisryhmä, joka jollain tavalla tarkasteltuna pärjää köyhiä paremmin (määrittelemättä edes, keitä ne köyhät oikeasti ovat), ja saadaan pienellä maisemointitempulla aikaiseksi suuri salaliitto köyhien kyykyttämiseksi. Eivät köyhät ole köyhtyneet vaan köyhät ovat rikastuneet, mutta kun joku on rikastunut enemmän, voidaan naurettavalla tempulla todeta köyhien köyhtyneen, mikä on puhdasoppinen valhe. Suhteellinen köyhtyminen ei tarkoita mitään kovin konkreettista; ainakaan itse en ymmärrä, mikä olisi käytännön sovellus sille tiedolle, että joku toinen ihmisryhmä on rikastunut toista enemmän.

Minua kiinnostaa tällaisen sekavan ja epämääräisen vyyhdin perkaamisen sijaan miettiä Päivi Lipposen omaa arvomaailmaa ja kateuden roolia siinä. Mittatikuksi Lipponen otti suurimpien pääomatulojen saajat, sillä vain he ovat rikastuneet verouudistuksen jälkeen nopeammin. Pieniä pääomatuloja saavien verotus kiristyi. Mittatikkuna on siis joukko, joka mahtuu Suomessa muutamaan Kovasen taksiin, ja tätä verrataan “köyhiin”, joka SDP-propagandassa voi tarkoittaa aivan mitä hyvänsä puoleesta miljoonasta kahteen ja puoleen miljoonaan suomalaiseen.

Jos Lipposen edustaman puolueen mielestä on merkittävä ongelma se, että jollain tavalla valittu sadan ihmisen joukko on rikastunut enemmän kuin suurella niputtamisella valittu ansiotasohaitarin alin X%, hän rakentaa ongelman asiasta, joka on itsestäänselvää. On talousjärjestelmä mikä hyvänsä, sen sisältä voidaan poimia sadan ihmisen joukko, joka pärjää kaikissa tilanteissa suurta massaa paremmin.

Vaikka SDP pääsisi pois oppositiosta, tämä pitäisi paikkansa edelleen. En kuitenkaan usko näkeväni SDP:n hallituskauden jälkeen mitään suuria tunnustuksia siitä, että he olisivat epäonnistuneet tämän ongelman poistamisessa.

Oikeasti he voisivat sen kyllä sanoa ääneenkin, sillä Lipponen käy apinan raivolla korjaamaan ongelmaa, joka ei ole ongelma ensinkään, ja epäonnistuminen olemattoman ongelman korjaamisessa ei ole suurensuuri synti ja häpeä kenellekään.