Samalla kun itsenäisyyttä juhlitaan siellä täällä erinäköisten rituaalien voimin, joku voisi viimein ryhtyä tekemään tiliä rähmälläänolon ajasta sen sijaan, että asia ja kaikki siitä tehdyt tutkimukset vain vaietaan kuoliaaksi. Asia on nykyiselle vallankahvalle kiusallinen, koska nykyisin vallassa ja muuten esillä olevat tuntuvat olevan Ben Zyskowicziä lukuunottamatta asiassa jossain määrin ryvettyneitä.

Rähmällään oltiin kaikkialla. SDP:ssä linja muuttui 60-luvun lopulla ja puolueen vasenta siipeä edustaneista EEC:n vastustajista Halosesta ja Tuomiojasta on kuultu sen jälkeenkin vaikkei oikeastgaan olisi pitänyt. Lipponen, Kanerva, koko RKP. Väyrynen, Vanhanen, Aho, Holkeri, Suominen. Kaikki olivat mukana. Osa löytynee joltain Stasin ilmiantajalistoilta, osa oli muuten vain mukana. Sinänsä poliitikolle on täysin sallittua vaihtaa mielipidettään, joten silloinen N-liiton kritiikitön ihailu ja länsi-integraation ja USA:n kategorinen vastustaminen eivät mitenkään välttämättä ole painolasti tänään. Minun on kuitenkin vaikeaa hyväksyä poliitikolta sitä, että mielipiteet muuttuvat jopa täydelliseen takinkääntöön saakka, mutta ne vanhat mielipiteet yritetään selittää jotenkin "no sehän oli sellaista silloin" -ajatuksin tai peräti jättää kokonaan selittämättä. Jos nämä sankarit olivat silloin tukemassa hyödyllisinä idiootteina venäläistä imperialismia ja hylkäsivät tämän muutama vuosi tuon imperiumin romahtamisen jälkeen ilman mitään jälkipyykkiä, miten voin tietää, että he tänään tietävät, mitä oikein ovat tekemässä? Poliitikko saa tehdä virheitä ja virhearvioita, mutta ovatko nämä nykyiset ottaneet edes opikseen?

Suomi yritti tehdä pysähtyneisyydestään vientituotetta ryssää nuoleskellakseen ja juuri vähän aikaa sitten Paavo Lipponen kävi herran vuonna 2007 valistamassa virolaisia K-linjan eduista. Ulkopolitiikassa olisi kuulemma hylättävä yhteistyö sellaisten lähimaiden kanssa, jotka eivät ole Venäjän mielestä ystävällismielisiä naapurivaltioita. Onneksi Suomessa oli 80-luvun alkuun saakka myös munakkaita poliitikkoja, jotka eivät välittäneet virallisen K-linjan sisällöstä tuon taivaallista vaan veivät Suomen osaksi länttä juurikin vastoin NL:n käsitystä ystävällismielisistä valtioista.

Olisikohan aika viimein äänestää 70-luvun nuorisopoliitikot ja tympeän 80-lukulaisen Koiviston pysähtyneisyyden kauden opetuslapset kunniakkaalle eläkkeelle ja ottaa tilalle toisenlaisessa maailmassa kasvaneita? Itse olen alkanut kallistua tälle kannalle, sillä menneisyytensä kieltävät nykypoliitikot tuntuvat olevan edelleen historiansa ja muinaisen arvomaailmansa vankeja. Minä en esimerkiksi usko yhdenkään nykypoliitikon tunnistavan imperialismia ja fasismia, vaikka ne purisivat heitä perseeseen. Ja kummankin tunnistaminen olisi tänä päivänä ensiarvoisen tärkeää. Imperialismi hiipii maailmassa muuallakin kuin USA:ssa, ja punaviherjärjestöjen kautta lähtisiin yhteiskuntiin vyörytetään jatkuvasti uudenväristä fasismia vaivihkaa.

Fasismi ei muutu aatteena paremmaksi, vaikka se maalataan millä suojavärillä, ja imperialismi tuppaa johtamaan suuriin sotiin. Fasismin ja imperialismin yhdistyessä jälki on erityisen rumaa, 70-luvun myyräntyöläiset ovat jälleen pahalla asialla ollessaan tunnistamatta muun kuin amerikkalaisen imperialismin ja uusnatsitaustaisen marginaalisfasismin.