Britanniassa on parlamentin ylähuone, jossa päärit pitävät huolen siitä, että rahvaan mopo ei liiaksi karkaile, ja järjestelmä toimii sangen hyvin.

Suomessa otettiin käyttöön yksikamarinen edustuslaitos toistasataa vuotta sitten, ja sekin järjestelmä toimii sangen hyvin. Tässä en käsittele näiden järjestelmien hyviä ja huonoja puolia vaan hieman toista asiaa.

Ajatuksen kirjoitukseeni sain luettuani Akuliina Saarikosken kolumnin Uudesta Suomesta, jossa kirjoituksessaan hän penää “yhteiskuntamoraalia”. Kirjoitus on jokseenkin köykäinen puheenvuoro, mutta on oivallinen esimerkki siitä, miten itsensä suvaitsevaksi älymystöksi ylentänyt punavihreä ja ahdasmielinen näennäisintelligentsia yrittää yhteiskuntaa rakentaa. Oletan, että tämä ei ole punavihreän joukon yksinoikeus, mutta koska muilla on kanavia vaikuttaa muualla, heidän ei tarvitse tähän hanttipakasta vedettyyn patasorsaan turvautua.

Saarikoski penää “yhteiskuntamoraalia”, jolla pitäisi ratkaista jotkut asiat toisin kuin parlamentaarinen koneisto ne ratkaisee.

Mitä tämä yhteiskuntamoraali oikein on? Sitä ei kirjoittaja käsittele, eikä sitä koskaan käsittele kukaan muukaan asiaa ehdottava. Oleellista on se, että pitäisi olla joku ylähuoneen kaltainen “yhteiskuntamoraali”, johon vedoten jätettäisiin joitain poliitikkojen tekemisiä tekemättä tai tehtäisiin ne toisin. Yhteiskuntamoraalin vähäorpana on “yritysten yhteiskuntavastuu”, jolla yritetään vaikuttaa huolellisesti lakeja ja sopimuksia noudattavien yritysten toimintaan ja saada ne tekemään jotain toisin siksi kun kaikki on plää.

Tämä puheenvuoro ammensi suomalaisesta perinteestä, jossa ylempi luokka potkii ryysyläisiä päähän ja jossa heillä on myös siihen täysi oikeus. Kataisen mukaan ”meillä ei saa olla niin sanottuja positiivisia vetovoimatekijöitä turvapaikanhakemiseen verrattuna naapurimaihin.”
Miten tästä päästään eteenpäin? Onko yhteiskuntamme täysin valloittanut ideologia, jossa ihmiset ovat pelkkiä miinus- tai plusmerkkisiä käveleviä summia?
Minne jäi yhteiskuntamoraali? Minne jäivät oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset, joiden unohtamisesta Lars D. Eriksson meitä näpäytti

Tässä lainauksessa asiaa kuvataan. Poliitikot tekevät työtään ja toimivat oman ja viiteryhmänsä oletetun arvomaailman mukaan, mutta se onkin väärin, ja pitäisi noudattaa “yhteiskuntamoraalia”.

Tämä ajatus sisältää implisiittisesti sen, että “yhteiskuntamoraalin” määrittelee siihen vetoava itse viiteryhmineen. Tämä on perinnöllistä ylähuonettakin heikompi rakenne, sillä ihmiset lajitellaan oikeisiin ja vääriin mielipiteidensä perusteella, ja vain oikeaa uskoa tunnustavat kelpuutetaan päättämään, mikä on yhteiskuntamoraali.

Mitenkään muuten tämä ei ole selitettävissä. Jos yhteiskuntamoraali syntyisi jollakin mies ja ääni -periaatteella, olisimme keksineet kansanedustuslaitoksen uudelleen. Sellainenhan meillä on jo, ja jos tämä ei toteuta ja määrittele yhteiskunnan moraalia ja moraali pitäisi määritellä jossain muualla, se tarkoittaa väkisin jotain oikeaoppisten pappisneuvostoa.

Oikeasti yhteiskuntamoraali ei siis tarkoita mitään, mutta siihen vedotaan, jotta ei tarvitse sanoa oman, epäsuositun ajatuksen olevan yksinkertaisesti huono ja epäsuosittu, vaan voidaan vedota korkeaan moraaliin.

Tälle läheistä sukua on niinikään vihreistä suunnista, joskin rivimiestasolta, kuultu ajatus siitä, että pitäisi olla jotain viisaiden neuvostoja päättämässä ympäristöasioita ja siunaamassa muita päätöksiä, sillä kansa on liian tyhmää ymmärtämään Totuutta ja siksi nämä asiat pitäisi käsitellä jotenkin muuten. Ei tarvitse olla kaksinenkaan auguuri povatakseen, että tällaiset viisaiden komiteat täytettäisiin 90-prosenttisesti oikean mielipideseulan läpäisseillä, ja sekaan otettaisiin muutama esiintymistaidoton kiintiönormaali, jotta luodaan illuusio laaja-alaisesta komiteasta, ja saadaan poliittisesti vääräoppiset näkemykset vaikuttamaan hölmöiltä.

Ei yhteiskunnalla ole mitään moraalia. Ihmisillä on käsitys oikeasta ja väärästä ja kun tämän yhdistää käsitykseen mahdollisesta ja mahdottomasta sekä ymmärrykseen resurssien rajallisuudesta, syntyy näkemyksiä siitä, mitä pitäisi tehdä ja miten.

Ne, joiden lahjat riittävät vain oikean ja väärän erottamiseen toisistaan, tuppaavat julistamaan itsensä älymystöksi ja kapea-alaisuutensa avarakatseisuudeksi, ja kun ollaan pontevasti hyvän puolella pahaa vastaan, syntyy runsaasti tyhjien tynnyrien kuminaa, mutta realismi potkii inhottavasti vastaan.

Siksi realismi pitää mitätöidä vetoamalla yhteiskunnan moraaliin.