Tänään meille kerrottiin, että Suomen liikenneministeri Anu Vehviläinen ei voinut osallistua EU:n liikenneministerien videoneuvotteluun, koska espanjalaiset eivät saaneet yhteyttä rakennettua.

Tässä on pari huomionarvoisaa seikkaa.

Ensimmäinen on se, että ilmeisesti videokonferenssilaitteita ei juurikaan käytetä. Jos valtaosa neuvotteluista tehtäisiin niiden avulla, paikalla olisi joku, joka osaisi niitä käyttää, ja jos kahden laitteen välillä on yhteensopivuusongelma, jompi kumpi olisi vaihdettu ajat sitten. Ilmeisesti EU:ssa ei videoneuvottelukulttuuri pahemmin kukoista kun ongelma huomattiin vasta nyt.

Toinen seikka on se, että kaikki näkemäni videoneuvottelulaitteistot ovat aivan järkyttävän hankalakäyttöisiä. Entisissä työpaikoissani joskus yritimme videoneuvotteluja, mutta käytännössä kukaan ei osannut läheskään aina yhteyttä synnyttää. Palaverista haaskautui helposti 10 minuuttia per kaksi osanottajaa erinäköisiin yhteysongelmiin ja harjoitteluun siten, että kahden osapuolen neuvottelu syntyi noin 10 minuutissa, mutta kolmas osapuoli venytti alkua 20 minuutilla.

On aivan selvää, ettei videoneuvottelukäytäntö yleisty niin kauan, kuin tekniikka on hankalakäyttöistä, epäluotettavaa ja todennäköisesti myös osin epäyhteensopivaa. Ei kenelläkään ole innostusta jättää tärkeistä asioista sopimista sen varaan, että tekniikka toimii.

Tätä voi ajatella sitä taustaa vasten, kuinka helppoa Skypellä on soittaa konferenssipuhelu. Ongelmaksi tulee lähinnä internet-kotitöpselien epäsymmetrisyys ja matala uplink, mutta firmoissa tätä ongelmaa ei ehkä ole. Klikataan nimeä listasta ja sitten tapahtuu jotakin. Videokonferenssilaitteistossa on jotain mystisiä ISDN-parametreja, ja kun laitteistot tuppaavat olemaan arvokkaita premium-härveleitä, niihin on ympätty joutavaa toiminnallisuutta.

Kuten vaikkapa kamera, joka yrittää arvata, kuka huoneessa puhuu, ja lopputuloksena tähtäilee pitkin seiniä ja koko palaveri menee täydeksi pelleilyksi.