Urpilainen on puoliksi oikeassa
09/08/11 11:24
Jutta Urpilainen osoittaa meille, että sokeakin kana voi joskus löytää kultajyvän. Tai no, ainakin puolikkaan.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta.
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
johtajuutta. Vaalilupaukset on nyt pakko vetää vessanpöntöstä alas, sillä ne oli annettu tilanteessa joka näytti huomattavasti paremmalta. Minua ei äänestäjänä häiritse ensinkään poliitikko, joka tunnustaa tilanteen muuttuneen. Häiriinnyn suunnattomasti kun huomaan poliitikon kuvittelevan omien vaalilupaustensa olevan pariisilaiseen museoon lasikuvun alle säilötty luonnonvakio, jonka ympärillä maailma pyörii ja sopeutuu tämän mittatikun olemassaoloon.
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
vieläkin valtava budjettivaje, mutta koska hallitus on kyennyt sitä jonkun verran kaventamaan, lainarahan hinta on halventunut ja valuutta varovaisesti vahvistunut. Kunhan myllerrys euroalueella jatkuu vielä hetken, Britanniasta tullee toinen halvan rahan eduista nauttiva turvasatama Euroopassa.
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
Lainaan Urpilaista: "Mihinkään isompaan uudelleen ajatteluun ei ole tarvetta", Urpilainen sanoi. Hänen mukaansa sopeutustoimien riittävyyttä tarkastellaan vasta keväällä kehysriihen yhteydessä. "Nyt ei pidä panikoitua ja tehdä jotain harkitsematonta"
Kultajyvän murunen on siinä, ettei vallankahvan todellakaan pidä nyt
Sen sijaan vallankahvan pitää tehdä rauhallisesti mutta pikaisesti harkittuja päätöksiä Suomen rakenteellisen budjettivajeen korjaamiseksi. Urpilainen haluaisi odotella ensi kevääseen, mutta nyt näyttää siltä, ettei ole aikaa. Sen sijaan ajan henki antaa meille mahdollisuuden.
Ei Suomella tietenkään ole varaa odotella kevääseen sitä, että joku mystinen talouskasvu hoitaa kaiken kuntoon. Viimeisen kahden viikon pörssisukellus on osoitus siitä, ettei juuri kukaan enää usko mihinkään maagiseen talousnousuun paitsi SDP, joka meni lupaamaan, ettei mistään säästetä ja lisäksi äyskäröidään uutta rahaa sinne tänne kun meillä menee niin hyvin.
Itse asiassa talousnousu on jopa kaksiteräinen miekka. Suomihan on tällä hetkellä velka-asiassa käsittämättömässä nakkisuojassa lähinnä siksi, että pankkijärjestelmä on terve ja kukaan ei ole viitsinyt tutkia tarkemmin. Valtiohan edelleen lainaa joka neljännen tai viidennen käyttämänsä euron, mikä on paljon enemmän kuin mitä Etelä-Euroopan kriisimaiden valtiot lainaavat. Ainoa syy, miksi Suomi ei ole osa tätä kriisiä on se, että Suomi on tarpeeksi pieni ja kukaan ei ole huomannut mitään.
Jos talouskasvu lähtisi laukalle ja alkaisi korjata ongelmia, olisi vientivetoisen Suomen tapauksessa tietysti kyse globaalista ilmiöstä. Suomessa talousluvut paranisivat mutta niin ne paranisivat Keski-Euroopan suurissakin maissa. Tämä heikentäisi Suomen asemaa, sillä kun talousluvut paranevat luotettavina pidetyissä maissa, saattaisi tämä kääntää spotin pienen reunamaan talousongelmiin.
Tarvetta lisäsäästöille voi hakea myös eläkejärjestelmästä. Kun minun varsin konservatiivinen osakesalkkuni on sulanut jotain 15 ja 20 prosentin välillä viime päivinä, on aivan selvää, että eläkekassojen salkut ovat sulaneet myös. Suomen eläkejärjestelmän kestävyyshän taisi perustua toiveiden tynnyriin, jossa talous kasvaa keskimäärin hieman yli kolme prosenttia vuodessa ja osakemarkkinat tuottavat kymmenisen prosenttia vuosittain.
Parin viime vuoden taloussukellus -7 prosentin kasvuineen romautti toisen puolen näistä. Normaalia hieman rivakammallakaan talouskasvulla ei enää päästä kymmenen vuoden tarkastelujaksolla kolmen prosentin talouskasvuun. Osakemarkkinoiden edellinen sukellus oli 2008 ja nyt sukellus ei ole edes vielä päättynyt. Jo nyt pitäisi olla tältäkin kantilta selvää, ettei kymmenen prosentin keskimääräinen tuotto toteudu.
Voimme joko leikata eläkkeitä tai varautua siihen, että verorahaa tarvitaan enemmän eläkejärjestelmän ylläpitämiseen, mutta hallitus ei halua puhua kummastakaan vaihtoehdosta. SDP elää täydellisessä valheessa hirttäydyttyään vaalilupauksiin, joita edes Urpilaisen kaltainen, veivattavaa soittopeliä käyttävän katusoittajan punahattuinen apulainen, ei olisi mennyt tekemään, jos olisi ehtinyt näkemään kesän tapahtumat. Kokoomus ei voi pakottaa SDP:tä tekemään mitään, koska nykyinen hallituskoalitio on ainoa mahdollinen ilman uusia vaaleja, ja uusissa vaaleissa valta siirtyy persuille, joilla on vielä köykäisempi käsitys talouden tilasta kuin SDP:llä.
Nyt tarvittaisiin erityisesti SDP:ltä Paavo Lipposen kaltaista
Urpilaisen asema on kuitenkin puolueessa vähintäänkin epäsuotuisa. Loppukiri ennen vaaleja ei näytä sataneen juurikaan hänen laariinsa, joten hän näyttää kuuntelevan puolueensa änkyräsiipien ääniä ja yrittävän miellyttää kaikkia.
Oikea ratkaisu SDP:ltä olisi hyväksyä se, että omat vaalilupaukset tai ainakin osa niistä on pakko jättää, ja pakottaa kulissien takana Kokoomus tekemään sama. Tämä poistaisi puolueelta arvovaltatappion kun kaikki hallituspuolueet joutuvat tekemään samoin. Kokoomus voidaan aivan hyvin pakottaa joihinkin maltillisiin veronkorotuksiin vastapainoksi siitä, että julkistaloudessa aletaan säästää. Näitä neuvotteluja ei voi käydä lehdistön välityksellä, mutta ovela demaripoliitikko vuotaisi tapahtumien kulun lehdille jälkikäteen.
Kokoomus ei voi olla asiassa aloitteellinen, sillä sen vaalilupaukset rajoittuivat nimenomaan veronkorotuksiin. Veroja joudutaan kyllä korottamaan, mutta tämä ei ratkaise Suomen talouden perusongelmaa eli sitä, että maassa on liian suuri julkinen sektori. SDP asettui puolustamaan nykyistä julkista sektoria, joten pallo on sillä.
SDP näyttää pelaavan nyt jotain omaa peliään, jonka luonne ei avaudu minulle. Onko kyseessä sisäinen puheenjohtajapeli? Yrittääkö SDP ajaa Suomeen uusia vaaleja, jossa siitä tulisi persujen apupuolue? Mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Joka tapauksessa puolueen katseet eivät ole hallitusyhteistyössä eivätkä myöskään maan taloudessa, sillä ainoana ratkaisuna tarjotaan edelleen “talouskasvu hoitaa” -rutiinivalhetta.
Aikaisemmin puhuin mahdollisuudesta.
Suomessa kyetään saamaan aikaiseksi kun ruvetaan jotakin tekemään. 90-luvun alun laman hoito osoitti tämän. Osa silloin käytetyistä keinoista on jälkiviisaasti ollut vääriä, mutta silloin kyettiin saamaan aikaan päätöksiä ja myös panemaan ne toimeen kuten on kyetty sen jälkeenkin ja kyettäisiin edelleen jos vain päätöksiä tehtäisiin. Monessa muussa Euroopan maassa poliittinen koneisto ei tosiasiassa pysty tekemään juuri mitään, sillä hallintorakenne on niin monimutkainen, että valta ei välttämättä ole kovin tukevasti vallankahvan käsissä tai valta on pirstaloitu niin, että yksi puolue kontrolloi yhtä päätöksentekokohtaa ja toinen puolue toista.
Nyt maailma tarvitsee hyviä ja positiivisia signaaleja ja niistä kumpuaa hyvää karmaa, vaikka työ onkin kovasti keskeneräistä. Vielä vuosi sitten Britannian talous näytti olevan täydellisesti syöksykierteessä ja maan luottoluokitusta arvioitiin kriittisessä sävyssä. Maan taloudessa on
Suomi voisi aivan hyvin hyötyä samasta imagosta. Spotti ei kääntyisi Suomeen pahalla tavalla jos aikaansaataisiin oikeansuuntaisia päätöksiä. Muualla sivistysvaltioissa ei saada aikaiseksi edes niitä, joten budjettivaje voisi lopulta olla pienempi pahe kuin poliittinen pysähtyneisyys.
Suomen nykyinen hallitusratkaisu on ongelmallinen muttei mahdoton. Suomessa on ennenkin selvitty vaikeista hallitusasetelmista, joten nyt pitäisi kyetä nielemään kasa vaalilupauksia ja ruveta tekemään jotakin.
Sen sijaan nyt on täydellisen selvää, että keskipitkällä aikavälillä julkisen sektorin roolia kaikissa länsimaissa on kevennettävä. Paluuta valtavien holhouskoneistojen aikaan ei enää ole vaan tarvitsemme yksityisen sektorin ketteryyttä täydennettynä oikeita asioita tekevällä täsmäjulkissektorilla.
Suomessa voitaisiin rakentaa sekin ensimmäisenä jos haluttaisiin, mutta sitä pitäisi rakentaa nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen kesken hieman hullutellen ja uutta visioiden. Persut tuijottavat menneisyyteen, Kepu on aina elänyt menneisyydessä ja pikkupuolueissa on liikaa hörhöjä. Vihreät kelpuuttaisin visiointipöytään jos sieltä saadaan fiksua väkeä, ja oikeastaan sama koskee vasemmistoliittoa. Tässä työssä oleellista on pitää etujärjestöt ja painostusryhmät täysin ulkona ja heittää työryhmästä pois jokainen, joka tosiasiassa näyttää olevan jonkun kerhon maksettu äänitorvi. Asioita on nyt pakko miettiä eri tavalla kuin ennen ja keksiä uutta eikä vain hieman hienosäätää vanhaa.
Ensimmäisenä pitää siis hankkiutua eroon menneen maailman korporaatiovallasta.
blog comments powered by Disqus