Minua mietityttävä ja jollain tavalla miellyttävä määritelmä on tämä:

Minulle feminismi tarkoittaa sitä, että mies ja nainen ovat samanarvoisia. Että jokainen ihminen on samanarvoinen, oli biologinen, sosiaalinen tai juridinen sukupuoli mitä tahansa. Että kukaan ei ole huonompi sukupuolensa takia. Vaikka olisikin erilainen.

Lainaus johtaja Hapulin tuotannosta ammottavien foinikialaisten ajoilta. Tämä jokseenkin on se, mitä tapasin feminisminä pitää, silloin kun tasa-arvo-ongelmat olivat ennen kaikkea naisia syrjiviä ja miehiä suosivia.

Sen sijaan mietityttää se, onko kyse ainakaan tänään laisinkaan feminismistä vaan tasa-arvon kannattamisesta. Tasa-arvossa on kaikenlaisia ongelmia ja niistä vähäisen ymmärrykseni mukaan valtaosa ei liity sukupuolikysymykseen. Ja ne asiat, jotka liittyvät, eivät enää ole yksinomaan niin kuin ennen; mies voi nykyään olla ja usein onkin huonommassa asemassa vaikkapa silloin kun perhe-elämän asioita joudutaan puimaan viranomaisportaassa.

Toisaalta tasa-arvon tielle on tullut uusia asioita tai jos ei uusia niin asioita, joista ei ole aiemmin tarvinnut puhua. Johanna Korhosen potkut jonkun kepulaisen kehitysalueen valtalehden päätoimittajan paikalta saivat seksuaalisen suuntautumisen takia tapahtuvan syrjinnän jälleen kartalle. Homojen kivittämisellä on maailmassa pitkät perinteet, lesbojen tulo ulos kaapistaan näemmä saa aikaan reaktion “jos teeskentelemme, ettemme näe sitä, sitä ei ole olemassa”, minkä asenteen kuningatar Viktoriakin otti asiaan aikanaan. Tämä on tasa-arvon kysymys puhtaimmillaan, feminismiin sen suhde on ainakin minulta hieman pakeneva.

Feministit ovat omineet sateenvarjonsa alle seksuaaliset vähemmistöt sen jälkeen kun heterorintamalla asia on monimutkaistunut. Tälläkään asialla ei nähdäkseni ole mitään tekemistä feminismin kanssa vaan tasa-arvotyön. Siltä osin kun pyrkimys on kohti yllä lainattua tasa-arvoa.

Sen sijaan näyttäisi siltä, että ainakin palstatilassa kummitteleva feminismi haluaisi rakentaa jonkunlaisen uuden maailman. Kun valtaväestöä edustava mies lakkasi olemasta yksin syyllinen sukupuolten välisessä tasa-arvokeskustelussa, vedettiin pakasta lisää muuttujia, jotta saatiin aikaan haluttu lopputulos, ja vajaa puolikas kansasta on edelleen syyllisiä. Kun homot, lesbot ja transseksuaalit on lähitulevaisuudessa hyväksytty ilman se kummempaa kommenttia, ennustan, että mainitun feminismin edustajat vetävät pakasta lisää kortteja, jotta syyttävä sormi osoittaa edelleen samaan suuntaan. Maahanmuutto ainakin tarjoaa mahdollisuuksia syyttää täsmälleen samaa väkeä valkoisen miehen taakasta.

Minulla on sellainen mielikuva joskaan ei varma tieto, että feministeiksi itseään kutsuvissa ihmisissä ja järjestöissä on (ainakin) kahdenlaista verta: toisen jengin päämääränä on tasa-arvon toteuttaminen, eli työllä on jonkunnäköinen laadullinen tavoite, johon pyritään.

Toinen joukkio taas elää viholliskuvasta eikä niinkään pyri johonkin päämäärään. Työn keskeinen elementti on se, että jossain on Syyllinen, ja toiminta ja ohjelma rakennetaan siten, että tuo syyllinen elää ja voi hyvin aivan riippumatta siitä, mitä ympärillä oikein tapahtuu. Minä en oikein ymmärrä, miten tasa-arvoon voi pyrkiä ylläpitämällä sukupuoli- ja kulttuurirajoja noudattavaa vihollisuutta. Tässä linjassa ongelma on se, että he ovat tavallaan oikeassa, tai ainakin ovat olleet. Kun maailma on ollut miesten maailma viime vuosikymmeniin saakka, kaikista maailman historiallisista vääryyksistä voi todellakin syyttää miehiä.

Maailma kuitenkin muuttui joskus 60- tai 70-luvulla. Asian voi havainnoida tänä päivänä esimerkiksi katsomalla, kenelle viihde tehdään. Sitä ei enää tehdä miehille, koska naiset tekevät kaikki muut kulutuspäätökset paitsi auton hankinnan. Tästä taas vastaavasti seuraa se, että kehitysmaiden hikipajoissa työskentelevät nälkäpalkatut naiset eivät olekaan enää miesten aiheuttama ongelma vaan länsimaisten naisten, jotka päättävät ostaa heidän työnsä tuotteet. Toimittajakuntakin on sangen naisvaltaista ainakin Suomessa, ja tätä kautta tapahtuva mielipiteenmuokkaus, mihin suuntaan hyvänsä, ei enää ole yksinomaan heteropatriarkaatin salaliiton aikaansaannos vaan siihen syyllistyvät yhtä lailla naisetkin.

Tässä tilanteessa ei ole mitään järkeä ylläpitää asetelmaa, jossa naiset ja naisten tekemiset ovat määritelmän mukaisesti hyviä ja kaikki maailman viat ovat miesten syytä. Näin ei enää ole, mutta asian tunnustaminen ei sovi viha- ja vihollisoktriiniin. Tasa-arvotyöhön sen tunnustaminen sen sijaan sopii ja se on monessa paikassa jo tehtykin, varsinkin aivan viime vuosina.

Minulle on tullut mieleen, että feminismi pitäisi siirtää terminä taka-alalle ja korvata se tasa-arvon tavoittelulla. Kaikennäköiset hullut värittävät tuota termiä agendalla, jolla ei ole mitään kovin kiinteää yhteyttä tasa-arvoon. Ajatusta ei tietystikään tarvitse unohtaa, eli silloin kun naisia syrjitään, pitää kissa nostaa pöydälle ja pistää asia kuntoon. Kun tasa-arvossa kyse ei enää ole erityisesti naisasiasta vaan hyvin erilaisia ihmisiä hyvin eri perustein koskettavasta asiasta, miksi se pitää naamioida vanhan, väritetyn ja värittyneen termin kaapuun?

Minä voin helposti ilmoittautua tasa-arvon kannattajaksi. Mutta en halua samalla sitoutua kannattamaan esimerkiksi tätä maailman mittaluokan kohinaa.