Tänään on ollut joku UKK-seminaari, jossa fyysisesti elossa olevat, joskaan eivät ehkä henkisesti, pysähtyneisyyden ajan hahmot ovat ylistäneet kuollutta pysähtyneisyyden ajan hahmoa lähes liturgisin sanankääntein, aivan kuten tapana on aina ollut.

Tarja Halonen arvelee, että Kekkonen olisi ollut varmasti aivan ältsin hyvä internetin käyttäjä. Kyllähän tämä on tietysti uskottavaa kun muistelee, mitä kaikkia myyttejä meille syötettiin Kekkosen hiihtoretkistä, kalansaaliista ja vähän kaikesta muustakin, mutta nyt Kekkosen erityisasiantuntijuus joka asiassa tuntuu elävän 25 vuotta miehen kuoleman jälkeenkin. Yhteistä näille myyteille on se, että ne olivat ja ovat propagandan väline, ja propaganda on melkeinpä sitä samaa kuin naapurit tekivät hymyilevillä Isä Aurinkoisen kuvilla ja patsailla. Luodaan mielikuva rakastavasta ja taitavasta kansan isästä, joka on hyvä kaikissa ihmisten arvostamissa asioissa.

Joskus kauan sitten väkisinhiihtäminen oli varmasti aivan hurjan hieno juttu kun toisaalla viljeltiin myyttiä suomalaisista urheilukansana. Väkisinhiihtämisen suosio lässähti siinä kohtaa kun maa rikastui ja alppihiihto alkoi olla ihmisten ulottuvilla, ja suomalaisten maine urheilukansana lässähti kun keksittiin doping-testit. Tänä päivänä netinkäyttötaidot ja kyky saada äänensä kuuluviin ei-kaupallisessa mediassa ovat arvostettuja taitoja, joten tietenkin Kekkonen olisi ollut näissä asioissa mestari kuten myös alppihiihdossa ja curlingissa, ja Kekkosen maine ei tunnu lässähtävän vaikka eri maiden arkistojen avautuminen antavat kuvan Moskovan talutusnuorassa olleesta itsevaltiaasta.

Kepuli Eino Uusitalo puhui samassa seminaarissa. Me hieman vanhemmathan muistamme Eino Uusitalon pyrkimykset 70-luvulla siirtää itsenäisyyspäivä nykyisestä Suomen ja NL:n välisen rauhansopimuksen allekirjoittamispäiväksi. Uusitalo edusti K-linjaa tympeimmillään ja UKK-seminaari on tietysti hänelle erinomaisen harras paikka näyttäytyä oikeauskoisten seurassa.

Uusitalon sanoma juhlakansalle oli se, että “suomettumisen aikaa ei pidä kritisoida”. Peruste tälle älynväläykselle oli se, että koska kaikesta huolimatta kävi hyvin, kritiikille ei ole tarvetta. Tämä on sinänsä näppärä tapa yrittää päästä eroon ikävästä ja turhan läheltä omaa napaa liippaavasta murskakritiikistä. Kun kerran Suomi ei sortunut NL:n satelliitiksi huolimatta siitä, että Uusitalo muine myyräntyöläisineen sitä tahallaan tai tahatta edisti, kritiikki voidaan iloisesti rallatellen unohtaa epäkiinnostavana. Jos nimittäin Suomi olisi sortunut NL:n satelliitiksi, Uusitalo olisi jonkunnäköisenä kansankomissaarina lähettänyt toimintaansa kritisoivat Siperiaan kuolemaan, jolloin kritiikkiin ei myöskään olisi ollut mitään aihetta. Tai aihetta olisi ollut muttei kritisoijia.

Suomettumisen aikaa nimenomaan pitää kritisoida. Arkistojen avautuminen on myös osoittanut sen, että Neuvostoliitossa ei ollut tosiasiallisesti mitään suunnitelmia miehittää Suomea vuoden -48 jälkeen. Tällaisen miehityksen uhan torjuntaan perustuva rähmälläänolo oli siis toimintana yliampuvaa, ja ansaitsee kritiikkimme ja tarkastelun siitä, miksi hullutus sai hallinnossa jatkua 90-luvun alkuun, ja miksi myyttien ja legendojen paisuttelun kuuluisi jatkua vieläkin.

Koko näennäisen uhkakuvan keskiössä oli Kekkonen. Kekkonen lähipiireineen loi Suomeen ilmapiirin siitä, että vain UKK on hyvien idänsuhteiden tae ja muuten meille hullusti käy. Tämäkin oli puhdas myytti, mutta koska se sopi sekä Moskovalle, joka sai istutettua oman satraappinsa Suomen de facto yksinvaltiaaksi sekä Kekkoselle, josta tuli näin tuo mainittu vallankahvan käyttäjä, mielikuva lähti lentoon ja alkoi elää omaa elämäänsä.

Suomen itsenäisyyden ja länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen tosiasiallinen tae oli SDP, joka ensin pisti hanttiin ja esti tärkeimpien ammattiliittojen päätymisen kommunistien tai Kekkosen kätyrien komentoon. Kun sitten SDP lopulta teki itsestään NL:n silmissä salonkikelpoisen 60-luvulla, ajoitus oli täydellinen, sillä siten alkoi Kepun ajaminen ahtaammalle yksinvallassaan, idänsuhteiden hoitaminen muutenkin kuin Kekkosen välityksellä, ja lopulta 80-luvulla ja 90-luvun alussa koko Kekkosen ajan klikin luutiminen sivuraiteelle. Näitä asioita harvoin kekkosenpalvontamenoissa muistellaan, sillä kunnia halutaan antaa legendalle, joka ei sitä ole ansainnut.

Kekkosen aikaa ja pysähtyneisyyden vuosia tulee tarkastella kriittisesti monista muistakin syistä, sillä tuon ajan varjo on pitkä. En puhu tässä edes vihreän suojavärin ottaneista stalinistien henkisistä perillisistä vaan siitä, kuinka mätä levisi koko yhteiskuntaan.

Mainitsen esimerkkinä vaikkapa vaalirahoitusjupakan. Ei ole sattumaa, että se osui kovimmin juuri Kepuun. Kekkosen aikana idänkauppaa pääsi käymään vain, jos maksoi suojelurahat kepulaisille säätiöille ja vaalirahastoille. Yrityselämä totutettiin maksamaan Kepulle suojelurahaa ja Kepu tottui käyttämään rajatonta valtaa ja valtavia budjetteja. Tämä perinne elää edelleen, ja maakunnissa firmojen on parempi maksaa Puolueelle kymmenyksensä tai huonosti käy. Näitä rahoja veivaamassa on erinäköisiä säätiöitä ja rahastoja, ja nyt kun asia pullahti pinnalle, koko kuvio on melko samanlaista kuin Kekkosen ajan meno: jos haluat ostarin tänne, maksat suojelurahat Puolueelle tai muuten ei onnistu.

Kekkosen saavutuksia idänkaupassakin käsitellään usein sangen yksipuolisessa sävyssä. Kerrotaan, että idänkauppa pelasti Suomen, kun tosiasiassa idänkauppa kahden pysähtyneisyyden aikaa elävän valtion välillä vain vinksautti suomalaisen elinkeinorakenteen tuottamaan asioita, joilla ei ole mitään käyttöä vapailla markkinoilla. Tietysti osa idänkauppayrityksistä porskuttaa edelleen ja myy tuotteitaan jopa itään, mutta syvän rakennemuutoksen 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun tämä järjestelmä kyllä aiheutti kun osalta firmoista loppui ainoa bisnes ja mitään sopeutumista ei ehtinyt ajan kanssa tapahtua.

Rähmälläänolon aikana tehtiin siis virheitä ulkosuhteissa, sisäpolitiikassa, talouspolitiikassa ja kauppapolitiikassa. Kun tähän lisää pitkän pysymisen EEC/EU:n ulkopuolella, voidaan ajatella, että virheitä tehtiin myös maatalouspolitiikassa, sillä se sai elää suojattua elämäänsä 30 vuotta liian kauan, mikä maksaa järjettöminä tukiaisina edelleen, joka vuosi. Samaan aikaan rajojen sulkemisella ja valuuttasäännöstelyllä poissa pidetty ulkomainen kilpailu näkyy tänä päivänä vähittäiskaupan keskittymisessä ja ruuan korkeassa hinnassa.

Kun koko rähmälläänolon aika oli yhtä suurta valheeseen perustunutta virhettä yhden presidentin henkilökultin pönkittämiseksi, tätä asiaa pitää todellakin selvittää ja käydä lävitse eikä häveliäästi vaieta siitä siksi, että lopputulos ei ollut aivan kaikkein huonoin mahdollinen.

Jos Suomi olisi jättänyt valitsematta Kekkosen, pienen 50-luvun kohmelon jälkeen Suomen suhteet itään olisivat normalisoituneet siten, että Suomi pitää itsensä luotettavana kumppanina sotilaallisesti, mutta ei ota vastaan ohjeita Suomen ulkosuhteiden tai sisäpolitiikan järjestämiseksi NL:stä. Suomi olisi ollut osa Euroopan yhdentymisprosessia 60-luvulta lähtien, rakennemuutokset olisivat tulleet ajallaan eikä kertarysäyksenä.

60-luvun poliittinen aktivismi olisi rakentanut Suomeen kansalaisyhteiskunnan jo silloin eikä vasta 90-luvulla, ja stalinistit olisi laulettu suohon röhönaurun vallitessa heidän omalla retoriikallaan. 60-luvun poliittinen herääminen olisi tuottanut muitakin ajatuksia kuin äärivasemmiston, ja tänä päivänä vaikkapa tiedotusvälineiden ei tarvitsisi taistella sen ongelman kimpussa, mistä löytää toimittajia, jotka eivät ole joko punaisia tai vihreitä.

Kekkonen vallantahtoineen lykkäsi Suomessa yhteiskunnan tosiasiallista vapautumista vuosikymmenillä, ja kyllä tätä aikaa ja ajan henkilöitä totisesti pitää tutkia ja kritisoida eikä vain todeta, että koska nyt sitten kuitenkin lopulta vapauduttiin, mitäpä asiaa turhaan pöyhimään.